Tämäkään ei ole luku

Luku 12. Syksyn valtakunnan perillinen

Zachary

Vuoren ylitettyämme ja saavuttuamme Talven valtakuntaan – jonka oli meidän oli ratsastettava päästäksemme suorinta ja turvallisinta tietä Syksyn valtakuntaan – kohtasimme hyvin kylmän vesisateen. Oli hyvin vaikea nähdä eteen tiellä, ja vauhtimme hidastui tämän takia entisestään. Vesi ja kylmyys tunkeutui vaatteisiini ja oloni oli kaiken kaikkiaan kurja. Saattueeni näytti sitäkin kurjemmalta. Heidän huivinsa painautuivat heidän kasvoihinsa, ja kuulin suunnalta jos toiselta kiroamista.
Minä olin sielultani tulta. Litimäräksi kastuminen ei ollut minulle mielekkäin tapa viettää iltapäivää.

”SEIS!” Kuulin heikon äänen joukon edestä ja näin, miten edessäni ihmiset alkoivat pysäytellä hevosiaan. Minä jatkoin joukkojeni ohitse vain sillä mielenkiinnolla, että halusin tietää mitä tapahtui.

Sateen seassa näin toisen kasan kastuneita ihmisiä. He olivat pukeutuneet painaviin haarniskoihin ja he vaikuttivat odottavan meitä. Yhdellä heistä oli käsissään viiri, joka kertoi meille heidän kotimaastaan liikaakin: Vene aalloilla. Nämä olivat sotilaita, eivätkä vain mitä tahansa sotilaita, vaan Kevään sotilaita, jotka ratsastivat Helinin tunnuksen alla.

”Frontairin suku pyytää Zachary Dawnsia saapumaan mukanamme”, yksi näistä sotilaista huusi meille sateen seasta.

”Teillä täytyy olla perhanan hyvä syy keskeyttää matkamme!” Karjuin Kevään väelle.

”Frontairin suku pyytää Zachary Dawnsia-” sotilas huusi uudelleen.

”Emme ole kuuroja!” Vastasin, ”kuulimme kyllä ja jos ette selitä, mitä teette Talven alueella ja syytä sille, miksi Frontairin suku tahtoo nähdä minut, niin saatte luvan painua suoraan kotiinne siitä!”

”Ja puhuttelette tulevaa kuningastamme!” Ärjäisi Rork, joka oli ollut ensimmäisenä joukossa ottamassa Kevään ihmiset vastaan, ”joten puhuttelette häntä arvolleen sopivana, tai teitä voidaan siitä rankaista.”

”Kevät ei tunnusta Syksyn pojan Zachary Dawnsin kuninkuutta”, meitä puhutellut mies vastasi, ”johtajamme, Kevään perillinen Shinja Kira kuuli, että olette tulossa tähän suuntaan ja käski meitä tulla hakemaan kielletty kuningas hänen luokseen keskustelemaan. Jos kieltäydytte, niin meidän on käsketty estää matkanne jatkuminen.”

”Shinja Kira ei minua, eikä saattuettani määrää”, ärähdin ja kuulin taustalla, miten Siunatut vetivät samalla hetkellä yhtenäisesti jousiaan esille, virittäen ne valmiiksi, ”Kevät käy Kohtalon ja jumalten sanaa vastaan. Jos Shinja haluaa keskustella, tuokaa hänet minun luokseni, sillä minä en hänen ehdoillaan toimi.”

Sotilaat kävivät nopean keskustelun keskenään.

”Sade päättyy kolmen tunnin päästä”, sotilas kääntyi huutamaan meille, ”tällöin tuomme johtajamme puoliväliin tätä tietä, vain kahden saattajan kanssa. Pyydämme teitä toimitaan samoin, jotta turvaamme rauhan.”

”Minä otan kolme”, vastasin tyhjentävästi, ”minulle ei ole annettu syytä luottaa siihen, että Kevät tahtoo kanssani rauhaa. Jos näen Shinjan mukana enemmän, kuin lupaamanne kaksi, käännyn.”

”Mikä antaa meille syyn olettaa, ettette aio rikkoa itse sopimustamme?” Karjui puhuneen sotilaan oikealta puolelta naishenkilö.

”Voitte kysyä johtajaltanne itseltään, valehtelenko vai en!” Sotilaat eivät näyttäneet syövän tätä selitystä ainakaan täysin, mutta he kumarsivat ja kääntyivät ratsastamaan pois. Minä käännyin hevoseineni kohtaamaan Siunatut.
”Neuvottelijat, mukaani. Tiedustelijat, etsikää jokin paikka josta teitä ei nähdä mutta te näette kaiken. Aaron, olet kolmas! Kenellä on ne maailmanvalloituskortit?”

Sade todella lakkasi kolmen tunnin päästä. Minä olin jo kohtaamispaikalla tien varrella, ja istuin kalliolla kankaan päällä. Rork, Notta ja Aaron seisoskelivat tukena ja turvanani ympärilläni. Pilvinen taivas oli muuttunut pilvettömäksi, ja näin pohjoisesta tietä myöten saapuvan kolmen henkilön joukon. Käskipäässä ratsasti pikimustalla hevosella näky, jota en ottanut vastaan niin innolla: Kevään perillinen.

Shinja Kira ja hänen pieni saattueensa saapuivat kohtaamispaikalle, ja laskeutuivat hevostensa selästä. Prinsessa itse oli tarkastellut minut jo läpikotaisin kauempaa, mutta hänen pistävä katseensa tunkeutui yhä ihoni läpi.

”Zachary”, hän tervehti kuivasti ja asteli kalliolle luokseni.

”Shinja”, vastasin tervehdykseen kopioiden hänen kuivaa äänensävyään, ja sekoittelin samalla korttipakkaa kädessäni.

”Kutsuitko minut tänne pelaamaan?” Hän huomasi kortit ja nyrpisti nenäänsä.

”Keskeytitte matkamme”, vastasin, alkaen jakaa kortteja eri pinoihin, ”joten otan tilanteesta mieluummin hyödyn irti, kuin tuhlaan tämän hetken. Tunnetko pelin?” Reagoinnista päätellen Shinja tunsi, sillä hän käski saattajiaan turvaamaan selustansa ja kävi kalliolle risti-istuntaan minua vastapäätä. Hän otti hyppysiinsä pakan, jonka olin ojentanut hänen suuntaansa, sitten hän valitsi toisesta pakasta itselleen aloituskortin. Toistin eleen hänen perässään ja sain aloituskortikseni kuninkaalliset. Shinjan ilme ei kertonut mitään hänen aloitusasemastaan.

”Oliko teillä syytäkin tunkeutua Talven alueelle?” Kysyin, vetäen pakastani kortteja, joista halusin eroon. Vastapäätäni Shinja toteutti sitä samaa, napsien kasasta yhden kortin minua enemmän.

”Jospa sovimme, ettemme esitä toisillemme enää jotakin, mitä emme ole”, Shinja vastasi, työntäen korttinsa pöydälle, ”näin selviämme jatkossa paremmin keskenämme. Sinä et ole sokea, kuuro, etkä tiedoton maailman tapahtumista.” Poistin minun ja Shinjan poistamat kortit poistopakkaan ja jatkoimme peliä eteenpäin.

”Se saattaa nopeuttaa yhteistyötämme”, vastasin, jääden hetkeksi miettimään nykyistä kokoonpanoani. Olin saanut käteeni äskeistä heikommat kortit.

”Yhteistyötämme?” Hän naurahti kylmästi, ”sitäkö suhteemme on?”

”Yhteistyö on ainoa, millä neljä valtakuntaa voi selvitä yhdessä”, kirosin mielessäni korttejani ja yritin pyörittää niitä sopimaan johonkin tarkoitukseen, ”juuri se päinvastainen, mitä Kevään valtakunta ajaa takaa.”

”Ja sitä sinä kuninkaana ajaisit läpi?” Shinja nauroi jälleen, ja nosti samalla uuden kortin, hymy vain leviten, ”neljä valtakuntaa ei ole vuosiin pärjännyt keskenään. Kyllä vain, nyt on aika selvittää neljän väliset voimasuhteet.”

”Kukaan muu ei halua haastaa riitaa, kuin Kevät, kuin sinä ja sukusi”, otin riskin, ja vaihdoin korttia Shinjan kanssa. En olettanut saavani mitään hyvää, mutta näinkin yllättäen kädessäni mahdollisuuden. Vastustajani ei tiennyt mistä hyvästä oli luopunut.

”Siinä olet väärässä”, hän vastasi, vaihtaen pakan järjestystä käsissään, ”kolme valtakuntaa on valmiina taistelemaan. Viimeinen on pysynyt hiljaisena. Sinä et näe kärjistynyttä tilannetta samalta suunnalta kuin minä. Kaiken huippu oli Talven saattue, joka pisti puolet Kesän hovista tulikiven alle. Totta kai Talvi syyttää meitä, mutta syyttä. Myös sinä olet selvästi puolueellinen tämän tapauksen puitteissa. Et voi väittää, ettetkö ollut Nathanin seurassa kun tulivuori purkautui. Et ole puolueeton ja tämän takia kielsimme sinut. Keväällä ei ollut osaa eikä arpaa sen surullisen tarinan kanssa. Kingordonin suku lavasti maani.”

Tunsin, miten Shinjan sanat saivat pääni menemään ärsyyntymisestä sekaisin. Hengitin syvään pari kertaa ja sain tulen sisälläni rauhoittumaan. Tilannetta piristi totuus siitä, että kädessä olevat korttini kertoivat minun olevan hyvässä jamassa ainakin pelin suhteen. Jos saisin koottua hyvän määrän vehnää, niin maalaisväki siirtyisi puolelleni, jolloin voittaisin pelin jos Shinja pelasi merirosvona tai toisena kuninkaallisena. Jos hän oli maalaisväkenä, niin voitto menisi hänelle.

”Sinä olet marssittanut armeijasi Talven alueelle”, nostin uuden kortin pakasta toiveikkaana. Kortti oli minulle turha ja minun piti päästä siitä eroon. Se, että oliko se enää mahdollista tässä vaiheessa peliä, ei ollut niin varmaa.

”Minä olen marssittanut armeijani Talven alueelle”, myös hän nosti uuden kortin, eikä hänen reaktionsa kertonut jälleen mitään, ”ja sinä osaat kyllä kertoa syyn sille.”

”Syksy on yhä puolueettomana”, muistutin häntä. Shinja laski kortin pöydälle vaihtokauppaa pyytäen. Pääsin sittenkin turhasta kortista eroon!

”Syksy on yhä puolueettomana”, hän vastasi, kun työnsin korttini hänelle, ”enkä usko, että saat kuninkaan ja kuningattaren pään kääntymään suuntaan tai toiseen, ellet tarjoa itseäsi pöydälle panoksena. Ehkä naimalla Petra-Inkan saisit jotain tapahtumaan? Tiedän ainakin yhden, jonka sydän saattaisi murtua, ja minä voisin sanoa kannattavani tätä ajatusta. Jospa pistät välit poikki ihanaan veljeeni, niin saattaisin todeta sinut jälleen kuninkaaksi.”

”En tarvitse sinun siunaustasi kruunuuni”, vastasin ja pyörittelin korttejani saatuani Shinjalta huonon kortin, joka kertoi minulle huolestuttavasti siitä, että hän keräsi satoa maalaisväkeä varten, ”minulla on jo kolmelta jumalalta ja eräältä Kohtalolta siunaus. Helin erityisesti tykästyi minuun, mutta sinähän sen pääsit jo kokemaan. Joten ei, taidan jättää tarjouksesi tälläkin kertaa väliin, kiitos vain. Ei enää sen jälkeen kun yritit haudata kirvestä päähäni.”

”Ja sinä melkein tapoit minut, joten emmekö ole siinä asiassa tasoissa?” Hänen kysyessään tätä minä näin heikon tilaisuuden voittaa mahdollisesti peli ja/tai selvittää Shinjan rooli. Pakkani pohjimmainen kortti oli hyödyllinen vain kuninkaallisille, mutta myös merirosvot saivat siitä hyödyn jos mukana kädessä olevassa pakassa oli muuten täysin turha joki-kortti, joka sattui tällä hetkellä sijaitsemaan pöydällä meidän molempien nähtävänä rivissä. Jos Shinja pelasi kuninkaallisilla, niin hän haluaisi tämän kortin minulta, mutta jos hän oli maalaisväkeä, hän ei tehnyt tällä kortilla mitään. Kolmas mahdollisuus oli, että jos hän pelasi merirosvona, hän vaihtaisi jonkun turhemman joki-korttiin ja silloin maalaisväki jäisi minulle, samoin kuin voitto. Pointtina vielä se, että kukaan hullu ei luopuisi tästä minulla olevasta kortista pelatessaan kuninkaallisilla, joten se, että tarjoaisin sitä vaihtoon, kertoisi yhtä ja toista. Parhaimmassa tapauksessa Shinja päättelisi väärin roolini, ja luopuisi maalaisväestä kokonaan.

Riski kannatti ottaa.

”Sovitaanko sitten vaikka niin”, ajatukseni harhailivat kauemmas keskustelustamme miettiessäni vielä kertaalleen mahdollisuuksiani voittoon jos otin riskin. Se ei varmasti jäänyt Shinjalta huomaamatta, mutta se ei ollut enää tässä vaiheessa niin tärkeä asia. Tarjosin korttia vaihtoon ja Shinja tarttui tilaisuuteen. Korttini saatuaan hänen katseensa oli pienen, hyvin pienen hetken kysyvä ja sitten pokerinaama palasi. Seuraavalla siirrolla hän vaihtoi jonkun toisen kortin pois ja nappasi joki-kortin itselleen avoimesta rivistä. Shinja oli joko huono juonittelemaan pelissä, tai sitten minä olin liian hyvä. Totuus kuitenkin oli, että olimme sillä hetkellä aivan liian keskittyneitä pelaamaan keskustellaksemme politiikasta ja kansainvälisistä suhteista. Laskin omat korttini pöydälle ilmoittaakseni, että olin valmis käymään lopputuloksen läpi. Shinja vaihtoi vielä korttiensa järjestystä ja oli sitten valmis.

Shinja oli merirosvo. Peli oli käytännössä jo siinä vaiheessa minun, ja sitten maalaisväki siirtyi puolelleni. Shinja ei voittanut yhdelläkään kortilla. Hän näytti hetken nyrpeää naamaa ja sitten hän poimi kaikki kortit omiin käsiinsä ja sekoitteli niitä hajamielisesti, tutkien samalla kasvojani.

”Olen tarjonnut sinulle monta keinoa selvitä tästä tilanteesta, jopa ilman sotaa, ja silti sinä takerrut Kingordonin sukuun. Haluatko sinä sotaa?” Hän käänsi kortit ja kävi niitä läpi yksitellen.

”En”, sanoin vakavasti, ”vaan yritän luoda rauhaa neljän valtakunnan välille.”

”Ja siihen sinä tarvitset kuninkaan ja kuningattaren sanaa vaikka tämän hetkinen taistelu onkin syttymässä Kingordonin ja Frontairin sukujen välille. Uskot, että Syksyn valtakunta saa tilanteen rauhoittumaan.”

”Kingordonit ja Talven kansa on yhteistyössä Kesän, ja Nadian suvun kanssa. Jos listalle saadaan Creene, niin jos sinä jatkat uhittelua, niin valitettavasti teille käy huonosti”, minun puhuessani Shinja napsi sormiinsa kaksi korttia ja laski loput harmaalle kivelle. Hän pyöritteli näitä kahta korttia käsissään hetken aikaa.

”En tiedä millä valheella Zherri on pääsi täyttänyt. Creenen suku ei vastaa minkäänlaiseen avunpyyntöön, anna minun kertoa se kokemuksellani”, hän sanoi, hieman hymyillen, ”en aio pidätellä sinua tämän enempää, vaikka minua kiinnostaisikin pysäyttää matkasi tähän. Minun on turha puhua sinulle järkeä, olet menetetty tapaus. Joten kerro minulle, Zachary Dawns, miksi olet marssittanut sotajoukkoni Talven alueelle?”

”Koska aiot hyökätä Talven kimppuun”, vastasin.

”Yksinkertaisimmillaan näin”, hän sanoi, ja käänsi kortit niin, että näin ne. Hänellä oli kädessään neito ja ritari, molemmat vahvoja kortteja.

”Ja pysähdymme vasta, kun Kingordonin suku on tuhottu tai, jos he päättävät itse astua alas. Tämän takia suosittelen sinulle vielä sitä, että harkitse Petra-Inkaa vaimoksesi. Olen kuitenkin armollinen, ja annan sinun valita itse, kumman hengen säästän. Harper vai Nathan, kas siinä kysymys. Valitsetko rakkaasi ja jätät Talven kruunutta ja Kingordonit joutuvat luopumaan asemastaan, vai jätätkö rakkaasi?” Shinja otti kortit takaisin käteensä ja käänsi ne niin, etten enää nähnyt kumpi oli kumpi.

”Ritari vai neito. Pelasta toinen ja minä tapan jäljelle jääneen”, hän kertoi vielä pelin säännöt uudelleen.

Tuijotin lyhyen hetken kortteja ja vedin vasemmanpuoleisen itselleni. En kääntänyt kortin kuvapuolta, vaan laitoin sen suoraan taskuuni. Shinja katseli minua ilmeettömänä, mutta ryhdisti sitten itsensä ja katsoi käsiinsä jäänyttä korttia. Jälleen kerran hänen ilmeensä oli tarinoita kertomaton.

”Jahas”, hän sanoi, ja piti kortin itsellään, ”tehdään sitten näin. Lupaan olla epäonnistumatta.”

”Samoin”, vastasin hänelle, ”saatte luvan lopettaa tämän naurettavan riitelemisen, kuningasparin sanalla.”

”Voi Zach”, Shinja huokaisi naurahtaen, ”nykyinen kuningas ja kuningatar eivät aio tehdä ratkaisuja mihinkään suuntaan. Koko kansa tietää sen jo. Olisinpa näkemässä kasvosi kun tajuat olevasi yksin.”

Niin sanoen hän hypähti ylös kalliolta ja heilautti kättään hyvästiksi. Hän ja hänen saattueensa poistuivat paikalta. Minä pureskelin hetken poskeani ja nousin lopulta paikaltani. Annoin lähtökäskyn ja jatkoimme matkaa Syksyn valtakuntaa kohti. Kortti poltteli taskussani, mutta jätin sen huomioitta. Mikään ei ikinä sattunut sattumalta. Oli kortti mikä tahansa, oli se oikea kortti.

Mutta Shinjan oli turha yrittää käydä Harperin kimppuun. Jopa nukkuessaan hän oli aina valmis hyökkäämään kenen tahansa kimppuun.

Tositarina: Nathan ja minä kokeilimme. Siitä seurasi jotain niinkin kaunista kuin se, että minä sain mustan silmän ja Nathan oli pakotettu lattialle, käsi kauniisti vääntyneenä selän taakse sisarensa otteessa.

Mitä tästä opimme? Älä herätä nukkuvaa Harperia. Olisinpa näkemässä kasvosi, Shinja Kira Frontair, kun tajuat olevasi kusessa.

* * *

Pieni pyyntö kävi ilmassa.

”Voisimmeko pysähtyä omassa kaupungissani ennen kuin jatkamme pääkaupunkiin?” Zachary Dawns pyysi Siunattujen joukolta. Kenelläkään ei ollut asiaa vastaan mitään, joten he poikkesivat seuraavasta tienhaarasta ja jatkoivat pääkaupungin sijaan kohti kylää, josta Zachary oli napattu mukaan.

Kaupunkiin saavuttaessa oli jonkun verran ihmisiä vastassa. He olivat kuulleet ennalta, että Siunattujen joukko oli tuomassa kuningasta kotikylään, ja he tahtoivat nähdä muutoksen pojassa, jonka he olivat lähettäneet matkaan vuosi sitten. Pormestari itse kömpi paikalle silloin, kun Siunatut ratsastivat jo eteenpäin, ja hän ei päässyt näkemään kuningastaan, joka oli muuttunut vaiteliaaksi.

Kuningas pyysi siunattuja jäämään taakse, ja jättämään hänet olemaan. Hän palaisi aamun koittaessa, niin hän lupasi, Siunatut saisivat etsiä yöpymispaikan itselleen. Näin tapahtui.

Zachary Dawns hyvästeli saattueensa ja käveli kotikylänsä tuttuja katuja pitkin. Ihmiset eivät katsoneetkaan hänen suuntaansa, hän oli palannut takaisin siihen tuttuun rooliinsa, jonka oli joutunut hylkäämään Rakkauden jumalan hänen olkapäälle asettaessa kuninkaan viitan. Hevosen ja viitan jätettyään Siunatuille hän meni ihan tavallisesta kansalaisesta, ja häntä katsottiin vain muukalaisena, matkalaisena, joka tarpoi kaupungin katuja pitkin. Kukaan ei tiennyt, että tuo viitaton poika oli se sama, joka vasta vähän aikaa sitten oli lähetetty kohti Talven valtakuntaa. Kukaan ei tiennyt, mitä tuosta pojasta oli kuoriutunut, kukaan ei tiennyt, että se poika oli nyt valmis ottamaan vastuun maailmastaan ja valmis kuninkaaksi, kun kolme kuukautta kuluisi umpeen. Hänellä oli enää vain yksi valtakunta, hänen omansa, mutta lopputuloksen hän tiesi jo siinä vaiheessa. Zachary Dawns tiesi, että hän valitsisi Talven, valitsisi Harperin, valitsisi Nathanin ja nyt hänen tehtävänsä oli kääntää Syksy heidän puolelleen.

Nyt hänellä oli kuitenkin eri päämäärä. Tänä iltana hän palaisi kotiin.

Tutut kadut tuntuivat jokseenkin tuntemattomilta. Oli vajaa vuosi siitä, kun hän oli niiltä kaduilta lähtenyt kiertämään maailmaan, joka oli ollut kylmempi paikka kuin hän olikaan tiennyt. Hän oli kohdannut lämpöäkin, mutta nyt muu maailma yritti repiä hänen lämpöään häneltä ja sen takia tutut kadut tuntuivat entistä kylmemmiltä. Katukivetys ei ollut ikinä näyttänyt niin raa’alta, tutut talot niin värittömiltä, kun kuninkaan sydäntä valaisi pelko ja epävarmuus.

Kadut kääntyivät tuttuun suuntaan, ja Zachary Dawns pääsi tutulle ovelle. Oli pimeää, kun hän väänsi oven auki.
Mikään ei ollut muuttunut. Hän käveli pimeän huoneen halki, astui puolipolvelle takan eteen ja sytytti tulen. Liekki ei lämmittänyt koko tilaa, eikä auttanut sen tyhjyyden kanssa.
Zachary Dawns istui pölyisen pöydän ääreen ja laski kyynärpäänsä sen karhealle, hiomattomalle ja naarmuiselle puupinnalle, jonka aika oli tummentanut. Hän katsoi ulos sumuisesta ikkunasta alkavan syksyn pimeyteen ja ensimmäistä kertaa vajaaseen vuoteen, hän oli todella yksin.

Tämä ei ollut enää paikka jota hän kykeni kutsumaan kodikseen.

* * *

Zachary

Löysin Siunatut aamulla sieltä, mistä he olivat luvanneetkin tulla minua hakemaan, eli kaupungin keskustasta. Ohikulkevat ihmisjoukot olivat pysähtyneet ihmettelemään kummallista huiveihin pukeutunutta sotajoukkoa, jollaista ei usein tässä kaupungissa nähty. Nähdessään minut, Siunatut valmistuivat lähtöön.

”Menikö kaikki hyvin?” Rork kysyi nähdessään tyhjän ilmeeni. Pakotin hymyn kasvoilleni.

”Kaikki oli kuin ennenkin”, sanoin, ”lähtekäämme? Creenen suku odottaa meitä.” Niin me nousimme ratsaille ja aloitimme matkan uudelleen. Väkijoukossa olin näkevinäni Ketun, joka lähetti suuntaani lentosuudelman siunaukseksi matkalleni. Ilmeeni kylmeni ja ratsastimme eteenpäin kohti aamua ja tulevaa päivää, joka saattaisi määrätä sen, millainen huomisaamu meillä olisi.

Syksyn valtakunnan pääkaupunki ei näyttänyt sen erilaisemmalta, kuin omanikaan. Se oli pohjoisemmassa, ja siellä vedet olivat hiukan kirkkaammat. Pääkaupunkimme oli harvaan asuttu, kuten muukin Syksyn valtakunnan alue, mutta täällä se näkyi huonoiten. Suuntasimme kohti Syksyn linnaa, joku Siunatuista ratsastaen kaukana edellemme ilmoittamassa saapumisestamme.

Syksyn valtakunnan keskus, Creenen linna, sijaitsi pienellä saarella hieman rannan ulkopuolella. Sinne pääsi ratsastamaan siltaa pitkin, eli meidän ei tarvinnut nousta hevosten selästä ennen kuin meidät pysäytettiin portilla.

”Syksyn prinsessa pyytää Syksyn lasta Zachary Dawnsia, neljän valtakunnan tulevaa kuningasta astumaan ulos ja tulemaan mukaamme”, pari väsyneen näköistä vartijaa tuli noutamaan minua. Hyppäsin alas ja tein, kuten he toivoivat, seurasin heitä. Saavuimme linnan pihalle, jossa odotti vaunu ajureineen, saattojoukkoineen ja hevosineen. Vartijat ohjastivat minut sisään.

Siellä kohtasin ensimmäisen kerran valtakuntani prinsessan, Syksyn perillisen Petra-Inka Creenen.

Unohdin heti kaiken, mitä hänestä oli ikinä sanottu tai juoruttu. Vain Nathanin kuvaus tuntui olevan totta.

Petra-Inka Creene vaikutti pieneltä. Hän oli laiha ja pitkä, mutta täysin lihaton. Hänen hiuksensa olivat vaaleammat kuin minulla, hänellä oli vaaleampi iho kuin minulla, hän oli laihempi kuin kuolema ja hän näytti surulliselta. Hänellä oli yllään pitkä mekko, ja viitta, ah, viitta. Tuttu statussymboli! Hänen päätänsä koristi sininen nauha, joka kertoi hänen olevan naima-iässä. Toinen symboli omasta kansastani, jonka tunnistin! Viitta loi minulle heti mielikuvan siitä, että kyseessä oli tärkeä ihminen ja se oli yhtä lailla helpotus, sillä olin joutunut katselemaan vaikka minkälaisia symboleja tajuamatta, mitä ne tarkoittivat. Viitta oli minulle tuttu ja turvallinen. Petra-Inkan hiukset oli solmittu hänen takaraivoonsa palloksi.

”Hei”, hän sanoi vaisulla äänellä, joka kuului tuskin mihinkään. Nielin sylkeä ja istuin häntä vastapäätä.

”Hei”, vastasin varovaisesti, tarkastellen Petra-Inkaa. Hänestä tuli mieleen ujo kissa, sellainen, jota oli potkittu koko ikänsä ja joka ei ikinä ollut oppinut luottamaan ihmisiin. Hän katseli minua varovaisesti, kuin odottaen, että minä purisin. Kuulin ulkoa ääniä ja tunsin että lähdimme liikkeelle.

”Mihin me menemme?” Kysyin.

”Näytän sinulle maamme”, oli vastaus.

Sitten istuimme ja matkustimme. Ja matkustimme lisää. Hän todella näytti minulle maamme. Kiersimme koko päivän eri kyliä, pääasiassa täydessä hiljaisuudessa. Aina välillä Petra-Inka avasi suunsa ja kertoi varovaisella äänellään jotain paikasta, jossa olimme juuri. Muuten emme puhuneet. Kiersimme kyliä, näimme merta, näimme metsää, näimme vuoria.

 Mutta hyvin vähän ihmisiä.

Syksyn valtakunta, kotini, oli laaja, mutta ei täällä ollut ketään. Kesään ja Kevääseen verrattuna oli järkyttävää huomata, miten vähän ihmisiä maassani todella asui ja miten kaukana toisistaan jokainen oli. Kesän valtakunnassa kenelläkään ei ollut ylimääräistä tilaa liikuttaa kyynärpäitään, täällä taas jokainen asui ikuisuuden päässä toisistaan. Jokaisella oli monta metriä tilaa ympärillään hengittää, kun Kevään valtakunnassa jokainen hengitti toisen hengityksiä.

Tämä kaikki oli päivä pois elämästäni. En ymmärtänyt, mitä Petra-Inka ajoi takaa sillä, että hän näytti tyhjyyden minulle. Yritin kysyä, mutta hän ei vastannut, joten hiljaisuus jatkui. Muistin kokemani hiljaisuuden Harper Sebastiona Kingordonin kanssa, mutta se oli ollut pientä. Tämä oli kauniisti sanottuna ensireaktioni Syksyn valtakunnasta, ja sekin oli täysin tyhjä.

Syksyn valtakunta oli tyhjä.

Ja kaikki tämä tyhjyys oli sen välissä, alkaisivatko kolme muuta valtakuntaa tapella ja uhkaisiko Shinja todella Nathanin/Harperin henkeä

Palasimme lopulta pääkaupunkiin ja silloin Petra-Inka löysi kykynsä puhua.

”Joten”, hän katsoi minua surullisilla silmillään, ”mitä näit?”

”Näin valtakunnan, jolla ei ole valtakuntaa hallittavana”, murahdin väsyneenä. Monen tunnin turha matkustaminen vei veronsa.

”Oikein”, hän hymyili surullisesti, ”tule. Mennään tapaamaan vanhempiani.”

Näin me myös teimme. Vartijat johdattivat meidät valtaistuinsaliin, jossa oli kylmä. Koko linna oli tehty harmaasta kivestä, ja jopa se toi masentavaa tunnelmaa.
Kuningas ja kuningatar istuivat paikoillaan, valmiina ottamaan meidät vastaan. Kuningas oli se vaalea, jonka piirteet tytär oli perinyt. Pitkä naama ja pituus muutenkin näytti olevan kuningattaren, Marciallan, peruja. Kuningas oli hymytön, kuningatar puolestaan hymyili melkein liikaakin. Astuessamme lähemmäs kuningatar, minua edeltänyt kiertäjä, suutarin tytär, nousi ylös ja levitti kätensä.

”Zachary Dawns. Missä lienee viittasi? Kuninkaalla pitää olla viitta.”

Kosketin olkapäätäni. Minä olin unohtanut viittani.

Taas.

Luku 11. Yhtä eksyksissä

Zachary

Niinä iltoina ei juhlittu.

Kesä ei jäänyt odottamaan. Jo seuraavana päivänä Nathanin lähdöstä Zherrinadia otti virallisesti paikkansa Kesän hallitsijana isänsä jälkeen. Tieto otettiin vastaan ja sitten siirryttiin eteenpäin, eli jälleenrakentamiseen ja menehtyneiden suremiseen, joista molemmat hoidettiin sujuvasti rinta rinnan.
Kun Zherri oli ilmoitettu hallitsijaksi koko hiljaisen kansan kuullen, käski Zherri kaikkia suuntaamaan rantaan. Valtava massa lähti heti liikkeelle, vaiteliaana, vain itku, suru ja kunnioitus paistaen heidän joukossaan. Zherrin pikkusisarista pikkuisin, Chipo, takertui käteeni eikä suostunut enää päästämään irti. Seurasin hänen kanssaan Nadian sisarusmassaa kohti satamaa ja veneeseen, joka heti täytyttyään Nadian suvun jäsenillä lähti hitaasti seilaamaan hieman kauemmas merelle.

Oli tyyni ilta, ja tulivuori tuprusi savua taustalla nyt hyvinkin rauhallisena, painuen jälleen kohti unta, josta se ei toivottavasti minun elinaikanani enää heräisi. Ilmassa haisi heikosti jonkinlainen savu, mutta mereltä nouseva vieno tuuli sekoitti ilmaa sen verran, ettei savu ollut hengenvaarallista.
Aurinko oli jo aikaa sitten laskenut vuoren taakse ja tähdet valaisivat iltaa. Myös muita laivoja ja veneitä irtosi satamasta, mutta nekin ankkuroituivat vain vähän matkan päähän rannasta. Ihmisiä kasaantui rantaan ja me seisoimme laivan laidalla odottamassa.
Yksinäinen liekki leimahti satamassa pimeään ja lähti leviämään. En nähnyt täältä kaukaa sitä, mikä siellä paloi, mutta näin pienten liekkien meren kasvavan. Tulta jaettiin ihmiseltä ihmiselle, ja jotain palavaa asetettiin mereen. Kohta koko rantavesi oli täynnä pieniä tuikkivia pisteitä, jotka kelluivat hiljalleen laivojen ja veneiden suuntaan.

”Zachary”, kuulin yhden Nadian sisaruksista vasemmalta puoleltani ja kääntyessäni huomasin, että hän tarjosi minulle pientä puista venettä, jonka kannelle oli asetettu kynttilä. Aloin ymmärtää mitä rannan suunnalla olevat valot olivat.

”Yksinäinen pieni valo pienellä veneellä”, hymyilin Zherrin sisarelle, joka muistaakseni oli nimeltään Aio, ”aivan kuin Helin.”

”Siitähän se idea on lähtöisin”, Aio vastasi surullisin silmin, yrittäen vastata hymyyni lempeästi, ”yleensä juhlistamme keskikesää lähettämällä tuhansia pieniä veneitä ulapalle niiden muistoksi, jotka ovat tavalla tai toisella poistuneet keskuudestamme. Nyt ei ole vielä sen aika, mutta suuri suru on koittanut maamme päälle, joten Zherri näki soveliaaksi toimia samoin.”
Otin hänen tarjoamansa veneen vastaan ja napsautin itse pienen kynttilän sydämen palamaan. Ojensin tulta myös muille ympärillä oleville, joilla oli oma pieni vene ja kynttilä.

Pieni liekkimeri velloi rannan suunnalla meitä kohti ja kasvoi alati. Osa veneistä seilasi hitaasti suuntaamme, ja kun ensimmäinen saavutti meidät, laskimme Chipon kanssa minulle tarjotun pienen veneen aalloille. Työnsin veneelle vauhtia ja se jatkoi matkaa vähän matkaa kauemmas laivastamme, päästen muiden veneiden mukaan.

”Rukoilen, että Helin antaa isälle ja äideille rauhallisen levon”, Chipo sanoi minulle, silmät välkkyen tulimeren loisteessa, ”ettei heidän tarvitse palata takaisin levottomana.” Katselin vierelläni seisovaa tyttöä, joka oli kokenut vasta nelisen kesää elämässään. Hän oli perinyt isänsä lempeän hymyn ja pyöreät posket. Chipo oli pieni ja viaton, ja jaksoi silti pysyä jaloillaan, vaikka oli juuri menettänyt melkein täysin koko lähimmän sukunsa. Jäljellä oli vain hän, Zherri ja Aio, sekä kahden jälkimmäisen äiti Thalia, vaikka vasta päivää aikaisemmin katraaseen kuuluivat Lesse, Amame, Aio, Mirembe, Nita, Eekke, Fuvi ja kaksoset Nurun ja Zulan, sekä Ammocknadian kaksi vaimoa Pim ja Silam.

Nuori Chipo oli urheampi kuin minä. Hän pysyi rohkeana tilanteessa, jossa minä olisin itse kadonnut johonkin nurkkaan itkemään vuorokaudeksi. Minä hajosin stressin alla herkemmin, kuin pieni lapsi.

Nyt tämä kyseinen pieni tyttölapsi kääntyi puoleeni ja levitti kätensä.

”Syliin?” Hän pyysi pienesti. Nostin hänet ilmaan vyötäröltä ja hän kapusi kaulalleni, laskien pienen pyöreän päänsä olkapäälleni, kietoen pehmoiset kätensä hartioideni ympäri.

”Saanko laulaa?” Chipo kysyi löydettyään tukevan asennon niin, että hänen jalkansa olivat ympärilläni. Katselin ulapalle pää tyhjänä.

”Saat”, annoin tytölle luvan.

”Millaisen rakkauden ilman sydäntä saa,
                           mies tuo joka kuolemaan kurkottaa,
                                                       jonka palkinto on toisen tuskaa,
                                                                                  jonka hymy on valetta vaan.

Ei iloa, ei rauhaa, ei hymyä suo,
                           ei toisen onnelle iloitse tuo.
                                                       Ei naurua, surua, menetystä nää,
                                                                                  kun on kivestä sydän niin yksin jää.

Voi löytyä rakkaus siltojen alta,
                           voi löytyä rakkaus vain kokeilemalla.
                                                       Ei auta jos selän kääntää, pakenee.
                                                                                  Näin tien yksinäisen valitsee.

Millaisen rakkauden ilman sydäntä saa,
                           nainen tuo joka kuolemaan kurkottaa,
                                                       jonka palkinto on toisen tuskaa,
                                                                                  jonka hymy on valetta vaan.”

Ja näin laulaa korvani juuressa nelivuotias pieni tyttö joka on juuri menettänyt koko perheensä.

Sepäs ei ollut yhtään piristävää.

”Sinä ja isä tulette tuosta laulusta mieleen”, Chipo puristi kaulaani hieman tiukemmin, vetäen itseään parempaan asentoon syliini, ”isä näytti aina ilonsa ja oli iloinen kun minäkin olin iloinen. Hänen seurassaan ei kukaan ollut ikinä surullinen, paitsi sinä kun tulit meille vieraaksi. Sinä valehtelet hymylläsi, koska yrität pitää surua sisälläsi. Minä en pidä siitä. Minä haluan että sinä hymyilet aidosti, niin kuin isäkin. Sinulla on kiva hymy, minä tykkään siitä. Isoveli Nathankin näytti tykkäävän. Hänkin valehtelee hymyllään.”

”Onko Nathan sinun mielestäsi surullinen?” Kysyin rikkinäisellä äänellä tytöltä, jota pitelin sylissäni.

”Hmmh! Todella surullinen. Tai, oli. Täällä ollessaan hän ei ollut surullinen kun te kaksi olitte yhdessä. Minä näin teidät ennen kuin lähdimme isosiskojen kanssa juhlista. Minä näin miten te säteilitte. Isä säteili aina, ja äidit, sekä toinen isä säteilivät kun he olivat isän seurassa. Punatukkainen palvelijakin säteilee nykyään aina, on säteillyt siitä saakka kun tulit tänne, ” Chipo nojautui taemmas niin äkisti, että olin pudottaa hänet. Hänen tummat silmänsä välkkyivät yön pimeydessä kaikkia niitä pieniä valoja, jotka valaisivat satamaa ja laivaamme.

”Sinä säteilet kun puhun isoveli Nathanista”, hän sanoi tarkasteltuaan kasvojani, ”sinä pidät hänestä, etkö pidäkin?”

”Chipo-,” yritin sanoa jotain väliin, mutta hymy levisi tytön kasvoille.

”Nyt sinä loistat taas enemmän!” Hän suorastaan riemastui, ”ja tuo on se hymy, tuo on se sinun aito hymysi! Se tekee sinusta kauniin!”

”Hymyileminen tekee kenestä tahansa kauniin”, kerroin tytölle, ”sinusta erityisesti.” Chipo kikatti ujosti ja puristi minut uudelleen halaukseen. Kasvojani kuumotti mutta löysin hymyn kasvoiltani. Oli vaikea olla hymyilemättä näin iloisen lapsen seurassa. Satamasta kaikui laulanta tänne merelle asti, mutta sanoista ei ollut mahdollista saada selvää. Kynttilälaivat alkoivat hajaantua eri suuntiin, mutta meri loisti yhä niiden valoa. Chipo jatkoi äskeisen laulunsa hyräilemistä, ja se teki tilanteesta jokseenkin aavemaisen, kun tuhannet ja taas tuhannet kynttilät kelluivat mustassa meressä.

Valo alkoi kasvaa oikealta puoleltamme ja kuulin ihmisten kiljuvan, kun kynttilämeren tuli leimahti valtavaksi. Tuli tarttui jokaiseen pieneen kynttiläveneeseen siinä katseidemme alla ja jotenkin minusta tuntui, että näin ei ollut tarkoitus tapahtua. Valtava liekki sammui yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin, ja jäljelle jäi vain pieniä veneitä, jotka paloivat loppuun ja upposivat.

”Mitä tapahtui?” Kysyin hämmentyneenä, kun ihmiset alkoivat puhua keskenään. Chipo, joka oli kokoa tämän ajan pysynyt tiiviisti sylissäni, kohotti nyt päätään.

”Helin”, hän päästi pienen äänen ja käänsin itseni toiseen suuntaan. Näin juuri ja juuri ihmisten yli jumalattaren veneen, joka suuntasi kohti pimeyttä. Myös muut ehtivät huomata pienen mustan täplän joka suuntasi hiljalleen kohti länttä.

”Hän ei tykännyt kynttilöistä”, Chipo kommentoi.

”Tai sitten hän oli muuten vihainen”, vastasin mutristellen suutani ja muistellen sättimistä, jonka Helin oli joutunut kokemaan Tiedon jumalan käsittelyssä, ”tai sitten hän vain suuttui muuten vain.” Eipä tämä olisi ketään yllättänyt.

Palasimme pian rantaan ja päivä vaihtui huomiseen yksinäisissä merkeissä. Hovi majoittui kaupungin eteläisen osan satamassa olevassa majatalossa, joka oli siistinyt itsensä hoville sopivaan arvoon. Minä itse en etsinyt sinä iltana itseäni nukkumaan, vaan käänsin suuntani ja löysinkin itseni alakerrasta, joka toimi jonkin oloisena pubina. Näin suuren pyöreän pöydän ääressä Siunattujani – jotka eivät olleet sillä hetkellä vahtivuorossa – isossa läjässä. Suuntasin automaattisesti heidän suuntaansa.

”Hei”, aloitin kömpelösti vetäessäni samalla viereisestä pöydästä itselleni tuolin, ”mitäs täällä tapahtuu?”

Paikalla oli kuusi Siunattua. Miraclia ja Vive istuivat kahdella jakkaralla välissään sellainen aukko, johon minä tuoleineni mahduin. Vive hyppäsi vielä minut huomatessaan pari pientä tökkäystä kauemmas, että minä ja mahtava ahterini mahduimme varmasti pöydän ääreen.

”Hei, mitäs täällä tapahtuu? Me pelaamme”, vastasi minulle Micho, tai siis kimeästä äänestä päätellen hänen päänsä toinen asukki eli Nana, ”ja juomme mutta shh, ei puhuta siitä.”

”Mitä te pelaatte?” Nojauduin kyynerpäilläni pöytää vasten ja katselin kummissani pöydällä olevia kovia kokeneita, ajan ruskistamia kortteja.

”Eräänlaista maailmanvalloituspeliä”, Miraclia näytti suuntaani hänen kädessään olevia kortteja, ”tarkoituksena on yksinkertaisimmillaan selitettynä valloittaa maailma keräämällä muiden kortit pois.” Pöydän toisella puolella Winanth asetteli omia korttejaan pöydälle johonkin hyvin tiettyyn järjestykseen, josta kukaan muu ei ymmärtänyt oikein mitään.

”Haittaako jos seuraan tästä viereltä?” Kysyin, eikä kukaan kieltänyt seuraani, joten jäin seuraamaan. Opin, että pelissä oli kolme osapuolta: Kuninkaalliset joukot, tavallinen maalaisväki ja merirosvot. Kuninkaallisten tarkoituksena oli pitää valta itsellään, maalaisväen tarkoitus oli juonitella itsensä voittajien puolelle ja merirosvot yrittivät viedä valtaa muilta. Pelin alussa pelaajat vetivät pakasta oman puolensa, mutteivat saaneet kertoa siitä muille. Se puoli, kenellä oli pelin lopussa vahvimmat kortit, voitti maailman herruuden.

Yhden erän jälkeen olin ymmärtänyt pelin toiminnan noin suurpiirteittäin ja siirryin katsojan roolista Miraclian avustajaksi/oppipojaksi.

Seuraavassa erässä pelasin jo itse.

Kun aurinko alkoi jo häämöttää yötaivaan takaa, voitin ensimmäisen kerran ja silloinkin satuin maalaisväeksi. Tämän jälkeen Siunatut häätivät minut pois seurastaan ja pakottivat minut nukkumaan, mutten yhä tuntenut väsymystä. Sulkeuduin kuitenkin minulle osoitettuun huoneeseen ja istuin keskelle lattiaa tuijottamaan ikkunasta ulos kauas merelle. Monen tunnin päästä minua tultiin herättelemään, mutta silloinkin minut löydettiin lattialta istumasta, samasta asennosta johon olin pamahtanut silloin, kun olin huoneeseen saapunut. Alakertaan hoville vietiin sana, että minä en ollut vielä ihan kunnossa ja ettei minua nähtäisi sinä päivänä virallisissa asioissa. Tämä järjestely toimi minulle ihan hyvin.

Meni vielä pari tuntia, ja oveeni koputettiin jälleen. Nyt olin sentään etsinyt itselleni tuolin. Oven takana minua huuteli Rorkin ääni, ja hän oli huhuilunsa mukaan tullut Zherrinadian käskystä. Annoin hänelle luvan tulla sisään. Samalla tuli joku muukin.
Rork kumarsi minulle saapuessaan sisään ja hänen perässään kulkenut Aaronvuur näytti eksyneeltä. Hänellä ei ollut sinisiä vaatteita, vaan hän oli pukeutunut kuin kuka tahansa muu Kesän kansalainen.

”Kesän perillinen Zherrinadia käski minua tulemaan tuomaan sanaa”, Rork aloitti vakavana, ”että Talven prinssi Nathan teki sopimuksen Kesän prinsessan kanssa siitä, että palvelija Aarovuur siirtyy Kesän palveluksesta kuninkaan palvelukseen.”

Katsoin ensin Rorkia, sitten Aaronia, joka oli mennyt jälleen punaiseksi kasvoiltaan. Sen jälkeen katsoin jälleen Rorkia.

”Niin?” Kysyin, olettaen, että tarina jatkui vielä.

”Neuvottelijoinanne olemme hyväksyneet asian”, Rork jatkoi, yhä hyvin vakavalla sävyllä, ”ja toivomme, että saamme kouluttaa häntä toimimaan kuninkaan alaisena, ja puolustamaan teitä jos tilanne vaatii.”

”Ihan miten vain”, heilautin kättäni välinpitämättömästi, ”mikä teistä tuntuu parhaalta.”

”Viimeisimpien tapahtumien varjossa-” Rork meinasi jatkaa vakavaa sävyään, mutta minä keskeytin.

”Joojoo, jotain hienoja sanoja vaarasta ja sodista ja kaikesta sellaisesta, minua ei juuri tällä hetkellä kiinnosta, kiitos ja voit poistua. Tulen kuuntelemaan paskanjauhantaa sitten, kun jaksan. Heippa Rork, Aaron, voit jäädä”, käänsin katseeni ikkunaan siihen samaan maisemaan, jota olin katsellut jo usean tunnin ajan. Kaikesta päätellen Rork kumarsi ja poistui sitten. Aaron jäi paikallensa vaihtamaan ahdistuneen oloisena painoa jalalta toiselle. Meni pitkään, ennen kuin sanoin yhtään mitään hänelle.

”Onko tämä mielestäsi väärä päätös?” Kysyin häneltä.

”Mikä?” Hän ei kyennyt lukemaan ajatuksiani, joten hän ei voinutkaan ymmärtää mistä puhuin.

”Se, että Nath käski sinut pitämään minusta huolta, jos tätä nyt tällaiseksi voisi kutsua”, kerroin ajatukseni ääneen.

"Sitä en tiedä olenko oikea ihminen siihen, mutta… Nathan Kingordon käski minua”, hän vastasi.

”Oletko surullinen siitä, että hän käski sinua?” Satamasta alkoi juuri irtautua iso laiva. Sepä olikin vasta mielenkiintoista.

”En”, hän vastasi nopeasti. Katsoin punatukkaista palvelijaa, minun palvelijaani kohti. Sininen ei kyllä ollut sopinut hänen ihonsa väriin ei sitten yhtään. Nyt Aaronilla oli päällään ruskea takki ja samankaltaiset pussimaiset housut, jotka kuuluivat myös palvelijan pukuun. Väri oli tässäkin tapauksessa vaihtunut. Nyt hän meni ihan normaalista ihmisestä.

”Katso nyt meitä kahta”, huokaisin, ”kummallakaan ei ollut aluksi mitään. Ja nyt minusta tehdään kuningasta ja sinusta minulle palvelijaa. Mitä ihmettä Kohtalolla pyörii päässään kirjoittaessaan näitä tapahtumia?”

”Kohtalo… Jumalat, me olemme kaikki heidän lelujaan”, Aaron totesi, ”ja silti sanotaan, että ihmisillä on oma oikeus sanoa vastaan. Mikä siitä lienee oikeasti totta?”

”Kuka tuosta tietää?” Käänsin katseeni jälleen kerran takaisin satamaan, jossa laiva pääsi irti satamasta, ”minua on pyörittänyt jo kolme jumalaa, ja samalla se suurin kaikista. Entäpä sinä, kaikesta päätellen ainakin yksi heistä on siunannut sinua läsnäolollaan?” Kun Aaron ei vastannut osasin päätellä, ettei hän edelleenkään ollut oppinut ajatusten lukijaksi.

”Keskustelin illalla hyvin hurmaavan nuoren tytön kanssa. Juttuhan on niin, että hänen isosiskonsa ainakin osaa nähdä ja käsitellä tunteita, ja tässä vaiheessa ymmärtänet kenestä puhutaan. Keskustelumme jälkeen minulle jäi semmoinen olo, että myös Kesän prinsessa numero 10, vai mitä heitä nyt olikaan, Chipo, on perinyt jokseenkin samanlaisen siunauksen. Hän kertoi, että minä ja Nathan säihkyimme, kun olimme keskenämme. Hän kertoi, että hänen isänsä säihkyi vaimojensa seurassa. Kukapa tietää mitä tällainen nelivuotias ymmärtää, mutta arvelen, että säihkyminen tarkoitti hänelle samaa, kuin rakkaus.”

”Sitten hän myös ohimennen kertoi punatukkaisesta palvelijasta joka säihkyi ollessaan seurassani”, päätin pitkän kertomukseni.

Sivusilmällä näin, että Aaronin käsi ponnahti heti hänen hiuksiinsa jotka olivat, kyllä, punaiset. Minun ei tarvinnut nähdä hänen kasvojaan, sillä tunsin, miten hänen kasvonsa alkoivat jälleen kerran punertua. Olikohan kyseessä jokin sairaus vai kävikö hänen poskissaan vain normaalisti normaalia vilkkaampi verenkierto?

”Minä-…” Hän ei saanut sanaa suustaan. Myös hyvin tyypillistä Aaronia. Punatukkainen, punaposkinen ja takelteli paljon sanoissaan. Niillä sanoilla voisin häntä kuvata jollekulle tuntemattomalle.

”Anteeksi”, hän sanoi lopulta, ”minun ei ollut tarkoitus loukata.”

”Alussa minun oli hyvin vaikea hyväksyä… Sinua. Tiesin, että sielusi on tulta ja kyseinen asia ei ole minulle erityisen mieleen, ymmärtänet syyn. Oli vaikea löytää luottamusta kehenkään, joka on saanut tulen kirouksen, mutta minä olin tuore kasvo talossa ja itse kuningas kaipasi huomiotani, en minä sanonut ei enkä sanoisi edelleenkään. Huomasin kuitenkin pian, ettet ole kuin ne, jotka päälleni hyökkäsivät. Huomasin, ettet ole paha, tai, että näit minut ihmisenä sen sijaan, että olisin ollut sinulle jotain muuta. Tiesin myös alusta, ensimmäisestä keskustelustamme alkaen, että palaisisit jokin päivä Talven valtakuntaan ja minä jäisin pois elämästäsi. Näin, miten olitte hajalla, miten paljon prinssin Nathanin poissaolo teitä koski ja tiesinhän minä jo siinä vaiheessa, että en minä voisi ottaa sitä paikkaa ikinä.”

Aaron huokaisi ja piti pienen tauon. Satamassa joku vilkutti laivalle, jonka purjeita nostettiin siinä toivossa, että tuuli tarttuisi niihin.

”Minä yritin”, hän sanoi, ääni yllättävän vahvana, ”minä ihan todella yritin sanoa itselleni ei, muistuttaa omasta paikastani tässä maailmassa.” Valkoiset purjeet saivat kiinni tuulesta ja pyöristyivät, työntäen laivaa matkaan. Vilkuttelija lähti suuntaamaan kohti toisia seikkailujaan ja laivan seuraaminen menetti mielenkiintonsa.

”Eräs kuningatar sanoi minulle matkani alussa varoituksen”, minä tulin mukaan keskusteluun, vaikka katseeni oli yhä jossain sataman suunnalla, ”että me emme itse valitse sitä, kehen rakastumme. Kutsu sitä kohtalon määräämäksi, kutsu sitä oman päämme ja ruumiimme heikkoudeksi tai Ketun juoneksi, ihan turha sitä vastaan on tapella.”

”Kettu sai minut kerran kiinni”, palasin ajatuksissani menneisyyteen ja Aaron kuunteli, ”ja olin valmis pistämään pääni pölkylle varmana, että tämä oli nyt sitä rakkautta mistä kaikki laulut ja tarinat kertovat. Siinä olin väärässä, ja yritin loppuun asti valehdella itselleni, että olin muka oikeasti löytänyt jotain, mitä voisi kutsua onneksi. Ihmisen on helppo valehdella itselleen, sillä jossain vaiheessa siihen valheeseen alkaa todella uskomaan. Hän vain tahtoi minut, muttei rakastanut minua. Hän tahtoi tietää olevansa jonkin arvoinen, ja minä olin siinä välikätenä, puhumattakaan Ketusta, joka sai sen kaiken tapahtumaan. Minä olin vain lelu.”

Nyt käänsin katseeni takaisin Aaroniin ja samalla tunsin jalkojeni nostavan minut ylös seisomaan.
”Minä en ole leikkinyt kanssasi”, vannotin samalla, kun kävelin hänen luokseen, ”sydämeni ja sieluni kuuluu Nathanille ja sen on Kohtalo itse todennut yhdeksi tiekseni, mutta Aaron, se ei kiellä sitä, ettenkö ajatellut henkesi puolesta kun tulivuori purkautui. Minä tarvitsen sinua nyt ja jatkossa, mutta tarvitsen sinut elossa ja kunnossa, hyvinvoivana ja hymyilevänä.”

Sillä hetkellä Aaron ei hymyillyt. Hän tarkasteli minua varuillaan, kuin koira, jonka häntä oli pujahtanut sen jalkojen väliin. Hän oli kohottanut olkapäitään kuin suojaksi ja hänen leukansa painui rintaa kohti, kertoen minulle, että hän oli epävarma minusta.

”Aaron, me emme itse valitse sitä, kehen rakastumme”, sanon vielä, painottaen sanojani, ”voi löytyä rakkaus siltojen alta, voi löytyä rakkaus vain kokeilemalla. Olen pahoillani siitä, mitä olen laittanut sinut kokemaan ja olen pahoillani siitä, että minä tarvitsin ja tarvitsen sinua.”

”Älä ole pahoillasi”, Aaron vastasi, hieman rentouttaen taisteluvalmiita olkapäitään, ”minä tiedän paikkani. Nathan Kingordon osoitti sen minulle ja sinä itse sen sanoit. Jokainen tarvitsee hädässä ystävän. Jos se on paikkani, niin sen minä osaan hoitaa.”

”Hyvä, sillä palvelijoita minulla riittää. Ystäviä ei niinkään”, vastasin, löytäen hymyni.

Aaron oli yhtä pihalla tässä pimeässä maailmassa kuin minäkin. Meistä kumpikaan ei ymmärtänyt miltä tämä kaikki todellisuudessa näytti, mutta oli hyvä, että vierellä oli joku, joka oli ihan yhtä eksyksissä kuin minäkin.
Siunatut olivat minua varten koulutetut, mutten ollut heitä itse valinnut. Opettajani ja kouluttajani olivat joku muu ohjanneet suuntaani, kaikki tieni olivat minua varten jo valmistetut ennen kuin ehdin niille astua itse ja sitten sanottiin, että minun piti itse tehdä valinta oikeasta tiestä. Minä tein mitä käskettiin, mutten valinnut muiden minua varten luomia teitä. Minä valitsin Nathanin ja minä valitsin Aaronin, ensimmäisen tukijani, joka oli oikeasti ja varmasti minun mieleeni.

Vähän pitää aina kapinoida!

* * *

Kevät julisti käyvänsä sotaan Talven valtakuntaa vastaan. Kesä sanoi olevansa Talven puolella. Syksy oli hiljaa. Tuleva kuningas käy puhumassa kuninkaalle ja kuningattarelle syksyn alussa ja tällä sota lopetetaan ennen kuin se ehtii alkaa. Tämän saman tarinan kuuli päivän aikana satoja kertoja kaduilla, kun sana kiersi suusta suuhun ja korvasta korvaan. Jokainen kansalainen luotti siihen, että tilanne ratkaistaan lyhyeen.

Kansa ei kuitenkaan päässyt näkemään sitä, mitä kulisseissa tapahtui. Tuleva kuningas Zachary Dawns, eli minä, ei nimittäin tullut enää tulivuori-välikohtauksen jälkeen usein ihmisten ilmoille. Hänen aikansa meni siinä, että hän yritti selvittää päässään myllertävää huutoa ja vietti unettomia öitä paniikin ottaessa hänen kehostaan valtaa. Kesän kansalaisesta Aaronvuurista oli sen verran apua, että hän onnistui pitämään tulevan kuninkaan niin järjissään, ettei tämä ruvennut itsetuhoiseksi. Keskikesään mennessä tilanne alkoi päässäni rauhoittua ja ruoka päätti pysyä jälleen vatsassani.

Aaron oppi ratsastamaan. Hän oppi taistelun alkeet, hän oppi pysymään kintereilläni yhtä tiiviisti kuin Notta ja Rork ikään. Hän oli iloinen kun kykeni olla hyödyksi. Kun kesä oli ohi ja syksy lähestyi, Aaronille osoitettiin ihan oma hevonen joka kuljettaisi häntä saattueeni mukana kohti Syksyn valtakuntaa.

Aaron heijasti omaa innostustani, joka oli ollut mukanani vielä vuosi sitten, kun matkani oli alkanut. Nyt Kesän valtakunnasta lähti ihan eri ihminen. En katsellut maisemia, en juossut tutustumaan muihin ihmisiin, vaan sulkeuduin tehtäväni taakse ja istuin hevoseni selässä vaiteliaana.

”Viitta?” Kuulin Rorkin äänen. Viitta. Mikä viitta?

”VIITTA!” Kiljahdin ymmärrettyäni mistä oli kysymys ja huomasin, että kaulaltani puuttui se arvokkain omistamani asia. Kylmä ajatus vieri mieleni kun ymmärsin, etten ollut ajatellutkaan koko kuninkaan viittaa sitten tulivuoren purkauksen. Sen täytyi olla nyt laavan alla entisen linnan raunioissa. Tämä ei hyvä.

”Minulla ei ole sitä!” Käännyin hevoseni kanssa kohtaamaan Rorkin, ”se jäi laavan alle!”

”Minä kyllä sanon, että Pentti vei sen mukanaan ja myi pieninä paloina pimeässä marketissa!” Noviisi Sheken ääni huusi jostain, ”sanoinhan, että näin sen kaltaisia paloja myytävänä torilla, sanoinhan? Ja taaskaan minua ei kuunneltu, eihän? Pentti vei mukanaan, sanokaa minun sanoneen.” Tunsin painon lisääntyvän hartioiden yllä ja kietoutuvan kiinni kaulaani. Kääntäessäni päätäni nähdäkseni taakseni näin, miten kangas laskeutui siististi selkääni ja hevoseni peräpäälle.

”Ja näin jumalat kuulevat meitä”, Rork katseli tapahtumaa selkäni takana ja kommentoi sitä. Viitta oli annettu minulle takaisin.

Jäin katselemaan viittaani. Se oli jälleen erilainen. Matkani alussa siihen oli kirjailtu punaista, kultaa ja pronssia, mutta nyt siitä ei ollut jäljellä enää kuin punainen sisuskangas. Uutena olivat punaiset liekkikuviot viitan alareunassa. Liekeistä kasvoi köynnöksiä, jotka kiersivät mustassa kankaassa kohti kaulaani, ja vihreät köynnökset muodostivat myös soljen, joka piti tämän kaiken kiinni. Kirosin henkilökohtaista pukukriitikkoani Kettua, jonka oletin tämänkin luomuksen luoneen. Oli jokseenkin hänen näköistään yhdistää tuli ja maa juuri minun viittaani, että kiitos taas tästä. Ei minulla ollutkaan yhtään ikävä Nathania muutenkaan, ja sitten piti päästä vielä lisäämään köynnöksiä? Kiitos. Kiitos todella paljon.

Minua kiroilutti. Sattuukohan jumalaa jos sellaista lyö? Minä halusin päästä kokeilemaan. Lapiolla päähän Ketun ah-niin-täydellistä kalloa ja katsotaan, millainen lätäkkö siitä saadaan.

”Olemmeko kohta valmiita?” Huusin saattueelleni, jotka olivat asettuneet molemmille puolilleni valmiina pitkään matkaan. Vastaus kuulosti hyväksynnältä, joten määräsin meidät liikkeelle. Oli jo aika jättää Kesä taakse ja käydä välillä kotimaassani.

Tämä ei ole luku

Sinne meni se Nanokuu.

Tarinaa ois noin kaksi lukua jäljellä, plusmiinus ns. epilogi ja kyllä, mie olen vieläkin kirjoittamassa. Jotenkii aina, kun lupaan kirjoittaa, niin eihän siitä mitään tule, mutta katsotaan mitä tapahtuu. Suurena suunnitelmana on jatkaa tämä kökkö loppuun ja ettiä joku betailemaan tai ainakin lukemaan ja kommentoimaan siltä varalta, että joku vuosi tän vois ehkä julkasta.

Tänään mie kuitenkin piirrän ja nukun, samalla yritän selvittää ongelman: "Miten Kesän valtakunta suree kuolleitaan" (... no, juhlimalla...)

//Plääh, oon löytäny jo tän päivän aikana niin monta asiaa jotka haluan muokata tarinasta enemmän tai vähemmän. Suurinpana lienee Zachin ja Nathanin suhde. Ne tarttee niin paljon enemmän aikaa kasvaa kiinni toisiinsa kuin mitä mie annoin niille. Ei ollu alunperin tarkoitus, että Kohtalo tai mikään muu ylempi voima niitä tunkis yhteen, vaan että ne itte luo omasta suhteestaa niin vahvan, et Kohtalo ne kiinnittää toisiinsa.
Määh.
Toine on Shinja Kira ja sen motiivit. Okei, se koko homma on muutenkin vähän kesken kun se kuitenkin vielä palaa tarinaan, mutta kun tuonne väliin pitäisi saada tungettua niin paljon lisää kökköä ja sitä varten tartteis myös Zachille lisää luonteenkasvatusta ihan sinne Talven valtakunnan ajoille.
//2 Kolmas on Kohtalo. Emmie halua siitä tommosta millaisena oon nyt sen kuvaillu. Sen pitäis olla enemmän semmonen mystinen elementti jossain taustalla josta kukaan ei oikein tiedä mitään, semmonen fakta vaan, että mikään ei satu sattumalta vaan kaikki tapahtuu syystä. Ei tarttee käydä noita tyhmiä keskusteluja siitä, että mikä on ihmisten ittensä määrämää ja niin edelleen, koska ne ei oo johtanu tässä yhtään mihinkään.

Alkuperäiskuva asuu täällä koska minen itte osaa piirtää ilman mallia

Luku 10. Lasinpuhaltaja

Zachary

Aaron ei ollut palvelijoiden nukkumatilassa. Maa vavahteli siinä vaiheessa jo niin kovasti, että osa heistä oli jo heräämässä. En tiedä pystyinkö vaikuttamaan mihinkään, mutta käskin heitä pakenemaan.
Juostessani ulos huoneesta törmäsin Aaroniin, ja kun sanon törmäsin, niin todellakin tarkoitan sitä.  Hän oli horjahtaa törmäyksestä maahan, mutta sain juuri tarrattua häntä kädestä ja vedettyä takaisin jaloilleen. Vasta silloin hän näytti ymmärtävän, kuka häneen oli törmännyt.

”Zac-”, hän aloitti sanomaan säikähtäneellä äänellä, mutta jostain maan sisältä kuului murinaa ja minä puristin häntä kädestä.
”Ei nyt!” Huudahdin, sillä tiesin, että nyt alkoi olla kiire, ”ei ole aikaa! Meidän pitää kaikkien poistua paikalta välittömästi!” Hän ymmärsi ja lähti minun johdatuksellani juoksemaan puusta rakennetun linnan käytävää pitkin. Yritin pitää melua mahdollisimman paljon saadakseni mahdollisesti nekin ihmiset liikkeelle, jotka eivät olleet vielä tilannetta huomanneet, vaikka Helin olikin sanonut tilanteen olevan toivoton. Uskoin silti, että jos oikeat ihmiset pääsivät jaloilleen ajoissa, he kykenisivät edes taistelemaan oman selviytymisensä johdosta.
Maa alkoi todella elää kun olimme selvinneet tyhjälle valtaistuinsalille. Maan järinän ansiosta menetin hetkeksi hallintani jaloistani, ja kaaduin polvelleni maahan. Jylinä voimistui hetki hetkeltä, ja kykenin haistamaan vuoren sisältä tulevat kaasut. Aaron hypähti eteeni ja ojensi omat kätensä nykäistäkseen minut ylös. Noustessani hän pyyhkäisi ilmaa naamani edessä ja kaasujen haju katosi. Huomasin hengittäväni raikasta ilmaa.

”Ilma voi tappaa ihan yhtä lailla kuin tulikin”, hän sanoi huolestuneena, ääni voimakkaana, joutuihan hän huutamaan jylinän yli. Nyökkäsin kiitollisena ja kehotin häntä yhä pakenemaan paikalta.

Ulkomaailma oli muuttunut punaiseksi ja taivas satoi punaista kiveä. Siellä täällä näin palavaa metsää ja palavia taloja ja kyseenalaistin todella sitä, miksi tulivuoren alla olevat talot oli tehty puusta. Ihmiset juoksivat ympäriinsä paniikissa suojellen lähimmäisiään ja etsien tietä jonkinlaiseen suojaan, pidellen kättä tai hihaa suullaan suojatakseen hengitysteitään. Monet olivatkin tajunneet suunnata kohti merta, johon myös me menimme.
Tein sen virheen että katsoin ylös taaksemme ja juuri silloin maa jälleen pompahti. Vuoren huipulla näkyi tummia pilviä, ja näin, miten vuorta myöten suuntaamme valui kovaa vauhtia tulipunaista, nestemäistä kiveä. Vuori oli sortunut juuri meidän kohdaltamme, eli koko valuma suuntasi Yunnanin kaupungin keskipistettä kohti. Valuva kivimassa peitti alleen kaiken ja poltti ympäriltään sen, mihin vain ylsi. Jopa minä tunsin kuumuuden kasvoillani. Pakotin itseni taistelemaan maan tärinää vastaan ja jatkamaan matkaani rannalle ennen kuin olisi liian myöhäistä.

Rannalle päästyämme ihmiset huomasivat olevansa tien päässä. He tekivät kaikkensa keksiäkseen jonkinlaisen suojan. Jokainen juoksenteli vähän mihin sattui etsiessään tietä kohti merta, vaikka se oli täysin mahdotonta. Tulen puna hohkasi tummasta meren pinnasta, saaden sen näyttämään yhtä vaaralliselta kuin tilanne takanammekin.
Entä nyt? Missä Nathan, missä oli Helin, missä oli pieni vene? Mihin suuntaan nyt?

Kuumuus poltti niskaani ja ehdin juuri nähdä sivusilmälläni miten Aaron käänsi tuulen suuntaa niin, että meitä uhannut tulipallo vaihtoi kurssiaan niin, että se upposikin mereen eikä päähäni. Viiman kutittaessa niskaani käänsin katseeni kohti luolastoa ja kalliota, jonka suojassa olin aiemmin päivällä ollut Nathanin kanssa. Siellä, kaukana jossain kallion ja pimeyden piilottamana, näin pienen veneen. Muut ihmiset eivät katsoneet samaan suuntaan, eivätkä he paniikiltaan nähneet mahdollista suojaa.
”Tuolla”, sanoin ääneen kun vuori huusi takanamme. Kevyt hiekka vaikeutti juoksemista, joten yritin tukeutua märkään, aallonrajassa olevaan hiekkaan, mutta aallot yrittivät viedä minua mukanaan. Aaron tuli kuuliaisena mukanani, aina välillä tiiraillen ylös kohti tulta syöksevää vuorta.

Nathan oli huomannut lähestymisemme jo kaukaa ja oli ottamassa minua vastaan. Hetkeksi hän sulki minut syleilyynsä kuin olisi pelännyt, ettei enää tuntisi minua siinä.
”Olittepa hitaita”, Helin huuteli veneestään, ilmoittaen sen mitä Nathan epäilemättä ajatteli, mutta vähän julmemmin, ”minä jo odotin teidän kuolevan. Ei sitten.”
”Kaksi ihmistä mahtuu veneeseen”, vastasin jumalattarelle Nathanista irrottautuessani, ”kaksi ihmistä veneeseen menee.” Tyttö mutristeli huuliaan, istuskellen veneensä laidalla käyttäytyen, kuin vuori ei todellakaan olisi juuri purkautumassa.
”Zach, ei”, Nathan veti katseensa puoleensa, ”minä en anna sinun uhrautua kenenkään puolesta, varsinkaan minun.”
”Hetkinen”, Aaron havahtui, ”jos veneeseen mahtuu vain kaksi, niin miksi minua edes harkitaan?”
”Koska minä päätin niin!” Huudahdin närkästyen, ”kai minä itse saan pelastaa ketkä haluan itse pelastaa?”
”EI!” Aaron oli nopeampi ärähtämään, ”minä en ole sen arvoinen, enkä ikinä tule olemaan.”
”Zach, minä en jätä sinua yksin”, Nathan huusi minulle vihaisena.

”Minähän sanoin, että olet liian kiltti”, jumalatar narisi veneestään, ”mutta te olette kaikki ihan yhtä ällöttäviä. Olen saanut teistä tarpeekseni, nyt te kaikki tulette veneeseen ja olette iloisia ja sillä hyvä!”
”Mutta sinä sanoit”, minä yritin pitää pääni kasassa, ”ett-”
”Minä valehtelin, kun halusin testata teitä, onko nyt hyvä?!” Helin kiljahti ja tunsin, kun jokin tuntematon voima nykäisi minut veneeseen sellaisella voimalla, mitä en ollut ikinä tuntenut. Paiskauduin veneen laitaan jumalattaren tahdosta.
”Ja mitä te kaksi siinä toljotatte, kyytiin ja NYT, sillä tuo lohkare tippuu päällenne ihan juuri kohta!” Helin kiljui ja niin Aaron kuin Nathankin katsoi samalla ylös. Sitten heille tuli kiire.

Pieni vene lähti heti seilaamaan merelle ilman erillistä määräystä heti, kun Nathan ja Aaron olivat ahtaassa kyydissä mukana. Helin ärisi ja vältti meidän ihmisten katsetta, ja me kaikki alemmat olennot olimme kaikki ahdistuneina veneen kannella, kukaan mitään kommentoimatta. Aaron luovutti ahdistuneen seisoskelunsa ensimmäisenä kun pääsimme turvallisemmalle hengitysalueella, ja tunsin miten raikas ilma väistyi suuni ympäriltä vaihtuen normaaliksi meri-ilmaksi. Siniseen pukeutunut palvelija käänsi meille selkänsä ja painoi kättään palovammoilleen, jotka epäilemättä olivat muuttuneet aroiksi lämmön takia.
Nathan etsi katsettani veneen toiselta laidalta, enkä tiennyt oliko hänen ilmeensä syyttävä vai ei. Hänen takanaan näin, miten tulinen, punainen kivimassa peitti alleen sen koko alueen, jolla olin nämä ensimmäiset viikot viettänyt aikani. Kylmä ajatus nousi mieleeni ja löysin itseni jaloiltani, kävellen kohti toista laitaa jolta näin Yunnanin ja Yomia-vuoren paremmin.

”Siunatut”, huomasin mutisevani, ”en tiedä missä he ovat.” Saavuin Nathanin vierelle ja katsomatta toisiamme, hän löysi käteni ja puristi sitä.
”Haluatko kuulla?” Helin kysyi välinpitämättömällä äänellä, ”minä näet kyllä tiedän. Suurin osa oli muualla, sillä prinssi käski heidät pois sillä uskoi, että olette turvassa toistenne luona. Osa oli vielä linnalla, kun te poistuitte sieltä.”

Sisintäni kylmäsi ja Nathan puristi kättäni lujempaa. Tuijotin edessämme näkyvää tuhoa, jonka kynnet eivät saaneet meitä kiinni täällä laivalla.
”Ketkä?” Kysyin, vaikken ollut varma halusinko tietää.
”Zach”, Nathan varoitti, sillä tiesi, etten ehkä kestäisi.
”Vielä ei ole sen aika”, Helin totesi ohimennen. Vuori ilmaisi mielipiteensä työntäen hetken aikaa ilmaan tummia pilviä ja sylkien uusia palavia kiviä kohti aluetta, joka oli jo täysin tuhon alla. Mitään ei näyttänyt jäävän jäljelle Yomian etelärannasta.

”Miksi?” Aaronin särkynyt ääni kuului siitä vähän matkan päästä. Hän ei yhäkään ollut kääntynyt suuntaamme, ja hän piti yhä kättään arvillaan.

”Miksi etsit minut, etkä niitä, jotka ovat ohjattu sinua suojelemaan?” Äänestä päätellen Aaron itki, ”entä kaikki muut palvelijat, linnan väki, vieraat, perillisperhe? Miksi minä?” Tunteeni purkautuivat yhtenä kyyneleenä vasemmasta silmästäni, kun katsahdin punapäistä palvelijaa, josta näin vain selän.
”Miksi?” Kysyin takaisin, ”koska lasken sinut ystäväkseni.”

”Helin sanoi kaksi”, jatkoin hetken päästä henkäistyäni hetken, ”joten minä valitsin kaksi kaikkien muiden joukosta.” Aaron pysyi yhä selkä meihin, pudistaen hetken päästä päätään ilmoittaakseen, ettei hän ymmärtänyt.
”Helin”, aivan uusi ääni puhui jossain kauempana veneen toisella puolella. Käännähtäessäni tunnistin henkilön, joka oli esitelty minulle Tiedon jumalana. Vanha mies oli ilmestynyt veneen kannelle. Hän oli kalju ja hän oli pukeutunut kummalliseen ponchoon… Ja hänellä oli mahtavat viikset.
”Meidän ei kuulunut puuttua ihmisten määräämiin tapahtumiin”, mies puhutteli lapsijumalaa lempeällä, mutta tiukalla äänellä, ”heidän piti itse selvittää tämä sota, jos se tästä ikinä syttyy. Nyt olet pelastanut kolme henkeä, joista kahta yritettiin sentään tuhota tämän hyökkäyksen aikana.” Kaikki kolme ihmistä tuijotti kahta jumalaa hämmentyneenä, kun Tiedon jumala läksytti Elämän ja kuoleman jumalaa. Helin oli meille sanonut, että kyseessä oli Kohtalon määräämä tapahtuma… Eikö sittenkään ollut?

”Se meni heidän omaa Kohtaloaan vastaan”, Helin narisi.
”Ei, vaan se olisi täyttänyt yhden heidän kohtaloistaan”, Tiedon jumala sanoi kylmästi, ”he olisivat voineet kuolla yhdessä, jolloin toinen ihminen olisi heidät erottanut ja he olisivat jatkaneet matkaa.” Katsahdin Nathania. Selvästikään kumpikaan meistä ei enää ymmärtänyt mistä oli kyse.
”Emmekä me puutu siihen, että kuka kenet tappaa, ellei siitä tule erillistä käskyä”, Tiedon jumala totesi vielä tuolla rauhallisella äänellään. Helin näytti kieltään.
”Minä tein mitä halusin”, hän laittoi kätensä puuskaan ja nyrpisti nenäänsä, ”koska minusta olisi ollut huijausta lopettaa tätä peliä vielä tähän, nyt kun maailmassa tapahtuu vielä niin paljon.”

Vanha mies pudisti päätänsä ja katsahti nopeasti suuntaamme, hymyillen meille ihmisille.
”Anteeksi”, hän sanoi jopa pelottavan lempeästi ja anteeksipyytävästi, ”jatkossa me neljä pysymme vähän kauempana erityisesti teistä, Zachary Dawns ja Nathan Kingordon, nyt, kun olette jo näin lähellä sotaa. Ihmisillä on kuitenkin vapaa tahto, emmekä me puutu ihmisten sotiin.”
”Öh, ei se nyt niin ole haitannut, eikä haittaa jos teiltä saa apua tällaisissa tilanteissa…” Nathan totesi hämmentyneenä. Tiedon jumala hymyili yhä.
”Tiedän sen”, sitten hän nauroi kuin olisi murjaissut hyvänkin vitsin, kadoten sitten paikalta yön pimeyteen kuten oli kadonnut aiemmin edellisenä päivänä kalliiolta. Helin jäi murjottamaan veneensä laidalle, tyhjä katse jossain ulapan toisella puolella.

”Miten minä muka voin määrätä elämästä ja kuolemasta jos en saa määrätä elämästä ja kuolemasta?” Elämän ja kuoleman jumala valitti ärtyneenä. Jotenkin minusta rupesi tuntumaan siltä, että elämäni oli vain peliä niille, jotka pitivät maailmaamme kasassa, enkä tiennyt oliko se hyvä vai erittäin huono asia.

Tämän jälkeen seurasi pitkä hiljaisuus. Aaron lysähti nurkkaan ja äänestä päätellen hän pidätteli itkua. Nathan löysi jalkansa ja alkoi kävellä pientä ympyrää pienen veneen kannella. Minä itse löysin itseni tuijottamasta sitä tuhoa, joka näkyi sinne meille asti veneeseen. Myrsky vuoren yllä alkoi rauhoittua, mutta tulikiveä valui yhä vuolaana edellisen maansisuksen päälle.

”Helin”, minä kuulin Nathanin pysähtyvän ja puhuttelevan jumalatarta, ”sanoit, että Kohtalo oli määrännyt tämän tapahtuvaksi, mutta sitten Tiedon jumala väitti toisin. Miten asia oikeasti on?”
”No minä valehtelin siitäkin”, Helin myönsi, ”ei iso setä meille mitään ole sanonut vuoresta tai siitä mitä käy niille ihmisille, jotka nyt kärsivät.”
”Eli onko tämä ihmisten aiheuttamaa?” Nathan jatkoi kyselyään.
”On toki. Ihmiset haluavat tappaa toisiaan taas. Joku kuuli, että Talven valtakunnasta on tullut lähetti ja pisti toimintaa aikaan. Katosi itse siinä samalla tokikin, oli vielä heikko eikä taida ikinä saada mieltään kasaan”, Helin selitti yllättävän rauhallisesti, joka tuntui olevan vielä karmivampaa kuin hänen innostumisensa.
”Joten… Meitä yritettiin tappaa”, Nathan katsahti äänestä päätellen suuntani.
”Ja se olisi ollut ihan huijausta!” Helin kiljui taivaalle, ”ketään kuningasta tai kuningatarta ei ole vuosien saatossa tapettu kesken kierron! Ei ketään! Ja nytkö olisi ollut jotenkin poikkeustapaus? EI!” Tyttö tuntui huutavan Kohtalolle enemmänkin kuin meille.

Silloin Aaron nousi nurkastaan ja suoristi selkänsä. Hän katsahti minuun, mutta käveli kuitenkin Nathanin luokse, langeten polvilleen hänen eteensä.
”Minun elämälläni ei saata olla merkitystä”, hän sanoi, ”ja Zachary siitä huolimatta päätti pelastaa minut. Olen siitä teille molemmille elämäni velkaa ja sekin on liian vähän.”
”Ähh”, Nathan murahti, ”unohdat, että olet pelastanut Zachin jo kerran. Eikö tämä ole silloin jo tasapeli, jaloillesi siitä.” Aaron kuitenkin piti päänsä ja ruumiinsa alhaalla.
”Ei, herra, se on eri asia. Ilman Zacharyä minä olisin nyt tuolla laavan alla.”
”Aaron-” Yritin tunkea mukaan heidän keskusteluunsa, mutta Nathan huitoi minut tieheni.
”Ihan miten haluat”, Nathan vaikutti jokseenkin ärsyyntyneeltä, mutta ei sillä normaalilla tavallaan. Hän selvästi tiedosti tilanteen, ja vaikka hänestä paistoi mustasukkaisuus läpi, hän yritti ymmärtää myös Aaronvuurin tilannetta.

”Ole sitten elämäsi velkaa Zacharylle ja todista se”, hän ärisi, ”minä joudun kuitenkin palaamaan Talven valtakuntaan ja jonkun pitää jäädä hänen tuekseen. Vaihda pois siniset vaatteet ja ota paikkasi kuninkaan apulaisena, eikä vain alhaisena orjana mitä olet Kesälle. Kulje sinne mihin hänkin kulkee ja vahdi Zachia silloin kun minä en voi ja ole valmis luopumaan elämästäsi, jos se sitten on Zachin puolesta. Tätäkö sinä haluat?” Aaron ei reagoinut.
”Nathan”, nyt tungin mukaan keskusteluun vaikka sitten pakolla, mutta sain osakseni vain sinisten silmien jäätävän katseen, joten muutin äkkiä mieltäni ja sanojani, ”… Kiitos.”
”Pää kiinni”, hän sanoi vihaisena ja marssi veneen toiseen laitaan. Ylempänä jumalatar Helin vain seurasi meidän touhujamme. Minä polvistuin nopeasti kiittämään ja pyytämään anteeksi Aaronilta, jonka jälkeen riensin Nathanin seuraksi. Aluksi hän vaikutti siltä, ettei olisi halunnut puhua minulle, mutta sitten hän olikin jo vetänyt minut syliinsä. Hän mutisi jotain mikä kuulosti anteeksipyynnöltä ja siitä, miten hän itse oli mielestään liian heikko. Oli vaikea saada häntä rauhoittumaan, kun itsekään en oikein osannut olla mitenkään päin.

Yön aikana Nathan ja Aaron kuitenkin lopulta oppivat hyväksymään täysin toinen toisensa. Se tuntui voitolta kaikkien häviöiden keskellä.

* * *

Jumalatar ohjasti meidät rantaan vasta aamulla, kun vuori oli yhtä lailla rauhoitettu ja rauhoittunut. Minä en itse ollut nukkunut yöllä silmällistäkään, yhtä lailla kuin Nathan joka oli viettänyt yön painautuneena rintaani vastan, tuijottaen tyhjyyteen. Aaron sen sijaan oli ainakin pitänyt silmänsä ummessa, nukkumisesta itsestään en ollut niin varma.
Rantautuessamme lounaiseen satamaan, oli meitä vastassa väsyneen oloinen Siunattujen joukko. Selvisi, että he olivat saaneet yöllä tiedon olinpaikastani ja osasivat näin ollen odottaa saapumistamme. Heidän silmissään ei näkynyt tuskaa, sillä heidät oli koulutettu ymmärtämään menetystä. Näin kuitenkin heidän lukujensa harventuneen, ja osasin jo suoraan nimetä pari, jotka puuttuivat paikalta.
Vive ja Medinna olivat ottamassa meitä vastaan. He molemmat vetivät minut halaukseen vuoron perään helpottuneina siitä, että niin he, kuin minä, olimme kunnossa.

Llernos, Irena, Pentti.

Toinen Kallioista, Mikael Petteri ja toinen Tiedustelijoista, Elath.

Tuli oli vienyt viisi Siunattuani – tai, Pentin kohtalo oli vielä kyseenalainen, jonkun mukaan hän vain katosi paikalta sen sijaan, että olisi oikeasti kuollut. Jokseenkin pakeneminen kuulostikin enemmän häneltä…

Nämä viisi olivat jääneet linnalle päivällä, kun muut olivat totelleet prinssin käskyä tehdä sitä mitä ikinä halusivatkaan elämällään. Viimeisen tiedon mukaan Elath ja Mikael olivat suunnanneet ylös ensimmäisen järistyksen jälkeen kohti vuorta selvittämään asiaa. Sen jälkeen heistä ei oltu kuultu.

Suru-uutiset eivät kuitenkaan loppuneet vielä siihen. Siunatut johdattivat meidät rakennukseen satamasta, johon muu hovin väki oli kokoontunut. Paikalle päästessämme kohtasimme vain surun ja menetyksen täyttämiä ilmeitä. Joku tuijotti seinää, joku itki toisen olkapäätä vasten ja jotkut puhuivat hiljaisella äänellä keskenään. Yksi niistä, jonka olkapää oli käytössä, oli itse Kesän perillinen Zherrinadia, jonka kaksi nuorempaa sisarusta olivat etsineet vanhemmasta sisarestaan turvaa. Toinen itki hänen olkapäätään vasten, toinen, kaikista pienin, istui hänen sylissään ja hänen katseensa oli tyhjä. Saavuin kolmikon luokse ja lysähdin maahan heidän eteensä. Pienen Nadian sisarkunnasta tunnisti minut ja oli hetkessä vaihtanut syliä sisarestaan minuun, kietoen pienet kätensä vatsani ympärille.
”Zachary, Nathan”, Zherri tervehti meitä, hymyillen meille rohkaisevasti. Tunsin Nathanin oikealla puolellani, kun hän polvistui vierelleni ja silitti hitaasti Nadian suvun nuorimmaisen hiuksia, kun tämä alkoi nyyhkyttää rintaani vasten.
”Ovatko… Tässä kaikki?” Löysin itseni kysymästä. Zherri nyökkäsi hyvin hitaasti.
”Äitini ehti ulos”, hän sanoi hiljaisella äänellä, ”kuultuaan jonkun meluavan käytävällä hän ymmärsi lähteä liikkeelle. Hän ja kourallinen palvelijoita onnistuivat taistelemaan tiensä ulos. Me kolme olimme muualla, kun purkaus tapahtui. Pelastuneet palvelijat puhuvat kaikki siitä, että kuningas itse kävi heidät herättämässä. Siitä osasimme olettaa, että saatoitte ehkä olla kunnossa.”

Jälleen yksi voitto kaikkien häviöiden joukossa. Meluamiseni ei sittenkään mennyt hukkaan. Zherrinadia laski kätensä pikkusisarensa pään päälle, ja hetkessä hän lopetti nyyhkyttämisensä, nousten pois isosisarensa olkapäältä ja lähtien etsimään jotakuta, jota voisi auttaa.
”Isoveli Nathan!” Kaikista pienin Nadian suvun jäsen tunnisti henkilön vierellään ja oli kohta kavunnut sylistäni seuraavaan.
”Entä prinssi Ammock-”, en edes ehtinyt kysyä lausetta loppuun, kun Zherri pudisti päätään.
”Joka tarkoittaa siis sitä, että minä olen vallassa”, jos Zherri suri, niin hän oli kyennyt siirtämään sen tunteen pois. Hänellä oli nyt vastuu koko kansastaan, ja ihmiset epäilemättä katsoivat hänen suuntaan voimia etsiessään.
”Entä saattueeni?” Nathan kysyi, ”ovatko hekin…”
”Emme ole kuulleet mitään kenestäkään Talven lapsesta”, Zherrin ääni oli täynnä myötätuntoa, ”olet ensimmäinen, joka on palannut.” Nathanin katse laski maahan.

”Kesän ja Talven yhteinen tulevaisuus on nyt sinun ja minun käsissä”, Zherri puhutteli Nathania, ”ja tilanne näyttää pahalta, sillä monet ovat huomioineet, miten juuri samana päivänä kun te saavuitte, alkoi… Tämä.” Nathan kalpeni hetkessä ja se toi paremmin esille hänen pisamansa. Myös Zherri ehti huomata hänen reaktionsa ja varmasti vielä eri tavalla kuin mitä minä näin.
”Mutta minä en Talvea lähde syyttelemään”, hän jatkoi heti, ”en tässä maailmantilanteessa, en, kun itse tiedän niin sinut kuin sisaremmekin.”
”Me tapasimme yöllä kaksi jumalaa”, minä puutuin aiheeseen, ”Helin pelasti meidät, ja Tiedon jumala tuli sättimään häntä siitä, ettei hän olisi saanut puuttua tähän, sillä kyseessä oli murhayritys meitä kohtaan.”
”Teitä?” Zherri toisti kiinnostuneena, ”miksi teitä?”
”En tiedä”, laskin katseeni sillä pelkäsin pahentavani tilannetta, ”mutta näin me kuulimme heiltä.”

Zherri tarkasteli minua hetken.
”No, onneksesi tietäisin jos valehtelisit. En epäile väitöstäsi, sillä kaiken perusteella purkaus oli ihmisen tai ihmisten aiheuttamaa. En voi kuitenkaan sille mitään jos muut ihmiset muodostavat omia mielipiteitään, mutta meidän tehtävänä lieneekin kertoa totuus.”

Zherrinadia suoristi selkäänsä ja pyysi pikkusisartaan poistumaan paikalta. Tyttö nousi vastahakoisesti pois Nathanin sylistä (tiedän tunteen.) ja kipitti pois.
”Juttuhan on nyt todellakin niin”, Zherri alkoi puhua hiljaisemmalla äänellä, jotta kaikki ympärillä oleskelevat eivät kuuntelisi, ”että Nathan edustaa Talvea tällä hetkellä yksin, ja minä edustan Kesää. Tällä hetkellä me kolme olemme tämän sodan keskikohta, jos tästä sellaista syntyy, ja miltä tämä minusta näyttää, niin sitä kohti olemme menossa.”
Minä olen sodan keskikohta. Ajatus iski niin rajusti, että tunsin vatsani heittävän ympäri. En ollut vieläkään tottunut todella asemaani, ja vatsahapot ryöpsähtivät kurkkuani ylös. Sain pysäytettyä oksennusreaktion juuri ajoissa ja pitämään kaiken sisälläni.
”Syksy on vieläkin jäljellä”, Nathan muistutti Kesän perillistä, ”Talvi tahtoo tehdä Kesän kanssa yhteistyötä, eikä tilanne ole muuttunut mihinkään.”
”Mutta meidän pitää saada Syksy mukaan peliin”, Zherri vastasi ja röyhtäisin kuplia.
”Joten… Jääkö se minulle?” Kysyin, kunhan sain vatsani jokseenkin rauhoittumaan. Zherri nyökkäsi huolestuneella ilmeellä.
”Uskoisin, että he kuuntelevat mieluummin omaa kansalaistaan, kuin meitä muita. Ainakin näin voisimme sanoa viimeaikaisen perusteella, sillä kuningas ja kuningatar ovat täysin päättäneet pysyä kaikesta ulkona. Se saattaa olla viimeinen toivomme saada rauhaa.”
”Mutta nyt näyttää siltä, että Kevät tekee siitäkin huolimatta mitä ikinä haluaakaan”, Nathan murahti samalla, kun hänen sormensa löysivät hänen housujensa lahkeen, joka muuttui yllättäen hyvin mielenkiintoiseksi näprättäväksi, ”Frontairin suku on hullu.”

”Ja aivan yhtälailla he pitävät sinua ja muita Kingordoneita hulluina”, Zherri muistutti, ”mutta jos eilinen niin sanottu hyökkäys tuli heidän suunnaltaan, on selvää, ettei Kesä voi pysyä hiljaa paikallaan. Kansa kääntyisi seuraavaksi minua vastaan, jos emme tekisi jotain… Joten parasta on pistää sana heti kulkemaan siitä, että purkaus oli ihmisten aiheuttamaa, ja selvästi suunnattu hovia, Talven prinssiä ja tulevaa kuningastamme vastaan, jolloin kansa kääntyy puolellemme. Huhut siitä, että tämä olisi millään tavalla Talven aiheuttamaa pitää saada heti tukahdutettua. Seuraavaksi meidän pitää alkaa rakentaa uudelleen ja Talvelle pitää ilmoittaa nykytilanteesta mahdollisimman nopeasti. Nathan, sinun pitää palata vielä tämän päivän aikana kotiin ja varoittaa siitä, että Kevät on äkkiarvaamaton.”

Siinä tuli lause jota vatsani ei enää kestänyt ja jouduin poistumaan paikalta ulos, satamaan ja laiturin yli oksentamaan. Ei minulla ollut mitään mikä olisi tullut ylös, joten päädyin kakomaan tyhjää ja veri nousi päähäni. Hetken päästä lojuin rähmälläni laiturilla ja joku halvatun lokki luuli minua kuolleeksi. Näin Rorkin ja Nottamalian hahmon ympärilläni, mutta he molemmat pysyivät minusta vähän kauempana kuin tietäen, että olisin kohta kunnossa.
En halunnut puhua. Nathan lähtisi pois. Hän palaisi kotiin, ja minä jäisin tänne. Miten minun olisi se pitänyt muka kestää jo nyt, vastahan hän tuli tänne ja nyt kun tämä kaikki oli tapahtunut… Ei hän voinut lähteä. En voinut päästää häntä lähtemään. Minä tarvitsin hänet.

Mutta Talvi tarvitsi prinssinsä ja Nath oli paremmassa turvassa vuoristossa kuin täällä.
”Alkaa näyttää siltä, että sinun aikasi on mennä nukkumaan”, Nottamalia sanoi jonkin aikaa seurattuaan tilannettani. En tehnyt elettäkään toimiakseni, joten Rork otti ohjat omiin kätösiinsä ja nosti minut julmasti jaloilleni, taluttaen minut takaisin sisään ja johonkin huoneeseen, josta en kohta enää muistanut mitään. Minut laitettiin nukkumaan, ja siihenkin tarvittiin Siunattujen unijuomaa. Myös Zherri kävi tyhjentämässä pääni tunteista ennen kuin nukahtaisin ja lupasi, että vaikka oli kiire, hän ei päästäisi Nathania lähtemään mihinkään ennen kuin heräisin, sillä hänen mukaansa myös Nath tarvitsi unta.

Unijuoman vaikutus lakkasi nopeasti, ja heräsin liiankin lyhyiden unien jälkeen. Tunteet tyhjennettynä minä vain nousin ja lähdin kävelemään huoneesta pois, tajuten vasta joskus Yunnanin kaduilla ollessani että olin kävelemässä. Rork ja Notta olivat jälleen perässäni, vaikken ollut tajunnut heidän olevan siinä. Ymmärsin vain haistavani palaneen ja se sai minut todella hereille. Kesti hetken ennen kuin paikallistin omat jalkani ja oman pääni ja ymmärsin todella, etten ollutkaan enää istumassa ja keskustelemassa Zherrin ja Nathanin kanssa, vaan siinä välillä oli ehtinyt tapahtua asioita ja minä olin lähtenyt kävelemään ulos tuntemattomasta huoneesta kuin mikäkin sieluton olento.

”Ensi kerralla”, mumisin enemmän itsekseni, vaikka tähtäsinkin lauseen Neuvottelijoilleni, ”jos lähden haahuilemaan tällä tavalla niin olkaa hyvä ja ohjatkaa minut nukkumaan takaisin…”
”Mutta tehän käskitte meitä seurata…?” Rork hämmentyi. En muistanut kyseistä tapahtumaan, mutta hyväksytään. Olinkin jo ihan tarpeeksi sekaisin.
Pysähdyin kadun laitaan ja istuin kaiteelle pitelemään päätäni. Mitä ihmettä minulle tapahtui?

Katseeni harhaili kadun toiselle puolelle, jossa näin pienen, melkein huomaamattoman kaupan näytehyllyineen. Hetken tuijotettuani tajusin siinä olevan myynnissä pieniä purkkeja, isoja purkkeja, taideteoksia ja kaikenlaista, mitä lasista kykenikään tekemään. Kauppias, jolla näytti olevan hiljainen päivä menossa, hipsi luoksemme ja rykäisi.
”Anteeksi”, myyjä kohteli minua asiakkaana hyvinkin kohteliaasti, jättäen virneen perseeseensä ja käsitellen minua kuin jotakuta, jota selvästi sattui (kappas, ei ollut kaukana todellisuudesta), ”mutta en voinut olla huomaamatta tuskaanne. Mahtoiko tulimyrsky viedä jonkun läheisen teiltä? Minulta löytyy sielupurkkeja, lasista puhallettuja, ja ne ovat oivalliset pitämään läheisenne aina siinä lähellä-”
”Mene pois”, käski Rork.
”No mutta”, myyjä otti nokkiinsa, ”minä vain yritän käydä kauppaa.”
”Ei, odota, kerro vain lisää”, en tiedä kiinnostuinko asiasta, mutta puheen kuuleminen helpotti päänsärkyäni, ”sielupurkkeja?” Myyjän ilme kirkastui.
”Juuri sitä, mitä jokainen jonkun menettänyt tarvitsee! Sähkö, ei niin helppo vangita, mutta tuli jää elämään, samoin vesi, maa ja ilma. Mitä minä tarjoan, on lasista tehtyjä tiiviitä purkkeja, jotka pienellä siunauksella, joka vaimoltani ja työpartneriltani löytyy, saa pidettyä sielun sisällään sitten kun se on kerran irronnut ruumiista.”

Tuijotin pitkään, hyvin pitkään tätä myyjää.

”Onko aivan pieniä purkkeja? Sellaisia, minkä saisi kannettua kaulalla?”

* * *

Ilta läheni.

Zherri onnistui hankkimaan Nathania varten luotettavan kasan sotilaita, jotka auttaisivat Talven prinssin kotia kohti. Seurasin vaiteliaana viereltä, kun saattue ja Nathan pakkasivat tavaroitaan ja valmistautuivat lähtöön. Hän ja minä emme olleet katsoneet toisiamme silmiin melkein koko päivänä ja hetkittäin tuntui siltä, etten kestäisi katsoakaan ilman, että hajoaisin uudelleen samaan epätoivoon, joka oli vellonut sydämessäni ja mielessäni jo monen kuukauden ajan. Osasin melkein päätellä hänen tuntevan samoin ja juuri tämän takia pysyimme erillämme – vaikka pää, sydän, keho ja järki sanoivat kaikki toista.

”Olemme valmiita lähtemään!” Ilmoitti sotilasjoukon johtaja. Nathan kääntyi ja kumarsi kohteliaasti Zherrinadialle, jonka kanssa he näyttivät sopineen monenkin asian puolesta. Sitten hän automaattisesti tuli luokseni ja näytti siltä, että kenkäni olivat hyvin mielenkiintoiset hänen mielestään. Tarkistin itsekin, ettei kengilläni vain ollut mitään hyppyhöttiäistä pureskelemassa nahan läpi, mutta ei ollut. Nathania vain ahdisti.

Tähän kohtaan kuuluisi sanoa jotain kliseistä. Meidän pitäisi vannoa ikuista rakkautta, meidän pitäisi luvata odottaa toisiamme tuhannen vuoden ajan ja pidempäänkin jos oli tarve… Mutta me emme olleet niitä ihmisiä. Me olimme niitä ihmisiä jotka nauroimme, jos meitä kutsuttiin kultasiksi tai rakkaiksi. Me olimme niitä ihmisiä, jotka kommunikoivat tönäisyin ja nyrkein, jotka väänsivät kauniin tilanteen vitsiksi ja jotka vannoivat mieluummin kostoa kuin ikuisesti palavan rakkauden puoleen. Me olimme niitä ihmisiä, joille sanat merkitsivät vähän, mutta teot sitäkin enemmän.
Joten, siinä Nathanin katseen alla kaivoin ostokseni taskustani. Kyseessä oli pieni riipus, lasista puhallettu pieni pullo joka mahtui hyvin kämmenelle. Asetin sen vasemmalle kädelleni, ja painoin oikean käteni rintaani vasten. Tunsin tulen sisälläni, ja suljin silmäni kyetäkseni keskittymään siihen, mitä aioin tehdä. Onnistuin irrottamaan koko sieluni sijasta vain yhden pienen liekin, jonka sain palamaan kämmenelleni. Hetken ajan tunsin itseni heikommaksi, mutta sitten sisimpäni korjasi itsensä. Asetin liekin pieneen lasipulloon ja päästin sen sinne elämään. Liekki kykeni elämään hapettomassa tilassakin, olihan se osa sieluani ja tämän ojensin Nathanille.
”Jos hyvin käy, tapaamme jälleen kun Talvi koittaa”, sanoin, ”sillä en voi tulla mukaasi nyt, kuten sinä et voinut tulla minun mukaani. Tässä on nyt jotain hyvin, HYVIN, karmivaa, mutta ehkä tällä tavalla sielumme ovat edes jotenkin lähellä toisiaan.”
”Todellakin karmi
vaa”, Nathan kommentoi, tarttui ojennettuun käteeni ja siinä olevaan lasikoruun, ”ihan tarpeeksi näköistäsi.”
”Kuten koulutetun tappajan määrääminen lähettämään terveisiä suudelman muodossa on erään näköistä”, irvailin, puristaen hänen kättään, tuntien Nathanin lämmön sormissani.
”Hah”, hän purskahti lyhyeen nauruun, ”tekikö hän sen oikeasti?”
”Teki”, virnistin, ”ja kärsi siitä ikuiset traumat.”
”Loistavaa”, Nathan vastasi, kumartuen vielä kerran sulkemaan huuleni hänen huulia vasten. Käteni löysi tiensä hänen niskaansa automaattisesti ja lyhyenä alkanut suudelma venyi pitemmäksi, kuin kukaan olisi tahtonut.

”Älä tee mitään typerää”, sanoin irrottautuessamme, antaen viimeisten sanojeni toimia tienviittana Nathanille. Hän virnisti tutulla hymyllään ja lähti suuntaamaan kohti hevosia.
”Enhän minä ikinä”, hän vinkkasi silmäänsä vielä kerran minulle samalla, kun hän pujotti minulta saamansa kaulakorun kaulaansa. Sitten hän kapusi hevosen selkään ja he lähtivät kohti Talven valtakuntaa.

Oloni ei tuntunut nyt niin pahalta. En tuntenut samaa eroahdistusta minkä koin viimeksi sillä sieluni oli siellä missä sen oli parasta olla. Pääni päätti kuitenkin itkeä, mikä alkoi olla jo niin tuttu tunne, että antoi mennä vaan.

Talvi oli nimittäin lähestymässä vääjäämättä.

Luku 9. Epäselviä ohjeita

Zachary

”Kesä, Nadian suku, perillinen Zherrinadia. Aina juhlamielellä, hänellä ei ollut ikinä huonoa päivää. Kutsuttiin myös liikanimellä Maailman kaunein nainen. Hänellä oli taipumus järjestää juhlia, jotka jäivät koko kansan mieleen, ja tästä syystä häntä myös villiksi kutsuttiin.”

Juhliminen? Voi, sen Zherrinadia osasi, paremmin kuin kukaan muu. Villi? Enemmän kuin sitä, mutta viisas. Viisain ihminen, jonka olen ikinä kohdannut. Ero Harper Sebastiona Kingordoniin: Harper näki ihmisissä vahvuuksia, ja käytti niitä hyväkseen saavuttaakseen omat tarpeensa, vertaa minä ja Nathan. Ero Shinja Kira Frontairiin: Shinja näki ihmisissä heikkouksia, ja käytti niitä hyväkseen, vertaa koko valtakuntaa.
Zherrinadia? Näki ihmisen ihmisenä ja sai tämän puolelleen semmoisena. Hänelle oli aivan sama kuka pyöri mäen alas mitenkin, hän vain katseli viereltä miten muut pyörivät ja joi maljastaan tutkaillen kaikkea. Hän ei yrittänyt käyttää ketään hyväkseen, vaan antoi toisten pelata omaa peliään ja meni siihen suuntaan, mikä hänelle oli kulloinkin viisainta.

Onnekseni oma suuntani oli hänen mieleensä, sillä kyseessä oli sellainen nainen, jota vastaan en todellakaan olisi halunnut taistella, en sitten missään tilanteessa. Häntä toisaalta moinen taisteleminen ei kiinnostanut. Hän olisi voinut kääntää koko maailman oman tahtonsa alle vain koskettamalla heitä, mutta hän ei tahtonut sitä tehdä, sillä hän nautti ihmisistä liikaa.

Tämäkin oli minun onneni. Vapaa tahto on yllättävän kiva asia, eivätkä ihmiset, jotka semmoisen voisivat toiselta pois ottaa, ole erityisen kivoja.

Zherri oli kiva.

* * *

”Mitä luulette tytöt, mahtaakohan kuningas edes osata uida?”
”No katso noita käsivarsia! Noilla ui vaikka kuinka pitkiä matkoja!”
”Onko Syksyn valtakunnassa mertakaan? Missä hän muka olisi oppinut uimaan?”

”Menkää siitä jo!” Zherrinadia huusi sisaruksilleen nauraen, ”ja jättäkää Zachary-raukka rauhaan! Kyllä, Syksyn valtakuntakin päättyy mereen!” Nadian lapsikatras naureskeli minulle, mutta lähti kohti rantaa. Zherrinadia viittasi minut mukaansa, kertomatta mihin olimme menossa.

”Haluan, että tapaat erään ihmisen”, hän oli kertonut, ”sitten saat itse päättää kuunteletko häntä vai et.”
En kysellyt sen enempää, seurasin vain. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta ja minä kirosin sitä mielessäni. Olin onnekseni hankkinut heti ensimmäisinä päivinä uuden vaateparren kuumuutta varten, mutta se ei todellakaan tarkoittanut sitä, että olisin jo tottunut tähän. Hiki virtasi, ja minua ahdisti, mutta se nyt alkoikin olla jokapäiväinen tunne.

Suuntasimme kohti kielekettä, joka johti lopulta mereen. Näin siellä kaksi ihmistä, kaksi miestä, joista toinen istui maassa ja toinen käveli kielekkeellä edestakaisin, kuin odottaen jotakin. Saapuessamme lähemmäs maassa istuva kalju mies katsoi meihin ja katosi. Henkäisin, tarraten Zherrinadiaa hihasta.
”Näitkö sinä…?” Kysyin säikähtäneenä. Kesän perillinen pysähtyi, katsoi miestä kielekkeellä ja sitten minua.
”Mitä?” Hän kysyi huolestuneella äänellä.
”Toinen mies oli tuossa äsken”, nyökkäsin kielekkeen suuntaan, ”vanha, viiksekäs, kalju.” Zherrinadian kasvoille levisi ymmärtäväinen, innokas hymy.
”Jumalat todella ovat seuranasi”, hän sanoi tummat silmät loistaen.
”… Tarkoitatko, että näin… Tiedon jumalan?” Kysyin epäröiden.
”Tottakai! Hän on kaikista jumalista ihmisrakkain, harmi, ettei hän halunnut näyttyä minulle.”

”Aaah”, se toinen mies, joka ei ollut kadonnut, huomasi saapumisemme ja tuli lähemmäs, ”herra Dawns, jos saan arvata?” Hän levitti kätensä ja kumarsi. Tämä mies oli pukeutunut mustaan kaapuun. Hän näytti tärkeähköltä, semmoiselta varteenotettavalta. Hänellä oli samanlainen tumma iho kuten Nadian suvulla, samanlainen tumma tukka, mutta silmät olivat jotain ihan muuta.
”Zachary, tämä on Ed. Edillä on harvinainen kyky, mutta hän halunnee itse selittää itsensä”, Zherrinadia jäi taustalle seuraamaan tilannetta kiinnostuneena.
”Aaaah”, Ed, kaapupukuinen tumma mies huokasi, ”jumalatar on minua monet kerrat siunannut. Kovinkaan moni ei törmää kaltaisiini elämänsä aikana. Hyvä nuoriherra Dawns, voin lukea Kohtalon teille kirjoittamat päätökset, jos te niin haluatte.”

Miten päin tässä nyt sitten olisi pitänyt olla?
”Mitä minä siitä hyötyisin?” Kysyin heti epäillen miehen kyvyn hyödyllisyyttä.
”Ette ehkä mitään”, Ed vastasi huokaillen, ”ehkä se musertaa elämänne. Ehkä se palauttaa hymyn kasvoillenne. Ihmiset ovat aina olleet kiinnostuneita kohtalostaan, ja minulla on onni ja epäonni nähdä, mitä Kohtalo kirjoittaa.”

”Voitko katsoa, ja päättää sitten haluatko kertoa?” Tunsin mielenkiinnon kutkuttavan, mutta samalla pelkäsin. Kohtalolla oli kuulemma minulle paljonkin jäyniä mielessään, enkä ollut aivan varma halusinko niitä tietää. Toisaalta, Kohtalo valitsi vain suunnan, johon jumalat meitä työnsivät: Itse teimme päätöksemme.
”Aaaah. Tottakai”, Ed tuli lähemmäs, ojensi kätensä eteenpäin ja kumarsi minulle, ”jos te niin tahdotte?” Epäillen annoin käteni hänen käsiinsä. Hän nappasi kiinni ja nosti katseensa taivaisiin. Hänen suunsa kävi, kuin hän olisi lukenut jotain ilmassa. Sitten hän laski päänsä ja hymyili minulle.
”Paljon, paljon hän onkin teille keksinyt”, hän huokaili, ”mutta en näe mitään, mikä satuttaisi enemmän, kuin mitä nyt satutte. Haluatteko kuulla?”

”No, olemme jo tässä tilanteessa”, luovutin, ”joten kerro toki.”

”Kuten tiedät, hän on merkinnyt pääsi kruunulla ja hän näyttää olleen kiinnostunut sinusta jo pitkään. Näen muutoksia, näen korjauksia ja lopullisia tuloksia. Hänen suunnitelmansa pääsi menoksi ovat alkaneet jo vuosia ennen kuin olet syntynytkään, Kohtalo on nähnyt maailmamme epätasapainon ja siksi valinnut sinut kantamaan raskasta taakkaa. Hän työsti sitä vuosia, sinun kohtaloosi ovat vaikuttaneet useammat, kuin osaatkaan arvata… Mutta samoin sinä vaikutat muiden kohtaloihin. Kuten sinä, minä ja me kaikki, olemme osa hänen suurimpia suunnitelmiaan, ja sinäkin olet vain yksi osa sitä, et ratkaisija, vaan välikäsi, jonka valinnat suuntaavat maailmamme uusiin suuntiin.”

”Tiesi on nelihaarainen, ja jokaisella haaralla on oma vaikutuksensa. Kävelet kuitenkin kohti sitä yhtä ja Kohtalo on merkinnyt sen hyväksi. Yksi teistä on jo sulkeutunut, ja sen tiedät itsekin.”
”Kevät”, mutisin.
”Aaah, Kevät. Tuo kansa, joka elää tyytymättömyyden keskellä. Viimeisin kuninkaamme valitsi Kevään vastaparin juuri siksi, että yritti välttää kaikin puolin kaikkia konflikteja. Sinä kuljet hänen jättämäänsä tietä. Tässä tulee kuitenkin mielenkiintoisin osa, joka kiinnostanee… Hän on kuullut rukouksesi ja vastannut niihin.”
”Mitä se tarkoittaa?” Kysyin, kykenemättä juurikaan muistamaan, mitä olisin rukoillut.
”Aluksi hän oli vain kiinnostunut kahdesta sielusta”, Ed nosti katseensa ylös, ”mutta sitten hän ymmärsi, miten paljon nämä kaksi sielua tarkoittavat toisilleen, ja hän on yhdistänyt teidät. Se ei ollut helppo valinta, sillä kun Kohtalo jotkin kaksi sielua yhdistää, tuntuu erossaolo normaalia pahemmalta ja sinetti kantaa läpi tuhansien elämien. Olet saanut päällesi mitä hirveimmän siunauksen, jota olet itse pyytänyt, mutta se tuo teidät aina yhteen.”

Ei ollut vaikea arvata mistä Ed puhui. Tunsin todeksi joka sanan, ja se sai tunteeni jälleen reagoimaan. Tuijotin tummaan pukeutunutta miestä ja kyyneleet valuivat jälleen poskillani.
”Aaah”, Ed katseli minua ja itkuani, ”jatkanko vielä?”
”Älä”, käännyin kannoillani ja lähdin kävelemään mitään sanomatta takaisin siihen suuntaan, mistä tulimmekin. Zherrinadia ei selvästi edes aikonut tulla mukanani.
”Kun palaat linnaan, niin siellä sinua odottaa yllätys!” Hän vain huusi perääni. Päässäni humisi niin kovasti, että ehdin unohtaa koko huomautuksen kavutessani mäkeä ylös. Ihmiset huutelivat minulle hyviä päiviä kulkiessani ohi, mutta hurina päässäni esti minua vastaamasta.

Saavuin pyöreälle linnalle ja astuin sisään. Siihen minä jäinkin sitten seisomaan luullen näkeväni kummituksen.
Salissa tyynyillään istuivat niin prinssi Ammocknadia, kuin kaksi hänen vaimoistaan, keskustellen reippaasti lattialla seisoskelevien ihmisten kanssa. Jo ovelta tunnistin heidän joukossaan liekehtivät hiukset ja rehentelevän asenteen, joka suorastaan loisti siellä sisällä salissa. Äsken valumaan alkaneet kyyneleet vain jatkoivat valumistaan kun kuulin Nathanin rehentelevän äänen, joka kaikui pyöreässä huoneessa. Prinssi Ammock oli ensimmäinen, joka huomasi minun olevan paikalla ja hiljalleen myös hänen vaimojensa katseet kääntyivät minuun. Nathan huomasi ettei häntä kuunneltu, ja hän kääntyi ympäri nähdäkseen häiriötekijän. Siinä vaiheessa minä astuin peremmälle saliin, kävellen eteenpäin tajuamatta, että jalkani veivät eteenpäin. Hänen suunsa oli jäänyt auki kesken lauseen, ja minut tunnistaessaan hänen olkapäänsä lysähtivät.

Kukaan ei kommentoinut mitään, tai sitten minä en vain kuullut mitään. Nathan oli siinä ja se oli tärkeämpää, kuin kenenkään muun turhan ihmisen puhe. Kävelin häntä kohti ymmärtämättä itse, että itkin yhä. Hänen katseensa oli jäätynyt, mutta sitten hän lähti liikkeelle, levittäen kätensä kuin ottaakseen minut vastaan. Tajuamattani juoksin viimeiset askelet ja kajahdin hänen kaulaansa, puristaen lujempaa kuin alkuperäinen tarkoitukseni oli, mutta tehden varmasti itselleni selväksi kuka siinä oli. Hänen kätensä kiertyivät ympärilleni, ja tunsin hänen kyntensä pusertuvan paitaani. Annoin itselleni luvan itkeä hänen kaulaansa vasten, tuntien tutun lämmön ympäröivän minut ja kuukausia jatkuneen kivun hellittävän hiljalleen rinnassani. Nathan piteli minua pystyssä, kun tunsin jalkojeni pettävän, vetäen minut itseensä kiinni. Olisin halunnut sanoa tuhat asiaa, mutta sekaisin mennyt hengitykseni teki siitä yksinkertaisesti mahdotonta, joten jatkoin itkemistä.
”Okei”, hän inahti pitkän ikuisuuden jälkeen, ”irti. Happea. Au.” Silloin ymmärsin hellittää hieman otettani ja irtauduin Nathanista, irrottamatta todella otettani hänestä. Hän hengitti pari kertaa syvään ja näin, että hänenkin silmiensä ympärykset olivat alkaneet punertua.

”Aivan ihana jälleennäkeminen!” Ammocknadia keskeytti meidät, ”tarvitsetteko omaa aikaa, oman huoneen, tai jotakin?”

Naurahdin Kesän prinssille Talven prinssin olan yli ja katseeni palasi Nathaniin. Olin kasvanut pituutta! En olisi sitä muuten huomannut, ellei Nath olisi lyhentynyt.
”Missä on se ruipelo joka tuli Talven valtakuntaan?” Nathan nosti kättäni ja ihmetteli parin kuukauden aikana kasvaneita hauiksiani.
”Joutui kasvamaan kun päätyi melkein tappamaan Kevään perillisen, mutta se nyt on ihan eri tarina, mitä ihmettä SINÄ täällä teet?” Lause pulpsahti suustani niin nopeasti, etten itse saanut siitä enää edes selvää.
”Työasioita”, hänen kämmenensä kulki poskeani myöten niskaani, kun hän tutki kasvojani, ”eivät voineet lähettää prinsessaa itseään hoitamaan keskusteluyhteyksiä Kesän kanssa kesken kuninkaan kierroksen, joten hommaan valittiin se vähän helpompi osapuoli.” Ruumiini oli sulaa hänen kosketuksestaan. Humina päässäni alkoi viimein helpottaa, puristava tunne oli mennyttä ja jäljellä ollut kaipaus alkoi kadota hiljalleen pois, kun kaipauksen kohde oli siinä vastassani. Uskoin yhä olevani unessa, mutta oli se sentään hyvä uni, sellainen, josta ei ikinä tahtoisi herätä.

”Awwn, tyttäreni kaikki niin pettyvät tajutessaan, että kuningas onkin varattu mies”, yksi prinssi Ammockin vaimoista sanoi surkeana, vaikkakin pilke silmäkulmassaan, ”he niin elättelivät toiveita siitä, että hekin saisivat osansa.”
Vaivautunutta naurua minun suunnaltani, kun Nathan katsahti olkansa yli aikalailla ilmeellä, joka kertoi kyllä kenen omistukseen kuuluin. Prinssin vaimo numero 2 naurahti.
”Arvelinkin, että ehtisitte paikalle juuri tässä ajoissa”, Kesän nykyisen perillisen ääni kuului suunnasta, josta minä olin juuri tullut. Zherri käveli vierellemme ja katseli meitä molempia. Vasta silloin tajusin, että hän oli minua hurjasti pidempi. Juuri kun äsken olin ehtinyt kasvaa, niin sitten Kesän perillinen on minua pidempi. Höh.
Zherri kurtisti kulmakarvojaan.
”Näyttääpäs kummalliselta”, hän totesi, lähtien kävelemään kohti isäänsä ja äitejään, ”harvoin tulee nähtyä kahta ihmistä joilla on yhtenäinen sielu. Särkee ihan silmiin katsella noin kirkkaita tunteita, hyh.”
”Hmm, ei ihme, kun kuninkaamme on ollut mieli maassa”, prinssi Ammock nauroi heleästi, ”mutta katsokaa nyt tuota ilmettä! Pakko todeta, että emme me olisi moista hänen huulilleen saaneet yrittämälläkään, emme sitten mitenkään.” Nathan toisti sanat huulillaan: ”Mieli maassa?” ja sai siitä hyvästä kyynerpäästä kylkeensä. Häntä alkoi hykerryttää ja hänen naurunsa yritti tarttua minuunkin, mutta päätin pitää pokkani tässä joukossa.

”Talvi ja Kesä jatkavat neuvotteluja huomisen koittaessa”, Ammocknadia ilmoitti, ”kun näyttää siltä, että kuninkaamme ja Talven prinssi tarvitsevat hieman aikaa olla keskenään.”
”Ei suinkaan”, yritin olla kohtelias, ”emme me, emme minä, emme öö…”
”Poikakulta”, Kesän prinssi haali molemmat paikalla olevista vaimoistaan syliinsä, ”meistä kukaan ei tarvitse tyttäreni taitoa nähdäkseen miten onnellinen olet tällä hetkellä. Selvittäkää molemmat ensin päänne, sitten voimme alkaa puhua. Huomenna, ja alkakaa laputtaa siitä ennen kuin syötte toisenne siinä katseidemme alla.” Sitten hän jätti meidät kokonaan huomiotta, alkaen puhua Nathanin saattajille.

Mennään ulos ja sitten sinä kerrot kaiken mitä tapahtui Shinjan kanssa. Yksinkertainen käsky Nathanilta, tarpeeksi yksinkertainen jotta saimme molemmat sen toteutettua ja se tarkoitti, että sain selittää pitkän tovin aloittaen ihan alusta, siitä, miten en alusta asti oikeasti sietänyt Shinjaa aina sinne, miten kohtasin Mokan kanssa Helinin ja miten sitten hänen opettamansa kyvyn avulla kykenin pitämään omasta hengestäni kiinni. Nathan kuunteli, välillä kommentoiden törkeyksiä erityisesti silloin, kun puhe oli Shinjasta, mutta pääasiassa hän jaksoi keskittyä. Päästessäni pakenemiseemme asti olimme onnistuneet kävelemään rannalle asti ja löytäneet varjosta paikan, jossa oli hyvä istua ilman, että muiden ihmisten katseet olisivat meitä häirinneet. Koko matkan ajan Nathan oli pitänyt kädestäni kiinni, eikä ollut vieläkään päästänyt minusta irti. Itse pelkäsin, että jos Nath päästäisikin kädestäni irti, niin ehkä en enää ikinä saisikaan koskea häneen uudelleen, joten takerruin häneen itsekin.

”Shinjan ja Kevään valtakunnan uhkauksia onkin kuulunut aika paljon”, hän totesi, kun kerroin, että näin me olimme Siunattujen kanssa olettaneet, ”pääasiassa minun pääni on tahdottu pölkylle. Hän väittää, että minä olin lähettänyt sinut salamurhaushommiin, ja hänen kansansa imi tarinan aivan täysin itseensä ja nyt koko Kevään kansa on täysin varma siitä, että Talvi tahtoo sotaa heidän kanssaan.”
”… Mutta eihän se ole totta?” Kysyin huolestuneena.
”No, Talven kansan reaktio oli aika vahva”, Nathan mutristi suutaan, ”ongelmana on näet, että he oppivat tuntemaan sinut. He eivät usko, että vaikka olin minä ihan minkälainen hallitsematon ongelma vain, niin sinä ottaisit ja menisit tekemään mitään niin hölmöä ja no, kun heille kerrottiin oikuistamme, niin he suorastaan alkoivat mellakoida Kesää vastaan. Sen siitä saa, kun kuuluisin kansantarina kertoo naisesta, joka jäi jumiin jääpalloon sen takia, että rakastui ja muut ihmiset kääntyivät häntä vastaan. He eivät halua toistaa tuhat vuotta vanhaa virhettä ja ovat yleisesti sitä mieltä, että Kevät tahtoo lietsoa sotaa.”
”… Mikä taas on totta?” Ihmettelin.
”Ja täyttä hevonpaskaa Kevään mielestä”, Nathan jatkoi, ”näetkö ongelman? No, kaikki tietävät, että Kevät ja Kesä eivät muutankaan pidä toisistaan, joten siksipä minut lähetettiin tänne, puhumaan semmoisista asioista kuin siitä, että mitäs jos sota syttyy, kun kukaan ei halua vastata Kevään pakotteisiin.”
”Mihin Kevään pakotteisiin?”

Nathanin ilme muuttui äkisti vihaiseksi.
”Yksi, Syksyn pitää asettua Kevään puolelle, kaksi, kruunu Keväälle, kolme, minulta nirri pois”, hän luetteli.
”Viimeiseen ei. Toiseen ei, kruunusta päättää vain yksi henkilö, ja se olen minä”, sihahdin, puristaen Nathanin kättä, ”ja se menee Harperille.”
”Mikä tarkoittanee, että Kevät suuttuu vielä enemmän”, hän nyrpisti nenäänsä, ”mutta se nyt on odotettavissa, kuten myös se, että Kingordonin suku sanoi ei heti alkuunsa. Mukava, että vaikka minuakin kuinka vihataan, niin minua ei silti ole hylätty.”
”Entä Syksy?” Kysyin, ”mitä kuningas ja kuningatar ovat sanoneet?”
”Eivät mitään”, Nathan sihisi vielä äskeistä enemmän, ”he ovat hiljentyneet aivan täysin. Syksy on joko päättänyt pysyä neutraalina, tai odottaa jumalten tai Kohtalon määräyksiä… Tai sitä, mitä sinä valitset vuoden loputtua.”

”Ei siinä ole mitään odotettavaa”, minä vastasin heti, ”Talven. Sinut. Ei minulla ole muita vaihtoehtoja. Kuningattarena Harper voi puhua muille kansoille järkeä ja sitten…”
”Sitten Kevät aloittaa sodan”, Nathan totesi, ”mikä on hauska ajatus, sillä vaikka heillä on vähiten maata, heillä on myös eniten ihmisiä ja vahvin sotajoukko. Hauskaa.”
”Eli jonkun pitäisi saada Syksy mukaan?”
”Jos Syksy tukisi sinua, niin silloin koko juttu loppuisi tähän. Kevät ei jaksaisi varmasti uhota kolmelle valtakunnalle, edelliselle ja nykyiselle kuningasparille ja jumalille, mutta jos Syksy pysyy neutraalina niin Kevät tekee mitä haluaa.”
”Eli minun pitäisi puhua Syksy puolellemme?” Yksi plus yksi on yksitoista. Nathan kurtisteli taas kulmiaan.
”Ei olisi pahitteeksi vaikka yrittäisitkin”, Nathan mutisi, ”se, että saatko sinäkään puhuttua kuninkaan ja kuningattaren päähän minkäänlaista järkeä, on aikalailla Kohtalon käsissä… Ehkä he kuuntelevat omaa kansalaistaan enemmän, kuin meitä kaikkia muita. Suurella todennäköisyydellä ei.”
”Aina voi yrittää?” Jos maailmassa olisi pieni toivo sille, ettei kaikkien tarvitsisi ruveta tappelemaan tai pahimmassa tapauksessa Nathan menettäisi henkensä, niin minä olisin valmis pitämään siitä toivosta kiinni.

”Aina voi yrittää”, Nathan puristi minua kädestäni kuin varmistaakseen asiaa itselleen ja minulle, ”kerroinko jo, mitä yritin saada kirjurin kirjoittamaan viestiin, joka lähetettiin Keväälle sen jälkeen, kun he lähettivät ensimmäiset vaatimuksensa?”
”Et?”
”Hyvä, sillä se on yksinkertaisesti niin sopimatonta tekstiä, että kirjuri meni itsekin aivan punaiseksi. Harper hoiti homman diplomaattisemmin, miinusti hommasta ne kohdat joissa käskettiin Shinjaa tunkemaan oma päänsä perseeseensä ja koko Kevään valtakunnan hyppäävän yhteisesti kalliolta alas. Ei, odotas… Viimeisin taisi olla Harperin lisäys…”

Hän jäi hetkeksi hiljaisuuteen ja hänen kasvoilleen nousi kysyvä ilme. Liian pitkän reagointiajan kuluttua ymmärsin, että maa allani tärisi. Olimme hetkessä molemmat ylhäällä kun maa alkoi vavahdella hurjasti ja koko rannan täytti epämääräinen, minulle tuntematon rytinä. Itse en ymmärtänyt alkuunkaan mistä oli kyse, mutta Nathan pakotti minut hetkessä liikkeelle pois rannalta.
”Maanjäristys”, hän kommentoi lyhyesti ja jännityksen sekainen pelko otti minua valtaansa. Pohjoisessa ei tärissyt maa ellei joku saanut sitä aikaan. Näin, miten puut vavahtelivat ja heikosti rakennetut talot kaatuivat. Katseeni kapusi mäkeä ylös kohti tulivuorta, josta tuprusi savua kuten aina.
”Miksi me sitten suuntaamme ylös?” Kysyin ihmeissäni, sillä entä jos maanjäristys saisi tulivuoren elämään?
”Kielekkeelle”, Nathan vastasi, ”tsunamien varalta. Tulivuoresta huolta pitävät maaelementilliset jos siihen kykenevät, suolavettä voidaan yrittää määrätä, mutta koko kaupunki siirtyy varmuuden vuoksi turvapaikoille.”
”Miksei maan alle?”
”Koska kukaan ei tiedä onko järistyksen aiheuttanut ihminen vai luonto”, maan epätasainen tärinä hankaloitti ylös kapuamista, sillä tie yritti pettää jalkojemme alta. Koko muu kaupunkikin oli lähtenyt liikkeelle. Näin ihmisten katseista, miten he kaikki näyttivät tietävän mitä tehdä. Osa suuntasi kiireesti alas, aivan päinvastaiseen suuntaan ja heillä kaikilla oli tietäväinen katse kasvoillaan. He olivat niitä, jotka olivat valmiita uhraamaan oman elämänsä kansansa puolesta mikäli aallot kääntyisivät meitä vastaan. Me ja muut puolestamme suuntasimme ylös kohti kielekettä, jolla vasta sinä päivänä olin käynyt.

Järistys itsessään ei ollut paha. Kaikista hirveintä oli se ääni, tuo rytinä joka kuului jostain maan sisältä.

Maan vavahtelu loppui yhtä äkisti kuin olo alkanutkin, mutta ääni jatkui heikompana, kuin kulkien ylös vuorenrinnettä. Pääsimme kielekkeelle, jonne oli jo kokoontunut lähialueen ihmisiä. Osa tiiraili kohti rantaa ja merta, osa piti huolta läheisistään ja osan katse oli jäätynyt kohti vuorta. Tällä hetkellä olimme kaikki saman arvoisia, kenenkään ei tarvinnut jäädä palvelemaan toista jos maa itse oli kääntymässä ihmisiä vastaan. Meitä yritettiin houkutella muiden ylhäisten joukkoon, mutta vedin Nathanin mukanani kielekkeen toiselle puolelle josta näimme niin rantaan, kuin ylös vuorellekin ja istuimme alas kohdalle, joka ei näyttänyt niin heikolta kuin osa reunakohdista. Hän kääntyi niin, että näki rannalle, ja minua puolestani kiinnosti enemmän vuoren toiminta.

Hetken jos toisenkin istuimme kuunnellen maan toimintaa ja pidellen varmuuden vuoksi toistemme kädestä. Nathan seurasi vesirajan tapahtumia tiukalla katseella, reagoiden läheisyyteeni vain olemalla siinä vierellä. Minä kertasin päässäni viimeisimpiä tapahtumia ja sisälläni palava tuli pyöri ympäriinsä jännittyneenä. Minuutit olivat pitkiä, mutta mielenkiintoisia. Maa vavahteli aina välillä uudelleen, mutta heikosti.
”Ihminen vai luonto itse?” Kysyin Nathanilta.
”Luonto”, Nathan vastasi irrottamatta katsettaan vesirajasta, ”noin kovaan järinään ei ihminen kykene, jos mukaan lasketaan nämä jälkijäristykset. Ellei sitten ihmisen aiheuttava järinä saanut aikaan epätasaisen maan liikehdintää muuten. Voi perhhh-…” Hänen kätensä läimähti hänen suulleen ja katsahdin vesirajaan. Näin, miten se alkoi vetääntyä kohti merta. Nielaisin ja tunsin vereni kiehuvan.

”Aalto”, osasin päätellä ja päätelmäni oli oikeassa. Myös muut vesirajaa seuranneet ihmiset huomasivat saman ja äänistä päätellen ihmiset saivat tästä tiedon. Nyt kaikki kääntyivät katsomaan alas merta kohti. Alhaalla olevat vesi-ihmiset näkyivät vain pieninä hahmoina, mutta näin, miten he alkoivat seurata vesirajaa. Joku piteli jotakuta kädestä, kun he molemmat kävelivät kohti katoavaa merta.
”He yrittävät estää kaupunkia hukkumasta…” Nathan mutisi kämmenensä, suuri kunnioitus äänessään.
”Entä jos se epäonnistuu? Entä jos aalto on liian suuri?” Kysyin ja silloin Nathanin katse kääntyi minuun. Kohtasin hänen siniset silmänsä, joista paistoi hetken epävarmuus, joka yhdellä räpäytyksellä muuttui varmuudeksi.
”Sitten me jokainen joudumme keksimään jotain mikä pitää meidät hengissä”, hän sanoi. Tunsin itseni turhaksi, sillä mitä hyötyä tulesta olisi meren heittäytyessä päälle? Minun ei tarvinnut katsoa merelle, sillä ihmisten äänistä kuulin, että jotain alkoi tapahtua. Oikealta puoleltani alkoi kuulua huminaa ja kääntäessäni katseeni näin kaukana merellä aallon, joka suuntasi meitä kohti. Samalla jotakin kiertyi jalkaani vasten. Se oli vihreä, tukeva muratti, joka kasvoi maan alta ja se kasvoi jalkaani vasten. Nathanin silmät sulkeutuivat hetkeksi kun pahoinvointi kävi hänen kehossaan. Samanlainen kasvi oli myös hänen jalkansa ympärillä ja tiesin, että jos tilanne muuttuisi pahaksi ja aalto pyyhkäisisi suuntaamme, hän tekisi kaikkensa onnistuakseen pitämään meidät paikallaan.
Jännä asia: Kukaan ei oikeastaan näyttänyt pelkäävän omasta puolestaan. Jokaisen katse oli pikemminkin keskittynyt vesirajaa seuraaviin ihmisiin ja jokainen tiesi, että kyseessä saattaisi olla heidän viimeinen hetkensä. Osasin itsekin lukea tilannetta: He yrittäisivät torjua veden pääsyn ihmisasutuksille ja todennäköisesti heistä jokainen joutuisi joko käyttämään liikaa jumalattarelta saamaansa voimaa ja katoamaan näin tehdessään, tai sitten heidän ruumiinsa pistäisi paussin juuri silloin, kun he olivat itse veden varassa. Saattoi olla, että heitä ei enää siinä vaiheessa saisi pelastettua.

Kaikki tapahtui loppupeleissä hyvin nopeasti. Aalto kohosi sitä mukaa, kun se alkoi saapua rantaan. Se ei kasvanut ikinä niin korkeaksi, että kielekkeellä olisimme olleet vaarassa. Näin täältä kaukaa, miten ihmisraukat painoivat koko voimallaan ja käskivät vettä rauhoittumaan. Hetkeksi he saivat aallon haltuunsa, mutta lopulta veden todellinen voima painoi päälle ja näin, miten vesi imaisi hahmoja pauhannan keskellä. Yksi mies sai veden tottelemaan, ja pelokas, jännittynyt kansakunta hurrasi miehen uhraukselle. Aalto pääsi vain pyyhkäisemään rannan suuntaan ja sitten se pakotettiin vetäytymään. Kansa melusi ja huusi kunniaa niille, jotka olivat saaneet meren tottelemaan. Aaltojen tyyntyessä rantaan kömpi tummia hahmoja, toinen toistaan huonommassa kunnossa. Ne, jotka eivät palanneet, olivat joko muuttuneet mereksi itsekseen tai joutuneet pärskeiden sekaan.
”Tänä iltana juhlitaan”, Nathan kommentoi, ”jokaisen edesmenneen sielun kunniaksi sytytetään tuli ja heille lauletaan ja rukoillaan, että jokainen heistä löytää mieluummin rauhan osana merta kuin palaa irtosielun hallitsemana takaisin rantaan.”
”Kuulostaa ja näyttää siltä, että ihmiset ovat hyvin tottuneita toimimaan tällä tavoin”, totesin, ja tunsin, kuinka muratti jalkaani vasten hellitti.
”Tsunameja sattuu harvoin”, Nathan oli löytänyt tutun virneensä takaisin, mutta katseli yhä alas rannalle, ”viimeksi kun olin 10 ja sattumalta olimme juuri täällä Harperin ja muiden sisarusten kanssa. Shinja Kira yritti kutsua aaltoa ylemmäs hukuttaakseen minut, mutta menetti tajuntansa yrittäessään tehdä sitä. Samalla hän menetti jalkansa kolmeksi päiväksi ja kaikki sen takia, kun hänen korvastaan oli alkanut kasvaa itu. Hänelle ei tullut mieleenkään, että se olisi saattanut olla Harperin syytä.”
”Oliko se Harperin syytä?” Naurahdin. Nathan näytti syylliseltä.
”No ei”, hän myönsi. Seurasin, miten alhaalla ihmisiä etsiytyi rannalle auttamaan niitä, jotka olivat vielä hengissä. Eräs näytti nielaisseen vettä, ainakin joku kumartui hänen ylleen ja teki jotain, mikä näin nopeasti katsottuna näytti siltä, että hän yritti antaa tälle tekohengitystä. Saatoin olla väärässäkin, ehkä henkilö yritti syödä hänen kasvojaan tai oksensi hänen suuhunsa. Mistäpä minä tietäisin.

”Anteeksi”, joku saapui luoksemme. Nostin katseeni ja tunnistin Aaronin hahmon ja hänen siniset, kevyestä kankaasta tehdyt palvelijan vaatteensa.
”Perillinen Zherrinadia pyytää teitä saapumaan muun hovin luokse”, Aaron puhui äänellä, joka kertoi hänen olevan epävarma tilanteesta, johon oli joutunut. Nathan ei näyttänyt kiinnostustaan palvelijaa kohtaan, mutta itselläni alkoi omatunto kolkuttaa Aaronin takia.
”Ei nyt”, sanoin, ja viittasin Aaronia jäämään paikalleen, ”ihan ensimmäiseksi minun pitää selittää yksi asia.” Nathanin kiinnostus alkoi vasta silloin heräämään ja hänkin nosti katseensa palvelijaa kohti, joka nyt alkoi selvästi ahdistua. Huomasin, että Nathan tarkasteli punapäistä Aaronia hyvin tarkkaan nyt, kun minä hänet erityisesti siihen pysäytin. Olin melkein varma, että hän keksisi sen, mitä aioin tunnustaa jo ennen kuin sanoisin yhtään mitään. Taustallamme ihmiset alkoivat etsiä kielekkeeltä paikkaa jossa vain olla, nähtävästi kukaan ei aikonut lähteä pois paikalta ennen kuin oli varmistettu, että järistykset tai aallot eivät enää palaisi.

* * *

Nathan

Nuoren palvelijan saapuessa paikalle tilanne muuttui yllättäen hyvinkin ahdistuneeksi. Tunsin heidän kahden välillä jonkinlaista kummallista jännitettä, jota ei aluksi osannut lukea.
”Ihan ensimmäiseksi minun pitää selittää eräs asia”, hän sanoi, viitaten palvelijaa jäämään siihen. Katsahdin nuorta miehenalkua täältä maantasosta ylös ja näin kalpean, suurin piirtein ikäisemme pojan, tai miehen, miten päin asiaa nyt haluaisikaan sanoa, jolla oli siniset palvelijan vaatteet. Katseeni kiinnittyi kahteen piirteeseen hänessä: Yksi, punaiset hiukset, kaksi, kehon oikeaa puolta peittävät punaiset arvet, kuin poikaa olisi yritetty polttaa. Erityisesti kuitenkin punaiset hiukset veivät huomioni, ja mukaan luettuna Zacharyn ahdistuneisuus, tarina alkoi olla jo siinä vaiheessa minulle selvä.
”Aaronvuur, Nathan Alexander Kingordon, Talven prinssi ja Talven perillisen veli”, Zachary esitteli meidät toisillemme. Palvelija ei katsonut suoraan minuun, vaan hitusen ohitse, kasvot alkaen kerätä punaista väriä.

”Aaron on vähän niin kuin… Toiminut sijaisenasi?” Zachary alkoi itsekin menettää pasmojaan. Minusta oli hurjan suloista nähdä hänet menettämässä peliä. Hän ei kuulostanut nolostuneelta kertoessaan sängynlämmittäjästään, mutta hän vältti katsetta, ”koska oli oikeasti hyvin lähellä, etten hajonnut näiden viimeisten kuukausien aikana.”
”Hyvä”, totesin, tarkastellen palvelijan ulkomuotoa. Poika näytti vähän minulta, jonka laskin ehdottomasti hyväksi asiaksi. Zachary oli viimeinen ihminen, joka pettäisi pelkän pettämisen ilosta, vaan hän oli ehdottomasti liian kiltti moiseen, siksi minun oli helppo ymmärtää, ettei hän tehnyt sitä muuten kuin siksi, että häneen oli sattunut. Mistä sen tiesin? Koska minua oli sattunut aivan yhtä lailla. Erossa oleminen oli ollut pahin asia elämässäni, jokainen päivä oli ollut liian pitkä ja välimatka sitäkin tuskallisempi. Se, että hän oli etsinyt jonkun lohduttamaan, toi mieleeni vain yhden ajatuksen: Minkä perhanan takia minä en ajatellut samaa?

”Onko hän yhtään hyvä?” Painoin kämmeneni poskelleni ja jatkoin punapään tarkastelua. Zachary ja tämä Aaron hämmentyivät entisestään.
”Ööh?” Zach ei enää edes saanut sanoja suustaan.
”Yhtään hyvä? Kumpi parempi, minä vai hän?”
”Öööh?” Nyt hänen kasvoilleen alkoi nousta toivottu puna. Oli mukavaa saada hänet näin sekaisin vain kysymällä ahdistavia kysymyksiä. Punapäinen palvelija alkoi oikeasti olla punapäinen, poskia myöten, hyvin ahdistuneena tilanteesta johon hänet pakotin.

”Kelpaava”, hän sai lopulta kaivettua päästään, ”ei yhtään niin hyvä kuin sinä.”
”Positiivista”, myhäilin, ja tarkastelin palvelijaa lähemmin. En voinut kyllä syyttää Zacharyä mistään, palvelijaksi poika näytti ihan hyvältä. Arvet eivät haitanneet hänen ulkomuotoaan yhtään.
”Hyvä, seiso siinä vielä hetki”, käskin, katsahtaen Zacharyä, ”sinä et kuitenkaan noita saanut aikaan?” Osoitin palvelijan palovammoja.
”Zachary ei-! Ei… Tarkoitan, että siis…” Palvelija puhui itsensä pussiin. Pakotin hymyn pois kasvoiltani, vaikkakin se oli hyvin vaikeaa, sillä tilanne alkoi olla suorastaan huvittava.
”Zachary?” Kysyin. Siinä vaiheessa palvelija menetti loputkin varmuudestaan. Eipä sillä, että minua ei ihmetyttänyt se, että jos Zach jonkun sattui valitsemaan avukseen, niin todennäköisesti hän halusi olla enemmän kuin liian halukas aateli, joka käytti palvelijoita hyväkseen kun mieli teki. Zachary oli kuitenkin Zachary, Syksyn lapsi, valmis hyväksymään melkein kenet tahansa ihmisenä – onneksi se yksi joka tätä kohtelua ei saanut oli iki-ihana sisareni Shinja Kira.

Jännää oli, ettei Zachary sanonut mitään, seurasi vain viereltä. Suun hän oli peittänyt kämmenellään, ja näin, miten punapäinen palvelija etsi katseellaan apua Zacharysta.

”Mukava, että olette ihan noin läheisiä”, venyttelin, menettäen kiinnostukseni tästä palvelijasta, ”yhtään vähempää en olisi odottanutkaan, Zach vain yksinkertaisesti on hyvä ihminen eikä voi sille mitään. Ei ihme, että pistää palvelijankin mieluummin kaveriksi kuin julmasti palvelemaan.”

”Suorastaan harmi, että Kohtalo on ollut paskiainen”, jatkoin, rentoutuen taakse ja samalla palvelijakin alkoi rentoutua nähdessään, etten minä ollutkaan niin vihainen kuin osasin esittää olevani, ”ei riittänyt, että rakastuin Zachiin, ei, piti vielä saada kiinnitettyä minut täysin häneen. Tiedätkö, miten paljon se sattuu?”

Aaronvuur katseli meitä kahta vuoronperään ja hänen jännittynyt hengityksensä alkoi rauhoittua.
”Tiedän, herra”, hän löysi viimein äänensä, ”olen nähnyt sen Zac-, kuninkaassa.”
”Sen kun jatkat nimeltä kutsumista, minä en välitä”, heilautin kättäni välinpitämättömästi, ”pointti on, että minä en ole päässyt olemaan Zachin luona viimeisimpään vajaaseen puoleen vuoteen ja se ei ole mielestäni hirveän kiva asia. Kolme kuukautta tuntuu yllättäen aika pitkältä ajalta, ja jos itse olen meinannut hajota, niin en kykene edes kuvittelemaan häntä, sillä Zach on paljon minua herkempi ja altistuu jatkuvalle stressille.”

”Siinä vaiheessa sinä olet tullut kuvioihin, Aaron”, jouduin myöntämään, ”ja ainoa, joka minua ärsyttää, on se, etten minä ole löytänyt ketään joka olisi voinut korjata minua sillä välin, kun olin Talven valtakunnassa. Joten siis, minulle on ihan sama mitä te kaksi teette ja milloin, jos se auttaa pitämään Zachilla järjen päässä.” Lysähdin pois äskeisestä asennostani Zachin vierelle ja he molemmat tuijottivat minua hämmentyneen sekaisesti.

Silloin Zachary napsahti.
”Sinä. Senkin. Julma. Paska!” Hän hakkasi minua jokaisella sanalla nyrkillä, mutta naurunsekainen hakkaaminen oli aika heikkoa, tarkoittaen, ettei hän ollut aivan täysin tosissaan. Hänen naurunsa tarttui minuun, kun yritin suojata kehoani kädelläni. Aaronvuur tuijotti meitä ilmeellä, joka kertoi siitä, ettei viimeisin pari minuuttia ollut oikein rekisteröitynyt hänen päähänsä. Zachary jatkoi heikkojen loukkauksien laukomista, mutta samalla nauru vei hänestä voimia ja kun hän jäi kikattamaan siihen, pääsin hänen päälleen ja kaadoin hänet kalliolle. Yhä kikattaen hän yritti työntää minua pois, kun puskin otsaani hänen otsaansa. Siitäkään ei tullut mitään, minä olin aivan liian vahva hänelle ja hänen hytkymiselleen, kun hän ei naurultaan saanut kunnolla happea. Lopulta hän keksi käyttää polveaan ja potkaisi minua vatsaan, jolloin hän sai minusta yliotteen ja väänsi minut takaisin istumaan, vaikkakin hänen päällänsä. Hän sulki minut suudelmaan rauhan merkiksi, mikä toi minulle kierosti mielihyvää erityisesti nyt, kun tiesin, että Aaronvuur oli siinä takanani ja katseli. Saatoin olla julma, mutta Zachary Dawns oli minun, kiitos, toivottavasti olet ehtinyt saada kuninkaaseemme jonkinlaisen tunne linkin, sillä mikään muu ei olisi tehnyt minua iloisemmaksi kuin se, että oli jonkun muun vuoro kärsiä.

No, se siitä julkisesta tunteenosoituksesta. Zherri oli selvästi päättänyt että meidän kuulunut olla enää kalliolla kun jälkijäristyksiäkään ei kuulunut, ja Aaronvuurin perään lähetettiin pian uusi palvelija. Meitä todella kuulemma kaivattiin takaisin linnalle, joten nyt, kun itsekin olin paikalla vain vieraana niin mikäpä siinä. Pakotettuina suuntasimme linnalle, jossa selvisi, että meidän haluttiin vain ilmoittautua paikalle siltä varalta, että olimme varmasti kunnossa. Joku näet ehti heittää ilmoitta teorian siitä, että koko järistys oli Kevään valtakunnan hyökkäys ja kukapa muu siinä olisi yhtä lailla ollut kohteena kuin me kaksi. Tällä haluttiin vain varmistaa, että olimme elossa. No olimme. Ei siitä aiheesta sen enempää.

Kaupunki selvisi säikähdyksellä. Vuori ei näyttänyt minkäänlaista muutosta käytöksessään, joten ihmiset huokaisivat helpotuksesta ja ryhtyivät järjestelemään juhlia iltaa varten. Kymmenen sielua oli menetetty aallon torjumisessa, yksi ruumis oli huuhtoutunut rantaan ja irtosielu oli napannut sen käyttöönsä. Tämäkin uhka oli pian torjuttu, sillä juuri siihen rannan seudun väki oli osannut varautua. Pari taloa joutui korjattavaksi. Kaiken kaikkiaan olimme selvinneet säikähdyksellä. Kevään hyökkäyksen teoriointi unohtui hyvin nopeasti, sillä sille ei löydetty mitään syytä. Kaikki syyttivät yksinkertaisesti luontoa itseään.

Ilta toi mukanaan juhlinnan, ja kaupungille epäilemättä sytytettiin valoja kuolleiden puolesta. Me emme sitä päässeet näkemään, sillä emme osallistuneet juhlintaan.

Sanotaanko, että meillä oli parempaa tekemistä.

Oletko ikinä herännyt niin, että päälläsi kirjaimellisesti istuu jumala? Entä jumala, jonka läsnäolo yleisesti nähdään huonona enteenä?

En suosittele sitä kenellekään. Sinä yönä minä nimittäin heräsin siihen, että pieni tyttö oli ilmestynyt jostakin vatsani päälle. Untani häiritse ajatus siitä, että joku tuijotti minua ja siinä sitten silmät avatessani näinkin tyhjät silmät, jotka katselivat minua kiinnostuneena.
”Heräsi”, tyttö sanoi ja silloin osasin sanoa kenestä oli kyse. Kaikki veri pakeni sisuskaluihini pelon ottaessa valtaa. Helin tökkäsi minua poskelle.
”Luulin aina, että pisamat kertoivat ihmisen kuolevan tulessa”, hän nipisti poskeani, ”mutta sitten he alkoivatkin kaikki kuolla miten sattuu. Se oli aikamoinen pettymys.”
”Helin”, kuulin Zacharyn äänen lattian puolelta ja hän oli vakava, ”ei nyt.” Zach oli pukemassa paitaa ylleen. Näin, miten hänen kasvoillaan ei ollut hymyä ja se viimeistään pisti hälytyskellot soimaan. Helin nyrpisti nenäänsä ja kompuroi päältäni ylös.

”Vuori”, Zachary kommentoi lyhyesti.
”Vuori?” Kysyin, nousten hiljalleen ylös sängyltä. Haistoin ilmassa kummallisen hajun.
”Vuori”, Helin vastasi innoissaan ja hyppeli huoneessa, ”se purkautuu! Kukaan ei ole vielä huomannut ja kun niin tapahtuu, teidät unohdettaisi tänne. Minusta oli huijausta jos te kuolisitte nyt, joten tulin hakemaan teidät pois. Pue päälle, äkkiä, ehditte vielä nähdä kun vuori todella innostuu.” Zachary oli kumartunut maahan, poiminut sieltä paitani ja hän ojensi sitä nyt minulle vakavailmeisenä. Ehdin heittää sen päälleni kun Helin jo hoppuutti meitä etenemään.

”Kohtalo unohti taas missä mennään”, Helin selitti reippaana, kun hän kulki edessämme tyhjiä käytäviä, ”hän lisäilee kirjaansa kohtauksia, jotka kuulostavat sillä hetkellä hyvältä, unohtaen aina hyvin väliajoin muut suunnitelmansa. Viimeksi kävin korjaamassa talteen erään naisen, jonka piti kuolla synnytyksessä, mutta hän olikin hukkumisvaarassa, joka taas oli määrätty muiden laivalla olleiden kohtaloksi. Lapsi piti saada syntymään, joten hänelle piti tehdä jotain ja minä poimin hänet veneeseeni. Tätä sattuu aina välillä. Nyt hän suunnitteli, että vuoren tämä puolisko tuhotaan melkein täysin nyt, kun hallitsijaperheen kerma on muualla, mutta unohti teidät. Jos hyvin käy, koko linna ja sen väki tuhoutuu.” Silloin Zach hypähti pari askelta nopeammin eteenpäin ja tarttui Heliniä ranteesta.

”Anteeksi”, hän sanoi heti, ”mutta voiko asialle vielä jotain?” Helin pysähtyi ja hänen ilmeensä oli synkkä.
”Ei teitä kaikki saa turvaan vaikka kaikki lähtisivätkin NYT”, hän polkaisi maata, ”juoksemaan.” Yritin itse purra huultani yrittäen ymmärtää ajatuksen, ettemme voisi tehdä mitään kenenkään puolesta.
”Edes yhden?” Zach kysyi epätoivoisella äänellä ja ymmärsin mistä oli kyse. Helinin ilme oli tiukka.
”Teille kahdelle ainoa toivo on tulla veneeseeni”, hän jankutti, ”tuo palaa liian helposti kun on ihan ruohoa päästään, enkä saa veneeseen kuin kaksi teitä isoja ihmisiä.”

Siunasin pienen ajatuksen Zachary Dawnsille. Hän oli aivan liian hyvä ihminen, aivan liian hyvä ihminen erityisesti minulle. Aloin jo kuulla ajan tikittävän, maa tärähti silloin ensimmäisen kerran jalkojemme alla, vain vähän. En olisi sitä itse huomioinut, ellen olisi odottanut sitä.
”Veneeseen mahtuu kaksi”, Zach toisti, ”sitten kaksi sinne menee.” Hän irrotti jumalattaren ranteesta ja laski huulilleni suudelman. Irrottautuessaan hän katsoi minua silmiin vakavalla ilmeellä, joka käski minun toimia.

”Seuraa Heliniä. Minä en pala”, hän sanoi, päästäen minusta irti ja lähtien juoksemaan käytävää suuntaan, josta olimme juuri tulleet. Maa tärähti uudelleen ja Helin huokasi.
”Olet ällöttävän kiltti!” Hän kiljui Zacharyn perään.

”Niin on”, ja siksi minä häntä rakastin. Tunsin mustasukkaisuuden sekaista ylpeyttä… Ja pelkoa. Mutten voinut asialle mitään, sillä Helin tarttui puristavalla pihtiotteella minua kädestä ja veti minut toiseen suuntaan. Sisimpäni käski minun juosta perässä, mutta jumalatar käski toisin ja jumalia vastaan en mielelläni asettunut varsinkaan, jos he yrittivät pelastaa minun henkeäni.