Luku 2.
”Syötä tänne!” Yritin epätoivoisesti huutaa Iasonille,
mutta ketäpä hän kuuntelisi kun pallo oli hänellä. Pelaamamme lajin säännöt
olivat liian monimutkaiset selittää sillä hetkellä, sillä keskittymiskykyni oli
muutenkin pallossa itsessään, kuin pelin säännöissä.
Pallo ei tullut minulle, eikä Iason varmaan edes kuullut huutoani
puolustuspuolelta. Hän vain rynnisti G luokan Elliotia päin katse pallossa, ja
hetken päästä nämä kaksi hölmöä olivat törmänneet toisiinsa ja lojuivatkin
yhdessä lattiatasossa kuin kovankin tällin saaneena. Sillä välin juuri kentälle
luokan violetti F:än ryhmänjohtajan Dianan paikalle hyökkäyspuolelle tullut
Nanette nappasi pallon kevyesti ja teki elämänsä helpoimman maalin. Tilanteesta
ärsyyntynyt Iason keksi syyttää tästä kaikesta minua.
”Sinä hämäsit minua, ” kuului hänen selityksensä, kun menin auttamaan turhan
kämppäkaverini ylös, ”sinun takiasi minä menetin paikan.”
”Olisit voinut syöttää minulle ja mennä paremmalle paikalle, jolloin olisin
syöttänyt sinulle takaisin, mutta se olit sinä joka menit itsepäisesti
eteenpäin, ” minä vastasin itsepäisesti.
”Minä olisin päässyt etenemään-” Iason yritti, mutta minulla oli seuraava isku
jo valmiina.
”Ensimmäiselle pesälle Ellisonin kanssa. Te näytitte hyvin viihtyvän yhdessä.”
Iasonilla meni kolme sekuntia ymmärtää mistä puhuin, ja sen ansiosta minä
olisin saanut nyrkistä nenälleni, ellen olisi juuri tajunnut väistää.
”Sinä olet aivan samanlainen kuin Lili, ” hän puuskahti raivoissaan.
”Ja minä taas juuri ymmärsin miksi taistelet kuin nainen!” Ehdin huikata juuri,
ennen kuin minun piti juosta tyttöjen luokse karkuun, etten saanut turpaani äsken
pelatussa pelissä käytettävästä mailasta.
”Okrai, eiköhä lopeitetta siihe, piennut!” Huusi liikunnan opettajamme,
puhdasverinen visbyläinen – yksi kahdeksantoista saaren reunasaarista -, joka näytti
ylikasvaneelta nauriilta ja jonka puhetta piti oikeasti kuunnella, jotta
hänestä sai jotain selvää, ”tiä erä ties mennä ryhymille Jii et Ef et Quu.
Alkakkee paenua suihkuun – paetsi luokka Jipitys, joittenka pittää jiedä
kuunteloimaan rehetorrin puhelointia. Kiertokiehan sitte iens kerrailla mite
piehaa teitit on nyetten sianu aikaa.”
Meitä oli paikalla kuusi erillistä luokkaa, ja meistä jokainen katsoi samaan
aikaan meidän ryhmämme Yarrow Braria. Hän antoi meidän odottaa pari hetkeä ja
helpotti sitten meidän muiden tuskaa.
”Hyvä on, emmeköhän voi lopettaa tähän, lapset. Tämä erä taisi mennä ryhmille
J, F ja Q. Menkää suihkuun – paitsi luokka J, joiden pitää jäädä kuuntelemaan
asiaa, joka rehtorilla on meille. Kertokaa minulle ensi kerralla mitä pahaa
olemme tehneet tällä kertaa, ” Yarrow selvensi äskeisen kielelle, jota myös me
ymmärsimme.
”Kiitos, professori Brar, ” vitsaili F:än Diana ja muut luokat alkoivat valua
korjaamaan tavaroita ja kadoten sitä myöten pois myös salista.
”Uu, joku on syvässä liemessä, ” Iason huomautti Lilille, joka oli pysytellyt
laiskuuttaan kentän laidalla huutelemassa meille tyhmiä ohjeita, joista ei
ollut minkäänlaista hyötyä.
”Ai, minäkö?” Tyttö vastasi kuin vasta horroksesta herännyt.
”Ilkee ny vihelä inhostukke toisianje tiappamaan, ” liikunnan opettajamme,
jonka nimi muuten oli professori Dimi, sanoi, ”tiedän luokalle piennaan uusi
liekkiaveri.” Katseet siirtyivät taas Brarin poikaan.
”Älkää vielä tappako toisianne, teidän luokallenne laitetaan uusi oppilas.”
”Taas, ” kommentoi Nanette huokaisten.
”Tässä vaiheessa lukuvuotta, ” minä ihmettelin, ”viimeinen vuosi, puoliväli.
Mitä järkeä tässä nyt on?”
”Koko koulussa ei ole mitään järkeä, älä yliarvioi sitä, ” Iason selvensi
ystävällisesti.
Muut luokat olivat ehtineet jo kadota paikalta, kun professori Dimi alkoi
hätistellä meitä.
”Tehkää rivi, ” selvensi Yarrow meille professorin antaman ohjeen. Rivi kai
siksi, että se näytti varmaan rehtorin mielestä siistiltä. Rehtori oli tarkka
siisteydestä, ajoittain liian tarkka, mutta se oli hänelle vain hyvä syy olla
meidän narrikoulumme rehtorina. Uusi oppilas tuskin olisi välittänyt olimmeko
rivissä, penkillä, ympyrässä vai kaikki ilman paitoja.
Tuskin olimme saaneet lyhyttä riviämme kasaan, niin rehtorimme saapui ovet
paukkuen sisään. Herra Pina, jota sai kutsua joko hr. Pinaksi tai rehtoriksi,
oli yltä nelikymppinen avioton mies, jolla ei ollut hiuksia, mutta sitäkin
karvaisemmat täysin vaaleat kulmakarvat. Hänen ihonsa oli ruskettunut ja se oli
hirveä vastakohta hänen vaaleille kulmakarvoilleen. Kasvot hänellä oli kuin entisellä
urheilijalla, ja ruumiinpiirteet sen saman mukaiset. Puhuessaan rehtori Pina
puhui aina sellaisella myrskyävällä nuotilla, joka olisi voinut sopia
jollekulle komentajalle. Sillä hän sai koko koulun pelkäämään itseään, tai
ainakin kuuntelemaan ja kunnioittamaan itseään.
Herra Pina harppoi salin poikki pitkin askelin, eikä hänen kasvoillaan ollut
yhtään ilmettä. Tämä oli hänelle vain yksi tehtävä muiden joukossa, mikä hänen
piti tämän koulun puolesta tehdä.
”Hyvää päivää, ” ainakin puolet luokastamme ilmoitti yhteisellä nuotilla. Minä
seisoin ryhmämme vasemmalla reunalla tuntien oloni ahdistuneeksi. Miksi
tästäkin piti tehdä tällainen turha seremonia?
Meidän tervehdykseemme vastattiin vain käden heilautuksella, joka käski meitä
olla hiljaa.
”Hyvät neidit ja herrat, olette toivonani mukaan tietoisia siitä, että
luokallenne lisätään nyt uusi oppilas, ” samalla kun herra Pina puhui, hänen
takanaan paiskoontunut ovi avautui uudelleen ja ovea auki piteli hetken jokin
mies, jonka ulkonäöllä ei ollut niin väliä. Nyt aukinaisesta ovesta sisään astui
tyttö, joka sai minut, Yarrowin ja Naneten muistelemaan menneitä tunnin alkua
kohti. Kyseessä oli se sama henkilö, joka oli ollut katsomossa, ja jonka olin
jo päättänyt unohtaa.
Rehtori kertoi jotain siitä, mistä koulusta tämä uusi neiti oli tullut ja
plaaplaplaapla, mutta minä vetäydyin jokseenkin omaan kuoreeni. Tämä tyttö,
jolla oli hiuksissa mustaa ja luonnonvaaleaa, ja jolla oli yhä koulumme ”univormu”,
tuntui hohkavan jonkinlaista luotaan poistyöntävää tunnetta. Se saattoi johtua
hänen alas painetusta päästään tai siitä, miten kylmästi hän jätti huomioimatta
miehen joka oli avannut hänelle oven. Myös hänen ilmeensä otsahiuksien takana
kertoi pahoista ajatuksista, eikä hän jättänyt minuun minkäänlaista
positiivista ensivaikutelmaa. Oli kyseessä ollut kuka tahansa muu tyttö, niin
olisin ollut ensimmäisenä häntä tervehtimässä ja kaveeraamassa, mutta tällä
kertaa jopa minä halusin peruuttaa ja mennä vaikka uimaan jokeen pakkasella.
Tyttö kulki suoraa tietä salin poikki rehtorin viereen ja kävi katseellaan
nopeasti läpi meidät kaikki. Jotenkin minusta näytti, kuin hän olisi vain
katsahtanut minua ja tuhahtanut mielessään. Yritin pitää ilmeeni vaikka sitten
hymyilevänä, enkä halunnut paljastaa olevani erittäin epäilevä tätä uutta
oppilasta kohtaan.
”Voisitko esitellä itsesi tarkemmin, neiti…” Herra Pina pyysi kohteliaasti ja
osoitti vierellään seisovalle tytölle puheenvuoron. Kuin automaattisesti hänen
ryhtinsä suoristui ja pää kohosi, kuin hänen ottaisi kehotuksen käskynä ja
toteuttaisi tämän käskyn kunnialla.
”Nimeni on Avril Privette, eivril, ei aalla, ” tyttö, eli Avril sanoi niin
vakaalla äänellä, että minä olin säpsähtää. Jotenkin olin ehtinyt saada
käsityksen, että tämä tyttö olisi saattanut olla hiljainen tai jopa ujo, mutta
hänen puheessaan oli samperin moista varmuutta, joka opetti minua heti sanomaan
hänen nimensä oikein.
Tämän enempää ei Avril Privette meille itsestään kertonut. Hän vain jäi
seisomaan suoraselkäisenä rehtorin puoleen, joka oli selvästi odottanut
pidempää kertomusta. Mies, joka oli pidellyt ovea auki Avrilille, kömpi tytön
viereen.
”Älä lapsi pieni ole noin jäykkä, ” mies möngersi vapisten, ”nämä ovat uusia
ystäviäsi. Kipitä tervehtimään heitä.” Miehen täytyi olla Avrilin isä. Hän
tuuppasi jäykkää tytärtään selkään ja pakotti hänet eteenpäin, jotta voisimme
esitellä itsemme ihan virallisella ”käsipäivää”:llä.
Rivin toisesta päästä ensimmäinen, eli Lili, syöksähti melkein heti eteenpäin
ja lupaa kysymättä hän halasi uutta oppilastamme, esittäytyen samalla itse ja
toivottaen äärimmäisen lämpimästi tervetuloa. Avril näytti tilanteesta lähinnä
säikähtäneeltä. Iason Lilin viereltä ei tohtinut tervehtiä ensimmäistä kertaa
yhtään sen tahdikkaammin, vaan hän sipaisi heti omia hiuksiaan taaksepäin
mukamas yrittäen tehdä vaikutuksen.
”Hei kulta, olen tuleva poikaystäväsi, Iason Noah King, ” ja perään kuului
silmänisku. Avrilin ilmeestä ei tiennyt oliko se hämmentynyt vai otettu, mutta
rehtori hänen takanaan näytti räjähtävän.
”Hurmaavaa, ” Avril sanoi varovaisesti, ja Nanette siitä viereltä saapui
pelastamaan tilanteen.
”Älä välitä Iasonista, hänen elämäntehtäväänsä kuuluu kokeilla jokaista tyttöä
jonka hän tapaa. Mutta ei hätää, minä voin suojella sinua häneltä. Nimeni on
Nanette-” ja sukunimestä en saanut taaskaan selvää. Tytöt kättelivät ja uusi
oppilaamme näytti jo huojentuneelta siitä, että paikalla oli joku
täysijärkinen. Vähänpä hän tässä vaiheessa tiesi.
Viimeisenä minua ennen oli Yarrow, joka kertoi nimekseen vain Yarrow ja jätti
tervetulotoivotukset sikseen. Herra Pina näytti taas siltä, että olisi voinut
räjähtää, joten minä otin oman esittelyvuoroni ja ojensin uudelle oppilaallemme
käteni tervehdykseen.
”Hei, olen Jerry McBarca-” sain sanottua, mutta Avril kääntyi pois ja palasi
rehtorin ja isänsä väliin. Jäin hetkeksi seisomaan käsi ojennettuna ja tuntien
itseni äärimmäisen hölmöksi, mutta sitten ryhdistäydyin kun näin tytön isän
tuijottavan minua tarkastelevasti nappisilmillään. Palasin äkkiä
rivipaikalleni, mutten voinut olla ihmettelemättä, että mitä tässä nyt oli
oikein tapahtunut.
”Jerry on sitten luokkasi johtaja, joten voit tukeutua häneen tarvittaessa, ”
rehtori kertoi nopeasti, mutta Avril näytti pääasiassa siltä, että hän ei ollut
kuullut sanaakaan mitä minusta sanottiin.
”Asutko sinä koululla? Meidän huoneistossamme on yhdelle vapaa paikka, jos olet
paikalla koko loppuvuoden niin pääset sinne ja me pidämme sinusta huolta!” Lili
innostui. ”Meillä” hän tarkoitti itseään ja Nanettea, olivathan he kämppikset
aivan siinä missä minä ja Iasonkin.
”Kuulostaa oivalliselta suunnitelmalta, eikö vain pikkuinen?” Avrilin isä
kysyi, mutta hänen tyttärensä vain nyökkäsi kuin sotilas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti