Jumalattaren lahjalla on veronsa…” Hänen äänensä vaipui
toiseen maailmaan lauseen kulkiessa loppuun ja hiljalleen hän alkoi päästä
takaisin omaan hiljaiseen maailmaansa. Tajusin aikaisemman hiljaisuuden
palanneen huoneeseen ja jättäydyin sen vietäväksi.
Miettiväinen hiljaisuus pysyi ympärilläni aina kouluun palaamiseen asti. Olin jäänyt odottamaan tunnin alkua luokan G kanssa, sillä toistaiseksi minua ei huvittanut mennä porukkaan, jossa minua ei ollut. Elliot ja Eddie olivat oikeastaan hauskempia ihmisiä kuin aina välillä muistin. Hetken ennen kuin tohtori Winstead edes tuli paikalle ehdin jo toivoa, että nämä kaksi rinnakkaisluokkalaista olisi tullut minun ryhmääni mieluummin kuin tuo Avril.
Winstead kuitenkin saapui paikalle ajoissa ja mukanaan vain huonoja uusia joskus tunnin alun jälkeen. Jokainen sitä ennen kuitenkin etsi oman paikkansa luokasta ja hetken minua jo ehti huojentaa kun Iason tuli normaalisti viereeni.
”Mihin te oikein katositte ruokatunnilla, ” hän kuiskasi ennen kuin opettaja ehti aloittaa minkäänlaisen opetuksen.
”Kahvilaan, ” tokaisin hiljaisella äänellä.
”Ettekä pyytäneet minua?” Iason kysyi pettyneenä.
”Sinä et kuunnellut meitä vaan menit tyttöjen pyynnöstä ruokalaan, ” tiuskaisin.
”Ai, anteeksi, en tainnut kuulla.”
”Ja takapenkin rakastavaiset olkaahan hyvä ja hiljentykää~.” Winstead ilmoitti meille. Iason nojautui kauemmas minusta ja risti kätensä puuskaan, antaen näin tohtorille luvan aloittaa tyhjäpäinen selittämisensä aiheensa, jota tuskin kukaan ymmärsi, mutta jonka läpikäyntiin annettiin lopputunnista tarkempia ohjeita.
”Nyt kun te olette ymmärtäneet tämän aiheen niin hyvin, niin ensi tunnille olisikin mukava jos tekisitte paritehtävän. Teitähän on nykyään taas näin kauniisti parillinen määräkin.”
Iason siirsi tuoliaan automaattisesti lähemmäs minua osoittaakseen valinneensa parin. Myös tyttöjen kesken oli havaittavissa jonkinlaista silmäpeliä, mutta minä osasin jo painaa pääni alas odottaessani pahinta. Kaikki tapahtui kuin jonkin kliseisen rakkaustarinan käsikirjoituksessa ja tämä tästä näytelmästä nyt ainakin vielä puuttui:
”Ehei, ” tohtori Winstead sanoi parinvalinnoillemme sormiaan naputellen, kuin häätäen meitä kaikkia irti toisistamme, ”kolme poikaa ja kolme tyttöä. Minusta tämä toimisi parhaiten jos saisimme tyttö-poika parit. Sääli kyllä rikkoa Kingin ja McBarcan ihanneromanssia, mutta on aika teidänkin pariutua välillä tyttöjen kanssa.”
”Ei onnistu, ” Iason lähti leikkiin mukaan, ”me näet olemme jo kihloissa. Et voi pakottaa meitä olemaan vastakkaisen sukupuolen kanssa.” Etupenkistä Lili nauroi Iasonin kommentille kirkkaalla äänellä.
”Voinpas. Iason, sinä olet tämän tehtävän aikana Lilin pari-”
”Käy sittenkin, anteeksi Jerry, joudun eroamaan sinusta, ” Iason heitti kommentin nopeasti väliin. En vieläkään reagoinut millään lailla ympärillä tapahtuvaan keskusteluun vaan puristin käsiäni nyrkkiin piilossa. Älä laita minulle Avrilia hyvä tohtori Winstead, anna armoa edes tämän kerran.
Tästä tapauksesta oli kaikki armo poltettu irti.
”Nanette ja Yarrow, te voisitte olla erittäin suloinen pariskunta ja silloin meille jää-”
Voi paska.
Miettiväinen hiljaisuus pysyi ympärilläni aina kouluun palaamiseen asti. Olin jäänyt odottamaan tunnin alkua luokan G kanssa, sillä toistaiseksi minua ei huvittanut mennä porukkaan, jossa minua ei ollut. Elliot ja Eddie olivat oikeastaan hauskempia ihmisiä kuin aina välillä muistin. Hetken ennen kuin tohtori Winstead edes tuli paikalle ehdin jo toivoa, että nämä kaksi rinnakkaisluokkalaista olisi tullut minun ryhmääni mieluummin kuin tuo Avril.
Winstead kuitenkin saapui paikalle ajoissa ja mukanaan vain huonoja uusia joskus tunnin alun jälkeen. Jokainen sitä ennen kuitenkin etsi oman paikkansa luokasta ja hetken minua jo ehti huojentaa kun Iason tuli normaalisti viereeni.
”Mihin te oikein katositte ruokatunnilla, ” hän kuiskasi ennen kuin opettaja ehti aloittaa minkäänlaisen opetuksen.
”Kahvilaan, ” tokaisin hiljaisella äänellä.
”Ettekä pyytäneet minua?” Iason kysyi pettyneenä.
”Sinä et kuunnellut meitä vaan menit tyttöjen pyynnöstä ruokalaan, ” tiuskaisin.
”Ai, anteeksi, en tainnut kuulla.”
”Ja takapenkin rakastavaiset olkaahan hyvä ja hiljentykää~.” Winstead ilmoitti meille. Iason nojautui kauemmas minusta ja risti kätensä puuskaan, antaen näin tohtorille luvan aloittaa tyhjäpäinen selittämisensä aiheensa, jota tuskin kukaan ymmärsi, mutta jonka läpikäyntiin annettiin lopputunnista tarkempia ohjeita.
”Nyt kun te olette ymmärtäneet tämän aiheen niin hyvin, niin ensi tunnille olisikin mukava jos tekisitte paritehtävän. Teitähän on nykyään taas näin kauniisti parillinen määräkin.”
Iason siirsi tuoliaan automaattisesti lähemmäs minua osoittaakseen valinneensa parin. Myös tyttöjen kesken oli havaittavissa jonkinlaista silmäpeliä, mutta minä osasin jo painaa pääni alas odottaessani pahinta. Kaikki tapahtui kuin jonkin kliseisen rakkaustarinan käsikirjoituksessa ja tämä tästä näytelmästä nyt ainakin vielä puuttui:
”Ehei, ” tohtori Winstead sanoi parinvalinnoillemme sormiaan naputellen, kuin häätäen meitä kaikkia irti toisistamme, ”kolme poikaa ja kolme tyttöä. Minusta tämä toimisi parhaiten jos saisimme tyttö-poika parit. Sääli kyllä rikkoa Kingin ja McBarcan ihanneromanssia, mutta on aika teidänkin pariutua välillä tyttöjen kanssa.”
”Ei onnistu, ” Iason lähti leikkiin mukaan, ”me näet olemme jo kihloissa. Et voi pakottaa meitä olemaan vastakkaisen sukupuolen kanssa.” Etupenkistä Lili nauroi Iasonin kommentille kirkkaalla äänellä.
”Voinpas. Iason, sinä olet tämän tehtävän aikana Lilin pari-”
”Käy sittenkin, anteeksi Jerry, joudun eroamaan sinusta, ” Iason heitti kommentin nopeasti väliin. En vieläkään reagoinut millään lailla ympärillä tapahtuvaan keskusteluun vaan puristin käsiäni nyrkkiin piilossa. Älä laita minulle Avrilia hyvä tohtori Winstead, anna armoa edes tämän kerran.
Tästä tapauksesta oli kaikki armo poltettu irti.
”Nanette ja Yarrow, te voisitte olla erittäin suloinen pariskunta ja silloin meille jää-”
Voi paska.
Ei se mitään haitannut. Nyt jos
koskaan oli minulla hyvä tilaisuus tehdä yhteistyötä tämän uuden oppilaan kanssa,
joka oli pääsemässä ensimmäisenä vihattujen ihmisten listalle minun
maailmassani. Emmeköhän me tämän kerran voisi-
”Ei käy, ” vastalause tilanteeseen tuli jämähtämättömänä etupenkistä. Kohotin katseeni Avriliin, joka istui jälleen kerran selkä minuun päin ja katsoi sillä hetkellä suoraan opettajaamme.
”Eikö?” Winstead virnuili. Jos ei laskettu heidän kahden keskustelua, niin luokassa oli täysin hiljaista.
”Ei, ” kuului tiuskaus Avrilin suunnasta, ”en suostu tekemään mitään tehtävää tuon kanssa.”
Tuon kanssa? Enkö ole edes ihminen? Nyt tyttö menit liian pitkälle.
”Kyllä se käy ihan hyvin, ” ärähdin omalta paikaltani ja puhuin enemmänkin Avrilin takaraivolle kuin opettajalle, ”nämä parit kuulostavat ihan hyvältä.”
”Joku muu, ” Avril vaati opettajalta, ”tai voin tehdä yksinkin.”
”Mikä sinun ongelmasi on minun kanssani!?” Hermoni pettivät juuri sillä hetkellä. Vastaus? Vastausta en jälleen kerran saanut. Avril antoi kaikkien odottaa pienen hetken ja kommentoi sitten jotain aivan muuta.
”Minä en tee tätä tehtävää, ” hän puuskahti ja osoitti olevansa tosissaan noustessaan ylös paikaltaan ja painuessaan samalla hetkellä ulos huoneesta katsomattakaan ketään silmiin.
Minun sappeni kiehui, enkä halunnut sietää enää tällaista käyttäytymistä. Winsteadin huudoista välittämättä minä paiskasin oman tuolini altani, hyppäsin Iasonin ohitse ja juoksin Avrilin perään.
Käytävällä oli tyhjää, joten yhden luokasta karkurin perään oli suhteellisen helppo rynnätä.
”Hei, ” huusin kauemmas viipottavan tytön perään, joka ei kuitenkaan hidastanut matkaansa pois luokan suunnalta, ”HEI! Mihin oikein luulet meneväsi!?”
Tuttu kaava, ei vastausta, eikä edes merkkejä siitä, että hän olisi kuullut minua. Hänen mielessään minä en ollut siellä takana, minua ei ollut olemassa. Viha sytytteli liekkejään sisälläni ja sen tuoman raivonpuuskan aikana otin Avrilin kiinni ja takerruin häntä ranteesta pysäyttäen tämän matkan.
”Mikä hitto on ongelmasi kanssani!?”
Avril tuntui jollain lailla säikähtävän ja hän repi itsensä automaattisesti irti minusta. Ensimmäisen kerran yli viikkoon hän kääntyi minua kohti silmissään sellaista raivoa, että jos en itse olisi tuntenut sillä hetkellä omaa vihaani, niin olisin saattanut säikähtää.
”ÄLÄ KOSKE MINUUN!” Hän huusi suoraan päin naamaani.
”MIKSI!?” En edes tajunnut itse korottavani ääntäni, ”mikä sinun ongelmasi on!?”
”SINÄ!” Avril huusi nyt jo niin raivokkaasti, että viereisestä luokkahuoneesta joku ensiluokkalainen kurkisti meitä pelokkaasti.
Tarkentavat kysymykset, typerät kommentit, ja aivan kaikki kohtuullinen katosi mielestäni samalla hetkellä. Osasin vain tuijottaa pienen hetken ja sitten toistaa saman kysymyksen uudestaan.
”Miksi!?”
Avrilin olemus muuttui hetkellisesti. Hän näytti aivan pienen hetken kysyvältä, ja sitä seurasi hämmennys. Siitä sitten päästiin halveksivaan ja hän naurahti pilkaten minua.
”Ai sinä et tiedä, ” hän nauroi kylmänä kuin pakkasyö, ”eikö sinulle ole kerrottu?”
”Hyvä niin. Katson mielelläni kaukaa kuinka elät normaalia paskaa elämääsi tietämättömänä ja sitten eräänä kauniina päivänä se kaikki otetaan sinulta pois. On vain oikein että sinäkin tunnet maailmasi murenevan käsissäsi. Mutta sitä ennen en halua kuulla sinusta paskaakaan!”
Sain tuskin mitään vastauksia ja se tyhjensi mieleni aivan täydellisesti. Avril ei jäänyt odottamaan että kommentoisin yhtään mitään vaan jälleen sain nähdä vain hänen käännetyn selkänsä hänen poistuessa paikalta. Jäin tuijottamaan pitkälle eteeni tilanteesta tippuneena. Jossain todellisuudessa tohtori Winstead tuli perässämme käytävään hakemaan meitä takaisin, vaikka Avril oli ehtinyt jo mennä, mutta en kuullut hänen huutojaan. Omat ajatukseni puskivat epäselvinä järjen eteen.
Helpottava osa oli, että syy ei ollut ehkä minussa. Ainakaan kyse ei ollut mistään sellaisesta mitä en muistanut tehneeni, mutta selvästi minua silti vihattiin hyvästä syystä. Mikä se syy sitten oli, se ei näemmä kuulunut minulle, ainakaan toistaiseksi.
Katson mielelläni kaukaa kuinka elät normaalia paskaa elämääsi tietämättömänä ja sitten eräänä kauniina päivänä se kaikki otetaan sinulta pois.
Avrilin sanat takertuvat mieleeni loppu elämääni, mutta nyt ne vain häiritsivät minua kuulemasta Winsteadin: ”takaisin sieltä, vai lähdetkö suoraan rehtoria tapaamaan” ärähdyksiä. Mistä tietämättömänä, mitä minun piti tietää? Oli turhankin varmaa, että syy tälle kaikelle saisi minut vielä ajautumaan hulluuden partaalle jos en unohtaisi sitä.
Oli jo selvää, että Avril oli tullut tähän kouluun toisesta, ala-arvoisemmasta koulusta. Iasonista olin saanut sen verran irti, että Priveten perhe oli sattunut yllättäen rikastumaan ja sitä kautta olin löytynyt rahat koulunylennykseen. Voisiko tämä kaikki liittyä jollain lailla siihen? Avrilillä oli ollut oma elämänsä ja omat kaverinsa jossain toisaalla, mutta sitten hänet siirrettiinkin yllättäen yläluokkaan, johon hän ei ehkä tuntenut kuuluvansa. Mutta millä lailla se liittyi siihen, että vihan kohteena olin juuri minä, eikä kukaan muu. Minun perheeni ei juuri ollut millään lailla muita rikkaampi, vaan tiesin tarkkaan kuinka paljon vyötä jouduttiin kiristämään tänä vuonna, että viimeinen opiskeluvuoteni saatiin kustannettua. Jos jotain, niin olin ehkä tästä luokasta lähimpänä Avrilin omaa rahaluokkaa, jos otetaan huomioon sekin, että vaikkapa Yarrowin isä oli silläkin hetkellä sukeltelemassa Minyan lämpimissä vesissä.
Winstead tuli jo repimään minua takaisin luokkaan aivan kädestä pitäen, mutta en oikein vieläkään herännyt todellisuuteen. Minulle oli täysin tuntematon tunne olla vihattuna enkä osannut sen takia oikein reagoida tähän tilanteeseen. Miten käyttäytyä henkilöä kohtaan, joka on jo ilmaissut haluttomuutensa olla missään tekemisissä kanssani? Pitäisikö silti yrittää, vaikka ihan luokan oman yhteishengen takia? Pystyisikö epämääräinen Musta J pysyä kasassa vaikka kaksi sen ihmistä ei kyennyt toimimaan toistensa kanssa?
No olkoon sitten niin. Jos Avril halusi sotaa, niin hän sai sotaa. Päätin sillä hetkellä antaa hänelle haluamansa: Jos minä en ollut hänelle olemassa, niin hänkään ei ollut minulle olemassa. Jääköön yksin jos kerran niin halusi – mutta minun kavereitani et saisi. Ei kukaan pystyisi elämään kahden ihmisen välillä ja nyt oli Avrilin aika oppia jotain tästä sodasta.
Aloin palata normaaliin maailmaan vasta, kun istuin omalla paikallani ja Iason naputteli naamani edessä sormiaan yrittäessään herättää minua koomastani. Heti ensimmäisenä palauduttuani nostin katseeni tohtori Winsteadiin, joka katsoi meitä kahta vähän matkan päästä huolestuneen ärtyneesti.
”Kävisikö, jos tekisin sen tehtävän yksin?” Kysyin näköjään hämmentyneen sekaisella äänellä. Winstead paransi asentoaan ja katsoi minuun niin vakavasti kuin mies, jolla oli kaksimetriset hiukset, pystyi katsomaan.
”Näiden olosuhteiden puitteissa kyllä, jos osaat selittää että mistä tuossa huutokilpailussa oli kyse? Tarvitsen opettajanhuoneeseen nimittäin samperin moisen syyn tunnin häiritsemiselle, ja odotan tällä hetkellä mielenkiintoista selitystä, ” tohtori tai opettaja, mikä lie halusikaan olla, sanoi. Minä tuijotin opettajaa takaisin järkyttyneellä ilmeellä – joka oli syntynyt kasvoilleni huomaamatta – ja hiljalleen aloin ymmärtää koko luokan tuijottavan minua. Kukaan ei sanonut mitään, he vain odottivat.
Kallistin päätäni sivulle jälleen huomaamattani ja räpäytin silmiäni kerran.
”Tohtori Winstead, minä en kuollaksenikaan tiedä mistä tässä on kysymys, ” sanoin todenmukaisesti, ”ja nykyisten tietojen puitteessa kuolisin jos tietäisin.”
A/N 15 688
”Ei käy, ” vastalause tilanteeseen tuli jämähtämättömänä etupenkistä. Kohotin katseeni Avriliin, joka istui jälleen kerran selkä minuun päin ja katsoi sillä hetkellä suoraan opettajaamme.
”Eikö?” Winstead virnuili. Jos ei laskettu heidän kahden keskustelua, niin luokassa oli täysin hiljaista.
”Ei, ” kuului tiuskaus Avrilin suunnasta, ”en suostu tekemään mitään tehtävää tuon kanssa.”
Tuon kanssa? Enkö ole edes ihminen? Nyt tyttö menit liian pitkälle.
”Kyllä se käy ihan hyvin, ” ärähdin omalta paikaltani ja puhuin enemmänkin Avrilin takaraivolle kuin opettajalle, ”nämä parit kuulostavat ihan hyvältä.”
”Joku muu, ” Avril vaati opettajalta, ”tai voin tehdä yksinkin.”
”Mikä sinun ongelmasi on minun kanssani!?” Hermoni pettivät juuri sillä hetkellä. Vastaus? Vastausta en jälleen kerran saanut. Avril antoi kaikkien odottaa pienen hetken ja kommentoi sitten jotain aivan muuta.
”Minä en tee tätä tehtävää, ” hän puuskahti ja osoitti olevansa tosissaan noustessaan ylös paikaltaan ja painuessaan samalla hetkellä ulos huoneesta katsomattakaan ketään silmiin.
Minun sappeni kiehui, enkä halunnut sietää enää tällaista käyttäytymistä. Winsteadin huudoista välittämättä minä paiskasin oman tuolini altani, hyppäsin Iasonin ohitse ja juoksin Avrilin perään.
Käytävällä oli tyhjää, joten yhden luokasta karkurin perään oli suhteellisen helppo rynnätä.
”Hei, ” huusin kauemmas viipottavan tytön perään, joka ei kuitenkaan hidastanut matkaansa pois luokan suunnalta, ”HEI! Mihin oikein luulet meneväsi!?”
Tuttu kaava, ei vastausta, eikä edes merkkejä siitä, että hän olisi kuullut minua. Hänen mielessään minä en ollut siellä takana, minua ei ollut olemassa. Viha sytytteli liekkejään sisälläni ja sen tuoman raivonpuuskan aikana otin Avrilin kiinni ja takerruin häntä ranteesta pysäyttäen tämän matkan.
”Mikä hitto on ongelmasi kanssani!?”
Avril tuntui jollain lailla säikähtävän ja hän repi itsensä automaattisesti irti minusta. Ensimmäisen kerran yli viikkoon hän kääntyi minua kohti silmissään sellaista raivoa, että jos en itse olisi tuntenut sillä hetkellä omaa vihaani, niin olisin saattanut säikähtää.
”ÄLÄ KOSKE MINUUN!” Hän huusi suoraan päin naamaani.
”MIKSI!?” En edes tajunnut itse korottavani ääntäni, ”mikä sinun ongelmasi on!?”
”SINÄ!” Avril huusi nyt jo niin raivokkaasti, että viereisestä luokkahuoneesta joku ensiluokkalainen kurkisti meitä pelokkaasti.
Tarkentavat kysymykset, typerät kommentit, ja aivan kaikki kohtuullinen katosi mielestäni samalla hetkellä. Osasin vain tuijottaa pienen hetken ja sitten toistaa saman kysymyksen uudestaan.
”Miksi!?”
Avrilin olemus muuttui hetkellisesti. Hän näytti aivan pienen hetken kysyvältä, ja sitä seurasi hämmennys. Siitä sitten päästiin halveksivaan ja hän naurahti pilkaten minua.
”Ai sinä et tiedä, ” hän nauroi kylmänä kuin pakkasyö, ”eikö sinulle ole kerrottu?”
”Hyvä niin. Katson mielelläni kaukaa kuinka elät normaalia paskaa elämääsi tietämättömänä ja sitten eräänä kauniina päivänä se kaikki otetaan sinulta pois. On vain oikein että sinäkin tunnet maailmasi murenevan käsissäsi. Mutta sitä ennen en halua kuulla sinusta paskaakaan!”
Sain tuskin mitään vastauksia ja se tyhjensi mieleni aivan täydellisesti. Avril ei jäänyt odottamaan että kommentoisin yhtään mitään vaan jälleen sain nähdä vain hänen käännetyn selkänsä hänen poistuessa paikalta. Jäin tuijottamaan pitkälle eteeni tilanteesta tippuneena. Jossain todellisuudessa tohtori Winstead tuli perässämme käytävään hakemaan meitä takaisin, vaikka Avril oli ehtinyt jo mennä, mutta en kuullut hänen huutojaan. Omat ajatukseni puskivat epäselvinä järjen eteen.
Helpottava osa oli, että syy ei ollut ehkä minussa. Ainakaan kyse ei ollut mistään sellaisesta mitä en muistanut tehneeni, mutta selvästi minua silti vihattiin hyvästä syystä. Mikä se syy sitten oli, se ei näemmä kuulunut minulle, ainakaan toistaiseksi.
Katson mielelläni kaukaa kuinka elät normaalia paskaa elämääsi tietämättömänä ja sitten eräänä kauniina päivänä se kaikki otetaan sinulta pois.
Avrilin sanat takertuvat mieleeni loppu elämääni, mutta nyt ne vain häiritsivät minua kuulemasta Winsteadin: ”takaisin sieltä, vai lähdetkö suoraan rehtoria tapaamaan” ärähdyksiä. Mistä tietämättömänä, mitä minun piti tietää? Oli turhankin varmaa, että syy tälle kaikelle saisi minut vielä ajautumaan hulluuden partaalle jos en unohtaisi sitä.
Oli jo selvää, että Avril oli tullut tähän kouluun toisesta, ala-arvoisemmasta koulusta. Iasonista olin saanut sen verran irti, että Priveten perhe oli sattunut yllättäen rikastumaan ja sitä kautta olin löytynyt rahat koulunylennykseen. Voisiko tämä kaikki liittyä jollain lailla siihen? Avrilillä oli ollut oma elämänsä ja omat kaverinsa jossain toisaalla, mutta sitten hänet siirrettiinkin yllättäen yläluokkaan, johon hän ei ehkä tuntenut kuuluvansa. Mutta millä lailla se liittyi siihen, että vihan kohteena olin juuri minä, eikä kukaan muu. Minun perheeni ei juuri ollut millään lailla muita rikkaampi, vaan tiesin tarkkaan kuinka paljon vyötä jouduttiin kiristämään tänä vuonna, että viimeinen opiskeluvuoteni saatiin kustannettua. Jos jotain, niin olin ehkä tästä luokasta lähimpänä Avrilin omaa rahaluokkaa, jos otetaan huomioon sekin, että vaikkapa Yarrowin isä oli silläkin hetkellä sukeltelemassa Minyan lämpimissä vesissä.
Winstead tuli jo repimään minua takaisin luokkaan aivan kädestä pitäen, mutta en oikein vieläkään herännyt todellisuuteen. Minulle oli täysin tuntematon tunne olla vihattuna enkä osannut sen takia oikein reagoida tähän tilanteeseen. Miten käyttäytyä henkilöä kohtaan, joka on jo ilmaissut haluttomuutensa olla missään tekemisissä kanssani? Pitäisikö silti yrittää, vaikka ihan luokan oman yhteishengen takia? Pystyisikö epämääräinen Musta J pysyä kasassa vaikka kaksi sen ihmistä ei kyennyt toimimaan toistensa kanssa?
No olkoon sitten niin. Jos Avril halusi sotaa, niin hän sai sotaa. Päätin sillä hetkellä antaa hänelle haluamansa: Jos minä en ollut hänelle olemassa, niin hänkään ei ollut minulle olemassa. Jääköön yksin jos kerran niin halusi – mutta minun kavereitani et saisi. Ei kukaan pystyisi elämään kahden ihmisen välillä ja nyt oli Avrilin aika oppia jotain tästä sodasta.
Aloin palata normaaliin maailmaan vasta, kun istuin omalla paikallani ja Iason naputteli naamani edessä sormiaan yrittäessään herättää minua koomastani. Heti ensimmäisenä palauduttuani nostin katseeni tohtori Winsteadiin, joka katsoi meitä kahta vähän matkan päästä huolestuneen ärtyneesti.
”Kävisikö, jos tekisin sen tehtävän yksin?” Kysyin näköjään hämmentyneen sekaisella äänellä. Winstead paransi asentoaan ja katsoi minuun niin vakavasti kuin mies, jolla oli kaksimetriset hiukset, pystyi katsomaan.
”Näiden olosuhteiden puitteissa kyllä, jos osaat selittää että mistä tuossa huutokilpailussa oli kyse? Tarvitsen opettajanhuoneeseen nimittäin samperin moisen syyn tunnin häiritsemiselle, ja odotan tällä hetkellä mielenkiintoista selitystä, ” tohtori tai opettaja, mikä lie halusikaan olla, sanoi. Minä tuijotin opettajaa takaisin järkyttyneellä ilmeellä – joka oli syntynyt kasvoilleni huomaamatta – ja hiljalleen aloin ymmärtää koko luokan tuijottavan minua. Kukaan ei sanonut mitään, he vain odottivat.
Kallistin päätäni sivulle jälleen huomaamattani ja räpäytin silmiäni kerran.
”Tohtori Winstead, minä en kuollaksenikaan tiedä mistä tässä on kysymys, ” sanoin todenmukaisesti, ”ja nykyisten tietojen puitteessa kuolisin jos tietäisin.”
A/N 15 688
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti