Tämäkään ei ole luku

Luku 12. Syksyn valtakunnan perillinen

Zachary

Vuoren ylitettyämme ja saavuttuamme Talven valtakuntaan – jonka oli meidän oli ratsastettava päästäksemme suorinta ja turvallisinta tietä Syksyn valtakuntaan – kohtasimme hyvin kylmän vesisateen. Oli hyvin vaikea nähdä eteen tiellä, ja vauhtimme hidastui tämän takia entisestään. Vesi ja kylmyys tunkeutui vaatteisiini ja oloni oli kaiken kaikkiaan kurja. Saattueeni näytti sitäkin kurjemmalta. Heidän huivinsa painautuivat heidän kasvoihinsa, ja kuulin suunnalta jos toiselta kiroamista.
Minä olin sielultani tulta. Litimäräksi kastuminen ei ollut minulle mielekkäin tapa viettää iltapäivää.

”SEIS!” Kuulin heikon äänen joukon edestä ja näin, miten edessäni ihmiset alkoivat pysäytellä hevosiaan. Minä jatkoin joukkojeni ohitse vain sillä mielenkiinnolla, että halusin tietää mitä tapahtui.

Sateen seassa näin toisen kasan kastuneita ihmisiä. He olivat pukeutuneet painaviin haarniskoihin ja he vaikuttivat odottavan meitä. Yhdellä heistä oli käsissään viiri, joka kertoi meille heidän kotimaastaan liikaakin: Vene aalloilla. Nämä olivat sotilaita, eivätkä vain mitä tahansa sotilaita, vaan Kevään sotilaita, jotka ratsastivat Helinin tunnuksen alla.

”Frontairin suku pyytää Zachary Dawnsia saapumaan mukanamme”, yksi näistä sotilaista huusi meille sateen seasta.

”Teillä täytyy olla perhanan hyvä syy keskeyttää matkamme!” Karjuin Kevään väelle.

”Frontairin suku pyytää Zachary Dawnsia-” sotilas huusi uudelleen.

”Emme ole kuuroja!” Vastasin, ”kuulimme kyllä ja jos ette selitä, mitä teette Talven alueella ja syytä sille, miksi Frontairin suku tahtoo nähdä minut, niin saatte luvan painua suoraan kotiinne siitä!”

”Ja puhuttelette tulevaa kuningastamme!” Ärjäisi Rork, joka oli ollut ensimmäisenä joukossa ottamassa Kevään ihmiset vastaan, ”joten puhuttelette häntä arvolleen sopivana, tai teitä voidaan siitä rankaista.”

”Kevät ei tunnusta Syksyn pojan Zachary Dawnsin kuninkuutta”, meitä puhutellut mies vastasi, ”johtajamme, Kevään perillinen Shinja Kira kuuli, että olette tulossa tähän suuntaan ja käski meitä tulla hakemaan kielletty kuningas hänen luokseen keskustelemaan. Jos kieltäydytte, niin meidän on käsketty estää matkanne jatkuminen.”

”Shinja Kira ei minua, eikä saattuettani määrää”, ärähdin ja kuulin taustalla, miten Siunatut vetivät samalla hetkellä yhtenäisesti jousiaan esille, virittäen ne valmiiksi, ”Kevät käy Kohtalon ja jumalten sanaa vastaan. Jos Shinja haluaa keskustella, tuokaa hänet minun luokseni, sillä minä en hänen ehdoillaan toimi.”

Sotilaat kävivät nopean keskustelun keskenään.

”Sade päättyy kolmen tunnin päästä”, sotilas kääntyi huutamaan meille, ”tällöin tuomme johtajamme puoliväliin tätä tietä, vain kahden saattajan kanssa. Pyydämme teitä toimitaan samoin, jotta turvaamme rauhan.”

”Minä otan kolme”, vastasin tyhjentävästi, ”minulle ei ole annettu syytä luottaa siihen, että Kevät tahtoo kanssani rauhaa. Jos näen Shinjan mukana enemmän, kuin lupaamanne kaksi, käännyn.”

”Mikä antaa meille syyn olettaa, ettette aio rikkoa itse sopimustamme?” Karjui puhuneen sotilaan oikealta puolelta naishenkilö.

”Voitte kysyä johtajaltanne itseltään, valehtelenko vai en!” Sotilaat eivät näyttäneet syövän tätä selitystä ainakaan täysin, mutta he kumarsivat ja kääntyivät ratsastamaan pois. Minä käännyin hevoseineni kohtaamaan Siunatut.
”Neuvottelijat, mukaani. Tiedustelijat, etsikää jokin paikka josta teitä ei nähdä mutta te näette kaiken. Aaron, olet kolmas! Kenellä on ne maailmanvalloituskortit?”

Sade todella lakkasi kolmen tunnin päästä. Minä olin jo kohtaamispaikalla tien varrella, ja istuin kalliolla kankaan päällä. Rork, Notta ja Aaron seisoskelivat tukena ja turvanani ympärilläni. Pilvinen taivas oli muuttunut pilvettömäksi, ja näin pohjoisesta tietä myöten saapuvan kolmen henkilön joukon. Käskipäässä ratsasti pikimustalla hevosella näky, jota en ottanut vastaan niin innolla: Kevään perillinen.

Shinja Kira ja hänen pieni saattueensa saapuivat kohtaamispaikalle, ja laskeutuivat hevostensa selästä. Prinsessa itse oli tarkastellut minut jo läpikotaisin kauempaa, mutta hänen pistävä katseensa tunkeutui yhä ihoni läpi.

”Zachary”, hän tervehti kuivasti ja asteli kalliolle luokseni.

”Shinja”, vastasin tervehdykseen kopioiden hänen kuivaa äänensävyään, ja sekoittelin samalla korttipakkaa kädessäni.

”Kutsuitko minut tänne pelaamaan?” Hän huomasi kortit ja nyrpisti nenäänsä.

”Keskeytitte matkamme”, vastasin, alkaen jakaa kortteja eri pinoihin, ”joten otan tilanteesta mieluummin hyödyn irti, kuin tuhlaan tämän hetken. Tunnetko pelin?” Reagoinnista päätellen Shinja tunsi, sillä hän käski saattajiaan turvaamaan selustansa ja kävi kalliolle risti-istuntaan minua vastapäätä. Hän otti hyppysiinsä pakan, jonka olin ojentanut hänen suuntaansa, sitten hän valitsi toisesta pakasta itselleen aloituskortin. Toistin eleen hänen perässään ja sain aloituskortikseni kuninkaalliset. Shinjan ilme ei kertonut mitään hänen aloitusasemastaan.

”Oliko teillä syytäkin tunkeutua Talven alueelle?” Kysyin, vetäen pakastani kortteja, joista halusin eroon. Vastapäätäni Shinja toteutti sitä samaa, napsien kasasta yhden kortin minua enemmän.

”Jospa sovimme, ettemme esitä toisillemme enää jotakin, mitä emme ole”, Shinja vastasi, työntäen korttinsa pöydälle, ”näin selviämme jatkossa paremmin keskenämme. Sinä et ole sokea, kuuro, etkä tiedoton maailman tapahtumista.” Poistin minun ja Shinjan poistamat kortit poistopakkaan ja jatkoimme peliä eteenpäin.

”Se saattaa nopeuttaa yhteistyötämme”, vastasin, jääden hetkeksi miettimään nykyistä kokoonpanoani. Olin saanut käteeni äskeistä heikommat kortit.

”Yhteistyötämme?” Hän naurahti kylmästi, ”sitäkö suhteemme on?”

”Yhteistyö on ainoa, millä neljä valtakuntaa voi selvitä yhdessä”, kirosin mielessäni korttejani ja yritin pyörittää niitä sopimaan johonkin tarkoitukseen, ”juuri se päinvastainen, mitä Kevään valtakunta ajaa takaa.”

”Ja sitä sinä kuninkaana ajaisit läpi?” Shinja nauroi jälleen, ja nosti samalla uuden kortin, hymy vain leviten, ”neljä valtakuntaa ei ole vuosiin pärjännyt keskenään. Kyllä vain, nyt on aika selvittää neljän väliset voimasuhteet.”

”Kukaan muu ei halua haastaa riitaa, kuin Kevät, kuin sinä ja sukusi”, otin riskin, ja vaihdoin korttia Shinjan kanssa. En olettanut saavani mitään hyvää, mutta näinkin yllättäen kädessäni mahdollisuuden. Vastustajani ei tiennyt mistä hyvästä oli luopunut.

”Siinä olet väärässä”, hän vastasi, vaihtaen pakan järjestystä käsissään, ”kolme valtakuntaa on valmiina taistelemaan. Viimeinen on pysynyt hiljaisena. Sinä et näe kärjistynyttä tilannetta samalta suunnalta kuin minä. Kaiken huippu oli Talven saattue, joka pisti puolet Kesän hovista tulikiven alle. Totta kai Talvi syyttää meitä, mutta syyttä. Myös sinä olet selvästi puolueellinen tämän tapauksen puitteissa. Et voi väittää, ettetkö ollut Nathanin seurassa kun tulivuori purkautui. Et ole puolueeton ja tämän takia kielsimme sinut. Keväällä ei ollut osaa eikä arpaa sen surullisen tarinan kanssa. Kingordonin suku lavasti maani.”

Tunsin, miten Shinjan sanat saivat pääni menemään ärsyyntymisestä sekaisin. Hengitin syvään pari kertaa ja sain tulen sisälläni rauhoittumaan. Tilannetta piristi totuus siitä, että kädessä olevat korttini kertoivat minun olevan hyvässä jamassa ainakin pelin suhteen. Jos saisin koottua hyvän määrän vehnää, niin maalaisväki siirtyisi puolelleni, jolloin voittaisin pelin jos Shinja pelasi merirosvona tai toisena kuninkaallisena. Jos hän oli maalaisväkenä, niin voitto menisi hänelle.

”Sinä olet marssittanut armeijasi Talven alueelle”, nostin uuden kortin pakasta toiveikkaana. Kortti oli minulle turha ja minun piti päästä siitä eroon. Se, että oliko se enää mahdollista tässä vaiheessa peliä, ei ollut niin varmaa.

”Minä olen marssittanut armeijani Talven alueelle”, myös hän nosti uuden kortin, eikä hänen reaktionsa kertonut jälleen mitään, ”ja sinä osaat kyllä kertoa syyn sille.”

”Syksy on yhä puolueettomana”, muistutin häntä. Shinja laski kortin pöydälle vaihtokauppaa pyytäen. Pääsin sittenkin turhasta kortista eroon!

”Syksy on yhä puolueettomana”, hän vastasi, kun työnsin korttini hänelle, ”enkä usko, että saat kuninkaan ja kuningattaren pään kääntymään suuntaan tai toiseen, ellet tarjoa itseäsi pöydälle panoksena. Ehkä naimalla Petra-Inkan saisit jotain tapahtumaan? Tiedän ainakin yhden, jonka sydän saattaisi murtua, ja minä voisin sanoa kannattavani tätä ajatusta. Jospa pistät välit poikki ihanaan veljeeni, niin saattaisin todeta sinut jälleen kuninkaaksi.”

”En tarvitse sinun siunaustasi kruunuuni”, vastasin ja pyörittelin korttejani saatuani Shinjalta huonon kortin, joka kertoi minulle huolestuttavasti siitä, että hän keräsi satoa maalaisväkeä varten, ”minulla on jo kolmelta jumalalta ja eräältä Kohtalolta siunaus. Helin erityisesti tykästyi minuun, mutta sinähän sen pääsit jo kokemaan. Joten ei, taidan jättää tarjouksesi tälläkin kertaa väliin, kiitos vain. Ei enää sen jälkeen kun yritit haudata kirvestä päähäni.”

”Ja sinä melkein tapoit minut, joten emmekö ole siinä asiassa tasoissa?” Hänen kysyessään tätä minä näin heikon tilaisuuden voittaa mahdollisesti peli ja/tai selvittää Shinjan rooli. Pakkani pohjimmainen kortti oli hyödyllinen vain kuninkaallisille, mutta myös merirosvot saivat siitä hyödyn jos mukana kädessä olevassa pakassa oli muuten täysin turha joki-kortti, joka sattui tällä hetkellä sijaitsemaan pöydällä meidän molempien nähtävänä rivissä. Jos Shinja pelasi kuninkaallisilla, niin hän haluaisi tämän kortin minulta, mutta jos hän oli maalaisväkeä, hän ei tehnyt tällä kortilla mitään. Kolmas mahdollisuus oli, että jos hän pelasi merirosvona, hän vaihtaisi jonkun turhemman joki-korttiin ja silloin maalaisväki jäisi minulle, samoin kuin voitto. Pointtina vielä se, että kukaan hullu ei luopuisi tästä minulla olevasta kortista pelatessaan kuninkaallisilla, joten se, että tarjoaisin sitä vaihtoon, kertoisi yhtä ja toista. Parhaimmassa tapauksessa Shinja päättelisi väärin roolini, ja luopuisi maalaisväestä kokonaan.

Riski kannatti ottaa.

”Sovitaanko sitten vaikka niin”, ajatukseni harhailivat kauemmas keskustelustamme miettiessäni vielä kertaalleen mahdollisuuksiani voittoon jos otin riskin. Se ei varmasti jäänyt Shinjalta huomaamatta, mutta se ei ollut enää tässä vaiheessa niin tärkeä asia. Tarjosin korttia vaihtoon ja Shinja tarttui tilaisuuteen. Korttini saatuaan hänen katseensa oli pienen, hyvin pienen hetken kysyvä ja sitten pokerinaama palasi. Seuraavalla siirrolla hän vaihtoi jonkun toisen kortin pois ja nappasi joki-kortin itselleen avoimesta rivistä. Shinja oli joko huono juonittelemaan pelissä, tai sitten minä olin liian hyvä. Totuus kuitenkin oli, että olimme sillä hetkellä aivan liian keskittyneitä pelaamaan keskustellaksemme politiikasta ja kansainvälisistä suhteista. Laskin omat korttini pöydälle ilmoittaakseni, että olin valmis käymään lopputuloksen läpi. Shinja vaihtoi vielä korttiensa järjestystä ja oli sitten valmis.

Shinja oli merirosvo. Peli oli käytännössä jo siinä vaiheessa minun, ja sitten maalaisväki siirtyi puolelleni. Shinja ei voittanut yhdelläkään kortilla. Hän näytti hetken nyrpeää naamaa ja sitten hän poimi kaikki kortit omiin käsiinsä ja sekoitteli niitä hajamielisesti, tutkien samalla kasvojani.

”Olen tarjonnut sinulle monta keinoa selvitä tästä tilanteesta, jopa ilman sotaa, ja silti sinä takerrut Kingordonin sukuun. Haluatko sinä sotaa?” Hän käänsi kortit ja kävi niitä läpi yksitellen.

”En”, sanoin vakavasti, ”vaan yritän luoda rauhaa neljän valtakunnan välille.”

”Ja siihen sinä tarvitset kuninkaan ja kuningattaren sanaa vaikka tämän hetkinen taistelu onkin syttymässä Kingordonin ja Frontairin sukujen välille. Uskot, että Syksyn valtakunta saa tilanteen rauhoittumaan.”

”Kingordonit ja Talven kansa on yhteistyössä Kesän, ja Nadian suvun kanssa. Jos listalle saadaan Creene, niin jos sinä jatkat uhittelua, niin valitettavasti teille käy huonosti”, minun puhuessani Shinja napsi sormiinsa kaksi korttia ja laski loput harmaalle kivelle. Hän pyöritteli näitä kahta korttia käsissään hetken aikaa.

”En tiedä millä valheella Zherri on pääsi täyttänyt. Creenen suku ei vastaa minkäänlaiseen avunpyyntöön, anna minun kertoa se kokemuksellani”, hän sanoi, hieman hymyillen, ”en aio pidätellä sinua tämän enempää, vaikka minua kiinnostaisikin pysäyttää matkasi tähän. Minun on turha puhua sinulle järkeä, olet menetetty tapaus. Joten kerro minulle, Zachary Dawns, miksi olet marssittanut sotajoukkoni Talven alueelle?”

”Koska aiot hyökätä Talven kimppuun”, vastasin.

”Yksinkertaisimmillaan näin”, hän sanoi, ja käänsi kortit niin, että näin ne. Hänellä oli kädessään neito ja ritari, molemmat vahvoja kortteja.

”Ja pysähdymme vasta, kun Kingordonin suku on tuhottu tai, jos he päättävät itse astua alas. Tämän takia suosittelen sinulle vielä sitä, että harkitse Petra-Inkaa vaimoksesi. Olen kuitenkin armollinen, ja annan sinun valita itse, kumman hengen säästän. Harper vai Nathan, kas siinä kysymys. Valitsetko rakkaasi ja jätät Talven kruunutta ja Kingordonit joutuvat luopumaan asemastaan, vai jätätkö rakkaasi?” Shinja otti kortit takaisin käteensä ja käänsi ne niin, etten enää nähnyt kumpi oli kumpi.

”Ritari vai neito. Pelasta toinen ja minä tapan jäljelle jääneen”, hän kertoi vielä pelin säännöt uudelleen.

Tuijotin lyhyen hetken kortteja ja vedin vasemmanpuoleisen itselleni. En kääntänyt kortin kuvapuolta, vaan laitoin sen suoraan taskuuni. Shinja katseli minua ilmeettömänä, mutta ryhdisti sitten itsensä ja katsoi käsiinsä jäänyttä korttia. Jälleen kerran hänen ilmeensä oli tarinoita kertomaton.

”Jahas”, hän sanoi, ja piti kortin itsellään, ”tehdään sitten näin. Lupaan olla epäonnistumatta.”

”Samoin”, vastasin hänelle, ”saatte luvan lopettaa tämän naurettavan riitelemisen, kuningasparin sanalla.”

”Voi Zach”, Shinja huokaisi naurahtaen, ”nykyinen kuningas ja kuningatar eivät aio tehdä ratkaisuja mihinkään suuntaan. Koko kansa tietää sen jo. Olisinpa näkemässä kasvosi kun tajuat olevasi yksin.”

Niin sanoen hän hypähti ylös kalliolta ja heilautti kättään hyvästiksi. Hän ja hänen saattueensa poistuivat paikalta. Minä pureskelin hetken poskeani ja nousin lopulta paikaltani. Annoin lähtökäskyn ja jatkoimme matkaa Syksyn valtakuntaa kohti. Kortti poltteli taskussani, mutta jätin sen huomioitta. Mikään ei ikinä sattunut sattumalta. Oli kortti mikä tahansa, oli se oikea kortti.

Mutta Shinjan oli turha yrittää käydä Harperin kimppuun. Jopa nukkuessaan hän oli aina valmis hyökkäämään kenen tahansa kimppuun.

Tositarina: Nathan ja minä kokeilimme. Siitä seurasi jotain niinkin kaunista kuin se, että minä sain mustan silmän ja Nathan oli pakotettu lattialle, käsi kauniisti vääntyneenä selän taakse sisarensa otteessa.

Mitä tästä opimme? Älä herätä nukkuvaa Harperia. Olisinpa näkemässä kasvosi, Shinja Kira Frontair, kun tajuat olevasi kusessa.

* * *

Pieni pyyntö kävi ilmassa.

”Voisimmeko pysähtyä omassa kaupungissani ennen kuin jatkamme pääkaupunkiin?” Zachary Dawns pyysi Siunattujen joukolta. Kenelläkään ei ollut asiaa vastaan mitään, joten he poikkesivat seuraavasta tienhaarasta ja jatkoivat pääkaupungin sijaan kohti kylää, josta Zachary oli napattu mukaan.

Kaupunkiin saavuttaessa oli jonkun verran ihmisiä vastassa. He olivat kuulleet ennalta, että Siunattujen joukko oli tuomassa kuningasta kotikylään, ja he tahtoivat nähdä muutoksen pojassa, jonka he olivat lähettäneet matkaan vuosi sitten. Pormestari itse kömpi paikalle silloin, kun Siunatut ratsastivat jo eteenpäin, ja hän ei päässyt näkemään kuningastaan, joka oli muuttunut vaiteliaaksi.

Kuningas pyysi siunattuja jäämään taakse, ja jättämään hänet olemaan. Hän palaisi aamun koittaessa, niin hän lupasi, Siunatut saisivat etsiä yöpymispaikan itselleen. Näin tapahtui.

Zachary Dawns hyvästeli saattueensa ja käveli kotikylänsä tuttuja katuja pitkin. Ihmiset eivät katsoneetkaan hänen suuntaansa, hän oli palannut takaisin siihen tuttuun rooliinsa, jonka oli joutunut hylkäämään Rakkauden jumalan hänen olkapäälle asettaessa kuninkaan viitan. Hevosen ja viitan jätettyään Siunatuille hän meni ihan tavallisesta kansalaisesta, ja häntä katsottiin vain muukalaisena, matkalaisena, joka tarpoi kaupungin katuja pitkin. Kukaan ei tiennyt, että tuo viitaton poika oli se sama, joka vasta vähän aikaa sitten oli lähetetty kohti Talven valtakuntaa. Kukaan ei tiennyt, mitä tuosta pojasta oli kuoriutunut, kukaan ei tiennyt, että se poika oli nyt valmis ottamaan vastuun maailmastaan ja valmis kuninkaaksi, kun kolme kuukautta kuluisi umpeen. Hänellä oli enää vain yksi valtakunta, hänen omansa, mutta lopputuloksen hän tiesi jo siinä vaiheessa. Zachary Dawns tiesi, että hän valitsisi Talven, valitsisi Harperin, valitsisi Nathanin ja nyt hänen tehtävänsä oli kääntää Syksy heidän puolelleen.

Nyt hänellä oli kuitenkin eri päämäärä. Tänä iltana hän palaisi kotiin.

Tutut kadut tuntuivat jokseenkin tuntemattomilta. Oli vajaa vuosi siitä, kun hän oli niiltä kaduilta lähtenyt kiertämään maailmaan, joka oli ollut kylmempi paikka kuin hän olikaan tiennyt. Hän oli kohdannut lämpöäkin, mutta nyt muu maailma yritti repiä hänen lämpöään häneltä ja sen takia tutut kadut tuntuivat entistä kylmemmiltä. Katukivetys ei ollut ikinä näyttänyt niin raa’alta, tutut talot niin värittömiltä, kun kuninkaan sydäntä valaisi pelko ja epävarmuus.

Kadut kääntyivät tuttuun suuntaan, ja Zachary Dawns pääsi tutulle ovelle. Oli pimeää, kun hän väänsi oven auki.
Mikään ei ollut muuttunut. Hän käveli pimeän huoneen halki, astui puolipolvelle takan eteen ja sytytti tulen. Liekki ei lämmittänyt koko tilaa, eikä auttanut sen tyhjyyden kanssa.
Zachary Dawns istui pölyisen pöydän ääreen ja laski kyynärpäänsä sen karhealle, hiomattomalle ja naarmuiselle puupinnalle, jonka aika oli tummentanut. Hän katsoi ulos sumuisesta ikkunasta alkavan syksyn pimeyteen ja ensimmäistä kertaa vajaaseen vuoteen, hän oli todella yksin.

Tämä ei ollut enää paikka jota hän kykeni kutsumaan kodikseen.

* * *

Zachary

Löysin Siunatut aamulla sieltä, mistä he olivat luvanneetkin tulla minua hakemaan, eli kaupungin keskustasta. Ohikulkevat ihmisjoukot olivat pysähtyneet ihmettelemään kummallista huiveihin pukeutunutta sotajoukkoa, jollaista ei usein tässä kaupungissa nähty. Nähdessään minut, Siunatut valmistuivat lähtöön.

”Menikö kaikki hyvin?” Rork kysyi nähdessään tyhjän ilmeeni. Pakotin hymyn kasvoilleni.

”Kaikki oli kuin ennenkin”, sanoin, ”lähtekäämme? Creenen suku odottaa meitä.” Niin me nousimme ratsaille ja aloitimme matkan uudelleen. Väkijoukossa olin näkevinäni Ketun, joka lähetti suuntaani lentosuudelman siunaukseksi matkalleni. Ilmeeni kylmeni ja ratsastimme eteenpäin kohti aamua ja tulevaa päivää, joka saattaisi määrätä sen, millainen huomisaamu meillä olisi.

Syksyn valtakunnan pääkaupunki ei näyttänyt sen erilaisemmalta, kuin omanikaan. Se oli pohjoisemmassa, ja siellä vedet olivat hiukan kirkkaammat. Pääkaupunkimme oli harvaan asuttu, kuten muukin Syksyn valtakunnan alue, mutta täällä se näkyi huonoiten. Suuntasimme kohti Syksyn linnaa, joku Siunatuista ratsastaen kaukana edellemme ilmoittamassa saapumisestamme.

Syksyn valtakunnan keskus, Creenen linna, sijaitsi pienellä saarella hieman rannan ulkopuolella. Sinne pääsi ratsastamaan siltaa pitkin, eli meidän ei tarvinnut nousta hevosten selästä ennen kuin meidät pysäytettiin portilla.

”Syksyn prinsessa pyytää Syksyn lasta Zachary Dawnsia, neljän valtakunnan tulevaa kuningasta astumaan ulos ja tulemaan mukaamme”, pari väsyneen näköistä vartijaa tuli noutamaan minua. Hyppäsin alas ja tein, kuten he toivoivat, seurasin heitä. Saavuimme linnan pihalle, jossa odotti vaunu ajureineen, saattojoukkoineen ja hevosineen. Vartijat ohjastivat minut sisään.

Siellä kohtasin ensimmäisen kerran valtakuntani prinsessan, Syksyn perillisen Petra-Inka Creenen.

Unohdin heti kaiken, mitä hänestä oli ikinä sanottu tai juoruttu. Vain Nathanin kuvaus tuntui olevan totta.

Petra-Inka Creene vaikutti pieneltä. Hän oli laiha ja pitkä, mutta täysin lihaton. Hänen hiuksensa olivat vaaleammat kuin minulla, hänellä oli vaaleampi iho kuin minulla, hän oli laihempi kuin kuolema ja hän näytti surulliselta. Hänellä oli yllään pitkä mekko, ja viitta, ah, viitta. Tuttu statussymboli! Hänen päätänsä koristi sininen nauha, joka kertoi hänen olevan naima-iässä. Toinen symboli omasta kansastani, jonka tunnistin! Viitta loi minulle heti mielikuvan siitä, että kyseessä oli tärkeä ihminen ja se oli yhtä lailla helpotus, sillä olin joutunut katselemaan vaikka minkälaisia symboleja tajuamatta, mitä ne tarkoittivat. Viitta oli minulle tuttu ja turvallinen. Petra-Inkan hiukset oli solmittu hänen takaraivoonsa palloksi.

”Hei”, hän sanoi vaisulla äänellä, joka kuului tuskin mihinkään. Nielin sylkeä ja istuin häntä vastapäätä.

”Hei”, vastasin varovaisesti, tarkastellen Petra-Inkaa. Hänestä tuli mieleen ujo kissa, sellainen, jota oli potkittu koko ikänsä ja joka ei ikinä ollut oppinut luottamaan ihmisiin. Hän katseli minua varovaisesti, kuin odottaen, että minä purisin. Kuulin ulkoa ääniä ja tunsin että lähdimme liikkeelle.

”Mihin me menemme?” Kysyin.

”Näytän sinulle maamme”, oli vastaus.

Sitten istuimme ja matkustimme. Ja matkustimme lisää. Hän todella näytti minulle maamme. Kiersimme koko päivän eri kyliä, pääasiassa täydessä hiljaisuudessa. Aina välillä Petra-Inka avasi suunsa ja kertoi varovaisella äänellään jotain paikasta, jossa olimme juuri. Muuten emme puhuneet. Kiersimme kyliä, näimme merta, näimme metsää, näimme vuoria.

 Mutta hyvin vähän ihmisiä.

Syksyn valtakunta, kotini, oli laaja, mutta ei täällä ollut ketään. Kesään ja Kevääseen verrattuna oli järkyttävää huomata, miten vähän ihmisiä maassani todella asui ja miten kaukana toisistaan jokainen oli. Kesän valtakunnassa kenelläkään ei ollut ylimääräistä tilaa liikuttaa kyynärpäitään, täällä taas jokainen asui ikuisuuden päässä toisistaan. Jokaisella oli monta metriä tilaa ympärillään hengittää, kun Kevään valtakunnassa jokainen hengitti toisen hengityksiä.

Tämä kaikki oli päivä pois elämästäni. En ymmärtänyt, mitä Petra-Inka ajoi takaa sillä, että hän näytti tyhjyyden minulle. Yritin kysyä, mutta hän ei vastannut, joten hiljaisuus jatkui. Muistin kokemani hiljaisuuden Harper Sebastiona Kingordonin kanssa, mutta se oli ollut pientä. Tämä oli kauniisti sanottuna ensireaktioni Syksyn valtakunnasta, ja sekin oli täysin tyhjä.

Syksyn valtakunta oli tyhjä.

Ja kaikki tämä tyhjyys oli sen välissä, alkaisivatko kolme muuta valtakuntaa tapella ja uhkaisiko Shinja todella Nathanin/Harperin henkeä

Palasimme lopulta pääkaupunkiin ja silloin Petra-Inka löysi kykynsä puhua.

”Joten”, hän katsoi minua surullisilla silmillään, ”mitä näit?”

”Näin valtakunnan, jolla ei ole valtakuntaa hallittavana”, murahdin väsyneenä. Monen tunnin turha matkustaminen vei veronsa.

”Oikein”, hän hymyili surullisesti, ”tule. Mennään tapaamaan vanhempiani.”

Näin me myös teimme. Vartijat johdattivat meidät valtaistuinsaliin, jossa oli kylmä. Koko linna oli tehty harmaasta kivestä, ja jopa se toi masentavaa tunnelmaa.
Kuningas ja kuningatar istuivat paikoillaan, valmiina ottamaan meidät vastaan. Kuningas oli se vaalea, jonka piirteet tytär oli perinyt. Pitkä naama ja pituus muutenkin näytti olevan kuningattaren, Marciallan, peruja. Kuningas oli hymytön, kuningatar puolestaan hymyili melkein liikaakin. Astuessamme lähemmäs kuningatar, minua edeltänyt kiertäjä, suutarin tytär, nousi ylös ja levitti kätensä.

”Zachary Dawns. Missä lienee viittasi? Kuninkaalla pitää olla viitta.”

Kosketin olkapäätäni. Minä olin unohtanut viittani.

Taas.

Luku 11. Yhtä eksyksissä

Zachary

Niinä iltoina ei juhlittu.

Kesä ei jäänyt odottamaan. Jo seuraavana päivänä Nathanin lähdöstä Zherrinadia otti virallisesti paikkansa Kesän hallitsijana isänsä jälkeen. Tieto otettiin vastaan ja sitten siirryttiin eteenpäin, eli jälleenrakentamiseen ja menehtyneiden suremiseen, joista molemmat hoidettiin sujuvasti rinta rinnan.
Kun Zherri oli ilmoitettu hallitsijaksi koko hiljaisen kansan kuullen, käski Zherri kaikkia suuntaamaan rantaan. Valtava massa lähti heti liikkeelle, vaiteliaana, vain itku, suru ja kunnioitus paistaen heidän joukossaan. Zherrin pikkusisarista pikkuisin, Chipo, takertui käteeni eikä suostunut enää päästämään irti. Seurasin hänen kanssaan Nadian sisarusmassaa kohti satamaa ja veneeseen, joka heti täytyttyään Nadian suvun jäsenillä lähti hitaasti seilaamaan hieman kauemmas merelle.

Oli tyyni ilta, ja tulivuori tuprusi savua taustalla nyt hyvinkin rauhallisena, painuen jälleen kohti unta, josta se ei toivottavasti minun elinaikanani enää heräisi. Ilmassa haisi heikosti jonkinlainen savu, mutta mereltä nouseva vieno tuuli sekoitti ilmaa sen verran, ettei savu ollut hengenvaarallista.
Aurinko oli jo aikaa sitten laskenut vuoren taakse ja tähdet valaisivat iltaa. Myös muita laivoja ja veneitä irtosi satamasta, mutta nekin ankkuroituivat vain vähän matkan päähän rannasta. Ihmisiä kasaantui rantaan ja me seisoimme laivan laidalla odottamassa.
Yksinäinen liekki leimahti satamassa pimeään ja lähti leviämään. En nähnyt täältä kaukaa sitä, mikä siellä paloi, mutta näin pienten liekkien meren kasvavan. Tulta jaettiin ihmiseltä ihmiselle, ja jotain palavaa asetettiin mereen. Kohta koko rantavesi oli täynnä pieniä tuikkivia pisteitä, jotka kelluivat hiljalleen laivojen ja veneiden suuntaan.

”Zachary”, kuulin yhden Nadian sisaruksista vasemmalta puoleltani ja kääntyessäni huomasin, että hän tarjosi minulle pientä puista venettä, jonka kannelle oli asetettu kynttilä. Aloin ymmärtää mitä rannan suunnalla olevat valot olivat.

”Yksinäinen pieni valo pienellä veneellä”, hymyilin Zherrin sisarelle, joka muistaakseni oli nimeltään Aio, ”aivan kuin Helin.”

”Siitähän se idea on lähtöisin”, Aio vastasi surullisin silmin, yrittäen vastata hymyyni lempeästi, ”yleensä juhlistamme keskikesää lähettämällä tuhansia pieniä veneitä ulapalle niiden muistoksi, jotka ovat tavalla tai toisella poistuneet keskuudestamme. Nyt ei ole vielä sen aika, mutta suuri suru on koittanut maamme päälle, joten Zherri näki soveliaaksi toimia samoin.”
Otin hänen tarjoamansa veneen vastaan ja napsautin itse pienen kynttilän sydämen palamaan. Ojensin tulta myös muille ympärillä oleville, joilla oli oma pieni vene ja kynttilä.

Pieni liekkimeri velloi rannan suunnalla meitä kohti ja kasvoi alati. Osa veneistä seilasi hitaasti suuntaamme, ja kun ensimmäinen saavutti meidät, laskimme Chipon kanssa minulle tarjotun pienen veneen aalloille. Työnsin veneelle vauhtia ja se jatkoi matkaa vähän matkaa kauemmas laivastamme, päästen muiden veneiden mukaan.

”Rukoilen, että Helin antaa isälle ja äideille rauhallisen levon”, Chipo sanoi minulle, silmät välkkyen tulimeren loisteessa, ”ettei heidän tarvitse palata takaisin levottomana.” Katselin vierelläni seisovaa tyttöä, joka oli kokenut vasta nelisen kesää elämässään. Hän oli perinyt isänsä lempeän hymyn ja pyöreät posket. Chipo oli pieni ja viaton, ja jaksoi silti pysyä jaloillaan, vaikka oli juuri menettänyt melkein täysin koko lähimmän sukunsa. Jäljellä oli vain hän, Zherri ja Aio, sekä kahden jälkimmäisen äiti Thalia, vaikka vasta päivää aikaisemmin katraaseen kuuluivat Lesse, Amame, Aio, Mirembe, Nita, Eekke, Fuvi ja kaksoset Nurun ja Zulan, sekä Ammocknadian kaksi vaimoa Pim ja Silam.

Nuori Chipo oli urheampi kuin minä. Hän pysyi rohkeana tilanteessa, jossa minä olisin itse kadonnut johonkin nurkkaan itkemään vuorokaudeksi. Minä hajosin stressin alla herkemmin, kuin pieni lapsi.

Nyt tämä kyseinen pieni tyttölapsi kääntyi puoleeni ja levitti kätensä.

”Syliin?” Hän pyysi pienesti. Nostin hänet ilmaan vyötäröltä ja hän kapusi kaulalleni, laskien pienen pyöreän päänsä olkapäälleni, kietoen pehmoiset kätensä hartioideni ympäri.

”Saanko laulaa?” Chipo kysyi löydettyään tukevan asennon niin, että hänen jalkansa olivat ympärilläni. Katselin ulapalle pää tyhjänä.

”Saat”, annoin tytölle luvan.

”Millaisen rakkauden ilman sydäntä saa,
                           mies tuo joka kuolemaan kurkottaa,
                                                       jonka palkinto on toisen tuskaa,
                                                                                  jonka hymy on valetta vaan.

Ei iloa, ei rauhaa, ei hymyä suo,
                           ei toisen onnelle iloitse tuo.
                                                       Ei naurua, surua, menetystä nää,
                                                                                  kun on kivestä sydän niin yksin jää.

Voi löytyä rakkaus siltojen alta,
                           voi löytyä rakkaus vain kokeilemalla.
                                                       Ei auta jos selän kääntää, pakenee.
                                                                                  Näin tien yksinäisen valitsee.

Millaisen rakkauden ilman sydäntä saa,
                           nainen tuo joka kuolemaan kurkottaa,
                                                       jonka palkinto on toisen tuskaa,
                                                                                  jonka hymy on valetta vaan.”

Ja näin laulaa korvani juuressa nelivuotias pieni tyttö joka on juuri menettänyt koko perheensä.

Sepäs ei ollut yhtään piristävää.

”Sinä ja isä tulette tuosta laulusta mieleen”, Chipo puristi kaulaani hieman tiukemmin, vetäen itseään parempaan asentoon syliini, ”isä näytti aina ilonsa ja oli iloinen kun minäkin olin iloinen. Hänen seurassaan ei kukaan ollut ikinä surullinen, paitsi sinä kun tulit meille vieraaksi. Sinä valehtelet hymylläsi, koska yrität pitää surua sisälläsi. Minä en pidä siitä. Minä haluan että sinä hymyilet aidosti, niin kuin isäkin. Sinulla on kiva hymy, minä tykkään siitä. Isoveli Nathankin näytti tykkäävän. Hänkin valehtelee hymyllään.”

”Onko Nathan sinun mielestäsi surullinen?” Kysyin rikkinäisellä äänellä tytöltä, jota pitelin sylissäni.

”Hmmh! Todella surullinen. Tai, oli. Täällä ollessaan hän ei ollut surullinen kun te kaksi olitte yhdessä. Minä näin teidät ennen kuin lähdimme isosiskojen kanssa juhlista. Minä näin miten te säteilitte. Isä säteili aina, ja äidit, sekä toinen isä säteilivät kun he olivat isän seurassa. Punatukkainen palvelijakin säteilee nykyään aina, on säteillyt siitä saakka kun tulit tänne, ” Chipo nojautui taemmas niin äkisti, että olin pudottaa hänet. Hänen tummat silmänsä välkkyivät yön pimeydessä kaikkia niitä pieniä valoja, jotka valaisivat satamaa ja laivaamme.

”Sinä säteilet kun puhun isoveli Nathanista”, hän sanoi tarkasteltuaan kasvojani, ”sinä pidät hänestä, etkö pidäkin?”

”Chipo-,” yritin sanoa jotain väliin, mutta hymy levisi tytön kasvoille.

”Nyt sinä loistat taas enemmän!” Hän suorastaan riemastui, ”ja tuo on se hymy, tuo on se sinun aito hymysi! Se tekee sinusta kauniin!”

”Hymyileminen tekee kenestä tahansa kauniin”, kerroin tytölle, ”sinusta erityisesti.” Chipo kikatti ujosti ja puristi minut uudelleen halaukseen. Kasvojani kuumotti mutta löysin hymyn kasvoiltani. Oli vaikea olla hymyilemättä näin iloisen lapsen seurassa. Satamasta kaikui laulanta tänne merelle asti, mutta sanoista ei ollut mahdollista saada selvää. Kynttilälaivat alkoivat hajaantua eri suuntiin, mutta meri loisti yhä niiden valoa. Chipo jatkoi äskeisen laulunsa hyräilemistä, ja se teki tilanteesta jokseenkin aavemaisen, kun tuhannet ja taas tuhannet kynttilät kelluivat mustassa meressä.

Valo alkoi kasvaa oikealta puoleltamme ja kuulin ihmisten kiljuvan, kun kynttilämeren tuli leimahti valtavaksi. Tuli tarttui jokaiseen pieneen kynttiläveneeseen siinä katseidemme alla ja jotenkin minusta tuntui, että näin ei ollut tarkoitus tapahtua. Valtava liekki sammui yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin, ja jäljelle jäi vain pieniä veneitä, jotka paloivat loppuun ja upposivat.

”Mitä tapahtui?” Kysyin hämmentyneenä, kun ihmiset alkoivat puhua keskenään. Chipo, joka oli kokoa tämän ajan pysynyt tiiviisti sylissäni, kohotti nyt päätään.

”Helin”, hän päästi pienen äänen ja käänsin itseni toiseen suuntaan. Näin juuri ja juuri ihmisten yli jumalattaren veneen, joka suuntasi kohti pimeyttä. Myös muut ehtivät huomata pienen mustan täplän joka suuntasi hiljalleen kohti länttä.

”Hän ei tykännyt kynttilöistä”, Chipo kommentoi.

”Tai sitten hän oli muuten vihainen”, vastasin mutristellen suutani ja muistellen sättimistä, jonka Helin oli joutunut kokemaan Tiedon jumalan käsittelyssä, ”tai sitten hän vain suuttui muuten vain.” Eipä tämä olisi ketään yllättänyt.

Palasimme pian rantaan ja päivä vaihtui huomiseen yksinäisissä merkeissä. Hovi majoittui kaupungin eteläisen osan satamassa olevassa majatalossa, joka oli siistinyt itsensä hoville sopivaan arvoon. Minä itse en etsinyt sinä iltana itseäni nukkumaan, vaan käänsin suuntani ja löysinkin itseni alakerrasta, joka toimi jonkin oloisena pubina. Näin suuren pyöreän pöydän ääressä Siunattujani – jotka eivät olleet sillä hetkellä vahtivuorossa – isossa läjässä. Suuntasin automaattisesti heidän suuntaansa.

”Hei”, aloitin kömpelösti vetäessäni samalla viereisestä pöydästä itselleni tuolin, ”mitäs täällä tapahtuu?”

Paikalla oli kuusi Siunattua. Miraclia ja Vive istuivat kahdella jakkaralla välissään sellainen aukko, johon minä tuoleineni mahduin. Vive hyppäsi vielä minut huomatessaan pari pientä tökkäystä kauemmas, että minä ja mahtava ahterini mahduimme varmasti pöydän ääreen.

”Hei, mitäs täällä tapahtuu? Me pelaamme”, vastasi minulle Micho, tai siis kimeästä äänestä päätellen hänen päänsä toinen asukki eli Nana, ”ja juomme mutta shh, ei puhuta siitä.”

”Mitä te pelaatte?” Nojauduin kyynerpäilläni pöytää vasten ja katselin kummissani pöydällä olevia kovia kokeneita, ajan ruskistamia kortteja.

”Eräänlaista maailmanvalloituspeliä”, Miraclia näytti suuntaani hänen kädessään olevia kortteja, ”tarkoituksena on yksinkertaisimmillaan selitettynä valloittaa maailma keräämällä muiden kortit pois.” Pöydän toisella puolella Winanth asetteli omia korttejaan pöydälle johonkin hyvin tiettyyn järjestykseen, josta kukaan muu ei ymmärtänyt oikein mitään.

”Haittaako jos seuraan tästä viereltä?” Kysyin, eikä kukaan kieltänyt seuraani, joten jäin seuraamaan. Opin, että pelissä oli kolme osapuolta: Kuninkaalliset joukot, tavallinen maalaisväki ja merirosvot. Kuninkaallisten tarkoituksena oli pitää valta itsellään, maalaisväen tarkoitus oli juonitella itsensä voittajien puolelle ja merirosvot yrittivät viedä valtaa muilta. Pelin alussa pelaajat vetivät pakasta oman puolensa, mutteivat saaneet kertoa siitä muille. Se puoli, kenellä oli pelin lopussa vahvimmat kortit, voitti maailman herruuden.

Yhden erän jälkeen olin ymmärtänyt pelin toiminnan noin suurpiirteittäin ja siirryin katsojan roolista Miraclian avustajaksi/oppipojaksi.

Seuraavassa erässä pelasin jo itse.

Kun aurinko alkoi jo häämöttää yötaivaan takaa, voitin ensimmäisen kerran ja silloinkin satuin maalaisväeksi. Tämän jälkeen Siunatut häätivät minut pois seurastaan ja pakottivat minut nukkumaan, mutten yhä tuntenut väsymystä. Sulkeuduin kuitenkin minulle osoitettuun huoneeseen ja istuin keskelle lattiaa tuijottamaan ikkunasta ulos kauas merelle. Monen tunnin päästä minua tultiin herättelemään, mutta silloinkin minut löydettiin lattialta istumasta, samasta asennosta johon olin pamahtanut silloin, kun olin huoneeseen saapunut. Alakertaan hoville vietiin sana, että minä en ollut vielä ihan kunnossa ja ettei minua nähtäisi sinä päivänä virallisissa asioissa. Tämä järjestely toimi minulle ihan hyvin.

Meni vielä pari tuntia, ja oveeni koputettiin jälleen. Nyt olin sentään etsinyt itselleni tuolin. Oven takana minua huuteli Rorkin ääni, ja hän oli huhuilunsa mukaan tullut Zherrinadian käskystä. Annoin hänelle luvan tulla sisään. Samalla tuli joku muukin.
Rork kumarsi minulle saapuessaan sisään ja hänen perässään kulkenut Aaronvuur näytti eksyneeltä. Hänellä ei ollut sinisiä vaatteita, vaan hän oli pukeutunut kuin kuka tahansa muu Kesän kansalainen.

”Kesän perillinen Zherrinadia käski minua tulemaan tuomaan sanaa”, Rork aloitti vakavana, ”että Talven prinssi Nathan teki sopimuksen Kesän prinsessan kanssa siitä, että palvelija Aarovuur siirtyy Kesän palveluksesta kuninkaan palvelukseen.”

Katsoin ensin Rorkia, sitten Aaronia, joka oli mennyt jälleen punaiseksi kasvoiltaan. Sen jälkeen katsoin jälleen Rorkia.

”Niin?” Kysyin, olettaen, että tarina jatkui vielä.

”Neuvottelijoinanne olemme hyväksyneet asian”, Rork jatkoi, yhä hyvin vakavalla sävyllä, ”ja toivomme, että saamme kouluttaa häntä toimimaan kuninkaan alaisena, ja puolustamaan teitä jos tilanne vaatii.”

”Ihan miten vain”, heilautin kättäni välinpitämättömästi, ”mikä teistä tuntuu parhaalta.”

”Viimeisimpien tapahtumien varjossa-” Rork meinasi jatkaa vakavaa sävyään, mutta minä keskeytin.

”Joojoo, jotain hienoja sanoja vaarasta ja sodista ja kaikesta sellaisesta, minua ei juuri tällä hetkellä kiinnosta, kiitos ja voit poistua. Tulen kuuntelemaan paskanjauhantaa sitten, kun jaksan. Heippa Rork, Aaron, voit jäädä”, käänsin katseeni ikkunaan siihen samaan maisemaan, jota olin katsellut jo usean tunnin ajan. Kaikesta päätellen Rork kumarsi ja poistui sitten. Aaron jäi paikallensa vaihtamaan ahdistuneen oloisena painoa jalalta toiselle. Meni pitkään, ennen kuin sanoin yhtään mitään hänelle.

”Onko tämä mielestäsi väärä päätös?” Kysyin häneltä.

”Mikä?” Hän ei kyennyt lukemaan ajatuksiani, joten hän ei voinutkaan ymmärtää mistä puhuin.

”Se, että Nath käski sinut pitämään minusta huolta, jos tätä nyt tällaiseksi voisi kutsua”, kerroin ajatukseni ääneen.

"Sitä en tiedä olenko oikea ihminen siihen, mutta… Nathan Kingordon käski minua”, hän vastasi.

”Oletko surullinen siitä, että hän käski sinua?” Satamasta alkoi juuri irtautua iso laiva. Sepä olikin vasta mielenkiintoista.

”En”, hän vastasi nopeasti. Katsoin punatukkaista palvelijaa, minun palvelijaani kohti. Sininen ei kyllä ollut sopinut hänen ihonsa väriin ei sitten yhtään. Nyt Aaronilla oli päällään ruskea takki ja samankaltaiset pussimaiset housut, jotka kuuluivat myös palvelijan pukuun. Väri oli tässäkin tapauksessa vaihtunut. Nyt hän meni ihan normaalista ihmisestä.

”Katso nyt meitä kahta”, huokaisin, ”kummallakaan ei ollut aluksi mitään. Ja nyt minusta tehdään kuningasta ja sinusta minulle palvelijaa. Mitä ihmettä Kohtalolla pyörii päässään kirjoittaessaan näitä tapahtumia?”

”Kohtalo… Jumalat, me olemme kaikki heidän lelujaan”, Aaron totesi, ”ja silti sanotaan, että ihmisillä on oma oikeus sanoa vastaan. Mikä siitä lienee oikeasti totta?”

”Kuka tuosta tietää?” Käänsin katseeni jälleen kerran takaisin satamaan, jossa laiva pääsi irti satamasta, ”minua on pyörittänyt jo kolme jumalaa, ja samalla se suurin kaikista. Entäpä sinä, kaikesta päätellen ainakin yksi heistä on siunannut sinua läsnäolollaan?” Kun Aaron ei vastannut osasin päätellä, ettei hän edelleenkään ollut oppinut ajatusten lukijaksi.

”Keskustelin illalla hyvin hurmaavan nuoren tytön kanssa. Juttuhan on niin, että hänen isosiskonsa ainakin osaa nähdä ja käsitellä tunteita, ja tässä vaiheessa ymmärtänet kenestä puhutaan. Keskustelumme jälkeen minulle jäi semmoinen olo, että myös Kesän prinsessa numero 10, vai mitä heitä nyt olikaan, Chipo, on perinyt jokseenkin samanlaisen siunauksen. Hän kertoi, että minä ja Nathan säihkyimme, kun olimme keskenämme. Hän kertoi, että hänen isänsä säihkyi vaimojensa seurassa. Kukapa tietää mitä tällainen nelivuotias ymmärtää, mutta arvelen, että säihkyminen tarkoitti hänelle samaa, kuin rakkaus.”

”Sitten hän myös ohimennen kertoi punatukkaisesta palvelijasta joka säihkyi ollessaan seurassani”, päätin pitkän kertomukseni.

Sivusilmällä näin, että Aaronin käsi ponnahti heti hänen hiuksiinsa jotka olivat, kyllä, punaiset. Minun ei tarvinnut nähdä hänen kasvojaan, sillä tunsin, miten hänen kasvonsa alkoivat jälleen kerran punertua. Olikohan kyseessä jokin sairaus vai kävikö hänen poskissaan vain normaalisti normaalia vilkkaampi verenkierto?

”Minä-…” Hän ei saanut sanaa suustaan. Myös hyvin tyypillistä Aaronia. Punatukkainen, punaposkinen ja takelteli paljon sanoissaan. Niillä sanoilla voisin häntä kuvata jollekulle tuntemattomalle.

”Anteeksi”, hän sanoi lopulta, ”minun ei ollut tarkoitus loukata.”

”Alussa minun oli hyvin vaikea hyväksyä… Sinua. Tiesin, että sielusi on tulta ja kyseinen asia ei ole minulle erityisen mieleen, ymmärtänet syyn. Oli vaikea löytää luottamusta kehenkään, joka on saanut tulen kirouksen, mutta minä olin tuore kasvo talossa ja itse kuningas kaipasi huomiotani, en minä sanonut ei enkä sanoisi edelleenkään. Huomasin kuitenkin pian, ettet ole kuin ne, jotka päälleni hyökkäsivät. Huomasin, ettet ole paha, tai, että näit minut ihmisenä sen sijaan, että olisin ollut sinulle jotain muuta. Tiesin myös alusta, ensimmäisestä keskustelustamme alkaen, että palaisisit jokin päivä Talven valtakuntaan ja minä jäisin pois elämästäsi. Näin, miten olitte hajalla, miten paljon prinssin Nathanin poissaolo teitä koski ja tiesinhän minä jo siinä vaiheessa, että en minä voisi ottaa sitä paikkaa ikinä.”

Aaron huokaisi ja piti pienen tauon. Satamassa joku vilkutti laivalle, jonka purjeita nostettiin siinä toivossa, että tuuli tarttuisi niihin.

”Minä yritin”, hän sanoi, ääni yllättävän vahvana, ”minä ihan todella yritin sanoa itselleni ei, muistuttaa omasta paikastani tässä maailmassa.” Valkoiset purjeet saivat kiinni tuulesta ja pyöristyivät, työntäen laivaa matkaan. Vilkuttelija lähti suuntaamaan kohti toisia seikkailujaan ja laivan seuraaminen menetti mielenkiintonsa.

”Eräs kuningatar sanoi minulle matkani alussa varoituksen”, minä tulin mukaan keskusteluun, vaikka katseeni oli yhä jossain sataman suunnalla, ”että me emme itse valitse sitä, kehen rakastumme. Kutsu sitä kohtalon määräämäksi, kutsu sitä oman päämme ja ruumiimme heikkoudeksi tai Ketun juoneksi, ihan turha sitä vastaan on tapella.”

”Kettu sai minut kerran kiinni”, palasin ajatuksissani menneisyyteen ja Aaron kuunteli, ”ja olin valmis pistämään pääni pölkylle varmana, että tämä oli nyt sitä rakkautta mistä kaikki laulut ja tarinat kertovat. Siinä olin väärässä, ja yritin loppuun asti valehdella itselleni, että olin muka oikeasti löytänyt jotain, mitä voisi kutsua onneksi. Ihmisen on helppo valehdella itselleen, sillä jossain vaiheessa siihen valheeseen alkaa todella uskomaan. Hän vain tahtoi minut, muttei rakastanut minua. Hän tahtoi tietää olevansa jonkin arvoinen, ja minä olin siinä välikätenä, puhumattakaan Ketusta, joka sai sen kaiken tapahtumaan. Minä olin vain lelu.”

Nyt käänsin katseeni takaisin Aaroniin ja samalla tunsin jalkojeni nostavan minut ylös seisomaan.
”Minä en ole leikkinyt kanssasi”, vannotin samalla, kun kävelin hänen luokseen, ”sydämeni ja sieluni kuuluu Nathanille ja sen on Kohtalo itse todennut yhdeksi tiekseni, mutta Aaron, se ei kiellä sitä, ettenkö ajatellut henkesi puolesta kun tulivuori purkautui. Minä tarvitsen sinua nyt ja jatkossa, mutta tarvitsen sinut elossa ja kunnossa, hyvinvoivana ja hymyilevänä.”

Sillä hetkellä Aaron ei hymyillyt. Hän tarkasteli minua varuillaan, kuin koira, jonka häntä oli pujahtanut sen jalkojen väliin. Hän oli kohottanut olkapäitään kuin suojaksi ja hänen leukansa painui rintaa kohti, kertoen minulle, että hän oli epävarma minusta.

”Aaron, me emme itse valitse sitä, kehen rakastumme”, sanon vielä, painottaen sanojani, ”voi löytyä rakkaus siltojen alta, voi löytyä rakkaus vain kokeilemalla. Olen pahoillani siitä, mitä olen laittanut sinut kokemaan ja olen pahoillani siitä, että minä tarvitsin ja tarvitsen sinua.”

”Älä ole pahoillasi”, Aaron vastasi, hieman rentouttaen taisteluvalmiita olkapäitään, ”minä tiedän paikkani. Nathan Kingordon osoitti sen minulle ja sinä itse sen sanoit. Jokainen tarvitsee hädässä ystävän. Jos se on paikkani, niin sen minä osaan hoitaa.”

”Hyvä, sillä palvelijoita minulla riittää. Ystäviä ei niinkään”, vastasin, löytäen hymyni.

Aaron oli yhtä pihalla tässä pimeässä maailmassa kuin minäkin. Meistä kumpikaan ei ymmärtänyt miltä tämä kaikki todellisuudessa näytti, mutta oli hyvä, että vierellä oli joku, joka oli ihan yhtä eksyksissä kuin minäkin.
Siunatut olivat minua varten koulutetut, mutten ollut heitä itse valinnut. Opettajani ja kouluttajani olivat joku muu ohjanneet suuntaani, kaikki tieni olivat minua varten jo valmistetut ennen kuin ehdin niille astua itse ja sitten sanottiin, että minun piti itse tehdä valinta oikeasta tiestä. Minä tein mitä käskettiin, mutten valinnut muiden minua varten luomia teitä. Minä valitsin Nathanin ja minä valitsin Aaronin, ensimmäisen tukijani, joka oli oikeasti ja varmasti minun mieleeni.

Vähän pitää aina kapinoida!

* * *

Kevät julisti käyvänsä sotaan Talven valtakuntaa vastaan. Kesä sanoi olevansa Talven puolella. Syksy oli hiljaa. Tuleva kuningas käy puhumassa kuninkaalle ja kuningattarelle syksyn alussa ja tällä sota lopetetaan ennen kuin se ehtii alkaa. Tämän saman tarinan kuuli päivän aikana satoja kertoja kaduilla, kun sana kiersi suusta suuhun ja korvasta korvaan. Jokainen kansalainen luotti siihen, että tilanne ratkaistaan lyhyeen.

Kansa ei kuitenkaan päässyt näkemään sitä, mitä kulisseissa tapahtui. Tuleva kuningas Zachary Dawns, eli minä, ei nimittäin tullut enää tulivuori-välikohtauksen jälkeen usein ihmisten ilmoille. Hänen aikansa meni siinä, että hän yritti selvittää päässään myllertävää huutoa ja vietti unettomia öitä paniikin ottaessa hänen kehostaan valtaa. Kesän kansalaisesta Aaronvuurista oli sen verran apua, että hän onnistui pitämään tulevan kuninkaan niin järjissään, ettei tämä ruvennut itsetuhoiseksi. Keskikesään mennessä tilanne alkoi päässäni rauhoittua ja ruoka päätti pysyä jälleen vatsassani.

Aaron oppi ratsastamaan. Hän oppi taistelun alkeet, hän oppi pysymään kintereilläni yhtä tiiviisti kuin Notta ja Rork ikään. Hän oli iloinen kun kykeni olla hyödyksi. Kun kesä oli ohi ja syksy lähestyi, Aaronille osoitettiin ihan oma hevonen joka kuljettaisi häntä saattueeni mukana kohti Syksyn valtakuntaa.

Aaron heijasti omaa innostustani, joka oli ollut mukanani vielä vuosi sitten, kun matkani oli alkanut. Nyt Kesän valtakunnasta lähti ihan eri ihminen. En katsellut maisemia, en juossut tutustumaan muihin ihmisiin, vaan sulkeuduin tehtäväni taakse ja istuin hevoseni selässä vaiteliaana.

”Viitta?” Kuulin Rorkin äänen. Viitta. Mikä viitta?

”VIITTA!” Kiljahdin ymmärrettyäni mistä oli kysymys ja huomasin, että kaulaltani puuttui se arvokkain omistamani asia. Kylmä ajatus vieri mieleni kun ymmärsin, etten ollut ajatellutkaan koko kuninkaan viittaa sitten tulivuoren purkauksen. Sen täytyi olla nyt laavan alla entisen linnan raunioissa. Tämä ei hyvä.

”Minulla ei ole sitä!” Käännyin hevoseni kanssa kohtaamaan Rorkin, ”se jäi laavan alle!”

”Minä kyllä sanon, että Pentti vei sen mukanaan ja myi pieninä paloina pimeässä marketissa!” Noviisi Sheken ääni huusi jostain, ”sanoinhan, että näin sen kaltaisia paloja myytävänä torilla, sanoinhan? Ja taaskaan minua ei kuunneltu, eihän? Pentti vei mukanaan, sanokaa minun sanoneen.” Tunsin painon lisääntyvän hartioiden yllä ja kietoutuvan kiinni kaulaani. Kääntäessäni päätäni nähdäkseni taakseni näin, miten kangas laskeutui siististi selkääni ja hevoseni peräpäälle.

”Ja näin jumalat kuulevat meitä”, Rork katseli tapahtumaa selkäni takana ja kommentoi sitä. Viitta oli annettu minulle takaisin.

Jäin katselemaan viittaani. Se oli jälleen erilainen. Matkani alussa siihen oli kirjailtu punaista, kultaa ja pronssia, mutta nyt siitä ei ollut jäljellä enää kuin punainen sisuskangas. Uutena olivat punaiset liekkikuviot viitan alareunassa. Liekeistä kasvoi köynnöksiä, jotka kiersivät mustassa kankaassa kohti kaulaani, ja vihreät köynnökset muodostivat myös soljen, joka piti tämän kaiken kiinni. Kirosin henkilökohtaista pukukriitikkoani Kettua, jonka oletin tämänkin luomuksen luoneen. Oli jokseenkin hänen näköistään yhdistää tuli ja maa juuri minun viittaani, että kiitos taas tästä. Ei minulla ollutkaan yhtään ikävä Nathania muutenkaan, ja sitten piti päästä vielä lisäämään köynnöksiä? Kiitos. Kiitos todella paljon.

Minua kiroilutti. Sattuukohan jumalaa jos sellaista lyö? Minä halusin päästä kokeilemaan. Lapiolla päähän Ketun ah-niin-täydellistä kalloa ja katsotaan, millainen lätäkkö siitä saadaan.

”Olemmeko kohta valmiita?” Huusin saattueelleni, jotka olivat asettuneet molemmille puolilleni valmiina pitkään matkaan. Vastaus kuulosti hyväksynnältä, joten määräsin meidät liikkeelle. Oli jo aika jättää Kesä taakse ja käydä välillä kotimaassani.

Tämä ei ole luku

Sinne meni se Nanokuu.

Tarinaa ois noin kaksi lukua jäljellä, plusmiinus ns. epilogi ja kyllä, mie olen vieläkin kirjoittamassa. Jotenkii aina, kun lupaan kirjoittaa, niin eihän siitä mitään tule, mutta katsotaan mitä tapahtuu. Suurena suunnitelmana on jatkaa tämä kökkö loppuun ja ettiä joku betailemaan tai ainakin lukemaan ja kommentoimaan siltä varalta, että joku vuosi tän vois ehkä julkasta.

Tänään mie kuitenkin piirrän ja nukun, samalla yritän selvittää ongelman: "Miten Kesän valtakunta suree kuolleitaan" (... no, juhlimalla...)

//Plääh, oon löytäny jo tän päivän aikana niin monta asiaa jotka haluan muokata tarinasta enemmän tai vähemmän. Suurinpana lienee Zachin ja Nathanin suhde. Ne tarttee niin paljon enemmän aikaa kasvaa kiinni toisiinsa kuin mitä mie annoin niille. Ei ollu alunperin tarkoitus, että Kohtalo tai mikään muu ylempi voima niitä tunkis yhteen, vaan että ne itte luo omasta suhteestaa niin vahvan, et Kohtalo ne kiinnittää toisiinsa.
Määh.
Toine on Shinja Kira ja sen motiivit. Okei, se koko homma on muutenkin vähän kesken kun se kuitenkin vielä palaa tarinaan, mutta kun tuonne väliin pitäisi saada tungettua niin paljon lisää kökköä ja sitä varten tartteis myös Zachille lisää luonteenkasvatusta ihan sinne Talven valtakunnan ajoille.
//2 Kolmas on Kohtalo. Emmie halua siitä tommosta millaisena oon nyt sen kuvaillu. Sen pitäis olla enemmän semmonen mystinen elementti jossain taustalla josta kukaan ei oikein tiedä mitään, semmonen fakta vaan, että mikään ei satu sattumalta vaan kaikki tapahtuu syystä. Ei tarttee käydä noita tyhmiä keskusteluja siitä, että mikä on ihmisten ittensä määrämää ja niin edelleen, koska ne ei oo johtanu tässä yhtään mihinkään.

Alkuperäiskuva asuu täällä koska minen itte osaa piirtää ilman mallia