Luku 6 (End)

Olkapäitäni kohauttamattani jatkoin vain suoraan kummallista käytävää, antaen jalkojeni vain viedä mihin sattui. Ties mitä tyhjät käytävät eteeni toisivatkaan. Luultavasti en kuitenkaan löytäisi mitään mielenkiintoista, vain roskia lattialta tai ehkäpä vuosia sitten käytäville eksyneitä oppilaita, joiden sielut yhä haahuilivat näillä tyhjillä beigenvalkoisilla poluilla.

Kohtalo, jumala, jumalat tai ihan mikä kivi tahansa ei kuitenkaan toiminut enää sitä nykyä minun kohdallani sanalla ”luultavasti” vaan niistä jokainen iski nyrkillä minua vatsaan ja ilmoitti: ”sinä muuten todellakin löydät jotain”.

Käännyin käytävän päästä oikealle ja huomasin heti jotain eroa tässä vaaleassa käytävässä. Kuten koko koulussa, jokaisen ikkunan alla oli noin puolen metrin ikkunalauta, jolle mahtui esimerkiksi istumaan. Tällainen oli myös meid-… Minun huoneessani, ja ennen sille oli kasattu yli puolet Iasonin omaisuudesta. Nykyään se oli tyhjä, eikä siinä varastoitu muuta kuin minua silloin kun minua huvitti.

Tällä käytävällä näkyi ainakin kolme tällaista ikkunaa, ja yhdellä niistä näkyi vieläpä joku, joka oli jättänyt menemättä päivän tunneille aivan kuten minä. Tästä henkilöstä ei näkynyt kuin puolet ihmistä, mutta se oli tarpeeksi tunnistaa paljon yhdestä henkilöstä. Ainakin jos tämä henkilö oli samalla luokalla kuin minäkin.

Hiljensin kävelemistäni ja mietin, kääntyisinkö pois. Henkilö ei ollut vielä huomannut, ettei ollut enää yksin, vaan hän pysyi paikallaan, katsellen rauhallisena ulos ikkunasta. Jokin tuntematon voima esti minua kääntymästä ja käski jatkamaan eteenpäin. Hiljaa ajatuksia alkoi virrata päässäni, ja mieleni teki päätöksen. Kuljin hiljaa noin metrin päähän kyseisestä ikkunasta, vahtien, ettei hän huomannut minua. Yhä pysyen vaiti nojauduin seinään ja jäin hetkeksi siihen.

Avril ei edelleenkään huomannut kenenkään muun olevan samalla käytävällä ja minä laskin viiteen.

”Jos tahdon vain puhua kanssasi, niin voitko olla juoksematta karkuun?” Sanoin tuijottaen samalla vastapäiseen seinään, kädet rinnan päällä puuskassa. Kuulin miten Avril hätkähti, mutta ei lähtenyt pois. Jos osasin lukea tätä tyttöä oikein, niin hän antoi minulle lähtemättömyydellään luvan puhua.

”En tunne sinua sen enempää kuin sinäkään minua, enkä vieläkään käsitä mikä sinulla on minua vastaan. Mutta, olet jo saanut mitä halusitkin: Olen aika hyvässä vauhdissa jo menettämässä kaiken, ” puhuin kääntämättä katsettani pois seinästä. Kaunis, oikein vaalea ja rauhoittava seinä. Samanvärinen kuin huoneessani. Itse asiassa koko yläkerta oli tätä samaa väriä, kakkoskerros oli tummanpunainen ja alakerros oli harmaa. Mielenkiintoista.
”Totta, et tunne minua, ” en olettanut Avrilin vastaavan mitään tai ainakaan vielä, mutta nyt kuulinkin jo hänen äänensä, rauhallisena, ei lainkaan vihaisena tai täynnä inhoa. Vain jonkinmoista ylimielisyyttä, mikä kyllä saattoi olla vain minun omassa päässäni ottaen huomioon stereotypiat tätä henkilöä kohtaan, enhän tuntenut häntä.

”Ja nyt haluat pilata loppuelämäsikin, kuten minä? Älä naurata, odota huomiseen. Kaikki selviää sinullekin huomenna…” Avril tuhahti ja kasaantui pienempään kasaan ikkunalaudallaan.
”Mitä huomenna tapahtuu?” Kysyin.
”Sinun vanhempasi tulevat koululle, ” Avril huomautti, ”ja sinun myös.”
”Mistä sinä tiedät?” Tuhahdin, mutta hän jätti vastaamatta kysymykseen ja olimme hiljaisuudessa lyhyen hetken. Kun Avril aloitti puhumisen, hänen äänensä oli matala ja jokseenkin poissaoleva.

”Olin aikaisemmin reunakaupungin Mindre-koulussa. Miten elämä olikaan yksinkertaista, meitä oli kymmenen ihmisen kaveriporukka, johon minäkin kuuluin. Perheeni ei ollut lainkaan niin rikas kuin eräiden, eikä enempää tarvittu. Paitsi kukapa ei haluaisi parempaa, kuka ei haluaisi perheelleen rahaa ja rikkauksia?”

”Näin tietenkin tekivät vanhempani, jotka halusivat minullekin parempaa elämää, paremman koulun ja itselleen tietenkin paremmat piirit. Isälleni sattui hyvä päivä, samalla tuli ylennys ja omaan omistukseen iso vuoristolainen firma. Yllättäen yhdestä epämääräisestä perheestä, joka ei ollut ikinä koskenutkaan teidän rikkaiden kihojen elämään, tehtiin yksi teistä rikkaista perheistä. Ja mitä tällaiset uusrikkaat perheet tekevät kun tilaisuus on saada lisää rahaa helposti? He käyttävät sen.”

En ollut varma muuttuiko ilma kertomuksen edetessä kylmäksi vai oliko se vain Avrilin ääni, mutta minun selkääni myöten kulki kylmiä väreitä. Stratfordin historiassa nämä tarinat olivat liiankin tuttuja ja minullekin läheisiä, tulihan joka vuosi tähän kouluun uusrikkaita ihmisiä. Jostain kasvoi pala kurkkuuni ja nieleminen muuttui hankalaksi.

”Haluatko vielä kuulla lisää?” Avril naurahti kylmällä, matalalla äänellään. Pala kurkussani sanoi ei, mutta järki väitti kaiken pahan olevan jo poissa. Mitä muka voisi enää mennä perseelleen minun elämässäni, joka horjahteli kohti huonompaa jo pienistä muutoksista, joita en osannut ottaa rauhallisesti. Pienet muutokset eivät olleet miellyttäviä, kerran masennuin jo pelkästä koulunmuutoksesta ja siinä meni sitten tämän koulun ensimmäinen puoli vuotta samalla lailla kuin viimeisimmät viikotkin.

Avril ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan hän jatkoi, nyt vahventaen ääntään ja sisällään ollut viha alkaen pyrkiä esille.
”Joten mitä minun vanhempani tekivätkään? He ottivat yhteyttä toiseen rikkaaseen perheeseen, joka tahtoi tehdä kauppoja ja niin nämä kaksi tekivät kauppoja. Oikein mukavia kauppoja. Kauppoja ihmishengillä.”

Voi paska.

”Voi paska, ” huomasin kuiskaavani ääneenkin. Avril naurahti katkerana ja käännyin katsomaan häntä varmistaakseni, että hän oli oikeasti tosissaan siitä, mitä aikoi kohta sanoa. Pala kurkussani alkoi tuntua jo kivulta.

”Minä ja sinä, ” Avril sanoi enemmänkin ikkunalle kuin minulle, ”meidät pakotetaan huomenna naimisiin.”

Tällä yhdellä hetkellä ymmärsin tämän naisen syyt vihata minua, syyn tiuskia omille vanhemmilleen ja samalla syyn menettää toiveensa tulevaisuudesta. Ehkä Avrililläkin oli jossain vaiheessa ollut ihastus, ehkä jopa poikaystävä edellisessä koulussa, koko elämä mahdollisesti muualla. Hän oli ehkä ajatellut muuttavansa tulevaisuudessa vaikka Nantekseen, saada työpaikka, hankkia lapsia… Kunnes eräänä kauniina päivänä hän sai tietää vanhemmiltaan, että hänen koko tulevaisuutensa oli jo ennalta suunniteltu ja määrätty, ettei saisikaan valita, ettei saisi tehdä mitä halusi.

Ja nyt hänet oli määrätty minulle.

Hiljaisuus valtasi koko käytävän, sillä minä menetin kykyni puhua. Vasta olin joutunut todistamaan tuhoa, mikä tapahtui kun Iasonin pikkusisar oli pakkoavioitu jollekulle tuntemattomalle. Kaikki se oli ajanut Iasonin sekaisin, saanut hänen pikkusisarensa karkaamaan ja lopulta he olivat molemmat kadonneet tai mahdollisesti kuolleet jos kuunneltiin hulluja tai viranomaisia. Avrilin tarinaa en vielä edes tiennyt kokonaan, ehkä hänkin oli taistellut tätä vastaan. Lopulta hänelle ei ollut jäänyt muuta mahdollisuutta kuin luovuttaa ja hänet oli pakotettu uuteen kouluun kesken edellisen, vieläpä samalle luokalle kuin tämä tuleva aviopuoliso.

Miten minä olisin muka itse toiminut samankaltaisessa tilanteessa? Vanhempia piti kunnioittaa, ja heillä oli täysi oikeus päättää tällaisista asioista. Avril oli vain valinnut vihata maailmaa kaiken tämän keskellä, vihata perhettään, niin uutta kuin vanhaakin, sillä olimmehan me molemmat syyllisiä hänen elämänsä pilaamiseen. Entä minä? Mikä oli minun kohtaloni tässä pakotetussa kohtalossa?

Lili sanoi silloin joskus kahden tuli-ihmisen olevan aivan liian samanlaisia keskenään. Silloin keksin juuri erään asian, mikä erotti minut ja Avrilin jollain lailla.

Ties missä vaiheessa olin sulkenut silmäni, mutta nyt avasin ne ja hengitin syvään. Yritin pitää minkäänlaisia ärtymyksen tunteita sisälläni, sillä en juuri sillä hetkellä innostunut ajatuksesta, että tämä todella tapahtui minulle. Pysyin kuitenkin järjissäni ja onnistuin jopa puhumaan.
”Aijaa, ” jos ääntä kuului suusta, niin se oli ääntä. Ehkä tämä kommentti kuitenkin jäi jonnekin kurkkuuni, enkä ollut enää varma olinko sitä edes sanonut. Oli hyvin mahdollista, että sanoin ”aijaa”, sillä Avril tuhahti ja lähti liikkeelle.

”Toivottavasti olet nyt iloinen tästä tiedosta, ” hän töksäytti hypätessään alas ikkunalaudalta ja aikoen lähteä pois.  Ottamatta käsiäni pois puuskasta irrottauduin seinästä ja nostin itseni seisomaan käytävälle.

”Miten sinä sait tietää?” Tämä oli ainoa kysymys mikä tuli sillä hetkellä mieleeni. Avril pysähtyi lähtemisestään ja kääntyi kohtaamaan minut, laskien kätensä lantiolleen.
”Pakotin vanhempani kertomaan, ” hän tiuskaisi, ”muita turhia kysymyksiä?”

Ei?

”Ei?” Sanoin ajatukseni ääneen. Yhtään enempää kommentoimatta Avril kääntyi takaisin, mutta liian nopeasti. Hän horjahti kävellessään ja oli menettää tasapainonsa aivan kokonaan, mutta onnistui pitämään itsensä pystyssä.  Uudella askeleella hän oli jo ehtinyt kerätä ryhtinsä ja minä olin samalla valmistunut henkisesti siihen, että hän ei vain lintsannut koulusta, vaan oli kipeä kuten aiemminkin kuluneina kuukausina. Joten nyt uudella askeleella kun Avril luuli pystyvänsä kävelemään pois luotani ja sairaus iski häneen kovempana kuin hän oli kuvitellut.

Jalat pettivät uudestaan Avrilin alta, mutta nyt kun minäkin olin jo alun perin ehtinyt ymmärtää ongelman, niin oli jo ottamassa häntä kiinni kun kaatuminen tapahtui. Ehdin juuri asettua kyseisen kaatumisen edelle ja maan sijasta Avril puoliksi pyörtyi olkapäälleni. Silmät puoliksi ummessa hänen todellisuutensa katosi ja jouduin pidättelemään häntä ylhäällä nostaen häntä ylemmäs olkapäistä.

”Khh-” Avril mutisi puoliääneen ja piteli päätään hankkiessaan omaa järkeään takaisin samalla kun hänen jalkansa alkoivat uudelleen toimia. En uskaltanut kysyä häneltä vointia tai muistuttaa olemassaolostani, sillä saattaisin saada nyrkistä kasvoihini. Hiljalleen Avrilin päässä olevat kivut alkoivat väistyä pois ja hän seisoikin hetken omilla jaloillaan, kunnes hänen päässään napsahti ja hän tajusi kuka häntä oli auttanut, aiheuttaen sen, että hän hyppäsi puoli metriä taaksepäin.

”Se-!” Jokin hämmennys tai inho iski Avriliin, ”Se, että minut naitetaan sinulle, niin se ei tarkoita, että sinun pitäisi autta-”
”Olet sinäkin ihminen, saanen huomauttaa. Ja jos sinä kerran minun talooni kävelet, niin sinun parempi tottua minun läsnäolooni, ” tuhahdin, ”sillä minä en päästä sinua kaatumaan, vaikka kuinka vihaisimme toisiamme elämän loppuun asti.” Avril perääntyi oman kilpensä taakse katsoen minua vihaisesti, kuin käskien minua pysymään kaukana itsestään.

”Et saa minua rakastumaan itseesi tuoll-”
”Minä, sinuunko?” Katsoin tätä öh… Tulevaa… Vaimoani? Kulmieni ali kertoen, että mihinkään tuollaiseen ei ollut varaa, ”Turha vaiva enää tätä nykyä, jos et missään muussa ole onnistunut niin olet saanut jaettua vihasi tällekin puolelle.” Tilanne alkoi hiljalleen kääntyä jo todella kiusalliseksi ja minä kävelin tämän tytön ohitse enää katsomatta takaisin. Tuskin pääsin pois kyseiseltä käytävältä kun kävelin päin jotakuta seinää ja löin pääni seinään. En edes vahingossa, vaan tahallani. Jäin seisomaan vähäksi aikaa sitä mukavaa seinää vasten ja kohta löin jo nyrkkini siihen. Kipu levisi äkkiä rystysiini ja kättäni ylemmäs aina olkapäähän asti. Mieleni ei oppinut kipua vielä ensimmäisellä kerralla vaan löin uudelleen.

Nyt annoin molempien käsieni valua rennoksi kylkiäni vasten ja jäin nojaamaan pää seinää vasten, miettien tätä uutta uutista jonka olin nyt saanut selville.

”Hyvä niin. Katson mielelläni kaukaa kuinka elät normaalia paskaa elämääsi tietämättömänä ja sitten eräänä kauniina päivänä se kaikki otetaan sinulta pois. On vain oikein että sinäkin tunnet maailmasi murenevan käsissäsi. Mutta sitä ennen en halua kuulla sinusta paskaakaan!”

”Minä ja sinä. Meidät pakotetaan huomenna naimisiin.”

Kuinka monesti olimmekaan puhuneet tulevaisuudesta luokan poikien kanssa vitsinpuoleisesti tulevaisuudesta ja siitä, että kenet ottaisimme aviopuolisoksi jos voisimme. Mitäs nyt? Mitäs nyt kun mitään sitä ei enää ollut? Minä en ollut ikinä edes seurustellut kenenkään kanssa, ja nyt jatkossa se oli sitten täysin kiellettyä ja jouduinkin viettämään loppuelämäni ihmisen kanssa, joka kahden höyrypään (Lili, Howard) mielestä ei ikinä sopisi minulle.

Ehkäpä siitä pääsisi yli? Ehkä olisi mahdollista-

Ei, pääni väitti vastaan. Ihmismieli, ainakin minun mieleni tarkisti mahdolliset tyttöystävämahdollisuudet ensimmäisillä tapaamiskerroilla ja oli helppoa tietää kenestä oli sellaiseen. Avril… Avrilistä minulle oli jäänyt vain paha maku. Hän oli aika lailla ihminen, josta en hirveästi välittänyt sellaisenaan ja nyt oli yhä varmempi siitä. Luonnehan hänellä oli kuin luovuttajalla. Olisihan Avril voinut vaikka edes yrittää tulla minun kanssani toimeen kun tuli luokalle, mutta nähtävästi kun hän päätti jotain, niin se päätöshän piti: Jos Avril ei halunnut tehdä tyhmää kemian tehtävää kanssani, niin hän ei tehnyt eikä asiasta enää keskusteltu.

Ehkäpä tämä ei ollutkaan niinkään eroavaisuus välillämme. Olinhan minäkin jääräpäinen ja jos minä päätin, että Avril tulisi oppimaan pärjäämään minun kanssani tulevaisuudessa, niin hänhän oppisi. Kyllä sen tytön kanssa pärjättäisiin vaikka hammasta puremalla. Ongelma ei enää ollutkaan siinä, ongelma oli ihan toinen kysymys.

Miksi?

Miksi, miksi, miksi, MIKSI!?

Vielä jokin vuosi tämän koulun yksi oppiaineista olisi ”pakkoavioliittokurssi”, joka olisi selvästi pakollinen kaikille vanhoillisten perheiden lapsille. Siellä opiskeltaisiin tällaisen olevan aivan normaalia elämää, siellä selvennettäisiin hinnat ja maksusopimukset, sekä avioliittorituaalit. Lapsia ja nuoria valmistettaisiin sellaisen varalta, sillä mikäli vanhemmilta kysyttiin, se saattoi tapahtua ihan mikä tahansa päivä ja aivan kenelle tahansa.

Avioliittoja oli kahdenlaisia ja useimmin puhuttiin aidosti rakkaudesta. Köyhempien ihmisten avioliitot olivat aivan sympaattisen yksinkertaisia, kaksi ihmistä muutti yhteen ja perusti perheen. Rikkaammilla oli taas enemmän vaihtoehtoja: samanlainen rakastumisen mukainen yhteisasuminen, jota ei arvostettu lainkaan korkeissa piireissä, pakkoavioliitto 1, ja pakkoavioliitto 2. Kutsuimme niitä luokallamme molempia pakkoavioliitoiksi, sillä ilman suvun hyväksyntää ei liittoa tullut.

Pakkoavioliitto yksi oli julmempi, ja se oli juuri se mitä ainakin Kingin perhe vaikutti käyttävän omiin lapsiinsa. Se tarkoitti yksinkertaisesti sitä, että perheen tytär myytiin toiseen perheeseen ja tyttären entinen perhe sai tytöstä maksetut rahat, kun taas sulhasen perhe osingon tämän tulevaisuuden tuloista.

Pakkoavioliitto kaksi sisälsi joinain kertoina myös välissään tämän kummallisen rakkauden, harvemmin toisaalta. Niissä pariskunnan perheet tekivät kumpaakaan auttamattoman sopimuksen, jossa avioparille maksettiin suuren summan rahaa, että he pääsivät elämään omillaan jatkossa. Rikkaissa piireissä tämä oli hyvin vähän käytetty, sillä kukaan ei halunnut luovuttaa rahaa turhaan vaan tilaisuus tienata otettiin käyttöön.

Paljoa minun ei tarvinnut arvailla kumpaan sopimukseen minun ja Avrilin vanhemmat olivat päätyneet. Minun perheeni ei varsinkaan lahjoittelisi rahaansa turhaan, ja vastapuolen perheellä ei uusirikkaina ymmärtääkseni ollut varaa jaella tuhansia poiskaan. Kaikella epäilykselläni oli varmaa, että Avril oli myyty minun perheeseeni.  Tämä taas herätti seuraavan kysymyksen: Miten minun vanhempani antoivat minkään näin epäinhimillisen tapahtua? Eikö ihmisillä ollut oikeutta määrätä omasta elämästään?

Löin vielä kolmannen kerran seinään ja nyt tällä kertaa itsesuojeluvaisto yritti jo estää minua. Seinän ja nyrkkini välinen isku ei jäänyt kuitenkaan tapahtumatta, vaikka lyöntini oli jo heikompi.  Jos aamulla rystyseni olisivat punaiset tai veriset, niin antoi olla. Painoin nyrkkiäni seinää vasten ja yritin päästä pois tästä maailmasta puristamalla hampaitani yhteen. Minun mieleeni tämä uusi tieto, jonka Avril oli viimein kehdannut päivittää kanssani, ei ollut lainkaan miellyttävä – kuten tyttö olikin osannut jo arvella.

Turhautuneena päästin otsani irti seinästä ja löin molemmilla kämmenilläni vielä seinää. Jonain muuna päivänä olisin saattanut jäädä surkuttelemaan oikeaa nyrkkiäni, joka tärisi kivusta ja jonka rystyset hohkasivat kivusta punaisina, mutta nyt minä vain paransin käteni oloa lähtiessäni kävelemään pois ja kaivaessani sytyttimeni taskustani. Kävellessäni en edes ehtinyt huomioida miten en enää edes jaksanut naksautella kipinällä tulta, vaan ajattelin vain: ”Syty. Syty. SYTY! SYTY!”

Ja tuli tuli.

A/N 30 301