Luku 11, NaNoWriMoon tarvittavat viimeiset 1500 sanaa!

Lukas käänsi kylkeään, eikä hän edes vaivautunut ymmärtämään ettei hänellä ollut peittoa yllään. Oliko sillä niin paljon väliä, että niin sisällä kuin ulkonakin oli hiukan miinusasteita ja pakastavan kylmä. Lukas ei tuntenut kylmyyttä samalla lailla kuin muut ihmiset tunsivat ja hän tunsi nukkuvansa paremmin pakkasessa ja ilman peittoa. Kertaakaan hän ei ollut elämänsä aikana kärsinyt kylmyyden aiheuttamista sairauksista, kertaakaan hän ei ollut joutunut hankkimaan lisävaatteita pistävämmälläkään pakkasella.

Lumi satoi hiljalleen ikkunasta sisään ja Lukas antoi sen vain tapahtua. Ehkäpä hän joutuisi jokin kaunis päivä maksamaan koululle reippaasti rahaa ikkunan rikkomisesta ja kaikesta muusta pahasta mitä siitä muka seurasi, mutta häntäpä ei kiinnostanut. Tämä koulu sai kärsiäkin, Lukas oli sitä mieltä. Jos hänkin kärsi, niin koulukin kärsi ja sen oppilaat ihan samalla lailla. Ainoa harmi oli, ettei Lukas tohtinut rikkoa jokaisen luokan ikkunoita. Siinäpähän kaikki muut kylmettyisivät, jäätyisivät, paleltuisivat, ihan vaikka hengenlähtöön asti. Saivatpahan osansa.

Ei Lukaskaan elämänsä joka vuosi ollut näin kylmätahtoinen. Sisimmässäänhän hän oli oikein reipas ja tunnollinen tämän vuoden aikana valmistuva poikapuolinen ihminen, joka oli elänyt lapsuutensa turvallisessa ja rakastavassa ympäristössä, monien kavereiden ja tuttujen ympäröivänä. Hänen maailmansa oli kuitenkin muuttunut koulua vaihtaessa. Hyvät ja rakastavat vanhemmat olivat päättäneet kerätä kaiken ansaitsemansa ylimääräisen rahan jo raskaudesta asti vain tähän yhteen stratfordilaiseen kouluun, että jokin päivä heidän poikansa (tai, siinä vaiheessa se olisi saattanut vielä olla tyttökin) jokin päivä astelisi ylpeänä juuri sen koulun ovista ulos valmistuneena kunnon miehenä.

Kaikki vanhempien suunnitelmat olivat kuitenkin menneet sopivasti vikaan Lukaksen toisena oppivuonna, kun rinnakkaisluokkalaiset pojat eivät enää hyväksyneetkään häntä toisena ihmisenä. Tämä ajatus alkoi leviämään hänen luokkasarjassaan kuin tauti, sillä jokaisessa isossa porukassa oli aina joku, jonka itsetuntoa piti vähän koputella. Tämän kerran Lukas, hieman mieleltään erilainen nuori kuin muut, joutui tähän pyöritykseen, johon ei ollut lainkaan valmistautunut. Ensimmäinen puoli vuotta hän yritti ymmärtää, mikä oli mennyt hänessä itsessään vikaan. Mikä hänestä teki niin erilaisen kuin kaikki muut?

Kolmannen vuoden aikana hän ei vieläkään ollut keksinyt vastausta, ja rinnakkaisluokkalaiset olivat vain häirinneet häntä yhä ahkerammin. He keksivät nimityksiä Lukaksesta, joku heitteli häntä esineillä ja monta kertaa häntä oli uhattu tappaa. Seurasi lyhyt masennuskierre, joka ajoi Lukaksen itsetunnon täysin pohjaan. Joksikin aikaa hän ehti jo unohtaa itsensä ja luovutti melkein elämästäänkin.

Tätä aikaa ei kestänyt kuitenkaan pitkään, sillä kaiken pinnallisen masennuksen alla oli kuitenkin jotain vahvempaa. Hänen päätti olla pelkäämättä ja siirsi itseinhonsa vihaan niitä ihmisiä kohtaan, jotka olivat häntä kohtaan epäoikeudenmukaisia. Oma naama peilissä alkoi jälleen näyttää hyväksyttävällä pitkän taistelun jälkeen, ja uuden tarkoituksen myötä hänestä itsestään tuli vahvempi. Vahvempi niin henkisesti kuin fyysisestikin, sillä eräänä kesälomana hän löysi itsestään vielä uutta, uutta, mitä luuli, ettei kukaan muu osannut.

Oli ollut auringon kierron aurinkoisimman ajan eli kesän aikainen kesäloma, jolloin koulu pidettiin auki vain siellä asuville ja pohjoisilla saarilla asustavat riensivät eteläisimmille saarille vielä lämpimämpään. Kesätuulettomassa Stratfordissa ei ollut tarvetta lähteä etsimään lämpöä, sillä jokainen kesän päivä oli laaksossa läkähdyttävän kuuma. Stratfordilaiset kokoontuivatkin kesäisin oman saarensa vesialueille, vuorilla oleville makeille vesialuille, tai joelle, joka virtasi pääkylän lävitse alati raikkaana, kadoten lopulta maan uumenissa olevaan järveen.

Lukas, jonka perhe asui ylempänä vuoristossa äärimmäisen pienessä kylässä, oli istunut hikoilemassa kotinsa portailla tylsistymässä. Hän oli ihminen, joka ei keksinyt millään tekemistä vapaa-ajallaan, vaan tarvitsi töitä tai koulua pitääkseen mielensä raikkaana. Kesäisin kumpaakaan ei ollut saatavilla, joten hänen päivänsä menivät nukkuessa, lukiessa tai yksinkertaisesti tylsyydestä kärsiessä.

Kaikki oli tapahtunut niin yksinkertaisen luonnollisesti, että Lukas ei ollut edes hämmästynyt. Paikallaan pysyneen pojan kädelle oli vain lennähtänyt viaton sinisiipinen perhonen luullessaan alustaansa kukaksi. Siinä he kaksi olivat toisiaan tutkiskelleet aikansa, eikä perhonen tuntunut ymmärtävän olevansa ihmiskädellä. Lopulta kuitenkin perhosen lepopaikka kyllästyi olemaan kukka, ja Lukas vain puhalsi siivekästä pois kädeltään. Ilma osui pieneen siivekkääseen ötökkään ja samalla hetkellä sen koko olemus näytti jäätyvän. Siniset siivet muuttuivat vaaleiksi ja perhonen kopsahti pienellä perhoskopsahduksella jäätyneen kuoleman saaneena porraskivelle.

Meni tietenkin hetki, ennen kuin Lukas ymmärsi mitään. Oli hänen oppimansa mukaan täysin luonnotonta, että kesän kuumimpana ja paahteisimpana päivänä yhdessä silmänräpäyksessä tuli jäätävä tuuli ja jäädytti kuoliaaksi yhden maailman viattomimmista asioista. Hiljalleen hän ymmärsi itse sen aiheuttaneensa, mutta järkytys ei painanut hänen mieltään. Lukas pikemminkin kiinnostui kylmyydestä enemmän ja yritti etsiä itsestään tätä voimaa, mikä oli aiheuttanut kylmyyttä. Hänen ei tarvinnut kuin ajatuksellaan ajatella kylmää tuulta, kun heti sillä hetkellä alas vuorenrinnettä vyöryi kylmä tuuli, joka heilutteli hänen hiuksiaan, sekä vaatteitaan. Toisella ajatuksella hän pystyi hallitsemaan tuulen suuntaa mihin tahtoi ja kolmannella hän kykeni luomaan lunta ja jäädyttämään pienen villiruusupensaan.

Jokainen tuulen kutsunta tai jään luominen aiheutti aina jälkikäteen pientä tai suurempaa päänsärkyä, riippuen siitä, mitä Lukas oli tehnyt tai luonut. Hän alkoi ymmärtää säästellä tätä uutta kykyään, vaikka uskoi kykenevänsä jäädyttämään koko Stratfordin, jos hän niin olisi käskenyt säätä. Mutta ei, hän ei sitä tehnyt. Päänsäryistä huolimatta hänen koko kesänsä meni tätä voimaa tutkiessa ja kehittäessä, kunnes hän oppi tuntemaan tuulen ja tunsi jokaisen jään muodon.

Hänelle tämä oli lahja joltakulta, joka oli hänelle annettu siitä hyvästä, että oli kestänyt koulua. Lukas ymmärsi mielessään, että hän oli oppinut hallitsemaan kylmää, asiaa, mitä kaikki pelkäsivät, jotta hän kykenisi puolustamaan itseään muulta maailmalta. Ja kun koulu oli jälleen alkanut, ei hän alkuun enää yrittänytkään piiloutua varjoonsa vaan kulki käytävillä täynnä itsevarmuutta ja antoi elämän heittää hänen eteensä mitä elämä halusi siihen heittää. Monet olivat jo ymmärtäneet hänenkin olevan jo ihminen, mutta tietyt ihmiset rinnakkaisluokalta yhä nauroivat hänen peräänsä Lukaksen kulkiessa ohitse.

Tämä antoi hänelle viimein mahdollisuuden kostoonsa. Hän aloitti vähällä: Kun Down ja hänen joukkionsa olivat menossa koululta liikuntasalille, nosti Lukas siltä alueelta pakkasmääriä ja kohtahan pojat jo hytisivät kylmissään, luultuaan ulkona olevan vielä syksy. Kaiken tämän aikana Lukas oli vain kävellyt poikaporukan ohitse lyhyt koulupakkopukunsa päällä ja näyttänyt rehdisti, ettei kylmyys tuntunut hänelle missään. Siitä oli hiljalleen alkanut sota, sillä joka kerta kun Down yrittikään kehittää uutta huonoa vitsiä rinnakkaisluokkalaisesta friikistä, jotain kylmää ja epämiellyttävää seurasi aina. Milloin kyseessä oli ollut jäätyneet putket, milloin liukas lattia, toiste jotain muuta, mutta Downkin hiljalleen alkoi varmasti jo ymmärtää kenen kanssa leikki vaarallista leikkiä.

Viimeisin kerta käytävällä oli imenyt Lukaksesta kaiken irti, eikä hän ollutkaan enää palannut opiskelemaan sinä päivänä. Hän oli vain kömpinyt sänkyynsä vihlovan päänsäryn saattelemana ja valunut suoraan tuntemattomaan unimaailmaan. Päivä oli vain kulkenut hänen ohitseen, eikä se ollut haitannut häntä lainkaan. Suloisen pelokas, avuton ja ymmärtämätön ilme rinnakkaisluokan mustahiuksisen Downin kasvoilla oli parempi palkka Lukakselle kuin hän olisi voinut pyytää. Eikö ollut jo aika, kun hän jo ymmärsi oman parempansa ja lopettaisi jatkuvan häiritsemisensä. Downin kätyrit samalta luokalta olivat sen ainakin jo tajunneet ja he pysyivätkin nykyään paljon kauempana, antaen niin sanotun ”päällikkönsä” tehdä mitä halusi.

Sota oli enää käynnissä Lukaksen ja Downin välillä. Muut osapuolet olivat jo luovuttaneet, ja kiusaaminen oli muutenkin menettänyt kunnioituksensa koulun käytävillä. Viimeinen sota käytiin kahden jäljellä olevan kesken, kummasta tulisi se säälittävä luuseri joka hävisi kaikille kaikessa ja kummasta uusi kunnioitettu ihminen. Lukas ei enää aikonut palata luuseriksi, vaan hän tunsi jo nyt olevansa koulun erikoislaatuisin ihminen, olento lähimpänä jumalaa, mies, joka hallitsi käsissään muiden  elämiä.

Todellisuus oli kuitenkin toisin, sillä jos Down olisi ollut lainkaan samankaltaisessa tilaisuudessa kuin  Lukas, hän olisi voinut sulattaa pienellä tulella jääpojan aikoja sitten pieneksi lätäköksi lattialle, joka valuisi surkeana portaita alas alakerrokseen ja haihtuisi matkalla vesihöyrynä ilmaan. Lukas ei todellisuudessa tiennyt, ettei hän ollut se erikoisin, jokainen siinä koulussa kykeni jollain tasolla samaan. Kukaan ei vain tiennyt siitä, toisin kuin kolme vuotta sitten samoilla käytävillä käveli luokallinen ihmisiä, jotka tiesivät voimistaan, mutteivät kaikki aivan sitä ymmärtäneet.

Ainakaan vielä.

Mutta, Lukas tunsi olevansa ainoa. Hän piti ajatuksesta, ainoana olemisesta, erikoislaatuisena olemisesta, eikä hän ikinä tuntenut itseään kotoisaksi muiden ihmisten kanssa. Jos sillä ehdolla, että hän kärsi ajoittaisista päänsäryistä hän sai tehdä säällä mitä halusi, oli Lukas valmis mihin tahansa. Hymyillen hän sulki silmiään kylmyydessä, ilman peittoa ja unihiekkanaan jonkun muun luomat lumihiutaleet.

 * * *

Miku nukkui sen yön sohvalla. Hänen vanhempansa olivat toden totta ottaneet poikansa takaisin kotiin kun hän kertoi ”ilouutisesta”, eli erostaan Lexien kanssa. Sekä vanhemmilta, että pikkusisarelta tuli puolen tunnin tuttu ja odotettu saarna siitä, kuinka Mikun ei kannattanut seurustella ”yläluokkaisten huorien” kanssa, ”jotka vain haluavat kanto- ja siivousapua jokaiselta, joka pistää silmänsä heihin”. Heti seuraavana päivänä Mikulle oli luvattu oma huone takaisin, jos tämä lupasi hankkia jotain työtä, ettei joutuisi enää turvautumaan minkäänmoisen tyttöystävän rahoihin.

Kyseistä ajatusta Miku ei ollut edes itse vielä ehtinyt sisäistää, kun hänen isänsä jo kantoi pöytään viime päivien lehdet ja hänen vanhempansa yhdessä alkoivat käydä erilaisia vaihtoehtoja läpi. Ei kyse ollut siitä, että he olisivat halunneet päästä eroon juuri takaisin saamastaan pojasta, vaan he tahtoivat hänen parastaan. Mikun eteen annettiin ehdotuksia siivojaan hommista, autonkuljettajista, sukeltajista, vuorikiipeilijöistä sun muista, mutta hän itse takertui vain yhteen ehdotukseen.

”Entäpä tämä?”
”Mikä se on kultaseni?”
”Sen ajoneuvokorjaamon parin kilometrin päässä. Ne tahtovat sinne asumaan ja työskentelemään jotakuta reipasta ja taidokasta. Eikö veli tämä kuulosta hyvältä?”
”Sanoitko asumaan?”
”Niin, he asuvat koko perhe ja työntekijät yläkerrassa. Isä ja minä kävimme siellä kerran.”

//A/N 50 000

Luku 10 (mistä se oikea tarina alkaa :'D)

Luku 10

Nuori poika käveli koulun käytävää pitkin pää painuksissa. Hän yritti sulkea maailman pois ympäriltään, eikä hän tahtonut kenenkään huomioivan itseään.

Kyseisellä pojalla oli äärimmäisen vaaleanruskeat hiukset, jotka hän oli tarkoituksella kasvattanut pitkäksi oikealta etupuolelta. Ne eivät tulleet hänen vaaleanruskeille silmilleen yleensä, mutta poikkeus oli nyt, kun hän piti päätään alhaalla. Oppilasjoukosta hän ei erottunut mustien housujensa ja valkoisen paitansa perusteella, sillä olivathan kaikki pukeutuneet aivan samoin. Kaulastaan pojalla roikkui vaaleankeltainen solmio, joka pyöri itsekseen pojan rientäessä eteenpäin.

Poika piti sillä hetkellä tunteita sisällään, ettei räjähtäisi. Hän tietäväisenä yritti suunnata oppilaiden keskeltä yläkertaan ja omaan huoneeseensa piiloon päästääkseen aivoistaan ilmoja pihalle.

Vastaan tuli kuitenkin rinnakkaisluokkalainen toinen poika, mustilla hiuksilla ja kalpealla iholla varustautunut isompi köriläs. Tämän tarkkaavainen katse oli jo osunut vaaleanruskeahiuksiseen poikaan, ja nyt hän lähti virne kasvoillaan häntä kohti. Vaaleanruskeahiuksinen poika yritti automaattisesti väistää toista ihmistä, joka tuli suoraan päin, mutta mustahiuksinen iski häntä olkapäähän, niin, että vajaan seitsemänkymmenen sentin pituinen vaaleahiuksinen poika horjahti taemmas ja oli kaatua.

”Väistä homo siitä, ” mustahiuksinen tuhahti, mutta ilman vihaa äänessään. Hänen oli mahdotonta pitää naurua sisällään ja se kaikki näkyi hänen kasvoistaan. Pojan luokkalaiset tulivat hetken päästä perästä pärskien nyrkkeihinsä ja huudellen vaaleahiuksisen pojan perään, joka oli sulkenut silmänsä.

”Yksi, kaksi, kolme, ” poika laski puoliääneen.
”Hei, Lukas, älä nyt pillitä pikkutyttö!” Eräs toinen poika äskeisestä porukasta huusi ja sai ohikulkevalta nuoremmalta tytöltä mulkaisun, joka kertoi epäarvostuksesta tuollaista kiusaajaa kohtaan.
”Neljä, viisi, kuusi, seitsemän.” Lukakseksi nimetty poika jatkoi laskemistaan, puristaen äskeisellä tunnilla käytettyä oppikirjaa kylkeensä painaen samalla puolilyhyitä kynsiään vasempaan kämmeneensä.

”Mitä nyt, friikki?” Lukasta tönäissyt mustahiuksinen poika huusi vielä perään, ”kiroatko meidät kaikki? Huu, miten minua pelottaa!”

”Seitsemän… seitsemän… Seitsemän.” Lukaksen hermot pettivät ja hän avasi silmänsä. Samalla hetkellä käytävän päässä olleet ikkunat avautuivat molemmilta puolilta ja jääkylmä viima iski kaikista suunnista käytävällä olevia ihmisiä kohtaan. Joku tytöistä kiljaisi kylmyydestä ja Lukaksen rinnakkaisluokkalaiset pojatkin hiljenivät hetkeksi suojaamaan itseään kylmyydeltä.

Ainoa, joka ei näyttänyt välittävän tästä äkillisestä pistelevästä tuulesta oli Lukas, joka vain antoi tuulen tulla häntä kohti mistä suunnasta tuuli sitten halusikaan.
”PISTÄKÄÄ SE IKKUNA KIINNI!” Joku viimeisen vuoden tytöistä huusi raivoissaan, kun jokainen yritti lämmittää itseään lumipyryltä, joka sateli jopa kolmen metrin päähän ikkunoista. Mustahiuksinen Lukaksen rinnakkaisluokkalainen marssi Lukaksen luokse ja tarttui tätä pitkäksi kasvatetuista hiuksista tukistaakseen.

”Mitä hittoa sinä samperin friikki luulet tekeväsi?” Hän ärähti vaaleahiuksiselle pojalle, joka katsoi tällä kertaa takaisin yllättävän tyhjällä ilmeellä.
”Mikä on Down?” Lukas kysyi aavemaisesti, ”pelkäätkö sinä pakkasta?” Silloin joku pisti ikkunat kiinni ja kylmyys alkoi loppua.

Mustahiuksinen Down yritti mielessään selvittää mitä tapahtui. Mikään ei käynyt hänen järkeensä, oli täysin mahdotonta, että tuo pieni rinnakkaisluokkalainen friikki olisi yllättäen kutsunut jäätävän tuulen palelluttamaan kaikki. Ihmisillä ei ollut sellaisia voimia.
”Pah, ” Down murahti lopulta ja työnsi Lukaksen päin seinää yhdellä tönäisyllä, ”olet friikki, Silversson.”
”Otan tuon kohteliaisuutena, ” nauroi Lukas, joka oli vasta äsken yrittänyt vältellä koko maailmaa, ”erotun paljon mieluummin massasta, kuin olisin lainkaan sinun kaltaisesi.”

Down oli jo niin hämmentynyt, että hän päätti jättää rinnakkaisluokkalaisensa rauhaan ja lähti oman luokkansa vähäisten poikien perään. He kaikki alkoivat heti jupista keskenään, jättäen Lukas Silverssonin kokoamaan itsensä ylös seinänvierustalta ja näyttämään erästä kansainvälistä käsimerkkiä kiusaajilleen. Sitten hän lähti kävelemään takaisin yläkertaa kohti, nyt katse ylhäällä ja pää rohkeasti pystyssä. Suoristellen vaatteitaan hän kohosi ylös portaita, jolloin hänen suustaan sattui pääsemään pään sisälle tarkoitettu nauru, joka aiheutti ohikulkeville kakkosluokkalaisille kylmiä väreitä koko loppuvuodeksi.

Lukas suorastaan hypähti oman yksityisen huoneensa sisustaan ja painautui ovea vasten. Hän oli nyt ollut tässä koulussa neljä vuotta, loppusuora oli enää jäljellä.

Loppusuora niin hänen koulu-urastaan, kuin henkisestä terveydestäänkin.

Lukas Silversson virnisti koko naamallaan ja valui ovea pitkin alas kikattaen. Hän päätyi lattialle istumaan polvet koukussa ja hän laittoi vasemman kämmenensä polvensa päälle auki. Kämmenessä näkyi yhä kynsien jäljet aikaisemmasta.

Hänen kätensä vapisi naurusta samalla, kun aikoja sitten rikkoutuneesta huoneensa ikkunasta alkoi puhaltaa jäinen tuuli, joka kiersi pientä ympyrää hänen kämmenensä yläpuolella.

Friikkikö? Vain friikkikö? Ei, Lukas oli mielestään paljon enemmän. Hän oli aivan erikoislaatuinen. Hän oli mahtavampi kuin kukaan alakerrassa rauhallisesti opiskeleva ihminen. Kukaan niistä ei vain ymmärtänyt hänen todellista voimaansa, tai pelkäsi sitä. Todellisuudessa hän voisi kostaa kaikesta, hän voisi pistää ne kaikki kärsimään siitä, mitä Lukas oli joutunut neljän vuoden aikana kokemaan. Lopulta jokainen niistä anoisi polvillaan anteeksiantoa.

Mutta ei. Lukas sulki kätensä ja tuuli ei enää tuivertanut huoneeseen sisälle. Hänen hymynsäkin hyytyi. Ei hän ollut sentään julma, eikä hänellä ollut mitään aikomuksia kostaa kenellekään. Olihan koulua enää jäljellä puoli vuotta. Sitten se olisi ohi ja hän voisi tehdä ihan mitä halusi elämällään, eikä ketään alakerran kusipäistä enää tarvinnut ikinä nähdä.

”Ehkä tuon ikkunan voisi joskus korjauttaa...” Lukas huokaisi itsekseen ja katsoi pää kallellaan huoneen poikki ja ikkunasta ulos. Se nyt häntä kaikista vähiten kiinnosti. Vai muka ikkuna takaisin? Ei missään tapauksessa. Pakkasessa nukkui paremmin.

Vai muka friikki.

                                                          Lumeluoja, lumentuoja

Miku Hunter tunsi olonsa tyhmäksi. Hän seisoi orpona keskellä Startfordin pääkaupunkia käsissään ehkä neljä kassillista tavaroita, joista mikään ei oikeastaan ollut edes hänen, vaan hänen tyttöystävänsä Lexien, joka oli unohtunut moniksi kymmeniksi minuuteiksi puhumaan jonkun tuttavansa kanssa.  Miku Hunter siis joutui vain odottamaan vähän matkan päässä käsissään rasittavan suuri määrä tuoreesti ostettuja vaatteita.

Ei ollut vielä edes ilta, mutta aurinko oli jo painunut piiloon ja katuja valaisivat vain katulamppujen ja kaupoista tulevat valojen yhteisymmärrys. Jostain pilvenreunalta joku sirotteli pientä lumisadetta lumisirottimestaan ja jokainen pieni lumihiutale tahtoi jäädä Mikun ylös kohotettuihin ruskean ja vihreän sävyisiin hiuksiin kiinni. Yksi hänen ranteessaan oleva vaatekassi valui tuskallisesti alas ja samalla hänen lapasensa meinasi valua alas samaa vauhtia. Miku olisi tahtonut päästä irti painavien ostoskassien aiheuttamasta tuskasta ja laskea ne maahan korjatakseen hanskansa asentoa, mutta jos Lexie lopettaisikin sillä hetkellä kaverillensa juttelemisen ja tulisi paikalle, saattaisi tilanteesta seurata saarna. Lexie piti saarnaamisesta vähän liiankin paljon.

Tämän takia Miku vain seisoi ja odotti kylmyydessä painavien tyttöystävän ostoksien kanssa. Häntä väsytti ja käsiäkin painoi. Juuri tämän takia ei kannattanut lähteä Lexien kanssa palkkapäivänä yhtään mihinkään. Miku ei pitänyt lainkaan tämän kaltaisesta rahan tuhlauksesta, vaan hän olisi laittanut rahansa säästöön jos olisi saanut lainkaan säästettävää rahaa. Totuus kuitenkin oli, että tyttöystävä tienasi kolmisen kertaa enemmän kuin hän itse tienasi, ja pääasiassahan he elivät Lexien rahoilla. Perheet olivat hylänneet molemmat heidän aloitettua seurustelu, mutta Lexie oli saanut pitää koulun jälkeen saamansa hyvälaatuisen työpaikkansa. Miku taas, joka oli tuskin ehtinyt valmistua koulusta, joutui suoraan kylmään maailmaan rahatta ja tulotta, eläen tyttöystävänsä siivellä.

Miku vaihteli asentoaan odotellessaan, ja loi tyhjiä katseita tyttöporukkaan, joidenka juttelu vain muuttui innostuneemmaksi ja innostuneemmaksi. Lexie vaikutti kokonaan unohtaneen kymmenisen metrin päässä odottavan poikaystävänsä, jota palelsi kirjavista lapasista ja aivan järkyttävän suurista karvakuomista huolimatta. Hän haukotteli jo viidennen kerran putkeen ja tahtoi hiljaa mielessään ihan mihin tahansa lämpimään lepuuttamaan silmiään tai erityisesti käsiään.

Vielä pieni hetki oli kestettävä ja sitten Lexie kipitti korkokenkineen poikaystävänsä luokse. Miku ehti jo huokaista helpotuksesta ja oli jo kysymässä taikasanoja: ”Lähdettäisiinkö kotiin?”, kun Lexie kertoi mitä hän itse halusi tehdä.
”Voi, anteeksi kultaseni, joudut odottamaan vielä hetken! Antaisitko pussit minulle, minun on aivan pakko näyttää tytöille mitä ostin tänään! Palaan aivan kohta!” Lexie kimitti napatessaan ostoskassit itselleen ja palatessaan sitten kavereidensa luokse. Miku huokaisi syvään ja pisti kätensä taskuihin lämmittääkseen edes niitä. Tuuli puhalsi ikävästi katujen välistä, eikä hänen halpoja vaatteitaan oltu suunniteltu pakkastuulta estämään, vaan yleisesti vain lämmittämään.

Miku vaihtoi vielä kerran painoa jalalta toiselle ja lähti sitä mukaa kävelemään tuntemattomaan suuntaan ympäri keskusaukiota. Hän pysähtyi hetkeksi katselemaan kolmimetristä kirsikkapuuta, jolle oli varattu noin metri elintilaa, etteivät lapset kävisi tuhoamassa sitä. Puu oli jo pudottanut lehtensä siltä kesältä ja nyt se oli talvisessa horrostilassa.

Aivan huomaamattaan Mikun keskittyminen siirtyi kummalliseen mieheen, joka kulki puun ohitse hänen vastapäiseltä puolelta. Tämä mies ei vaikuttanut jostain syystä Mikun silmään normaalilta. Mies vain kulki eteenpäin kuin leijaillen, katse jossain tietyssä pisteessä, mutta ei se niin eriskummallista vielä ollut. Kummallista oli, että Mikun silmään mies näkyi lävitse. Yksikään miehen väreistä ei tuntunut olevan kohdallaan ja kaikki, minkä olisi pitänyt jäädä tuon miehen ruumiin taakse piiloon, näkyi eriskummallisen selvänä tämän läpi.

Tasan samalla hetkellä kun mies oli kulkenut puun ohitse, iski kylmyys. Se tuli epämiellyttävänä etelätuulena edelleen muiden katujen lävitse, ja se sai lumen satamaan kovempana. Miku automaattisesti suojasi ruumistaan painautumalla tuulta vasten ja siristäen silmiään, etteivät viistosti satavat lumihiutaleet sataisi hänen silmiinsä.

”Pysy poissa, sinä paha henki!!” Vanhan miehen ääni huusi jostain edestäpäin. Miku avasi silmiään nähdäkseen tarkemmin tapahtuman ja näki erään talon reunalta lähtevän kömpelöön juoksuun vanhahkon miehen, jonka hän oli ehkä nähnyt aiemminkin samalla paikalla keskustassa. Hän ei tiennyt mitä vanha mies säikähti, mutta jotakinhan hän pakeni hoiperrellen. Toisella suunnalla Mikun aiemmin näkemä mies haihtui kuin tuuleen ja Miku alkoi aavistaa pahaa.
”Hei! Odota!” Miku ei yleensä ollut ensimmäinen, joka riensi ketään pelastamaan, mutta nyt mieli otti hänestä vallan ja hän teki mitä sattui.

Vanha mies hoiperteli eteenpäin, ja hänen hengityksensä kuului jo kauas. Hyvin kaukana jäljessä rientävä Miku näki hahmon tuupertuvan lumipientareeseen ja yritti nopeentaa vauhtiaan.

”Hyvä on. Sinä voitit viimein. Senkun viet minut sinne missä vaimoni ja tyttäreni on…” Vanha mies mutisi,  ei niinkään surkeana lumihankeen, vaan valmiina ottamaan kaiken vastaan mikä hänen eteensä tulisikin. Miku, joka ei kuullut muminasta sanaakaan, valmistautui juuri huutamaan vanhuksen huomiota, mutta lumi olikin siitä kohtaa liukas ja hän kaatui takamukselleen lumihankeen.

Jäinen henki ilmestyi vanhuksen vierelle, eikä Miku nähnyt hänen julmaa virnettään. Hän näki vain nousevan tuulen joka liikutteli lumimyräkkää ja kasvatti lumisadetta. Miku joutui itse suojaamaan käsillään kasvojaan, ettei yllättäen ympyrää kiertämään alkanut tuuli osuisi häntä kasvoihin. Noussut tuuli esti häntä enää nousemasta paikaltaan, tai näkemättä kehän sisälle sitä, mitä vanhalle miehelle tapahtui.

Kun myräkkä alkoi viimein laantua, Miku uskaltautui kurkistaa käsiensä alta tapahtumia. Vanha mies oli kadonnut, mutta puoliksi näkymätön mies seisoi yhä paikallaan. Miku olisi voinut vaikka vannoa, että nyt mies näkyi selvemmin kuin aiemmin, mutta ei vannonut mitään. Hän vain oli kauhusta jähmettyneenä paikallansa. Mitä oli juuri tapahtunut?

Puoliksi näkyvä mies hengitteli syvään ja katseli käsiään. Sitten nousi uusi tuuli ja tämä mies alkoi nauraa tuulen mukana. Oli kuin hän olisi määrännyt tuulen tulemisesta ja menemisestä. Hiljalleen mies tai miehen henki, mikä se sitten olikaan, alkoi haihtua lumimyräkkään, jättäen peräänsä vain ahdistavan naurunsa, joka kaikui vain Mikun omissa korvissa.

”Miku!” Lexien ääni kuului kadun päästä, ei niinkään huolestuneena vaan vihaisena. Tyttöystävä kopsutteli paikalle ja asettui järkyttyneen poikaystävänsä eteen seisomaan kädet lantioillaan.
”Mitä sinä luulet tekeväsi, juoksentelet ympäriinsä jättäen minut yksin kuin mikäkin-”
”Näitkö sinä sen?” Miku rohkeni keskeyttää Lexien. Tyttö hätkähti hieman ja hänen kasvonsa punertuivat turhautumisesta.
”Minkä muka!” Hän kivahti.
”Ne miehet, ” Miku änkytti hiljaisella äänellään, ”toinen oli vanha ja juoksi karkuun ja se toinen… Se toinen oli joku… Joku henki. Tai jotain.”

Lexie puhalsi ilmaa nenästään terävästi ja ilmaisi tällä negatiiviset ajatuksensa tähän tapahtumaan.
”En nähnyt, ” hän sanoi napakasti. Miku yritti nousta ylös, mutta hänen jalkansa olivat vielä erittäin pitkään keitettyä spagettia ja hänen häntäluutaan särki.
”En tajua mitä sinä ajattelet, juoksentelet tällä lailla ympäriinsä joidenkin näkymättömien henkien perässä ja jätät minut, minut, minut! Yksinäni! Entäpä jos olisin eksynyt!” Lexie valitteli.

”Ei, kun kuuntele minua hetki, ” Miku yritti vakuuttaa tyttöystävää normaalilla, varovaisella tavallaan, josta ei ollut paljoakaan hyötyä, ”tuossa, tuossa noin oli äsken kaksi miestä ja sitten jotain tapahtui ja… Minä luulen, että  se vanha ukko kuoli. Katosi ainakin.” Lexie huokaisi ja polvistui poikaystävänsä eteen, joka oli yhä maassa istumassa.

”Tiedätkö mitä minä luulen?” Lexie sanoi kylmänrauhallisesti, ”minä luulen, että sinä löit pääsi kaatuessasi siihen maahan ja nyt sinä kuvittelet asioita.”
”Mitä-, ” Miku säpsähti ja katsoi tyttöystävänsä silmiä uskomatta kuulemaansa, ”ei, kyllä minä olen ihan tosissani. Aukiolla oli kaksi miestä, joista toinen lähti pakenemaan ja-”
”Jos sinä todella uskot kaikkeen tuohon mitä pääsi sanoo, ” Lexie tiuskaisi, ”niin sitten minä uskon, että meidän kannattaa pitää taukoa.” Miku ei sisäistänyt asiaa ihan heti, joten hän vain tuijotti.

”Taukoa meistä. Ymmärrätkö?” Lexie nakutti sanat Mikun päähän niin, että toinen varmasti ymmärsi. Niin Miku ymmärsikin. Hetken aikaa hän oli vielä sanaton, mutta sitten hän nyökkäsi hitaasti. Mitä turhaan tuhlata aikaa johonkuhun, joka ei pitänyt häntä muuta, kuin kantoapuna, jonka siivellä hän asui ja joka ei edes uskonut häntä tämän kaltaisissa tilanteissa.

”Olkoon sitten niin, ” Miku sanoi rauhallisesti. Vähän liian rauhallisesti ja vain alun perin vain vitsaillut Lexie säikähti.
”Ei kun en minä-”

”Käyn heti hakemassa tavarani kotoasi, ” Miku sanoi yhtä kylmänrauhallisesti kuin Lexie oli äsken sanonut, ”eivätköhän vanhempani hyväksy minua nurkkiinsa asumaan ennen kuin ehdin löytää uuden asunnon, nyt kun kerran en ole enää sinuun yhteyksissä.”
”Ei, kun Miku, minä vain halusin-…” Lexie yritti hädissään korjata, mutta Miku oli jo noussut lumihangesta kaikkine raidallisine vaatekappaleineen ja lähtenyt kävelemään suuntaan, jossa heidän nyt entinen yhteinen kotinsa sijaitsi. Lexie jäi yksin tuijottamaan eteensä kaikkine tuhansine ostoksineen, uskomatta tapahtunutta.

Sisimmässään kumpikin kuitenkin huokaisi helpotuksesta.

* * *

”Muistiks kukkaa viiä niille heposijje ruokaa?” Kuului huudahdus varikolla. Nanette Brezariosca nosti päätään vaunun puurenkaan takaa ja katseli ympärilleen. Oli ollut serkkupojan homma sinä päivänä ruokkia hoitohevosia, joita käytettiin kärryjen vetäjinä, mutta silti Nanette näki takanaan lainkaan madaltuneen heinäkasan.
”Juujuu, muistin, muistin.” Naneten serkku huusi jostain suunnasta varikkoa takaisin äskeiselle huutajalle. Nanette tuhahti, paiskasi jakoavaimen maahan ja nousi ylös.

”No et kyllä muistanut!” Nanette huusi serkulleen takaisin, ”minä hoidan!”
”Hjyvä Nane!” Ääni kuului Naneten isoisälle, jossa pihisi yhä tarpeeksi puhtia, jotta hän jaksoi työskennellä sukulaistensa kanssa auto-/kärrykorjaamolla. Se toimi myös samalla eräänlaisena hevosten päiväkotina ja huoltopaikkana, jossa niille esimerkiksi nakuteltiin uusia kenkiä. Hevosista päävastuu oli paikan omistajalla, eli Reks Brezarioscalle, pirteälle täysi-ikäiselle miehelle, jolla oli lihaksia vaikka muille jakaa ja laiskuutta ainakin saman verran.

Nanette ja Reks olisivat voineet olla samasta perheestä. He olivat olleet lapsuudestaan asti siinä samassa paikassa milloin apurina ja heidät erotti vain ulkonäkö ja sukupuoli. Niin Nanette kuin Rekskin, olivat he molemmat normaalia pidempiä ja heidän hiuksensa tahtoivat sojottaa ihan minne sattui. Nanette vain värjäsi omia tummia hiuksiaan myös violetiksi, Reks ei miehenä edes vaivaantunut harjaamaan omiaan aamuisin, saatikka sitten lisäämään niihin muuta väriä.

Reks oli kuitenkin Nanetelle työnantaja. Hän oli ottanut serkkutyttönsä automaattisesti tämän valmistuttua hoitamaan pääasiassa kärryjen ja moottoriajoneuvojen kuntokatsastusta, sillä Nanette ymmärsi laitteiden päälle paljon paremmin kuin hän itse. Reks oli itse enemmän hevosten kanssa, sillä niiden hoitaminen toi koko höskälle eniten rahaa, kun kärryjä käyttävät rikkaat ihmiset eivät jaksaneet hankkia omaa huoltajaa, joka olisi maksanut monta tuhatta enemmän kuin yksinkertainen varikko. Moottoriajoneuvoja taas käyttivät köyhemmät, joilla oli kiire aamuisin ehtiä töihin toiselle puolelle kaupunkia. Kiirettä liikenteessä ei arvostettu, joten kärryt olivat luotetumpi ja ylellisempi tapa liikkua paikasta A paikkaan B.

Kaksikon isoisä Niel Brezariosca oli niin vanhaksi oikein pirteä mies. Hän heräsi joka aamu ennen kukonlaulua tekemään töitään, aloittaen aamunsa nopealla juoksulenkillä Stratfordin kaduilla. Vaimonsa kanssa he molemmat elivät oikein reipasta ja tunnollista elämää huolimatta siitä, että molempien olisi jo kauan aikaa sitten pitänyt siirtyä eläkkeelle. Niel Brezarioscan vaimo, Tine Brezariosca toimi yhä samalla tutulla paikallaan huoltamon sihteerinä, ja samalla myös vakituisena moottoriajoneuvojen korjaajana. Kukaan muu ei tuntenut koko kaupungissa moottoroituja ajopelejä kuin Tine, joka oli ollut elossa jo silloin, kun ne ensimmäistä kertaa keksittiin.

Huoltamolla toimi myös muita, sukuun kuulumattomia ihmisiä, mutta heille Nanetella ei ollut ollut pokkaa käydä huutamaan vääränlaisista työtavoista. Serkulleen hän sentään uskalsi kommentoida joka ikisestä pikku mokasta, ja joinain päivinä hän oli myös varma, että serkkupoika teki niitä vain saadakseen huomiota. Ties mikä oli ollut syynä jättää sinä päivänä hevosten syöttäminen jollekulle muulle. Reks saisi kuulla kunniansa vielä saman päivän aikana, se oli varmaa jos Nanetelta kysyttiin. Olihan hän sentään melkein koko elämänsä toiminut hankalien ihmisten kanssa, jotka eivät suostuneet tekemään tehtäviään. Neljä vuotta elämästään hän asui sellaisen kanssa samassa huoneessa.

Tuskin Nanette oli ehtinyt hoitaa serkulleen tarkoitetun homman hevosten kanssa, kun vastaanoton puolelta alkoi kuulua ääniä. Kaikella todennäköisyydellä joku tuli hakemaan jotakin, mitä oli tuonut huollettavaksi ja senpä takia Nanette kävi nopeasti mielessään läpi kaikki, mitä oli vielä tekemättä. Jos joku tuli kärryjään hakemaan, olivat ne suhteellisen valmiita pois huollosta. Naneten tarvitsi vain katsoa vielä niiden kunto läpi, jos vaikka siellä olisi ollut jotain, mitä hän ei ollut huomannut. Muuta tekemistä ei hänen vastuullaan ollut, ainakaan toistaiseksi.

Autuas hymy kasvoillaan ja jälleen uusi hyräiltävä kappale mielessään lähti Nanette takaisin äsken rauhaan jättämänsä renkaan luokse, liukuen takaisin lattialle jatkamaan siitä, mihin jäi ennen hevostenruokinta operaatiota.

”Joten, mitenkäs kaunokaiseni tänään voivat?” Nanette kuuli varikon oven avautuvan ja joku mies, jonka ääntä hän ei tunnistanut, astui sisään höpisten. Reks toisaalta tunnisti miehen ja riensi jostain pimeydestä häntä tervehtimään.
”Oikein hyvää iltapäivää, herra King, ”

King. Sukunimi iski muistona Naneten korvaan ja hän kohotti uudelleen katseensa renkaasta. Sisään oli tullut kieron näköinen mies, joka oli jo hieman miehuusvuosien pyöristämäkin, mutta äärimmäisen siististi pukeutunut sellainen. Hänellä oli jollain lailla tutunoloiset korkeat kulmakarvat, joka juuri sai hänet näyttämään niin kierolta.

”Aah, nuoriherra Brezariosca, uskoisin, että olet pitänyt jälleen lemmikeistäni huolta? Kurja sää ulkona, kylmää ja lumista.” Herra King alkoi jutustella äänellä, jossa toden totta oli Naneten korvaan tutunkaltainen nuotti. Hän nieleskeli ilmaa ja kääntyi pois. Jos tämä asiakas ei ollut hänen entisen luokkalaisensa Iason Kingin isä, niin sitten oli maailmassa kyllä ihme ja kumma tapahtunut.
”Kyllä herra, ” Reksin ääni kuului möreänä, mutta pirteänä, ”ne ovat juuri ruokittuja, kengitettyjä ja äärimmäisen tarkkaan harjattuja. Oikein komeita eläimiä, saanen huomauttaa, jaloja kuin omistaja itse.”

Reks oli melkeinpä syntynyt huoltamolle, joten hän osasi puhutella oikealla tavalla asiakkaitaan. Herra Kingin kaltaiset miehet nauttivat juuri tuonkaltaisesta sanahelinästä, jossa jotain heidän omistamaansa kehuttiin suurieleisesti. Reksin oikeisiin paikkoihin asettamat sanat osuivat ja upposivat juuri sinne minne pitikin, ja herra King nauraa röhki kuin iso sika.
”Parempi ollakin, kun niistä on jokaisesta huomattava summa maksettu kasvattajille!” Herra King huudahti möreästi ja Reks tuli mukaan nauruun.

”Aah, entäpäs tänä nuori neito, onko teillä uusia työntekijöitä?” King huomasi Naneten, joka oli yrittänyt keskittyä työhönsä.
”Ei sentään, Nanette on ollut täällä sentään jo kolmen vuoden ajan. Hän on serkkuni, ” Reks kertoi nopeasti.
”Ettekä ole esitelleet minulle, tsot, tsot.” Herra King huudahti ja Nanette kuuli takaansa askelia, ymmärtäen hyvin äkkiä käännähtää ympäri ja kohdata asiakkaan kasvoista kasvoihin.

Herra King oli suhteellisen pitkä mies, päinvastoin kuin Iason, joka ainakaan kolme vuotta sitten ei ollut pituudessa oikein mitään. Nanette katsoi hetken Kingin leveää, kaikki hampaat paljastavaa hymyä ja tunnisti siitäkin jotain samanlaista, kuin hänen entisellä luokkalaisellaankin. Ei ollut enää mahdollista, että hän olisi erehtynyt henkilöstä.
”Hyvää iltapäivää neiti, nimeni on Damian King, asiakkaanne jo vuosia! Näen, että olette kunnostamassa vaunujani, neiti…” Tähän kohtaan oli tarkoitus sanoa oma nimi. Nanette kuitenkin hetken joutui miettimään omaa nimeään ja tarpeellista vastaustapaa, ennen kuin ymmärsi niiata pienesti.
”Nanette. Nanette Brezariosca, ” hän yritti hidastaa puhevauhtiaan, mutta koko nimi tuli yhtenä epäselvänä putkena. Damian King vain virnisti ja nyökkäsi.

”Neiti Nanette Brezariosca. On kunnia tutustua, näin viimeinkin, mikäli olen ymmärtänyt oikein. Mitäs mieltä olette rakkaastani?” Jos mies ei olisi samaan aikaan nyökännyt Naneten huoltamaa neljän hengen hevosten vedettävää kärryä kohti, ei tyttö raukka olisi ymmärtänyt. Nyt hän kuitenkin pääsi käyttämään hienoja sanoja ja kehumisia, joita oli oppinut edellisen elämänsä aikana kouluissa.
”Kuten samoin, herra King. Kärrynne ovat oikein oivalliset. Olenko katsonut väärin sisätiloja, vai onko tuo oikeaa Nanteksen silkkiä? Sehän on huippukallista.”

Damian King hohotti ja katseli ylpeänä hevoskärryään.
”Onhan se, onhan se, ” hän selitti mahtipontisena ja saapasteli silittelemään puheenaihetta, ”Sakburgin hienointa tilaustyötä, Nanteksen pehmeintä silkkiä ja Yunnanin tuliperäisen vuoren ainutlaatuista puuta. Ymmärrät varmaan, neiti Brezariosca, miksi olen niin kiinnostunut ihmisistä, jotka pitävät joka viikko huolta lapsukaisestani. Kertokaapahan minulle, neiti Nanette Brezariosca, oletteko opiskelleet?”
”Olen, herra, ” Nanette ei osannut enää pitää suutaan kiinni, ”ymmärtääkseni olin poikanne Iasonin kanssa samalla luokalla.”

Vaikutus oli välitön. Leveistä levein hymy alkoi väpättää Damian Kingin kasvoilla, ja hänen katseensa alkoi vaeltaa kärryn sivua myöten.
”Aivan, ” kuului pienimuotoinen mumina, ”poikani Iasonin luokalla. Vai niin…” Tuli pieni tauko, kun herra King mietiskeli. Sitten hänen hymynsä leveni normaaliksi ja hän kääntyi uudelleen kohtaamaan Naneten silmästä silmään, ojentaen tällä kertaa kättään tervehdykseen.
”Siinä tapauksessa uskon, että olette kouluttautuneet erinomaisesti, ” hän vetäisi Naneten vastapuoleisen käden itselleen ja ravisteli sitä, päästäen nopeasti irti ja rientäen Reksin luokse huudellen jotain rotuhevosista. Nanette jäi yksin seuraamaan kun kaksi aikuista miestä käveli varikon halki puhellen samalla omiaan. Hän vain käänteli päätän ja yritti ymmärtää herra Kingin äkillistä, kummallista reagointia.

Yllättäen, ennen poistumistaan siitä kyseisestä huoneesta, herra Damian King iski jarrut pohjaan ja kääntyi vielä kerran katsomaan Naneten suuntaan, tällä kertaa huomattavan paljon kauempaa.
”Kaikki-… Kaikki mitä Iasonille tapahtui… Oli vaimoni syytä. Ei minun. Olin sitä vastaan loppuun asti, en halunnut menettää molempia tyttäriäni toisille miehille, mutta tiesinkö minä, että menettäisin ainoan poikanikin samalla?” Herra King huudahti nyt ilman ylimielistä ja ylpeää äänensävyään ja puhuen suoraan sydämestään, kuin olisi pitänyt tuota kertomusta piilossa ensimmäisestä päivästä alkaen. Nanette ei ymmärtänyt mistä oli kyse, mutta hän nyökkäili päätään.
”Se ei ollut teidän syynne, ” Nanette toisti. Tämä yksi pieni lause toi Damian Kingille ainakin hetkellisen mielenrauhan, hymy palasi jälleen ja hän poistui Reksin perässä katsomaan hevosia.

”Mitä ei ollut hänen syytään…” Nanette mutisi itsekseen, miettien samalla mahdollisia selityksiä. Hän ei ollut oikein ikinä ymmärtänyt mistä oli kyse Iasonin kohdalla. Poika oli vain talviloman aikana kadonnut ja oikein kukaan ei ollut luokalla enää tahtonut puhua hänestä. Mielessään Nanette oli vain painanut asian villaisella, Iason oli varmaan vain vaihtanut maata tai koulua, tai mitä lie. Kuka niistä ylirikkaista otti selvää?

Nanette valui jälleen kerran takaisin renkaan ääreen ja jäi tuijottamaan sitä ymmärtämättä mitä hänen sille enää piti tehdä. Hänet oli keskeytetty nyt jo niin monesti, että koko työ pääsi livahtamaan hänen mielestään, valumaan lattiakaivoon ja perustamaan oman salamurhausjärjestön putkistoihin, jonka tehtävänä oli siepata ohi kulkevia varpaankynsiä, tehden niistä oma yksityinen armeija jalkakylvyn valloittamista varten.

Jotenkin sen jälkeen kun Naneten ajatukset alkoivat valua varpaankynsiin hän alkoi tajuta, ettei juurikaan enää tehnyt työtään. Hän kävi läpi normaalin lopputarkistusrutiininsa ja päätti mennä pitämään pientä lepotaukoa, jonka oli todellakin ansainnut koko päivän muiden töitä tehdessä. Hän pyyhki kämmeniään housunlahkeisiinsa ja työnsi aulaan vievän oven auki. Tunkkaisesta ilmasta tullessaan puhtaampaan ilmaan hän veti syvään happea, ja etsi katseellaan mummoaan, joka oli sillä hetkellä kastelemassa aulan kasveja.

”Kultaisenni, ” mummo huomioi jonkun saapumisen aulaan heti, vaikka ei ollutkaan edes nähnyt tulijaa vielä. Hänen mummonvaistonsa vain toimivat automaattisesti ja hän tunnisti ihmisolennon joksikuksi lapsenlapsistaan.

”Voisitkohhan mahdollisesti silmäillä läppi siellä pöydällänni olevannan työntekijähakemuksennen, jonkka ajattelinnin lähettää ylihuomisseen lehtteen? Nyt on vain niinnin, ettät isoisäisi ei enäännä jakssa hoittaa kaikkea näinnä pienellä porukkalla ja tarvitsemme ehdottommasti jonkkun Bernarddin kanssana hommiin. ” Tine-mummo selitti nopeasti ja huitoi kättään oman sihteerinpöytänsä suuntaan. Nanette kääntyi ohjattuun hommaan ja löysi mummonsa ohjastaman lapun pienellä etsimisellä.
”Pitäisiköhän samalla sinulle saada joku kaveriksi tähän aulaan?” Nanette vihjaili käännellessään paperia eri suuntiin.
”Mitäs sinnä tyttö siellänä vihjaillet, väitätkö, etteinä minussana ennää henkki pihisene?” Tine nauroi happamana. Nanette vain keskittyi lukemiseen, mutta ei kommentoinut enää takaisin.

”Ajattellin, ettänä sinä voissit haasttattella hakijoitta, ” kuului mummon selitys, ”olisi sene jo sinullekkin tyttö pieni aikakkin, Reks-pieni eine saannut viimeksine palkattuana kuina tuona tuhellon Bernarddin, jokka eina eddes peukalloaan ainana löyddä.”
”Mummo, Bernardin peukalo leikkautui pois harjoitteluaikana.”
”Niini, muttana löydettiinikö sitänä ennäänä? Eipänä ei.”

Bernard oli oikein reipas apupoika, jonka Reks oli ensitöikseen palkannut. He olivat tunteneet toisensa jo jonkin aikaa, joten apupojan paikka oli suoranaisesti siis luotu Bernardille. Hän oli keskitumman ihonvärin miehiä, jolla oli tyttöystävä opiskeluajoilta ja enemmän intoa toimia kuin taitoa tehdä. Reks oli epäilemättä alun perin suunnitellut kaverilleen työhommaa sihteerin tilalla, mutta eihän siitä ollut tietenkään mitään tullut kun vanhaa sihteeriä ei saanut työpaikaltaan siirrettyä edes juuri hoidetuilla kärryillä. Oli kuitenkin jo alkanut tapahtua pieniä muutoksia, ja Reksin mummon innostuttua hoitamaan moottoriajoneuvoja, ohjattiin Bernard aiheuttamasta tuhoa  suoraan sihteerin pöydän ääreen, jossa hän olikin kaikkein iloisimmillaan. Oikeastaan koko huoltoasema jo odotti Tine-mummon eläköitymistä, mutta sitä ei nähtäisi ennen hautajaisia ja sitäkin saataisiin vielä odottaa ainakin kymmenen seuraavaa keskitalvea ja keskikesää.

Asian toiselta kantilta katsoen, oli kuitenkin hyvä olla joku, joka teki illasta ruuat koko perheelle ja suvulle ja kaikelle kansalle, jotka vain kynnelle syömään kykenivät. Tine-mummo jatkoi joka päivä aherrusta vielä hellankin ääressä työpäivän kuluttua, mukanaan kaikki, jotka uskallettiin päästää keittiöön (miinustettuna Nanette, joka ei ymmärtänyt ruuanlaitosta) ja he taikoivat milloin mistäkin koko työväelle illallisen. Se oli todella tarpeen, sillä yksi tällä työpaikka työskentelyn ehdoista oli suoranainen työpaikalla asuminen, sillä rahakkaiden ihmisten maailma ei ikinä nukkunut ja yksinkertaistakin työtä saattoi tulla keskellä yötä. Jos työntekijä olisi asunut vaikkapa toisella puolella kaupunkia, ei hän olisi saattanut ehtiä hädän tullen sitomaan hevosten harjoihin kimallehupsuja, jotka kilisivät toisiinsa osuessaan. Ne olivatkin uusinta muotia.

Tämän takia varikon viisihenkinen työntekijäporukka asusteli aseman yläkerroksessa, ja heidät saatiin herätettyä unilta vetämällä alakerrassa olevasta narusta. Silloin koko yläkerran alueella alkoi soida palokellot, eivätkä ne lopettaneet soittamistaan ennen kuin joku kapusi alakertaan ottamaan asiakkaan vastaan. Keskiöisiä tilauksia tulikin noin kahdesti viikossa, joten alkuperäisen kodin myötä työntekijä joutui myös luopumaan rauhallisista yöunistaan. Tällä tavoin tämä ikiaikainen huoltamo pysyi rikkaiden ylihinnoitellussa käytössä ja sitä kautta niin Rekskin aikoinaan ja Nanette vain kahdeksan vuotta sitten oli päässyt saarensa korkea-arvoisimpaan kouluun, olihan koulun rehtori yksi suurimmista asiakkaista. Kummankaan ei ollut tarvinnut maksaa hirvittäviä summia koulunkäynnistä, vaan heidän oli vain tarvinnut suorittaa katsastuksia ylimielisen rehtori Pinan viidelle kärrylle ja kahdelle moottoriajoneuvoille nyt ja jatkossa halvalla, samoin kuin asentaa järkyttävän hintaisia lisäosia milloin mihinkin.

Kukaan Brezarioscan perheestä ei valittanut tästä versiosta. Kaikille kävi ihan hyvin pitää suhteita yllä vaikka sitten menettämällä samalla hieman tienesteistään. Suhteet olivat Stratfordissa kovempi sana kuin raha itse, sillä suhteilla luotiin lisää rahaa. Riitti ihan hyvin, että tunsi jonkun, joka tunsi jonkun, joka oli jonkun serkku, joka sattui omistamaan ajopelikorjaamon, ja sillä sai niin alennusta, kuin lisää rahaa samalla jommallekummalle osapuolelle.

Toki myös köyhempiä muistettiin. Sitä varten oli olemassa varikko Brezarioscan takaovi, jota kautta tuotiin halpoja, ei niin hienostuneita moottoriajoneuvoja korjattavaksi, piilossa rikkaiden asiakkaiden silmien katseilta ja ehdottomasti myös kymmenen kertaa halvemmalla. Ei ollut rahakkaiden katseiden arvoista katseltavaa, miten rumia nelipyöräisiä moottoriajoneuvoja (huih! Moottori! Eiväthän ne sellaiset toimi hevosilla!) korjattiin melkein kipuhinnoilla, tuskin saaden mitään palkkaa koko raskaasta hommasta.

Rikkaat olivat usein turhamaisia ja julmia muuta maailmaa kohtaan niin pitkään, kunnes oppivat todellisen rikkauden tulevan muualta kuin suhteista ja rahasta. Sellaisia asioita ei toisaalta usein ymmärtänyt ennen niiden menettämistä.

Naneten vanhemmat eivät olleet töissä varikolla. He olivat yhdessä muuttaneet Granadaan toisen työn perässä kun Nanette oli ollut yhdeksän. Siitä asti heidän tyttärensä oli joko vuoroin asunut koulumajoituksissa tai isovanhempiensa työpaikalla serkkunsa kanssa. Reksin vanhemmat eivät ikinä olleetkaan pari, vaan nuorena poikana hän oli ollut isänsä kasvatuksessa äidin kadottua pohjoiseen jonnekin Karelian suunnalle. Hänen isänsä, Naneten äidin veli, oli lopulta päätynyt samoihin hommiin kuin sisarensakin, ja oli lähtenyt heidän kanssaan yhdessä Granadaan. Reks olisi lähtenyt silloin mukaan, mutta silloin paikallisen koulun rehtori Pinalta oli tullut ohittamaton tarjous koulupaikasta ja majoituksesta, ja poika sai jäädä.

Kumpikaan heistä ei ollut ikinä millään lailla masentunut erossa olostaan vanhemmistaan. Granada oli melkein Stratfordin alapuolella kartassa, ja sinne kulki aivan joka päivä laivoja. Jos ja kun joku tahtoi vierailla toisella saarella, oli se mahdollista jopa kolmen päivän sisällä. Laivareitti tietenkin vei oman aikansa, samoin vuorten ylittäminen turvallisia reittejä ja loppu olikin suoraa maastoa. Lyhyt välimatka ei erottanut perhettä toisistaan, vaan oikeastaan työhommat unohdettiin ainakin juhlapäivinä, jolloin koko lähisuku kokoontui yhdessä tekemään suurta, monta tuntia kestävää illallista – paitsi Nanette, jota ei edelleenkään uskallettu päästää keittiöön. Sen sijaan hän sai kuunnella iänikuista jankutusta siitä, miten hänen pitäisi löytää itselleen kunnon mies joka osasi kädentöitä, ja joka voitaisiin ottaa kunnialla töihin huoltoasemalla muiden miesten kanssa. Suvun harmiksi Nanette oli kuitenkin työlleen omistautunut nuori nainen, joka ei ollut seurustelusta ties melkein lainkaan kiinnostunut.

Nanette kuitenkin uskoi vakaasti, että kunhan hän olisi itse siihen valmis, jotain uutta tapahtuisi hänenkin elämässään. Jokainen uusi kevät toisi uuden auringon ja uuden mahdollisuuden kummallisimmillekin olennoille.

Eräät tapahtumat tulivat kuitenkin kylmistä kylmimmän talven mukana. Naneten tietämättä hänen todellisen kohtalonsa tapahtumat olivat jo alkaneet, eikä hän edes tiennyt vaikuttavansa niihin joka hetki tehdessään vain työtään.

A/N 48 562

Luku 9

”Kaksi tulta, tyttö ja poika. Molemmat vakavissa vammoissa, melkein kadonneet.”

”Tilanne on erittäin vakava! Kerätkää kaikki mahdolliset tiedot, lääkintäryhmä aloittakoon heti kaikkien palovammojen parantamisen! Tutkikaa onko mitään vakavampaa.”

”Herra, nämä kaksi ovat vaarallisessa koomassa. On täysin epävarmaa selviääkö kumpikaan enää tähän maailmaan. On ainakin varmaa, ettei kumpaakaan voi enää palauttaa rajojemme ulkopuolelle.”

”Se nähdään vasta kun saamme molemmat hereille!”

”Aina niin optimistinen…”

”Älä siinä tuijota, vaan lähde keräämään tietoja! Haluan tietää tasan tarkkaan mikä johti tähän ja keitä he ovat!”

”Siihen minä osaan auttaa. Poika on Jerry McBarca, kuulustelin häntä vasta menneellä viikolla edellisessä tapauksessa.”

”Voisiko tyttö olla hänen tyttöystävänsä?”

”Kaksi tulta? Tss…”

”Sisar siis. Nyt TÖIHIN!”

 * * *

”Pojan kädet näyttävät palautuvan erityisen tehokkaasti.”

”Niin, tätä vauhtia katoaminen on muisto vain. Hän on palautunut normaaliksi paljon ennen heräämistään.”

”Herra, nuoriherra Maa on taas vapaalla ja pyytää jälleen päästä tapaa-”

”Sano ei. Hänelle on jo kerrottu paikan säännöt. Hän tietää hyvin, että ulkopuolisiin ei oteta yhteyttä.”

”Mutta herra-”

”Säännöt. Muista ja toimi.”

”Kyllä herra.”

* * *

”Jerry? Jerry, kuuletko minua? Jos kuulet, niin paina tämä mieleesi: Älä jää tänne! Jos ikinä heräät, valehtele. Et muista mitään. Elementtejä ei ole olemassa, ok? Sinun pitää päästä täältä pois! Älä antaudu heille missään tapauksessa, sillä sinulla on vielä elämä tämän paikan ulkopuolella. Minulla ei ole enää mitään. Valehtele tiesi pois täältä!”

 * * *

”Herra, pelkään pahoin, että minulla on huonoja uutisia.”

”Hmmh? Juuri nytkö sinun pitää se päästä minulle kertomaan? Etkö näe, että yritän vaihtaa siteitä.”

”Herra, ne tapahtumat ovat selvinneet molempien hoidokkiesi vanhemmille. He tietävät lastensa olevan elossa. Emme voi pitää heitä täällä pidempään, tai saatamme paljastua.”

”Ei perhana…”

”Minulla on toinenkin asia.”

”No mitä nyt vielä?!”

”Tytöstä, Avril Privetestä. Pelkäänpä, että hänen jalkansa eivät palaudu aikaisempaan kuntoonsa.”

”Mitä tarkoitat, nehän ovat palanneet jo näkyviin?”

”Eivät sillä tavalla. Tarkoitan vammaa hänen alaselässään. On hyvin todennäköistä, että tyttö halvaantuu jaloistaan loppuiäkseen, mutta saamme siitä selvän varmuuden vasta kun hän herää.”

”Mukava yllätys hänen vanhemmilleen, sanoisinpa.”

”Herra.”

”No mitämitä?”

”Nämä kaksi ovat tietojemme mukaan kihloissa.”

”Kai valehtelet?”

”En herra.”

”Kaksi tulta?”

”Kyllä herra.”

”Jaha, sillä ei siis ole mitään väliä yritämmekö pelastaa heitä vai ei. Mitä jos ilmoittaisimme sittenkin heidän vanhemmilleen heidän molempien olevan kuolleita?”

* * *

”Jerry? Tämä on varmaan viimeinen kerta kun pääsen hoitajien ohitse… He alkavat olla selvillä minusta jo. Minun oli pakko silti yrittää. Et sinä varmaan edes kuule mitään… Mutta kuulin mitä hoitajat sinusta ja Avrilistä puhuivat. He sanoivat, että te kaksi olette kihloissa. Oikeastiko? Luulin, että te jonkin kummallisen voiman ansiosta vihasitte toisianne. Että pistää raivoon nämä kaikki pakkoavioliitot! Mutta kaikesta siitä huolimatta sinä kuulemma ryntäsit lumimyrskyyn pelastamaan Avriliä. Oliko se jokin sinun ”olen luokanedustaja, plöää, olette kaikki minun vastuullani”-kohtaus jälleen? Pah, olisit saattanut kuolla, törppö.”

”Jos tämä on viimeinen kerta mitä pääsen sinua tapaamaan, niin haluan sinun ymmärtävän kolmisen asiaa: Olen sinulle henkeni velkaa. Autoit minut pois keskitalvella keskustassa, siinä olotilassa olisin saattanut vahingossa tuhoutua. Sen takia tahdon, että sinä nyt kuuntelet minua tai kuuntelet minua. Et oikeasti saa jäädä tänne vangiksi kuten minä! Ymmärrätkö minua? Et muista mitä tapahtui. Et tiedä mitä elementit ovat. Et tiedä miten tulta luodaan. Kotona et enää ikinä puhu näistä asioista. Unohda minut ja unohda tämä kaikki. Elä vaikka riidassa vaimosi kanssa, mutta elä vapaana.”

”Kolmanneksi… Sinä olit paras kaverini.”

”Hei, mitä sinä teet täällä?”

”Aika mennä, oli kiva jutella Jerry! Muista mitä sanoin!”

* * *

”Pojan elintoiminnot alkavat palata normaaliksi. Väittäisin, että hänen koomansa on alkanut muuttua uneksi.”

”Edistystä!”

”Pojan vanhemmat alkavat jo olla huolissaan.”

”Eikö Pina ole kertonut heidän molempien olevan Inarissa pari viikkoa tutustumassa uuteen kouluun?”

”Kyllä, mutta he pitävät tilannetta epäilyttävänä.”

”Antaa pitää. Saamme McBarcan hereille parin päivän kuluessa.”

”Entä Privette?”

”Katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta olen varma, että hän palaa oikeiden ihmisten joukkoon piakkoin unimaailmastaan.”

”Miten voit olla noin varma?”

”Olen ollut täällä syntymästäni asti, tunnen tämän kirouksen täysin perusteellisesti. Välimaastoa ei ole, vihannekseksi ei ole jäänyt vielä kukaan. On vain kaksi vaihtoehtoa: Katoaminen tai elämä. Nämä molemmat palaavat elämään piakkoin, kun jälkivaikutukset lakkaavat.”

”Onneksi en joudu ikinä samanlaiseen tilanteeseen…”

”Sensorina olemisessa on hyviäkin puolia. Beadinen kirous jättää meidät vain sivustakatsojiksi. Onkohan muuten totta, että näiden kahden luokalla on yksi sensori?”

”Oletko urpo? Jokainen ihminen on joko kirouksen kantaja, tai sensori. Heidän luokallaan on vähintäänkin yksi jokaista elementtiä!”

”Niin. Stratfordin asukkaat tuntuvat kyllä muutenkin kantavan sisällään erityisen vahvana kirousta. Tapasitko ikinä sitä keskustan hörhöä kun olit ulkomaailmassa? Hänkin on sensori, mutta hän on tarpeeksi sekaisin, eikä hän ymmärrä enää mitään tästä maailmasta. Menetti raasu koko perheensä vuoristossa ja menetti samalla mielenterveytensäkin. Todellisuudessa hänen tyttärensä jäi henkiin, mutta hänet kyyditettiin suoraan tänne hoitoon.”

”Miksi?”

”Sillä hän oli vahingossa aiheuttanut koko perheen tuhonneen lumivyöryn joutuessaan ongelmiin paikallisen vuoristokarhun kanssa. Ei nähnyt tyttö enää koko loppuelämäänsä ulkomaailmaa.”

”Mutta… Eihän hän enää ole täällä…?”

”Ei, hän ylikäytti kirousta kymmenen vuotta sitten ja haihtui.”

”Mitä hän oli?”

”Vettä. Sitä tulvaa oli vaikea kuivata pois, anna minun kertoa… Kymmenet sähköihmiset joutuivat katolle evakkoon!”

* * *

”Johtuuko se vain minusta, mutta ovatko pojan silmät auki?”

* * *

Oli kuin olisin herännyt kauan kestäneestä unesta. Ympärilläni näin vain valkoista kattoa, valkoista seinää ja jonkinmoisen huoneen. Ensimmäinen luonnollinen asia jonka tein herättyäni oli haukotteleminen. Silmiä oli vielä sillä hetkellä vaivalloisen hankalaa pitää auki, joten kulutin heräämiseen tarvitseman aikani miettien mitä elämästä tiesin. Unessani kuulemani äänet pyörivät yhä korvissani ja yritin saada niistä jonkinlaista selvää. Kaikkien tuntemattomien äänien joukosta tunnistin tutun ja havahduin ymmärryksestä istumaan ei-niin pehmeälle sängylle.

”Iaso-” Ehdin sanoa ääneen, kun kipu liian nopeasta nousemisesta iski päähäni.

”Liian nopeaa liikehdintää ei suositella ensimmäisen heräämispäivän aikana, ” jokseenkin tuttu ääni sanoi, ”olo voi tuntua jokseenkin huonolta.” Käänsin päätäni varovasti vasemmalle ja näin tutun pingiviinimiehen, joka istui epämukavan näköisellä nojatuolilla jonkin matkan päässä minun sängystäni. Hän näytti tietyllä lailla siltä, että olisi odottanut heräämistäni.

Pentti Före asetti kätensä polvilleen ja katsoi minua tarkastelevasti.

”Joten herra McBarca, olette päätynyt erittäin mielenkiintoiseen tilanteeseen. Kertokaapas minulle pystyttekö puhumaan?”

”Kyllä.” Vastasin hitaasti, tutkien samalla sisäisesti vointiani. Kurkkuani särki ja olin varma sairastavani jonkinlaista kurkkukiputautia.
”Olisitteko valmiita keskustelemaan kanssani parista asiasta?” Pingviinimies jatkoi ja tällä kertaa minä vain nyökkäsin vastaukseksi.

”Mitä mahdatte muistaa?” Kuului seuraava kysymys.

”Sen takia tahdon, että sinä nyt kuuntelet minua tai kuuntelet minua. Et oikeasti saa jäädä tänne vangiksi kuten minä! Ymmärrätkö minua? Et muista mitä tapahtui. Et tiedä mitä elementit ovat. Et tiedä miten tulta luodaan. Kotona et enää ikinä puhu näistä asioista.”

Iasonin ääni puhui päässäni jotakin tällaista. Yhtään tätä kummallista ääntä epäilemättä sanoin ensimmäisen asian mikä tuli mieleen, joka tottelisi yhtään Iasonin käskyä.
”Muistaa mistä?” Kysyin viattomana. Pentti Före kallisti pingviinipäätään ja alkoi naputella kädellään polveaan.
”Tilanteesta, joka johti tähän.”

Esitin miettiväni hetken. Todellisuudessa muistin aivan kaiken, joka hetken ennen pyörtymistäni, mutta tuntemattomasta lähteestä tullutta ohjetta seuraten – tuntemattomasta? Iasonilta! – en aikonut paljastaa mitään. En tiennyt missä olin, en tiennyt mitä tapahtuisi jos kertoisin totuuden, mutta riskejä en halunnut ottaa.
”Öh… Olin ulkona… Siellä oli pakkasta ja kylmää, lumimyrsky. Aivan kuin olisin lähtenyt etsimään Avril Privetteä… Anteeksi, e-, en muista oikeastaan mitään. Menetinkö minä tajuntani lumihankeen?”

Pentti Före naputteli hetken rauhattomasti polveaan ja päätyi sitten jonkinlaiseen tulokseen.
”Kyllä pyörryit. Pakkasta oli liikaa, eikä kehosi kestänyt sitä. Koulusi talonmies löysi sinut lumihangesta. Samoin Avril Priveten. Sen kaltaisessa pakkasessa ei kannattaisi lähteä ulos.”

Pingviinimies joko valehteli, tai ei oikeasti tiennyt mitään. Oma mieleni huusi vastausta: ”valhe!”, ja hyväksyin sen vastaukseksi. Uskoin mieluummin kuulemaani Iasonin ääntä, kuin miestä, joka näytti pingviiniltä.

”Onko Avril kunnossa?”  Oli automaattinen jatkokysymykseni, joka sopi onneksi tähän tilanteeseenkin. Katsoin ympärilleni etsien katseellani jotakin, mutta tällä hetkellä se tilanne oli käytetty vain siihen, että sain enemmän selville olinpaikastani. Huone, jossa olin, oli oikeastaan tyhjä. Oikealla reunalla näkyi jonkinnäköisiä sairaalavehkeitä, ja hiljalleen tajusin myös jonkin letkun ranteeseeni sisälle, pudotellen jotain ainetta suoneeni. Seinät olivat tasaisen valkoiset, mutta nurkista kuluneita ja hieman likaisia. Niillä oli myös jonkinmoisia taulunkaltaisia, joista en ottanut tällä hetkellä selvää.

”Avril Privette on viereisessä huoneessa hoidossa. Hän on hieman huonommassa kunnossa oltuaan tajuttomana lumihangessa pidempään.” Pentti Före kertoi, ”pääsette pois samaan aikaan pois täältä sairaalasta.”
”Miten hänelle kävi?”
”Eivät sillä tavalla. Tarkoitan vammaa hänen alaselässään. On hyvin todennäköistä, että tyttö halvaantuu jaloistaan loppuiäkseen, mutta saamme siitä selvän varmuuden vasta kun hän herää.”

”Avril Privette oli lumihangessa huomattavan paljon pidempään ja hänen keskiruumiinsa kärsi kylmyydestä huomattavan paljon. Kaikkiaan on mahdollista, että kaiken sen jälkeen hän ei palaudu aivan siihen kuntoon, jossa oli aiemmin.”
”Millä tavalla?” Kysyin oikeastaan turhaan, sillä ääni päässäni kertoi toista tarinaa joidenkin kahden henkilön käymästä keskustelusta.

”Näiden tietojen luovuttamista ei ole ohjeistettu minulle, ” Pentti Före kertoi yksinkertaisen nopeasti ja asiallisesti.
”Voinko tavata hänet?” Jatkoin omien mielenkiintoni kohteiden kyselemistä.
”Valitettavasti, ” vastaus alkoi heti kun olin saanut kysyttäväni sanottua, ”hoitajat joutuvat pitämään teitä molempia vielä aloillaan jonkin aikaa. Huoneesta poistuminen on toistaiseksi kiellettyä. Kertokaapa, herra McBarca, onko teillä nälkä? Pyydänkö hoitajia tuomaan jotain ruokaa? Pitkä aika on ollut siitä, kun olette syöneet viimeksi. Vessa ja suihku ovat sängyn takana olevassa huoneessa, hoitaja käy kohta ottamassa tipan pois. Voitteko nyt kertoa, muistatteko mitään eriskummallista illalta, jolloin tämä kaikki tapahtui?”

Enkä edes tällä kertaa valehdellut.
”En, ” vastasin suoraan. En nähnytkään. Eikö kaikki se ollut aivan normaalia, jota joku vain piti piilossa, jota tämä yksi mies piti piilossa? Tässä maailmassa oli täysin normaalia sytyttää lumimyrsky tuleen.

Pentti Före nyökkäsi vastaukselleni ja rentoutti pingviinikätensä.
”Hyvä on Jerry McBarca. Kiitoksia jälleen yhteistyöstänne, toivotan pikaista paranemista. Edelleen, mikäli törmäät mihinkään epäluonnolliseen, voit aina tulla puhumaan kanssani.”

Oli jo selvää, etten tulisi tälle miehelle juttelemaan enää näistä asioista. Hän nousi ylös penkiltään ja siirtyi koputtaakseen oveen. Joku oven ulkopuolella avasi ja Pentti Före astui ulos. Minä jäin yksin valkoisen huoneen sisuksiin katselemaan kädessäni olevaa letkua. Unohdin laisin oman tilanteeni ja Avrilin halvaantumisen, josta en ollut vielä edes saanut kunnollista selvyyttä, ja jäin miettimään tätä paikkaa. Jos olin sairaalassa, niin tämän täytyi olla tämän maan kummallisin sairaala, sillä olin kyllä käynyt nuorempana keskussairastuvalla hoidattamassa moniakin lapsuuteni tauteja pois. Se paikka ei ollut valkoinen ja ahdistava, vaan punatiilestä ja kodikas. Jäljelle jäi kysymys, jolle en ikinä löytänyt vastausta: Mikä tämä paikka oli?

Kuten Pentti Före oli luvannut, joku hoitaja kävi kysymässä vointiani, otti letkun kädestäni ja toi vielä ruokaakin. Tämän jälkeen minä jäin yksin valkoisen huoneen tyhjyyteen odottamaan päivän ja yön vaihtumista. Asiaa helpotti se, että vaikka olin ollut tainnoksissa hyvän aikaa (hoitajan mukaan viikon ja ehkä yli) väsymys painoi silti mieltäni umpeen ja tuskin olin saanut syötyä kun ehdin nukahtaa. Seuraavat kaksi päivää kuluivat ilman poikkeuksia yksinkertaista rataa: Heräsin tuntemattomaan aikaan, oveen koputtamalla joku toi ruokaa, kävin suihkussa ja nukuin seuraavaan ruokaan asti. Hoitajat kävivät katsomassa minua epämääräisin väliajoin, osakseen ollessani hereillä, osaksi nukkuessani. Enää en kuullut ääniä, vaan elin pelkässä hiljaisuudessa oman pääni kanssa.

Oli kulunut luulemani kaksi päivää, kun huono oloni alkoi olla kokonaan poissa. Sitä aiemmin olin välillä herännyt pään kipuun, toisinaan vatsan vääntöön ja kolmannella kerralla kättäni poltti kuin sitä oltaisi väännetty nurin. Sinä eräänä kolmantena päivänä heräsin kuitenkin luonnollisesti, ilman väsymystä ja kaiken kaikkiaan ilman kipuja. Istuin pitkään vain katsellen valkoista seinää, napaten suuhuni määrätyt kipuja lievittävät pillerit, joista en uskonut olevan hyötyä enää. Hiljalleen aloin nousta sängyltäni ja menin koputtamaan ovelle ilmoittaakseni hoitajille olevani hereillä.

Tuskin kolmas koputus oli osunut puuoveen, joku väänsi lukon ulkopuolelta auki ja jouduin suoraan sanottuna hyppäämään pois alta. Sisään saapui huomattavan pitkä mies, ainakin kaksimetrinen, jolla oli urheilijan keho ja kasvonpiirteet. Kasvoissa miehellä ei ollut karvoja ja päässäkin kasvoi vai suora ja lyhyt, yksinkertainen karvoitus, jota myös hiuksiksi kutsuttiin. Jollain lailla hänestä huokui jonkinmoista johtajalle kuuluvaa luonnetta, vaikka samalla hän oli ystävällisen oloinen.

”Jerry Oliver McBarca? Huomenta, nimeni on Gean Damian Kusky, ” mies sanoi tutulla äänellä.

”Sano ei. Hänelle on jo kerrottu paikan säännöt. Hän tietää hyvin, että ulkopuolisiin ei oteta yhteyttä.”

”Olen erittäin pahoillani siitä, että olemme joutuneet pitämään sinua täällä näin pitkään, mutta voin luvata, että tänään sinä ja Avril Privette pääsette kotiin.” Gean Damian Kusky sanoi vakavalla äänellä, asettaen kätensä siististi päällekkäin. Korvaani sävähti jokainen ”sinä”-sana, vaikka tämä Kusky mies yrittikin kuulostaa asialliselta. Ymmärrettävä totuus kuitenkin oli, että hän ei tuntenut oikeaa etikettiä (mitä minulle oli sentään koko koulu-ura yritetty jankata päähän!).

”Joo…” Vastasin epämääräisesti. Tämä mies ei ollut sen arvoinen, että minun olisi pitänytkään yrittää puhua millään lailla siististi.
”Saanen vakuuttaa sinua, että kaikki hoitokeinomme tässä sairaalassa ovat täysin ammattimaisia.” Gean Damian Kusky sanoi. Auki olleen oven takana kävi liikettä, joku hoitaja tuli paikalle.
”Herra, tyt-… Avril Privette on myös herännyt.” Tämä hoitajamies, alta kolmekymppinen silmälasipäinen mies oli ehkä ensimmäinen, jonka ääntä en lainkaan tunnistanut.

”Kiitos. Hyvä on, aikatauluun on tullut muutos. Jerry McBarca, teidän odotetaan valmistautuvan lähtöön tunnin sisällä. Pyydämme jo alun perin anteeksi tiettyjä varatoimenpiteitä joita joudumme käyttämään kohdallasi. Oletko henkisesti valmis lähtemään takaisin kouluun?” Kusky-niminen mies kysyi vakavana. Hoitaja hänen takanaan katosi jonnekin käytävään.
”Joojoo, ” huokaisin ja mietin hetken mihin tarvitsisin tunnin valmistautumisajan. Olin täysin valmis lähtemään tässäkin tilanteessa, valkoinen sairaalatakki päällä ja hiukset… Hiuksista ei ollut väliä. Saivat olla niin sotkussa kuin itse halusivat! Sillä ei ollut väliä.

Tunti kului äärimmäisen hitaasti. Minulla ei ollut mitään vaatteita tai omaisuutta jota pakata, yhden koputuksen ja kysymyksen jälkeen vastaus vaatteideni puuttumiselle oli: ”Ne olivat huonossa kunnossa. Ei hätää, koulu on jo hankkinut korvaavan vaatekerran puuttuvien tilalle.” Toinen puutos oli sytyttimessäni, mutta Iasonin ääni päässäni en uskaltanut kysyä mitään siihen liittyvää. Kyllä nämä ihmiset tiesivät sytyttimeni tarkoituksen, jos olin ymmärtänyt Iasonin varoitukset oikein, ja jos he tietäisivät minun muistavan sen täydellisesti, niin tilanne saattaisi muuttua, enkä ehkä pääsisikään pois.

Kun tunti oli suurin piirtein kulunut, joku tuli koputtamaan ovelleni, vaikka toisaalta se oli aivan turhaa, sillä eihän minulla ollut valtuuksia sitä avata. Sisään tuli aiemmin käytävässä näkemäni silmälasipäinen hoitaja, joka avasi itsekseen oven hänelle itselleen. Tällä kertaa kiinnitin enemmän häneen huomiota. Hänellä oli vain vähän partaa ympäri poskia, mutta ei suun ylä- tai alapuolella, aika lailla samaan tyyliin kuin olisin itsekin voinut kasvattaa. Hiukset hänellä olivat vaaleat ja hieman vähemmän kiharat kuin minulla, ja yksinkertaisella sivujakauksellaa. Oikeastaan tämä mies näytti hieman viisaammalta kuin monet ihmiset, joita olin viime aikana tutkinut ulkonäöllisesti. Jos Gean mikälie näytti mielestäni johtajalta, tämä mies näytti luotettavalta ja rennolta.

”Oletko valmis?” Mies kysyi yhtään minua sinuttelemalla. Mieleni teki huudahtaa ”vihdoin!”, sillä koululla ja vanhempieni piireissä aina jotakuta piti sinutella. Vihasin sinutella ihmisiä, jotka eivät millään lailla ansainneet sinuttelua. Tämä mies vaikutti vain aidosti ystävälliseltä puhuessaan tällä tavalla ja se nostatti huulilleni aidon hymyn.
”Kyllä olen, ” sanoi matalalla äänellä. Silmälasipäinen mies nyökkäsi, vastaten jollain lailla hymyynikin siinä samaan aikaan. Kerrankin joku ihminen, joka oli luonnollinen.
”Hyvä, ” hän totesi ja otti jotain taskustaan ojentaen sitä minulle, ”laita tämä silmillesi.”

Kyseessä oli jonkinlainen unimaski, jota joskus käytettiin peittämään valoa nukkuessa. Vaikka kuinka olin juuri ajatellut pystyväni luottamaan tuohon silmälasimieheen, nyt pakostakin epäilys nousi pintaan.
”Miksi?”
”Tämä sairaala on äärimmäisen salainen ja valitettavasti vain me työntekijät saamme tietää tämän olinpaikan, ” mies sanoi rauhoittavasti, ”ei hätää. Kuljetamme sinut vain ulos ja hyvän matkan päähän, jolloin voit ottaa maskin pois. Suojelemme vain yritystämme.”
”Miltä?” Kysyin oikeastaan automaattisesti. En tiedä, oliko silmälasimies vain nopea keksimään valheita, koulutettu tekemään tätä vai mikä mahtoi olla syynä hänen puheisiinsa, mutta tunnistin kyllä, että mikään ei ollut totta. Ainakaan, jos Iasonin epämääräiseen ääneen oli luottaminen. Mutta minä silti nyökkäsin ja otin maskin. Mies saattoi valehdella, mutta antoi olla.

Pistin maailmaa pimentävän maskin silmilleni ja mies auttoi sen kiristämisessä.
”Mikä on nimesi?” Kysyin samalla, kun tarkistin, että varmasti näin lattian maskin alta.
”Pulver, ” mies sanoi nopeasti, ”mutta sillä ei ole väliä. Virallisesti ottaen minullakaan ei ole enää nimeä. Tuleva vaimosi odottaa käytävän päässä.”
”Älä sano noin, ” tiuskahdin huomaamattani. Tuota huomautusta en kyllä olisi tarvinnut. Pulver vain nauroi ja otti käteni itselleen ohjatakseen minua.

”Jerry?” Jostain takaani kuului.
”Eikö sinua pyydetty pysymään poissa tätä aamua?” Tunnistin Gean-ihmisen äänen, joka kuului päinvastoin edestänipäin. Olikohan hänenkin nimi nopeasti keksitty valhe, sillä se kuulosti aivan yhtä epämääräiseltä kuin ”Pulver”.
”Haista sinä-”
”Riittää. Säännöt ovat sääntöjä, herra Maa.” Tätä oli aivan turha enää piilottaa, minä tiesin jo Iasonin olevan takanani. Olin huomioimatta sitä, sillä en halunnut kummankaan meistä päätyvän ongelmiin. Iason takanani tuntui ymmärtävän saman ja enempää vastaan jupisematta hän varmaan lähti pois. Kuulin kuitenkin vielä kauempaa hänen äänensä.
”Saako hän lähteä?” Aivan kuin kysymystä olisi seurannut pari jatkokeskustelua, mutta minä vain seurasin Pulverin käden johdatusta ja menin minne lie tämä käytävä veikään.

Jostain suunnasta käännyttiin vasemmalle, ja kuulin vierelläni hiljaisten pyörien pyörinnän. sitä en onnistunut ymmärtämään, että mikä se oli, joten annoin sen olla.

Gean Damian Kusky alkoi puhua siitä, kuinka pahoillaan hän oli tämän kaltaisista pakkotoimenpiteistä, joille hän ei voinut minkään. Arvelin Avrilin olevan jossain siinä lähistöllä ja juuri se fakta ei kiinnostuttanut puhumaan. Olisi ehkä ollut normaalimpaa, että tämän kaltaisen tapahtuman jälkeen olisin halunnut kysellä asioita häneltä, kuten kuulumista tai vointia, mutta juuri sitä minä en halunnut tehdä. Suoraan sanottuna minua häiritse se fakta, että tuo kyseinen tyttö oli millään lailla tässä lähistölläni. Olisin tahtonut kääntyä jostain kulmasta sivuun ja unohtaa hänen olemassaolonsa lopullisesti. Tietenkään se ei olisi ollut mahdollista, ainakaan tässä tilanteessa.

”Jaha, sillä ei siis ole mitään väliä yritämmekö pelastaa heitä vai ei. Mitä jos ilmoittaisimme sittenkin heidän vanhemmilleen heidän molempien olevan kuolleita?”

Olisikohan vielä mahdollista paljastaa totuus? Voisinkohan sittenkin kertoa kaiken siitä, mitä oikeasti oli tapahtunut ja jäädä tänne – missä sitten tämä paikka olikaan. Täällä olisi ainakin yksi tuttu ja kukaan ei pakottaisi kenenkään kanssa avioon.

”Olet onnekas, ” Pulver oli kumartunut kuiskaamaan minulle, ”tyttöystäväsi menetti äänensä. Vähemmän jäkätystä.”

Niin se siis toimi. Iason oli saanut minut valehtelemaan tieni ulos tästä kummallisesta sairaalasta ja Avril oli päässyt pois puhumattomuuttaan. Kai. En tiennyt oikeastaan mistä oli kyse. Kaikki ajatukseni olivat oikeasti vain epäilyjä.

Mikäli ei laskettu Geanin jäykkää höpötystä anteeksipyynnöistä ja selityksistä, niin Pulverin kuiskauksen jälkeen kukaan ei puhunut mitään. Kuljimme vain ainakin puolittaisessa hiljaisuudessa suurelta tuntuvan talon lävitse ja pääsimme ulko-ovelle. Jalkoihini laitettiin kengät ja seuraavaksi meidät istutettiin hevoskärryihin. Gean ja Pulver jättivät meidät siihen tilanteeseen kahdestaan, mukanamme vain ajuri, joka ilmoitti noin puolen matkan päästä, että saimme ottaa silmälaput silmistämme. Kumpikin totteli, mutta katseita ei vaihdettu tai sanoja ei sanottu – Avrilin tilanteessa kyse taisi myös olla mykistymisestä. Olimme vain yhteisessä hiljaisuudessa, eikä kumpikaan saanut huomiota toiselta.

Kuljettajamme vei meidät takaisin koululle, jossa myös vanhempamme meitä odottivat. Silloin sain ensimmäisen käsityksen siitä, että Avril oli todella halvaantunut. Kuski nimittäin ensimmäisenä heti minun hypättyä pois kärryistä etsi jostain kärryn piilosta rullatuolin ja auttoi Avrilin sille istumaan. Hänen vanhempansa riensivät heti häntä auttamaan ja itkemään hänen luokseen, minun kohdallani vain äiti näytti todella kiinnostuneen hyvinvoinnistani. Isä taas näytti uskoneen sen, mitä oli sanottu tutustumismatkasta. Hänen ensimmäinen kysymyksensä olikin: ”Miltäs Inari vaikutti?”

Huomasin Avrilin kuulevan tämän kysymyksen äiti Priveten itkun alta, ja hän katsoi minua jokseenkin vihaisen kysyvästi. Lähdin tähän peliin mukaan ja vastasin isälleni mitä keksin.
”Kuka olisi tiennyt, että Inarin-murre olisi ollut niin vaikeaa ymmärtää kaikkien näiden opiskeluvuosien jälkeen. Tiesitkö, että niillä alueilla sukelletaan meren pohjasta kyliä?” Näin yksinkertaisella vastauksella sain isäni nauramaan vatsansa pohjasta. Se kelpasi valheesta. Jos muut osasivat ja saivat valehdella minulle, niin sain jatkaa valehtelua.

Niin se aika alkoi siitä lähtien kulua. Valehtelin todellisista tapahtumista, välttelin Avriliä ja olin opiskelevani ennen tuomionhäitäni. Lili yritti monesti minulle elementeistään puhua, mutta olin päättänyt kieltää niiden olemassaolon, kuten Iason oli pyytänyt. Mitään sellaista ei ollut ja Lilinkin oli parempi se ymmärtää. Kohta ne olivat mennyt puheenaihe luokallamme ja siinä vaiheessa kevätkään ei ollut enää kaukana.

Kevään tulon myötä minun kouluni alkoi olla ohi. Muilla se loppui kesään, jolloin koulut normaalistikin loppuivat. Herra Pina järjesti kuitenkin asiat aina avioliittotilanteissa jotenkin näin: Avioituja ihmisiä ei haluttu pitää koulussa, vaan heille annettiin lopputodistus häälahjaksi menneisyyden koulumenestyksen mukaisesti. Oikeastaan tällä tavalla minun olisi pitänyt saada kasa huonosti menneitä tuloksia, mutta herra Pina oli tietenkin suunnitellut tämänkin valmiiksi, eikä missään tapauksessa antanut oppilaidensa lähteä koulusta huonoin numeroin. Olihan hän mies, joka pystyi tekemään aivan oikealla rahamäärällä. Luultavasti vanhempani olivat juuri jonkin tämänkaltaisen takia raahanneet koulun ja sen rehtorin mukaan hääpyöritykseen, että minä saisin paremmat numerot.

Hienoa. Elämäni oli siis sieltä asti suunniteltua. Suoraan sanottuna tämän avioliiton myötä neljä vuotta elämästäni valui hukkaan. Kerrankin elämässäni ymmärsin, miksi ihmiset eivät opiskelleet tässä koulussa pidempään kuin viikon. Jos rahalla sai nostettua numeroita, mitä järkeä oli maksaa noin miljoonan mitä tahansa rahaa neljästä vuodesta, jos samalla hinnalla saatiin maailma uskomaan, että tiesit nämä kaikki asiat jo paremmin kuin kukaan muu.

Seisoessani viikkojen päästä ulkona kevätauringon paistaessa silmiini kotitaloni pihalla ylläni naurettava veronalainen miesten hääpuku, aloin ymmärtää koko maailmani olevan pelkkää valhetta. Rikkaat ihmiset pyörittivät alamaisiaan ihan miten halusivat ja tietyt tahot pyörittivät sitä vapaaksi luultua maailmaa vielä miten he halusivat.

Tämä oli Stratford, saari kuuden vuoren välissä, jonka ihmisten elämät olivat suunniteltuja valmiiksi muiden auktoriteettien johdosta. Täällä talvi oli kylmä, mutta totuudessa eläminen oli kylmempää. Mutta jos jokin oli oikeasti kylmää, niin se oli odottaminen.

Kevät ei ollut lainkaan niin pitkällä, että olisi tullut vielä lämmin. Aurinko pysyi jo tunteja taivaanrannassa, josta se nyt loisti valoaan suoraan silmiini. Takana olevasta talon katosta tipahteli vesipisaroita lumihangelle, joka oli laskenut ainakin puoli metriä keskitalvesta. Jokin kevätlintu, jolla oli ollut kiire muuttaa takaisin jostakin Minyan tai Goan alueelta, yritteli laulaa puissa kavereilleen, mutta sen pieni sirpitys jäi häävieraideni juttelun alle.

Häävieraideni… Eli kokonaiset kaksi koulua niitä ihmisiä, jotka tunsivat minut tai Avrilin ja oli sitä kautta joutunut pakotetuksi seisoskelemaan ulkosalla tunnin. Mukaan laskettiin myös joitakuita sukulaisiani ja vanhempieni tuttuja, sun muita rikkaita joita rehtorimme oli ottanut valtuuden kutsua paikalle. Yleisesti tämän kaltaisten häiden piti olla pieni asia (minun mielestäni niin pieni, että kaikki oltaisi voitu unohtaa!), mutta nyt kun herra Pina ja kulmakarva-armeija oli kutsuttu ja valittu koko sirkuksen järjestäjäksi, tämä oli lähempänä kansallista vapaapäivää.

Tämän häävieraskasan pääsukupuolena olivat miehet. Aikojen kuluessa tämä narrileikki oli muokkautunut sellaiseksi, jossa tuleva vaimo lähti tyttöjoukkoineen liikkeelle entisestä kotoaan, sitten ensimmäisenä kasa itkeviä (yleensä kukaan ei enää tässä vaiheessa jaksanut pakottaa itkua paitsi äitini) saapui miesten kanssa odottamaan päävierasta, jonka piti matkata yksinäisenä koko matka jostakin jonnekin.

Minulle tämä kaikki tarkoitti tuntia odottelua pihalla. Kouluni oli loppunut edellisenä päivänä ja koko yön minua oli valmisteltu tätä hetkeä varten. Heidän olisi pitänyt lopettaa kouluni jo viikkoa aikaisemmin, sillä nyt aivoni reagoivat kaikkiin ohjeistuksiin aivan samalla tavalla kuin kouluasioihinkin: Toisesta korvasta sisään, toisesta ulos.

Miesjoukossa alkoi jännittynyt mumina, kun tytöt/naiset löysivät reittinsä erilaisilla kärryillä tai moottoriliikkuvilla ajoneuvoilla paikalle ja asettuivat noin kahdensadan hengen porukkaan odottelemaan Avril Privetteä. Näin väkijoukossa ihmisiä, jotka odottivat tilaisuutta hymyillen, mutta varsinkin oppilasporukoissa ilmeet eivät olleet odottavia. He ymmärsivät meidän olevan liian nuoria tämän kaltaiseen. Ne, jotka tunsivat Avrilin, eivät selvästikään ilmeistä päätellen hyväksyneet minua (jos katseella voisi tappa…), ja minun omat luokkalaiseni tai koulukaverini vain vaihtelivat painoa jalalta toiselle ahdistuneesti.

Osa vanhemmistakaan ihmisistä ei näyttänyt niin iloisilta. Kaikkein onnellisempia epäilyksettä olivat herra Pina ja kaikki, jotka olivat jo kerran avioitu. Heille tämä oli vain yksi juhla muiden joukossa, osa kipittäisi jo huomenna uusiin samanmoisiin toiselle puolelle kaupunkia.

Vielä ennen Avrilin kärryjen saapumista, kun minä jo mietin viimeisiä kertoja kääntyväni pois ja käveleväni katoamaan vuorille kuuntelematta ketään, väkijoukosta luikerteli esille pingviinimies Pentti Före, joka monien muiden esimerkkiä noudattaen tuli sanomaan minulle joitakin valittuja sanoja. Hän kävi hetkeksi seisomaan vierelleni katsomaan samaan suuntaan, mihin olin itse jo tuijottanut tunnin ja kohta hän puhui hiljaisella äänellä, joka ei kuulunut muualle kuin minulle.
”Mitä näet?” Hän kysyi.
”En mitään, ” tiuskaisin.
”Et mitään?” Före toisti kummastuneena.
”En mitään, ” vakuutin, ”aurinko paistaa silmiini.

Pentti Före nyökytteli hetken päätään ja hetken oli hiljaista meidän kahden välillä. Muut, jotka seisoskelivat odottamassa Avrilin saapumista, eivät olleet kiinnostuneita jonkun pingviinimiehen ja minun keskusteluista, vaan kaikkien keskittyminen oli jossain utopiamaailmassa.
”Oletko ajatellut siirtymistä?” Pentti Före kysyi lopulta.
”Minut istutettiin tähän, ” tokaisin ykskantaan.
”Puoli metriä taaksepäin ja tuon portin varjo tulisi tuohon sopivasti.” Före kuiskasi. Minun katseeni kohosi ylös. Totta, siinä oli portti. Totta, sen varjo näytti menevän jonnekin taakseni. Kääntyessäni tajusin myös Fören sanoman olleen totta, vain puoli metriä takanani oli varjo, jonka kohdalle osuisin jos peruuttaisin vain vähän.

”Tiedätkö, miksi olet vielä olemassa?” Före kuiskasi nyt lähempänä minua, ettei varmasti kukaan kuullut. Jotenkin en uskonut, että kyse oli vain olemassa olemisesta.  En kääntänyt katsetta häneen ilmaistakseni kiinnostustani, vaan uskoin hänen ymmärtävän kuunteluinnokkuuteni muutenkin.

”Sillä te ette luovuta, herra McBarca. Teillä on sydän joka vaatii vapautta, eikä vapaata sydäntä saa kahlita, muuten se tuhoaa itse itsensä.”

Pentti Före peruutti takaisin väkijoukon suojaan, jättäen minut harkitsemaan sanojaan. Annoin kulua pienen hetken, ja sitten peruutin kohtaan, jossa portin varjo osui silmieni kohdalle. Kukaan ei oikeastaan edes huomannut näin pientä tapahtumaan, vaan kaikkien mielenkiinto oli keskittynyt johonkin laulavien koulutyttöjen porukkaan, jotka oli määrätty aloittamaan laulu sillä hetkellä, kun Avrilin kärryt näkyivät tien päässä.

Joku toi jostain rullatuolin kotipihani päähän, johon loppui tie ja alkoi ihmisistä muokattu polku ovelle. Vihainen ja murjottava Avril autettiin ulos kahden erivärisen hevosen vetämästä kärrystä ja hänen isänsä kuljetti hänet portin alle.

Siinä vaiheessa minä muutin kaikkia sääntöjä ja lähdin liikkeelle. Avrilin isä oli saada sydänkohtauksen minun liikkuessa, samoin noin puolet vanhemmasta katsojaväestä. Minä vain kävelin portin kohdalle, kumarsin pienesti Avrilin isälle ja pienellä kädenheilautuksella sain hänet siirtymään rullatuolin takaa pois.
”Mitä sinä teet?” Sihisi Avril äärimmäisen huonosti kuuluvalla äänellä, jonka hän vasta nyt oli alkanut saada takaisin. Lähdin työntämään rullatuolia kohti ovea.

Katsojista joku oli todella hämillään, sillä ei tämän näin pitänyt mennä. Minun piti odottaa ovella ja ottaa vaimoani kädestä, jolloin kaikki olisi siinä ja pääsisimme syömään juhlaruokia. Nyt minä kuitenkin vain virnuilin kaikille ja kumarruin kuiskaamaan jotakin vaimolleni, joka ei ollut kenenkään muun kuultavana tai kuultavaksi tarkoitettukaan.

”Minä en luovuta. Kukaan ei voi pakottaa sinua pitämään minua, tai sama toisinpäin, mutta olen silti sinusta vastuusta, enkä päästä sinua edelleenkään kaatumaan.”

”Olen rullatuolissa, idiootti. Ei tästä voi kaatua.” Avril sihisi päästessämmekö jo oven kohdalle.

”Kokeillaanko?” Kysyin piruuttani. Olin kuulevinani miten rehtori Pina kihisi raivosta näytettyäni keskisormea kaikille mahdollisille hyville tavoille.

”Kokeile, ” Avril murahti ja puuskasi kätensä (”EI! ÄLÄ RUTTAA SITÄ MEKKOA!” terveisin Pina), ”mutta silläkään et saa tästä päivästä iloista.”

”Saanen väittää vastaan, rouva McBarca, ” tokaisin hypähtäessäni rullatuolin ja rullatuolissa istuvan eteen, ”olen varma, että nauttisin siitä todella paljon.” Myös minä puuskasin käteni rinnalleni ja siinä me mulkoilimme toisiamme kädet puuskassa, minulla vain leveä virne kasvoillani.

”Kokeile sitten, herra McBarca, ” kuului tuskin mihinkään kuuluva tuhahdus. Puuskasta ojensin käteni eteenpäin ja yhtään arkailematta Avril tarttui siihen vastapäisellä kädellä. Heikon, kevyen ja yllätetyn tytön ylös tempaiseminen onnistui helpommin kuin olin kuvitellut ja hänen horjahtaessa kykenemättömänä käyttämään jalkojaan minä ujutin itseni äkkiä hänen käsiensä alle pitämään häntä pystyssä.

”Lupasinhan, ” kuiskasin, ”etten päästä sinua kaatumaan.”
”Tapan sinut, ” Avril kuiskasi raivoissaan, mutta ensimmäisen kerran näin hänen hymyilevän. Eikä se edes näyttänyt millään lailla kauniilta, vain pelottavalta.

Joku innostui taputtamaan väkijoukossa ja kohta koko kahdensadan hengen häävierasporukka lähti hurraukseen mukaan.

Heille me olimme nyt naimisissa.

Meidän mielestämme olimme kaksi ihmistä, joista kumpainenkin oli toisen tiellä.

 * * *

Luokka Musta J valmistui myöhemmin keväällä. Meitä oli jäljellä enää 3, minä, Lily ja Yarrow sen jälkeen, kun Jerry ja Avril avioitiin. Jossain vaiheessa Lilin neljä vuotta kireällä olleet hermot lopulta pettivät, ja hän joutui lähtemään koulusta hoitoon, joten loppujen lopuksi meitä oli valmistautuessa kaksi.

Jerrystä ja Avrilistä ei paljoa sen jälkeen kuultu. Itse näin heidät vasta nelisen vuoden päästä seuraavan kerran eikä sekään ollut aivan sellainen tapaaminen, jota kukaan olisi odottanut. Ymmärtääkseni heidän kahden välit vain huononivat loppua kohden.

Aivan kuten muutkin, myös Yarrow suoraan sanottuna katosi valmistumisen jälkeen. Hän vain kävi kättelemässä minua valmistumispäivänä ja katosi sitten väkijoukkoon, enkä sen jälkeen nähnyt häntä.

Uusia kylmiä talvia tuli ja meni, eivätkä ne eronneet paljoa aikaisemmista. Päädyin sukuni varikolle, aivan kuten olin olettanutkin. Joka talvi neljän kuluvan vuoden aikana ihmisiä katoili hyvien aikavälien varjoissa, eikä kukaan jaksanut kohta enää välittää siitä – jos siitä oltiin ikinä välitettykään.

Vanha koulumme jäi yhä paikoillensa, ja se jäisi sinne niin kauan kuin sille olisi tarvetta. Mikään ei jarruttanut herra Pinaa omistamasta koulun lisäksi koko kaupunkia ja dominoimasta samalla kaikkia, joilla oli vähänkin rahaa. Tämän takia minä olin valinnut aivan oikean alan, sillä keskiluokkainen uusi asemani teki minusta vain työntekijän, ei yhtä niistä joka osallistui juhliin tai järjesteli avioliittoja. Pääsin kirjoittamaan oman tarinani ja päättämään omista menoistani ja tulemisistani.

Jerryn ja Avrilin tarina ei mennyt aivan niin. Mutta se olikin heidän tarinansa, ei minun. Se oli tarina oman päätösvallan menettämisestä, riidoista ja kaikesta muusta, mitä minä en ehkä ikinä tullut ymmärtämään.

Minun tarinani taas ei ollut vielä edes alkanut. Lopulta toisaalta kysyttiin, että oliko sekään tarina minun vai jonkun muun. Jos ei, niin se oli kuitenkin tarina, jossa olin osana, ja johon lopulta minun oma seikkailunikin sijoittui.

Jerryn ja Avrilin tarina ei ollut rakkaustarina. Se toinenkaan tarina ei ollut rakkaustarina. Jumalatar Beadinen tarina ei ollut rakkaustarina. Minunkaan tarinaani rakkaus ei kuulunut kuin vain osallisena, tapahtumana, joka sinne sattui tapahtumaan.

Mutta seuraava tarina kertoi jostakusta muusta.

Nimeni on Nanette Brezariosca ja aloin olla sitä mieltä, että kohtalon ainoa tarkoitus oli ärsyttää minua.

//44 055

Luku 8.

Luku 8.

Tyhjästä huonosti voivaan mieleeni ilmestys ajatus.

”Keira!” Sanoin Iasonin sisaren nimen ääneen kun ajatus iski. Lili hätkähti yllättävää reagointiani.
”Kuka?”

”Iasonin pikkusisar. Keskitalven yönä kun hän katosi, jokin hyökkäsi hänen kimppuunsa. Ehkä hän taisteli vastaan ja katosi liiallisen voimienkäytön perusteella. Ehkä Iasonkin menehtyi samalla tavalla!”

Edessäni istuva Lili kadotti nyt kokonaan hymynsä ja vain tuijotti minua pienen hetken.
”Mitä?” Oli ainoa kysymys, minkä hän sai sanottua rapsutellessaan samalla rannettaan.
”Iason-… Eikö teille muille kerrottu?” Hiljakseen minusta alkoi tuntua, että olin sanonut jotain mitä en olisi saanut sanoa.
”Kerrottu mitä?” Lilin äänestä kuului pelkoa.

”E-… Ei mitään,” yritin korjata tilannetta, joka oli kyllä ollut korjaamattomana alusta asti. Vain minun naiivi mieleni kykeni uskomaan, että valehtelemisesta olisi mitään hyötyä tässä tilanteessa.
”Jerry, mitä Iasonille on tapahtunut?” Lili katsoi minua vakavan pelokkaasti.
”Tuota-…” Änkytin ja päätin sitten olla valehtelematta, ”pari viikkoa sitten jos muistat täällä kävi joku lakimies ilmoittamassa, että Iason on kadonnut.”

”Kadonnut?” Lili kysyi raapiessaan yhä kättään, ”kadonnut mihin?”

”Miksi kadonnut?” Kysymyksen aikana hän painoi noin kahden millin kyntensä molempiin ranteisiinsa vastapäisellä kädellä ja painoi päänsä alas vapisten.
”Miksei Iason sanonut mitään?” Lilin kysymykset alkoivat olla kummallisia, enkä minä edes tiennyt mitä tässä hetkessä pitäisi tehdä. Olin jokseenkin järkyttynyt tavasta, jolla tytön käsiin alkoi raapimisen seurauksena ilmestyä punaisia jälkiä.

”Lil-… Lili, rauhoitu.” Yritin pyytää kun en muutakaan tajunnut tehdä. Heikko ääneni ei tainnut mennä perille astikaan, kun Lilin mielen sisäiset äänet ottivat valtaa hänen päässään. Oli mahdotonta sanoa mitä siellä tapahtui, vai tapahtuiko mitään, sillä hänen katseensa oli tippunut maahan ja jäänyt tuijottamaan tyhjää kohtaa lattiassa, samalla kun hänen koko kehonsa näytti vapisevan pienemmäksi. Hiljalleen hän alkoi mumista jotain omaansa mistä en enää saanut selvää Lilin paniikinomaisen tilanteen johdosta ja nyt aloin ymmärtää missä mentiin.

Ehkä Lilillä oli syy lintsata monilta tunneilta, ehkä hänellä oli ongelma, jonka takia hän ei selvinnyt stressaavista tilanteista. Ihminen, joka oli luonnollisessa olotilassaan ylipirteä tai hymyilevä ja aiheutti sillä kummastusta muissa, saattoi oman sisäisen hyvinvointinsa takia tarvita esiintymistä ulkopuolisille juuri sellaisena, jotta pään sisällä saattoi tapahtua mitä tahansa muuta. Entä jos tällainen ihminen joutui tilanteeseen, jossa pääkopan sisäinen pimeys pääsi esille ja-

Lilin kynnet vetäytyivät käsivarsia myöten ylös kohti kaulaa ja niiden jälkeen jäi molempiin käsiin neljän kynnen punaiset jäljet. Hänen muminansa oli loppunut itkunsekaiseksi ääntelyksi kun hän painoi päätään alas kohti rintaa, ja käsillään korviaan sulkien muun maailman pois.
”Lili!” Heräsin punaisten kynnenjälkien aiheuttamasta painajaisesta ja enää yhtään empimättä hyppäsin tuoliltani alas, polvistuen samasta vauhdista hänen yhteen painettujen jalkojensa juurelle, ”Lili, kuuntele minua!”

Hänen maailmaansa ei sillä hetkellä mahtunut muita tapahtumia kuin se, mikä tapahtui hänen mielessään. Tuskin Lili muutenkaan kuuli mitään omalta paniikiltaan, joka alkoi hiljalleen kuulua hänen hengityksessään. Se muuttui hiljalleen katkonaisemmaksi ja katkonaisemmaksi, johtuen pään asennosta, itkusta ja jostain tuntemattomasta. Meitä ei oltu koulussa ikinä opetettu minkään tämän kaltaisen varalta, joten minä toimettomana yritin repiä hänen tiukasti päähän puristettuja käsiään irti ja omieni varaan, kutsuen samalla hänen nimeään pysytellen rauhallisena hankalasta tilanteesta huolimatta. Pysytellen rauhallisena? Olin kohta aivan yhtä paniikissa kuin autettavanikin!

”Lili, Lili, Lili, kuuntele minua. Kaikki on hyvin. Hengitä rauhallisesti. Kaikki on hyvin.” Yritin puhella ja onnistuin saamaan toisen tärisevistä käsistä itselleni. Lilin hengitys oli jo muuttunut pelkäksi ininäksi kaiken tämän keskellä.
”Minä autan sinut maahan, ok?” Jatkoin puhumista, ”Pistetään sinut maahan, missä voit rauhoittua.” Autoin itseni vapautetun käden alle ja nostin itseäni huomattavasti paljon kevyemmän tytön ylös tuolilta, laskien maahan istumaan. Kuin automaattisesti hän etsiytyi sikiöasentoon istumaan, painaen päätään polviinsa.

”Öh…” Mitäs sitten?
”Lili, kuuntele minua vielä hetki, ole kiltti. Sinun kannattaa käydä kyljellesi, luulisin. Kävisitkö kyljellesi?” Pyysin Liliä, yrittäen samalla rauhoittavasti silittää hänen päätään, jonka puolimetriset keltaiset hiuksensa olivat vapaana ja nyt sotkussa paniikin johdosta. Mitään reaktiota ei tapahtunut, vaan minusta vaikutti kuin hän olisi kasautunut yhä vain pienemmäksi palloksi.

Tässä tiedottomuudessani tein huomaamattani jotain, mitä olin joskus vannonut ikinä enää tekeväni.

Minä aloin laulaa.

Onneksi tiesin niin harvoja kappaleita, että ne eivät sopineet lainkaan tällaiseen tilaisuuteen. Ensimmäinen, mikä tuli mieleeni, oli varsinkin aivan sopimaton kaikessa karmivuudessaan. Sillä kyseisellä hetkellä mieleeni ei kuitenkaan tullut mitään muuta, joten karmivakin laulu kävi, jos se vain rauhoittaisi Liliä.

                             Ensimmäinen tulija oli mies kultanen,
                                                          vallanhimon sokaisema, äksy, vihainen.
                             Kullasta rakensi hän maansa kultaisen,
                                                          orjakseen otti joka luontokappaleen.

                             Riitä ei tämä vielä lisää tarvitaan,
                                                          valta hänet sokais,
                                                                                       kulta pimens pään.
                             Jotta joskus hirmuvallan alta päästäisiin,
                                                          hulluna hänet selliinsä teljettiin.

                             Toinen tulija liikoja uskoi niin,
                                                          sinisilmät valppaina maalle astuikin.
                             Totuudesta ymmärtänyt ei hän vähääkään,
                                                          samaa tarinaa hän itse kertoi vaan.

                             Siitähän ne ongelmat vasta syntyikin,
                                                          totuutta ei tiennyt,
                                                                                       kun suustaan jäikin kii.
                             Teloitettiin raukkaparka tietämättä miks’,
                                                          tarinoita lammasvarkaan luuli totuuksiks.


                             Kolmas tulija vaaraan joutui jo,
                                                          yönsä vietti taivasalla, tästä johtuiko?
                             Seikkailija tiennyt ei mihin astua,
                                                          kunnes koko kylä leikki ihmisjahtia.

                             Minkä portin avaa, minkä jättää avaamat’?
                                                          Yhden mokan erhe,
                                                                                       siitä syntyi tarinat.
                             Tuli hölmö, kaiken nieli, päivän pelasti.
                                                          Lammasvarkaan päivä oli hiukan kirkkaampi.

                                                         
En pitänyt laulamisesta, musiikki oli minulle puolituntematon käsite, mutta kuulihan sitä välillä. Erityisesti tämä kappale oli jäänyt mieleeni, sillä Nanette oli laulanut tätä todella monet kerrat. Kun sanon todella monet, niin todella tarkoitan sitä. Jos hänen päässään ei mikään muu soinut, niin se oli tämä kyseinen vanhoista tarinoista kehittynyt laulu.

Tähän Lili vaikutti kykenevän takertumaan. Pienen hiljaisuuden jälkeen ymmärsin, etten kuullut enää itkua, vaan hänestä alkoi kuulua surkeaa jatkoa laululle – jota minä en ollut enää muistanut tai osannut.

                             Suojassa kynttilän laulettiin niin,
                                                          tarinoita kulkijoiden siistittiin.
                             Ota tuoppi, vielä hetki kuuntelehan,
                                                          vielä yhden tarinan.

                             Neljäntenä saapunut oli rohkeempi,
                                                          kultalinnaan asteli hän urheasti.
                             Hullu mies linnan sellis, sinne elä mee.
                                                          Mutta jospa katsoo kävis ihan noppee?

                             Huutoa ja karjuntaa ei säikähtänyt hän,
                                                          missä kulkee raja,
                                                                                       sen ylitänhän.
                             tyhmänrohkeus kuolinsyyksi kai joku kirjannut.
                                                          Elossa ei vartijat ketään löytänyt.

Laulu loppui, mutta Lili ei tehnyt mitään. Irroitin hellästi tytön omat päälleen painamansa kädet pois suojaamasta ja pyörittelin niitä omissa käsissäni saadakseni hänen verensä liikkeelle.
”Lili pieni, jos kuulet minua niin käy maahan rauhoittumaan, jooko?”

Ääneni taisi viimeinkin mennä perille ja hetken päästä hän kaatoi itsensä kyljelleen maahan. Lilin hengitys oli yhä epätasaista, mutta vaikutti kuin hän olisi yrittänyt rauhoittaa itseään.  Hitaasti hän alkoi ottaa parempaa asentoa, hivuttaen kätensä pään alle ja jättäen toisen lattiaa vasten tukemaan, ettei hän kaatuisi eteenpäin. Violetit silmät tuijottivat minun ohitseni kirjaston tyhjyyteen.

Pompin kahden vaiheella lähtisinkö etsimään Nanettea käsiini (paitsi mistä muka), vai jäisinkö Lilin tueksi. Jokseenkin ymmärsin, etten löytäisi ketään tuttua ja yritinkin ratkaista asioita kuten: A) miten Lili saataisiin vielä rauhallisemmaksi. Kohtahan ajatus jo välähtikin mieleeni.

Hiukset.

Lili muuttui aina aivan eri ihmiseksi jos joku vaikkapa kampasi hänen hiuksiaan. Samanlainen reaktio oli normaalia lemmikkieläimillä, joita silittämällä ne saatiin rauhallisiksi.
Pyrähdin hänen toiselle puolelleen, ja rauhallisesti levitin hänen pitkät hiuksensa lattialle. Jokseenkin heti, kun aloin sormillani kammata niitä suoraksi, Lilin hengitys alkoi rauhoittua entistä enemmän. Pitkiä hiuksia oli helppo käsitellä jopa näin lattialla, ja näin pitkissä pääkarvoissa oli jotain tekemistäkin.

Pujotin sormiani pitkien vaaleiden hiusten väleistä ja vedin ne suoraksi aina loppuun asti. Kohta edessäni oli melkein täydellinen suora kasa keltaisia hiuksia, jotka erottelin kolmeen uuteen kasaan lattialle ja pysähdyin miettimään, miten lettejä tehtiin. Tämäkään ei kuulunut perusopetukseen, mutta olin seurannut vuosien aikana miten Iason, Nanette tai Lili itse oli näihin samoihin hiuksiin sellaisia tehnyt. Kuvittelin itsekseni ymmärtäneeni letin teon periaatteen.

Otin vasemman puoleisen hiuskasan käsiini ja laitoin sen kahden muun väliin. Seuraavaksi otin oikealle jääneen hiuskasan ja laitoin sen jälleen keskelle, toistaen sitten saman vasemmanpuoleiselle. Jatkoin tätä samaa koko melkein metrin pituisten hiusten kanssa ja kuuntelin samalla potilaani vointia. Hengitys oli tasaantunut ja syventynyt, ja luulin sen olevan hyvä merkki. Letistä ei kuitenkaan tullut aivan sellaista kuin olin kuvitellut (miten Iason osasi mitään tällaista!?) ja purin sen, aloittaen nyt alusta, ottaen itselleni paremman asennon polvillani, jotta sain paremman otteen.

Tällä kertaa pidin kaikista kolmesta hiuskasasta tiukemmin kiinni, kun lohduttamisen sijaan aloin tehdä sitä ihan harjoittelun puitteissa. Oli puoliksi mahdotonta pitää kaikista kolmesta kasasta kiinni samaan aikaan, mutta pienellä harjoittelulla (ja hampaiden avulla, ei puhuta siitä) onnistuin mahdottomassa tehtävässä ja hiljalleen letti alkoi syntyä itsestään. Pitkät, sähköiset hiukset vain tahtoivat sotkeutua toisiinsa, joten puolet letin teon ajasta meni enemmänkin sormillani hiusten harjaamiseen kuin itse letin tekoon. Ehdin jo yhdessä vaiheessa kirota, etten hankkisi itselleni naista jolla oli pitkät hiukset, mutta sitten mieleeni tuli vain sanat: ”Ai niin…”

”Jerry, ” Lilin ääni kuiskasi, ”voitko kertoa minulle tarkalleen mitä Iasonille tapahtui?”
”Mutta-” En halunnut hänen päätyvän enää samanlaiseen tilanteeseen.
”Ole niin kiltti. Muuten en saa rauhaa millään ja Nanette joutuu valvomaan vierelläni taas, ” Lili sanoi. Taas? Tämä taisi olla aivan normaali tapahtuma tyttöjen huoneessa. No, parempi saada paniikkikohtauksia suojassa kuin vaikkapa keskellä oppilasjoukkoa, jossa saattoi jäädä jalkoihin.

Joten minä tein mitä pyydettiin ja aloin kertoa tarkasti muistamaani tarinaa siitä, mitä tapahtui keskitalven juhlan aikana sen jälkeen, kun minä olin mennyt jonkun opettajan kielloista huolimatta Iasonin perään. Kerroin kaiken sitä myöten, mitä olin kuullut koulun aulassa käydystä riidasta, mitä Howard-pappa oli kertonut meille keskustassa ja mitä Iason oli tehnyt sekopäisessä tilassaan sinä kylmänä yönä. Muistin myös mainita yllättäen ilmestyneen kirsikkapuun, jonka kaikki keskustassa käyneet kyllä jo tiesivät ja siihen kasvaneet kuvat kun Iason menetti hermonsa. Kerroin mitä parin viikon jälkeen koululla käynyt Pentti Före minulta kyseli ja missä tarkoituksessa.

Kesken tarinani Lili alkoi itkeä, mutta ei hysteerisesti kuin äsken. Minä keskityin puolella aivoistani kertomaan tarinaa, toisella puolella hänen hiuksiinsa, pitäen tyttöä molemmilla tavoilla edes jollain tavalla tässä maailmassa mukana.

Hiljalleen tarinaa kertoessani aloin ymmärtää paremmin Lilin ja Iasonin suhdetta. He eivät olleet poika- ja tyttöystäviä, tai jos jotain oli heidän välillään, niin kumpikaan ei antanut siitä minkäänlaista merkkiä ollakseen pilaamatta heidän niin läheistä kaverisuhdettaan. Olin pitänyt itseäni Iasonin parhaana ystävänä, ja poikapuolisena sellaisena olin varmastikin. Lilin ja hänen välillään taas oli erilainen tunneyhtymä, he molemmat ymmärsivät toisiaan paremmin kuin minä kumpaakaan.

Iasonin olisi pitänyt olla tässä tilalleni tällä hetkellä. Ei ollut oikeasti minun tehtäväni auttaa Liliä pääsemään irti ongelmastaan, vaan se oli entisen huonekaverini tehtävä. Hän olisi tiennyt miten Lilin kaltaisten tyttöjen kanssa piti toimia ja hän ymmärsi naisen maailmaa paremmin, olihan hänellä kaksi sisarta. Ainakin oli.

Nyt Lili epäilemättä pelkäsi menettäneensä tämän kaltaisen ihmisen elämästään. Ei parhaan kaverinsa omasta huoneestaan, vaan sen toisen, johon oli luullut voivansa luottaa. Jos olisin pidättänyt todellista tarinaa keskitalvesta Lililtä, se olisi oikeasti voinut vain pahentaa asioita, kuten hän oli itse sanonutkin. Nyt asiat eivät pahentuneet lainkaan, vaan tämä tyttö etsi surkeasta asiasta jotain järjellistä, johon hän kykeni tarttumaan.
”Jos Iason katosi, ” hän sanoi itkun madaltamalla äänellä, yhä maaten maassa kyljellään, katse yhäkin jossain tuntemattomassa, ”niin miksi meille ei kerrota mitään? Miksi tätäkin asiaa salaillaan? Johtuuko se siitä puusta? Johtuuko tämä kaikki salailu vain niistä elementeistä?”
”Yarrowin mukaanhan joku salaa tätä kaikkea, ” minä tulin mukaan keskusteluun, ”että todelliset tarinat jumalatar Beadinesta ja hänen lahjastaan pidetään piilossa tarkoituksella.”

”Olisiko mahdollista, ” Lili sanoi melkein säikäyttävän vakaana, ”että joku etsii elementtien voimien käyttäjiä ja eliminoi?”

”Etkö minkäänlaista? Kummallisia luonnonilmiöitä, jotka voisivat vaikka selittää minkä takia keskellä kaupunkia kasvaa tällä hetkellä täydessä marjassa oleva kirsikkapuu? Tai, miksi herra Iason Kingin juhlapuvussa on palanut kämmenjälki?”

”Hyvä on herra McBarca. Kiitos avustanne, tässä on toimistoni numero jos satutte törmäämään mihinkään mitä ette voi selittää järjellä.”

”Pentti Före.” Minä vastasin melkein automaattisesti, ”ei hän ollut mikään lainvartija, ei hän muuten olisi kysellyt niin epämääräisiä. Hän yritti selvittää mitä minä tiesin tästä kaikesta.”
”Sinähän et myöntänyt sille miehelle mitään?” Lili tarkisti, alkaen kavuta maasta ylös.
”En. En myöntänyt, ” vannotin ja yritin vielä mielessäni käydä keskustelua Pentti Fören kanssa uudestaan vain varmistuakseni kaikesta. En varmasti puhunut läpi pääni. Kokeilin varmuuden vuoksi taskujani etsiessäni siltä pingviiniltä saamaani yhteistietolappua, mutta se oli kadonnut tai jonkin toisen housun taskussa. Mistäpä olisin muistanut, sillä kaikki vaatteeni olivat samanlaisia. Koulupuvut olivat typeriä.

Lili asettui istumaan, kietoen kätensä uudelleen polviensa ympärille, mutta nyt ollen rauhallisena ja hyvinkin ei-paniikissa.
”Oletko nyt kunnossa? Autanko sinut huoneeseesi?” Kysyin.
”Hmmh, ” Lili mutisi vastaukseksi. Oletin sen tarkoittavan kyllä ja nousin nostamaan hänet jaloillensa. Katseeni kävi pakostakin hänen ranteissaan, joista toisen ihon oli kynsi jossain vaiheessa puhkaissut ja pari pientä pisaraa verta oli valunut kohti kämmentä.

”Ei hätää, ” Lili sanoi hiljaisena, ”olen aina elänyt tämän kanssa.” Jotenkin uskoin sen. Onnistuin nostamaan luokkalaiseni omille jaloilleen, mutta hänen päässään heitti ja hän oli kaatua päälleni.
”Minä kannan sinut, ” sanoin suoraan, ”en halua, että kaadut portaikossa. Sinun pitää saada vettä tai jotain.”

Naiselta ei saanut kysyä painoa, mutta sellaista kantaessa kolme kerrosta ei sekään salaisuus jäänyt hämärän piiloon. Lili oli pitkä, mutta hänellä oli tuskin mitään, mistä olisi tullut lisäpainoa ja hän olikin melkein sairaalloisen laihan rajalla.
Se ei todellakaan tarkoittanut, että kolme kerrosta olisi sujunut minulta aivan helposti. Kirjastosta pääsi suoraan aulassa oleviin portaisiin ja noin kahdenkymmenen ensimmäisen askelen kipuaminen tuotti vain vähäistä tuskaa. Seuraavat portaatkin alkoivat siitä suoraan heti, mutta siinä olevien neljänkymmenen askelman aikana omien jalkojen nostaminen alkoi jo tuntua tuskaiselta. Olin mätkähtää polvilleni heti kolmannessa kerroksessa, mutta hammasta purren sain kysyttyä Lililtä tarkkaa suuntaa (etten eksyisi, niin kuin eilen)
”Toisella puolella rakennusta, ” Lili sanoi nolona, ”ei sinun tarvitse minua kantaa, pystyn kyllä itse, ei tämä niin vakavaa ole.”
”Älä kuvittelekaan, ” puuskutin, ”minä olen tämän luokan edustaja. Minä pidän teistä muista huolta.”
”Otat roolisi aivan liian vakavasti, ” muina päivinä tuo olisi voinut olla vitsi, mutta tällä kertaa luulin, että sitä tarkoitettiin aidosti.

”Hah. Minkämoinen luokanedustaja minä olisin, jos jättäisin teidät pienet pulaan?” Yritin keventää tilannetta.
”Jopa Avrilin?” Tuli julma tarkennus. Vastaus tuli kuitenkin aivan suoraan.
”Jopa tulevan vaimoni, kyllä. Mihin suuntaan?”

Lili oli hetken järkytyksestä hiljaa, ja taputti sitten minua vasemmalle olkapäälle antaen suunnan. Lähdin laahustamaan taputuksen osoittamaan suuntaan ja totesin reppuselässä kantamisen olevan helppoa näin tasaisella.
”Onko teidät-…” Lili alkoi heti ymmärtää mistä oli kysymys. Avril ei siis ollut puhunut tästä kohtalosta huoneessa muille tytöille.
”Jep.”
”Milloin?”
”Sain tästä eilen selville.”
”Onko minut kutsuttu?” Lili varmaan ajatteli, että tämä ei ehkä ollut se iloisin asia puhua, mutta onnistui silti kehittämään jonkin iloisemman keskustelunaiheen tässäkin ongelmassa.

Naurahdin hieman.
”Sovitaan vaikka että on, jos tuot minulle jotain vahvaa juotavaa, että unohdan sen päivän ikuisesti!”
”Eikö Iasonin sisarkin meinattu juuri avioida?” Lili vaihtoi aihetta.
”Kyllä.”
”Miksi nämä molemmat tapahtuvat näin samaan aikaan?” Kuului seuraava kysymys. Tuota en ollut ikinä edes päivän aikana ehtinyt ajatella.
”Mitä tarkoitat?”

”Tarkoitan sitä, että pakkoavioliitot ovat kuin peliä, ” Lili mietiskeli, ”jos yksi rikas perhe yhdistyy toisen kanssa, tulee muille pelaajille kiire päästä mukaan peliin. Kumman liitto oli aiemmin tiedossa?”
”Mitä-? Luulisin, että meidän, ” pakkohan oli olla. Keira Kingin vihkiminen tuli sen verran yllätyksenä, että se kuulosti hätiköidyltä.

”Joten on mahdollista, että kun sinun vanhempasi lähtivät pelaamaan, niin Kingin vanhemmille tuli kiire matkia perässä. Teidän vanhempannehan tuntevat toisensa?”
”Jokainen rikas perhe tuntee jokaisen rikkaan perheen. He kaikki suorastaan elävät samoissa juhlissa.”
”Paljollako tämä järjestettiin?”
”Herra Pina taisi mainita kolme miljoonaa.”
”Kolme miljoonaa on suuri hinta, keskitason luokkaa. Kingeillä oli varmaan varaa heittää omassa pelissään suurempi summa ja saada parempaa huomiota.”
”Eli Iason ja sisarensa katosivat sen takia, että minun vanhempani tahtoivat ostaa perheeseen uuden tyttären. Miten piristävä ajatus.”
”Valitettavasti. Käänny tästä oikealle, seuraavasta vasemmalle.”
”Minä en enää löydä omaan huoneeseeni!”
”Sitten nukut meidän lattiallamme.”
”Avrilin kanssa samassa huoneessa? Minulla ei ole itsetuhoisia ajatuksia, kiitoksia ehdotuksesta vain.”
”Eikö teitä avioidakaan?”
”Vasta keväämmällä! Eiköhän minulla ole siihen aikaa oikeuksia elää ilman häntä elämässäni, vai mitä?”
”Joten mitkä ovat tunteesi tässä tilanteessa?”
”Minun vai? Äärimmäisen epäinnostuneet, jossain määrin masentuneet ja välistä raivostuneet.”
”Tarkoitin Avriliä kohtaan.”
”Nollassa. Hänhän on tämän koko ajan yrittänyt pitää minut poissa luotaan, ja hän on onnistunut siinä aivan täydellisesti. Minua ei kiinnostaisi enää lainkaan olla minkäänlaisissa tekemisissä hänen kanssaan, ja hänellä on sama juttu. Aivan kuin hän jo pelkällä olemisellaan työntäisi minua pois luotaan. Ei sellaisen kanssa ole yhtään miellyttävää työskennellä.”
”Se johtuu tulesta. Kaksi tulta ei kestä keskenään.”
”Vaikka kaksi tulitikkua loisi yhdessä suuremman tulen. Sinun profetiassasi on ongelmia, oletko huomannut? Muistelepa mitä sanoin Iasonista ja mihin minun pitäisi nyt tästä mennä?”
”Oikealle.”
”Kiitos, Iasonista ja Keirasta, joista molemmat olivat maata. He pärjäsivät keskenään.”
”Kyse olikin sisaruksista.”
”Miten se muka vaikuttaa? Mikä ero on sisarrakkauden ja miehen sekä naisen välisessä rakkaudessa?”
”Sisarukset tai veljekset kasvavat alusta asti yhdessä ja oppivat sietämään toistensa huonojakin puolia. He tarvitsevat toisiaan alusta asti.”
”Eivätkö rakastavaiset muka tarvitse? Minun mielestäni sinä ja Howard vain yritätte pakottaa tätä ajatusta siitä, että kahden saman elementin ihmistä ei voi rakastua toisiinsa.”
”Kuka on Howard, jatka suoraan tästä.”
”Howard on se keskustan hullu mies. Hänkin näkee asioita, kuten sinä.”
”Mitä hän näkee?”
”Eräänlaisia värejä ihmisten ympärillä, kuten siinä eräässä kirjassakin mainittiin.”
”Uskooko hänkin tähän teoriaan?”
”Kyllä. Kerran hän osoitti minulle pariskunnan, jotka olivat kuulemma samanväriset, ja he päätyivät eroon vielä saman tunnin aikana.”
”Luulen, että sisarusten kanssa tilanne on eri. Sisaret eivät asu loppu elämää yhdessä, he eivät ole toistensa tarkoitetut parit.”
”Mikä ero siinä on!?”
”Sisarrakkaus ja rakkaus ovat molemmat eri asioita! Kaksi saman elementin ihmistä ei voi rakastaa toisiaan miehenä ja naisena, mutta sukulaisen kanssa pärjää.”
”Hyvä on. Tulevaisuudessa minä ja Avril siis tapamme toisemme.”
”Ette, jos opitte toimimaan yhdessä. Kaksi elementtiähän voi vahvistaa toista?”
”Sinä et osaa päättää.”
”En tietenkään. Tämä on vain epäilyä! Jos te tuhoatte toisenne, niin sitten minä tiedän olleeni oikeassa. Käänny tästäkin vasemmalle ja se on tuo kolmas ovi, mikäli et tunnista. Tai oikeastaan, päästä minut alas. Kyllä minä ihan oikeasti pystyn kävelemään.”
”Aivan varma?”

”Aivan varma,” Lili vannotti ja minä uskalsin päästää hänet putoamaan jaloillensa maahan. Huokaisin helpotuksesta kun paino selästäni lähti ja pyöräytin olkapääni paikalleen. Lili tepasteli käytävällä eteenpäin kohti heidän huonettaan ja koputti oveen. Minä tulin perässä pyöritellen käsiäni saadakseni tällä kertaa oman vereni liikkeelle.
”Kiitos, ” Lili muisti sanoa, ”että olit tukenani.”
”Ei haittaa,” tuhahdin, ”kunhan sain ajateltavaa tämän typerän avioliiton sijaan.”

Ovi aukesi Naneten avatessa sen.
”Se oli auki, ” hän huomautti väsyneenä, kuin juuri herätettynä.
”Tietenkin oli, ” Lili naurahti, ”kiitos vielä Jerry. Luuletko selviäväsi huoneeseesi?”
”En, harhailen loppuelämäni näissä käytävissä.”

Nanette kurkisti huoneesta minua, kun Lili tepasteli hänen ohitseen huoneen suojaan.
”Jerrykö se siellä? Oletko sattunut näkemään Avriliä?” Hän kysyi ohimennen.
”En ole.” Sanoin suoraan juuri ja juuri välttäen tiuskauksen.
”Ai. No, hän lähtikin ulos varmaan tunti sitten. Kaipa hän kohta paleltuu ja tulee takaisin. Kuka lähtee ulos tällaisella säällä? Ulkona oli viimeksi näin kylmä ilma keskitalvella.”

Kylmä ilma ja keskitalvi. Jotenkin ne molemmat olivat saaneet negatiivisen soinnun minun korvissani ja yhdistin ne kaikkeen pahempaan.
”Minä voin käydä katsomassa pihalta näkyisikö häntä, ” totesin, vaikka minusta tuntui, että tein väärin, ”eiköhän hän ole vain lähtenyt keskustaan.”
”Hmm, ” Nanette totesi ja katosi takaisin huoneeseen sulkien oven samalla perässään. Lähdin itse kulkemaan käytävää pitkin suuntaan, jossa muistin nähneeni portaat alas. Alas löytäminen olikin helpompaa kuin omalle huoneelle löytäminen.

Olin tuskin päässyt alakertaan, kun minulle jo tuli kylmä katsellessani suurista aulan ikkunoista ulos. Ulkona kävi viima, joka pyöritti päällimmäistä ja sillä hetkellä satavaa lunta sekoittaen sitä. Mieleeni tuli jälleen pakostakin keskitalven juhlan viiltelevä viima, jonka pistelyn kykenin yhä tuntemaan poskillani. Minkään järjen mukaan kenenkään ei pitäisi olla ulkona tuossa jumalattomassa säässä. Eiköhän Avril ollut jo aikoja sitten palannut sisälle ja oli varmaan vain jossain hyvässä piilossa, tai ehkäpä kävelimme huomaamattamme ristiin.

Ei ulkona ollut mitään muuta, kuin pimeässä talvimyrskyssä epätoivoisesti elävä tuli, joka näkyi juuri ja juuri melkein jäätyneistä ikkunoista.

Haukottelin ja käännyin vasemmalle lähteäkseni käytävän toiseen päähän, josta pääsi ne portaat ylös, jota pitkin pääsin aivan oman huoneeni vierelle. Päältäni meni viisi askelta reagoida siihen, mitä todella olin nähnyt ikkunan läpi. Viidennellä askelella pysähdyin, seisoin sekunnin paikallani ja heti seuraavalla hetkellä lähdin puoliksi kompuroiden juoksemaan kohti ulko-ovea. Ikkunoiden lävitse näin nyt selvemmin tuiskeen lävitse sen saman minkä olin jo äsken huomioinut. Koulun ovelle johtavan tien toisella puolella, sopivan kaukana hyvästä pakopaikasta liikuntasalista, paloi todella epäluonnollinen tuli, joka pinnisteli kylmää ilmaa vastaan.

Minulle oli kehittynyt viime päivien aikana täydet edellytykset ymmärtää mitä tuo epäluonnollinen tuli oli tullut ja jos teoriani Iasonista ja Keirasta piti millään lailla paikkaansa, oli joku ongelmissa. Niin olin kohta minäkin kun tungin itseäni johonkin, mistä en ollut vieläkään saanut kunnollista käsitystä.

Ulkona oli todellakin kylmä, ja lunta oli tullut jälleen vain yhden päivän aikana lisää noin pari senttiä. Jääkylmä, pisteliäs viima kävi heti minun kimppuuni kun sain oven auki, puskien kasan lunta aulaan sisään. Huolimatta vaatetuksestani, joka sisälsi itseensä aivan normaalin koulupuvun ja ikivanhat lenkkikenkäni, lähdin juoksemaan tuiskua vastaan kohteenani pieni palanut alue.

Tiheimmän tuiskun keskeltä tunnistin hahmon, joka oli valahtanut polvilleen kohtaan, jossa ennen oli ollut metri lunta. Nyt kaikkialla hahmon ympärillä näkyi maa ja jokunen yksinäinen kuumuudessa kuivunut jokin rätisi riemuisassa tulessa. Tuuli ei vain tuivertanut henkilön ja palaneen kohdan lävitse, vaan ikään kuin pyöri sen ympäri kuin vaanien tilaisuutta, jolloin tulta viimeisillä voimillaan hallitseva ihminen ei enää iskisi vastaan.

Kaiken keskellä olevalla henkilöllä pystyi olemaan vain yksi henkilöllisyys.
”PYSY POISSA!” Kuulin Avrilin äänen huutavan, mutta kaiken tuon sodan keskeltä hänen ei ollut mahdollistakaan nähdä minua, joka olin vasta nyt päässyt hänen ympärillä kiertävän ilman keskelle. Jouduin peittämään silmiäni joka puolelta tulevilta teräviltä lumi- ja jäähiutaleilta kädelläni, johon tuntui tulevan jäisiä haavoja jokaisesta osumasta. Avril, joka oli polvillaan kuolleen, melkein palaneen ruohikon keskellä, näytti tuijottavan taisteluvalmiina, mutta voimattomana jonnekin tuulen ja tuiskeen keskelle, minne asti minä en edes nähnyt. Näin hänen käsissään kaksi pientä kiveä, jotka näyttivät ennen valkoisilta, mutta olivat nyt nokiset ja tuhkaiset, kuten hänen käsivartensakin, joista oli palanut puolet hihaa molemmilta puolilta.
”Avril!” Huusin myrskyyn ja syöksyin kovinta vauhtia pyörivät tuulen lävitse kohti kaiken keskikohtaa. Jäätävät ympäriinsä lentelevät lumihiutaleet iskivät paljaaseen ihooni viiltoja, mutta en antautunut kylmyydelle tai tuulen poistyönnettäväksi.

Avril, joka ei ollut kuullu ääntäni tuulelta, kohosi puoliksi polvilleen ja iski koko voimallaan kahta kiveä yhteen, pää painuen käsien alle suojaan kun suuri tulilieska iski hänen jaloistaan liekehtiväksi suojaksi hänen ympärilleen. Minun vauhtini pysähtyi liekkien vaikutuksesta, ja suojasin itseäni tällä kertaa kuumuudelta, joka sulatti äskeisen kylmyyteni pois. Kiviä iskiessään Avril menetti tasapainonsa ja kaatui kovalle maalle. Kivet hänen käsissään murentuivat omaa aikaansa tuhkaksi ja kalkkikivipölyksi ja se kaikki yhtyi tuuleen.  Käsieni suojassa kuulin tuulen nauravan hänelle.

Katsoin käsieni suojasta lumimyrskyyn ja tunnistin tuulen keskeltä hahmon, joka ei äsken ollut siellä. Sen muodot haihtuivat ilmaan, ja tiesin ettei siellä oikeasti ollut ketään ihmistä, vain henki, kylmä henki, joka pyöritti voimillaan taistelukentän raa’an kylmää ilmaa.

Aikaa ei ollut enää lainkaan, sillä Avrilin puolitajuttomuuden liekit alkoivat antautua tuulen pyöritettäväksi. Pyrähdin viimeiset askeleet ja päädyin kädet levällään suojana Avrilin ja kylmän ilman hengen väliin. Itse en sitä edes tajunnut, mutta käsiäni levittäessäni lieskat iskivät molemmilta puoliltani kuin käskystä.
”Et koske enää luokkalaisiini!” Huusin hengelle, joka vain tuijotti valkeuden ja pimeyden seasta minua. Olin jälleen varma kuulevani naurua. Näkymättömän käden kohotuksella henki nostatti maasta juuria, jotka kietoutuivat minun ja Avrilin ympärille kahleiksi.

Tuntematon voima oman ymmärtämättömyyteni syövereistä otti minusta vallan ja juuret syttyivät tuleen. Käsitykseni näistä voimista katosi ja tein mitä kuumuuteen tottuneet hermoni minun käskivät tehdä. Heikot juuret paloivat aivan lyhyessä hetkessä poikki ja levitetyt käteni ohjaistivat suurilla liikkeillä kaiken kutsumani tulen kohti henkeä ja sen pyörittämää ilmaa. Lumimyrsky ja lieskat yhdistyivät ja ympärillemme syntyi kehää kiertävä tulirinki.

Henki peruutti näkymättömiin leikkiringistä, mutta minun jo huokaistessa helpotuksesta se ilmestyi puoliksi näkymättömänä minun eteeni suurena ja mahtavana. Jos se oli joskus ollut ihminen, se oli ollut mieshenkilö, josta nyt oli jäljellä vain vaaleat ääriviivat jotka erottuivat hädin tuskin tulen ja tuiskeen keskeltä. Sen tyhjät silmät tuijottivat minua ylhäältä ilmasta.
”… Anna… minulle… voimasi…” Puhunut ei ollu ääni, vaan enemmänkin kaiku, joka pyöri ympyrää kilpaa liekkien ja minua viiltelevän lumimyrskyn kanssa, se oli kuin jäätynyt kuiskaus jäisen lammen pinnalla, kuin kuun yksinäinen ulvonta pakkasyönä. Henki muutti sillä hetkellä jokaisen lumihiutaleen vedeksi, joka sammutti tuleni, vain muuttuakseen kylmyyden palattua takaisin jääksi ja jatkaen sitten sotaansa minua vastaan.

Ääneni katosi yhdellä sisään hengityksellä ja tunsin sisuskalujeni jäätyvän. Henki toi myrskypiiriään lähemmäs tehden minusta puolustuskyvyttömämpää, enkä osannut tehdä muuta kuin tuijottaa sen olemattomiin silmiin. Vapaana tuulen mukana kohmettunut käteni löysi jostain syystä tuttuun kohtaan taskun suulle ja käteeni osui vanha kaverini sytytin. Uskollinen ystäväni, jota olin sinä päivänä juuri luvannut olla enää ikinä sytyttämättä.

 Enää mitään ajattelematta vedin sen esille painaen samalla kipinäpainiketta ja kättäni seurasi punaisen ja sinisen liekin sekainen tulivana. Se syöksyi henkeä kohti, pakottaen tämän jälleen ulos ringistä. Painoin huomaamattani uudelleen samasta painikkeesta ja koko kehoni ympäristöstä tuli uusi tulirinki meitä kiertävän myrskyn sisäpuolelle suojaamaan minua ja Avriliä. Uusi lämpö valtasi minun rinkini sisustan, kohoten voimakkaampana kuin tuuli ja lumi. Sisustani suli ja puhekykyni palasi.

”En päästä sinua kuolemaan!” Huusin Avrilille, vaikka en tiennyt hänen todellista vointiaan, ”en päästä sinua häviämään tällaisessa tilanteessa. Minä olen sinusta vastuussa, joten älä luulekaan, että luovuttaisin sinun suhteesi!”

Kylmyyden henki kierteli liekkieni ympärillä etsien minun puolustuksestani heikkoa kohtaa, ja yritti iskeä siihen uudella tuulella. Työnsin tuulen sivuun tulellani ja annoin sen hyökätä hengen perään. Kun keskittymätön keskittymiseni meni sen jahtaamiseen, kasvatti se uudet juuret minun käsieni ympärille ja hallintani tuliringistäni herpaantui. Henki pääsi taakseni ja päätti hyökätä minun sijaani puolustuskyvyttömän Avrilin kimppuun. Näin taakseni vain vähän ja minua puristavat juuret estivät minua puolustamasta tai kääntymästä yhtään enempää. Henki kohotti uutta tuulta entisen joukosta ja oli valmistautui elämän lopettavaan hyökkäykseen Avril Priveteä kohti.

Vatsallansa maannut Avril ei kuitenkaan ollut vielä ollut tajuton. Käsiensä viimeisillä voimilla hän käänsi itsensä ympäri nopean yksinkertaisella liikkeellä juuri hetkiä ennen iskua ja yläruumistaan nostaen hän kohotti kätensä eteensä kuin suojaksi. Hänen molemmista kämmenistään iski uutta liekkiä, luoden tuliryöpyn, joka iski henkeä kohti. Avrilin ilme oli enemmän kuin päättäväinen kaikkien kipujensa keskellä.

Olematon ääni huusi kuin palava ja hengen ote luonnonvoimien hallinnasta petti niin, että pääsin jälleen riuhtomaan itseni irti juurista, vain kaatuakseni heikkouttani polvilleni Avrilin kohotetun ylävartalon taakse. Henki keräsi kaiken tuulensä taakseen ja iski sen kaiken meitä kohti samalla hetkellä, kun minä maasta käsin vielä kerran napautin sytytintäni kohti taistelua. Ruumiini ulkopuolelta kasvava liekkimyrsky yhtyi Avrilin yksinäisen suojauksen lisäksi, kiertäen sitä ja räjähtäen lopulta omaksi laajemmaksi suojakilveksi, joka piti poissa niin pakkasen, tuulen kuin kaiken talveen liittyvän.

Ääni alkoi kadota korvistani, enkä enää kyennyt hahmottamaan maailmaa lainkaan niin hyvin. Tunsin vain kylmyyden lannistuvan samaa vauhtia, mitä luomani liekit paloivat tyhjyydessä. Talvi-ilma leutoni lumisateen ja tuulen lannistuessa. Avril kaatui maahan, pää osuen minun polveani vasten. Tilanne rauhoittui ja pieni tyhjä sytytin putosi kädestäni, jota en havainnut enää lainkaan.

Vaikka vasta äsken luulin tulleeni kuuroksi, nyt talven hengen kadottua aloin kuulla pyyntöjä, valituksia tai anomuksia.

                                                          ”Auta,                auta,                  auta”

Kuulemani vahvin ääni kuulosti nuorelta tytöltä, jolla oli huudossaan samanmoinen sävy kuin jollain, jonka olin tuntenut jo vuosia. Ääni kuitenkin sekoittui muihin pyyntöihin, jotka taistelivat tietään jonkun kuultavaksi. Ne kaikki kuitenkin katosivat viimeisen, lempeän tuulahduksen mukana ohitseni, eivätkä ikinä palanneet.

Tuijotin tyhjyyteen, enkä ymmärtänyt toisen ihmisen elämää, joka taisteli olemassaolostaan pää polveni päällä. Mieleni osasi silti puhua hänelle minun itseni sitä tajuamatta.
”… Lupasin…” Ääneni sanoi, ”etten päästä… Sinua kaatumaan…”

Jostain kuului normaalien ihmisten ääniä, kun maailma alkoi lopulta valua olemattomuuksiin silmissäni. En kaatunut, vaikka se olisi ollut luonnollista, mutta jokin piti yläruumistani pystyssä loppuun asti. Vielä tajuttomuuden rajoillakin kuulin Avrilin hiljaisen, melkein kadonneen äänen kuiskauksen.

”… Jalkani…”

A/N 39 320!