Luku 10 (mistä se oikea tarina alkaa :'D)

Luku 10

Nuori poika käveli koulun käytävää pitkin pää painuksissa. Hän yritti sulkea maailman pois ympäriltään, eikä hän tahtonut kenenkään huomioivan itseään.

Kyseisellä pojalla oli äärimmäisen vaaleanruskeat hiukset, jotka hän oli tarkoituksella kasvattanut pitkäksi oikealta etupuolelta. Ne eivät tulleet hänen vaaleanruskeille silmilleen yleensä, mutta poikkeus oli nyt, kun hän piti päätään alhaalla. Oppilasjoukosta hän ei erottunut mustien housujensa ja valkoisen paitansa perusteella, sillä olivathan kaikki pukeutuneet aivan samoin. Kaulastaan pojalla roikkui vaaleankeltainen solmio, joka pyöri itsekseen pojan rientäessä eteenpäin.

Poika piti sillä hetkellä tunteita sisällään, ettei räjähtäisi. Hän tietäväisenä yritti suunnata oppilaiden keskeltä yläkertaan ja omaan huoneeseensa piiloon päästääkseen aivoistaan ilmoja pihalle.

Vastaan tuli kuitenkin rinnakkaisluokkalainen toinen poika, mustilla hiuksilla ja kalpealla iholla varustautunut isompi köriläs. Tämän tarkkaavainen katse oli jo osunut vaaleanruskeahiuksiseen poikaan, ja nyt hän lähti virne kasvoillaan häntä kohti. Vaaleanruskeahiuksinen poika yritti automaattisesti väistää toista ihmistä, joka tuli suoraan päin, mutta mustahiuksinen iski häntä olkapäähän, niin, että vajaan seitsemänkymmenen sentin pituinen vaaleahiuksinen poika horjahti taemmas ja oli kaatua.

”Väistä homo siitä, ” mustahiuksinen tuhahti, mutta ilman vihaa äänessään. Hänen oli mahdotonta pitää naurua sisällään ja se kaikki näkyi hänen kasvoistaan. Pojan luokkalaiset tulivat hetken päästä perästä pärskien nyrkkeihinsä ja huudellen vaaleahiuksisen pojan perään, joka oli sulkenut silmänsä.

”Yksi, kaksi, kolme, ” poika laski puoliääneen.
”Hei, Lukas, älä nyt pillitä pikkutyttö!” Eräs toinen poika äskeisestä porukasta huusi ja sai ohikulkevalta nuoremmalta tytöltä mulkaisun, joka kertoi epäarvostuksesta tuollaista kiusaajaa kohtaan.
”Neljä, viisi, kuusi, seitsemän.” Lukakseksi nimetty poika jatkoi laskemistaan, puristaen äskeisellä tunnilla käytettyä oppikirjaa kylkeensä painaen samalla puolilyhyitä kynsiään vasempaan kämmeneensä.

”Mitä nyt, friikki?” Lukasta tönäissyt mustahiuksinen poika huusi vielä perään, ”kiroatko meidät kaikki? Huu, miten minua pelottaa!”

”Seitsemän… seitsemän… Seitsemän.” Lukaksen hermot pettivät ja hän avasi silmänsä. Samalla hetkellä käytävän päässä olleet ikkunat avautuivat molemmilta puolilta ja jääkylmä viima iski kaikista suunnista käytävällä olevia ihmisiä kohtaan. Joku tytöistä kiljaisi kylmyydestä ja Lukaksen rinnakkaisluokkalaiset pojatkin hiljenivät hetkeksi suojaamaan itseään kylmyydeltä.

Ainoa, joka ei näyttänyt välittävän tästä äkillisestä pistelevästä tuulesta oli Lukas, joka vain antoi tuulen tulla häntä kohti mistä suunnasta tuuli sitten halusikaan.
”PISTÄKÄÄ SE IKKUNA KIINNI!” Joku viimeisen vuoden tytöistä huusi raivoissaan, kun jokainen yritti lämmittää itseään lumipyryltä, joka sateli jopa kolmen metrin päähän ikkunoista. Mustahiuksinen Lukaksen rinnakkaisluokkalainen marssi Lukaksen luokse ja tarttui tätä pitkäksi kasvatetuista hiuksista tukistaakseen.

”Mitä hittoa sinä samperin friikki luulet tekeväsi?” Hän ärähti vaaleahiuksiselle pojalle, joka katsoi tällä kertaa takaisin yllättävän tyhjällä ilmeellä.
”Mikä on Down?” Lukas kysyi aavemaisesti, ”pelkäätkö sinä pakkasta?” Silloin joku pisti ikkunat kiinni ja kylmyys alkoi loppua.

Mustahiuksinen Down yritti mielessään selvittää mitä tapahtui. Mikään ei käynyt hänen järkeensä, oli täysin mahdotonta, että tuo pieni rinnakkaisluokkalainen friikki olisi yllättäen kutsunut jäätävän tuulen palelluttamaan kaikki. Ihmisillä ei ollut sellaisia voimia.
”Pah, ” Down murahti lopulta ja työnsi Lukaksen päin seinää yhdellä tönäisyllä, ”olet friikki, Silversson.”
”Otan tuon kohteliaisuutena, ” nauroi Lukas, joka oli vasta äsken yrittänyt vältellä koko maailmaa, ”erotun paljon mieluummin massasta, kuin olisin lainkaan sinun kaltaisesi.”

Down oli jo niin hämmentynyt, että hän päätti jättää rinnakkaisluokkalaisensa rauhaan ja lähti oman luokkansa vähäisten poikien perään. He kaikki alkoivat heti jupista keskenään, jättäen Lukas Silverssonin kokoamaan itsensä ylös seinänvierustalta ja näyttämään erästä kansainvälistä käsimerkkiä kiusaajilleen. Sitten hän lähti kävelemään takaisin yläkertaa kohti, nyt katse ylhäällä ja pää rohkeasti pystyssä. Suoristellen vaatteitaan hän kohosi ylös portaita, jolloin hänen suustaan sattui pääsemään pään sisälle tarkoitettu nauru, joka aiheutti ohikulkeville kakkosluokkalaisille kylmiä väreitä koko loppuvuodeksi.

Lukas suorastaan hypähti oman yksityisen huoneensa sisustaan ja painautui ovea vasten. Hän oli nyt ollut tässä koulussa neljä vuotta, loppusuora oli enää jäljellä.

Loppusuora niin hänen koulu-urastaan, kuin henkisestä terveydestäänkin.

Lukas Silversson virnisti koko naamallaan ja valui ovea pitkin alas kikattaen. Hän päätyi lattialle istumaan polvet koukussa ja hän laittoi vasemman kämmenensä polvensa päälle auki. Kämmenessä näkyi yhä kynsien jäljet aikaisemmasta.

Hänen kätensä vapisi naurusta samalla, kun aikoja sitten rikkoutuneesta huoneensa ikkunasta alkoi puhaltaa jäinen tuuli, joka kiersi pientä ympyrää hänen kämmenensä yläpuolella.

Friikkikö? Vain friikkikö? Ei, Lukas oli mielestään paljon enemmän. Hän oli aivan erikoislaatuinen. Hän oli mahtavampi kuin kukaan alakerrassa rauhallisesti opiskeleva ihminen. Kukaan niistä ei vain ymmärtänyt hänen todellista voimaansa, tai pelkäsi sitä. Todellisuudessa hän voisi kostaa kaikesta, hän voisi pistää ne kaikki kärsimään siitä, mitä Lukas oli joutunut neljän vuoden aikana kokemaan. Lopulta jokainen niistä anoisi polvillaan anteeksiantoa.

Mutta ei. Lukas sulki kätensä ja tuuli ei enää tuivertanut huoneeseen sisälle. Hänen hymynsäkin hyytyi. Ei hän ollut sentään julma, eikä hänellä ollut mitään aikomuksia kostaa kenellekään. Olihan koulua enää jäljellä puoli vuotta. Sitten se olisi ohi ja hän voisi tehdä ihan mitä halusi elämällään, eikä ketään alakerran kusipäistä enää tarvinnut ikinä nähdä.

”Ehkä tuon ikkunan voisi joskus korjauttaa...” Lukas huokaisi itsekseen ja katsoi pää kallellaan huoneen poikki ja ikkunasta ulos. Se nyt häntä kaikista vähiten kiinnosti. Vai muka ikkuna takaisin? Ei missään tapauksessa. Pakkasessa nukkui paremmin.

Vai muka friikki.

                                                          Lumeluoja, lumentuoja

Miku Hunter tunsi olonsa tyhmäksi. Hän seisoi orpona keskellä Startfordin pääkaupunkia käsissään ehkä neljä kassillista tavaroita, joista mikään ei oikeastaan ollut edes hänen, vaan hänen tyttöystävänsä Lexien, joka oli unohtunut moniksi kymmeniksi minuuteiksi puhumaan jonkun tuttavansa kanssa.  Miku Hunter siis joutui vain odottamaan vähän matkan päässä käsissään rasittavan suuri määrä tuoreesti ostettuja vaatteita.

Ei ollut vielä edes ilta, mutta aurinko oli jo painunut piiloon ja katuja valaisivat vain katulamppujen ja kaupoista tulevat valojen yhteisymmärrys. Jostain pilvenreunalta joku sirotteli pientä lumisadetta lumisirottimestaan ja jokainen pieni lumihiutale tahtoi jäädä Mikun ylös kohotettuihin ruskean ja vihreän sävyisiin hiuksiin kiinni. Yksi hänen ranteessaan oleva vaatekassi valui tuskallisesti alas ja samalla hänen lapasensa meinasi valua alas samaa vauhtia. Miku olisi tahtonut päästä irti painavien ostoskassien aiheuttamasta tuskasta ja laskea ne maahan korjatakseen hanskansa asentoa, mutta jos Lexie lopettaisikin sillä hetkellä kaverillensa juttelemisen ja tulisi paikalle, saattaisi tilanteesta seurata saarna. Lexie piti saarnaamisesta vähän liiankin paljon.

Tämän takia Miku vain seisoi ja odotti kylmyydessä painavien tyttöystävän ostoksien kanssa. Häntä väsytti ja käsiäkin painoi. Juuri tämän takia ei kannattanut lähteä Lexien kanssa palkkapäivänä yhtään mihinkään. Miku ei pitänyt lainkaan tämän kaltaisesta rahan tuhlauksesta, vaan hän olisi laittanut rahansa säästöön jos olisi saanut lainkaan säästettävää rahaa. Totuus kuitenkin oli, että tyttöystävä tienasi kolmisen kertaa enemmän kuin hän itse tienasi, ja pääasiassahan he elivät Lexien rahoilla. Perheet olivat hylänneet molemmat heidän aloitettua seurustelu, mutta Lexie oli saanut pitää koulun jälkeen saamansa hyvälaatuisen työpaikkansa. Miku taas, joka oli tuskin ehtinyt valmistua koulusta, joutui suoraan kylmään maailmaan rahatta ja tulotta, eläen tyttöystävänsä siivellä.

Miku vaihteli asentoaan odotellessaan, ja loi tyhjiä katseita tyttöporukkaan, joidenka juttelu vain muuttui innostuneemmaksi ja innostuneemmaksi. Lexie vaikutti kokonaan unohtaneen kymmenisen metrin päässä odottavan poikaystävänsä, jota palelsi kirjavista lapasista ja aivan järkyttävän suurista karvakuomista huolimatta. Hän haukotteli jo viidennen kerran putkeen ja tahtoi hiljaa mielessään ihan mihin tahansa lämpimään lepuuttamaan silmiään tai erityisesti käsiään.

Vielä pieni hetki oli kestettävä ja sitten Lexie kipitti korkokenkineen poikaystävänsä luokse. Miku ehti jo huokaista helpotuksesta ja oli jo kysymässä taikasanoja: ”Lähdettäisiinkö kotiin?”, kun Lexie kertoi mitä hän itse halusi tehdä.
”Voi, anteeksi kultaseni, joudut odottamaan vielä hetken! Antaisitko pussit minulle, minun on aivan pakko näyttää tytöille mitä ostin tänään! Palaan aivan kohta!” Lexie kimitti napatessaan ostoskassit itselleen ja palatessaan sitten kavereidensa luokse. Miku huokaisi syvään ja pisti kätensä taskuihin lämmittääkseen edes niitä. Tuuli puhalsi ikävästi katujen välistä, eikä hänen halpoja vaatteitaan oltu suunniteltu pakkastuulta estämään, vaan yleisesti vain lämmittämään.

Miku vaihtoi vielä kerran painoa jalalta toiselle ja lähti sitä mukaa kävelemään tuntemattomaan suuntaan ympäri keskusaukiota. Hän pysähtyi hetkeksi katselemaan kolmimetristä kirsikkapuuta, jolle oli varattu noin metri elintilaa, etteivät lapset kävisi tuhoamassa sitä. Puu oli jo pudottanut lehtensä siltä kesältä ja nyt se oli talvisessa horrostilassa.

Aivan huomaamattaan Mikun keskittyminen siirtyi kummalliseen mieheen, joka kulki puun ohitse hänen vastapäiseltä puolelta. Tämä mies ei vaikuttanut jostain syystä Mikun silmään normaalilta. Mies vain kulki eteenpäin kuin leijaillen, katse jossain tietyssä pisteessä, mutta ei se niin eriskummallista vielä ollut. Kummallista oli, että Mikun silmään mies näkyi lävitse. Yksikään miehen väreistä ei tuntunut olevan kohdallaan ja kaikki, minkä olisi pitänyt jäädä tuon miehen ruumiin taakse piiloon, näkyi eriskummallisen selvänä tämän läpi.

Tasan samalla hetkellä kun mies oli kulkenut puun ohitse, iski kylmyys. Se tuli epämiellyttävänä etelätuulena edelleen muiden katujen lävitse, ja se sai lumen satamaan kovempana. Miku automaattisesti suojasi ruumistaan painautumalla tuulta vasten ja siristäen silmiään, etteivät viistosti satavat lumihiutaleet sataisi hänen silmiinsä.

”Pysy poissa, sinä paha henki!!” Vanhan miehen ääni huusi jostain edestäpäin. Miku avasi silmiään nähdäkseen tarkemmin tapahtuman ja näki erään talon reunalta lähtevän kömpelöön juoksuun vanhahkon miehen, jonka hän oli ehkä nähnyt aiemminkin samalla paikalla keskustassa. Hän ei tiennyt mitä vanha mies säikähti, mutta jotakinhan hän pakeni hoiperrellen. Toisella suunnalla Mikun aiemmin näkemä mies haihtui kuin tuuleen ja Miku alkoi aavistaa pahaa.
”Hei! Odota!” Miku ei yleensä ollut ensimmäinen, joka riensi ketään pelastamaan, mutta nyt mieli otti hänestä vallan ja hän teki mitä sattui.

Vanha mies hoiperteli eteenpäin, ja hänen hengityksensä kuului jo kauas. Hyvin kaukana jäljessä rientävä Miku näki hahmon tuupertuvan lumipientareeseen ja yritti nopeentaa vauhtiaan.

”Hyvä on. Sinä voitit viimein. Senkun viet minut sinne missä vaimoni ja tyttäreni on…” Vanha mies mutisi,  ei niinkään surkeana lumihankeen, vaan valmiina ottamaan kaiken vastaan mikä hänen eteensä tulisikin. Miku, joka ei kuullut muminasta sanaakaan, valmistautui juuri huutamaan vanhuksen huomiota, mutta lumi olikin siitä kohtaa liukas ja hän kaatui takamukselleen lumihankeen.

Jäinen henki ilmestyi vanhuksen vierelle, eikä Miku nähnyt hänen julmaa virnettään. Hän näki vain nousevan tuulen joka liikutteli lumimyräkkää ja kasvatti lumisadetta. Miku joutui itse suojaamaan käsillään kasvojaan, ettei yllättäen ympyrää kiertämään alkanut tuuli osuisi häntä kasvoihin. Noussut tuuli esti häntä enää nousemasta paikaltaan, tai näkemättä kehän sisälle sitä, mitä vanhalle miehelle tapahtui.

Kun myräkkä alkoi viimein laantua, Miku uskaltautui kurkistaa käsiensä alta tapahtumia. Vanha mies oli kadonnut, mutta puoliksi näkymätön mies seisoi yhä paikallaan. Miku olisi voinut vaikka vannoa, että nyt mies näkyi selvemmin kuin aiemmin, mutta ei vannonut mitään. Hän vain oli kauhusta jähmettyneenä paikallansa. Mitä oli juuri tapahtunut?

Puoliksi näkyvä mies hengitteli syvään ja katseli käsiään. Sitten nousi uusi tuuli ja tämä mies alkoi nauraa tuulen mukana. Oli kuin hän olisi määrännyt tuulen tulemisesta ja menemisestä. Hiljalleen mies tai miehen henki, mikä se sitten olikaan, alkoi haihtua lumimyräkkään, jättäen peräänsä vain ahdistavan naurunsa, joka kaikui vain Mikun omissa korvissa.

”Miku!” Lexien ääni kuului kadun päästä, ei niinkään huolestuneena vaan vihaisena. Tyttöystävä kopsutteli paikalle ja asettui järkyttyneen poikaystävänsä eteen seisomaan kädet lantioillaan.
”Mitä sinä luulet tekeväsi, juoksentelet ympäriinsä jättäen minut yksin kuin mikäkin-”
”Näitkö sinä sen?” Miku rohkeni keskeyttää Lexien. Tyttö hätkähti hieman ja hänen kasvonsa punertuivat turhautumisesta.
”Minkä muka!” Hän kivahti.
”Ne miehet, ” Miku änkytti hiljaisella äänellään, ”toinen oli vanha ja juoksi karkuun ja se toinen… Se toinen oli joku… Joku henki. Tai jotain.”

Lexie puhalsi ilmaa nenästään terävästi ja ilmaisi tällä negatiiviset ajatuksensa tähän tapahtumaan.
”En nähnyt, ” hän sanoi napakasti. Miku yritti nousta ylös, mutta hänen jalkansa olivat vielä erittäin pitkään keitettyä spagettia ja hänen häntäluutaan särki.
”En tajua mitä sinä ajattelet, juoksentelet tällä lailla ympäriinsä joidenkin näkymättömien henkien perässä ja jätät minut, minut, minut! Yksinäni! Entäpä jos olisin eksynyt!” Lexie valitteli.

”Ei, kun kuuntele minua hetki, ” Miku yritti vakuuttaa tyttöystävää normaalilla, varovaisella tavallaan, josta ei ollut paljoakaan hyötyä, ”tuossa, tuossa noin oli äsken kaksi miestä ja sitten jotain tapahtui ja… Minä luulen, että  se vanha ukko kuoli. Katosi ainakin.” Lexie huokaisi ja polvistui poikaystävänsä eteen, joka oli yhä maassa istumassa.

”Tiedätkö mitä minä luulen?” Lexie sanoi kylmänrauhallisesti, ”minä luulen, että sinä löit pääsi kaatuessasi siihen maahan ja nyt sinä kuvittelet asioita.”
”Mitä-, ” Miku säpsähti ja katsoi tyttöystävänsä silmiä uskomatta kuulemaansa, ”ei, kyllä minä olen ihan tosissani. Aukiolla oli kaksi miestä, joista toinen lähti pakenemaan ja-”
”Jos sinä todella uskot kaikkeen tuohon mitä pääsi sanoo, ” Lexie tiuskaisi, ”niin sitten minä uskon, että meidän kannattaa pitää taukoa.” Miku ei sisäistänyt asiaa ihan heti, joten hän vain tuijotti.

”Taukoa meistä. Ymmärrätkö?” Lexie nakutti sanat Mikun päähän niin, että toinen varmasti ymmärsi. Niin Miku ymmärsikin. Hetken aikaa hän oli vielä sanaton, mutta sitten hän nyökkäsi hitaasti. Mitä turhaan tuhlata aikaa johonkuhun, joka ei pitänyt häntä muuta, kuin kantoapuna, jonka siivellä hän asui ja joka ei edes uskonut häntä tämän kaltaisissa tilanteissa.

”Olkoon sitten niin, ” Miku sanoi rauhallisesti. Vähän liian rauhallisesti ja vain alun perin vain vitsaillut Lexie säikähti.
”Ei kun en minä-”

”Käyn heti hakemassa tavarani kotoasi, ” Miku sanoi yhtä kylmänrauhallisesti kuin Lexie oli äsken sanonut, ”eivätköhän vanhempani hyväksy minua nurkkiinsa asumaan ennen kuin ehdin löytää uuden asunnon, nyt kun kerran en ole enää sinuun yhteyksissä.”
”Ei, kun Miku, minä vain halusin-…” Lexie yritti hädissään korjata, mutta Miku oli jo noussut lumihangesta kaikkine raidallisine vaatekappaleineen ja lähtenyt kävelemään suuntaan, jossa heidän nyt entinen yhteinen kotinsa sijaitsi. Lexie jäi yksin tuijottamaan eteensä kaikkine tuhansine ostoksineen, uskomatta tapahtunutta.

Sisimmässään kumpikin kuitenkin huokaisi helpotuksesta.

* * *

”Muistiks kukkaa viiä niille heposijje ruokaa?” Kuului huudahdus varikolla. Nanette Brezariosca nosti päätään vaunun puurenkaan takaa ja katseli ympärilleen. Oli ollut serkkupojan homma sinä päivänä ruokkia hoitohevosia, joita käytettiin kärryjen vetäjinä, mutta silti Nanette näki takanaan lainkaan madaltuneen heinäkasan.
”Juujuu, muistin, muistin.” Naneten serkku huusi jostain suunnasta varikkoa takaisin äskeiselle huutajalle. Nanette tuhahti, paiskasi jakoavaimen maahan ja nousi ylös.

”No et kyllä muistanut!” Nanette huusi serkulleen takaisin, ”minä hoidan!”
”Hjyvä Nane!” Ääni kuului Naneten isoisälle, jossa pihisi yhä tarpeeksi puhtia, jotta hän jaksoi työskennellä sukulaistensa kanssa auto-/kärrykorjaamolla. Se toimi myös samalla eräänlaisena hevosten päiväkotina ja huoltopaikkana, jossa niille esimerkiksi nakuteltiin uusia kenkiä. Hevosista päävastuu oli paikan omistajalla, eli Reks Brezarioscalle, pirteälle täysi-ikäiselle miehelle, jolla oli lihaksia vaikka muille jakaa ja laiskuutta ainakin saman verran.

Nanette ja Reks olisivat voineet olla samasta perheestä. He olivat olleet lapsuudestaan asti siinä samassa paikassa milloin apurina ja heidät erotti vain ulkonäkö ja sukupuoli. Niin Nanette kuin Rekskin, olivat he molemmat normaalia pidempiä ja heidän hiuksensa tahtoivat sojottaa ihan minne sattui. Nanette vain värjäsi omia tummia hiuksiaan myös violetiksi, Reks ei miehenä edes vaivaantunut harjaamaan omiaan aamuisin, saatikka sitten lisäämään niihin muuta väriä.

Reks oli kuitenkin Nanetelle työnantaja. Hän oli ottanut serkkutyttönsä automaattisesti tämän valmistuttua hoitamaan pääasiassa kärryjen ja moottoriajoneuvojen kuntokatsastusta, sillä Nanette ymmärsi laitteiden päälle paljon paremmin kuin hän itse. Reks oli itse enemmän hevosten kanssa, sillä niiden hoitaminen toi koko höskälle eniten rahaa, kun kärryjä käyttävät rikkaat ihmiset eivät jaksaneet hankkia omaa huoltajaa, joka olisi maksanut monta tuhatta enemmän kuin yksinkertainen varikko. Moottoriajoneuvoja taas käyttivät köyhemmät, joilla oli kiire aamuisin ehtiä töihin toiselle puolelle kaupunkia. Kiirettä liikenteessä ei arvostettu, joten kärryt olivat luotetumpi ja ylellisempi tapa liikkua paikasta A paikkaan B.

Kaksikon isoisä Niel Brezariosca oli niin vanhaksi oikein pirteä mies. Hän heräsi joka aamu ennen kukonlaulua tekemään töitään, aloittaen aamunsa nopealla juoksulenkillä Stratfordin kaduilla. Vaimonsa kanssa he molemmat elivät oikein reipasta ja tunnollista elämää huolimatta siitä, että molempien olisi jo kauan aikaa sitten pitänyt siirtyä eläkkeelle. Niel Brezarioscan vaimo, Tine Brezariosca toimi yhä samalla tutulla paikallaan huoltamon sihteerinä, ja samalla myös vakituisena moottoriajoneuvojen korjaajana. Kukaan muu ei tuntenut koko kaupungissa moottoroituja ajopelejä kuin Tine, joka oli ollut elossa jo silloin, kun ne ensimmäistä kertaa keksittiin.

Huoltamolla toimi myös muita, sukuun kuulumattomia ihmisiä, mutta heille Nanetella ei ollut ollut pokkaa käydä huutamaan vääränlaisista työtavoista. Serkulleen hän sentään uskalsi kommentoida joka ikisestä pikku mokasta, ja joinain päivinä hän oli myös varma, että serkkupoika teki niitä vain saadakseen huomiota. Ties mikä oli ollut syynä jättää sinä päivänä hevosten syöttäminen jollekulle muulle. Reks saisi kuulla kunniansa vielä saman päivän aikana, se oli varmaa jos Nanetelta kysyttiin. Olihan hän sentään melkein koko elämänsä toiminut hankalien ihmisten kanssa, jotka eivät suostuneet tekemään tehtäviään. Neljä vuotta elämästään hän asui sellaisen kanssa samassa huoneessa.

Tuskin Nanette oli ehtinyt hoitaa serkulleen tarkoitetun homman hevosten kanssa, kun vastaanoton puolelta alkoi kuulua ääniä. Kaikella todennäköisyydellä joku tuli hakemaan jotakin, mitä oli tuonut huollettavaksi ja senpä takia Nanette kävi nopeasti mielessään läpi kaikki, mitä oli vielä tekemättä. Jos joku tuli kärryjään hakemaan, olivat ne suhteellisen valmiita pois huollosta. Naneten tarvitsi vain katsoa vielä niiden kunto läpi, jos vaikka siellä olisi ollut jotain, mitä hän ei ollut huomannut. Muuta tekemistä ei hänen vastuullaan ollut, ainakaan toistaiseksi.

Autuas hymy kasvoillaan ja jälleen uusi hyräiltävä kappale mielessään lähti Nanette takaisin äsken rauhaan jättämänsä renkaan luokse, liukuen takaisin lattialle jatkamaan siitä, mihin jäi ennen hevostenruokinta operaatiota.

”Joten, mitenkäs kaunokaiseni tänään voivat?” Nanette kuuli varikon oven avautuvan ja joku mies, jonka ääntä hän ei tunnistanut, astui sisään höpisten. Reks toisaalta tunnisti miehen ja riensi jostain pimeydestä häntä tervehtimään.
”Oikein hyvää iltapäivää, herra King, ”

King. Sukunimi iski muistona Naneten korvaan ja hän kohotti uudelleen katseensa renkaasta. Sisään oli tullut kieron näköinen mies, joka oli jo hieman miehuusvuosien pyöristämäkin, mutta äärimmäisen siististi pukeutunut sellainen. Hänellä oli jollain lailla tutunoloiset korkeat kulmakarvat, joka juuri sai hänet näyttämään niin kierolta.

”Aah, nuoriherra Brezariosca, uskoisin, että olet pitänyt jälleen lemmikeistäni huolta? Kurja sää ulkona, kylmää ja lumista.” Herra King alkoi jutustella äänellä, jossa toden totta oli Naneten korvaan tutunkaltainen nuotti. Hän nieleskeli ilmaa ja kääntyi pois. Jos tämä asiakas ei ollut hänen entisen luokkalaisensa Iason Kingin isä, niin sitten oli maailmassa kyllä ihme ja kumma tapahtunut.
”Kyllä herra, ” Reksin ääni kuului möreänä, mutta pirteänä, ”ne ovat juuri ruokittuja, kengitettyjä ja äärimmäisen tarkkaan harjattuja. Oikein komeita eläimiä, saanen huomauttaa, jaloja kuin omistaja itse.”

Reks oli melkeinpä syntynyt huoltamolle, joten hän osasi puhutella oikealla tavalla asiakkaitaan. Herra Kingin kaltaiset miehet nauttivat juuri tuonkaltaisesta sanahelinästä, jossa jotain heidän omistamaansa kehuttiin suurieleisesti. Reksin oikeisiin paikkoihin asettamat sanat osuivat ja upposivat juuri sinne minne pitikin, ja herra King nauraa röhki kuin iso sika.
”Parempi ollakin, kun niistä on jokaisesta huomattava summa maksettu kasvattajille!” Herra King huudahti möreästi ja Reks tuli mukaan nauruun.

”Aah, entäpäs tänä nuori neito, onko teillä uusia työntekijöitä?” King huomasi Naneten, joka oli yrittänyt keskittyä työhönsä.
”Ei sentään, Nanette on ollut täällä sentään jo kolmen vuoden ajan. Hän on serkkuni, ” Reks kertoi nopeasti.
”Ettekä ole esitelleet minulle, tsot, tsot.” Herra King huudahti ja Nanette kuuli takaansa askelia, ymmärtäen hyvin äkkiä käännähtää ympäri ja kohdata asiakkaan kasvoista kasvoihin.

Herra King oli suhteellisen pitkä mies, päinvastoin kuin Iason, joka ainakaan kolme vuotta sitten ei ollut pituudessa oikein mitään. Nanette katsoi hetken Kingin leveää, kaikki hampaat paljastavaa hymyä ja tunnisti siitäkin jotain samanlaista, kuin hänen entisellä luokkalaisellaankin. Ei ollut enää mahdollista, että hän olisi erehtynyt henkilöstä.
”Hyvää iltapäivää neiti, nimeni on Damian King, asiakkaanne jo vuosia! Näen, että olette kunnostamassa vaunujani, neiti…” Tähän kohtaan oli tarkoitus sanoa oma nimi. Nanette kuitenkin hetken joutui miettimään omaa nimeään ja tarpeellista vastaustapaa, ennen kuin ymmärsi niiata pienesti.
”Nanette. Nanette Brezariosca, ” hän yritti hidastaa puhevauhtiaan, mutta koko nimi tuli yhtenä epäselvänä putkena. Damian King vain virnisti ja nyökkäsi.

”Neiti Nanette Brezariosca. On kunnia tutustua, näin viimeinkin, mikäli olen ymmärtänyt oikein. Mitäs mieltä olette rakkaastani?” Jos mies ei olisi samaan aikaan nyökännyt Naneten huoltamaa neljän hengen hevosten vedettävää kärryä kohti, ei tyttö raukka olisi ymmärtänyt. Nyt hän kuitenkin pääsi käyttämään hienoja sanoja ja kehumisia, joita oli oppinut edellisen elämänsä aikana kouluissa.
”Kuten samoin, herra King. Kärrynne ovat oikein oivalliset. Olenko katsonut väärin sisätiloja, vai onko tuo oikeaa Nanteksen silkkiä? Sehän on huippukallista.”

Damian King hohotti ja katseli ylpeänä hevoskärryään.
”Onhan se, onhan se, ” hän selitti mahtipontisena ja saapasteli silittelemään puheenaihetta, ”Sakburgin hienointa tilaustyötä, Nanteksen pehmeintä silkkiä ja Yunnanin tuliperäisen vuoren ainutlaatuista puuta. Ymmärrät varmaan, neiti Brezariosca, miksi olen niin kiinnostunut ihmisistä, jotka pitävät joka viikko huolta lapsukaisestani. Kertokaapahan minulle, neiti Nanette Brezariosca, oletteko opiskelleet?”
”Olen, herra, ” Nanette ei osannut enää pitää suutaan kiinni, ”ymmärtääkseni olin poikanne Iasonin kanssa samalla luokalla.”

Vaikutus oli välitön. Leveistä levein hymy alkoi väpättää Damian Kingin kasvoilla, ja hänen katseensa alkoi vaeltaa kärryn sivua myöten.
”Aivan, ” kuului pienimuotoinen mumina, ”poikani Iasonin luokalla. Vai niin…” Tuli pieni tauko, kun herra King mietiskeli. Sitten hänen hymynsä leveni normaaliksi ja hän kääntyi uudelleen kohtaamaan Naneten silmästä silmään, ojentaen tällä kertaa kättään tervehdykseen.
”Siinä tapauksessa uskon, että olette kouluttautuneet erinomaisesti, ” hän vetäisi Naneten vastapuoleisen käden itselleen ja ravisteli sitä, päästäen nopeasti irti ja rientäen Reksin luokse huudellen jotain rotuhevosista. Nanette jäi yksin seuraamaan kun kaksi aikuista miestä käveli varikon halki puhellen samalla omiaan. Hän vain käänteli päätän ja yritti ymmärtää herra Kingin äkillistä, kummallista reagointia.

Yllättäen, ennen poistumistaan siitä kyseisestä huoneesta, herra Damian King iski jarrut pohjaan ja kääntyi vielä kerran katsomaan Naneten suuntaan, tällä kertaa huomattavan paljon kauempaa.
”Kaikki-… Kaikki mitä Iasonille tapahtui… Oli vaimoni syytä. Ei minun. Olin sitä vastaan loppuun asti, en halunnut menettää molempia tyttäriäni toisille miehille, mutta tiesinkö minä, että menettäisin ainoan poikanikin samalla?” Herra King huudahti nyt ilman ylimielistä ja ylpeää äänensävyään ja puhuen suoraan sydämestään, kuin olisi pitänyt tuota kertomusta piilossa ensimmäisestä päivästä alkaen. Nanette ei ymmärtänyt mistä oli kyse, mutta hän nyökkäili päätään.
”Se ei ollut teidän syynne, ” Nanette toisti. Tämä yksi pieni lause toi Damian Kingille ainakin hetkellisen mielenrauhan, hymy palasi jälleen ja hän poistui Reksin perässä katsomaan hevosia.

”Mitä ei ollut hänen syytään…” Nanette mutisi itsekseen, miettien samalla mahdollisia selityksiä. Hän ei ollut oikein ikinä ymmärtänyt mistä oli kyse Iasonin kohdalla. Poika oli vain talviloman aikana kadonnut ja oikein kukaan ei ollut luokalla enää tahtonut puhua hänestä. Mielessään Nanette oli vain painanut asian villaisella, Iason oli varmaan vain vaihtanut maata tai koulua, tai mitä lie. Kuka niistä ylirikkaista otti selvää?

Nanette valui jälleen kerran takaisin renkaan ääreen ja jäi tuijottamaan sitä ymmärtämättä mitä hänen sille enää piti tehdä. Hänet oli keskeytetty nyt jo niin monesti, että koko työ pääsi livahtamaan hänen mielestään, valumaan lattiakaivoon ja perustamaan oman salamurhausjärjestön putkistoihin, jonka tehtävänä oli siepata ohi kulkevia varpaankynsiä, tehden niistä oma yksityinen armeija jalkakylvyn valloittamista varten.

Jotenkin sen jälkeen kun Naneten ajatukset alkoivat valua varpaankynsiin hän alkoi tajuta, ettei juurikaan enää tehnyt työtään. Hän kävi läpi normaalin lopputarkistusrutiininsa ja päätti mennä pitämään pientä lepotaukoa, jonka oli todellakin ansainnut koko päivän muiden töitä tehdessä. Hän pyyhki kämmeniään housunlahkeisiinsa ja työnsi aulaan vievän oven auki. Tunkkaisesta ilmasta tullessaan puhtaampaan ilmaan hän veti syvään happea, ja etsi katseellaan mummoaan, joka oli sillä hetkellä kastelemassa aulan kasveja.

”Kultaisenni, ” mummo huomioi jonkun saapumisen aulaan heti, vaikka ei ollutkaan edes nähnyt tulijaa vielä. Hänen mummonvaistonsa vain toimivat automaattisesti ja hän tunnisti ihmisolennon joksikuksi lapsenlapsistaan.

”Voisitkohhan mahdollisesti silmäillä läppi siellä pöydällänni olevannan työntekijähakemuksennen, jonkka ajattelinnin lähettää ylihuomisseen lehtteen? Nyt on vain niinnin, ettät isoisäisi ei enäännä jakssa hoittaa kaikkea näinnä pienellä porukkalla ja tarvitsemme ehdottommasti jonkkun Bernarddin kanssana hommiin. ” Tine-mummo selitti nopeasti ja huitoi kättään oman sihteerinpöytänsä suuntaan. Nanette kääntyi ohjattuun hommaan ja löysi mummonsa ohjastaman lapun pienellä etsimisellä.
”Pitäisiköhän samalla sinulle saada joku kaveriksi tähän aulaan?” Nanette vihjaili käännellessään paperia eri suuntiin.
”Mitäs sinnä tyttö siellänä vihjaillet, väitätkö, etteinä minussana ennää henkki pihisene?” Tine nauroi happamana. Nanette vain keskittyi lukemiseen, mutta ei kommentoinut enää takaisin.

”Ajattellin, ettänä sinä voissit haasttattella hakijoitta, ” kuului mummon selitys, ”olisi sene jo sinullekkin tyttö pieni aikakkin, Reks-pieni eine saannut viimeksine palkattuana kuina tuona tuhellon Bernarddin, jokka eina eddes peukalloaan ainana löyddä.”
”Mummo, Bernardin peukalo leikkautui pois harjoitteluaikana.”
”Niini, muttana löydettiinikö sitänä ennäänä? Eipänä ei.”

Bernard oli oikein reipas apupoika, jonka Reks oli ensitöikseen palkannut. He olivat tunteneet toisensa jo jonkin aikaa, joten apupojan paikka oli suoranaisesti siis luotu Bernardille. Hän oli keskitumman ihonvärin miehiä, jolla oli tyttöystävä opiskeluajoilta ja enemmän intoa toimia kuin taitoa tehdä. Reks oli epäilemättä alun perin suunnitellut kaverilleen työhommaa sihteerin tilalla, mutta eihän siitä ollut tietenkään mitään tullut kun vanhaa sihteeriä ei saanut työpaikaltaan siirrettyä edes juuri hoidetuilla kärryillä. Oli kuitenkin jo alkanut tapahtua pieniä muutoksia, ja Reksin mummon innostuttua hoitamaan moottoriajoneuvoja, ohjattiin Bernard aiheuttamasta tuhoa  suoraan sihteerin pöydän ääreen, jossa hän olikin kaikkein iloisimmillaan. Oikeastaan koko huoltoasema jo odotti Tine-mummon eläköitymistä, mutta sitä ei nähtäisi ennen hautajaisia ja sitäkin saataisiin vielä odottaa ainakin kymmenen seuraavaa keskitalvea ja keskikesää.

Asian toiselta kantilta katsoen, oli kuitenkin hyvä olla joku, joka teki illasta ruuat koko perheelle ja suvulle ja kaikelle kansalle, jotka vain kynnelle syömään kykenivät. Tine-mummo jatkoi joka päivä aherrusta vielä hellankin ääressä työpäivän kuluttua, mukanaan kaikki, jotka uskallettiin päästää keittiöön (miinustettuna Nanette, joka ei ymmärtänyt ruuanlaitosta) ja he taikoivat milloin mistäkin koko työväelle illallisen. Se oli todella tarpeen, sillä yksi tällä työpaikka työskentelyn ehdoista oli suoranainen työpaikalla asuminen, sillä rahakkaiden ihmisten maailma ei ikinä nukkunut ja yksinkertaistakin työtä saattoi tulla keskellä yötä. Jos työntekijä olisi asunut vaikkapa toisella puolella kaupunkia, ei hän olisi saattanut ehtiä hädän tullen sitomaan hevosten harjoihin kimallehupsuja, jotka kilisivät toisiinsa osuessaan. Ne olivatkin uusinta muotia.

Tämän takia varikon viisihenkinen työntekijäporukka asusteli aseman yläkerroksessa, ja heidät saatiin herätettyä unilta vetämällä alakerrassa olevasta narusta. Silloin koko yläkerran alueella alkoi soida palokellot, eivätkä ne lopettaneet soittamistaan ennen kuin joku kapusi alakertaan ottamaan asiakkaan vastaan. Keskiöisiä tilauksia tulikin noin kahdesti viikossa, joten alkuperäisen kodin myötä työntekijä joutui myös luopumaan rauhallisista yöunistaan. Tällä tavoin tämä ikiaikainen huoltamo pysyi rikkaiden ylihinnoitellussa käytössä ja sitä kautta niin Rekskin aikoinaan ja Nanette vain kahdeksan vuotta sitten oli päässyt saarensa korkea-arvoisimpaan kouluun, olihan koulun rehtori yksi suurimmista asiakkaista. Kummankaan ei ollut tarvinnut maksaa hirvittäviä summia koulunkäynnistä, vaan heidän oli vain tarvinnut suorittaa katsastuksia ylimielisen rehtori Pinan viidelle kärrylle ja kahdelle moottoriajoneuvoille nyt ja jatkossa halvalla, samoin kuin asentaa järkyttävän hintaisia lisäosia milloin mihinkin.

Kukaan Brezarioscan perheestä ei valittanut tästä versiosta. Kaikille kävi ihan hyvin pitää suhteita yllä vaikka sitten menettämällä samalla hieman tienesteistään. Suhteet olivat Stratfordissa kovempi sana kuin raha itse, sillä suhteilla luotiin lisää rahaa. Riitti ihan hyvin, että tunsi jonkun, joka tunsi jonkun, joka oli jonkun serkku, joka sattui omistamaan ajopelikorjaamon, ja sillä sai niin alennusta, kuin lisää rahaa samalla jommallekummalle osapuolelle.

Toki myös köyhempiä muistettiin. Sitä varten oli olemassa varikko Brezarioscan takaovi, jota kautta tuotiin halpoja, ei niin hienostuneita moottoriajoneuvoja korjattavaksi, piilossa rikkaiden asiakkaiden silmien katseilta ja ehdottomasti myös kymmenen kertaa halvemmalla. Ei ollut rahakkaiden katseiden arvoista katseltavaa, miten rumia nelipyöräisiä moottoriajoneuvoja (huih! Moottori! Eiväthän ne sellaiset toimi hevosilla!) korjattiin melkein kipuhinnoilla, tuskin saaden mitään palkkaa koko raskaasta hommasta.

Rikkaat olivat usein turhamaisia ja julmia muuta maailmaa kohtaan niin pitkään, kunnes oppivat todellisen rikkauden tulevan muualta kuin suhteista ja rahasta. Sellaisia asioita ei toisaalta usein ymmärtänyt ennen niiden menettämistä.

Naneten vanhemmat eivät olleet töissä varikolla. He olivat yhdessä muuttaneet Granadaan toisen työn perässä kun Nanette oli ollut yhdeksän. Siitä asti heidän tyttärensä oli joko vuoroin asunut koulumajoituksissa tai isovanhempiensa työpaikalla serkkunsa kanssa. Reksin vanhemmat eivät ikinä olleetkaan pari, vaan nuorena poikana hän oli ollut isänsä kasvatuksessa äidin kadottua pohjoiseen jonnekin Karelian suunnalle. Hänen isänsä, Naneten äidin veli, oli lopulta päätynyt samoihin hommiin kuin sisarensakin, ja oli lähtenyt heidän kanssaan yhdessä Granadaan. Reks olisi lähtenyt silloin mukaan, mutta silloin paikallisen koulun rehtori Pinalta oli tullut ohittamaton tarjous koulupaikasta ja majoituksesta, ja poika sai jäädä.

Kumpikaan heistä ei ollut ikinä millään lailla masentunut erossa olostaan vanhemmistaan. Granada oli melkein Stratfordin alapuolella kartassa, ja sinne kulki aivan joka päivä laivoja. Jos ja kun joku tahtoi vierailla toisella saarella, oli se mahdollista jopa kolmen päivän sisällä. Laivareitti tietenkin vei oman aikansa, samoin vuorten ylittäminen turvallisia reittejä ja loppu olikin suoraa maastoa. Lyhyt välimatka ei erottanut perhettä toisistaan, vaan oikeastaan työhommat unohdettiin ainakin juhlapäivinä, jolloin koko lähisuku kokoontui yhdessä tekemään suurta, monta tuntia kestävää illallista – paitsi Nanette, jota ei edelleenkään uskallettu päästää keittiöön. Sen sijaan hän sai kuunnella iänikuista jankutusta siitä, miten hänen pitäisi löytää itselleen kunnon mies joka osasi kädentöitä, ja joka voitaisiin ottaa kunnialla töihin huoltoasemalla muiden miesten kanssa. Suvun harmiksi Nanette oli kuitenkin työlleen omistautunut nuori nainen, joka ei ollut seurustelusta ties melkein lainkaan kiinnostunut.

Nanette kuitenkin uskoi vakaasti, että kunhan hän olisi itse siihen valmis, jotain uutta tapahtuisi hänenkin elämässään. Jokainen uusi kevät toisi uuden auringon ja uuden mahdollisuuden kummallisimmillekin olennoille.

Eräät tapahtumat tulivat kuitenkin kylmistä kylmimmän talven mukana. Naneten tietämättä hänen todellisen kohtalonsa tapahtumat olivat jo alkaneet, eikä hän edes tiennyt vaikuttavansa niihin joka hetki tehdessään vain työtään.

A/N 48 562