Luku 8.

Luku 8.

Tyhjästä huonosti voivaan mieleeni ilmestys ajatus.

”Keira!” Sanoin Iasonin sisaren nimen ääneen kun ajatus iski. Lili hätkähti yllättävää reagointiani.
”Kuka?”

”Iasonin pikkusisar. Keskitalven yönä kun hän katosi, jokin hyökkäsi hänen kimppuunsa. Ehkä hän taisteli vastaan ja katosi liiallisen voimienkäytön perusteella. Ehkä Iasonkin menehtyi samalla tavalla!”

Edessäni istuva Lili kadotti nyt kokonaan hymynsä ja vain tuijotti minua pienen hetken.
”Mitä?” Oli ainoa kysymys, minkä hän sai sanottua rapsutellessaan samalla rannettaan.
”Iason-… Eikö teille muille kerrottu?” Hiljakseen minusta alkoi tuntua, että olin sanonut jotain mitä en olisi saanut sanoa.
”Kerrottu mitä?” Lilin äänestä kuului pelkoa.

”E-… Ei mitään,” yritin korjata tilannetta, joka oli kyllä ollut korjaamattomana alusta asti. Vain minun naiivi mieleni kykeni uskomaan, että valehtelemisesta olisi mitään hyötyä tässä tilanteessa.
”Jerry, mitä Iasonille on tapahtunut?” Lili katsoi minua vakavan pelokkaasti.
”Tuota-…” Änkytin ja päätin sitten olla valehtelematta, ”pari viikkoa sitten jos muistat täällä kävi joku lakimies ilmoittamassa, että Iason on kadonnut.”

”Kadonnut?” Lili kysyi raapiessaan yhä kättään, ”kadonnut mihin?”

”Miksi kadonnut?” Kysymyksen aikana hän painoi noin kahden millin kyntensä molempiin ranteisiinsa vastapäisellä kädellä ja painoi päänsä alas vapisten.
”Miksei Iason sanonut mitään?” Lilin kysymykset alkoivat olla kummallisia, enkä minä edes tiennyt mitä tässä hetkessä pitäisi tehdä. Olin jokseenkin järkyttynyt tavasta, jolla tytön käsiin alkoi raapimisen seurauksena ilmestyä punaisia jälkiä.

”Lil-… Lili, rauhoitu.” Yritin pyytää kun en muutakaan tajunnut tehdä. Heikko ääneni ei tainnut mennä perille astikaan, kun Lilin mielen sisäiset äänet ottivat valtaa hänen päässään. Oli mahdotonta sanoa mitä siellä tapahtui, vai tapahtuiko mitään, sillä hänen katseensa oli tippunut maahan ja jäänyt tuijottamaan tyhjää kohtaa lattiassa, samalla kun hänen koko kehonsa näytti vapisevan pienemmäksi. Hiljalleen hän alkoi mumista jotain omaansa mistä en enää saanut selvää Lilin paniikinomaisen tilanteen johdosta ja nyt aloin ymmärtää missä mentiin.

Ehkä Lilillä oli syy lintsata monilta tunneilta, ehkä hänellä oli ongelma, jonka takia hän ei selvinnyt stressaavista tilanteista. Ihminen, joka oli luonnollisessa olotilassaan ylipirteä tai hymyilevä ja aiheutti sillä kummastusta muissa, saattoi oman sisäisen hyvinvointinsa takia tarvita esiintymistä ulkopuolisille juuri sellaisena, jotta pään sisällä saattoi tapahtua mitä tahansa muuta. Entä jos tällainen ihminen joutui tilanteeseen, jossa pääkopan sisäinen pimeys pääsi esille ja-

Lilin kynnet vetäytyivät käsivarsia myöten ylös kohti kaulaa ja niiden jälkeen jäi molempiin käsiin neljän kynnen punaiset jäljet. Hänen muminansa oli loppunut itkunsekaiseksi ääntelyksi kun hän painoi päätään alas kohti rintaa, ja käsillään korviaan sulkien muun maailman pois.
”Lili!” Heräsin punaisten kynnenjälkien aiheuttamasta painajaisesta ja enää yhtään empimättä hyppäsin tuoliltani alas, polvistuen samasta vauhdista hänen yhteen painettujen jalkojensa juurelle, ”Lili, kuuntele minua!”

Hänen maailmaansa ei sillä hetkellä mahtunut muita tapahtumia kuin se, mikä tapahtui hänen mielessään. Tuskin Lili muutenkaan kuuli mitään omalta paniikiltaan, joka alkoi hiljalleen kuulua hänen hengityksessään. Se muuttui hiljalleen katkonaisemmaksi ja katkonaisemmaksi, johtuen pään asennosta, itkusta ja jostain tuntemattomasta. Meitä ei oltu koulussa ikinä opetettu minkään tämän kaltaisen varalta, joten minä toimettomana yritin repiä hänen tiukasti päähän puristettuja käsiään irti ja omieni varaan, kutsuen samalla hänen nimeään pysytellen rauhallisena hankalasta tilanteesta huolimatta. Pysytellen rauhallisena? Olin kohta aivan yhtä paniikissa kuin autettavanikin!

”Lili, Lili, Lili, kuuntele minua. Kaikki on hyvin. Hengitä rauhallisesti. Kaikki on hyvin.” Yritin puhella ja onnistuin saamaan toisen tärisevistä käsistä itselleni. Lilin hengitys oli jo muuttunut pelkäksi ininäksi kaiken tämän keskellä.
”Minä autan sinut maahan, ok?” Jatkoin puhumista, ”Pistetään sinut maahan, missä voit rauhoittua.” Autoin itseni vapautetun käden alle ja nostin itseäni huomattavasti paljon kevyemmän tytön ylös tuolilta, laskien maahan istumaan. Kuin automaattisesti hän etsiytyi sikiöasentoon istumaan, painaen päätään polviinsa.

”Öh…” Mitäs sitten?
”Lili, kuuntele minua vielä hetki, ole kiltti. Sinun kannattaa käydä kyljellesi, luulisin. Kävisitkö kyljellesi?” Pyysin Liliä, yrittäen samalla rauhoittavasti silittää hänen päätään, jonka puolimetriset keltaiset hiuksensa olivat vapaana ja nyt sotkussa paniikin johdosta. Mitään reaktiota ei tapahtunut, vaan minusta vaikutti kuin hän olisi kasautunut yhä vain pienemmäksi palloksi.

Tässä tiedottomuudessani tein huomaamattani jotain, mitä olin joskus vannonut ikinä enää tekeväni.

Minä aloin laulaa.

Onneksi tiesin niin harvoja kappaleita, että ne eivät sopineet lainkaan tällaiseen tilaisuuteen. Ensimmäinen, mikä tuli mieleeni, oli varsinkin aivan sopimaton kaikessa karmivuudessaan. Sillä kyseisellä hetkellä mieleeni ei kuitenkaan tullut mitään muuta, joten karmivakin laulu kävi, jos se vain rauhoittaisi Liliä.

                             Ensimmäinen tulija oli mies kultanen,
                                                          vallanhimon sokaisema, äksy, vihainen.
                             Kullasta rakensi hän maansa kultaisen,
                                                          orjakseen otti joka luontokappaleen.

                             Riitä ei tämä vielä lisää tarvitaan,
                                                          valta hänet sokais,
                                                                                       kulta pimens pään.
                             Jotta joskus hirmuvallan alta päästäisiin,
                                                          hulluna hänet selliinsä teljettiin.

                             Toinen tulija liikoja uskoi niin,
                                                          sinisilmät valppaina maalle astuikin.
                             Totuudesta ymmärtänyt ei hän vähääkään,
                                                          samaa tarinaa hän itse kertoi vaan.

                             Siitähän ne ongelmat vasta syntyikin,
                                                          totuutta ei tiennyt,
                                                                                       kun suustaan jäikin kii.
                             Teloitettiin raukkaparka tietämättä miks’,
                                                          tarinoita lammasvarkaan luuli totuuksiks.


                             Kolmas tulija vaaraan joutui jo,
                                                          yönsä vietti taivasalla, tästä johtuiko?
                             Seikkailija tiennyt ei mihin astua,
                                                          kunnes koko kylä leikki ihmisjahtia.

                             Minkä portin avaa, minkä jättää avaamat’?
                                                          Yhden mokan erhe,
                                                                                       siitä syntyi tarinat.
                             Tuli hölmö, kaiken nieli, päivän pelasti.
                                                          Lammasvarkaan päivä oli hiukan kirkkaampi.

                                                         
En pitänyt laulamisesta, musiikki oli minulle puolituntematon käsite, mutta kuulihan sitä välillä. Erityisesti tämä kappale oli jäänyt mieleeni, sillä Nanette oli laulanut tätä todella monet kerrat. Kun sanon todella monet, niin todella tarkoitan sitä. Jos hänen päässään ei mikään muu soinut, niin se oli tämä kyseinen vanhoista tarinoista kehittynyt laulu.

Tähän Lili vaikutti kykenevän takertumaan. Pienen hiljaisuuden jälkeen ymmärsin, etten kuullut enää itkua, vaan hänestä alkoi kuulua surkeaa jatkoa laululle – jota minä en ollut enää muistanut tai osannut.

                             Suojassa kynttilän laulettiin niin,
                                                          tarinoita kulkijoiden siistittiin.
                             Ota tuoppi, vielä hetki kuuntelehan,
                                                          vielä yhden tarinan.

                             Neljäntenä saapunut oli rohkeempi,
                                                          kultalinnaan asteli hän urheasti.
                             Hullu mies linnan sellis, sinne elä mee.
                                                          Mutta jospa katsoo kävis ihan noppee?

                             Huutoa ja karjuntaa ei säikähtänyt hän,
                                                          missä kulkee raja,
                                                                                       sen ylitänhän.
                             tyhmänrohkeus kuolinsyyksi kai joku kirjannut.
                                                          Elossa ei vartijat ketään löytänyt.

Laulu loppui, mutta Lili ei tehnyt mitään. Irroitin hellästi tytön omat päälleen painamansa kädet pois suojaamasta ja pyörittelin niitä omissa käsissäni saadakseni hänen verensä liikkeelle.
”Lili pieni, jos kuulet minua niin käy maahan rauhoittumaan, jooko?”

Ääneni taisi viimeinkin mennä perille ja hetken päästä hän kaatoi itsensä kyljelleen maahan. Lilin hengitys oli yhä epätasaista, mutta vaikutti kuin hän olisi yrittänyt rauhoittaa itseään.  Hitaasti hän alkoi ottaa parempaa asentoa, hivuttaen kätensä pään alle ja jättäen toisen lattiaa vasten tukemaan, ettei hän kaatuisi eteenpäin. Violetit silmät tuijottivat minun ohitseni kirjaston tyhjyyteen.

Pompin kahden vaiheella lähtisinkö etsimään Nanettea käsiini (paitsi mistä muka), vai jäisinkö Lilin tueksi. Jokseenkin ymmärsin, etten löytäisi ketään tuttua ja yritinkin ratkaista asioita kuten: A) miten Lili saataisiin vielä rauhallisemmaksi. Kohtahan ajatus jo välähtikin mieleeni.

Hiukset.

Lili muuttui aina aivan eri ihmiseksi jos joku vaikkapa kampasi hänen hiuksiaan. Samanlainen reaktio oli normaalia lemmikkieläimillä, joita silittämällä ne saatiin rauhallisiksi.
Pyrähdin hänen toiselle puolelleen, ja rauhallisesti levitin hänen pitkät hiuksensa lattialle. Jokseenkin heti, kun aloin sormillani kammata niitä suoraksi, Lilin hengitys alkoi rauhoittua entistä enemmän. Pitkiä hiuksia oli helppo käsitellä jopa näin lattialla, ja näin pitkissä pääkarvoissa oli jotain tekemistäkin.

Pujotin sormiani pitkien vaaleiden hiusten väleistä ja vedin ne suoraksi aina loppuun asti. Kohta edessäni oli melkein täydellinen suora kasa keltaisia hiuksia, jotka erottelin kolmeen uuteen kasaan lattialle ja pysähdyin miettimään, miten lettejä tehtiin. Tämäkään ei kuulunut perusopetukseen, mutta olin seurannut vuosien aikana miten Iason, Nanette tai Lili itse oli näihin samoihin hiuksiin sellaisia tehnyt. Kuvittelin itsekseni ymmärtäneeni letin teon periaatteen.

Otin vasemman puoleisen hiuskasan käsiini ja laitoin sen kahden muun väliin. Seuraavaksi otin oikealle jääneen hiuskasan ja laitoin sen jälleen keskelle, toistaen sitten saman vasemmanpuoleiselle. Jatkoin tätä samaa koko melkein metrin pituisten hiusten kanssa ja kuuntelin samalla potilaani vointia. Hengitys oli tasaantunut ja syventynyt, ja luulin sen olevan hyvä merkki. Letistä ei kuitenkaan tullut aivan sellaista kuin olin kuvitellut (miten Iason osasi mitään tällaista!?) ja purin sen, aloittaen nyt alusta, ottaen itselleni paremman asennon polvillani, jotta sain paremman otteen.

Tällä kertaa pidin kaikista kolmesta hiuskasasta tiukemmin kiinni, kun lohduttamisen sijaan aloin tehdä sitä ihan harjoittelun puitteissa. Oli puoliksi mahdotonta pitää kaikista kolmesta kasasta kiinni samaan aikaan, mutta pienellä harjoittelulla (ja hampaiden avulla, ei puhuta siitä) onnistuin mahdottomassa tehtävässä ja hiljalleen letti alkoi syntyä itsestään. Pitkät, sähköiset hiukset vain tahtoivat sotkeutua toisiinsa, joten puolet letin teon ajasta meni enemmänkin sormillani hiusten harjaamiseen kuin itse letin tekoon. Ehdin jo yhdessä vaiheessa kirota, etten hankkisi itselleni naista jolla oli pitkät hiukset, mutta sitten mieleeni tuli vain sanat: ”Ai niin…”

”Jerry, ” Lilin ääni kuiskasi, ”voitko kertoa minulle tarkalleen mitä Iasonille tapahtui?”
”Mutta-” En halunnut hänen päätyvän enää samanlaiseen tilanteeseen.
”Ole niin kiltti. Muuten en saa rauhaa millään ja Nanette joutuu valvomaan vierelläni taas, ” Lili sanoi. Taas? Tämä taisi olla aivan normaali tapahtuma tyttöjen huoneessa. No, parempi saada paniikkikohtauksia suojassa kuin vaikkapa keskellä oppilasjoukkoa, jossa saattoi jäädä jalkoihin.

Joten minä tein mitä pyydettiin ja aloin kertoa tarkasti muistamaani tarinaa siitä, mitä tapahtui keskitalven juhlan aikana sen jälkeen, kun minä olin mennyt jonkun opettajan kielloista huolimatta Iasonin perään. Kerroin kaiken sitä myöten, mitä olin kuullut koulun aulassa käydystä riidasta, mitä Howard-pappa oli kertonut meille keskustassa ja mitä Iason oli tehnyt sekopäisessä tilassaan sinä kylmänä yönä. Muistin myös mainita yllättäen ilmestyneen kirsikkapuun, jonka kaikki keskustassa käyneet kyllä jo tiesivät ja siihen kasvaneet kuvat kun Iason menetti hermonsa. Kerroin mitä parin viikon jälkeen koululla käynyt Pentti Före minulta kyseli ja missä tarkoituksessa.

Kesken tarinani Lili alkoi itkeä, mutta ei hysteerisesti kuin äsken. Minä keskityin puolella aivoistani kertomaan tarinaa, toisella puolella hänen hiuksiinsa, pitäen tyttöä molemmilla tavoilla edes jollain tavalla tässä maailmassa mukana.

Hiljalleen tarinaa kertoessani aloin ymmärtää paremmin Lilin ja Iasonin suhdetta. He eivät olleet poika- ja tyttöystäviä, tai jos jotain oli heidän välillään, niin kumpikaan ei antanut siitä minkäänlaista merkkiä ollakseen pilaamatta heidän niin läheistä kaverisuhdettaan. Olin pitänyt itseäni Iasonin parhaana ystävänä, ja poikapuolisena sellaisena olin varmastikin. Lilin ja hänen välillään taas oli erilainen tunneyhtymä, he molemmat ymmärsivät toisiaan paremmin kuin minä kumpaakaan.

Iasonin olisi pitänyt olla tässä tilalleni tällä hetkellä. Ei ollut oikeasti minun tehtäväni auttaa Liliä pääsemään irti ongelmastaan, vaan se oli entisen huonekaverini tehtävä. Hän olisi tiennyt miten Lilin kaltaisten tyttöjen kanssa piti toimia ja hän ymmärsi naisen maailmaa paremmin, olihan hänellä kaksi sisarta. Ainakin oli.

Nyt Lili epäilemättä pelkäsi menettäneensä tämän kaltaisen ihmisen elämästään. Ei parhaan kaverinsa omasta huoneestaan, vaan sen toisen, johon oli luullut voivansa luottaa. Jos olisin pidättänyt todellista tarinaa keskitalvesta Lililtä, se olisi oikeasti voinut vain pahentaa asioita, kuten hän oli itse sanonutkin. Nyt asiat eivät pahentuneet lainkaan, vaan tämä tyttö etsi surkeasta asiasta jotain järjellistä, johon hän kykeni tarttumaan.
”Jos Iason katosi, ” hän sanoi itkun madaltamalla äänellä, yhä maaten maassa kyljellään, katse yhäkin jossain tuntemattomassa, ”niin miksi meille ei kerrota mitään? Miksi tätäkin asiaa salaillaan? Johtuuko se siitä puusta? Johtuuko tämä kaikki salailu vain niistä elementeistä?”
”Yarrowin mukaanhan joku salaa tätä kaikkea, ” minä tulin mukaan keskusteluun, ”että todelliset tarinat jumalatar Beadinesta ja hänen lahjastaan pidetään piilossa tarkoituksella.”

”Olisiko mahdollista, ” Lili sanoi melkein säikäyttävän vakaana, ”että joku etsii elementtien voimien käyttäjiä ja eliminoi?”

”Etkö minkäänlaista? Kummallisia luonnonilmiöitä, jotka voisivat vaikka selittää minkä takia keskellä kaupunkia kasvaa tällä hetkellä täydessä marjassa oleva kirsikkapuu? Tai, miksi herra Iason Kingin juhlapuvussa on palanut kämmenjälki?”

”Hyvä on herra McBarca. Kiitos avustanne, tässä on toimistoni numero jos satutte törmäämään mihinkään mitä ette voi selittää järjellä.”

”Pentti Före.” Minä vastasin melkein automaattisesti, ”ei hän ollut mikään lainvartija, ei hän muuten olisi kysellyt niin epämääräisiä. Hän yritti selvittää mitä minä tiesin tästä kaikesta.”
”Sinähän et myöntänyt sille miehelle mitään?” Lili tarkisti, alkaen kavuta maasta ylös.
”En. En myöntänyt, ” vannotin ja yritin vielä mielessäni käydä keskustelua Pentti Fören kanssa uudestaan vain varmistuakseni kaikesta. En varmasti puhunut läpi pääni. Kokeilin varmuuden vuoksi taskujani etsiessäni siltä pingviiniltä saamaani yhteistietolappua, mutta se oli kadonnut tai jonkin toisen housun taskussa. Mistäpä olisin muistanut, sillä kaikki vaatteeni olivat samanlaisia. Koulupuvut olivat typeriä.

Lili asettui istumaan, kietoen kätensä uudelleen polviensa ympärille, mutta nyt ollen rauhallisena ja hyvinkin ei-paniikissa.
”Oletko nyt kunnossa? Autanko sinut huoneeseesi?” Kysyin.
”Hmmh, ” Lili mutisi vastaukseksi. Oletin sen tarkoittavan kyllä ja nousin nostamaan hänet jaloillensa. Katseeni kävi pakostakin hänen ranteissaan, joista toisen ihon oli kynsi jossain vaiheessa puhkaissut ja pari pientä pisaraa verta oli valunut kohti kämmentä.

”Ei hätää, ” Lili sanoi hiljaisena, ”olen aina elänyt tämän kanssa.” Jotenkin uskoin sen. Onnistuin nostamaan luokkalaiseni omille jaloilleen, mutta hänen päässään heitti ja hän oli kaatua päälleni.
”Minä kannan sinut, ” sanoin suoraan, ”en halua, että kaadut portaikossa. Sinun pitää saada vettä tai jotain.”

Naiselta ei saanut kysyä painoa, mutta sellaista kantaessa kolme kerrosta ei sekään salaisuus jäänyt hämärän piiloon. Lili oli pitkä, mutta hänellä oli tuskin mitään, mistä olisi tullut lisäpainoa ja hän olikin melkein sairaalloisen laihan rajalla.
Se ei todellakaan tarkoittanut, että kolme kerrosta olisi sujunut minulta aivan helposti. Kirjastosta pääsi suoraan aulassa oleviin portaisiin ja noin kahdenkymmenen ensimmäisen askelen kipuaminen tuotti vain vähäistä tuskaa. Seuraavat portaatkin alkoivat siitä suoraan heti, mutta siinä olevien neljänkymmenen askelman aikana omien jalkojen nostaminen alkoi jo tuntua tuskaiselta. Olin mätkähtää polvilleni heti kolmannessa kerroksessa, mutta hammasta purren sain kysyttyä Lililtä tarkkaa suuntaa (etten eksyisi, niin kuin eilen)
”Toisella puolella rakennusta, ” Lili sanoi nolona, ”ei sinun tarvitse minua kantaa, pystyn kyllä itse, ei tämä niin vakavaa ole.”
”Älä kuvittelekaan, ” puuskutin, ”minä olen tämän luokan edustaja. Minä pidän teistä muista huolta.”
”Otat roolisi aivan liian vakavasti, ” muina päivinä tuo olisi voinut olla vitsi, mutta tällä kertaa luulin, että sitä tarkoitettiin aidosti.

”Hah. Minkämoinen luokanedustaja minä olisin, jos jättäisin teidät pienet pulaan?” Yritin keventää tilannetta.
”Jopa Avrilin?” Tuli julma tarkennus. Vastaus tuli kuitenkin aivan suoraan.
”Jopa tulevan vaimoni, kyllä. Mihin suuntaan?”

Lili oli hetken järkytyksestä hiljaa, ja taputti sitten minua vasemmalle olkapäälle antaen suunnan. Lähdin laahustamaan taputuksen osoittamaan suuntaan ja totesin reppuselässä kantamisen olevan helppoa näin tasaisella.
”Onko teidät-…” Lili alkoi heti ymmärtää mistä oli kysymys. Avril ei siis ollut puhunut tästä kohtalosta huoneessa muille tytöille.
”Jep.”
”Milloin?”
”Sain tästä eilen selville.”
”Onko minut kutsuttu?” Lili varmaan ajatteli, että tämä ei ehkä ollut se iloisin asia puhua, mutta onnistui silti kehittämään jonkin iloisemman keskustelunaiheen tässäkin ongelmassa.

Naurahdin hieman.
”Sovitaan vaikka että on, jos tuot minulle jotain vahvaa juotavaa, että unohdan sen päivän ikuisesti!”
”Eikö Iasonin sisarkin meinattu juuri avioida?” Lili vaihtoi aihetta.
”Kyllä.”
”Miksi nämä molemmat tapahtuvat näin samaan aikaan?” Kuului seuraava kysymys. Tuota en ollut ikinä edes päivän aikana ehtinyt ajatella.
”Mitä tarkoitat?”

”Tarkoitan sitä, että pakkoavioliitot ovat kuin peliä, ” Lili mietiskeli, ”jos yksi rikas perhe yhdistyy toisen kanssa, tulee muille pelaajille kiire päästä mukaan peliin. Kumman liitto oli aiemmin tiedossa?”
”Mitä-? Luulisin, että meidän, ” pakkohan oli olla. Keira Kingin vihkiminen tuli sen verran yllätyksenä, että se kuulosti hätiköidyltä.

”Joten on mahdollista, että kun sinun vanhempasi lähtivät pelaamaan, niin Kingin vanhemmille tuli kiire matkia perässä. Teidän vanhempannehan tuntevat toisensa?”
”Jokainen rikas perhe tuntee jokaisen rikkaan perheen. He kaikki suorastaan elävät samoissa juhlissa.”
”Paljollako tämä järjestettiin?”
”Herra Pina taisi mainita kolme miljoonaa.”
”Kolme miljoonaa on suuri hinta, keskitason luokkaa. Kingeillä oli varmaan varaa heittää omassa pelissään suurempi summa ja saada parempaa huomiota.”
”Eli Iason ja sisarensa katosivat sen takia, että minun vanhempani tahtoivat ostaa perheeseen uuden tyttären. Miten piristävä ajatus.”
”Valitettavasti. Käänny tästä oikealle, seuraavasta vasemmalle.”
”Minä en enää löydä omaan huoneeseeni!”
”Sitten nukut meidän lattiallamme.”
”Avrilin kanssa samassa huoneessa? Minulla ei ole itsetuhoisia ajatuksia, kiitoksia ehdotuksesta vain.”
”Eikö teitä avioidakaan?”
”Vasta keväämmällä! Eiköhän minulla ole siihen aikaa oikeuksia elää ilman häntä elämässäni, vai mitä?”
”Joten mitkä ovat tunteesi tässä tilanteessa?”
”Minun vai? Äärimmäisen epäinnostuneet, jossain määrin masentuneet ja välistä raivostuneet.”
”Tarkoitin Avriliä kohtaan.”
”Nollassa. Hänhän on tämän koko ajan yrittänyt pitää minut poissa luotaan, ja hän on onnistunut siinä aivan täydellisesti. Minua ei kiinnostaisi enää lainkaan olla minkäänlaisissa tekemisissä hänen kanssaan, ja hänellä on sama juttu. Aivan kuin hän jo pelkällä olemisellaan työntäisi minua pois luotaan. Ei sellaisen kanssa ole yhtään miellyttävää työskennellä.”
”Se johtuu tulesta. Kaksi tulta ei kestä keskenään.”
”Vaikka kaksi tulitikkua loisi yhdessä suuremman tulen. Sinun profetiassasi on ongelmia, oletko huomannut? Muistelepa mitä sanoin Iasonista ja mihin minun pitäisi nyt tästä mennä?”
”Oikealle.”
”Kiitos, Iasonista ja Keirasta, joista molemmat olivat maata. He pärjäsivät keskenään.”
”Kyse olikin sisaruksista.”
”Miten se muka vaikuttaa? Mikä ero on sisarrakkauden ja miehen sekä naisen välisessä rakkaudessa?”
”Sisarukset tai veljekset kasvavat alusta asti yhdessä ja oppivat sietämään toistensa huonojakin puolia. He tarvitsevat toisiaan alusta asti.”
”Eivätkö rakastavaiset muka tarvitse? Minun mielestäni sinä ja Howard vain yritätte pakottaa tätä ajatusta siitä, että kahden saman elementin ihmistä ei voi rakastua toisiinsa.”
”Kuka on Howard, jatka suoraan tästä.”
”Howard on se keskustan hullu mies. Hänkin näkee asioita, kuten sinä.”
”Mitä hän näkee?”
”Eräänlaisia värejä ihmisten ympärillä, kuten siinä eräässä kirjassakin mainittiin.”
”Uskooko hänkin tähän teoriaan?”
”Kyllä. Kerran hän osoitti minulle pariskunnan, jotka olivat kuulemma samanväriset, ja he päätyivät eroon vielä saman tunnin aikana.”
”Luulen, että sisarusten kanssa tilanne on eri. Sisaret eivät asu loppu elämää yhdessä, he eivät ole toistensa tarkoitetut parit.”
”Mikä ero siinä on!?”
”Sisarrakkaus ja rakkaus ovat molemmat eri asioita! Kaksi saman elementin ihmistä ei voi rakastaa toisiaan miehenä ja naisena, mutta sukulaisen kanssa pärjää.”
”Hyvä on. Tulevaisuudessa minä ja Avril siis tapamme toisemme.”
”Ette, jos opitte toimimaan yhdessä. Kaksi elementtiähän voi vahvistaa toista?”
”Sinä et osaa päättää.”
”En tietenkään. Tämä on vain epäilyä! Jos te tuhoatte toisenne, niin sitten minä tiedän olleeni oikeassa. Käänny tästäkin vasemmalle ja se on tuo kolmas ovi, mikäli et tunnista. Tai oikeastaan, päästä minut alas. Kyllä minä ihan oikeasti pystyn kävelemään.”
”Aivan varma?”

”Aivan varma,” Lili vannotti ja minä uskalsin päästää hänet putoamaan jaloillensa maahan. Huokaisin helpotuksesta kun paino selästäni lähti ja pyöräytin olkapääni paikalleen. Lili tepasteli käytävällä eteenpäin kohti heidän huonettaan ja koputti oveen. Minä tulin perässä pyöritellen käsiäni saadakseni tällä kertaa oman vereni liikkeelle.
”Kiitos, ” Lili muisti sanoa, ”että olit tukenani.”
”Ei haittaa,” tuhahdin, ”kunhan sain ajateltavaa tämän typerän avioliiton sijaan.”

Ovi aukesi Naneten avatessa sen.
”Se oli auki, ” hän huomautti väsyneenä, kuin juuri herätettynä.
”Tietenkin oli, ” Lili naurahti, ”kiitos vielä Jerry. Luuletko selviäväsi huoneeseesi?”
”En, harhailen loppuelämäni näissä käytävissä.”

Nanette kurkisti huoneesta minua, kun Lili tepasteli hänen ohitseen huoneen suojaan.
”Jerrykö se siellä? Oletko sattunut näkemään Avriliä?” Hän kysyi ohimennen.
”En ole.” Sanoin suoraan juuri ja juuri välttäen tiuskauksen.
”Ai. No, hän lähtikin ulos varmaan tunti sitten. Kaipa hän kohta paleltuu ja tulee takaisin. Kuka lähtee ulos tällaisella säällä? Ulkona oli viimeksi näin kylmä ilma keskitalvella.”

Kylmä ilma ja keskitalvi. Jotenkin ne molemmat olivat saaneet negatiivisen soinnun minun korvissani ja yhdistin ne kaikkeen pahempaan.
”Minä voin käydä katsomassa pihalta näkyisikö häntä, ” totesin, vaikka minusta tuntui, että tein väärin, ”eiköhän hän ole vain lähtenyt keskustaan.”
”Hmm, ” Nanette totesi ja katosi takaisin huoneeseen sulkien oven samalla perässään. Lähdin itse kulkemaan käytävää pitkin suuntaan, jossa muistin nähneeni portaat alas. Alas löytäminen olikin helpompaa kuin omalle huoneelle löytäminen.

Olin tuskin päässyt alakertaan, kun minulle jo tuli kylmä katsellessani suurista aulan ikkunoista ulos. Ulkona kävi viima, joka pyöritti päällimmäistä ja sillä hetkellä satavaa lunta sekoittaen sitä. Mieleeni tuli jälleen pakostakin keskitalven juhlan viiltelevä viima, jonka pistelyn kykenin yhä tuntemaan poskillani. Minkään järjen mukaan kenenkään ei pitäisi olla ulkona tuossa jumalattomassa säässä. Eiköhän Avril ollut jo aikoja sitten palannut sisälle ja oli varmaan vain jossain hyvässä piilossa, tai ehkäpä kävelimme huomaamattamme ristiin.

Ei ulkona ollut mitään muuta, kuin pimeässä talvimyrskyssä epätoivoisesti elävä tuli, joka näkyi juuri ja juuri melkein jäätyneistä ikkunoista.

Haukottelin ja käännyin vasemmalle lähteäkseni käytävän toiseen päähän, josta pääsi ne portaat ylös, jota pitkin pääsin aivan oman huoneeni vierelle. Päältäni meni viisi askelta reagoida siihen, mitä todella olin nähnyt ikkunan läpi. Viidennellä askelella pysähdyin, seisoin sekunnin paikallani ja heti seuraavalla hetkellä lähdin puoliksi kompuroiden juoksemaan kohti ulko-ovea. Ikkunoiden lävitse näin nyt selvemmin tuiskeen lävitse sen saman minkä olin jo äsken huomioinut. Koulun ovelle johtavan tien toisella puolella, sopivan kaukana hyvästä pakopaikasta liikuntasalista, paloi todella epäluonnollinen tuli, joka pinnisteli kylmää ilmaa vastaan.

Minulle oli kehittynyt viime päivien aikana täydet edellytykset ymmärtää mitä tuo epäluonnollinen tuli oli tullut ja jos teoriani Iasonista ja Keirasta piti millään lailla paikkaansa, oli joku ongelmissa. Niin olin kohta minäkin kun tungin itseäni johonkin, mistä en ollut vieläkään saanut kunnollista käsitystä.

Ulkona oli todellakin kylmä, ja lunta oli tullut jälleen vain yhden päivän aikana lisää noin pari senttiä. Jääkylmä, pisteliäs viima kävi heti minun kimppuuni kun sain oven auki, puskien kasan lunta aulaan sisään. Huolimatta vaatetuksestani, joka sisälsi itseensä aivan normaalin koulupuvun ja ikivanhat lenkkikenkäni, lähdin juoksemaan tuiskua vastaan kohteenani pieni palanut alue.

Tiheimmän tuiskun keskeltä tunnistin hahmon, joka oli valahtanut polvilleen kohtaan, jossa ennen oli ollut metri lunta. Nyt kaikkialla hahmon ympärillä näkyi maa ja jokunen yksinäinen kuumuudessa kuivunut jokin rätisi riemuisassa tulessa. Tuuli ei vain tuivertanut henkilön ja palaneen kohdan lävitse, vaan ikään kuin pyöri sen ympäri kuin vaanien tilaisuutta, jolloin tulta viimeisillä voimillaan hallitseva ihminen ei enää iskisi vastaan.

Kaiken keskellä olevalla henkilöllä pystyi olemaan vain yksi henkilöllisyys.
”PYSY POISSA!” Kuulin Avrilin äänen huutavan, mutta kaiken tuon sodan keskeltä hänen ei ollut mahdollistakaan nähdä minua, joka olin vasta nyt päässyt hänen ympärillä kiertävän ilman keskelle. Jouduin peittämään silmiäni joka puolelta tulevilta teräviltä lumi- ja jäähiutaleilta kädelläni, johon tuntui tulevan jäisiä haavoja jokaisesta osumasta. Avril, joka oli polvillaan kuolleen, melkein palaneen ruohikon keskellä, näytti tuijottavan taisteluvalmiina, mutta voimattomana jonnekin tuulen ja tuiskeen keskelle, minne asti minä en edes nähnyt. Näin hänen käsissään kaksi pientä kiveä, jotka näyttivät ennen valkoisilta, mutta olivat nyt nokiset ja tuhkaiset, kuten hänen käsivartensakin, joista oli palanut puolet hihaa molemmilta puolilta.
”Avril!” Huusin myrskyyn ja syöksyin kovinta vauhtia pyörivät tuulen lävitse kohti kaiken keskikohtaa. Jäätävät ympäriinsä lentelevät lumihiutaleet iskivät paljaaseen ihooni viiltoja, mutta en antautunut kylmyydelle tai tuulen poistyönnettäväksi.

Avril, joka ei ollut kuullu ääntäni tuulelta, kohosi puoliksi polvilleen ja iski koko voimallaan kahta kiveä yhteen, pää painuen käsien alle suojaan kun suuri tulilieska iski hänen jaloistaan liekehtiväksi suojaksi hänen ympärilleen. Minun vauhtini pysähtyi liekkien vaikutuksesta, ja suojasin itseäni tällä kertaa kuumuudelta, joka sulatti äskeisen kylmyyteni pois. Kiviä iskiessään Avril menetti tasapainonsa ja kaatui kovalle maalle. Kivet hänen käsissään murentuivat omaa aikaansa tuhkaksi ja kalkkikivipölyksi ja se kaikki yhtyi tuuleen.  Käsieni suojassa kuulin tuulen nauravan hänelle.

Katsoin käsieni suojasta lumimyrskyyn ja tunnistin tuulen keskeltä hahmon, joka ei äsken ollut siellä. Sen muodot haihtuivat ilmaan, ja tiesin ettei siellä oikeasti ollut ketään ihmistä, vain henki, kylmä henki, joka pyöritti voimillaan taistelukentän raa’an kylmää ilmaa.

Aikaa ei ollut enää lainkaan, sillä Avrilin puolitajuttomuuden liekit alkoivat antautua tuulen pyöritettäväksi. Pyrähdin viimeiset askeleet ja päädyin kädet levällään suojana Avrilin ja kylmän ilman hengen väliin. Itse en sitä edes tajunnut, mutta käsiäni levittäessäni lieskat iskivät molemmilta puoliltani kuin käskystä.
”Et koske enää luokkalaisiini!” Huusin hengelle, joka vain tuijotti valkeuden ja pimeyden seasta minua. Olin jälleen varma kuulevani naurua. Näkymättömän käden kohotuksella henki nostatti maasta juuria, jotka kietoutuivat minun ja Avrilin ympärille kahleiksi.

Tuntematon voima oman ymmärtämättömyyteni syövereistä otti minusta vallan ja juuret syttyivät tuleen. Käsitykseni näistä voimista katosi ja tein mitä kuumuuteen tottuneet hermoni minun käskivät tehdä. Heikot juuret paloivat aivan lyhyessä hetkessä poikki ja levitetyt käteni ohjaistivat suurilla liikkeillä kaiken kutsumani tulen kohti henkeä ja sen pyörittämää ilmaa. Lumimyrsky ja lieskat yhdistyivät ja ympärillemme syntyi kehää kiertävä tulirinki.

Henki peruutti näkymättömiin leikkiringistä, mutta minun jo huokaistessa helpotuksesta se ilmestyi puoliksi näkymättömänä minun eteeni suurena ja mahtavana. Jos se oli joskus ollut ihminen, se oli ollut mieshenkilö, josta nyt oli jäljellä vain vaaleat ääriviivat jotka erottuivat hädin tuskin tulen ja tuiskeen keskeltä. Sen tyhjät silmät tuijottivat minua ylhäältä ilmasta.
”… Anna… minulle… voimasi…” Puhunut ei ollu ääni, vaan enemmänkin kaiku, joka pyöri ympyrää kilpaa liekkien ja minua viiltelevän lumimyrskyn kanssa, se oli kuin jäätynyt kuiskaus jäisen lammen pinnalla, kuin kuun yksinäinen ulvonta pakkasyönä. Henki muutti sillä hetkellä jokaisen lumihiutaleen vedeksi, joka sammutti tuleni, vain muuttuakseen kylmyyden palattua takaisin jääksi ja jatkaen sitten sotaansa minua vastaan.

Ääneni katosi yhdellä sisään hengityksellä ja tunsin sisuskalujeni jäätyvän. Henki toi myrskypiiriään lähemmäs tehden minusta puolustuskyvyttömämpää, enkä osannut tehdä muuta kuin tuijottaa sen olemattomiin silmiin. Vapaana tuulen mukana kohmettunut käteni löysi jostain syystä tuttuun kohtaan taskun suulle ja käteeni osui vanha kaverini sytytin. Uskollinen ystäväni, jota olin sinä päivänä juuri luvannut olla enää ikinä sytyttämättä.

 Enää mitään ajattelematta vedin sen esille painaen samalla kipinäpainiketta ja kättäni seurasi punaisen ja sinisen liekin sekainen tulivana. Se syöksyi henkeä kohti, pakottaen tämän jälleen ulos ringistä. Painoin huomaamattani uudelleen samasta painikkeesta ja koko kehoni ympäristöstä tuli uusi tulirinki meitä kiertävän myrskyn sisäpuolelle suojaamaan minua ja Avriliä. Uusi lämpö valtasi minun rinkini sisustan, kohoten voimakkaampana kuin tuuli ja lumi. Sisustani suli ja puhekykyni palasi.

”En päästä sinua kuolemaan!” Huusin Avrilille, vaikka en tiennyt hänen todellista vointiaan, ”en päästä sinua häviämään tällaisessa tilanteessa. Minä olen sinusta vastuussa, joten älä luulekaan, että luovuttaisin sinun suhteesi!”

Kylmyyden henki kierteli liekkieni ympärillä etsien minun puolustuksestani heikkoa kohtaa, ja yritti iskeä siihen uudella tuulella. Työnsin tuulen sivuun tulellani ja annoin sen hyökätä hengen perään. Kun keskittymätön keskittymiseni meni sen jahtaamiseen, kasvatti se uudet juuret minun käsieni ympärille ja hallintani tuliringistäni herpaantui. Henki pääsi taakseni ja päätti hyökätä minun sijaani puolustuskyvyttömän Avrilin kimppuun. Näin taakseni vain vähän ja minua puristavat juuret estivät minua puolustamasta tai kääntymästä yhtään enempää. Henki kohotti uutta tuulta entisen joukosta ja oli valmistautui elämän lopettavaan hyökkäykseen Avril Priveteä kohti.

Vatsallansa maannut Avril ei kuitenkaan ollut vielä ollut tajuton. Käsiensä viimeisillä voimilla hän käänsi itsensä ympäri nopean yksinkertaisella liikkeellä juuri hetkiä ennen iskua ja yläruumistaan nostaen hän kohotti kätensä eteensä kuin suojaksi. Hänen molemmista kämmenistään iski uutta liekkiä, luoden tuliryöpyn, joka iski henkeä kohti. Avrilin ilme oli enemmän kuin päättäväinen kaikkien kipujensa keskellä.

Olematon ääni huusi kuin palava ja hengen ote luonnonvoimien hallinnasta petti niin, että pääsin jälleen riuhtomaan itseni irti juurista, vain kaatuakseni heikkouttani polvilleni Avrilin kohotetun ylävartalon taakse. Henki keräsi kaiken tuulensä taakseen ja iski sen kaiken meitä kohti samalla hetkellä, kun minä maasta käsin vielä kerran napautin sytytintäni kohti taistelua. Ruumiini ulkopuolelta kasvava liekkimyrsky yhtyi Avrilin yksinäisen suojauksen lisäksi, kiertäen sitä ja räjähtäen lopulta omaksi laajemmaksi suojakilveksi, joka piti poissa niin pakkasen, tuulen kuin kaiken talveen liittyvän.

Ääni alkoi kadota korvistani, enkä enää kyennyt hahmottamaan maailmaa lainkaan niin hyvin. Tunsin vain kylmyyden lannistuvan samaa vauhtia, mitä luomani liekit paloivat tyhjyydessä. Talvi-ilma leutoni lumisateen ja tuulen lannistuessa. Avril kaatui maahan, pää osuen minun polveani vasten. Tilanne rauhoittui ja pieni tyhjä sytytin putosi kädestäni, jota en havainnut enää lainkaan.

Vaikka vasta äsken luulin tulleeni kuuroksi, nyt talven hengen kadottua aloin kuulla pyyntöjä, valituksia tai anomuksia.

                                                          ”Auta,                auta,                  auta”

Kuulemani vahvin ääni kuulosti nuorelta tytöltä, jolla oli huudossaan samanmoinen sävy kuin jollain, jonka olin tuntenut jo vuosia. Ääni kuitenkin sekoittui muihin pyyntöihin, jotka taistelivat tietään jonkun kuultavaksi. Ne kaikki kuitenkin katosivat viimeisen, lempeän tuulahduksen mukana ohitseni, eivätkä ikinä palanneet.

Tuijotin tyhjyyteen, enkä ymmärtänyt toisen ihmisen elämää, joka taisteli olemassaolostaan pää polveni päällä. Mieleni osasi silti puhua hänelle minun itseni sitä tajuamatta.
”… Lupasin…” Ääneni sanoi, ”etten päästä… Sinua kaatumaan…”

Jostain kuului normaalien ihmisten ääniä, kun maailma alkoi lopulta valua olemattomuuksiin silmissäni. En kaatunut, vaikka se olisi ollut luonnollista, mutta jokin piti yläruumistani pystyssä loppuun asti. Vielä tajuttomuuden rajoillakin kuulin Avrilin hiljaisen, melkein kadonneen äänen kuiskauksen.

”… Jalkani…”

A/N 39 320!