Kurkistin ihan piruuttani kämppikseni huonepuolelle ja
naurahdin sisäisesti. Hänen eiliset vaatteensa lojuivat ihan missä sattui,
sänky näytti siltä että siltä oli juuri herätty ja huoneenosan yleinen kaaos ei
ollut kolmen vuoden aikana muuttunut lainkaan paremmaksi. Ehkä juuri tämä oli
syy sille, miksei meidän huoneeseemme edes uskaltanut siivoojatarta päästää. Minun
huonepuoliskoni oli olevinaan järjestyksessä. Joku tyttö, siivooja tai opettaja
saattoi olla eri mieltä, sillä siellä sun täällä lojui leipomon tyhjiä pusseja,
joissa oli vielä joskus ollut jotain ruuan kaltaista. Mutta toisin kuin Iasonilla,
minun eiliset vaatteeni odottivat kiltisti huonossa järjestyksessä pienen
tuolin päällä. Hajusta päätellen niitä voisi käyttää vielä tänäänkin. Sänky
taas… Oli se järjestyksessä. Se näytti siltä, että sille voisi mennä nukkumaan.
Sen paremmassa järjestyksessä sen ei tarvinnut ollakaan, kun vanhemmat eivät
olleet siitä vahtimassa.
Koulun alkuun oli vielä ainakin tunti, ja minulla oli sopivasti aikaa katsoa tämän päivän aiheet läpi. Jotain erinäisiä aineita oli tänäänkin luvassa, osasta oli ehkä läksyä, osasta ei, mutta ei sillä niin väliä ollut. Viiden hengen luokallamme opiskeli muita ihmisiä, joita kiinnosti kouluttomalla ajalla opitut asiat enemmän kuin minua – tai huonekaveriani. Opiskelukavereista puheen ollen, minulla alkoi olla nälkä.
Yksityiskoulu järjesti kyllä aamiaisen, sekä päivällisen, illallinen olisi ollut maksullinen. Minä ja Iason emme kuitenkaan käyneet ainakaan aamuisin ikinä syömässä – ei siellä ollut mitään intoa istuskella vajaalla porukalla. Joten, kun minulla ei ollut kiire syömään, eikä myöskään kiire tehdä läksyjä, niin aloin turhauttavan hitaasti pukea ylleni edes jonkinlaisia vaatteita. Se johti suurin piirtein siihen, että viidentoista minuutin päästä olin saanut sukkani jalkoihin, ja yritin päästä takaisin uneen puolipukeisillani. Aikaa oli aamuisin pirullisen paljon ja Iason oli tässä huoneessa ainoa, joka osasi käyttää sen ajan hyvin.
Tässä huoneessa oli pari sanomatonta sopimusta, joista tärkeimmän luokkalaiseni tiesivät: Jos tunsit meidät molemmat, sait tulla käymään milloin halusit. Tytöt eivät kyllä oikein aamuisin käyneet ikinä tervehtimässä meitä – harmi -, mutta ovi oli jätetty lukottamatta aivan toisen ihmisen takia. Tämä ihminen toisaalta koputti aina ennen kuin astui sisään. Yläluokan kohteliaisuuksia, luulen ma.
Tuoreen jonkin, joka oli juuri sinä aamuna leivottu, ehti tunkeutua huoneen ovesta sisään ennen kuin oveen oli edes koputettu. Se oli minulle kuin herätyslaukaus ja olin oven vierellä jo odottamassa kun ensimmäinen koputus iski. En edes vaivautunut vastaamaan, sillä tulija antoi jo tunnetusti itselleen luvan astua sisään. Yarrow Brar, meidän luokkamme kolmas poika ja se ainoa, joka nukkui yönsä oman kodin lämmössä, astui sisään. Hänen vanhempansa olivat rikkaita minua riemastuttavasta syystä: Yarrowin äiti oli maan johtavan suuren leipurijonkin (en ole ikinä käsittänyt minkä) omistaja ja pääkokki. Hänen isänsä taisi tehdä jotain arvokasta myös, mutta sillä ei ollut väliä. Leipurit aloittivat työnsä varhain selvästi vain sen takia, että Yarrow toisi meille joka aamu jotain syötävää. Minusta tämä toimi ihan hyvin.
Yarrow oli ihan tavallisen näköinen poika, jonka ulkonäköä minun oli vaikea kuvailla, olihan hän niin tavallinen. Hänen suklaanruskeat hiuksensa olivat suurin piirtein aina kammattu eteenpäin, eivätkä hänen samanlaisen suklaiset silmänsäkään vaikuttaneet erityisen huomioitavilta. Jälleen tänä aamuna hänellä oli päällään koulun pakolliset mustat housut, valkoinen kauluspaita ja luokkamme tunnus eli musta kravatti – joka luokalla oli omanlainen kravattinsa. Meidän typerässä kuristusnauhassamme oli epämääräinen laululintu, joka kuulemma kuvasti jonkinlaista vapautta tai mitä lie. Olisin mieluummin vaihtanut luokkamme tunnuksen rinnakkaisluokan Vaaleanpunainen G kanssa, sillä heidän tunnuksensa oli vaaleanpunaisella taustalla oleva heinäsirkka.
Äh, kunhan valehtelin. En todellakaan halunnut vaaleanpunaista kravattia. Musta sentään näytti hyvältä valkoisella taustalla.
”Huomenta, ” Yarrow sanoi yhtä kohteliaasti kuin joka ikinen aamu huomatessaan minut heti oven toisella puolella odottamassa häntä. Hänenkin huulillaan meinasi käydä kommentti siitä, että minulla olisi pitänyt olla paita päällä, mutta hän oli aivan liian kiltti yrittääkseen huomauttaa minulle mitään sellaista.
”Hyvää huomenta, ruokaa, ” toivotin yhtä epätodellisella äänellä kuin aiemmin Iasonillekin ja katsoin merkitsevästi reppua, jota Brarin poika kantoi selässään.
”Ruokaa, ” hän totesi kaikuna ja heilautti reppunsa minulle. En tarvinnut lupaa aloittaa sen sisällön tutkimista, vaan pyllähdin takaisin sängylleni ja aloin nälkäisenä metsästää jotain suuhunpantavaa. Yarrow ei sanonut muuta, vaan istui epämääräiselle tuolille tutkimaan koulukirjojani.
”Et syö ennen minua!” Kuului varoittava ärähdys kylpyhuoneen puolelta, kun punapää tajusi ruuan tulleen.
”Ei kuulu, ” totesin suu täynnä uunituoretta leipää, jonka joku oli jo kiltisti täyttänyt lihalla ja juustolla. Kylpyhuoneesta kuului kompurointia kun Iason ryntäsi nappaamaan repun minulta, ennen kuin olisin syönyt hänenkin aamupalansa.
”Kiitos, ” ehti jompikumpi meistä huikata Yarrowille, joka vain mutisi jotain vastaukseksi. Hän ei ikinä puhunut paljoa, ja aina puhuessaankin hän vain säikäytteli meitä matalalla, hyvin matalalla äänellään. Kukaan muu kuin luokkamme ei ollut kokenut sitä pelkoa, kun opettaja kysyi Yarrowilta jotain, ja tämä vastasi jotain oltuaan aluksi koko päivän hiljaa. Hypin yhä kolmen vuoden jälkeenkin penkilläni pelosta, kun hänen bassoäänensä kuului takaani yllättäen. Jos jokin synkkä syksy-yö olisin metsällä ja yllättäen takaani kuuluisi uhkaava ääni, se olisi juuri tuo ääni.
Yarrow oli kuitenkin puolellani, eikä hyökkäisi kimppuuni metsästä. Meillä oli muutenkin yhteinen sopimus, josta pidettiin kiinni: Hän toi minulle ja Iasonille ruokaa, ja me pidimme hänet porukassa – tai muuten hän lähtisi vaeltelemaan ympäri koulua ja saattaisi raukka vaikka joutua ensimmäisten vuoden tyttöjen käsiin. Meiltä saattoi mennä joskus jopa koko päivä etsiessä tätä meidän puoliksi tummaihoista ystäväämme, sillä hän todella saattoi unohtua tunneiksi tuijottamaan vesisadetta. En sano, että hän olisi ollut jollain lailla häiriintynyt mieleltään. Ei, häntä vain kiinnosti pienet yksityiskohdat ja hänen ajatuksensa olivat aivan toisesta maailmasta. Se vain oli hänelle pinttynyt tapa.
Tämän aamun ruokarepusta löytyi molemmille meille kaksi lämmintä leipää, ja kymmenisen kappaletta pieniä herkkuja, joille en keksinyt nimeä. Niistä riitti meille tekemistä seuraavaksi viideksitoista minuutiksi, jonka aikana sain jopa vaihdettua sukkien lisäksi itselleni mustat housuni ja lyhythihaisen, valkoisen kauluspaidan. Iason, joka oli kyllä tarkka punaisista hiuksistaan (jotka sojottivat sillä hetkellä etuhiuksista ylös), kapinoi jollain omalla tavallaan koulua vastaan ”unohtamalla” joka päivä kravattinsa johonkin ja pitämällä oman samanlaisen valkoisen paitansa kanssa kirkkaanvihreää t-paitaa, minkä ilmiselvä tarkoitus oli aiheuttaa vanhimmissa opettajissa närää. Ne vanhukset saivat sydänkohtauksia kun vaatteiden värivalintana oli jokin muu sävy kuin musta ja valkoinen.
”Ihan retorinen kysymys, ” Iason mutisi suu täynnä jotain suklaista, ”onko kukaan meistä tehnyt läksyjä?” Heilautin vain kättäni kieltävästi, aivan kuten Iason oli odottanutkin kysyessään jotain noin ilmiselvää.
”Minä yritin, ” Yarrow ilmoitti.
”Äh, pitää sitten kohta mennä etsimään Lili, ” Iason kirosi. En tajunnut miten saimme toistettua tämän saman kuvion joka päivä: kukaan ei saanut läksyjä aikaan, mutta oikeat vastaukset saataisiin nyhdettyä tytöiltä juuri ennen tarkistamista. Jos olisimme jääneet kiinni, olisi jokainen meistä voitu erottaa jopa viikoksi. Yksityiskouluissa oli suhteellisen tiukat säännöt.
Kukako oli Lili? Hän oli vain yksi luokan Musta J kummallisista otuksista, mutta hän edusti sitä kauniimpaa sukupuolta. Lili oli sellainen ongelmatapaus, jota ei saatu surulliseksi, eikä hiljaiseksi kuin rautakangella. Oli turha sanoakaan, mutta Yarrowin repusta löytyisi yksi pussillinen Brarin muorin tekemiä suklaamitälietä, sillä Lili oli käskenyt häntä tuoda itselleen sellaisia. Se tyttö oli täysin perso kaikelle makealle ja epäilin sen johtavan hänen huippuenergisyyteensä. Opettajat eivät pitäneet hänestä, sillä hänen tapansa oli jatkuvasti häiritä muiden opiskelua. Mutta mikä läksyihin tuli, ainoa jolta löytyi oikeat vastaukset oli hän, juuri se joka ei ollut kertaakaan edes keskittynyt opetukseen.
Varsinkin Iason pärjäsi Lilin kanssa. Tai, tarkemmin sanottuna, maailmassa oli vain yksi tyttö jonka kanssa Iason ei pärjännyt ja se oli luokkamme viimeinen oppilas Nanette. Kummankin sukunimi oli minulle täysin mahdoton ääntää tai edes ajatella. Lilillä ja Iasonilla oli yhteisiä mielenkiinnonkohteita, enkä todellakaan tarkoita rakkausmielessä. He kaksi ajattelivat suurin piirtein samalla lailla, tai niin se päällepäin näytti. Alkoi kuitenkin jo olla selvää, että Lili sieti Iasonia kahdesta syystä: He olivat samalla luokalla, ja Iason oli Lilin mielestä säälittävä. Ymmärtääkseni se huvitti häntä, ja sillä saatiin molemmille hyvä syy pärjätä keskenään. Jos Iason pääsisi koulusta Lilin avulla, oli tästä tytöstä jotain hyötyä.
Nanette taas väitti itse olevansa vain täytettä tällä luokalla. Hän tuntui minunkin mielestä kuuluvan jollekin toiselle planeetalle poikamaisine ajatusmalleineen, mutta sitten aina välillä tajusin hänen kuuluvan samaan jengiin Yarrowin kanssa. Molemmilla oli kummallisia tapoja ja siinä missä Yarrow käyskenteli ympäriinsä, niin Nane saattoi ryhtyä laulamaan kesken oppitunnin.
Joskus minusta tuntui, että olin tämän luokan ainoa täysjärkinen. Pakkohan minun oli olla, sillä minut oli jo ensimmäisenä vuonna valittu edustamaan luokkaamme. Se kyllä johtui siitä, että luokkamme tunnus oli sattunut olemaan J ja se sopi hyvin Jerryn kanssa. Kaikille opettajille olimmekin Jerryn ryhmä, emmekä luokka Musta J. Tällä mentiin ja tällä pärjättiin, ainakin toistaiseksi. Nelivuotinen oppiaikamme oli juuri lähestymässä kolmea ja puolta vuotta talven sadellessa hiljalleen maahan, ja harmillisen pian joutuisimme eroon toisistamme, kuka mihinkin. Ainakin opettajat olivat innoissaan.
* * *
Meiltä meni noin kaksi minuuttia talsia keskikerrokseen alkavaa oppimispäivää varten. Luokkahuoneet oleilivat pitkällä käytävällä, joka näytti yhtä vanhalta kuin koko koulukin. Tarkkaa perustamisvuotta ei tiedetty, mutta arviot pomppivat sadasta vuodesta vanhempaan. Jokainen luokka oli tarkoitettu tasan yhdelle ryhmälle, paitsi erikoisluokat kuten kemia,joita harvoin käytettiin. Ensimmäisen vuoden opiskelijat saivat luokkansa sieltä, mistä oli viimeksi vapautunut edellinen. Minua rasitti kävellä joka päivä yläkerroksesta ja meidän huonesiivestämme keskikerrokseen ja sitten aivan toiselle puolelle koulua, jossa meidän kotiluokkamme odotti yhtä kylmänä kuin joka päivä. Matkalla toisaalta tapasi tuttuja ja vihollisia, mutta jokainen oli kaikkein kiinnostunut omista kavereistaan ja Iason veti meitä eteenpäin suunnitelmanaan tehdä ainakin puolet pakollisista läksyistä kahden minuutin aikana. Miten hän masentuikaan, kun Lili ei ollut vielä luokalla vaan saimmekin sen sijaan Naneten, joka nuokkui seinää vasten.
”Nane, missä Lili on, ” ei huomenta, ei tervehdystä. Se ei vain kuulunut Iasonin tapoihin. Nanette kuitenkin havahtui Iasonin rääkymiseen ja huomasi meidän, luokan poikien, saapuneen paikalle.
”Nukkuu, ” hän sanoi väsyneesti. Nanette ei ollut sinä aamuna jaksanut panostaa ulkonäköön. Normaalisti hän piti hurjia mustaviolettiraidallisia hiuksiaan takaa pystyssä, mistä ne olivat lyhyet, ja edestä silmällä, mutta tänä aamuna hän oli jättänyt takahiukset alas. Hän näytti hieman kummalliselta näin pelkistetyissä hiuksissa, mutta en olisi edes huomioinut sitä ellei oma hoviparturini ja kämppikseni olisi opettanut minua välittämään ihmisten hiuksista. Nane näytti yhtä hyvältä ja kummalliselta vaikka kokopitkissä hiuksissa.
”Nukkuu?” Äännähti Iason tuskastuneesti ja hänen olkapäänsä lytistyivät pettymyksestä.
”Nukkuu, ” Nane toisti ja venytteli hiukan väsyneitä lihaksiaan, ”sanoi tulevansa alas vasta liikunnaksi.”
”Ei se voi tehdä tätä minulle!” Iason parahti äreissään, ”Nane-kulta, kai sinä olet tehnyt läksyt?” Nanette katsoi Iasonia hyvin tappavalla ilmeellä.
”Miksi te saatte olla tekemättä läksyjä?” Hän kysyi ärsyyntyneenä.
”Koska me olemme alempia olentoja kuin te kaksi ja me saamme katsoa vastaukset, ” minä sanoin iloisesti. Tyttö oli kuitenkin julmalla päällä sinä aamuna ja hän pudisti päätään.
”Minä en ole edelleenkään Lili. Teillä on pari minuuttia aikaa, joko juoksette yläkertaan etsimään hänet tai kärsitte, ” Nanette naureskeli ajatukselle kärsimisestämme. Iason ei innostunut ajatuksesta, että hänet erotettaisiin viikoksi koulusta ja hän lähti juoksemaan takaisin etsimään Lili. Takanani Yarrow taisi katsahtaa kelloa, sillä takaani kuului hänen matalalla äänellään: ”Viisi minuuttia aikaa.”
”Hän ehtii juuri napata Lilin kirjat ja tulla niiden kanssa takaisin, ” naurahdin. Avasin hetkeksi käsissäni olevan kirjan ja katsoin vielä kerran lävitse asiat, joita meidän oli pitänyt täksi aamuksi tehdä. Kun aamupöperö oli kulunut ohi, aloin ymmärtää mitä tehtävissä kysyttiin.
”Ei tässä tarvitse kirjoittaa mitään, ” totesin, ”Winstead ei ikinä tarkista onko näitä oikeasti tehty. Kunhan osaa vastata oikein.”
”Muista kokeet, ” Yarrow murahti.
”Mitkä kokeet?” Säikähdin. Sitten muisti palasi, ja muistin kirjoittaneeni kokeen kemiasta viime viikolla.
”Saammeko me ne tänään takaisin?” Osoitin kysymykseni Nanelle, joka oli pysytellyt tämänkin keskustelun hereillä. Tyttö nyökkäsi pitkästi, mutta pudisti sitten päätään.
”Minä olen tämän luokan korvat… Te ette saisi Ian kanssa mitään aikaan ellemme minä ja Lili olisi samalla luokalla.”
A/N 2588
Koulun alkuun oli vielä ainakin tunti, ja minulla oli sopivasti aikaa katsoa tämän päivän aiheet läpi. Jotain erinäisiä aineita oli tänäänkin luvassa, osasta oli ehkä läksyä, osasta ei, mutta ei sillä niin väliä ollut. Viiden hengen luokallamme opiskeli muita ihmisiä, joita kiinnosti kouluttomalla ajalla opitut asiat enemmän kuin minua – tai huonekaveriani. Opiskelukavereista puheen ollen, minulla alkoi olla nälkä.
Yksityiskoulu järjesti kyllä aamiaisen, sekä päivällisen, illallinen olisi ollut maksullinen. Minä ja Iason emme kuitenkaan käyneet ainakaan aamuisin ikinä syömässä – ei siellä ollut mitään intoa istuskella vajaalla porukalla. Joten, kun minulla ei ollut kiire syömään, eikä myöskään kiire tehdä läksyjä, niin aloin turhauttavan hitaasti pukea ylleni edes jonkinlaisia vaatteita. Se johti suurin piirtein siihen, että viidentoista minuutin päästä olin saanut sukkani jalkoihin, ja yritin päästä takaisin uneen puolipukeisillani. Aikaa oli aamuisin pirullisen paljon ja Iason oli tässä huoneessa ainoa, joka osasi käyttää sen ajan hyvin.
Tässä huoneessa oli pari sanomatonta sopimusta, joista tärkeimmän luokkalaiseni tiesivät: Jos tunsit meidät molemmat, sait tulla käymään milloin halusit. Tytöt eivät kyllä oikein aamuisin käyneet ikinä tervehtimässä meitä – harmi -, mutta ovi oli jätetty lukottamatta aivan toisen ihmisen takia. Tämä ihminen toisaalta koputti aina ennen kuin astui sisään. Yläluokan kohteliaisuuksia, luulen ma.
Tuoreen jonkin, joka oli juuri sinä aamuna leivottu, ehti tunkeutua huoneen ovesta sisään ennen kuin oveen oli edes koputettu. Se oli minulle kuin herätyslaukaus ja olin oven vierellä jo odottamassa kun ensimmäinen koputus iski. En edes vaivautunut vastaamaan, sillä tulija antoi jo tunnetusti itselleen luvan astua sisään. Yarrow Brar, meidän luokkamme kolmas poika ja se ainoa, joka nukkui yönsä oman kodin lämmössä, astui sisään. Hänen vanhempansa olivat rikkaita minua riemastuttavasta syystä: Yarrowin äiti oli maan johtavan suuren leipurijonkin (en ole ikinä käsittänyt minkä) omistaja ja pääkokki. Hänen isänsä taisi tehdä jotain arvokasta myös, mutta sillä ei ollut väliä. Leipurit aloittivat työnsä varhain selvästi vain sen takia, että Yarrow toisi meille joka aamu jotain syötävää. Minusta tämä toimi ihan hyvin.
Yarrow oli ihan tavallisen näköinen poika, jonka ulkonäköä minun oli vaikea kuvailla, olihan hän niin tavallinen. Hänen suklaanruskeat hiuksensa olivat suurin piirtein aina kammattu eteenpäin, eivätkä hänen samanlaisen suklaiset silmänsäkään vaikuttaneet erityisen huomioitavilta. Jälleen tänä aamuna hänellä oli päällään koulun pakolliset mustat housut, valkoinen kauluspaita ja luokkamme tunnus eli musta kravatti – joka luokalla oli omanlainen kravattinsa. Meidän typerässä kuristusnauhassamme oli epämääräinen laululintu, joka kuulemma kuvasti jonkinlaista vapautta tai mitä lie. Olisin mieluummin vaihtanut luokkamme tunnuksen rinnakkaisluokan Vaaleanpunainen G kanssa, sillä heidän tunnuksensa oli vaaleanpunaisella taustalla oleva heinäsirkka.
Äh, kunhan valehtelin. En todellakaan halunnut vaaleanpunaista kravattia. Musta sentään näytti hyvältä valkoisella taustalla.
”Huomenta, ” Yarrow sanoi yhtä kohteliaasti kuin joka ikinen aamu huomatessaan minut heti oven toisella puolella odottamassa häntä. Hänenkin huulillaan meinasi käydä kommentti siitä, että minulla olisi pitänyt olla paita päällä, mutta hän oli aivan liian kiltti yrittääkseen huomauttaa minulle mitään sellaista.
”Hyvää huomenta, ruokaa, ” toivotin yhtä epätodellisella äänellä kuin aiemmin Iasonillekin ja katsoin merkitsevästi reppua, jota Brarin poika kantoi selässään.
”Ruokaa, ” hän totesi kaikuna ja heilautti reppunsa minulle. En tarvinnut lupaa aloittaa sen sisällön tutkimista, vaan pyllähdin takaisin sängylleni ja aloin nälkäisenä metsästää jotain suuhunpantavaa. Yarrow ei sanonut muuta, vaan istui epämääräiselle tuolille tutkimaan koulukirjojani.
”Et syö ennen minua!” Kuului varoittava ärähdys kylpyhuoneen puolelta, kun punapää tajusi ruuan tulleen.
”Ei kuulu, ” totesin suu täynnä uunituoretta leipää, jonka joku oli jo kiltisti täyttänyt lihalla ja juustolla. Kylpyhuoneesta kuului kompurointia kun Iason ryntäsi nappaamaan repun minulta, ennen kuin olisin syönyt hänenkin aamupalansa.
”Kiitos, ” ehti jompikumpi meistä huikata Yarrowille, joka vain mutisi jotain vastaukseksi. Hän ei ikinä puhunut paljoa, ja aina puhuessaankin hän vain säikäytteli meitä matalalla, hyvin matalalla äänellään. Kukaan muu kuin luokkamme ei ollut kokenut sitä pelkoa, kun opettaja kysyi Yarrowilta jotain, ja tämä vastasi jotain oltuaan aluksi koko päivän hiljaa. Hypin yhä kolmen vuoden jälkeenkin penkilläni pelosta, kun hänen bassoäänensä kuului takaani yllättäen. Jos jokin synkkä syksy-yö olisin metsällä ja yllättäen takaani kuuluisi uhkaava ääni, se olisi juuri tuo ääni.
Yarrow oli kuitenkin puolellani, eikä hyökkäisi kimppuuni metsästä. Meillä oli muutenkin yhteinen sopimus, josta pidettiin kiinni: Hän toi minulle ja Iasonille ruokaa, ja me pidimme hänet porukassa – tai muuten hän lähtisi vaeltelemaan ympäri koulua ja saattaisi raukka vaikka joutua ensimmäisten vuoden tyttöjen käsiin. Meiltä saattoi mennä joskus jopa koko päivä etsiessä tätä meidän puoliksi tummaihoista ystäväämme, sillä hän todella saattoi unohtua tunneiksi tuijottamaan vesisadetta. En sano, että hän olisi ollut jollain lailla häiriintynyt mieleltään. Ei, häntä vain kiinnosti pienet yksityiskohdat ja hänen ajatuksensa olivat aivan toisesta maailmasta. Se vain oli hänelle pinttynyt tapa.
Tämän aamun ruokarepusta löytyi molemmille meille kaksi lämmintä leipää, ja kymmenisen kappaletta pieniä herkkuja, joille en keksinyt nimeä. Niistä riitti meille tekemistä seuraavaksi viideksitoista minuutiksi, jonka aikana sain jopa vaihdettua sukkien lisäksi itselleni mustat housuni ja lyhythihaisen, valkoisen kauluspaidan. Iason, joka oli kyllä tarkka punaisista hiuksistaan (jotka sojottivat sillä hetkellä etuhiuksista ylös), kapinoi jollain omalla tavallaan koulua vastaan ”unohtamalla” joka päivä kravattinsa johonkin ja pitämällä oman samanlaisen valkoisen paitansa kanssa kirkkaanvihreää t-paitaa, minkä ilmiselvä tarkoitus oli aiheuttaa vanhimmissa opettajissa närää. Ne vanhukset saivat sydänkohtauksia kun vaatteiden värivalintana oli jokin muu sävy kuin musta ja valkoinen.
”Ihan retorinen kysymys, ” Iason mutisi suu täynnä jotain suklaista, ”onko kukaan meistä tehnyt läksyjä?” Heilautin vain kättäni kieltävästi, aivan kuten Iason oli odottanutkin kysyessään jotain noin ilmiselvää.
”Minä yritin, ” Yarrow ilmoitti.
”Äh, pitää sitten kohta mennä etsimään Lili, ” Iason kirosi. En tajunnut miten saimme toistettua tämän saman kuvion joka päivä: kukaan ei saanut läksyjä aikaan, mutta oikeat vastaukset saataisiin nyhdettyä tytöiltä juuri ennen tarkistamista. Jos olisimme jääneet kiinni, olisi jokainen meistä voitu erottaa jopa viikoksi. Yksityiskouluissa oli suhteellisen tiukat säännöt.
Kukako oli Lili? Hän oli vain yksi luokan Musta J kummallisista otuksista, mutta hän edusti sitä kauniimpaa sukupuolta. Lili oli sellainen ongelmatapaus, jota ei saatu surulliseksi, eikä hiljaiseksi kuin rautakangella. Oli turha sanoakaan, mutta Yarrowin repusta löytyisi yksi pussillinen Brarin muorin tekemiä suklaamitälietä, sillä Lili oli käskenyt häntä tuoda itselleen sellaisia. Se tyttö oli täysin perso kaikelle makealle ja epäilin sen johtavan hänen huippuenergisyyteensä. Opettajat eivät pitäneet hänestä, sillä hänen tapansa oli jatkuvasti häiritä muiden opiskelua. Mutta mikä läksyihin tuli, ainoa jolta löytyi oikeat vastaukset oli hän, juuri se joka ei ollut kertaakaan edes keskittynyt opetukseen.
Varsinkin Iason pärjäsi Lilin kanssa. Tai, tarkemmin sanottuna, maailmassa oli vain yksi tyttö jonka kanssa Iason ei pärjännyt ja se oli luokkamme viimeinen oppilas Nanette. Kummankin sukunimi oli minulle täysin mahdoton ääntää tai edes ajatella. Lilillä ja Iasonilla oli yhteisiä mielenkiinnonkohteita, enkä todellakaan tarkoita rakkausmielessä. He kaksi ajattelivat suurin piirtein samalla lailla, tai niin se päällepäin näytti. Alkoi kuitenkin jo olla selvää, että Lili sieti Iasonia kahdesta syystä: He olivat samalla luokalla, ja Iason oli Lilin mielestä säälittävä. Ymmärtääkseni se huvitti häntä, ja sillä saatiin molemmille hyvä syy pärjätä keskenään. Jos Iason pääsisi koulusta Lilin avulla, oli tästä tytöstä jotain hyötyä.
Nanette taas väitti itse olevansa vain täytettä tällä luokalla. Hän tuntui minunkin mielestä kuuluvan jollekin toiselle planeetalle poikamaisine ajatusmalleineen, mutta sitten aina välillä tajusin hänen kuuluvan samaan jengiin Yarrowin kanssa. Molemmilla oli kummallisia tapoja ja siinä missä Yarrow käyskenteli ympäriinsä, niin Nane saattoi ryhtyä laulamaan kesken oppitunnin.
Joskus minusta tuntui, että olin tämän luokan ainoa täysjärkinen. Pakkohan minun oli olla, sillä minut oli jo ensimmäisenä vuonna valittu edustamaan luokkaamme. Se kyllä johtui siitä, että luokkamme tunnus oli sattunut olemaan J ja se sopi hyvin Jerryn kanssa. Kaikille opettajille olimmekin Jerryn ryhmä, emmekä luokka Musta J. Tällä mentiin ja tällä pärjättiin, ainakin toistaiseksi. Nelivuotinen oppiaikamme oli juuri lähestymässä kolmea ja puolta vuotta talven sadellessa hiljalleen maahan, ja harmillisen pian joutuisimme eroon toisistamme, kuka mihinkin. Ainakin opettajat olivat innoissaan.
* * *
Meiltä meni noin kaksi minuuttia talsia keskikerrokseen alkavaa oppimispäivää varten. Luokkahuoneet oleilivat pitkällä käytävällä, joka näytti yhtä vanhalta kuin koko koulukin. Tarkkaa perustamisvuotta ei tiedetty, mutta arviot pomppivat sadasta vuodesta vanhempaan. Jokainen luokka oli tarkoitettu tasan yhdelle ryhmälle, paitsi erikoisluokat kuten kemia,joita harvoin käytettiin. Ensimmäisen vuoden opiskelijat saivat luokkansa sieltä, mistä oli viimeksi vapautunut edellinen. Minua rasitti kävellä joka päivä yläkerroksesta ja meidän huonesiivestämme keskikerrokseen ja sitten aivan toiselle puolelle koulua, jossa meidän kotiluokkamme odotti yhtä kylmänä kuin joka päivä. Matkalla toisaalta tapasi tuttuja ja vihollisia, mutta jokainen oli kaikkein kiinnostunut omista kavereistaan ja Iason veti meitä eteenpäin suunnitelmanaan tehdä ainakin puolet pakollisista läksyistä kahden minuutin aikana. Miten hän masentuikaan, kun Lili ei ollut vielä luokalla vaan saimmekin sen sijaan Naneten, joka nuokkui seinää vasten.
”Nane, missä Lili on, ” ei huomenta, ei tervehdystä. Se ei vain kuulunut Iasonin tapoihin. Nanette kuitenkin havahtui Iasonin rääkymiseen ja huomasi meidän, luokan poikien, saapuneen paikalle.
”Nukkuu, ” hän sanoi väsyneesti. Nanette ei ollut sinä aamuna jaksanut panostaa ulkonäköön. Normaalisti hän piti hurjia mustaviolettiraidallisia hiuksiaan takaa pystyssä, mistä ne olivat lyhyet, ja edestä silmällä, mutta tänä aamuna hän oli jättänyt takahiukset alas. Hän näytti hieman kummalliselta näin pelkistetyissä hiuksissa, mutta en olisi edes huomioinut sitä ellei oma hoviparturini ja kämppikseni olisi opettanut minua välittämään ihmisten hiuksista. Nane näytti yhtä hyvältä ja kummalliselta vaikka kokopitkissä hiuksissa.
”Nukkuu?” Äännähti Iason tuskastuneesti ja hänen olkapäänsä lytistyivät pettymyksestä.
”Nukkuu, ” Nane toisti ja venytteli hiukan väsyneitä lihaksiaan, ”sanoi tulevansa alas vasta liikunnaksi.”
”Ei se voi tehdä tätä minulle!” Iason parahti äreissään, ”Nane-kulta, kai sinä olet tehnyt läksyt?” Nanette katsoi Iasonia hyvin tappavalla ilmeellä.
”Miksi te saatte olla tekemättä läksyjä?” Hän kysyi ärsyyntyneenä.
”Koska me olemme alempia olentoja kuin te kaksi ja me saamme katsoa vastaukset, ” minä sanoin iloisesti. Tyttö oli kuitenkin julmalla päällä sinä aamuna ja hän pudisti päätään.
”Minä en ole edelleenkään Lili. Teillä on pari minuuttia aikaa, joko juoksette yläkertaan etsimään hänet tai kärsitte, ” Nanette naureskeli ajatukselle kärsimisestämme. Iason ei innostunut ajatuksesta, että hänet erotettaisiin viikoksi koulusta ja hän lähti juoksemaan takaisin etsimään Lili. Takanani Yarrow taisi katsahtaa kelloa, sillä takaani kuului hänen matalalla äänellään: ”Viisi minuuttia aikaa.”
”Hän ehtii juuri napata Lilin kirjat ja tulla niiden kanssa takaisin, ” naurahdin. Avasin hetkeksi käsissäni olevan kirjan ja katsoin vielä kerran lävitse asiat, joita meidän oli pitänyt täksi aamuksi tehdä. Kun aamupöperö oli kulunut ohi, aloin ymmärtää mitä tehtävissä kysyttiin.
”Ei tässä tarvitse kirjoittaa mitään, ” totesin, ”Winstead ei ikinä tarkista onko näitä oikeasti tehty. Kunhan osaa vastata oikein.”
”Muista kokeet, ” Yarrow murahti.
”Mitkä kokeet?” Säikähdin. Sitten muisti palasi, ja muistin kirjoittaneeni kokeen kemiasta viime viikolla.
”Saammeko me ne tänään takaisin?” Osoitin kysymykseni Nanelle, joka oli pysytellyt tämänkin keskustelun hereillä. Tyttö nyökkäsi pitkästi, mutta pudisti sitten päätään.
”Minä olen tämän luokan korvat… Te ette saisi Ian kanssa mitään aikaan ellemme minä ja Lili olisi samalla luokalla.”
A/N 2588
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti