Luku 5

Luku 5, Iason
Jerry heräsi aina ajoissa.

Kolmen vuoden luulisi riittävän totutteluun tällaisia aamuja varten, mutta minusta oli yhä outoa nousta ennen omaa henkilökohtaista heräämisaikaani siihen, että joku alkoi kolistella ja kompastella huoneen toisella puolella. Jokseenkin olin jo ehtinyt vannoa ikinä ottavani itselleni naista, joka heräisi minua aikaisemmin meikkaamaan, sillä en jaksanut kuunnella tuota kamalaa meteliä.

Toiselta kantilta ajatellen minulla sentään oli joku, joka pakotti minut hereille kolinallaan. Ei minusta silti ollut millään lailla miellyttävä herätä minään aamuna, varsinkaan kun tiedossa olisi jälleen yksi turhauttava koulupäivä turhauttavassa pakkopullakoulussa, jossa piti kumarrella opettajille. Enhän minä olisi täällä, ellei minua olisi alun perin pakotettu vanhempieni toimesta.

Vanhempani. Heistä minä olin hyödytön. Sukuni oli hyvin vanhoillinen ja niin olivat myös nämä kaksi kummallisuutta, jotka olivat sattuneet saamaan minut, sekä molemmat sisareni, nuoremman ja vanhemman. Tässä maassa vanhoilliset rikkaat perheet arvostivat tyttöjä. Vähemmän hienostelevat perheet osasivat sentään käsitteen tasa-arvo, eivätkä esimerkiksi myyneet omia tyttäriään muualle vaimoiksi. Sehän se mukavin asia rahan ja lapsien omistamisessa oli: Jos satuit saamaan tytön, niin sellainen pystyttiin myymään markkinoilla rikkaammalle miehelle vaimoksi. Perheeseen syntynyt poika taas tarkoitti joko vaimon ostoa tai kokonaan tällaisten typerien kauppojen unohtamista, kuten toivoin omalle kohdalleni, mutta se saattaisi tiputtaa perhettä pois rikkaista piireistä. Joten mitä hyvää poikalapsessa oli, jos heistä ei saanut rahaa?

Nämä olivat täysin kyllä sellaisia ajatuksia joita en olisi saanut ajatella näin aamuisin odottaessani omaa herätystäni, mutta minkäs sille voi kun ilkeät ajatukset mönkivät aivoihini. Pakkoavioliiton uhka saattoi tulla aivan kenelle tahansa ja vajaa kolmekymmentä prosenttia niistä päättyi onnellisesti. Mitä jos vaikka minun pikkusisareni myytäisiin perheeseen, joka…

Puristin silmiäni kiinni, sillä vakavasti halunnut ajatella mitään tuon kaltaista. Jos maailmassani oli jotain, mitä pidin tärkeänä, niin ne olivat molemmat sisareni. Vanhemman puolesta oli kyllä jo liian myöhäistä rukoilla, Nellian oli jo kokenut vanhempieni rahanhimon ja hän oli kulkenut uuteen taloon jo minun ensimmäisenä oppivuotenani. Nuorempi, Keira Mia King, joka ei ollut vielä edes tähän saastaiseen kouluun valmis, oli onnekseni vielä puhtailla papereilla. Pakkoavioliiton myötä olin menettänyt vanhemman sisareni jollekulle Nanteksen rikkaalle, enkä vielä ollut millään lailla valmis menettämään elämästäni myös Keiraa. En varsinkaan nyt, kun olin menettämässä parasta kaveriani – joka oli tällä hetkellä majoittautuneena vessaan.

Jerry oli muuttunut Avrilin tultua hiljaisemmaksi ja ehdottomasti kyynisemmäksi. Kemiantunnin riidan jälkeen molemmat heistä tuntuivat katoavan maailmasta. Lili ja Nanette päivittivät tietoomme jo seuraavana päivänä, kuinka Avril oli sairastunut ja makasi puolitajuttomana alakerran sairastuvalla, ja kohta jonkinmoinen masennus iski Jerryyn. Olimme turhaan yrittäneet saada selville riidan aihetta, mutta Jerrystä ei ollut kohta enää puhumaan mitään tapahtuneesta ja Avril aloitti kuulemma aina mykkäkoulun kun Jerryn nimi mainittiin.

Niinpä me jäimme vain seuraamaan tilanteen pahenemista viereltä. Jerryn masennus vei häneltä puhekyvyn, hymyn ja elämänilon. Jossain vaiheessa yritin puhua hänelle, mutta hän vain istui ja tuijotti eteensä, kertoen vain:
”Minua ei olla ikinä vihattu, ” ja siinä kaikki. Luokkamme edustaja, josta olisi ollut parhaimpina päivinä puhevastusta jopa pormestarille, joka nyt ei ikinä sulkenut suurta viiksien peittämää suutaan (ei ole muuten montaa ihmistä jotka oikeasti näyttävät mursuilta. Pormestari on juuri yksi niistä harvasta mursuihmisestä. Yritä nyt siinä pitää pokkaa keskitalven puhetta kuunnellessa, kun puheen pitää kävelevä kaksijalkainen merenelävä.), ei kyennyt edes puhumaan minulle, ei edes silloin kun minä söin hänen aamupalansa yksi typerä aamu suuhunsa. Ai miksikö se oli typerä? Se oli sama aamu, kun tajusin Jerryn laihtuneen. Eihän siinä mitään, Jerry oli jo valmiiksi pitkä ja laiha, mutta siitä jos otti vielä kiloja pois…. Huh, luita tuli näkyviin!

Lilin päivitysten mukaan Avril oli paranevassa kunnossa. Terveydenhoitaja ei keksinyt tytön kummalliselle taudille syytä, mutta se kului itsestään selvästikin pois, sillä ajallaan Avril palasi takaisin opiskelemaan. Hetken aikaa kahden riitelijän läsnäolo sai koko luokan ahdistumaan hiljaisuuteen, mutta lopulta minä sain onnistuneesti rikottua jään ja normaali opettajiin keskittymätön puheensorina palasi keskuuteemme. Jerryja Avril eivät missään vaiheessa puhuneet toisilleen, he käyttäytyivät riidasta alkaen kuin toista ei edes olisi olemassa. Jollain lailla se pakotti luokkaamme erilleen. Joku joutui valitsemaan ystävänsä ja huonekaverinsa väliltä, eikä kukaan meistä oikein osannut muutenkaan käyttäytyä tässä tilanteessa niin kuin tässä olisi pitänyt.

Tytöt eivät tietenkään voineet jättää kämppäkaveriansa yksin. Jonkun oli pitänyt pysyä myös uuden luokkalaisen kanssa luokan hiljalleen jakaantuessa ja Lili oli siihen tilanteeseen päätynyt kaikessa kiltteydessään.

Tällä hetkellä luokan jakautumisella ei ollut niin väliä, vaikka se häiritsikin yhden jos toisen mieltä. Talvi oli edennyt jo keskiosaansa ja se tarkoitti jonkinmoista keskitalven lomaa. Keskellä talvea oli yksi päivä, jolloin aurinko ei noussut koko päivänä, kun se oli ensin tullut harvemmin ja harvemmin esille. Tänä synkimpänä aikana opetus oli tauotettu ja monet perheet tai suvut viettivät aikaa yhdessä. Monet meistä, jotka asuimme koululla, emme kuitenkaan olleet tervetulleita kotiin, tai emme vain jaksaneet palata sinne.  Olimme tämänkin loman koululla, suljettuina sardiinirasiaan kuin syötäväksi tarjoiltavat pikkukalat.

Ja Jerry perhana silti heräsi kuin kouluaamuna rymistelemään, pakottaen minutkin hereille, tänä ainoana päivänä jolloin ei tarvinnut herätä ennen iltaa.

Yritin piiloutua talven kestävän peittoni alle, mutta mitä siitä muka tuli jos olin jo hereillä. Oli yhä täysin pimeää ja ilman valoja niin olisi koko päivän. Illasta kaikkien sadanviidenkymmenen koululle jääneen pitäisi kerääntyä liikuntasaliin joka oli muutettu jonkinlaiseksi juhlasaliksi ja meidän piti seisoskella tuntitolkulla kuuntelemassa puheita, pukeutuneina kuka mihinkin suuren hinnan maksaneeseen narripukuun. Ensimmäisenä iloisena keskitalven ”juhlana” jonka minä olin tässä koulussa joutunut seisoskelemaan, olivat vanhempani lähettäneet minulle vuoristolla käytetyn puvun.

”Pukeutuminen oli tärkeää, ” sanoi rehtorimme aina väärissä tilanteissa. Hän olikin mies jolla oli kolmensadan yläluokkasiistin puvun varasto (usko minua. Olen laskenut). Olin suhteellisen varma, että tuo mies vihasi minua koko sydämestään, mutta edes parina päivänä vuodessa kun säännöt pakottivat minuakin pitämään kyseistä siistiä pukua, joka roikkui nytkin julmana minun ja Jerryn puolen erottavan sermin päällä, rehtorikin päätti sietää minuakin silmissään – tai ainakin kaikkien muiden alamaisten joukossa olevana naamana.

Kansallis-, kylällis- tai saarellispuku, nimellä ei ollut väliä, mutta menneisyyden ylhäiset olivat pitäneet huolta niiden olevan varmasti erilaisia kuin toiset. Minun sukuni kerrottiin olevan ylhäältä vuoristosta, ennen kuin joku vieri alas rahoineen, jolloin muiden piti vieriä perässä. Jollekin mukaan tarttui entisestä kylästä taivaan sininen väri ja typerät puvut, joista myöhemmin tuli Beadine-vuoren kylien enemmän tai vähemmän viralliset kylällispuvut. Jokin tässä antoi sitten vielä luvan minun nykyiselle suvulle käyttää niitä samoja asuja ja no, tuossahan tuo taas roikkui.

Niin miehen kuin naisenkin puku oli taivaansininen. Lisää yhteistä, pitkät hihat jotka päättyivät paksuun valkoiseen karvakerrokseen. Naisella olisi ollut mekko, jonka päälle survottiin korsetin kaltainen kuristusliivi, miehillä tappajakorsetin sijaan vain lampaan nahasta tehty liivi jota pidettiin auki tai kiinni tilaisuuden mukaan. Kaiken kaikkiaan nämä molemmat puvut olivat lämpimiä, miehellä kun otettiin lukuun vielä samankaltaisen lampaan nahasta tehdyt housutkin, joiden kanssa liikkuminen muuttui tuskaiseksi ja hikoileminen oli varmaa. Sentään naisilla ei ollut kangasmekon alla juurikaan mitään, jalatkin heillä oli täysin paljaat. Keskellä talvea. Lumihangessa. Minun esi-isäni olivat hulluja.

Eivät toisaalta niin hulluja kuin Jerryn kidutuspuvun suunnittelijat. Toisin kuin minä, Jerry oli vain saanut jonkin eteläisemmän saaren kyläpuvun. Minkä saaren puku se oli, sillä ei niin väliä, mutta sikäli mikäli ymmärsin täysin oikein, niin siellä miehet käyttivät naisten asuja ja naiset miesten tai ehkä molemmat naisten. En ollut ihan varma, mutta Jerrylle ostettu juhlapuku oli mekko. ”Kaapu”, kuten huonekaverini itse olisi huomauttanut, mutta jos siinä ei ollut kahta lahjetta niin silloin se oli mekko.

Jerryn pukuparka koostui kahdesta osasta: ”kaavusta”, joka vain kiedottiin ympärille, ja sitten sen päälle laitettiin jonkinmoinen toinen ”kaapu”, joka sai koko pojan levenemään olkapäistä. Se kiristettiin vyötärölle ja jätettiin takaa liiteleväksi, kuin hassuksi viitaksi. Jerryn mukaan naisten puku oli mekkoisampi ja sisälsi enemmän kirjailuja kuin hänen tuhannen kirjailtu mekkonsa.

Mistäkö minä tiesin näin paljon kaiken maailman mekoista? Kiitos kuului jälleen ihanalle rehtorillemme, jonka mielestä tämäkin kuului ensimmäisen vuoden perusopetukseen. Se, että jokaisella oli pakko olla ennen keskitalvea jokin kansallispuku, antoi hyvän aiheen pitää luokkien kesken puheita niistä. Jotkut raukat jopa joutuivat käymään esittelemässä omia pukujaan muille luokille.

Rehtori tuntui kiusaavan meitä tarkoituksella, mutta hän osasi antaa syyksi sen, että kansallis-/saarellispuvut olivat käytössä jokaisessa juhlassa joita meidän ”yläluokan ihmisten” eteen vielä tulevaisuudessa tulisi. Osalla oli valitettavasti edessään edustustehtäviä ja suurten joukkojen edessä puhumista, ja aina päällä tuli olla jotakin edustava saarellispuku.

Tässä koko paskassa oli tasan yksi hyvä puoli ja se oli Sakburgin naisten puku. Siihen sisältyi muita saaria lyhyempi hameosa ja yläosa, jota avonaisempi oli muuten vain minun pukusarjassani. Hyvässä tuulessa sellainen peitti tuskin mitään. Nykyaikana sellaisten käyttö oli yleistymässä ja noin kymmenellä prosentilla tämän koulun tytöistä oli sellainen.

Jesh!

Toisaalta, samankokoisella kymmenyksellä poikia oli taas Sakburgin miesten puku. Tuollainen kauhistus sisälsi melkein ihonmyötäiset valkoiset housut, jotka eivät myöskään piilottaneet yhtään mitään.

Sitä miettiessä kunnioitin oman sukuni entistä asuinaluetta aluetta enemmän ja enemmän. Nahkahousuissa oli sentään tilaa elää, minimaalisesti, mutta mikään ei sentään ihan paistanut naapurille asti.

Käännähdin hereille ja jäin katsomaan vasemmalla puolella odottavaa pukuani. Tunsin ihan kuinka se pilkkasi minua aivan siinä määrissä missä minäkin sitä. Pukuni hihojen karvatupsut ihan odottivat innolla iltaa, jolloin pääsisin muiden narrien kanssa viereiseen rakennukseen näyttämään tunneiksi hölmöltä. Valottoman päivän juhlaan sisältyi vielä _pakollinen_ ruokailu ruokalassa, jolloin koulun ylipalkatut kokit saivat kerrankin auringon ympärikierron aikana tehdä ihan mitä he itse halusivat – juhlaruokia tietenkin kaikki. Toisaalta, minulla ei ollut mikään hyvää ruokaa vastaan, istuin toki syömässä ihan siinä missä kaikki muutkin. Innostukseni lopahti vain siihen, että juhlapukua ei saanut ottaa pois hyvien tapojen puitteissa ja sen, että tänä päivänä tällä muillakin mailla tunnetulla koululla oli myös juhlavieraita, joilla ei ollut muuta perhettä jonka kanssa viettää juhlaa.

Arvosanoilla ei ollut mitään väliä, kukaan ei valittanut vaikka olisin päässyt jokaisesta aineesta lävitse täydellisen ala-arvoisilla pisteillä. Tärkeintä oli ulkonäkö ja käyttäytyminen. Vielä jokin vuosi tämän samperin koulun opetuksesta poistetaan kaikki lukuaineet ja oppilaat laitetaan seisomaan koko päiväksi kumartelemaan tai suoristamaan ryhtiään. Neljässä vuodessa oppisi jo viihdyttämään paskanjauhannalla mitä tahansa hienostorouvaa.

Avril oli kertonut ensimmäisinä päivinään tulevansa aivan normaalista koulusta, jossa kouluruuat piti itse maksaa tai tuoda, opetus oli tasotonta mutta tehoavaa, ja jossa oppilaat oikeasti halusivat olla koulussa opiskelemassa. Minusta se kuulosti utopiselta: opiskelumaailma, jossa tekemilläsi asioilla oli oikeasti vaikutusta. Koulu, jossa huonoja numeroita ei saatu nostettua rahalla, vaan yrittämisellä. Maailma, jossa jokainen oli yhtä arvokas yhteiskunnalle, jokaista ihmistä tarvittiin, eikä vain näyttelyesineinä yhtenä päivänä keskellä talvea. Miksi kukaan haluaisi sieltä pois? Mikä sai ihmiset havittelemaan ”parempaa elämää”, jossa isosiskot myytiin armotta kenelle tahansa vaimoksi, joka vain maksoi kuusinollaisen numeron ja isoveli joutui vuosi vuodelta seuraamaan miten suloista pikkusiskoa koulutettiin aivan samaan kohtaloon.

Jerry tuli viimein ulos vessasta ja jäi jostain syystä tuijottamaan minua. Hetken päästä hän mumisi: ”huomenta, ” ja katosi sitten sermin taakse.
”Mitä?” Kysyin noustessani istumaan sänkyni laidalle puhumaan sermin taakse, ”etkö herännytkään kunnolla kun en tullut hakkaamana ovea? Nyt on kuule loma, olisit nyt edes viimeisenä vuotena nukkunut kunnolla kun aurinkokaan ei nouse.”
”Vanha tottumus, ” Jerry totesi, ”en saanut enää unta.”

”Vanha tottumus, ” matkin Jerryn ääntä, ”en saanut njängnjängnjäng.” Kostona epäonnistuneesta matkimisestani sermin ylitse lensi tyyny, jonka sain napattua kiinni helposti ja heitettyä takaisin.
”Katsoisit mihin tähtäät!” Nauroin toiselle puolelle, jolloin Jerry tulikin esille toiselta puolelta sermiä ja heitti saman tyynyn suoraan kasvoilleni. Järkytyksestä huolimatta sain napattua pehmeän tyynyn vielä ilmasta, ennen kuin se tippui lattialle.

”Tappelet kuin nainen!” Huudahdin. Jerry katsoi minua niin ylpeästi kuin sellainen ihminen katsoo, joka on keksinyt täydellisen palautuksen.
”Pukeudut kuin nainen, ” hän sanoi levittäen käsiään. Siitä hyvästä hän sai huonosti heitetyn tyynyn vatsaansa ja sen jälkeen paskiainen vielä alkoi nauraa. Hymähdin hieman.

”Noin sitä pitää, ” tuhahdin ja aloin etsiä normaaleja vaatteita ennen kuin joutuisin laittamaan tappopuvun päälleni.
”Mitä?” Jerry kysyi sanomaani ymmärtämättömänä.

”Opit taas hymyilemään, ” totesin ohimennen, ”olet ollut nyt niin pitkään myrtsinä, että itseäkin alkaa ihan masentaa. Hymyile enemmän, niin muidenkin maailma näyttää kirkkaammalta. Sinusta otetaan mallia, vaikka et itse sitä uskokaan.”

Jerry menetti puhekykynsä, niin kuin usein nykyään tuppasi käymäänkin ja hän vajosi omiin ajatuksiinsa. Minä löysin tarvitsemani vaatteet ja kulkiessani huonekaverini ohitse tönäisin häntä kovakouraisesti olkapäähän.
”Älä mökötä yhden tytön takia, ” tokaisin, ”maailma on niitä täynnä. Viisikymmentä prosenttia tai vähän alle on hameväkeä.”
”Tuosta ei ole hyötyä vaikka jankutatkin sitä joka viikko, ” Jerry sanoi äänessään nyt ärtymystä, ”

”Oletko ikinä opiskellut psykologiaa, ” tuhahdin, ”kyllä olet, olen ollut vierelläsi niillä tunneilla. Miten masennuksesta tai itsensä ala-arvostuksesta päästiinkään eroon?”
”… Mistä sinä nyt puhut?” Jerry kysyi ymmärtämättömyyttään.
”Menemällä peilin eteen ja sanomalla sille joka aamu: ’olen hyvä ihminen’. Jossain vaiheessa siihen alkaa uskoa.” Sanoin sulkiessani vessan oven takanani.

”Nytkö sinä olet jo minun psykiatrinikinko?” Jerry huusi oven läpi.
”Joo. Lisätään sekin listaan. Mitä kaikkea siellä on jo? Hiusstilisti, kriitikko, orja, bestis, huonekaveri, pahin vihollinen, mekaanikko, läksyjen tekiä-…”
”Miesystävä, ja et kyllä ole ikinä tehnyt läksyjäni!” Jerry muistutti.
”Enkö?” Kysyin mukamas hämmästyneenä nojaillessani puuoveen, ”kas, ehkä se oli toisinpäin.”
”Voi rakas mieheni, en minäkään ole sinun läksyjäsi tehnyt, ” Jerry muistutti. Minusta tuntui, että hänkin nojasi samaan oveen, vain toisella puolella.

”Etkö olekaan, vaimokulta?” Jatkoi samalla äänensävyllä heittäessäni samalla tämän päivän vaatteet lattialle, ”Ah, se taisikin olla se Brarin salarakkaani.”
”Mitä, oletko sinä pettänyt minua Yarrowin kanssa, ” Jerry parahti mukamas pelästyksissään, ”luulin että minulla ja hänellä oli jotain menossa!”
”Sinäkinkö?” Nauroin, ”nyt minusta alkaa huolestuttavasti vaikuttaa jo siltä, että haluan eron sinusta, senkin pettäjä.”

”Eli lisätään listaan ex-miesystävä. Vaiko ex-rakastaja?” Jerry mietiskeli oven takana.
”Aviomies!” Huudahdin, ”noinko vähän minä sinulle merkkasin?”
”Nyt hei jätkät pää kiinni, täällä yritetään vielä nukkua!” Naapurihuoneesta, jonka seinä oli minun vastapäisen seinäni takana, kuului, ”Eikä tällä hetkellä kiinnosta kuunnella teidän suhteenne yksityiskohtia!” Siinä kohtaa pitäisi kyllä toisellakin puolella olla vessa, mutta kai se kuului senkin lävitse.
”Mitä nyt?” Kävelin vessan poikki ja kapusin ammeen ylitse huutamaan seinälle, ”ettäkö siellä vai nukutaan? Saanen sitten soittaa teille kansani musiikkia.” Altaasta vasemmalla oli seinässä kiinni oleva lämmityspatteri. Lämmityspatterit olivat kivoja, sillä niitä jos koputti, niin koko koulu kuuli sen. Erityisen hyvin äänet kuuluivat viereisiin huoneisiin. Otin ammeen päältä yhden epämääräisen (ja näköjään tyhjän) shampoopullon ja rupesin koputtelemaan sillä patteria. Viereisestä huoneesta kuului raivonhuuto ja paljon kiroamista minun osalleni.

En edes tiennyt keitä oli vessanaapureinani. Tuskin hekään tiesivät meitä, sillä tämä oli ensimmäinen kerta kun edes tajusin siellä olevan jotain ihmisiä. Aika saavutus neljään vuoteen.  Vastapäätä sentään tiesin asustelevan erään ensiluokkalaisen pojan täysin yksinään, joka oli saanut ansaitsemansa huomion oranssinrusehtavilla hiuksillaan, joista hän oli kasvattanut itselleen kummalliset sivuotsahiukset, jotka olivat muita pidemmät. Tämä olikin ainoa jonka tästä kyseisestä pojasta tiesin, mutta hiukset nyt jäivätkin aina mieleeni oli kyseessä ihan minkämoinen ihminen tahansa.

Siinä aikani koputtelin patteria, kunnes Jerry tuli ja potkaisi ovea.
”Lopeta, nyt siellä on jo joku ovella, enkä minä aio avata sitä.” Hän ilmoitti.
”Enhän minä voi, minulla ei ole vaatteita päälläni, ” vitsailin. Jerry päätti palata takaisin aikaisempaan vitsiimme.
”Eihän se minua haittaa, olenhan minä nähnyt sinut monesti alasti.”
”Antaa olla sitten, ” saman tytön ääni kuului tällä kertaa kylläkin paljon huonommin, sillä hän huusi käytävästä, ”mutta jos kerran olette saaneet minut jo hereille, niin teidän on parempi mennä siellä asiaan. Kovaäänisesti, kiitos!”

Hypähdin äkkiä ylös ammeen reunalta ja juoksin avaamaan oven. Jerry jäi jonnekin huoneeseen pidättelemään nauruaan, kun riuhtaisin oven auki ja jäin poseeraamaan. Ulkopuolella seisoi hämmentynyt – ja vihainen – ehkä kakkosluokkalainen vaaleapäinen tyttö, joka oli lähtenyt liikkeelle aamutakissaan.
”Tässä on nyt sellainen juttu, että me emme tee sellaisia juttuja kahdestaan, mutta jos tulet kolmanneksi-”
”Hyvää päivänjatkoa vaan tännekin, ” tyttö punertui koko kasvoiltaan ja kipitti äkkiä takaisin oman huoneensa uumeniin, josta ennen oven sulkeutumista kuului kahden tytön supattelua.

”Oletko nyt ihan varma? Kyllä tänne mahtuu! Ota kaverisikin mukaan!” Huusin tytön perään. Silloin edessäni oleva ovi aukesi täysin äkillisesti, ja juuri yöunilta herännyt vastapään kummalliset hiukset omaava ykkösluokkalainen katsoi minua murhaavasti.
”TURPA UMPEEN!” Hän karjui minulle ja katosi pois käytävästä oven pamautuksen saattelemana.
”Älä nyt, ” huusin pojallekin, ”tämä kuuluu ihmisluontoon, täysin normaalia. Eikö Winstead ole opettanut teille näitä asioita?”

Poika palasi uudestaan käytävään, mukanaan jokin minkä luonnetta en ehtinyt edes katsoa kun ymmärsin, että sillä olisi voinut lyödä minua ja kiirehdin takaisin omaan huoneeseeni turvaan. Jerry seisoi jossain siellä huoneessa kädet puuskassa ja virne naamalla. Kävelin hänen ohitseen uudelleen päätäni pudistellen.
”Pennut.” Totesin kadotessani takaisin vessaan.

 * * *

Auringoton päivä kului aina suhteellisen nopeasti kohti iltaa. Se taisi johtua ihan vain siitä, että jos odotti jonkin epämukavan tapahtuvan, aika kului nopeasti. Tämä kyseinen päivä meni odottaessa tuskallista iltaa ja sen mukana tuomia juhlallisuuksia, jotka pääsivät jopa paikalliseen radioon aina välillä. Tuntui, kuin vasta olisin herätetty ja sitten jo oltiin kohta miettimässä, että mitenkä päin tähän juhlapukuun mentiinkään.

Koko päivän vietettyämme neljän seinän sisässä Jerryn kanssa oikeasti kokeisiin lukiessa (sitä tuli harrastettua välillä, varsinkin kun kaupungilla kaikki oli kiinni ja rehtori pyöri käytävässä metsästämässä epäsiistejä ihmisiä) kumpikin alkoi olla jo väsynyt ennen iltaa. Joka välissä toinen ehdotti, että ei mentäisikään juhlaan, mutta toinen aina muistutti sen olevan pakko. Joten, sitten kun enää ei voinut viivytellä valmistautumisessa, minä tungin kirjat takaisin hyllyynsä ja aloin mulkoilla taivaansinistä ja ruskeaa pukuani. Jerry heräsi samoilla hetkillä horroksesta.

”Joko tässä kohta pitää vai mennä?” Hän havahtui ja alkoi hätäpäissään siirrellä tavaroitaan paikasta toiseen.
”Kohta, kohta, ” mumisin ja nousin ottamaan typerän pukuni käsivarsilleni, ”vannon, että jos Lilin Sakburg-puku ei ole vieläkään jäänyt sopivan pieneksi, niin minä palaan takaisin tänne.”
”Et sinä palaa, ” Jerry huokaisi kyllästyneenä jo uhkailuilleni, ”sinun pitää kärsiä siellä kaikkien muiden kanssa.”

”Typerää, ” totesin riisuessani päällä olleen paitani pois ja pukeutuessani äkkiä siniseen yläosaan, ennen kuin tuli kylmä. Sen jälkeen ei enää tulisikaan kylmä, kun tämä karvavaatetus olisi päälläni. Joku talvi voisimme kilpailla siitä, kuka hikoilee eniten. Me sinipukuiset voittaisimme muut mennen tullen.

Kuulin Jerry ottavan oman mekkonsa esille. Hetken kuluttua sermin toiselta puolelta kuului pientä sihinää kun serminaapurini katseli jokavuotista pukuaan lävitse.
”Ei se ole siitä yhtään paremmaksi muuttunut viime keväältä, ” hän sihisi hampaidensa välistä.
”Ei tietenkään, ” totesin huvittuneena, ”sen takia sinä sitä saat tänäkin talvena pitää.”

”Mitä jos menisin ilman vaatteita?” Jerry totesi mietteliäänä, kun aloin jo kuulla hänen puoleltaan vaatteiden vaihdon ääniä.
”Noilla vatsalihaksilla? Nä’ää. Tarvitseeko neiti tänä vuonna apua nyörien kanssa?” Kysyin vetäessäni nahkahousuja jalkaani. Voin sanoa, että se ei ainakaan ollut helpottunut tässä vuosien varrella. Neljä vuotta sitten sanottiin, että neljän vuoden päästä ne ylipitkät housut olisivat sopivat. Jos ylipitkät housut olivat jo silloin kireän tuntuiset, niin miten sitten neljän vuoden päästä? A-u.

”Kyllä kiitos. Muistuttaisitko sitten samalla, että miten tänne mentiin?” Jerry kysyi aivan saman kysymyksen, joka oli käynyt omassa päässäni hetki sitten. Sain housut ähkimällä paikalleen ja puikkasin sermin toiselle puolelle tarkistamaan tilannetta. Jerry piteli kaapumekkoa kummastuneena käsissään ja yritti etsiä oikeaa aukkoa käsille. Huokaisten pirullisesti otin kaavun käsiini ja suoristin sen niin, että pystyin auttamaan huonekaverini oikeista aukoista sisään. Nyt Jerry näytti ymmärtävän kaavun toimintamekanismin ja saimme yhdessä hänet puettua.

Viisitoista minuuttia oli mennyt yhteensä näiden tappopukujen pukemiseen ja viimein myös Jerry kaikkine kerroksineen oli valmis. Hän jäi hetkeksi katsomaan itseään peilistä.
”Ihan tosi, ei se niin pahalta näytä, ” hän sanoi itselleen.
”Jankkaa vaan sitä niin alat uskoa siihen, ” totesin ja ihan piruuttani ojensin hänelle käteni kuin herrasmies, ”kulkisimmeko yhdessä alakertaan, oi hiton ruma nainen.”
”Hmh, noinko sitä eksiä kohdellaan?” Jerry kysyi tuimasti, mutta tarttui vitsin mukana käteeni kuin nainen.

”Ei, oikeasti minun pitäisi heittää sinut alas ikkunasta, mutta ei naista voi noin hurmaavassa mekossa heittää lumihankeen kärsimään, ” kerroin. Jerry nauroi ja taputti kättäni.
”Minäkin sinua kultaseni, ” niin sanoen hän irrotti otteensa minusta ja lähti ulos huoneesta. Tai, oikeastaan juuri ennen oven avaamista hän pysähtyi ja mietti ihan pienen hetken.

”Oikeasti, jos me olisimme yhdessä, niin minä olisin kyllä se mies, ” hän totesi vakavana, nyt vihdoin avaten oven. Otin tuon loukkauksena.
”Ai mitenkä niin!” Huusin kiirehtien hänen peräänsä vihaisin askelin.

Tämä keskustelu oli juuri sitä mitä Jerry Oliver McBarca tarvitsi unohtaakseen edes hetkeksi naisongelmansa ja muistaen edes häilyvän sekunnin kuka oikeasti oli. Tätähän varten me ystävät olimme, eikö? Auttamassa sorrettuja ja huonokuntoisia!

Ihmisiä haahuili ympäri eri kerroksia enemmän tai vähemmän eksyneinä.  Osa oli ensimmäisen vuoden oppilaita juhlapuvuissa, ja täysin tietämättöminä siitä, missä nyt pitäisi olla ja mitä kohta tapahtuisi. Jotkin heistä tunnisti minut ja Jerryn vanhemmaksi opiskelijakunnaksi ja keksi kysyä meiltä neuvoa, osa pukujen kanssa, osa suunnan kanssa. Muistin itsekin olleeni ensimmäisenä vuotena yhtä lailla pihalla päivättömänä päivänä, ja tämä taas kaikki perustui sille, että rehtori ei ikinä muistanut ohjeistaa koululaisia tilaisuuksien tullen. Se mies vain odotti meidän ilmestyvän juhlasaliin ja jos joku koululle jääneistä jätti tulematta niin tämä sai kuulla siitä, eikä todellakaan missään hyvässä mielessä. Tässäkin tapauksessa, kuten kaikissa muissakin tilanteissa joissa rikottiin koulun sääntöjä, palkintona oli vähintään viikon erottaminen. Jos kyseessä olisin minä, rehtori ei pidättelisi lainkaan punakynäänsä erottaakseen minut vaikka koko loppuvuodeksi. Herra Pina, mursumies ylivaaleine kulmakarvoineen, tuntui jopa välillä vahtivan minua aivan tahallansa ylitarkkaan. Miten mukavaa olikaan kerta toisensa jälkeen osoittaa kulmakarvojen vahdinnan menevän täysin hukkaan, sillä jos olin jotain oppinut kolmen vuoden aikana, niin se oli tiukkojen paikkojen välttely. Piti olla aina askel edellä, se oli mottoni.

”Perhana, ” ähkäisin ensimmäisenä tekonani kun olimme päässeet alakertaan ja astuin ulos työnnettävistä ovista. Kylmä, jääkylmä viima jostain pimeydestä iski suoraan kasvoihini, enkä pitänyt siitä. Katsoin tuskissani kynttilöiden ja pihavalojen valaisemaan kulkuväylää koululta liikuntasalille ja se näytti tässä säässä tuskallisen pitkältä. Ulkona oli ainakin puoli päivää miinusta jäätymispisteestä ja säälle oli selvästi aivan sama mitä meille maantiedossa sanottiin: Stratfordin piti olla kuuden vuoren välissä, mikä tarkoitti, ettei mereltä päässyt tuulemaan sisämaahan. Mistä tämä hemmetin kylmä tuuli sitten tuli, hä!?

Käärin käteni ylisuuriin hihoihin Jerryn tehdessä itsekseen samoin. Suloinen lämpö syleili minua koko muun kehon alueelta, paitsi kaula ja pää, jotka olivat molemmat juhlavaatteeni ulkopuolella. Ehkä selviäisin tästä matkasta?

Jerry oli jälleen kurjemmassa kunnossa kuin minä, sillä hänen juhlapukukaapumekkonsa ei ollut tehty talvelle kuten minun. Olimme tuskin puolessa välissä turhauttavan pitkää matkaa kun kuulin jo hänen hampaidensa kalisevan. Silloin me molemmat ymmärsimme maailman hirveimmän asian, minkä kohtalo kykeni eteemme heittää ja kumpikin meistä voihkaisi: ”ei” samalla hetkellä.

Jono.

Salin ulkopuolella oli lyhykäinen jono, sillä ovet eivät olleetkaan vielä auki. Kaiken kansan edessä seisoi kaksi opettajaa ohjeistamassa uusia tulijoita oikeaan järjestykseen: työt oikealle, pojat vasemmalle, parijono.

”Mennään takaisin, ” minä sanoin Jerrylle käskevästi ja yritin kääntää häntä takaisin.
”Ei, kyllä ne kohta avaavat. Parempi mennä nyt kun jono on lyhyt, ei tarvitse jonottaa vielä pitempään viimeisinä.”
”Mokomakin…” Tuhahdin ja tein niin kuin hän ehdotti.

Tyttöjen jono oli värikkäämpi ja tärisi poikien jonoa ahkerammin. Poikien hieman pidempi jono seisoi suorana, nolona ja vaiteliaana vasemmalla puolella. Parijono oli vain osa kidutusta ja kohta sillä määriteltiin istumajärjestys. Tyttö-poika-tyttö-poika. Näin kaveruksia yritettiin pitää poissa pahanteosta ja maksimaalinen kuuntelukiinnostus turvattiin.

Juuri silloin edestämme juoksi kasa tyttöjä, joista yksi jäi vielä liukastelemaan hetkeksi. He kaikki linnottautuivat jonoon käsi kädessä ja yhtenäisinä palelijoina, ja takasivat tasaiset jonot. Minä tein todella nopean laskutoimituksen nähdäkseni kenen viereen joutuisin, jos nyt menisin poikien jonoon. Sitten virnistin.
”Jer-… Jerriina, mene sinä tuohon tyttöjen jonoon, niin päästään vierekkäin, ” sanoin hiljaisella äänellä. Jerry teki itsekin nopean laskutoimituksen ja kohautti sitten olkapäitään.
”Ei onnistu, saavat kuitenkin kiinni ovella.”
”Eivätkä saa, näytät ihan tytöltä tuossa mekossa, ” kerroin nauraen ja työnsin huonekaverini tyttöjen puolelle. Opettajat edessäpäin heräsivät jäätymisestään ja alkoivat katsella meitä tappavasti.

”Jerry Mcbarca omalle puolella sieltä, ” toinen niistä huudahti.
”Jerriina!” Huusin opettajalle nauraen takaisin, ”väitätkö tyttöystäväni näyttävän pojalta?”
”Huono yritys King, ” se toinen opettaja huudahti minulle hymyillen. Jerry naurahti vierelläni ja osoitin hänelle käsilläni ehdotuksen paikkojen vaihdosta. Niinpä minä menin tyttöjen puolelle ja kikatusta pidättelevä Jerry muuttui pojaksi. Opettajat huokailivat ja muut oppilaat seurasivat kylmissään meidän sähläystämme.
”Ja sitten King takaisin poikien puolelle…” Jompikumpi niistä opettajista huokaisi.

”Minä olen tyttö!” Huusin takaisin hieman kimeämmällä äänellä. Silloin edessä olevani tyttö kääntyi katsomaan minua ja tajusin sen muuten olevan se naapurihuoneen valittaja. Hänen katseessaan oli jonkinlaista: ”Tuo vitsi oli huono aamullakin, älä jaksa.” Jotenkin tytön tappavanruskea katse sai minut hypähtämään taemmas ja peruutin niine hyvineni Jerryn luokse suojaan tuolta naapuriltamme. En pitänyt pelottavista tytöistä!

Ovet aukaistiin ajallaan ja meillä ehti odotellessa jo tulla kylmä. Ulkopuolella vahtineet kaksi opettajaa eivät saaneet pidettyä pakollista ohittelua estettyä ja Lili, luokan ainoa tyttö joka oli jäänyt koululle, onnistui pujahtamaan jonon perältä pelottavan naapurihuoneen tytön taakse, joka väärinlaskettuna tarkoitti sitä, että hän onnistui keplottelemaan itsensä minun ja Jerryn väliin. Jotain positiivista siis tässäkin elämässä tapahtui aina välillä.

Liikuntasali oli jälleen kerran jollain ihmeellä saatu muutettua ihan siedettävän näköiseksi juhlasaliksi. Joku raukka oli joutunut raahaamaan paikalle satamäärin tuoleja, seinät oli koristeltu erinäköisillä kankailla jotka joku oli vuosia sitten askarrellut tylsyyksissään ja kaiken keskelle oli kasattu helppokasattava lava. Sen ympäristö oli koristeltu valoin ja kaiken maailman valkoisin ja punaisin koristein, jotka jonkun mielestä vaikuttivat sopivilta talveen ja päivättömään päivään.

Juhla itsessään ei ollut minkäänlaisen huomion arvoinen, mutta pitkä se ainakin oli. Joka vuonna rehtori Pina löysi kolme muuta arvokasta henkilöä itsensä lisäksi puhumaan noin kahdenkymmenen minuutin puheita milloin mistäkin aiheesta, jonka Pina ja pormestari olivat keskenään sopineet. Pormestarimme oli yksi jokavuotisista puhujista, mutta hänen puheensa käsitteli aina sitä samaa, kuinka tärkeä koulumme ja menestyksemme oli Stratfordille ja kahdeksalletoista saarelle. Puheiden väleissä joku onnekas saattoi päättä toteuttamaan itseään, mikä yleensä tarkoitti lyhyitä musiikki tai tanssiesityksiä. Yleensä niitä hoitivat luokkien edustajat, mutta esimerkiksi Jerry oli joka vuosi kieltäytynyt tällaisesta kunniasta.

Kun olimme joutuneet jo ulkona jonossa ensimmäisten kahdenkymmenen joukkoon, niin me kolme saimme sillä lunastettua eturivin paikat, eli suoraan rehtori Pinan nenä- ja kulmakarvojen vahdinnan alta. Ei se oikeastaan edes tällä kertaa haitannut, sillä vaikka kuinka kiva olisikin ollut jutella vieruskaverin kanssa, joka paikkaan ripotellut opettajat ja sali, jossa kuului takarivin pieni yskäyskin, tekivät sen mahdottomaksi. Kunhan vierellä oli joku tuttu, jota katsoa kärsivästi kun kaksi puhujaa neljästä oli käynyt ja kakkosluokkalainen tyttö kapusi laulamaan harjoittelemattomalla äänellä koko kansan edessä.

Ensimmäisenä kansainvälisestä rauhasta oli puhunut mies, jonka nimi ei jäänyt yhtään kenelläkään mieleen. Hän oli puhunut muutenkin turhauttavan hitaasti ja ta-vut-ta-en jo-kai-sen tär-ke-än sa-nan, joten nukahtamisvaara oli jo alusta asti olemassa. Toisena oli käynyt joku vanha nainen, joka oli tullut Sakburgista muistuttamaan tulevaisuuden innovaatioista ja mitä minä oikein selitän, enhän minä edes ymmärtänyt mitään mitä se nainen oli sanonut. Kolmantena kuitenkin oli itse herra Pina, joka jätti tilaa talon tärkeimmälle vieraalle eli pormestarille. Tämä salaliittokaksikko, Pina ja pormestari, oli pukeutunut tänä vuonna yhteenkuuluvasti. Molemmilla oli yllään – voi paska – Sakburgin miesten kansallispuku. Kuuntelijat ihan pyörivät kärsimyksestä katsellessaan noita kahta, jotka seisoivat vierekkäin kuin tärkeäkin parivaljakko. Turha oli yrittää salata, mutta pormestari oli saanut työpaikkansa rehtorin rahoilla ja rehtori pormestarin rahoilla.

”Rakkaat oppilaani, opettajakunta ja tietysti arvostetut vieraamme-” Juuri sillä hetkellä joku jumala päätti auttaa meitä kärsiviä tuskissamme ja huoneen poikki juoksi lapsi, jonka kaikki tunnistivat talonmiehen pojaksi, joka toimi isänsä pikku apulaisena. Kaikkien, jotka olivat menettäneet kiinnostuksen rehtorin puheeseen, katseet kääntyivät seuraamaan tämän harmaahiuksisen pojan juoksua salin poikki ja ylös rehtorin vierelle. Herra Pina keskeytti puheensa alun huomatessaan tämän pojan ja jäi kuuntelemaan mitä tällä oli kerrottavaa. Olin kuulevinani pojan suusta oman nimeni, mutta se oli vain luuloa. Tiesin tasan tarkkaan käyttäytyneeni kiltisti tämän päivän, ei minua voisi noin vain mistään rankaista.

Herra Pina nyökkäsi pojalle kun tämä sai lyhyen viestinsä kerrottua, ja tarttui sitten uudelleen suureen mikrofoniinsa.
”Iason King, sinua pyydetään saapuvaksi koulun aulaan, vanhempasi odottavat sinua.”

Tunteeni heittivät hetken noppaa keskenään ja päättivät minkä laittaisivat mieleeni ensimmäisenä. Jokseenkin ehdin huokaista helpotuksesta, sillä pääsisin juhlasta pois, mutta se, että vanhempani olivat tulleen henkilökohtaisesti tapaamaan _minua_ ei voinut olla lainkaan hyvä asia. He eivät puhuneet minulle kuin silloin kun oli pakko. Tunteiden noppapelin voitti epäilys, joka kapusi muiden tunteiden päälle.

”Mitä hittoa, ” mutisin hämmentyneenä ja lähdin nousemaan tuoliltani. Ilmoituksen tuonut talkkarin poika huomasi minut joukosta ja hyppäsi alas lavalta pyytäen minua kiirehtimään.
”Sisaresi on kadonnut, ” poika sanoi niin nopeasti, että tarvitsen hetken aikaa ymmärtää hänen kimeän äänensä sanoman. Heti kun ymmärsin, minulle tuli ensimmäistä kertaa elämässäni kiire tavata vanhempani ja nopeasti lähdin juoksemaan salin poikki. Katseet seurasivat minua matkallani, enkä huomannut nopean poistumisena aikana kuinka Jerry lähti perääni viittaamatta opettajien peräänhuudoista.

Vanhempani eivät olleet millään lailla hurmaava näky. Äitini, jolta olin perinyt räikeän punaiset hiukseni, oli hieman normaalia pidempi nainen, langanlaiha ja hänen nenänsä oli ylpeästi pystyssä. Pituutensa ansiosta hän katsoi aina kaikkia alaspäin, nokka pystyssä ja kynnet yhtä maalattuina kuin aina. Suoraan sanottuna hän oli raivostuttavan ylimielisen haahkan näköinen, joka haisi samanaikaisesti kymmenelle hajuvedelle.

Isäni taas oli pituudessaan samaa sarjaa kuin äitinikin, vastakohta komealle miehelle. Häneltä olin perinyt korkeat kulmakarvani, jotka saivat hänet näyttämään kierolta bisnesmieheltä. Muuten en sitten ymmärtänytkään, miten olin voinut periä yhtään mitään tuolta mieheltä yhtään mitään. Isäni oli pitkä, mutta samalla pyöreä, todella pyöreä, ja pukeutui yhtä huolitellusti kuin äitinikin.

Tällainen kaksikko olin odottamassa minua heti koulun aulassa, kun juoksin paikalle. Ehdin tunnistaa heidät jo ovessa olleen ikkunan läpi, ja sappeni kiehahti.
Äitini, Domina King, huomasi minut nopeammin kuin isäni, aivan kuin hän olisi aistinut minun saapumiseni. Nokka pystyssä ja kädet tarkasti puuskassa, jotta varmasti kaikki kynnet näkyivät, hän kääntyi minua kohti, kun marssin aulan halki vihaisen järkyttyneenä.
”Tuollainen juoksentelu ei tee hyvää puvulle.” Nämä olivat minun äitini ensimmäiset sanat sen jälkeen, kun emme olleet nähneet toisiamme puoleen auringon kiertoon. Jos minä en saanut tervehdystä, niin ei tämä haahkakaan saanut.

”Mitä te olette tehneet Keiralle!?” Huusin vanhemmilleni, ja isänikin tunnisti olemassaoloni. Hän oli ollut sillä hetkellä puhumassa talonmiehelle, joka vaikutti kutistuvan isänkaltaiseni miehen puhuttelun alaisena. Isäni, eli Damian King, katsahti minua nopeasti päästä varpaisiin ja tuhahti nenäänsä ilmoittaakseen, että näkemiseni ei ollut ilo.
”Me emme ole sisarellesi tehneet, kiitos vain, ” isäni sanoi narisevalla äänellään, ”sisaresi on paennut kotoa.”
”Ja juuri kun löysimme hänelle hyvän miehen, ” Domina King huokaisi pudistellen päätään, ”Mitä Julianit tähän nyt sanovat. Ehdimme jo saada puolet rahoistakin.”

Suoraan sanottuna jäädyin järkytyksestä. Vanhempani eivät vain olleet järjestämässä pakotettua avioliittoa, vaan olivat jo puoliksi suorittaneet sen. Minun pikkusisartani Keira Kingiä meinattiin naittaa toiseen perheeseen, vaikka hän ei ollut edes täysi-ikäisyyden kynnyksellä.
”Hänen miehensä oli tarkoitus tulla illalla katsomaan sisartasi ensimmäistä kertaa, ” äitini sanoi puhuen kuin kupla kurkussaan ja otti pitkillä kynsillään talviturkkinsa sisältä minulle näytettäväksi lapun, ”kerroimme siitä eilen hänelle ensimmäistä kertaa. Tänä aamuna löysimme hänen huoneestaan vain tämän.”

Tärisevin käsin otin valkoisen lapun käsiini ja luin.

EN HALUA! MENEN MIELUUMMIN JONKUN LUO, JOHON VOIN LUOTTAA!

Alla oli Keiran lyhyt etunimen allekirjoitus. Vihaisena heitin lapun lattiaan ja huusin vanhemmilleni.
”Hitto teidän kanssanne! Oliko Keirakin pakko myydä!? Eihän hänellä ole ikääkään, hän ei ole käynyt koulua loppuun-”
”Syy ei ole meidän, ” äitini tuhahti siirtäen kätensä takaisin puuskaan, ”tilanne alkoi kuumistua avioliittojen kanssa. Meidän piti yksinkertaisesti vain päästä mukaan kauppoihin ja jokainen tietää, että parhaat rahat-”
”Kysyittekö te mitään Keiralta!?” Keskeytin Domina Kingin, ja tämä hätkähti raivoissaan. Kukaan ei keskeyttänyt Domina Kingiä.

”Hiljaa poika kun äitisi puhuu, ” isäni ärähti minulle, ”ja tietenkään emme kysyneet.”
”Täytyykö teidän saamari olla noin vanhanaikaisia!?” Tällä kertaa keskeytin isäni, ja äiti alkoi jo punertua raivosta kuin pallokala, ”Nyt eletään nykyaikaa ja nainenkin saa valita itse kenen luokse kävelee!”

”Hyvä on poika, haluatko tietää mihin sisaresi on lähtenyt kävelemään?” Äitini pihisi hampaidensa välistä, ”mihin hän on lähtenyt vähillä vaatteilla ja tässä pakkasessa? Hmm? Huonoissa kengissä, hmm? Hän lähti etsimään sinua.”

Matkaa kotoani koululle oli puoli valtakuntaa ja ulkona oli tappopakkanen, eikä Keira mitenkään voinut tietää koko matkaa, sillä hän ei ollut ikinä kävellyt kyseistä matkaa itse. Nyt minua jo kylväsi sisältä. Mikä oli saanut Keiran lähtemään etsimään minua? Ehkä se, että hänellä oli kaksi luotettavaa ihmistä elämässään: isosiskomme, ja minä, ja minua ei tarvinnut lähteä etsimään meren toiselta puolelta.

Tämä ei ollut hyvä, ei lainkaan hyvä. Jos Keira oli vaikka eksynyt matkaan, tai jotain pahempaa. Ei hän yksinkertaisesti kyennyt selviämään koko valotonta kilometrien matkaa. Kukaan, joka ei ollut koko elämäänsä oikeastaan poistunut neljän seinän sisältä, ei pystyisi kävelemään moista matkaa ja löytää perille.

Tai, kykeni, jos vanhemmiltani kysyttiin.

”Joten, missä Keira on?” Isäni narisi, ”meillä on kiire jos aiomme ehtiä vielä esittelemään hänet miehelleen tämän yön aikana.”
”Luuletteko te idiootit oikeasti, että hän ihan vakavasti ottaen olisi jossain täällä?” Kysyin kahdelta älykääpiöltä, jotka olivat joskus kaksikymmentä auringonkiertoa sitten löytäneet toisensa.
”Tietenkin on, ” isäni puuskahti, ”seurasimme talolta asti jalanjälkiä keskustaan. Jos sisaresi löysi sinne, niin kyllä hän on perille asti päässyt. Siinä tapauksessa hän on jo sinun kanssasi. Missä tyttö on piilossa?”

”Keira on jossain keskustassa ja te vietätte aikaa täällä lämpimässä ahdistelemassa minua!?” Huusin ymmärtämäni järkyttyneenä.

* * * Jerry

En uskaltanut mennä aulaan asti, vaikka olin lähtenyt Iasonin perään juoksemaan. Olin kuullut mitä talonmiehen poika oli ilmoittanut ja tietäen, kuinka tärkeitä sisarsuhteet Iasonille olivat, olin lähtenyt hänen mukaansa, jos vaikka hän tarvitsisi tukea.

Aulassa olikin sota käynnissä, Iason huusi vanhemmilleen niin lujaa, että minäkin kuulin sen ulos varjoihini. Sanoja ei kuulunut, mutta tilanne kävi kuumana, joten ehkä ei tarvinnutkaan. Oven peilin lävitse näin talonmiehen, Iasonin vanhemmat jotka tunnistin jostain kolmen vuoden päästä, ja Iason, joka nyt käänsi selkänsä vanhemmilleen ja ryntäsi takaisin ulos. Kuulin hänen äitinsä kiljuvan poikaansa takaisin, mutta tämä oli sulkenut korvansa vanhemmiltaan ja juoksi ulos kohti keskustaa ja pimeyttä.

Kylmyydestä enää välittämättä lähdin jälleen huonekaverini perään, mikä oli vaikeaa niillä kyseisillä kengillä, jotka olivat jalassani. Lumi ei pidätellyt lainkaan juoksuani, ja siksipä minä puoliksi liu’uin, puoliksi juoksin Iasonin perässä, joka selvästi suunnisti kohti keskustaa. Siitä ei ollut epäilystäkään.

”IASON!” Minä huusin hänen peräänsä, jotta hän ymmärtäisi odottaa minua. Sain kuitenkin osakseni vain nopean katseen, ja sitten Iason jatkoi matkaansa ulos koulun aukinaisista porteista. Hän kuitenkin seisahtui siihen ja huusi henkilöä nimeltä Keira. Sikäli mikäli oikein ymmärsin, kyseessä oli hänen nuorempi sisarensa, jota en ollut ikinä nähnyt. Hetken huonekaverini steppasi paikallaan kuin liukastunut tai suuntaa päättävä ja ehdin juuri liukua hänen vierelleen kun hän sai päätettyä tekemisensä.

”Keira on kadonnut, hän lähti etsimään minua.” Sain aivan lyhyen tilapäivityksen ja sillä hetkellä kun Iason sai lopetettua, hän lähti juoksemaan uudelleen kohti keskustaa, yhä hyvien tilaisuuksien tullen huutaen sisarensa nimeä. Olin päättänyt auttaa, joten lähdin juoksemaan kadun toista viertä myöskin etsien tyttöä, jota en ollut edes ikinä nähnyt.

Yhtäkään sielua ei ollut liikkeellä, olihan nyt epävirallinen aika pimeälle juhlalle ja kaikki olivat viettämässä sitä joko juhlissa tai syömässä perheensä kanssa. Se teki yhden eksyneen ihmisen etsimisen hieman helpommaksi, mutta toisaalta Keira-nimistä tyttöä, joka ehkä mahdollisesti jollain lailla muistuttaisi Iasonia, ei näkynyt missään. Kadut vain loistivat yövaloissa tyhjyyttään, sananmukaisesti, sillä valo hohti lumesta. Vaikka olikin pimeää kuin öisin, kaupungissa oli lumen ansiosta valoisaa.

Tunsin sormieni, nenäni, kasvojeni ja hiljalleen koko kehoni paleltuvan tässä armottoman kylmässä talvessa. Juhlakaapuni ei missään tapauksessa ollut tarkoitettu tällaiseen säähän, ja pehmeän silkin lävitse pusertui niin tuuli ja viimakin. Kaduillahan sitä tuulta riitti, kun joka käännöksen takaa puhalsi aivan holtittomasti. Oli ollut naurettavan naiivia lähteä tällaisella varustuksella tällaiseen pakkaseen, mutta se oli ollut ainoa mihin olin pystynyt. Toiveajatteluni ei kylläkään edes kutsunut sisätiloihin, tahdoin vain auttaa kaveriani hädässä.

Mitä syvemmälle kaupunkiin pääsimme huutelemaan, sitä epätoivoisemmaksi Iason kävi. Jossain vaiheessa hän ehti toistaa vanhempansa sanat ja selventää minulle, että luultavasti Keira oli jollain ilveellä päässyt keskustaan asti. Mihin siitä, sitä emme tienneet. Osasin osapuilleen itse kertoa Keiran käyneen koululla kerran, mutta sekin oli eri reittiä kuin keskustan lävitse, ja vieläpä hevoskärryn kyydillä. Oli suoranainen ihme, että Iasonin sisar oli päässyt mitenkään edes keskustaan asti, sillä ymmärtämäni mukaan heidän perheensä asui pääkaupungin ulkopuolella, ehkä kahdenkymmenen kilometrin päässä vuorille mennessä. Kaksikymmentä kilometriä tappopakkasessa talven pimeimpänä päivänä! Itse en lähtisi tekemään tällaista itsemurhaa edes hyvin maksettuna.

Keskusta häämötti jo edessämme kun Iason alkoi menettää jo mieltään. Hän oli syöksynyt pimeään talviyöhön tietämättä, mitä oli tekemässä, ja nyt hän alkoi varmaan itsekin sitä tajuta. Huonekaverini huudot alkoivat muuttua epätoivoisimmiksi, eikä hänen äänensä kantanut enää, olihan hän huutanut jo viisi minuuttia jääkylmään tuuleen. Tunsin oman kurkkunikin jo pistävän minulle vastaan, ja tutkiessani sivureittejä yritin samalla lämmittää edes nenäparkaani, joka irtoaisi ennen aamua.

Vasta keskustan valoissa näimme ensimmäisen elävän ihmisen, eikä sekään ollut tyttö, vaan vanha raihnainen saarnaaja, joka seisoi kuin paniikissa tuijottaen keskusaukiota kuin hypnoosissa. Mikä lie oli saanut tämän vanhan miehen mönkimään ulos piilostaan tällaiseen säähän, se vasta olikin mysteeri.

”Hei! Sinä!” Iason karjui kun ei huutamaan enää ääneltään pystynyt ja juoksi saarnaajaa kohti, joka nyt huomasi meidän olemassaolomme, ja säpsähti kuin olisimme yrittäneet heittää häntä lumipallolta.
”Punapäitä, ” kuulin saarnaajan kiljahtavan ja hän veti kätensä silmiensä suojaksi.
”Oletko nähnyt sisartani? Oletko nähnyt tyttöä, jolla on punaruskeat hiukset ja pyöreät kasvot?” Iason huusi kaukaa juostessaan saarnaajan suuntaan.

”Vai olenko!?” Saarnaajaukko huudahti kauhuissaan ja tuli käsiensä alta pois, ”Vai olenko, kysyy punapää pimeässä. Vai olenko, kaiken sen jälkeen mitä minä olen nähnyt, tulee toinen punapää ja kysyy toistaan!” Minä jarrutin epätoivoisesti, mutta liukumiseksihan se meni. Edelleen turhautunut Iason saapui saarnaajan luokse ja tarttui tätä ainakin yhtä epätoivoisesti olkapäistä ravistellakseen häntä.
”Olet siis nähnyt sisareni? Mihin hän meni?”

”Mihin-, ” saarnaaja puuskahti puoliksi nauraen, mutta silmät loistaen pelkoa, ”mihin meni, meni, meni. Kyllä se vain meni. Eikä tule, ei tule takaisin. Haamut, haamut juu. Haamut ei palaa. Ei palaa. Eihän palaa?” Hän kysyi kääntäen katseensa minuun, joka nyt liu’uin kaksikon vierelle.
”MITÄ SINÄ SELITÄT!?” Iason huusi pelokkaan paniikissa.

”Haamu se oli! Henki! Henki tuli ja meni ja puffffffffff-” Vanha ukkorahja veti itsensä irti Iasonista ja puhui nyt minulle, ”katosivat. Katosivat molemmat kuin tarinassa. Minun tarinoissani ei katoilla, kuollaan vaan ja kärsitään.”
Iasonilla ei riittänyt hermoja kuuntelemiseen, vaan hän lähti juoksemaan ympäri keskusaukiota yhä sisartaan huutaen. Minä sen sijaan yritin saada tietoa ja pitää pääni kylmänä – paitsi pääni ja koko ruumiini oli jo kylmänä, joten se oli aika helppoa ottaen tilanne huomioon.

”Kuka katosi? Puhutko hänen sisarestaan, siitä punapäästä?” Yritin selvittää. Ukkosaarnaajapappa katsoi minua kummissaan ja tuli minua lähemmäs heilutellen käsiään kasvojeni edessä.
”Tyttö katosi. Samansieluinen tyttö kuin tuo kaverisi, ” hän jatkoi nyt jokseenkin rauhallisemmalla äänellä, joka kuitenkin tärisi kylmyydessä, ”tuli tuolta tieltä, kylmissään ja kärsivänä. Minä näin, minä näin kaiken. Olin kilttien naisten luona kahvilassa, päästivät kiltit minut sinne sisään yöksi vaikka kotiin lähtivät. Katsoin ikkunasta, miten tyttö käännähti ympäri ja huusi jotakin poispysyväksi.”

”Silloin minä näin sen. Se oli paholainen, itse paholainen, jäämies oikein. Leijui taivaalta keskelle aukiota, tuohon noin-” Saarnaaja osoitti paikkaa, jota minä vain katsahdin nähdäkseni pienen kirsikkapuun, joka kylmyydestä huolimatta kasvoi lehteä. Miksi keskellä aukiota oli kirsikkapuu?

”Tyttö taisteli… Ja miten taistelikaan! Tuuli tuulta vastaan, hän kohotti maasta pelon kiljunnallaan multaa ja jäätynyttä hiekkaa ja se kaikki, kaikki se, se kaikki lensi päin Henkeä. HENKEÄ PÄIN! Ja läpi, läpi vaan fushhh, eikä naarmuakaan henkeen jäänyt. Sitten tuli tuuli, tuuli taas lisää, jäädyttäen ja jäätyen, kaikki jäätymätön jäätyi ja pakastui.”

Nyt saarnaaja piti taukoa ja tarttui minua ranteista kuin peläten. Hänen hurjat silmänsä tuijottivat minua kauhuissaan.
”Punasielu, punasielu, tuuli meni ja henkäisi, ” saarnaaja parkui, ”pakkasyö kiristyi ja se tyttö, se punainen tyttö katosi tuulen ja tuiskeen sekaan. Minä, minä, minä vain istuin lämpimässä ja haukoin henkeä miten se vihreän värin punainen tyttö katosi. KATOSI, JUMALATAR BEADINE, katosi tuulen mukaan vihreän värin punahiuksinen tyttö.” Nyt hullu ukko tarttui minua leuasta, etten varmasti karkaisisi. Hänen hurjat harmaat silmänsä olivat tosissaan.

”Punainen poika, pakene! Pakene talvea, mene pois kylmyydestä, vie vihreä kaverisi mukanasi ja palaa lämpimään, palaja turvaan, kautta jumalattaren, mene pois kylmästä! Sillä niin minäkin menen!” Saarnaaja päästi minut, vavahti kuin vaaraa etsivä ja lähti epätoivoisesti juoksemaan jonnekin, mistä oli tullutkin. Minä seisoin paikallani kylmyydessäni ja ymmärtämättömyydestäni. Olin jokseenkin jäänyt tuon selityksen jälkeen sekavaan tilaan. Ai siis mitä minulle oli juuri kerrottu?

Jotenkin aloin ymmärtämään ensimmäisenä varoituksen: Mene takaisin koululle, tai… Tai jotain, jotain vaarallista. Jotain vaarallista joka oli kadottanut henkilön, kuka ymmärtämäni mukaan oli Keira King.

Iason juoksi luokseni hengästyneenä ja kasvot hiustensa värisenä.
”Keiran on täytynyt lähteä seuraamaan koululle vieviä teitä. Hän saattaa olla missä vain keskustan alueella, ” hänen äänensä tuskin kesti enää, kuin hän olisi puolivälissä sairauteen tai murtumiseen. Iason ehti inahtaa jotain ”tule” kaltaista, kun tartuin häntä käteen ja kielsin menemästä.
”Ei. Se on vaarallista! Meidän täytyy palata koululle, ” yritin pysyä järjissäni. Iason kuitenkin katsoi minua kuin sekopää.

”En voi palata koululle! Minun pitää löytää Keira!” Hän huusi minulle. Yritin kuitenkin pysyä vakavana, vaikka se ei ollut siinä olintilassa helppoa. Iason yritti riuhtoa itseään irti minusta.
”Nyt on liian kylmää ja liian pimeää!” Yritin painottaa kylmyydessä tärisevää ääntäni.
”Ei ole!” Iason huusi, ”Ei ole, minulla on aivan hyvät mahdollisuudet löytää-”
”IASON NOAH KING!” Huusin kaverilleni vetäen tämän tarpeeksi lähelle itseäni.
”JERRY OLIVER MCBARCA, ” kaverini huusi takaisin, päästen takaisin jonkinlaiseen normaaliin tilaan tutulla puhuttelukeinolla.

”Sinäkin kuolet jos jäät tähän pakkaseen!” Oli viimeinen turha yritykseni huutaa järkeä. Iason räpäytti terävästi silmiään ja hänen ilmeensä samaan aikaan kylmeni ja muuttui vihaisemmaksi.
”Sinä-… Sinä yrität saada minut uskomaan sitä vanhaa ukkoa! Sinä väität, että Keira on kuollut!”

Väitinkö?
”Iason! Sinä jäädyt täällä ulkona, ja jos se ukko on oikeasti nähnyt jotain vaarallista, niin silloin mekin olemme vaarassa! Olet itse nähnyt, se mies ei kuuntele lainvartijoita, jengejä eikä väistä ketään, mutta nyt hänkin oli paniikissa! Meidän pitää palata sisälle, ”

”EI!” Iason huusi minulle vastaan ja repi itsensä irti minusta viimein, ”minun täytyy löytää sisareni!” Keskittymiseni siirtyi hetkeksi hänen käteensä, kohtaan josta olin puristanut. Vaaleansininen kangas oli tummentunut, kuin palanut, ja se savusi.
”Hän on täällä jossain! Etsimässä minua, ” Iason tuntui menettävän mielensä kokonaan ja ensimmäistä kertaa näin hänen itkevän. Tälle illalle sen kuin tuli uusia järkytyksiä. Aivan olemattomasta syystä katseeni siirtyi keskellä aukiota kasvaneeseen kirsikkapuuhun. Iasonin mielen kehittäessä uusia syitä etsinnän jatkumiselle tuo pieni talven keskelle syntynyt puu kasvatti itseensä kukkia. Se eli täysin elinkelpoisena keskellä talven kylmintä päivää ja näytti vielä pärjäävän hyvin.

”Katso tuota puuta, ” päästin suustani huomaamattani. Iason ei todellakaan ymmärtänyt mistä nyt oli kyse, sillä olin vain ilmoittanut tuon asiani kesken hänen huutonsa. Hän jähmettyi hetkeksi, ja jostain syystä kääntyi kuitenkin katsomaan ehdottamaani kohdetta.

Tuo pieni puu, jonka ei olisi pitänyt olla olemassa, sai luokkalaiseni rauhoittumaan tai ainakin järkyttymään enemmän. Hänen olkapäänsä lysähtivät ja kuin unessa hän lähti kävelemään kohti tuota yksinäistä kirsikkapuuta.
”Keira, ” kuulin hänen mutisevan saapuessaan aukion keskelle puun luokse.

Kukaan ei ikinä saanut tietää mitä Iasonin mielessä tuolloin liikkui, kun hänen maailmansa mureni päivättömän päivän yönä. Huutokilpailumme oli viimeinen kerta, kun puhuin hänelle, sillä aamusta Kingin vanhemmat olivat ottaneet hänet pois koulustamme. Viimeinen muistikuvani parhaasta ystävästäni oli punahiuksinen poika huutamassa yöhön sisarensa nimeä, käskien jotain tuntematonta palauttamaan hänet takaisin.

Keskitalvesta asti minä jäin yksin, sillä tähän johtaneet sattumat veivät Iasonilta hänen elämänsä tärkeimmän asian, ja minun elämästäni ainoan ihmisen, joka pystyi pitämään minut järjissäni.

A/N 25 961