LuLu, luku 1 (osa 1)

Luku 1. Lukas

Aamu oli alkanut kuten jokainen aamu sitä hetkeä ennenkin: Raivostuttavasti. Lukas saattoi olla montaakin asiaa, mutta hän ei ikinä ollut nauttinut aamuista. Hänestä ei ollut mukava herätä tajuamaan, että hän joutuisi sinäkin päivänä välttelemään tiettyjä ihmisiä ja samalla yrittää opiskella. Molemmat näistä tuntuivat ylitsepääsemättömän rasittavalta pakkopullalta, jota yli-innokas naapurintäti pakotti jauhamaan kolmannenkin, kun ”pikkupojan pitää saada murua rintansa alle, että kasvaa!”. Neljännen pullan kohdalla yleensä meinasi antaa ylen ja tekosyyt otettiin käyttöön. ”On se ihan hyvää, kiitos paljon, ei minuun enää mahdu, älä ihmeessä syötä minulle enempää!”

Lukakselle jokainen aamu oli naapurintädin pakkopullaa, jokainen päivä pakkokahvikuppi, jokainen iltapäivä pakkosantsiateria ja ilta pakko”ota toinen pipari!” Eikä hän siksi pitänyt heräämisestä.

Kaikesta huolimatta hän tiesi, että päivässä saattoi olla jotain hyvääkin. Esimerkiksi se, että joku todella uskaltautuisi lähtemään uhittelemaan hänen kanssaan.

Lukas Silversson oli syntyjään stratfordiläinen. Kuuden vuoren ympäröivässä laaksossa hän oli kasvanut ja tulisi ehkä asumaankin siellä koko ikänsä, myös opiskeluajan lopussa. Hänen vanhemmillaan olisi ollut tarpeeksi rahaa lähettää hänet vaikkapa viereiseen saareen, mutta Stratfordia pidettiin Stratfordissa ehdottomasti parhaimpana ja mahtavimpana paikkana elää. Miksi ihmeessä joku tahtoisi pois, kauas ulkomaailmaan, jossa ei osata käyttäytyä sivistyneesti!? Liekö niillä karelialaisillakaan kolmen saaren päässä olla edes kunnon teitä?  Kuka sinne muka haluaisi?
Lukas halusi. Hänellä olisi riittänyt halua lähteä tutkimaan jokainen yhdeksästätoista saaresta, joista hänen maailmansa muodostui. Oli aikoja, jolloin hän olisi tehnyt mitä vain päästäkseen ulos Stratfordin kaduilta ja hienostoherrojen seuroista. Sinne hän kuitenkin oli syntynyt, ja siellä hänen oletettiin olevan loppuun asti. Kaikenhan piti olla Lukaksen elämässä niin hyvin, hän oli maailmankuulussa yksityiskoulussa jota pyöritti melkein henkilökohtaisesti saariston yksi arvostetuimmista miehistä, hän sai tasokasta koulutusta tasokkaassa seurassa, jonne valikoituivat vain ne, jotka olivat tarpeeksi päteviä opiskellakseen siellä.

Tämä ei ollut tosi. Stratfordin keskustassa olevassa opistossa saivat opiskella tasan ne, joiden vanhemmilla oli rahaa maksaa lapsensa naurettavan tyyriiseen lukaaliin opiskelemaan juuri niitä aineita, joita saaren presidentti näki tarpeelliseksi. ”Tarpeellinen” sisälsi esimerkiksi turhauttavan monta saarnaa siitä, että: ”EI SITÄ KRAVATTIA NOIN PÄIN PIDETÄ,” tai, ”kumarra syvempään ja katso silmiin kun sinulle puhutaan.” Stratfordissa nuorista tehtiin samanlaisia hienoja herroja ja rouvia, kuin heidän vanhempansakin olivat. Samalla diilin saattoi kuulua se, että jotkut eivät oikein pitäneet toisistaan ja oppilaiden keskellä syntyi jonkinlaisia valtataisteluita koulun herruudesta.

Kun Lukas Silversson oli kolme vuotta sitten saapunut opiskelijaksi siihen pytinkiin, oli koulun opiskelijoiden joukossa vallinnut selvä hierarkia: todellista jöötä piti presidentin ainoa poika ja kätyreinä toimivat Lukaksen naapurihuoneiston epämääräinen kaksikko. Hyväkin hierarkia koki välillä kolauksia, ja ennen kuin nuoren pojan ensimmäinen vuosi oli ohi, oli koko hierarkia hajonnut. Presidentin pojan valmistuttua koulun oppilaat eivät enää saaneet samaa rauhaa aikaan, joka oli sitä ennen vallinnut heidän yhteisössään ja siitä seurasi ongelmia monille.

Mitä ongelmia?

No…

Lukas oli juuri palaamassa ruokatunnilta. Hän ei ollut vaivautunut raahautumaan syömään muun kansan kanssa ruokalaan, vaan hänen yksinäiset askelensa olivat suunnanneet suoraan ulos rakennuksesta ja keskustaan. Kuten yleensä, kukaan ei ollut lähtenyt hänen peräänsä tai ylipäätänsä kaivannut häntä. Yhden ihanan tunnin ajan Lukas oli saanut olla täysin omassa rauhassaan. Sillä hetkellä hän kuitenkin käveli koulunsa aulaa myöten ja ihmiset yllättäen taas huomioivat hänet. Useimmat jättivät viimeistä vuotta opiskelevan pojan rauhaan, heillä ei ollut syytä lähteä häntä häiritsemään. Kaikki eivät olleet niin järkeviä.

Poikalauma käveli Lukasta vastaan käytävällä. Joku heistä tirskui, osa saarnasi kovaan ääneen. Yksi heistä, tukevahko pojanklöppi joka ei ollut vielä onnistunut kasvamaan aikuisemmaksi, oli huomannut jo kaukaa rinnakkaisluokkalaisen Lukaksen, joka erehdyksissään oli suunnannut heidän suuntaansa katse tiukasti kohdistettuna maahan ja askelet tarkkaan valittuina, ettei hän vahingossakaan häiritsisi jonkun muun elämää. Virne oli jo ehtinyt levitä mustahiuksisen pojan kasvoille, kun hän oli tunnistanut oranssihiuksisen piirteet ihmismassan joukosta.

Uhri!

Virnettä oli seurannut tömähdys, kun kaksi olkapäätä oli isketty toisiaan päin. Lukas, joka ei ollut osannut varautua yhteenottoon, menetti jokseenkin tasapainonsa ja löysi itsensä maasta lojumasta. Poikalauma nauroi.
”Eikö pikkutyttö meinaa pysyä jaloillaan?” Yksi pojista suorastaan parkui naurusta.
”Hah, ” Lukas sanoi pysyen jokseenkin rauhallisena, ”todella hauskaa Down. Todella hauskaa.” Hän osoitti sanansa mustahiuksiselle pojalle, joka oli pyyhkinyt virneen naamaltaan ja muuttanut sen puhtaaksi halveksunnaksi.
”Katsoisit eteesi, kun kävelet, ” Downiksi nimetty mustahiuksinen poika röhähti. Lukas ei vastannut mitään, vaan keskittyi nousemaan jaloilleen. Samassa hän tunsi kengän pohjan iskevän rintaansa ja hänet potkaistiin kovalle lattialle.
”En kuullut sinun pyytävän anteeksi, Silversson, ” Down murahti, kykenemättä enää pitämään hymyään piilossa. Pojat hänen takanaan hekottivat. Lukas vain makasi maassa ja antoi Downin painaa häntä maahan jalallaan.
”No?” Down tiukkasi, ”anteeksi, Silversson. Kuinka vaikea sana se on?”
”Saat anteeksi, ” Lukas päästi vahingossa suustaan ja tästä kostoksi häntä potkaistiin kylkeen. Kipu levisi pitkin hänen kylkeään aina kohti hänen oikeaa kättään, mutta hän yritti parhaansa mukaan pitää tunteita kasvoiltaan. Kukaan ohi kulkevista ihmisistä ei edes jaksanut kääntyä auttamaan kumpaakaan osapuolta, koulussa vallitsi sanaton sopimus siitä, että jokainen piti huolta omasta nahastaan.

”Älä avaa suutasi ennen kuin sinulle annetaan lupa!” Yksi Downin porukasta nauroi, lainaten aika tarkkaan rehtori Pinan sanoja. Downkin naurahti tilanteeseen sopinutta pilaa.
”Mikä tuli, kultakutri?” Yksi toinen pojista pilkkasi, ”menitkö sanattomaksi?” Lukas vain tuijotti. Eivät hänen hiuksensa olleet lähelläkään kullan sävyjä. Ne olivat ja olivat aina olleet luonnollisesti oranssit. Käytävän kiusaajat olivat selvästi alkaneet menettää pilkanaiheitaan.

”Parempi päästää menemään, Down, ” viimeinen pojista, joka oli pysytellyt sivussa eikä ollut nauranut hauskalle jutulla, sanoi, ”kiroaa kohta meidät kaikki.” Down tuhahti kommentille.
”Kiroaa? Sitäkö tämä friikki nykyään osaa? Huu, kiroan teidät kaikki! Todella pelottavaa.”

Friikki? Sana oli suorastaan iskenyt Lukaksen korvaan. Friikkokö hän oli?

”Sinä ja minä tiedämme aivan yhtä hyvin, ettei ole olemassa mitään sellaista kuin kiroaminen. Tämä tässä on vain friikki. Ei mitään muuta, ” Down julisti ja sanojaan vahvistaakseen hän potkaisi uhriaan uudelleen. Raivoaan pidätellyt Lukas sulki kivusta silmänsä, ja lähti laskemaan puoliääneen kymmeneen.

Kymmenen.

Yhdeksän.

Kahdeksan.

”Silti. Tässä ei ole enää mitään järkeä. Päästä se menemään ja mennään tunnille, ennen kuin joku hakee Windsteadin pitämään saarnaa.”

Seitsemän.

”Hyvä on. Kuulitko friikki, tämä tässä pelasti sinut juuri. Hyvä niin, sillä seuraavalla kerralla kun unohdat mihin olet kävelemässä, minä-”

Seitsemän.

”- onko selvä, friikki?”

Seitsemän.

”Ei kuulu? Mitä se sanoi? Minä en kuullut mitä se sanoi. Sinun täytyy puhua KOVEMPAA, Silversson, jos meinaat saada tuon säälittävän äänesi kuuluville-”

Lukakselle riitti.

Jostain kuului pamahdus, kuin ikkuna olisi räjähtänyt auki. Yllättäen käytävällä nousi kylmä viima, joka sai monet tytöt kiljahtamaan.
”SULKEKAA SE IKKUNA NYT HETI!” Joku jossain käytävällä huusi. Downin jätkäporukka oli lähimpänä ikkunaa, ja he juoksivat tekemään juuri niin kuin se joku oli käskenyt. Tuuli ja tuiverrus pisti poikien yrityksille hanttiin, ja terävät lumihiutaleet ehtivät tuulen mukana viillellä oppilaiden arkoihin poskiin pieniä haavoja, mutta lopulta ikkunat pamahtivat takaisin kiinni. Tuulen ääni lakkasi, ja käytävällä vallitsi ylitsepääsemätön hiljaisuus.

Down hengitti raskaasti ja huomasi peruuttaneensa kauemmas maahan potkitun Lukas Silverssonin luota. Tuuli oli noussut äkisti ja pyyhkäissyt hänenkin käsivarsiinsa pieniä haavoja. Selkäpiissään Down ymmärsi, että mikään äsken tapahtuneesta ei ollut täysin normaalia. Hän katsoi maassa edelleen makaavaa Silverssonia, ja huomasi järkytyksekseen tämän tuijottavan takaisin jokseenkin haastavasti, kuin käskien Downia pistämään paremmaksi. Katse järkytti poikaa syvemmältä kuin hän itse tahtoi myöntää.

Friikki? Lukas ajatteli, friikkikö minä olen?

Sinä Down et tiedä siitä vielä puoliakaan.

* * * Miku

Lexie ei ollut kotona. Lexie oli itse asiassa hyvin harvoin kotona, eikä tuntunut ikinä haluavan Mikua mukaansa kun poistui talosta. ”Tyttöjen ilta, ei sinun tarvitse raahautua mukaan.” Oli siinäkin syy.

Miku ja Lexie olivat löytäneet toisensa erän kylmähkö kevätpäivä parisen vuotta sitten. Harmikseen Miku huomasi unohtaneensa sen, mitä ensitapaamisella oli tapahtunut, ja tarkka päivämääräkin oli kadonnut pois hänen mielestään. Oikeastaan hän vain muisti tavanneensa Lexien keväällä, ja jo syksyllä he olivat seurustelleet. Tuoreen tyttöystävän perhe ei todellakaan ollut hyväksynyt tyttärensä seurustelua alempiluokkaisen pojan kanssa, joten kaksikko oli joutunut omille teilleen suorastaan heti. Rahasta ei heillä kaikesta huolimatta ollut pulaa, sillä Lexiellä oli ensiksikin hyvä työ ja jo valmiiksi rahaa tilillään. Miku taas ei oikein edelleenkään voinut tuoda paljoakaan rahallista suhteeseen, mutta pyrki silti pitämään välillä jopa mahdottomalta tuntuvaa suhdetta yllä. Lexie ei kuitenkaan tehnyt asiasta erityisen helppoa jatkuvalla jäkätyksellään ja karkailemalla iltaisin tyttöjen kanssa kaupungille – ilman poikaystäväänsä, joka oli sentään jättänyt kaikki omat ystävänsä aivan toiselle paikkakunnalle muuttaessaan yhteen elämänsä rakkauden kanssa.

A/N terveeks vaan marraskuu. Oikein kiva tavata. 1h 41min on ollut kirjoitusaikaa ja tässä on tulos: 1963 sanaa! Ei paha aloitus, ei lainkaan. Aamulla jatkuu, tarkoituksena ois päästä lähemmäs sitä kolmeatuhatta tällain jo heti alussa, ei sen pitäisi enää niin vaikeaa olla.
Ps, näppäimistö on rikki, mie en tykkää kirjoittaa sellain, että tuo peruutuspainike on huono. Murh.

LuLu, Prologi

Lumeluoja, lumentuoja

Prologi

Elementit.

Jumalat.

Kohtalo.

Luostari.

Kohtalo loi ihmisen. Ihminen loi jumalat. Jumalat loivat elementit. Elementit loivat luostarin. Kaikella kierrolla oli alku, kaikella kierrolla tulee myös olla loppu.

Missä menee oman valinnan ja Kohtalon valinnan raja? Ovatko kaikki päivämme jo luetut ennen kuin niitä itse näemme? Voimmeko ollenkaan vaikuttaa siihen, mikä Kohtalo tuo eteemme, vai kulkeeko kaikki Suuren Kirjan sivujen mukaan?

Luostareissa yleensä mietitään näitä suuria kysymyksiä. Onko se omaa valintaamme, että joudumme niihin vangeiksi, vai oliko se Kohtalon valintaa alusta asti? Entä onko se tarinamme loppu – vai alku? Yksi asia on totuus: Mikään ei voi pitää ihmisluontoa tahtomasta löytää elämälleen tarkoitusta. Eivät edes Luostarien seinät. Ei edes kuolema.

* * *

Nuori mies istui sateessa. Vesi valui hänen hiuksiaan myöten paidan sisälle, mutta hän vain istui ja tuijotti pimeyteen, juurikaan mitään ratkaisevaa näkemättä. Hänen katseensa kohtasi vain pimeyden ja sateen sen välistä. Kylmyys alkoi hiljalleen ottaa hänen kehossaan valtaa, mutta hän tyytyi ajatukseen, että hän pääsisi kohta takaisin sisälle lämpimään. Joku muu tulisi ulos sateeseen oleskelemaan ja tuijottamaan samaa pimeyttä, ollen yhtä lailla näkemättä mitään.
Poika, joka oli vasta tuskallisen vähän aikaa sitten varttunut mieheksi, siirsi punertavia hiuksiaan pois silmiltään, jotta niistä valuvat vesipisarat eivät ennestään haittaisi hänen näköään. Siitä oli vain vähän hyötyä, sillä vesi tipahteli taivaasta aivan samaan kohtaan ja kaikki peittyi silti epämääräisen verhon taakse. Kaiken päällä oli vielä painava väsymys, joka oli seurausta parin viikon valvontavuoroista.

Valvontavuoroista. Naurettavaa, mies ajatteli. Mitä hän muka valvoi? Mustaa metsää, josta ei ikinä tullut mitään erityistä ulos. Päivittäin rakennuksen vahvojen porttien ohitse pääsi yksi ainoa kärry, joka palasi sitten myöhemmin takaisin. Sen enempää ei koko lähialueella tapahtunut. Miehestä tuntui, kuin hän olisi vartioinut tyhjää vankilaa, josta ulkopuoliset eivät edes tienneet. Hänen harmiksensa hän oli ainakin puoliksi oikeassa, ja hän itse tiesi sen. Hän oli oman vankilansa vartijana ja kaikki oli kiitosta siitä, että hän oli yrittänyt pelastaa sen, mikä hänelle oli tärkeintä.

Miehenalku haukoitteli vaihtaen heikkona istuma-asentoaan. Nyt oli syksy, ja syksy oli tuonut mukanaan pimeän, kylmän ja sateen. Hän ei ollut erityisesti syksystä pitävä ihminen, hänen sielunsa kaipasi lämpöä ja erityisesti juuri ohitse mennyttä kesää, joka oli tuonut mukanaan hyvän kasvukauden. Lämpö oli miehen ystävä, aurinko hänen ainoa rakastettunsa ja talvi tarkoitettu pelkästään nukkumiselle. Syksyn tullen kaikki vihreä katosi maailmasta, jääden ruskeuden alle ja peittyi vielä lopulta valkoiseen tappajaan, lumeen.

Sateesta ja säännöistä välittämättä nuori mies ojensi kättään eteenpäin ja painoi sen päälle pienen siemenen. Veden virkistämänä siemen lähti itämään, ja kohta siitä versosi miehen kämmenelle pieni vihreä kasvi, joka etsi itselleen tilaa elää. Kipu hiipi hiljalleen nuoren miehen otsalohkoon, mutta hän oli tottunut olemaan välittämättä siitä. Häntä voitiin kieltää kasvattamasta kasveja, mutta toinen asia oli, että suostuiko hän tottelemaan. Sääntöjä välttelemällä hän oli oppinut oman voimansa rajat ja päässyt venyttämään niitäkin, pystyen täten kiertämään sääntöjä vielä tehokkaammin. Sitä mukaa, kun hänen kykynsä vahvistuivat, oli epätodennäköisempää, että joku lähtisi sen käyttöä estelemään. Se, joka hallitsi kyvyn kuin omat sormensa, ei koko kyky ollut pakosti vaaraksi, vaan pikemminkin hyödyksi.

Pieni kasvi jatkoi hiljalleen kasvamistaan, ja hän laski sen muurille. Kasvi etsi omaa muotoaan, ja lähti miehen käskystä kasvamaan muuria pitkin alas. Saattoi ehkä olla syksy, mutta voimalla kasvatettu kasvi pysyisi ehkä koko talven vihreänä, sillä se ei ollut vielä tottunut vuodenaikojen vaihteluihin. Tämänkin mies tiesi jo kokemuksesta.

Kasvista, jonka kasvuvauhti alkoi hidastua, nuoren miehen katse kiinnittyi muurin ulkopuolella olevaan metsikköön. Tuuli tuiversi sateen ja puiden välistä, ja tiputteli liikkeelle irtoamisvalmiita lehtiä kohti maata. Muurin päällä vahdissa oleva hyvinkin kastunut mies liikahti ahdistuneesti tuulen mukana. Hän ei pitänyt tavasta, miten tuuli muistutti häntä tulevasta talvesta. Oli kuin jostain hyvin kylmästä paikasta olisi puhaltanut tuuli, valmistaen Stratfordin tuleviin kuukausiin.

Iason Noah King ei pitänyt talvesta. Hän piti itseään Kesän lapsena ja tunsi kuuluvansa jonnekin muualle kuin kylmään. Silti hän joutui istumaan vesisateessa ja katselemaan ei niin yhtään mitään ulos muurilta, joka yhtä lailla suojeli häntä, kuin piti vankinaan. Tästä kyseisestä talvesta olisi tulossa pitkä, kylmä ja luminen. Iason nyrpisti nenäänsä ajatukselle.

Ei kiitos.

Full Tuli Tulematon

Aloin hiljalleen olla sitä mieltä, että hiuksieni ainoa tarkoitus elämässään oli ärsyttää minua.

Ties kuinka monetta minuuttia olin jo yrittänyt laittaa hiuksiani edes jollain lailla siististi, mutta ne olivat itsepäisesti jämähtäneet aamuiseen sotkuunsa. Pääni näytti olevan aivan yhtä pörhössä kuin eilenkin, ja sitä edellisinä vuosina.

Luovutin viimein ja puhalsin ärsyyntyneenä pidättelemäni ilmat ulos keuhkoistani päin peiliä, josta tuskin edes näin itseäni. Voi kuinka paljon olisin ollut valmis maksamaan siitä, että edes kerran viikossa tämä pieni yksiö olisi siivottu. Se ei kuitenkaan olisi käynyt kämppä- ja luokkakaverilleni, jonka syytä oli myös se, että miksi minun, aivan normaalin pojan, piti myös vahtia miltä näytin joka aamu. Hän uhkasi syödä ruokani ellen vahtinut ulkonäköäni. Toisaalta, rehtori oli uhannut erottamisella jokaista, joka uskalsi kävellä koulurakennuksen läpi epäsiistinä. Jos yksityiskouluissa oli jokin asia mitä vihasin, niin se oli juuri tämä: Meidän piti olla siistejä ja kunnollisesti kasvatettuja, sillä meidät oli maksettu tähän kouluun, joka oli tunnettu siisteydestään ja tyylikkyydestään jokaisella kahdeksallatoista saatella.

Turhamaista häsläystä, sanoin minä jo ensimmäisellä viikolla, jolloin kämppäkaverikseni oli tullut tuo, joka kohta vasta heräisi ja alkaisi ahdistella minua pois kylpyhuoneesta päästäkseen itse viettämään railakkaan puolituntisen… En tiedä mitä tekemässä, mutta se oli jo hieno suoritus jos vähän alle täysi-ikäinen miespuolinen opiskelija sai käytettyä yli viisitoista minuuttia vessan pauloissa.

Avasin hanan, ja annoin hetken kylmän veden valua sormilleni. Olin juuri laittamassa käsiäni kupiksi pestäkseni naamani, kun kylpyhuoneen ovi pamahti. Kuulosti, kuin sitä päin olisi heitetty sohva.

”Jerry Oliver McBarca!” Kuului kiukkuinen ääni oven ulkopuolelta. Tein kaikkeni ollakseni huokaamatta ärsyyntyneesti.
”Iason Noah King, mitä sinä nyt tuhosit!?” Tiuskaisin oven toiselle puolelle samalla aamuärtymyksessä kuin hänkin minulle. Vastausta en ikinä saisikaan.

”Kauanko sinä vielä aiot majailla siellä!?” Iasonin ääni kysyi käskevästi, ja hän potkaisi ovea vielä kertoakseen, että hän halusi sisään. Kello ei varmasti ollut vielä edes seitsemää, mutta silti minua jo häädettiin pois. Tämän täytyi olla uusi ennätys. Suljin hanan ja ainakin puoliksi olin kuivaavinani käteni saadakseni huoneen lukon auki ja potkaistua oven auki päin Iasonia. Hän osasi jotenkin ennustaa minun tekevän niin, ja osasi jo puolustaa itseään nostamalla kätensä suojakseen.

Iasonilla meni kaksi sekuntia siihen kun hän kävi minun ulkonäköni lävitse. En edes ehtinyt kunnolla avata suutani kun hän jo ehti kommentoimaan sitä.
”Noilla hiuksilla?” Kysyi maailman ainoa poika, jota oikeasti kiinnosti miltä toisten hiukset näyttivät. Ei ollut kyse aina vain minusta, vaan esimerkiksi kemiantuntimme menivät aina puoliksi siihen, että Iason kommentoi opettajamme kuontaloa erinäisin vitsein. Ainoa tunti muuten, milloin hän pysyi hereillä. Jos luokka Musta J ei millään muulla päässyt loistamaan koulun kunnian etsinnässä, niin ainakin meillä oli kaikilla viidellä joka päivä hiukset kunnossa. Tämä räikeästi punapäinen kauhukakara piti siitä huolen.

”Huomenta teillekin, herra Noah King, ” tuhahdin ylikimeällä äänellä kuulostaakseni koulun siivoojattarilta, ja työnsin itseäni viisi senttiä lyhyemmän miehenalun tieltäni. Sain jostain syystä nyrkistä takaraivooni kulkiessani hänestä ohi.
”Paita päälle kaunis poika, jollain puhkeaa vielä silmä, ” niillä sanoilla Iason sulkeutui kylpyhuoneeseen.

Jäin seisomaan ehkä minuutiksi huoneeseemme. Tämä oli osa koulun asuntolaa, joka oli kerrosta ylempänä luokkahuoneita. Suoraan sanottuna tämä oli uusi koti niille, joiden ylirikkaat vanhemmat halusivat päästä niin lapsistaan kuin rahoistaan eroon, ja niin meidät sijoitettiin tänne opiskelemaan. Jotkin huoneet olivat isompia ja niihin saattoi sisältyä kaksi huonetta ja keittiö, tämä rääpälemäinen huone sisälsi tasan yhden huoneen ja vessan. Minun ja Iasonin puoliskot jakoi vain keskellä huonetta oleva ohut sermi, joka taas tarkoitti suurin piirtein sitä, että saimme joka yö kuunnella toistemme kuorsausta tai painajaisia. Tilastollisesti laskettuna minä kuorsasin enemmän ja Iason näki enemmän painajaisia. Joskus teki mieli kysyä niistä, mutta asia ei kuulemma kuulunut minulle. Nähköön sitten painajaisia, ei sitä parhaalle ystävälle tällaisia asioita ole ennenkään kerrottu.

Oman huoneen puoleni seinällä roikkui maailmamme kartta. Siinä ei ollut näin kolmannen opiskeluvuoden jälkeen enää mitään uutta: kahdeksantoista saarta – tai mannerta, tai vuorta. Oikeaa nimitystä yritettiin yhä keksiä – törrötti meren keskeltä tyhmän näköisinä. Meidän saaremme, Stratford, oli yksi keskeisimmistä mannerpahasista, ympärillään kummallinen pitkulamanner Nantes uimamatkan päässä, ja toisella puolella Sakburg. Nämä kolme olivat saarimaista tärkeimpiä, mutta niitäkin vielä hallitsi Stratford, joka oli viiden tai kuuden vuoden väliin jäänyt tasainen jokimaasto.

Eräät ihmiset sanoivat, että nykyinen maailmamme oli muodostunut yllättäen nousseen merenpinnan seurauksena. Siitä todisteena kuulemma vieläkin meren pohjasta löydettiin uusia, tai siis menneitä kyliä, jotka olivat kadonneet veden tultua. Kaikki elävä oli silloin paennut korkeammille alueille, tai jopa vuorille, ja nämä säilyivät tuholta. Ihmiskunta löysi uuden jalansijan näiltä jäljelle jääneiltä paikoilta, ja elämä alkoi uudelleen. Siitä on onneksi jo niin kauan, että me opiskelemme tätä muinaishistoriana. Nykyajan ongelmat olivat sen verran pienempiä, että kukaan ei edes osannut kuvitella tilannetta, jossa vesi lähtisi taas kohoamaan. Me huolehdimme vain hiuksistamme. Stratford oli turvassa niin kauan, kun minun hiukseni olivat Iasonin mielestä hyvin.

A/N
Hyvää huomenta ja onnellista lokakuuta. Tämän aamun saldo 762 sanaa, mutta nyt tulee oikea elämä vastaan ja pitää mennä kouluun.
Kurkistin ihan piruuttani kämppikseni huonepuolelle ja naurahdin sisäisesti. Hänen eiliset vaatteensa lojuivat ihan missä sattui, sänky näytti siltä että siltä oli juuri herätty ja huoneenosan yleinen kaaos ei ollut kolmen vuoden aikana muuttunut lainkaan paremmaksi. Ehkä juuri tämä oli syy sille, miksei meidän huoneeseemme edes uskaltanut siivoojatarta päästää. Minun huonepuoliskoni oli olevinaan järjestyksessä. Joku tyttö, siivooja tai opettaja saattoi olla eri mieltä, sillä siellä sun täällä lojui leipomon tyhjiä pusseja, joissa oli vielä joskus ollut jotain ruuan kaltaista. Mutta toisin kuin Iasonilla, minun eiliset vaatteeni odottivat kiltisti huonossa järjestyksessä pienen tuolin päällä. Hajusta päätellen niitä voisi käyttää vielä tänäänkin. Sänky taas… Oli se järjestyksessä. Se näytti siltä, että sille voisi mennä nukkumaan. Sen paremmassa järjestyksessä sen ei tarvinnut ollakaan, kun vanhemmat eivät olleet siitä vahtimassa.

Koulun alkuun oli vielä ainakin tunti, ja minulla oli sopivasti aikaa katsoa tämän päivän aiheet läpi. Jotain erinäisiä aineita oli tänäänkin luvassa, osasta oli ehkä läksyä, osasta ei, mutta ei sillä niin väliä ollut. Viiden hengen luokallamme opiskeli muita ihmisiä, joita kiinnosti kouluttomalla ajalla opitut asiat enemmän kuin minua – tai huonekaveriani. Opiskelukavereista puheen ollen, minulla alkoi olla nälkä.

Yksityiskoulu järjesti kyllä aamiaisen, sekä päivällisen, illallinen olisi ollut maksullinen. Minä ja Iason emme kuitenkaan käyneet ainakaan aamuisin ikinä syömässä – ei siellä ollut mitään intoa istuskella vajaalla porukalla. Joten, kun minulla ei ollut kiire syömään, eikä myöskään kiire tehdä läksyjä, niin aloin turhauttavan hitaasti pukea ylleni edes jonkinlaisia vaatteita. Se johti suurin piirtein siihen, että viidentoista minuutin päästä olin saanut sukkani jalkoihin, ja yritin päästä takaisin uneen puolipukeisillani. Aikaa oli aamuisin pirullisen paljon ja Iason oli tässä huoneessa ainoa, joka osasi käyttää sen ajan hyvin.

Tässä huoneessa oli pari sanomatonta sopimusta, joista tärkeimmän luokkalaiseni tiesivät: Jos tunsit meidät molemmat, sait tulla käymään milloin halusit. Tytöt eivät kyllä oikein aamuisin käyneet ikinä tervehtimässä meitä – harmi -, mutta ovi oli jätetty lukottamatta aivan toisen ihmisen takia. Tämä ihminen toisaalta koputti aina ennen kuin astui sisään. Yläluokan kohteliaisuuksia, luulen ma.

Tuoreen jonkin, joka oli juuri sinä aamuna leivottu, ehti tunkeutua huoneen ovesta sisään ennen kuin oveen oli edes koputettu. Se oli minulle kuin herätyslaukaus ja olin oven vierellä jo odottamassa kun ensimmäinen koputus iski. En edes vaivautunut vastaamaan, sillä tulija antoi jo tunnetusti itselleen luvan astua sisään. Yarrow Brar, meidän luokkamme kolmas poika ja se ainoa, joka nukkui yönsä oman kodin lämmössä, astui sisään. Hänen vanhempansa olivat rikkaita minua riemastuttavasta syystä: Yarrowin äiti oli maan johtavan suuren leipurijonkin (en ole ikinä käsittänyt minkä) omistaja ja pääkokki. Hänen isänsä taisi tehdä jotain arvokasta myös, mutta sillä ei ollut väliä. Leipurit aloittivat työnsä varhain selvästi vain sen takia, että Yarrow toisi meille joka aamu jotain syötävää. Minusta tämä toimi ihan hyvin.

Yarrow oli ihan tavallisen näköinen poika, jonka ulkonäköä minun oli vaikea kuvailla, olihan hän niin tavallinen. Hänen suklaanruskeat hiuksensa olivat suurin piirtein aina kammattu eteenpäin, eivätkä hänen samanlaisen suklaiset silmänsäkään vaikuttaneet erityisen huomioitavilta. Jälleen tänä aamuna hänellä oli päällään koulun pakolliset mustat housut, valkoinen kauluspaita ja luokkamme tunnus eli musta kravatti – joka luokalla oli omanlainen kravattinsa. Meidän typerässä kuristusnauhassamme oli epämääräinen laululintu, joka kuulemma kuvasti jonkinlaista vapautta tai mitä lie. Olisin mieluummin vaihtanut luokkamme tunnuksen rinnakkaisluokan Vaaleanpunainen G kanssa, sillä heidän tunnuksensa oli vaaleanpunaisella taustalla oleva heinäsirkka.

Äh, kunhan valehtelin. En todellakaan halunnut vaaleanpunaista kravattia. Musta sentään näytti hyvältä valkoisella taustalla.

”Huomenta, ” Yarrow sanoi yhtä kohteliaasti kuin joka ikinen aamu huomatessaan minut heti oven toisella puolella odottamassa häntä. Hänenkin huulillaan meinasi käydä kommentti siitä, että minulla olisi pitänyt olla paita päällä, mutta hän oli aivan liian kiltti yrittääkseen huomauttaa minulle mitään sellaista.
”Hyvää huomenta, ruokaa, ” toivotin yhtä epätodellisella äänellä kuin aiemmin Iasonillekin ja katsoin merkitsevästi reppua, jota Brarin poika kantoi selässään.

”Ruokaa, ” hän totesi kaikuna ja heilautti reppunsa minulle. En tarvinnut lupaa aloittaa sen sisällön tutkimista, vaan pyllähdin takaisin sängylleni ja aloin nälkäisenä metsästää jotain suuhunpantavaa. Yarrow ei sanonut muuta, vaan istui epämääräiselle tuolille tutkimaan koulukirjojani.

”Et syö ennen minua!” Kuului varoittava ärähdys kylpyhuoneen puolelta, kun punapää tajusi ruuan tulleen.
”Ei kuulu, ” totesin suu täynnä uunituoretta leipää, jonka joku oli jo kiltisti täyttänyt lihalla ja juustolla. Kylpyhuoneesta kuului kompurointia kun Iason ryntäsi nappaamaan repun minulta, ennen kuin olisin syönyt hänenkin aamupalansa.
”Kiitos, ” ehti jompikumpi meistä huikata Yarrowille, joka vain mutisi jotain vastaukseksi. Hän ei ikinä puhunut paljoa, ja aina puhuessaankin hän vain säikäytteli meitä matalalla, hyvin matalalla äänellään. Kukaan muu kuin luokkamme ei ollut kokenut sitä pelkoa, kun opettaja kysyi Yarrowilta jotain, ja tämä vastasi jotain oltuaan aluksi koko päivän hiljaa. Hypin yhä kolmen vuoden jälkeenkin penkilläni pelosta, kun hänen bassoäänensä kuului takaani yllättäen. Jos jokin synkkä syksy-yö olisin metsällä ja yllättäen takaani kuuluisi uhkaava ääni, se olisi juuri tuo ääni.

Yarrow oli kuitenkin puolellani, eikä hyökkäisi kimppuuni metsästä. Meillä oli muutenkin yhteinen sopimus, josta pidettiin kiinni: Hän toi minulle ja Iasonille ruokaa, ja me pidimme hänet porukassa – tai muuten hän lähtisi vaeltelemaan ympäri koulua ja saattaisi raukka vaikka joutua ensimmäisten vuoden tyttöjen käsiin. Meiltä saattoi mennä joskus jopa koko päivä etsiessä tätä meidän puoliksi tummaihoista ystäväämme, sillä hän todella saattoi unohtua tunneiksi tuijottamaan vesisadetta. En sano, että hän olisi ollut jollain lailla häiriintynyt mieleltään. Ei, häntä vain kiinnosti pienet yksityiskohdat ja hänen ajatuksensa olivat aivan toisesta maailmasta. Se vain oli hänelle pinttynyt tapa.

Tämän aamun ruokarepusta löytyi molemmille meille kaksi lämmintä leipää, ja kymmenisen kappaletta pieniä herkkuja, joille en keksinyt nimeä. Niistä riitti meille tekemistä seuraavaksi viideksitoista minuutiksi, jonka aikana sain jopa vaihdettua sukkien lisäksi itselleni mustat housuni ja lyhythihaisen, valkoisen kauluspaidan. Iason, joka oli kyllä tarkka punaisista hiuksistaan (jotka sojottivat sillä hetkellä etuhiuksista ylös), kapinoi jollain omalla tavallaan koulua vastaan ”unohtamalla” joka päivä kravattinsa johonkin ja pitämällä oman samanlaisen valkoisen paitansa kanssa kirkkaanvihreää t-paitaa, minkä ilmiselvä tarkoitus oli aiheuttaa vanhimmissa opettajissa närää. Ne vanhukset saivat sydänkohtauksia kun vaatteiden värivalintana oli jokin muu sävy kuin musta ja valkoinen.

”Ihan retorinen kysymys, ” Iason mutisi suu täynnä jotain suklaista, ”onko kukaan meistä tehnyt läksyjä?” Heilautin vain kättäni kieltävästi, aivan kuten Iason oli odottanutkin kysyessään jotain noin ilmiselvää.
”Minä yritin, ” Yarrow ilmoitti.
”Äh, pitää sitten kohta mennä etsimään Lili, ” Iason kirosi. En tajunnut miten saimme toistettua tämän saman kuvion joka päivä: kukaan ei saanut läksyjä aikaan, mutta oikeat vastaukset saataisiin nyhdettyä tytöiltä juuri ennen tarkistamista. Jos olisimme jääneet kiinni, olisi jokainen meistä voitu erottaa jopa viikoksi. Yksityiskouluissa oli suhteellisen tiukat säännöt.

Kukako oli Lili? Hän oli vain yksi luokan Musta J kummallisista otuksista, mutta hän edusti sitä kauniimpaa sukupuolta. Lili oli sellainen ongelmatapaus, jota ei saatu surulliseksi, eikä hiljaiseksi kuin rautakangella. Oli turha sanoakaan, mutta Yarrowin repusta löytyisi yksi pussillinen Brarin muorin tekemiä suklaamitälietä, sillä Lili oli käskenyt häntä tuoda itselleen sellaisia. Se tyttö oli täysin perso kaikelle makealle ja epäilin sen johtavan hänen huippuenergisyyteensä. Opettajat eivät pitäneet hänestä, sillä hänen tapansa oli jatkuvasti häiritä muiden opiskelua. Mutta mikä läksyihin tuli, ainoa jolta löytyi oikeat vastaukset oli hän, juuri se joka ei ollut kertaakaan edes keskittynyt opetukseen.

Varsinkin Iason pärjäsi Lilin kanssa. Tai, tarkemmin sanottuna, maailmassa oli vain yksi tyttö jonka kanssa Iason ei pärjännyt ja se oli luokkamme viimeinen oppilas Nanette. Kummankin sukunimi oli minulle täysin mahdoton ääntää tai edes ajatella. Lilillä ja Iasonilla oli yhteisiä mielenkiinnonkohteita, enkä todellakaan tarkoita rakkausmielessä. He kaksi ajattelivat suurin piirtein samalla lailla, tai niin se päällepäin näytti. Alkoi kuitenkin jo olla selvää, että Lili sieti Iasonia kahdesta syystä: He olivat samalla luokalla, ja Iason oli Lilin mielestä säälittävä. Ymmärtääkseni se huvitti häntä, ja sillä saatiin molemmille hyvä syy pärjätä keskenään. Jos Iason pääsisi koulusta Lilin avulla, oli tästä tytöstä jotain hyötyä.

Nanette taas väitti itse olevansa vain täytettä tällä luokalla. Hän tuntui minunkin mielestä kuuluvan jollekin toiselle planeetalle poikamaisine ajatusmalleineen, mutta sitten aina välillä tajusin hänen kuuluvan samaan jengiin Yarrowin kanssa. Molemmilla oli kummallisia tapoja ja siinä missä Yarrow käyskenteli ympäriinsä, niin Nane saattoi ryhtyä laulamaan kesken oppitunnin.

Joskus minusta tuntui, että olin tämän luokan ainoa täysjärkinen. Pakkohan minun oli olla, sillä minut oli jo ensimmäisenä vuonna valittu edustamaan luokkaamme. Se kyllä johtui siitä, että luokkamme tunnus oli sattunut olemaan J ja se sopi hyvin Jerryn kanssa. Kaikille opettajille olimmekin Jerryn ryhmä, emmekä luokka Musta J. Tällä mentiin ja tällä pärjättiin, ainakin toistaiseksi. Nelivuotinen oppiaikamme oli juuri lähestymässä kolmea ja puolta vuotta talven sadellessa hiljalleen maahan, ja harmillisen pian joutuisimme eroon toisistamme, kuka mihinkin. Ainakin opettajat olivat innoissaan.

* * *

Meiltä meni noin kaksi minuuttia talsia keskikerrokseen alkavaa oppimispäivää varten. Luokkahuoneet oleilivat pitkällä käytävällä, joka näytti yhtä vanhalta kuin koko koulukin. Tarkkaa perustamisvuotta ei tiedetty, mutta arviot pomppivat sadasta vuodesta vanhempaan. Jokainen luokka oli tarkoitettu tasan yhdelle ryhmälle, paitsi erikoisluokat kuten kemia,joita harvoin käytettiin. Ensimmäisen vuoden opiskelijat saivat luokkansa sieltä, mistä oli viimeksi vapautunut edellinen. Minua rasitti kävellä joka päivä yläkerroksesta ja meidän huonesiivestämme keskikerrokseen ja sitten aivan toiselle puolelle koulua, jossa meidän kotiluokkamme odotti yhtä kylmänä kuin joka päivä. Matkalla toisaalta tapasi tuttuja ja vihollisia, mutta jokainen oli kaikkein kiinnostunut omista kavereistaan ja Iason veti meitä eteenpäin suunnitelmanaan tehdä ainakin puolet pakollisista läksyistä kahden minuutin aikana. Miten hän masentuikaan, kun Lili ei ollut vielä luokalla vaan saimmekin sen sijaan Naneten, joka nuokkui seinää vasten.

”Nane, missä Lili on, ” ei huomenta, ei tervehdystä. Se ei vain kuulunut Iasonin tapoihin. Nanette kuitenkin havahtui Iasonin rääkymiseen ja huomasi meidän, luokan poikien, saapuneen paikalle.
”Nukkuu, ” hän sanoi väsyneesti. Nanette ei ollut sinä aamuna jaksanut panostaa ulkonäköön. Normaalisti hän piti hurjia mustaviolettiraidallisia hiuksiaan takaa pystyssä, mistä ne olivat lyhyet, ja edestä silmällä, mutta tänä aamuna hän oli jättänyt takahiukset alas. Hän näytti hieman kummalliselta näin pelkistetyissä hiuksissa, mutta en olisi edes huomioinut sitä ellei oma hoviparturini ja kämppikseni olisi opettanut minua välittämään ihmisten hiuksista. Nane näytti yhtä hyvältä ja kummalliselta vaikka kokopitkissä hiuksissa.

”Nukkuu?” Äännähti Iason tuskastuneesti ja hänen olkapäänsä lytistyivät pettymyksestä.
”Nukkuu, ” Nane toisti ja venytteli hiukan väsyneitä lihaksiaan, ”sanoi tulevansa alas vasta liikunnaksi.”

”Ei se voi tehdä tätä minulle!” Iason parahti äreissään, ”Nane-kulta, kai sinä olet tehnyt läksyt?” Nanette katsoi Iasonia hyvin tappavalla ilmeellä.
”Miksi te saatte olla tekemättä läksyjä?” Hän kysyi ärsyyntyneenä.
”Koska me olemme alempia olentoja kuin te kaksi ja me saamme katsoa vastaukset, ” minä sanoin iloisesti. Tyttö oli kuitenkin julmalla päällä sinä aamuna ja hän pudisti päätään.

”Minä en ole edelleenkään Lili. Teillä on pari minuuttia aikaa, joko juoksette yläkertaan etsimään hänet tai kärsitte, ” Nanette naureskeli ajatukselle kärsimisestämme. Iason ei innostunut ajatuksesta, että hänet erotettaisiin viikoksi koulusta ja hän lähti juoksemaan takaisin etsimään Lili. Takanani Yarrow taisi katsahtaa kelloa, sillä takaani kuului hänen matalalla äänellään: ”Viisi minuuttia aikaa.”
”Hän ehtii juuri napata Lilin kirjat ja tulla niiden kanssa takaisin, ” naurahdin.  Avasin hetkeksi käsissäni olevan kirjan ja katsoin vielä kerran lävitse asiat, joita meidän oli pitänyt täksi aamuksi tehdä. Kun aamupöperö oli kulunut ohi, aloin ymmärtää mitä tehtävissä kysyttiin.

”Ei tässä tarvitse kirjoittaa mitään, ” totesin, ”Winstead ei ikinä tarkista onko näitä oikeasti tehty. Kunhan osaa vastata oikein.”
”Muista kokeet, ” Yarrow murahti.
”Mitkä kokeet?” Säikähdin. Sitten muisti palasi, ja muistin kirjoittaneeni kokeen kemiasta viime viikolla.
”Saammeko me ne tänään takaisin?” Osoitin kysymykseni Nanelle, joka oli pysytellyt tämänkin keskustelun hereillä. Tyttö nyökkäsi pitkästi, mutta pudisti sitten päätään.

”Minä olen tämän luokan korvat… Te ette saisi Ian kanssa mitään aikaan ellemme minä ja Lili olisi samalla luokalla.”

A/N 2588

Luku 1. (part 3)

”Niin, onneksi meillä on aivoja tällä luokalla, ” sanoin pirullisesti ja kumarsin leikilläni Nanetelle. En ehtinyt nauraa omalle vitsilleni, kun takaani kuului raivostuttavan kimeä ääni.

”Ei, ei, ei, ” parahti mies, jonka ääni oli tullut hyvin tutuksi kolmen vuoden aikana oppitunneilla, ”herrasmiehet kumartavat syvään!” Suoristuessani alkuperäisestä kumarruksestani huomasin vierelleni tulleen närkästyneen näköisen kemianopettajan, joka olisi hiustensa puolesta Iasonin paras ystävä, ellen minä olisi ottanut sitä paikkaa jo. Tämän miesopettajan hiukset nimittäin olivat kirkkaat violetit ja kiinni ollessaankin ylsivät tätä miestä lonkkaan.

”Huomenta herra Winstead, ” yritin toivottaa muuttamatta ääntäni kiusoittelevaksi. Opettaja Winsteadin violoteti silmät iskivät salamoita.
”Tohtori Winstead sinulle, nuori Jerry Oliver McVene, ” hän iski takaisin, ”minä haluan nähdä sinulta oikeaoppisen kumarruksen ja tästä lähtien saat aina tervehtiä minua aamulla niin.” Ärtymyksestä parahtaminen ei olisi auttanut, joten pyrin pitämään pokerinaaman yllä.
”Kyllä, tohtori Winste-” olin mutisemassa, mutta opettaja heilautti kättään suurieleisesti keskeyttäen minut.

Huom. Barca = Vene (italia)

”Toimintaa McVene. Muuten seisomme tässä odottamassa puuttuvia palasiamme koko tunnin, ” Winstead ilmoitti lyödessään samalla minua selkään. Hetkellisesti minusta tuntui, kuin hermojeni lävitse olisi iskenyt salama ja menetin hallinnan kehostani. Hetken kuluttua löysin itseni polviltani lattiatasosta ja pääni läpi pusersi pieni kipu. Seinän vierellä Nanette naurahti, mutta tarjoutui heti ojentamaan auttavan kätensä nostaakseen minut ylös.

”Miten teidät saisi oppimaan mitään, ” tohtori Winstead huokaili pirullinen sävy äänessään, ”tuo oli kyllä oikeaoppinen polvistuminen, mutta aamun oppiaiheena oli kumartaminen kauniin naisen edessä.” Minulle oli sillä hetkellä aivan sama miten kumarrettiin, sillä jalkani olivat yhä tottelemattomina. Jouduin nojaamaan niin Naneen kuin myös avukseni tulleeseen Yarrowiin ja he saivat minut pidettyä pystyssä. Winstead vaihtoi hiljalleen aamusaarnansa aiheen siihen, miten odottaisimme hetken, että jospa luokan puuttuvat opiskelijat saapuisivat paikalle, ja hän pääsisi palauttamaan kuulemma huonosti menneet kokeemme. Minua kiinnosti sillä hetkellä eniten omat jalkani joita pisteli aivan kuin silloin, kun ne olivat juuri heräämässä puutumisesta.

Käytävältä alkoi hiljalleen kadota muita ihmisiä omiin luokkiinsa kun kello täytti kahdeksan, mutta me odottelimme vielä hetken. Nanette ilmoitti sillä välin Lilin olevan kipeänä, mutta selitys ei enää mennyt opettajaan läpi. Winstead oli kuunnellut meidän selityksiämme jo kolme vuotta, hän osasi jo yhdistää kaikki rehtorin luvattomat poissaolot nukkumiseen.

Lopulta, kun kykenin jo pysymään omilla jaloillani pystyssä välittämättä kipeästä pistelemisestä jalkapohjissa, näkyi käytävän päässä tuttu punapäinen hahmo mukanaan pieni kasa kirjoja.
”Kaskaskas, Kinghän löysi oikealle käytävälle, ” Winstead piruili, ”Mahtaako vielä tunnistaa oman luokkansa?”
”Kuka ei tunnistaisi tätä luokkaa?” Kysyin turhautuneena ja poljin jalkaani yrittäen saada sen heräämään. Iason saapui luoksemme hiljalleen ja ehti avata suuren suunsa ennen kuin sai kuulla opettajan lyhytmuotoisen saarnan myöhästymisestä.

”Mitä sinä steppaat?” Hän kysyi minulta. Sen enempää keskustelua ei käyty, vaan kuuntelimme viimeisen päivän aloittavan saarnan ja pääsimme vihdoin pieneen tunkkaiseen luokkaamme sisälle.

”King on sitten hyvä ja tuo huomenna omat kirjansa mukanaan, ” Winstead ehti vielä kommentoida ennen kuin otti tehdyt kokeet esille.
”Nämä ovat minun kirjani, ” Iason puuskahti selvä valhe äänessään.
”Älä turhaan jaksa, ” opettaja kommentoi takaisin, ”asia olisi selvempi vain, jos noihin kansiin olisi liimattu kasa yksisarvisia. Sinun kirjoissasi ei ole ollut kansia kahteen vuoteen.” Toisella puolella minusta katsottuna istuva Iason tuhahti ja liukui löhöävämpään asentoon tuolilleen ilmaistakseen mielipiteensä tilanteeseen.

Nyt kyseessä ollut kemiankoe, jonka saimme kohta takaisin, ei tuottanut tässä luokassa mitään uusia hämmentäviä tilanteita. Jokainen meistä osasi suurin piirtein sanoa jo tekovaiheessa minkä numeron toinen saisi. Winstead kävi kuitenkin oikeat vastaukset läpi suurin piirtein puolessa tunnissa ottaen laskuun mukaan Iasonin tai minun välikommentit, ja sitten oli jokaisen vuoro olla yllättymättä.

”Neiti on niin hyvä, ” Winstead laski ensimmäisen paperin oikein siististi Naneten käsille. Tyttö ehti katsoa hetken paperia, kun hän jo ilmoitti koko luokalle tuloksensa.
”70/100, ” hän sanoi sen enempää häpeilemättä. Takaapäin Iason taputti sarkastisena ja Winsteadin tarkka violetti katse osui seuraavana häneen.
”Herra King on hyvä ja ottaa neidistä mallia, ” hän virkkoi ja hyppeli luokan poikki täräyttämään koepaperin Iasonin eteen, 45/100. Kyllä tällä läpi pääsee, mutta tulevaisuutesi ei näytä hyvältä. Kampaamoon pääset kyllä ilman numeroitakin!”

Parturikampaaja ei kuulunut Iasonin urasuunnitelmiin, ja huomautus sai hänet puristamaan paperin palloksi, joka kohta lensi huoneen halki. Winstead naureskeli itsekseen tämän sodan voittaneena. Sitten hän kääntyi katsomaan minua. Minua pientä ja viatonta, joka olin vain käynyt sanatonta keskustelua Iasonin kanssa käsilläni. Opettaja pudisti päätään ja tuli luokseni.
”Sinunkin on hyvä muistaa Vene, että ulkonäkö ei ole ainoa jolla pärjää tulevaisuudessa. Mitä jos opiskelisit edes yhden päivän elämässäsi?” Hän kertoi ojentaessaan minulle paperia, jonka keskellä oli suuri 50/100. Hymy kuitenkin levisi huulilleni.
”Puolet oikein. Sillähän pääsee läpi, eikö?” Riemuitsin. Winsteadin hymy suli ja repäisikin paperin takaisin itselleen. Hetken hän katsoi sitä.

”Olet oikeassa. Tässä täytyy olla jokin virhe. Hetkinen, ” hän sanoi napatessaan ruskean takkinsa taskusta punakynän. Nopeasti hän teki joitain merkintöjä kokeeseeni ja antoi sen sitten minulle takaisin.
”49/100. Kirjoitit oman nimesi väärin.”

Tämä oli meidän kemian opettajamme. Kiero, takaisin pottuileva, pitkähiuksinen ja hullu fyysikko, joka oli kaikesta päätellen tippunut lapsena johonkin myrkylliseen, joka oli aiheuttanut hänelle epämääräisen hiusvärin.

Seuraavana tämän meidän hullun opettajamme käsissä oli Lilin paperi, joka ansaitsi ylistyskommentin täysistä pisteistä.
”Mutta mikäs meillä on tässä viimeisenä, ” Winstead jatkoi höpöttämistään samalla, kun minä otin mallia Iasonista ja valuin alemmas tuolilla päästäkseni rennompaan asentoon, ”ettei se vain ole meidän etupenkin nörtin paperi.” Opettaja liiteli kohti Yarrowia, joka katsoi häntä takaisin väsyneen synkällä katseella.
”Mahdatkohan sinä Brar ymmärtää minkä takia sinä olet etupenkissä? Yksinkertaisesti sen takia, että sinä voisit oppia jotain. Aivan sama ohje kuin Kingille ja Veneelle: ei riitä, että näytät viisaalta. Ole viisas. Opiskele! Ja yritä päästä seuraava koe läpi. 9/100. Enkä tiedä minä tuo on olevinaan, mutta se ei kuulu kyllä kemian tunnille. Biologian luokka voisi ottaa sen tutkimuskohteeksi, jos jaksat käydä ehdottamassa.” Yarrow vain nyökkäili saarnalle ja kääntyi selin meihin muihin.

Mitä pidemmälle tunti kului, sitä alemmas valuin tuolilla. Jokseenkin kävi kateeksi ajatellessa, että Lili nukkui silläkin hetkellä yläkerrassa, kun minä istuin tällä kovalla tuolinpahasella. Miksei yksityiskouluilla ollut varaa ostaa pehmeitä tuoleja, joilla jaksaisi olla?

Luku 1 (part 4)

”Winstead on kummallinen, ” tämä oli Iasonin kommentti heti tunnin jälkeen, kun kapusimme yläkertaan vaihtamaan koulukirjat liikuntatuntia varten. Meillä oli puolen tunnin tauot tuntien väleissä, sillä opiskelupäivämme jatkui lähelle iltaa. Keskellä päivää oli jopa reilun tunnin ruokaväli ja sen aikana ehti jopa tehdä omat ruuat jos oli sattunut saamaan keittiön huoneistoonsa.
”Älä jaksa, ” huokaisi Nanette, joka kulki perässämme tässä yksityiskoulun oppilaiden täyttämässä käytävässä. Joku huuteli minulle välillä aamutervehdyksiä, joten keskittymiseni oli puoliksi näissä kahdessa luokkalaisessani ja puoliksi kaikissa muissa mielenkiintoisissa ihmisissä. Oli minun tehtäväni tuntea kaikki, ja muiden tehtävänä oli tuntea minut.

”Ei, ei, minä olen tosissani. Oletteko huomanneet miten-” Iason yritti pitää keskustelua elossa aiheesta, josta hän halusi puhua, mutta Nanette ei ollut samaa mieltä.
”Olemme, ole hiljaa, ” tytöltä tuli selvä määräys. Iason käännähti ympäri ja katsoi Nanettea ilmeellä, joka lupasi sotaa niiden kahden välillä. Pistin itsekin heti jarrut pohjaan ja kurotin tarttumaan kämppistäni ranteesta.
”Älä jaksa. Säästä tappelu liikuntaan, niin Nane voi potkia sinut maahan pallon sijasta, ” varoitin Iasonia. Takanamme Nanette vain piristyi kommentistani ja alkoi varmaankin huomaamattaan hyräillä äsken keksimäänsä kappaletta hyppiessään samalla portaat ylös kolme askelta kerrallaan meidät ohitsemme. Iason puhalsi ilmaa poskiinsa pidätellessään kommenttejaan sisällään.

Liikuntatunnit järjestettiin yleensä pyöreähkön koulumme ulkopuolella olevassa rakennuksessa, jonne pääsi vain kapuamalla alakertaan ja kävelemällä pihan ohitse. Vaikka tämä koulu sijaitsikin keskellä Stratfordin suurinta kylää mitä myös kaupungiksi kutsuttiin, sisälsihän se itseensä koko tasankoalueen, oli koululla silti laajat tilat käytettävissään. Koko aluetta rajattiin korkeilla metalliaidoilla, ja koulurakennukselta viereiseen rakennukseen kävellessä tuli pakostakin kylmä jos menossa oleva vuoden aika oli talvi. Kesällä kaikki oli toisinpäin, sillä Stratfordia joka puolelta ympäröivien ja suojaavien vuorten lävitse ei montaa tuulenpuuskaa päässyt ja koko kesän hallitsi paahtava kuumuus. Jostain syystä talvisin tuuli kuitenkin enemmän, eikä ainakaan meidän maantiedon lehtorimme osannut selittää tälle mitään syytä.

Liikuntarakennus oli samanlaisesta punaisesta kivestä kaiverrettu kuin itse koulukin. Sen katto oli niin korkealla, etteivät pallot jäisi sinne niin helposti jumiin, ja sitä käytettiin mieluusti juhlatilaisuuksissa, sillä se saatiin muutettua tunnissa juhlalliseksi saliksi. Liikunta oli yksi ainoista tunneista, joiden aikana olimme muiden luokkien kanssa. Luokkien välinen kilpailuhenki sattui kuitenkin olemaan niin mahdottoman suuri, että kyseiset tunnit menivät pääasiassa taisteluksi. Kaikkien oppilasryhmien koot vaihtelivat neljästä kahdeksaan, koska ne haluttiin pitää pienenä mahdollisimman suurien arvosanojen toivossa. Liikunnassa se tarkoitti sitä, että joukkuelajeissa joukkueet koottiin parista erillisestä ryhmästä, ja yleensä saman luokan oppilaat päätyivät tavalla tai toisella omiensa joukkoon. Kukaan meistä ei nähnyt siinä mitään väärää, että ryhmä Punainen A ja Musta J pitivät kirjaa omista voitoistaan pelitilanteissa, ja häviäjät saivat kuulla huonoudestaan seuraavaan viikkoon asti.

Jotakuta saattoi joskus mietityttää ryhmien nimeämislogiikka. Kuitenkin jo ensimmäisellä vuodella opittiin, että mitään logiikkaa ei oikeasti ollut. Ryhmän kirjain tuli luokkahuoneen mukaan, ja värit arvottiin ensimmäisenä opiskeluvuonna. Tämä johtui aivan yksinkertaisesti siitä, että maailmamme parasta yksityiskoulua ei tarvinnut käydä alusta loppuun – vaikkakin monet kävivät. Yhden vuoden opiskelu maksoi sinällään jo niin paljon, että monella ei riittänyt rahaa edes puoleen vuoteen. Luokka saattoi vaihtua huonossa tapauksessa kolme kertaa vuodessa, sillä ihmisiä tuli ja ihmisiä meni. Oli aivan tarpeeksi kunniakasta ilmoittaa tulevaisuudessa opiskelleensa tässä koulussa edes viikon ajan, että jo sillä maininnalla saattoi saada seuraavan opiskelupaikan. Tämän takia ryhmät nimettiin vain luokan mukaan ja merkittiin värin perusteella: Jotta uusi opiskelija löytäisi luokkansa helposti, ja he tietäisivät oman ryhmänsä.

Kirjaimellisia luokkia ei tietenkään riittänyt kaikille, vaan ympyrän kiertävän käytävän verralla oli saattoi löytyä numeroita tai jotain kirjainten kaltaisia. Suurin mysteeri ehkä oli, että miksi ei oltu suoraan pistetty numeroita, mutta sen oli jonkun koulun höyrypääperustajan idea eikä sitä kannattanut lähteä kyseenalaistamaan. Mikään ei tässä koulussa käynyt muutenkaan järkeen, kuten vaikka monet opettajavalinnat – kuten äsken ehkä jo todettiin – joten me vain menimme sinne minne rehtori meidät käski ja näyttelimme olevamme kilttejä ihmisiä.

Noin viisi ihmistä oli tullut ja mennyt minun luokallani kolmen vuoden aikana. Pisimpään oli pysynyt viime vuonna eräs Brad niminen granadalainen (saari Stratfordin naapurissa). Hän oli pysynyt kanssamme kolmosvuoden alusta puoleenväliin, kunnes hän eräänä päivänä vain katosi. Opettajat vain ilmoittivat hänen lähteneen takaisin omalle mantereelleen, eikä hänestä sen jälkeen kuultukaan. Olisi hän silti voinut siitä mainita ennen lähtöä, eikä vain jättää meitä päiväksi juoksentelemaan ympäri koulurakennusta hädissään. Lyhimmän ajan taas oli ollut ihan Stratfordilainen normaali oppilas, joka oli vain saanut tilaisuuden käväistä viikon katselemassa touhujamme. En tiedä edelleenkään yrittääkö hän kostaa meille jostakin, vai haluaako hän takaisin luoksemme, sillä aina välillä portinvartijat joutuvat heittämään hänet ulos koulun rajojen sisäpuolelta.

Liikuntarakennukselle päästessä osasimme suurin piirtein jo olettaa mitä sieltä löytäisimme. Punaisen G:n ”huippuatleetit” luulivat vaikuttavansa mahtavilta heitellessään ympäriinsä ihan mitä vain käsiinsä saivat ja katsellessaan meitä alaspäin. Heille oli onneksi mukavaa aina opettaa joka tunnilla meidän ryhmämme vahvuuksia: Lili oli pieni ja ketterä, ja jos häntä edes kerran kiinnosti pelata niin meillä oli hänessä aivan loistava voimavara (syrjäpuolena piti ottaa huomioon, että häntä kiinnosti enemmän omien kynsien kunnossa olo). Minä puolestani olin ehkä toivoton yksinpelaaja, mutta tiimipelaajana osasin toimia jokseenkin paremmin kuin monet sooloilijat Geeltä. Iason taas oli vastakohtani ja osasi ottaa koko kentän omaan hallintaansa. Tämä kääntyi usein myös häntä vastaan, sillä hän halusi tehdä kaiken itse eikä hänen onnistunut luottaa muihin muussa kuin puolustaessa. Yarrow osasi ottaa ohjeet vastaan paremmin kuin me muut, ja minä esimerkiksi sain neuvoillani hänet tekemään oikeita ratkaisuja. Ja mikä tulee Nanetteen, hän ei ehkä pärjännyt kentän ulkopuolella Iasonin kanssa, mutta jotenkin he löysivät yhteisen sävelmän päästessään yhdessä hyökkäyspuolelle.

Minun ryhmäni pärjäsi tällä voimavaralla G ryhmää vastaan, joka sisälsi kasan itsepäisiä hyökkääjiä. Tällä ansaitsimme heidän Eddie Hillsiltä ja Mark Elliotilta kunnioituksemme, mikä saattoi olla hyvä asia tulevaisuudessa sillä Eddien isä oli sen hetkinen pormestari ja Elliotin vanhemmat omistivat Illinoisissa (myös saari) suuren lomaparatiisin. Se teki heistä kahdesta ihmisiä, joiden kanssa kannatti kaveerata ja kilpailla. Muistetaan myös heidän ryhmänsä Marcella Quiterian, josta tuli tulevaisuudessa joko malli tai malli. Tai ehkä malli. Mahdollista oli, että hänestä tulisi ehkäpä jopa malli. Mutta jos ei tulisi, niin minä pitäisin vaikka henkilökohtaisesti huolen siitä, että hänestä tulisi malli. Tarvitsin vielä joku vuosi todellisen syyn tuijottaa häntä tiukoissa vaatteissa ja hyvä syy olisi se, että hänen kuvansa koristaisi kaupungin suurinta mainostaulua.
Jos oli olemassa yksi nainen joka sai täräyttää minua kasvoihin mailalla, se oli Marcella. Syy sai olla niin huono kuin hän itse niin halusi, ja minä vain kiittäisin jumalatarta tästä kunniasta.

Niin, kun minä, Iason ja mukanamme varjona kulkeva Yarrow pääsimme salille, tutusti G luokan vastustajamme olivat siellä jo. Jostain paikalle raahatulla patjalla norkoili myös eräs ihminen, joka oli nyt täyttänyt lupauksensa saapumisestaan liikuntatunnille. Lili istuskeli jalat ristissä sinisellä patjalla, pitäen molemmista käsistä kiinni G luokan Elliotia kuin hän olisi ennustanut niistä. Hymy levisi tytön punerretuille ja täydellisesti tasatuille poskille kun hän avasi silmänsä ja kertoi jonkin hauskan uutisen naapuriluokan lomaparatiisipojalle. Paratiisipoika nauroi hänelle takaisin ja juoksi uutta intoa saaneena jatkamaan jonkinlaista maalintekokisaa Eddien ja Marcellan kanssa. Me puolestamme puikkelehdimme pelaavien ihmisten poikki oman blondin luokkalaisemme luokse, joka oli niin julmasti jättänyt meidät aiemmin pulaan läksyjen kanssa.

Ja koska Iason oli opettanut minut ottamaan huomioon kaikkien hiukset, niin otin Lilin hiukset tietenkin huomioon ensimmäisenä. Tänään hänen täydellisiksi värjätyt alaselkään ylettyvät hiuksensa olivat naiivisti kahdella nauhalla ylhäältä pystyssä, mikä sai hänet näyttämään kolme vuotta nuoremmalta. Juuri herännyt tyttö ei ollut selvästikään missään aikeissa pelata mitään sinä päivänä, sillä hänellä oli yhä koulun tytöille pakollinen hame yllään, mukaan laskettuna tietenkin valkoinen kauluspaita. Taisimme saada tänäänkin yhden pelaajan rinnakkaisluokalta meidän joukkueeseemme.

”Kaskas kuolevaiset, olette selvinneet luokseni, ” tuskin mitään painava tyttö kikatti ja näytti varmaan tarkoituksellisesti jokseenkin eraakkelimaiselta. Iason valtasi itselleen tilaa tytön viereltä patjalla ja katseli Elliotin suuntaan tappavasti.
”Täällä sitä vain veljeillään vastustajien kanssa, ” hän sanoi myrkyllisesti. Lili vain nauroi kimeällä äänellään.
”Minä vain kerroin hänelle hänen elementtinsä, ” hän kertoi kuin olisi kertonut sään.

”Jaa, vai että elementtinsä, ” Iason toisti jollain mustasukkaisen ja pirullisen äänensävyn välitasolla, ”opettelit siis tässä aamun aikana kädestäennustamista. On se niin söpöä. Lasketko minullekin tulevaisuuteni tähtien perusteella, vai tarvitaanko siihen kortteja?”

Lili vain nauroi jälleen.
”Ei kultaseni, tässä on kyse jostain aivan muusta. Tulevaisuutta ei voi ennustaa, se vain tulee eteemme kun kohtaamme sen. Mutta minä olen lukenut, että meillä jokaisella on sisällämme erityinen voima, mitä minä kutsun elementiksi, ” hän kertoi pirteänä, ”ja minä uskon kykeneväni kertomaan tämän voiman jokaiselta vastaantulijalta.”
”Mihin tuo muka perustuu?” Iason kysyi ei edelleenkään kiinnostuneena, mutta kysyi kuitenkin. Nyt Lilin meikattu ilme vasta kirkastuikin.

”Anna kätesi!” Hän puoliksi kiljahti, puoliksi pyysi. Iason katsoi minua ilmeellä: ”Onko tämä tyttö ihan tosissaan, ” mutta teki mitä pyydettiin ja ojensi vasemman kätensä eteenpäin. Lili halusi kuitenkin molemmat ja nappasi oikeankin itselleen, sulkien sitten silmänsä ja keskittyen johonkin omaan ajatukseensa hetkeksi. Hänen käsittelyssään oleva Iason yritti yhä hakea minulta tukea, jotta auttaisin hänet tämän hullun ajatuksen ylitse.

”Iason Noah King, sinun elementtisi on maa, ” Lili kertoi ja kuulin hänen äänessään jonkinlaista vakautta, aivan kuin hän ei olisi lainkaan niin sekaisin kuin Iason luuli hänen olevan.
”Ihan todella, mihin tuo muka perustuu?” Punapäinen tutkittava kämppikseni tiuskaisi ja veti kätensä itselleen. Lili avasi silmänsä ja katsoi luokkalaistaan pää kallellaan.
”Minä tunnen sen, ” hän sanoi kerrankin vakavalla ilmeellä, ”sinun käsistäsi tulee mieleeni kuvia, joissa näen hiekan liitelevän ympäriinsä ja mullasta kasaantuvan kasoja kuin hallitusti.”

”Mikset ole kertonut tätä minulle aikaisemmin, minun vuoroni!” Ilmoitti Naneten ääni viereltäni, enkä todellakaan osannut sanoa ajankohtaa sille, milloin hän oli siihen tullut. Lili otti riemastuneena toisen tytön kädet omiinsa ja heidän vierellään Iason jäi tuijottamaan omia käsiään kuin olisi odottanut että ne alkaisivat rapistua mullaksi. Naneten kädet eivät edes ehtineet koskettaa Liliä kunnolla, kun molemmat jo repäisivät ne takaisin itselleen.

”Mikä se oli, ” Nanette kysyi hieman säikähtäneenä. Lilillä kesti hieman aikaa selvittää oma päänsä, ennen kuin hän sai pudistettua vastauksen itseltään.
”Se oli kipinä, ” hän vastasi selviten hiljalleen hämmennyksestään, ”salama. Sinä taidat hallita sähköä.”
”Staattista sähköä vain, ” tiuskaisi Iason, ”ja sinä vain kuvittelet mielessäsi multaa.”
”Kolmas kerta toden sanoo, ” minä heräsin sanomaan ja ojensin käteni Lilille, ”anna mennä kultapieni.”

Lili tarttui käsistäni, mutta reaktio ei ollut yhtä reipas kuin äsken. Tällä kertaa hän ei sulkenut silmiään, vaan jäi tuijottamaan kämmenselkiäni hetkeksi. Hänen ilmeensä synkkeni hetki hetkeltä, kun hän piti minua jännityksessä.
”No?” Kysyin malttamattomana, ja silloin hän repäisi itsensä minusta irti. Hetkeksi hän jäi tuijottamaan omia sormiaan.

”Iason, kuinka monesti sinusta tuntuu, että seisot keskellä tulimerta?” Hän kysyi nyt jo pelottavan vakavana.
”Aina, kun joudun rehtorin puhutteluun, ” Iason vitsaili. Lili katsoi minua ja hymyili jälleen tutusti.
”Epäilemättä sinä olet tulta, ” hän kertoi lempeästi.

”Tiesin sen, ” nauroin. Lilin ilme muuttui hetkeksi kysyväksi.
”Olen kuumempi kuin Iason, ” ilmoitin potkaisemalla samalla edessäni istuvaa kämppistäni polveen. Jos olisin nähnyt, niin toisella puolellani Nanette olisi pyöräyttänyt silmiään.
”Tutki minutkin, ” Yarrow pyysi. Lili teki mitä pyydettiin, ja hänen normaali hymynsä palasi hänen poskilleen.
”Kuin jokivettä sateen jälkeen. Vesi siis, ” hän kertoi ylpeänä.

A/N 5311

Luku 1 (end)

”Kuin jokivettä sateen jälkeen. Vesi siis, ” hän kertoi ylpeänä, ”makea vesi, jos tarkkoja ollaan.”
”Niinpä tietenkin, ” Iason puuskahti, ”kuin sattumalta meidän luokaltamme sattui löytymään jokaista elementtiä. Sinä varmaan olet sitten ilma, eikö vain?”

Nyt Lili pudisti päätään.
”En usko, että minä itse olisin mitään. Se voisi selittää miksi tiedän mitä muut ovat, ” järkeenkäymätön selitys, mutta hyväksyttiin.
”No mitä me nyt hyödymme tästä tiedosta?” Minä kysyin vaihtaen samalla painoa toiselle jalalleni.
”En minä tiedä, ” Lili tiuskahti, ”minä luin koko eilisen yön eri kirjoittajien mielipiteitä asiasta, mutta koulun kirjaston kirjat sisältävät vain tyhjäpäiväistä tietoa jumalista, sodista ja tulvasta. Sain selville vain joistain pienistä vaikutuksista ihmissuhteisiin. On esimerkiksi harvinaista, että kaksi saman elementin ihmistä rakastuisi toisiinsa tai kykenisi elämään yhdessä, mutta taas toisiaan täydentävät päätyvät herkemmin yhteen: Vesi ja maa, ilma ja salama, tuli ja ilma, tuli ja salam-”

”Eivät elementit noin toimi, ” Yarrow aiheutti minulle sen päivän sydänkohtauksen avaamalla suunsa, ”tulessa ja salamassa ei ole yhteistä. Kaksi samaa vahvistaa toista.”
”Ei aina, ” Lili intti vastaan, ”salama voi sytyttää tulen ja jos kaksi liian samanlaista persoonaa kohtaa, siitä saattaa syntyä valtataistelu. Toinen tukahduttaa toisen. Mieti, kaksi vettä yhdessä, makea ja suolainen-”
”Lopeta, tuo menee jo kemian puolelle ja minä kannan tällä hetkellä kaunaa Winsteadille, ” Iason tuhahti.

”Kaksi makeaa yhdistyisi, ” Yarrow väitti oman mielipiteensä puolesta, ”kaksi tulitikkua sytyttää tulen paremmin. Hiekka ja multa sekoittuvat.”
”Tai toisen olemassaolo lopahtaa, ” Lili totesi, ”onko kahden tulitikun tuli kaksi vai yksi.”
”Yksi, ” Nanette vastasi, ”mutta jos erotat ne toisistaan, niitä on kaksi ja liekki palaa heikommin.”
”Kun kyseessä on tulitikku, ” kuului Lilin vastalause, ”mutta kyse on ihmissieluista. Kaksi palavaa sielua, molemmat vaatimassa omaa elintilaansa. Toinen joutuu luovuttamaan omaa elinsijaansa toiselle, jos he haluaisivat toimia yhdessä.”
”Niin, jos he eivät onnistu toimimaan yhdessä, ” minä huomautin väliin, ”mutta voisimmeko vaihtaa aiheemme joksikin muuksi? Saat tämän kuulostamaan siltä, että minun pitäisi tappaa jokainen tulisieluinen ihminen joka tulee vastaani.”

”Emme, ” Iason tiuskaisi minulle, ”haluan selvittää sinulle sopivan naisen. Joten tuli ei pärjää tulen kanssa vaikka oikeasti pärjääkin, eikä veden. Maakaan ei pärjää tulen kanssa-”
”Tuli tarvitsee aineen jolla se voi palaa, ” Lili huomautti.
”Mutta se ainehan tuhoutuu siinä, ” Iason töksäytti, ”tuli ja tuuli taas eivät kyllä kuulu toisiinsa millään lailla.”

”Perusjuttuja Iason, ” Nanette huomautti, ”pistät kynttilän lasipurkin alle, mitä käy?”
”Tuli sammuu, ” Iason vastasi hitaasti.
”Miksi?” Nanette intti vastausta.
”Koska se tarvitsee ilmaa, ” oli vastaus.
”Ja mitä tuuli on?”
”Ilmaa.”

Siinä vaiheessa Iason päätteli olevansa tyhmä ja hän vaihtoi aihetta.
”Salama ja ilma. Miten ne toimivat toisiaan kohtaan?”
”Salamointia tapahtuu taivaalla, ” Lili totesi olkapäitään kohauttaen, ”staattista sähköä syntyy kylmällä ilmalla.”
”Tätähän voi jatkaa vaikka kuinka kauan, ” minä tuskastuin, ”ja löytäisimme vain syitä molemmin puolin emmekä pääsisi tästä yhtään mihinkään. Mikä tahansa voi sopia minkä tahansa kanssa, joten kerro minulle Marcellan elementti ja minä keksin meille hyvän syyn mennä treffeille.”

”Mitä jos vain unohdetaan koko parittaminen ennen kuin joku keksii syyn miksi minun ja [i]Elliotin[/i] pitäisi olla yhdessä, ” Iason puuskahti raivostuneena.
”Elliot oli myös vesi, ja kasvit tarvitsevat vettä kasvaakseen mullas-”
”Lopeta!” Parahti Iason, ”en todellakaan kaivannut tuota mielikuvaa!”
”Muista mitä sanoimme aiemmin maasta ja tulesta, miten tuli tarvitsee maata-” Lilin silmät hehkuivat innosta pistäessään nyt myös minut kärsimään mielikuvista.

”Nyt blondi oikeasti-!” Iason ärähti ja hyökkäsi leikkimieliseen taisteluun Liliä vastaan. Me muut jäimme katsojiksi tässä taistelussa, jonka Lili tulisi voittamaan. Hetkeen meidän keskittymisemme kuitenkin herpaantui, kun Yarrow ilmoitti Nanetelle salissa olevan jotain katsottavaa. Ehdin kuulla puolen kysymystä Iasonin kivunhuudoilta, ja se oli: ”Kuka tuo on?”

Katseeni kiersi nopeasti salin ympäri, ja huomasinkin jonkun tuntemattoman henkilön kerrosta meitä ylempänä katsomossa. Se oli joku tyttö, jolla oli yllään koulumme määräämät vaatteet, mutten tunnistanut häntä ainakaan keneksikään jonka olin nähnyt aikaisemmin. Nopeasti katsottuna hänellä oli lyhyet hiukset, joista erotin näinkin kaukaa mustaa sekä luonnonkeltaista. Voi samperi Iason ja hänen hiusfetissinsä, tällaiset huomiot eivät kuuluneet elämääni ennen tapaamistamme.

”En tunne, ei kiinnosta, ” Nanette oli löytänyt saman tytön katseellaan ja unohti hänet saman tien. Ajatukseni kulkivat sillä hetkellä samaa ja kadotin tytön mielestäni sillä hetkellä alkavan liikuntatunnin myötä. Nyt oli näyttää G ryhmän Marcellalle, että olin parempi kuin hänen luokkalaisensa pojat.

A/N 5987

Luku 2.

”Syötä tänne!” Yritin epätoivoisesti huutaa Iasonille, mutta ketäpä hän kuuntelisi kun pallo oli hänellä. Pelaamamme lajin säännöt olivat liian monimutkaiset selittää sillä hetkellä, sillä keskittymiskykyni oli muutenkin pallossa itsessään, kuin pelin säännöissä.

Pallo ei tullut minulle, eikä Iason varmaan edes kuullut huutoani puolustuspuolelta. Hän vain rynnisti G luokan Elliotia päin katse pallossa, ja hetken päästä nämä kaksi hölmöä olivat törmänneet toisiinsa ja lojuivatkin yhdessä lattiatasossa kuin kovankin tällin saaneena. Sillä välin juuri kentälle luokan violetti F:än ryhmänjohtajan Dianan paikalle hyökkäyspuolelle tullut Nanette nappasi pallon kevyesti ja teki elämänsä helpoimman maalin. Tilanteesta ärsyyntynyt Iason keksi syyttää tästä kaikesta minua.

”Sinä hämäsit minua, ” kuului hänen selityksensä, kun menin auttamaan turhan kämppäkaverini ylös, ”sinun takiasi minä menetin paikan.”
”Olisit voinut syöttää minulle ja mennä paremmalle paikalle, jolloin olisin syöttänyt sinulle takaisin, mutta se olit sinä joka menit itsepäisesti eteenpäin, ” minä vastasin itsepäisesti.
”Minä olisin päässyt etenemään-” Iason yritti, mutta minulla oli seuraava isku jo valmiina.
”Ensimmäiselle pesälle Ellisonin kanssa. Te näytitte hyvin viihtyvän yhdessä.”

Iasonilla meni kolme sekuntia ymmärtää mistä puhuin, ja sen ansiosta minä olisin saanut nyrkistä nenälleni, ellen olisi juuri tajunnut väistää.
”Sinä olet aivan samanlainen kuin Lili, ” hän puuskahti raivoissaan.
”Ja minä taas juuri ymmärsin miksi taistelet kuin nainen!” Ehdin huikata juuri, ennen kuin minun piti juosta tyttöjen luokse karkuun, etten saanut turpaani äsken pelatussa pelissä käytettävästä mailasta.

”Okrai, eiköhä lopeitetta siihe, piennut!” Huusi liikunnan opettajamme, puhdasverinen visbyläinen – yksi kahdeksantoista saaren reunasaarista -, joka näytti ylikasvaneelta nauriilta ja jonka puhetta piti oikeasti kuunnella, jotta hänestä sai jotain selvää, ”tiä erä ties mennä ryhymille Jii et Ef et Quu. Alkakkee paenua suihkuun – paetsi luokka Jipitys, joittenka pittää jiedä kuunteloimaan rehetorrin puhelointia. Kiertokiehan sitte iens kerrailla mite piehaa teitit on nyetten sianu aikaa.”

Meitä oli paikalla kuusi erillistä luokkaa, ja meistä jokainen katsoi samaan aikaan meidän ryhmämme Yarrow Braria. Hän antoi meidän odottaa pari hetkeä ja helpotti sitten meidän muiden tuskaa.
”Hyvä on, emmeköhän voi lopettaa tähän, lapset. Tämä erä taisi mennä ryhmille J, F ja Q. Menkää suihkuun – paitsi luokka J, joiden pitää jäädä kuuntelemaan asiaa, joka rehtorilla on meille. Kertokaa minulle ensi kerralla mitä pahaa olemme tehneet tällä kertaa, ” Yarrow selvensi äskeisen kielelle, jota myös me ymmärsimme.
”Kiitos, professori Brar, ” vitsaili F:än Diana ja muut luokat alkoivat valua korjaamaan tavaroita ja kadoten sitä myöten pois myös salista.

”Uu, joku on syvässä liemessä, ” Iason huomautti Lilille, joka oli pysytellyt laiskuuttaan kentän laidalla huutelemassa meille tyhmiä ohjeita, joista ei ollut minkäänlaista hyötyä.
”Ai, minäkö?” Tyttö vastasi kuin vasta horroksesta herännyt.
”Ilkee ny vihelä inhostukke toisianje tiappamaan, ” liikunnan opettajamme, jonka nimi muuten oli professori Dimi, sanoi, ”tiedän luokalle piennaan uusi liekkiaveri.” Katseet siirtyivät taas Brarin poikaan.
”Älkää vielä tappako toisianne, teidän luokallenne laitetaan uusi oppilas.”

”Taas, ” kommentoi Nanette huokaisten.
”Tässä vaiheessa lukuvuotta, ” minä ihmettelin, ”viimeinen vuosi, puoliväli. Mitä järkeä tässä nyt on?”
”Koko koulussa ei ole mitään järkeä, älä yliarvioi sitä, ” Iason selvensi ystävällisesti.

Muut luokat olivat ehtineet jo kadota paikalta, kun professori Dimi alkoi hätistellä meitä.
”Tehkää rivi, ” selvensi Yarrow meille professorin antaman ohjeen. Rivi kai siksi, että se näytti varmaan rehtorin mielestä siistiltä. Rehtori oli tarkka siisteydestä, ajoittain liian tarkka, mutta se oli hänelle vain hyvä syy olla meidän narrikoulumme rehtorina. Uusi oppilas tuskin olisi välittänyt olimmeko rivissä, penkillä, ympyrässä vai kaikki ilman paitoja.

Tuskin olimme saaneet lyhyttä riviämme kasaan, niin rehtorimme saapui ovet paukkuen sisään. Herra Pina, jota sai kutsua joko hr. Pinaksi tai rehtoriksi, oli yltä nelikymppinen avioton mies, jolla ei ollut hiuksia, mutta sitäkin karvaisemmat täysin vaaleat kulmakarvat. Hänen ihonsa oli ruskettunut ja se oli hirveä vastakohta hänen vaaleille kulmakarvoilleen. Kasvot hänellä oli kuin entisellä urheilijalla, ja ruumiinpiirteet sen saman mukaiset. Puhuessaan rehtori Pina puhui aina sellaisella myrskyävällä nuotilla, joka olisi voinut sopia jollekulle komentajalle. Sillä hän sai koko koulun pelkäämään itseään, tai ainakin kuuntelemaan ja kunnioittamaan itseään.

Herra Pina harppoi salin poikki pitkin askelin, eikä hänen kasvoillaan ollut yhtään ilmettä. Tämä oli hänelle vain yksi tehtävä muiden joukossa, mikä hänen piti tämän koulun puolesta tehdä.
”Hyvää päivää, ” ainakin puolet luokastamme ilmoitti yhteisellä nuotilla. Minä seisoin ryhmämme vasemmalla reunalla tuntien oloni ahdistuneeksi. Miksi tästäkin piti tehdä tällainen turha seremonia?

Meidän tervehdykseemme vastattiin vain käden heilautuksella, joka käski meitä olla hiljaa.
”Hyvät neidit ja herrat, olette toivonani mukaan tietoisia siitä, että luokallenne lisätään nyt uusi oppilas, ” samalla kun herra Pina puhui, hänen takanaan paiskoontunut ovi avautui uudelleen ja ovea auki piteli hetken jokin mies, jonka ulkonäöllä ei ollut niin väliä. Nyt aukinaisesta ovesta sisään astui tyttö, joka sai minut, Yarrowin ja Naneten muistelemaan menneitä tunnin alkua kohti. Kyseessä oli se sama henkilö, joka oli ollut katsomossa, ja jonka olin jo päättänyt unohtaa.

Rehtori kertoi jotain siitä, mistä koulusta tämä uusi neiti oli tullut ja plaaplaplaapla, mutta minä vetäydyin jokseenkin omaan kuoreeni. Tämä tyttö, jolla oli hiuksissa mustaa ja luonnonvaaleaa, ja jolla oli yhä koulumme ”univormu”, tuntui hohkavan jonkinlaista luotaan poistyöntävää tunnetta. Se saattoi johtua hänen alas painetusta päästään tai siitä, miten kylmästi hän jätti huomioimatta miehen joka oli avannut hänelle oven. Myös hänen ilmeensä otsahiuksien takana kertoi pahoista ajatuksista, eikä hän jättänyt minuun minkäänlaista positiivista ensivaikutelmaa. Oli kyseessä ollut kuka tahansa muu tyttö, niin olisin ollut ensimmäisenä häntä tervehtimässä ja kaveeraamassa, mutta tällä kertaa jopa minä halusin peruuttaa ja mennä vaikka uimaan jokeen pakkasella.

Tyttö kulki suoraa tietä salin poikki rehtorin viereen ja kävi katseellaan nopeasti läpi meidät kaikki. Jotenkin minusta näytti, kuin hän olisi vain katsahtanut minua ja tuhahtanut mielessään. Yritin pitää ilmeeni vaikka sitten hymyilevänä, enkä halunnut paljastaa olevani erittäin epäilevä tätä uutta oppilasta kohtaan.
”Voisitko esitellä itsesi tarkemmin, neiti…” Herra Pina pyysi kohteliaasti ja osoitti vierellään seisovalle tytölle puheenvuoron. Kuin automaattisesti hänen ryhtinsä suoristui ja pää kohosi, kuin hänen ottaisi kehotuksen käskynä ja toteuttaisi tämän käskyn kunnialla.

”Nimeni on Avril Privette, eivril, ei aalla, ” tyttö, eli Avril sanoi niin vakaalla äänellä, että minä olin säpsähtää. Jotenkin olin ehtinyt saada käsityksen, että tämä tyttö olisi saattanut olla hiljainen tai jopa ujo, mutta hänen puheessaan oli samperin moista varmuutta, joka opetti minua heti sanomaan hänen nimensä oikein.
Tämän enempää ei Avril Privette meille itsestään kertonut. Hän vain jäi seisomaan suoraselkäisenä rehtorin puoleen, joka oli selvästi odottanut pidempää kertomusta. Mies, joka oli pidellyt ovea auki Avrilille, kömpi tytön viereen.
”Älä lapsi pieni ole noin jäykkä, ” mies möngersi vapisten, ”nämä ovat uusia ystäviäsi. Kipitä tervehtimään heitä.” Miehen täytyi olla Avrilin isä. Hän tuuppasi jäykkää tytärtään selkään ja pakotti hänet eteenpäin, jotta voisimme esitellä itsemme ihan virallisella ”käsipäivää”:llä.

Rivin toisesta päästä ensimmäinen, eli Lili, syöksähti melkein heti eteenpäin ja lupaa kysymättä hän halasi uutta oppilastamme, esittäytyen samalla itse ja toivottaen äärimmäisen lämpimästi tervetuloa. Avril näytti tilanteesta lähinnä säikähtäneeltä. Iason Lilin viereltä ei tohtinut tervehtiä ensimmäistä kertaa yhtään sen tahdikkaammin, vaan hän sipaisi heti omia hiuksiaan taaksepäin mukamas yrittäen tehdä vaikutuksen.
”Hei kulta, olen tuleva poikaystäväsi, Iason Noah King, ” ja perään kuului silmänisku. Avrilin ilmeestä ei tiennyt oliko se hämmentynyt vai otettu, mutta rehtori hänen takanaan näytti räjähtävän.

”Hurmaavaa, ” Avril sanoi varovaisesti, ja Nanette siitä viereltä saapui pelastamaan tilanteen.
”Älä välitä Iasonista, hänen elämäntehtäväänsä kuuluu kokeilla jokaista tyttöä jonka hän tapaa. Mutta ei hätää, minä voin suojella sinua häneltä. Nimeni on Nanette-” ja sukunimestä en saanut taaskaan selvää. Tytöt kättelivät ja uusi oppilaamme näytti jo huojentuneelta siitä, että paikalla oli joku täysijärkinen. Vähänpä hän tässä vaiheessa tiesi.

Viimeisenä minua ennen oli Yarrow, joka kertoi nimekseen vain Yarrow ja jätti tervetulotoivotukset sikseen. Herra Pina näytti taas siltä, että olisi voinut räjähtää, joten minä otin oman esittelyvuoroni ja ojensin uudelle oppilaallemme käteni tervehdykseen.
”Hei, olen Jerry McBarca-” sain sanottua, mutta Avril kääntyi pois ja palasi rehtorin ja isänsä väliin. Jäin hetkeksi seisomaan käsi ojennettuna ja tuntien itseni äärimmäisen hölmöksi, mutta sitten ryhdistäydyin kun näin tytön isän tuijottavan minua tarkastelevasti nappisilmillään. Palasin äkkiä rivipaikalleni, mutten voinut olla ihmettelemättä, että mitä tässä nyt oli oikein tapahtunut.

”Jerry on sitten luokkasi johtaja, joten voit tukeutua häneen tarvittaessa, ” rehtori kertoi nopeasti, mutta Avril näytti pääasiassa siltä, että hän ei ollut kuullut sanaakaan mitä minusta sanottiin.
”Asutko sinä koululla? Meidän huoneistossamme on yhdelle vapaa paikka, jos olet paikalla koko loppuvuoden niin pääset sinne ja me pidämme sinusta huolta!” Lili innostui. ”Meillä” hän tarkoitti itseään ja Nanettea, olivathan he kämppikset aivan siinä missä minä ja Iasonkin.

”Kuulostaa oivalliselta suunnitelmalta, eikö vain pikkuinen?” Avrilin isä kysyi, mutta hänen tyttärensä vain nyökkäsi kuin sotilas.

Luku 2 (End)

”Olemme kyllä varanneet neiti Privetelle asunnon muualta, mutta virallisesti hän muuttaa koululle vasta tänään, joten kaikki muutokset ovat vielä täysin mahdollisia. Luultavasti onkin parempi, että hän olisikin luokkalaistensa kanssa eikä yksiössä, ” rehtori selitti nopeasti. Avril näytti hetken siltä, että hän voisi sanoa jotain asiaa vastaan, mutta piti mölyt mahassaan.

”Vieläkö pidättelette meitä pidempään, vai saammeko siirtyä vaihtamaan vaatteita, ” mörähti Yarrow. Liikunnan opettaja, herra Pina ja herra Privette katsoivat toisiaan vuoronperään kuin kolme pöllöä, ja lopulta professori Dimi hääti meidät pois. Avrilin isä tarttui tytärtään kädestä ja kertoi tälle jotain niin salaista, ettei se saanut kuulua kenellekään muulle. Olin itse jo siinä tilanteessa kulkemassa kaukaa heidän ohitseen, mutta kuulin silti selvästi Avrilin kivahduksen: ”Tiesin sen jo, jätä minut rauhaan!” Lili kipitti parantamaan tilannetta ja epäilemättä kyselemään kysymyksiä kuten: ”Tuletko jo ensi tunnilla luokkaamme, voitko istua vieressäni, mistä olet tullut, ” ja niin edelleen.

Pukuhuoneen ovi oli juuri käteni alla, kun Iason hiihti vierelleni ja tökkäsi minua olkapäällään.
”No? Kommentteja, ” hän kuiskasi vaivihkaa. Minä en ehtinyt edes tajuta mitä hän halusi.
”Anteeksi?”
”Avrilistä. Mitä mieltä olet?” Iason kyseli minulta.
”En mitään. Minusta hän vaikuttaa aivan normaalilta. Ei pistä silmään, eikä herätä mielenkiintoani, ” totesin väsyneesti päästessäni pukuhuoneeseen sisälle.

”Sehän siinä on!” Iason parahti ja paiskasi oven perässään kiinni, ”naisessa pitäisi olla jotain!” Käsin hän ilmoitti mitä jotain.
”Sinut pitäisi hirttää, ” totesi vetäessäni hikisen paitani pääni yli pois.
”Älä väitä, ettet tiedä tyttöjen puhuvan samaa meistä, ” Iason varoitti, ”he tietävät saman: vastakkaisessa sukupuolessa pitää olla jotain mihin kiinnittää katseen. Aivan kuten sen tytön isä kiinnitti sinuun katseensa kun poistuit salista.”
”Miten tuo nyt liittyy-” yritin kommentoida väliin suhteellisen hämmentyneenä äskeisestä huomautuksesta, mutta Iasonin saarna ei ollutkaan vielä loppunut.

”Tarkoitan, että miksi meidän luokallemme ei voisi jokin kerta laittaa jotakuta, josta olisi iloa silmälle? Mitä meillä muka on, Lili joka on laiha kuin tikku, Nanette joka näyttää siltä, että hän tappaisi minut vielä jokin yö pimeällä kujalla ja sitten me kolme komeata poikaa joista vain kaksi ovat sietämättömän rumia, enkä tarkoita itseäni. Ja nyt sitten vielä tuollainen, jonka perään en kyllä katsoisi kahta kertaa. En väitä, että tuo olisi ollut jotenkin, noh, ruma kuten sinä, vaan… Mitenhän tämän sanoisi… [i]Hänen auransa on luotaantyöntävä[/i], ” Iason yritti matkia Lilin ääntä, mutta ei aivan onnistunut siinä, ”Tiedätkö mitä? Minä luulen, että meidän luokallemme pistetään tarkoituksella tuollaisia masentavia ihmisiä.”

”Miten niin Avrilin isä kiinnitti katseensa minuun poistuessani, ” keskeytin hänen saarnansa ärtyneenä siihen, etten minä saanut omaa huomiotani häneltä. Iason näytti hetken aivan niin myrtyneeltä, kuin saarnan keskeytetty ihminen olikin.
”Siis kun Lili meni puhumaan Avrilille, niin satuin huomaamaan vain miten hänen isäpappansa katsoi sinua jokseenkin kiinnostuneena. Kyllä, kiinnitän huomiota tällaisiin asioihin, joten jos kuulen vielä sanankin itsestäni ja Elliotista, niin keksin juuri itselleni koston!”
”Kiva tietää, mutta siis minulle jäi tuolla äsken tunne, että Avril olisi tahtonut [i]minut[/i] kuolleeksi? Tuntuiko sinusta yhtään samalta?” Yritin selvittää kylmää tuntemusta sisälläni.

Tapa, jolla tämä uusi luokkalaisemme ensimmäistä kertaa näyttäytyi meille, oli todellakin jäänyt kaivertamaan mieltäni. Kaikki menneet oppilaat olivat aina lähestyneet meitä jokseenkin ujosti, tai ainakin pyrkien päästä jollain lailla samalle tasolle meidän kanssamme – paitsi se Stratfordilainen viikko-oppilas, joka piti meitä kuninkainaan -, mutta Avril oli mielestäni jättäytynyt heti meistä ulkopuolelle. Minulle oli sellainen jäänyt kuva, ettei hän olisi missään tapauksessa halunnut ikinä missään tilanteessa tulla toimeen kanssamme. Varsinkaan minun kanssani, sillä niin julmasti hän jätti minut vaille huomiota.

Se tässä varmaan eniten ärsytti. Minulle oli elämässäni aivan sama miten pärjäsin elämässäni, miltä huoneeni tai hiukseni näyttivät tai mitä söin illalliseksi, mutta yksi asia minun piti varmistaa: Että kaikki edes jollain tasolla pärjäsivät kanssani. Tämä oli minulle melkeinpä pakkomielle. Halusin, että minut hyväksyttäisiin ihmisenä, vaikkei minua sitten hyväksyttäisi kaverina, tuttavana tai jonain vähäisempänä, kunhan olin olemassa ja pystyin sanomaan ihan kenelle tahansa ”hei” jos halusin, ja saisin vielä vastauksenkin.

Tämän takia minut oli valittukin luokkamme edustajaksi, sillä pärjäsin ihan jokaisen kanssa – ja jos en pärjännyt, niin muutin asiat ja pistin pärjäämään. Olisin voinut vaikka hankkia elantoni tulevaisuudessa sillä, että kävelisin kaduilla kyltti kädessä, jossa lukisi: ”Hymyile minulle”, ja elää vain hymyillä jotka saisin.

Joten juuri tämän asian takia se, että luokkamme uusi oppilas Avril oli huomioinut minut elämässään huonommin kuin hänen oma isänsä, alkoi ärsyttää minua hetki hetkeltä enemmän. Olin jo päättänyt korjata asian tulevilla tunneilla, mutta ärsyyntyminen alkoi silti ottaa minussa jo tilaansa ja purin sitä samalla tavalla kuin purin aina stressiä: kaivoin huomaamattani taskustani pienen sytyttimen ja aloin naksutella siihen tulta tasaisin kymmenen sekunnin välein.

Joskus vasta kuoltuani joku tajusi, että sytyttimessä ei ollut enää minkäänlaista nestettä. Liekkö ikinä ollutkaan.

 * * *
Kemiaa seurasi liikunta ja liikuntaa seurasi ruoka. Päivämme olivat pitkiä, mutta opiskeltavia aiheita oli vähän. Yleensä joku jaksoi valittaa alkuvuoden vapaa-ajan puutteesta, mutta valitukset loppuivat talven lähestyessä. Jos ulkona oli -25 pakkasta, niin ei ketään kiinnostanut vapaa-aika, tai ulkona käynti. Me, jotka asuimme koululla, saatoimme joinain kylminä viikkoina nähdä ulkoilmaa vain kävellessämme toiseen rakennukseen. Muu aika kulki sopivasti päärakennuksen sisällä, eikä muuta tuntunut tarvitsevan. Se oli kuitenkin vain joinakin viikkoina, mutta yleensä meitä oppilaita oli vaikeampi pitää koulun rajojen sisäpuolella kuin sulkeissa lämpimiin huoneisiin. Aina, kun oli vähänkin vapaata, tietyt oppilaat kipittivät porteista ulos ja Stratfordin keskustaan, joka alkoi pihastamme. Siellä oli aina jotain, vaikkapa sitten paikka josta napata mukaansa jotain syötävää jos koululla kalliilla tehdyt ateriat eivät kiinnostaneet.

Kaikista paras asia koulun rajojen ulkopuolella oli Yarrowin äidin omistava kahvila, jossa hän ei kyllä itse ollut töissä, mutta se oli silti hänen omistuksessaan. Yarrow oli samaan aikaan kyseisen kahvilan kanta-asiakas ja omistajan poika, joten hän sai sieltä automaattisesti alennusta. Tämä taas tarkoitti minulle, Yarrowille sekä Iasonille, että jos koulun ruokala kuulosti eräänä päivän tylsältä tai tarvitsisimme ilmaa ulkopuolelta koulurakennusta, niin me matkailisimme yhteisestä päätöksestä sinne.

Juuri se kyseinen päivä oli sopiva kyseiselle toiminnalle. Olimme tuskin päässeet pukuhuoneesta pihalle, kun minusta oli alkanut tuntua väsyneeltä. Väsymys kelpasi syyksi haukata raitista ilmaa ja hiihdellä jäätyneen pihan poikki ulos koulun rajojen tiukasta halauksesta. Yarrow oli oman sanomansa mukaan (heti kun olimme löytäneet hänet haahuilemasta salilta eksyneen oloisena) muutenkin ollut menossa kaupungille, joten kaksi vastaan nolla – sillä Iason ei pitänyt koulun ruokalasta eikä keittäjistä eikä koulusta eikä oppilaista eikä kenestäkään muusta paitsi minusta, paitsi ei minustakaan, joten hänkin oli ollut idean kannalla -, ja me luokan pojat käänsimme selkämme normaaleille kilteille ihmisille jotka kävivät kiltisti syömässä heidän vanhempiensa maksaman kouluruuan. Olimme mieluummin ei niin kilttejä ja menimme ulos syömään vanhempiemme siltikin maksaman ruuan, jonka sisältö nähtäisiin vasta siellä jossain.

Stratfordin saaren pääkaupunki tai pääkylä oli saarensa mukaisesti myös Stratford. Kaupunkimme keskusta ei aivan tiennyt mille vuosituhannelle se kuului. Kaikki näytti samalta: Talot olivat rakennetut samanlaisesta punaisesta kivestä mitä koulummekin, kadut olivat tarpeeksi suuria erilaisille menopeleille, ja niitä käyttivät ihmiset, jotka saattoivat kulkea viikon keskellä hevosella ja alkuviikosta sähkökäyttöisillä kärryillä, joita piti sitten loppuviikon pitää latauksessa.

Keskustaa ei saanut modernisoida, se oli ollut pormestarin päätös jo edellisellä ikäsarjalla. Kaikki piti näyttää niin vanhalta ja hienostuneelta kuin pormestari itsekin oli. Sakburg-nimisellä saarella oli kuulemma kaikki toisinpäin, kaiken piti olla uutta teknologiaa tai uusinta uutta, ja mitä kauemmas keskussaarista mentiin, niin sitä maalaisemmaksi maailma muuttui.  Höyrypäitä löytyi jokaisen saaren ylläpidosta ja lisää samanlaisia kansalaisia. Stratford oli saarista asutetuin, noin 700 000 asukasta miinuksena tuhannet sekopäät, jotka asuivat vuorilla, sillä heitä ei pystytty pitämään laskuissa mukana huonojen yhteyksien takia. Harvat edes kävivät koko elinikänään vuorilla, vaikka ne olivatkin melkein vierellä. Enemmän ihmisiä houkutti vuorien takana olevat satamat, joista pääsi puolessa tunnissa lähisaarille ja katselemaan muita vuoria. Vuoria oli kaikkialla kahdeksantoista saaren keskuudessa, ja noin jokainen niistä oli aivan yhtä lävitse pääsemätön kuin edellinenkin. Lävitsepääsemättömyydessään parhaimmistoon kuului Stratfordin korkein vuori Beadine, jonka huippua ei kukaan palannut kertomaan nähneensä.

Stratfordin keskustasta näki jokaiselle kuudelle vuorelle, joiden huiput olivat vuodesta toiseen lumen peitossa. Sinä päivänä, jolloin täällä alhaallakin oli jo metri lunta ja katuja olisi syytä jo hiekoittaa, seisoskeli tutulla paikallaan meille tuttu tuomionpäivän ennustaja, vanha ukko joka huuteli ohi kulkijoille kummallisia juttujaan. Joka talvi hän kuitenkin aloitti saman saarnan.
”Vielä tulee päivä, tulee päivä jolloin lumihuiput järkähtävät ja lähtevät liikkeelle! Sinä päivänä tulee kato meille jokaiselle! Tuomionpäivä saapuu jälleen lumen mukana! Huiput nostattavat vedet jälleen liikkeelle ja seuraava katoava kansa olemme me, ellemme ala tehdä jotain joka talvi tulevalle kylmyydelle! Tulkaa ystävät, auttakaa minua! Ottakaa soidut ja kuumavesipullot ja sulattakaa tämä viheliäinen valkoinen myrkky. Todistakaa jumalatar Beadinelle, jonka nimi on häpäisty vuoren muodossa, että olemme hänen katseensa arvoisia. Kuunnelkaa kiviä! Kivet kertovat teille totuuden tulevaisuudesta, sillä ne ovat nähneet menneisyyden ja ajan, jolloin jumalatar kulki joukossamme. Kivet kertovat meille totuuden, mutta ette kuule niitä jollette ensin syö lunta niiden ympäriltä. Tehkää perässäni ystäväni, murtakaa lumen valta ja kuulette kivien ylistyspuheen maailman kauneimmasta naisesta, joka vielä tulee kerran luoksemme. Ystäväni, syökää talvi!”

”Miten tuo jaksaa, ” nauroi Iason kyyneleet silmissään, kun kuljimme vanhan saarnaajaukon ohitse, joka nyt hypähti polvilleen ja alkoi kauhoa lunta suuhunsa. Minä en kyennyt vastaamaan mitään, ukon puhe oli iskenyt minuun niin kovasti, että minun oli työlästä olla kaatumatta maahan rähmälleen nauramaan. Meistä kolmesta vain Yarrow otti tilanteen yllättävän rauhallisesti, sillä hänen naurunsa oli päättynyt sillä hetkellä kun vanha mustahiuksinen mies oli alkanut puhua kivistä.

”Hän on väärässä, ” Yarrow sanoi otsa rypyssä, ”Beadinen kivet eivät ikinä kerro totuutta.”

En todellakaan tiennyt mistä hän puhui, mutta ei se pilannut päivääni. Ymmärsin käsityksen jumalatar Beadinesta. Maailmaani ei kuulunut uskonto millään suurella henkisellä tavalla, mutta jokainen ihminen tarvitsi jotain johon uskoa. Moni uskoi siihen, ettei mitään uskottavaa ollut. Toiset taas uskoivat vanhaan tarinaan jumalatar Beadinesta, vaikka kenelläkään ei ollut käsitystä mikä hän oli. Joku sanoi hänen olevan vuorilla asuva henki, osalle hän oli tuhoa tuova nainen, joka oli nostattanut menneen tulvan. Omasta mielestäni hienoimpia ”uskontoja” olivat ne, joissa kerrottiin menneistä vuodenaikojen kuningattarista. Heidän mielestään Stratfordille pitäisi uudelleen pistää neljän hallitsijan muoto ja he taistelivat ikuista henkistä taisteluaan saaremme pormestaria vastaan.

Kerran olin kuullut jonkun kertovan uskomattoman typerältä kuulostavaa tarinaa siitä, miten Stratfordin pormestari oli vuodenaikojen kuningatar Kevään jälkeläinen, koulun rehtori Syksyn perijä, Talven asustavan yhä vuorilla ja Kesältä jäljelle jäänyt suku oli varmaan sitten muuttanut Goalle. Minun mielestäni tällaisiin tarinoihin uskovat olivat kummallisia. Miten kukaan voisi hallita kesää?

Jostain syystä mieleeni putkahti hetkellisesti Lilin aiemmin päivällä aloittaman elementtirumban. Kehotin luokkani kahta muuta poikapuoleista henkilöä liikkeelle, ettemme tuhlaisi koko ansaittua taukoa katsellessa miten vanha saarnaaja auttaisi kevättä ja söisi lunta. Siinähän alkaisi minullakin kohta olla jo nälkä.

Yarrowin äidin omistama leipomokahvila oli aivan tasan keskustassa. Aivan tasan siksi, että se oli myös epävirallinen kokoontumispaikka jos sovittiin tapaaminen keskustassa. Mikään ei toiminut maamerkkinä paremmin kuin kyseinen karamellin värinen ja ikuisesti hyvältä tuoksuva putiikki, josta oli aina tähän aikaan päivästä vaikea löytää itselleen pöytää. Meillä oli onneksemme omistajan poika mukanamme, ja hänellä oli lupa kulkea sisään aivan mistä ovesta hän halusi. Hän nimittäin tiesi, että henkilökunnalla, joka koostui pääosin vanhemmista rouvashenkilöistä, oli oma ovi talon takana ja oma kokoushuonetta piilossa asiakkailta. Mikään ei kieltäisi pomon poikaa käyttämästä kyseistä huonetta ruuasta maksavien kavereidensa ruokkimiseen!

Pujahdimme sisään yhtä varovaisesti kuin aina, sillä emme halunneet säikäyttää meille ystävällisiä rouvashenkilöitä, jotka ahersivat työn parissa vuoksemme. Minusta tuntui, että vanhempani eivät arvostaisi lainkaan sitä, kuinka hiippailin tällä tavalla takaovesta sisään, mutta Yarrowin äidin työntekijöillä ei todellakaan ollut mikään sitä vastaan. He saivat pariksi minuutiksi tällä tavalla jotain uutta ihmeteltävää ja minusta oli aina kummallista, miten kymmenen eläkeikää lähestyvää naista pystyi innostumaan aina vain meidän kolmen näkemisestä niin mahdottomasti. Kaikki kymmenen piti meitä melkein omina poikinaan.

”No mutta, eikös se ole meidän suloinen Jerrymme, voi, näytät siltä ettet ole syönyt mitään koko viikkoon, miten vanhempasi voivat, miten sinä voit, ovatpa hiuksesi tänään hyvin Iason-kulta, mutta Yarrow, onpa tämä yllätys, mitä äidille kuuluu, vie Iason terveisiä sisarille, näin muuten rouva Braria tässä eräs päivä, niin, hänellä oli yhä se hirveä huivi minkä teit hänelle joululahjaksi-.” Noin viisi minuuttia meni kunnes kaikki rouvat olivat jo innostuneet aivan jostakin muusta asiasta ja saimme rauhassa ostaa takakautta syötävää (mikä oli melkein turhaa, sillä meille meinattiin lapata lautaset täyteen pullia ja muuta makeaa jo ennen kuin olimme kaivaneet rahamme edes esille).

Lopulta tilanne alkoi rauhoittua ja pääsimme piiloon kokoushuoneeseen. Iason yritti turhaan pyyhkiä poskiltaan huulipunaa, mitä takertui pakostakin tuollaisten höppänien naisten innostuessa nuoresta pojasta liikaa. Näytin varmaan itse samalta, mutta keskityin sillä hetkellä painamaan päätäni käsiini. Liikuntatunnin jälkeen alkanut paha olo oli vain pahentunut.
”Tiedättekö millaisen naisen minä haluan itselleni?” Iason murisi hinkatessaan poskeaan punaiseen paitaansa, ”sellaisen, joka ei höpötä, joka ei käytä huulipunaa ja josta ei tule vanhaa.”
”Sinä olet puhunut koko päivän vain naisista, ” minä varoitin ärtyneenä huonosta olostani, ”noinko paljon innostuit uudesta oppilaastamme?”

”Miksi minä en puhuisi naisista?” Iason ihmetteli viattomasti, ”tuolla oven takana on kasa niitä, vieläpä sellaisia, jotka voisivat laittaa minut syöttötuoliin ja nipistellä poskiani koko kuukauden jos saisivat.”
”Tietäisitpä mitä minä olen kokenut lapsuudessani, ” Yarrow totesi suhteellisen nolona.
”Odota, minulla on jo suhteellisen hyvä idea… Ah, olet tietenkin istunut syöttötuolissa näiden samojen nipisteltävänä, ” Iason nauroi.

Mitä keskustelussa tämän jälkeen tapahtui, en tiedä enää. Keskittymiskykyni joko siirtyi täysin samanlaiseen leipään, jonka olin syönyt aamullakin, tai sitten paha olo otti vallan minusta, mutta käsityskykyni oli kadonnut täydellisesti. Huomasin herääväni vasta, kun olimme jälleen kahvilan ulkopuolella ja kävelimme jälleen sekopäisen saarnaajan ohitse. Heräsin yksinkertaisesta syystä: saarnaaja juoksi eteemme ja alkoi puhua suoraan meille.

”Kylmä henki saapuu! Hän nousee vastustamaan teitä, ja vain se, jolla on voima sielussaan kukistaa hänet kaltaisenaan, on pelastava sinutkin! Ja sinut, ja Sinut! Lapseni, katsokaa vuorille, kumartakaa kylmyyttä, sillä se on tuotu meidän tuomioksemme. Mikään ei auta jos-”
”Emme syö lunta?” Yarrow säikäytti minut jälleen kehittämällä äänestään niin ärsyyntyneen kuin sai, ”kuulitko tuon kiviltä?” Hän jatkoi matkaansa nauraen naurua, jota en ollut ikinä kuullut. Osasin vain tuijottaa hetken hänen peräänsä, kunnes jouduin jo juoksemaan luokkalaiseni kiinni. Saarnaaja jäi hölmistyneenä paikalleen, sillä kukaan ei ollut ikinä kommentoinut hänen sanomisiaan.

Ilman, että me tiesimme asiasta enää, kohotti saarnaaja katseensa Beadine-vuorelle ja painoi kämmenensä sydämelleen sulkien samalla silmänsä. Hän alkoi mumista itsekseen pyyntöä jumalattarella ja alkoi pitää kohta alkavaa lumisadetta ihmeenä.

Seuraavaan tuntiin oli vajaa viisitoista minuuttia ja norkoilimme kolmestaan luokan edessä. Oli kummallista ajatella, että nyt meitä oli jälleen kolme ja kolme, tyttöjä tasaverran kuin meitäkin, mutta en osannut sillä hetkellä innostua asiasta mihinkään suuntaan. Tarkoitukseni olisi ollut nyt tutustua tähän Avriliin paremmin ja saada ikävä ensivaikutelma pois mielestäni. Jostain syystä en osannut kiinnostua tehtävästä samalla lailla, kuin olisin kiinnostunut jos kyseessä olisi ollut vaikkapa Nanette.  Tämä meni sen kerran kuitenkin vain pahan oloni piikkiin. Myös Iason oli huomannut minun kummallisen hiljentymiseni, ja se alkoi ahdistaa häntä. Yarrowista oli vaikea saada kunnollista juttuseuraa, ja jos minä olin hiljaisella päällä, ei Iasonilla ollut ketään jota häiritä. Myöskään tyttöjä ei kuulunut.

Kohta oli enää viisi minuuttia ja jälleen myös muiden luokkien eteen oli etsiytynyt ihmisiä. Nanette liiteli jostain ihmisjoukosta luoksemme ja kertoi heti kuulumisensa.
”Avril majoittuu lukuvuoden loppuun asti kämpässämme, Lili järjesti asian loppuun, ” hän kertoi heti rauhallisella äänellä, ”he kaksi tulevat yllättävän hyvin juttuun, luulin aluksi Avriliä hiljaiseksi, mutta heillä kahdella löytyi heti paljon yhteistä.”
”Hyvä, ” totesin, niin kuin luokan edustajan pitikin, ”onneksi pääsitte heti juttuun. Missä he muut-”
”Muuten ovat?” Nanette täydensi lauseeni kulmakarvojaan kohottaen, ”Lili sanoi menevänsä kirjastoon, Avrilin piti tulla mukanani, mutta hän sanoikin yllättäen tekevänsä jotain muuta. Katosi vain viereltäni noin vain. Ettekö muka nähneet meitä kun tulimme tuolta käytävältä.”

”Minusta näytti, että Avril näki meidät ja kääntyi heti pois, ” Iason nauraa räkätti, ”hän säikähti varmaan Jerryä!” Niin sanoen hän potkaisi minua puolustuskyvytöntä raukkaa, joka istuin surkeana lattialla. En jaksanut edes reagoida, vaan annoin itseni retkahtaa potkun seurauksena kasaan. Iason katsahti minuun niin huolestuneesti kuin osasi.

”Tiedätkö mitä, sinun pitäisi mennä nukkumaan. Kukaan ei jaksa sinua jos olet noin masentunut, ” hän tuhahti.
”Lili lintsaa jo, ” huoahdin, ”en minäkin voi.”
”Tämä on yksityiskoulu, ” Iason muistutti kireällä äänellä, ”voit tehdä ihan mitä vaan niin kauan kuin olet maksanut itsestäsi jo neljäksi vuodeksi. Mene nukkumaan siitä.” Hän määräsi.

Tottelin lopulta käskyä ja haparoin käytävien poikki päästen lopulta omaan huoneeseemme. Parin tunnin päästä herätessäni en enää tajunnut mitä oli tapahtunut, mutta löytäessäni itseni lattialta makaamasta tiesin, että nyt oli jokin väärin.

A/N 10 008

Luku 3 (part 1)

Luku 3

Naks.

Naks.

Naks ja säälittävän vähän rätinää.

Naks.

Olin saanut sytyttimeni noin kuusi vuotta sitten. Se oli lojunut maassa yksinäisenä ja minä vain nappasin sen mukaani. Siitä asti se oli kulkenut kaikkialle mukaani, vaikka en edes käyttänyt sitä asioiden sytyttämiseen kuten kaikki muut. Tämä sytytin oli vain stressilelu, samanlaiseen käyttöön tarkoitettuja esineitä löytyi jokaiselta tiukan paikan tullen. Lili esimerkiksi pureskeli kyniä tehdessään tehtäviä, Iason puhui tyynyynsä rankkien päivien jälkeen ja Nanetella oli jonkinlainen avaimenperä taskussaan. Yarrowista en ollut varma, mutta olin päätellyt hänen purkavan stressiään hakkaamalla päätään nyrkkeihinsä. Tällaiset olivat asioita, joihin ei saattanut edes kiinnittää huomiota ennen kuin huomasi olevansa sellaisen tarpeessa.

Yleensä tulen sytyttäminen oli tuottanut minulle jonkinlaista rauhoittavaa mielihyvää, mutta nyt en saanut edes hymyä aikaa huulilleni. Tulen aiheuttama rauhoittuminen puuttui kokonaan ja sen sijaan päässäni jyskyttävä kipu vain muuttui aidommaksi joka kerta, kun sain pienen liekin palamaan. Lopulta paiskasin sytyttimen turhautuneena.

Täysin samalla hetkellä kun pieni sytytinraukka osui seinään, avautui myös huoneen ovi ja Iason astui sisään mukanaan kahden juuri opiskelemansa aineen kirjat. Hän jäi hetkeksi katsomaan lattialle tipahtanutta esinettä ja katsoi minua sitten. Istuin sängylläni jalat ristissä ja katsoin kämppistäni takaisin turhautuneesti.

Iason ei osannut kysyä kysymyksiä kuten: ”oletko kunnossa”, mutta hänen ei tarvinnutkaan. Hänellä oli pienempi sisar josta hän oli oppinut ottamaan huolta, aivan kuten heidän vanhin sisar otti heistä kahdesta pienemmästä, ja sitä kautta hän oli oppinut tulkitsemaan muiden olotiloja. Jos minulla esimerkiksi oli paha päivä, Iason pyrki omalla käyttäytymisellään saamaan minut taas hymyilemään, jos taas olin väsynyt, niin hän pyrki herättelemään minua. En tiedä tekikö hän sitä huomaamattaan vai tarkoituksella, mutta mitään hän ei ikinä myöntänyt.

Epäilemättä nytkin Iason arvasi, että oloni ei ollut lainkaan parantunut ja että olin viettänyt rattoisia hetkiä vessanpönttöä halaillessa, ja kämppikseni vain huokaisi sulkien oven takanaan. Yritin seurata hänen reagoinnistaan mitä Iason sai minusta selvää vain hetken tuijotuksella, mutta en sillä hetkellä keksinyt mitään ratkaisevaa. Luovutin ihmisten lukemisen ja mätkähdin siitä suoraan sängylleni makaamaan.

”Historia: essee ensi viikolle, aihe Lililtä, maantieto: sivut 190-218, tehtävät sivulta 218, ” Iason luetteli lyhyesti ja väsyneesti, ”pyydän sinulle lisätehtäviä Danielalta.” Daniela Maesmaen opetti terveydenhuoltoa, joka olisi luokkamme kaksi viimeistä tuntia. Se tarkoittaisi turhauttavia yleistietoja sairauksista, jotka saattoivat puhjeta meille täytettyämme viisikymmentä ja niille ennalta ehkäiseviä hoitoja, jotka jokin sakburgilainen lääketehdas oli kehittänyt tylsyyksissään. Kaikki yleissivistävä kuului meidän neljän vuoden opiskeluumme, sillä jonkun mielestä niistä oli hyötyä.

En jaksanut kommentoida, painoin vain kättäni silmilleni pitäen valon poissa häiritsemästä silmiäni. Iason oli kuitenkin päättänyt päivittää minulla kahden edellisen kaksoistunnin tapahtumat.
”Avril tuli lopulta maantiedolle. Istui koko tunnin Nanen vierellä ja oppi näköjään nauramaan.”
”Hmmh, ” kommentoin. Itse asiassa nyt minua ärsytti se, etten ollut paikalla kun uusi oppilas tuli opiskelemaan ensimmäistä kertaa. Olisi ollut hyvä, jos koko luokka olisi tullut hänelle tutuksi samalla.

”Lili tuli sinne myöhässä ja sai huudot itselleen. Oikeastaan hän vain kävi kertomassa historian esseen aiheet ja lähti sitten pois. Niin, kyllä hän selviää tällaisista poissaoloista, mutta odotahan kun minä olen minuutinkin myöhässä. Vanhemmille heti soitto ja vihainen puhelu perään: ’Miksi et ollut tänään tunnilla! Sinun täytyy opiskella, Iason Noah King, tai muuten häät perinnöttömäksi!’, jäisinkin, niin eivät voisi enää minua uhkailla.”

Kuulin kuinka Iasonin askeleet kulkivat minun sänkyni päähän ja pysähtyivät hetkeksi siihen.
”Ne mummot olivat selvästi myrkyttäneet ne keksit, ” hän irvaili, mutta äänessä ei ollut samanlaista piikittelyä kuin oikeassa vitsissä, ”jos kuolet, käy ensin ilmoittamassa siitä rehtorille. Minua ei huvita siirtää ruhoasi alakertaan.”
”Haha, ” tuhahdin väsyneesti, ”ala jo painua siitä.” Olin jo hetken varma, että Iason ei toteuttaisi käskyäni, mutta päinvastoin hän lähtikin huoneesta sanomatta mitään. Jäin jälleen yksin yksinäisyyteeni kärsimään. Vatsassani ei ollut enää mitään mitä oksentaa ulos, ja toivoin sen edes jollain lailla rauhoittavan oloani. Jyskytyksestä otsalohkossani ei kuitenkaan päästy eroon vierailemalla herra pöntön luona, ja ainoa järkevä keinoni oli ummistaa silmiä ja yrittää vaikka sitten pyörtyä niin kuin aiemminkin. Nukahtaminen toisaalta kuulosta herkullisemmalta vaihtoehdolta ja toivoinkin sen tapahtuvan pian.

Kumpi lie olikaan ehtinyt kahden tunnin aikana tapahtua, niin siitä piti kuitenkin herätä. Se taas tapahtui siihen, että havaitsin jonkun olevan sänkyni jalkopäässä. Kaivauduin tyynyn alta ärtyneenä ja katsoin ties kuinka murhaavasti henkilöä, joka oli minut rauhoittavasta unestani ylös ajanut.

Nanette naputteli jalkaansa lattiaan ja katseli minua pää vasemmalle sivulle kallistuneena, jotta hän näki varmasti minut molemmilla silmillään sivuotsahiustensa alta.
”Iason sanoi sinua kuolleeksi, ” hän kertoi suoraan.
”Oveen pitää hankkia lukko, ” minä huokaisin. Hymy kävi Naneten huulilla, mutta sitten hän meni asiaansa.

”Lili ja minä viemme Avrilin ulos. Iason jäi G:n jätkien kanssa alas, Yarrow haettiin kotiin. Tuletko sinä mukaan, vai jäätkö muumioitumaan?”

Tämä olisi ollut päivän viimeinen tilaisuuteni tutustua Avril Privetteen, mutta menin takaisin tyynyn alle.
”Voitteko etsiä minulle lukkoja kun olette kaupungilla? Tai vaikka sellaisen sairaalasermin, jolla saisin erotettua koko tämän osan huoneestani itselleni?”
”Muumioitumaan siis, ” Nanette selvensi ääneen ja taputti minua ilkeästi varpaille, ”nähdään huomenna jos olet kunnossa.”

Joskus parin viikon jälkeen tuli harkittua, että olisiko mukaan menemiseni muuttanut mitään. Siitä olisi mennyt kuukausi niin olisin osannut antaa vastauksen: Ei.

* * *

Seuraava aamu ei tuonut minkäänlaisia lisäyksiä normaaliin aamutarinaan. Heräsin tavanomaiseen aikaan täysin tavanomaisesti ja paha olokin olo kaikonnut. Aivan normaalisti Iason heräsi jälkeeni ja Yarrow toi meille aamupalaa. Mikään ei sujunut siihen mennessä eri lailla kuin mikään toinenkaan aamu.

Kaikki alkoi tuntua erilaiselta vasta, kun olimme kolmistaan löytäneet luokan eteen. Ensiksikin oli hämmentävä löytää kaikki ryhmämme tytöt ajoissa paikalta, toisekseen olin jo ehtinyt unohtaa niitä olevan kolme. Nanette nojasi suurin piirtein samana kohtaan seinää mihin hän nojasi eilenkin, ja hänen vierellään Lili kertoi jotain kummallista tarinaa yhtä innoissaan kuin aina. Avril Privette taas seisoi molempia vastapäätä, selkä käännettynä meidän poikien tulosuuntaan. Kuulin hänen nauravan jollekin Lilin jutulle ja tunnistin hänen äänensä eilisen perusteella. Se ei ollut kirkas tai korvaan iskevä, vaan päinvastoin naiselle matala ja jopa yskäisen kuuloinen.

”Hei, ” tervehdin tyttöjä saapuessamme heidän kohdalleen.
”Hah, Jerry, et usko mitä eilen kaupungilla tapahtui, sinun olisi niin pitänyt olla siellä, ” Lili aloitti äsken kertomansa tarinan uudelleen, selittäen sen tällä kertaa meille. Kuuntelimme tarinaa hymyillen ja nauraen oikeissa kohdissa, mutta jostain syystä keskittymiseni oli takertunut Avriliin, joka seisoi yhä edessäni selkä minuun päin. Samalla hetkellä kun olin ilmoittanut saapumisestamme, hän oli vain jähmettynyt paikallensa. Hän ei kääntynyt tervehtimään meitä ja hänen naurunsakin oli heti loppunut. Oliko Avril säikähtänyt?

Lilin tarina eilisestä kesti vain hetken, mutta jostain syystä meidän tulomme huomioimatta jättänyt Avril lähti pois piiristämme edes katsomatta suuntaamme. Hän käveli pari huoneen päähän katsomaan jotain seinälle nostettua taulua ja jäi itsepäisesti kädet puuskassa tuijottamaan sitä. Katsoin vähän aikaa hänen peräänsä hämmentyneenä ja käänsin sitten huolestuneena katseeni Nanetteen, joka ei ollut siinä vaiheessa puhumassa.

”Olemmeko tehneet jotain väärin, ” kysyin tytöltä osoittaen samalla Avrilin suuntaan. Nanette kurkisti osoittamaani henkilöä ja pudisti sitten päätään.
”Tuskin. Eiköhän kyseessä ole vain alun ujoutta. Kyllä hän vielä uskaltaa tulla porukkaan, ” hänen äänestään puuttui varmuus, mutta selityksenä se kävi ja sain syyn keskittyä johonkin muuhun. Aikaahan olisi yhä, Avril tutustuisi meihin pakostakin vielä tämän päivän aikana.

Keskipäivän ruokailuun mennessä se alkoi jo tuntua typerältä ajatukselta.

Ruokasali oli alakerroksessa ja sinne mahtui helposti koko koulun 300 oppilasta, jotka tulivat paikalle vähän milloin sattui. Salin katto oli pelottavan korkealla epämääräisistä syistä ja salin jokainen pöytä oli pyöreä, noin kuusi ihmistä mahtui sopivasti sen ympärille. Koska luokkaryhmät olivat niin tiiviitä ja vakaantuneita, monet jotka söivät ruokalassa, söivät oman ryhmänsä kanssa. Tämän takia jokaiselle luokalle oli kehittynyt oma pöytä, jonka muut ryhmät tunnistivat olevan jonkun toisen eikä kukaan sen takia mennyt sen ääreen istumaan välttääkseen yhteenottoja. Vaikka sinä päivänä satuimme tulemaan hieman myöhässä paikalle, oli ”oma pöytämme” vapaana niin kuin aina.

Sen päivän ruuaksi oli valmistettu jonkinlaisessa valkoisessa maustekastikkeessa tarjoiltavaa paistettua kalaa. Koska vanhempamme olivat maksaneet meidät tähän kouluun, oli korkeaan hintaan kuulunut myös ruuan hinta ja sen takia ruuan taso olikin korkealla. Valittajia oli harvoin, sillä jokainen löysi aina jotain mistä piti. Ja jos ei pitänyt, niin sai luvan painua kaupungille tai kärsiä nälästä. Vaihtoehtoja oli, kenenkään ei tarvinnut kärsiä seuraavaa kuutta tuntia nälässä. Tuntien välissä olevien taukojenkin aikana ehti metsästää jotain syötävää, jälleen mennen joko kaupungille tai tullen alakertaan, jossa tarjoiltiin jonkinlaista välipalaa, harvahan jaksoi niin pitkää aikaa ilman ruokaa.

Jokainen joutui kantamaan omat ruokansa pöytään puisella tarjottimella ja siinähän me olimme kohta koko luokka miinus Lili ja Avril. Kukaan ei osannut keskittyä puuttuvaan kaksikkoon, sillä Iasonin ja Naneten kinastelu oli paljon kiinnostavampaa. Yksinkertaisesti he olivat riitaantuneet siitä, että Iason muka oli ottanut liikaa ruokaa. Luulin koko jutun alkaneen vain vitsistä, joka vain eteni pidemmälle.

Oli melkein turha sanoakaan, mutta heti kun Lili ja Avril astuivat sisään ruokasaliin, minun katseeni kiinnittyi heihin. Nanette ja Iason saivat sen aikaa ihan vapaasti puhua asiasta: ”Koska se on jo maksettu niin minkä takia en voisi syödä sitä niin paljon kuin haluan”, kun minä seurasin luokan viimeisen kaksikon menemistä. Lili otti ruuan ensimmäisenä ja kipitti lyhyillä askelillaan koko huoneen poikki pöytämme ääreen. Hän istui vierelleni ja huahti.

”Anteeksi, tullaan vähän myöhässä, ” Lili kertoi asetellessaan samalla tarjottimellaan olevia esineitä siistimmin, ”Winstead-”
”Tohtori!” Huomautti Iason ihan piruuttaan kesken taistelun. Lili katsoi luokkalaistaan todella pitkään kummastuneena.
”… Tohtori… Winstead siis tuli vastaan käytävällä ja piti puhuttelun eilisestä. Sanoi, että selvisin tästä tilanteesta vain onnistuneella kokeella. Yritti kyllä saata selville, että mistä minä olin muka luntannut. Mikä siinä on, että jos saa täydet pisteet kokeesta niin heti syytetään lunttaamisesta, ” Lili naurahti ja kaivoi taskustaan pussillisen Yarrowin äidin työpaikalta saatuja makeisia joita hän söisi ruuan puitteessa.

”Ei se ole oikea ongelma, ” Iason tuhahti osoittaessaan Liliä haarukallaan, ”minua on syytetty lunttaamisesta joka kerta kun saan pisteitä yli puolenvälin.”
”Ja vain silloin jäit oikeasti kiinni kun olit kopioinut sanasta sanaan minulta, ” huomautin.
”Jotainhan niistä pitää oppia, ” Iason nojautui taakse ja avasi käsillään mielikuvitusnäytön ylleen, ”Älä kopioi Jerryltä, jos kopioit niin muista muokata lauseita.”
”Miksi te kaksi ette vain voi opiskella, ” Nanette toimi jälleen ainoa järkemme äänenä.

”Koska kyllä sinä tiedät, ” Iason kertoi, ”minua ei kiinnosta olla täällä. Tätä paikkaa sanotaan yleissivistäväksi, mutta oikeasti ainoat yleissivistävät oppiaineet ovat murteet.”

Tässä vaiheessa oli varmaan hyödyllistä huomauttaa, että jokaisella saarella puhuttiin samaa kieltä, mutta murteet vaihtuivat meren yli mennessä. Esimerkiksi visbyläiset laittoivat jokaiseen haluamaansa väliin i:n ja niin edelleen.

”Toisekseen opettajilla on aivan sama miten me opimme heidän tunneillaan. He tekevät työnsä ja näyttäytyvät tunniksi luokan eteen, saaden siitä sitten palkkansa, joka on muutenkin epämääräisen korkeana. Viimeiseksi, loppukokeissa saa käydä tekemässä valitsemansa aineet. Jos et vieläkään satu tietämään, minä en aio tuhlata sitä minulle itselleni turhiin aiheisiin kuten kemiaan ja fysiikkaan, vaan keskityn mieluummin murteisiin joista minulle on oikeasti hyötyä tulevaisuudessani, sillä en aio jäädä tunkkaisiin labroihin vaan minä haluan toimimaan ihmisten kanssa. Olenko selittänyt itseni tarpeeksi selvästi?” Iason kertoi vakaumuksella, jota hänestä ei aina irronnut. Hän sai selityksellään Naneten hiljaiseksi.

”Joten, Nane. Mikä sinusta tulee isona? Mihin sinä tarvitset Winsteadin, tohtori Winsteadin opetuksia?” Hän jatkoi ivallisesti. Nanette nielaisi ruokansa, jota oli jauhanut jo hyvän aikaa ja kertoi oman tulevaisuutensa haaveilevalla äänellä.
”Isoisäni omisti korjaamon, ja se on nyt siirtynyt serkulleni. Olen istunut siellä auttamassa pienestä lähtien, ja serkkuni on luvannut minulle työpaikan sieltä, ” hänen katseensa tarttui jonnekin kaukaisuuteen eikä Nanetesta kuulunut hetkeen mitään. Iason näytti siltä, että hän olisi halunnut vielä kuulla jotain kommenttia opiskeluun, mutta minä pääsin keskeyttämään kaiken keskustelun pöydästä huomatessani yhden pienen epäkohdan.

”Lili, mihin jätit Avrilin?” Tietenkin se olin minä kuka huomasi tämän. Kukapa muukaan… Lili säpsähti hereille ja katsoi äkkiä ympärilleen. Avril oli tullut hänen perässään, sen minäkin olin huomannut, mutta nyt koko tyttö oli kadonnut.
”Tuolla…” Lili vastasi kysyvällä äänellä ja osoitti jonnekin taakseni. Käännyin ympäri, ja pienen etsimisen jälkeen löysin luokkamme uuden oppilaan aivan toiselta puolelta ruokalaa. Hän istui siellä yksinäisenä tyhjän pöydän äärellä, selkä kääntyneenä meihin.
”Eikö hän huomannutkaan meitä?” Yarrow kysyi.
”En tiedä, mutta ei hän yksin voi jäädä!” Lili puuskahti, nappasi tarjottimensa ja kipitteli verkkaasti Avrilin luokse.

”Pitäisikö meidänkin mennä?” Yarrow kysyi hetken päästä. Pompin hetken aikaa itsekseni kahden vaihtoehdon välillä. Toisaalta tahdoin tutustua Avriliin, mutta toisaalta minua alkoi hermostuttaa se selvä asia, että hän vältteli meitä.
”Olkoot, ” Iason murahti ja keskittyi kalaansa, ”pysykööt omassa seurassa jos haluaa.”

Tietenkin minun piti tehdä aivan toisinpäin kuin Iason sanoi. Mitään kommentoimatta otin oman tarjottimeni ja siirryin itsekin toiselle puolelle.
”Olisitte nyt tulleet molemmat samaan pöytään~!” Ilmoitin iloisella äänellä (niin ainakin se minulle itselleni kuulosti), kun pääsin Avrilin ja Lilin pöydän ääreen. Otin itselleni paikan Lilin vierestä ja huomasin heti tutun reaktion Avrilissa: Hän oli jälleen jähmettynyt paikallensa ja kääntänyt heti katseensa jonnekin muualle kuin sinne missä minä olin.
”Meinattiinkin, ” Lili sanoi jälleen yhtä reippaasti kuin aina, ”mutta niin siis, mitä olit sanomassa?” Hän kysyi Avrililtä. Käänsin katseeni vastapäätäni olevaan tyttöön, joka katsoi puolestaan aivan lyhyen hetken Liliin kasvoillaan tappavanvakava ilme.

”Että mielestäni tämä kala on pahaa, nähdään luokassa.” Hän tiuskaisi, otti tarjottimensa ja häipyi paikalta. Jäimme Lilin kanssa vain tuijottamaan hänen peräänsä.
”Mitä… Juuri tapahtui?” Lili ihmetteli.

Minua ei enää ihmetyttänyt. Nyt minulle alkoi jo olla selvää ketä tässä välteltiin. Minua. Tunteeni heittivät noppaa hetken ja yrittivät päättää mikä tunne tulisi päällimmäisenä, ja kohta muiden tunteiden joukosta alkoi kohota ärtymys mukanaan kysymys: ”Miksi?” Mitä minä muka olin ehtinyt tehdä ihmiselle, jonka olin tietänyt olevan olemassa aika tarkkaan yhden päivän.

Kysymys ja vastauksen puute vaivasi minua koko lopun viikkoa. Yritin jatkuvasti korjata tilannetta tai ainakin selvittää sitä omalla käytökselläni: Lyöttäydyin tyttöjen mukaan kaupungille mennessä, pyrin olemaan aina samassa porukassa missä Avrilkin ja pariin kertaan yritin jopa puhua hänelle. Jostain syystä hän kuitenkin koko viikon ajan kääntyi pois luotani, jätti vastaamatta kysymyksiini ja sulki minut kokonaan ulos maailmastaan.

Minun kaltaiselle henkilölle se oli hirveää. Vielä hirveämpää kuitenkin oli, ettei koko muu luokka tuntunut enää ensimmäisen päivän jälkeen huomaavan sitä lainkaan. Kaikki muut alkoivat jo tulla tämän uuden oppilaan kanssa juttuun: Lilistä ja Avrilistä ehti jossain välissä muokkautua ehkäpä jopa parhaat ystävykset, Nanette auttoi häntä tutustumaan muihinkin luokkiin ja Iasonkin alkoi muokata alkukäsitystään positiivisemmaksi. Ainoa, jonka en huomannut lisäkseni pärjäävän jollain lailla viikon kuluttua Avrilin kanssa oli Yarrow, mutta Yarrow oli aina Yarrow eikä hänestä saanutkaan ikinä mitään selvää. Aloin oikeasti huolestua ryhmästämme kun seuraavan kuluvan viikon aikana minä ja Yarrow menimme aivan kahdestaan syömään kaupungille.

Kyse ei voinut olla ujoudesta, sillä alkoi olla täysin selvää, ettei Avril ollut ujo. Hän oli oikeasti aivan yhtä puhelias kesken tunnin kuin Lilikin, ja heillä kahdella kuulostikin olevan aivan jotain omaa hauskaa tuntisin, johon me muut emme edes kuuluneet. Ainoa, jonka jälkeen hän ei jostain syystä kommentoinutkaan mitään keskustelussa, olin minä. Joskus nimittäin vaikkapa Iason saattoi kuvitella sanoneensa opettajalle jotain hauskaa ja Avril kommentoi siihen päälle sitten jotain näsäviisasta. Minä taas kykenin sanomaan opettajalle ihan mitä halusin, mutta hän oli jopa näytteli, ettei ollut kuullut mitään.

Ehkä oli ihan hyväkin olla välillä ihan vain Yarrowin kanssa. Suoraan sanottuna minua ärsytti se, että kukaan kolmesta edellä mainitusta ei osannut enää lainkaan keskittyä minuun edes alimmalla tasolla. Aivan kuin kaikkia olisi alkanut yllättäen kiinnostaa vain Avril ja mitä Avril sanoi. Olin saanut todettua Iasonille huolestumiseni luokan yhteishengestä, mutta hän oli vain nauranut minulle ja väittänyt minua mustasukkaiseksi uutta oppilasta kohtaan joka sai kaiken huomion. Väärin, sillä enhän minä ikinä saanut mitään huomiota.  Olin kuin pelkkä rivikäyttäjä Iasoniin ja Liliin verrattuna, joten mitä minä muka tässä menetin?

Antoi niiden kolmen pyöriskellä Avrilin ympärillä aivan niin paljon kuin he itse halusivat, minä sen sijaan nautin ahdistavasta hiljaisuudesta Yarrowin kanssa.

Huokaus.

Karamellin värinen kokoushuone tuntui jopa ahdistavan tylsältä ilman Iasonia huutamassa vastapäätä. Olimme molemmat, minä ja Yarrow, unohtuneet täysin omiin ajatuksiimme, eikä ainakaan toistaiseksi kumpikaan tuntenut tarvetta puhumiselle. Lopulta minua alkoi ahdistaa koko oma tilanteeni ja myös ympärillä vallitseva täydellinen hiljaisuus, vaikka heti oven ulkopuolella olikin täysin kiireinen päivä menossa. Niinpä minä rikoin hiljaisuuden palaten aiheeseen, jonka olimme käsitelleet muiden kanssa viikkoa aikaisemmin.

”Yarrow, ” hiljaisuuden rikkominen tuntui sinä päivänä jokseenkin hankalalta, ”mikä sinusta tulee isona?” Kysymys oli kummallinen, mutta pöydän toisessa päässä istuva ruskeahiuksinen poika sai sillä hetkeksi mietittävää. Lopulta hän myös vastasi, eikä vain yhdessä sanalla niin kuin olin olettanut.

”Tutkija… Historiantutkija. Vuorikiipeilijä. Historiantutkijavuorikiipeilijä. Aion löytää ensimmäisenä jumalatar Beadinen linnan rauniot.”

Minulta meni hetki sulatellessa kuulemaani ja siitä sulautuessani huomasin suuni loksahtaneen auki.
”Todellako? Miksi?” Kysyin hämmästyneenä. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässään Yarrow ryhdistäytyi ja lähti kertomaan asiasta, jolla oli oikeasti jotain merkitystä hänelle.

”Sinä tuskin tiedät mitään jumalatar Beadinen taruista, joten minun on aivan turha-”
”En, mutta kerro vain, ” minä estin ”minua kiinnostaa kuulla.” Yarrow katsoi minua hämmentyneesti ja päätti aloittaa aivan alusta.

”Jumalatar Beadine oli yksi maailman mukana syntyneistä kaiken hallitsijoista ja hän oli viimeinen jumalhenkilö joka oli vielä elossa ennen kuin ihmiskunta tuhoutui ensimmäistä kertaa. Ikinä elämänsä aikana hän ei puuttunut ihmisten elämiin vaan hän mieluummin liikkui heidän joukossaan aivan kuten kuka tahansa toinen olento. Muut jumalat tuhlasivat aikaansa juhlien ja sotien keskenään, mutta Beadine piti ihmisiä kaltaisenaan. Hänen kerrottiin asuvan korkean vuoren rinteellä linnassa, jota ympäröi ikuinen kesä korkeudesta huolimatta. Jokainen eksynyt sai majoittua hänen linnassaan yli yön jos tahtoi.”

”Eräänä päivänä kun muut jumalat olivat jo tuhonneet toisensa, eräs jumalaton mies nousi kapinaan Beadinea vastaan ja pakotti tämän pakoon linnastaan. Jumalatar piiloutui ihmiskunnalta, joka hitaasti alkoi kääntyä häntä vastaan miehen johdatuksen mukana. Tuli kuitenkin vaihe, jolloin hän luopui pakenemisestaan ja paljasti olemassaolonsa uudelleen ihmisille. Tällä välin häntä vastaan noussut mies oli jo ehtinyt nousta koko maan valtaan ja hän oli nimennyt itsensä ensimmäiseksi kuninkaaksi Beadinen valtaistuimella. Jumalattaren tultua esille maanpaostaan tämä kuningas käski alamaisiaan tuomaan tämän itselleen, jotta kuningas saisi vallattua itselleen jumalattaren voimat.”

”Niin kävikin. Jumalatar Beadinen voimat jakautuivat kuninkaan kanssa ja miehestä tuli melkein jumalten kaltainen. Sillä voimalla hän olisi saanut valtaansa myös muut maat ja kansat. Toisin kuitenkin kävi, eikä ihmisruumis kyennyt pitelemään jumalten voimia sisällään ja mies katosi maan päältä. Jumalatar Beadine omat voimansa kaikkien ihmisten kanssa, jotka olivat nousseet häntä vastaan saavuttaakseen viimeisen kostonsa. Tämän jälkeen hän istui takaisin valtaistuimelleen sen ainoana omistajana ja jäi katsomaan viereltä, miten ihmiskunta, jonka taitamattomiin käsiin oli annettu voima tuhota itsensä, alkoi hiljalleen horjuttaa omaa maatansa. Jumalten voimia käyttäneet ihmiset tuhosivat toinen toisensa, ystävä kääntyi ystävää vastaan, aivan kuten jumalat olivat tehneet itselleen vuosisatoja aiemmin. Ne, jotka kieltäytyivät käyttämästä jumalattaren julmaa lahjaa, pelastuivat tuholta ja saivat jatkaa elämäänsä uudessa valtakunnassa.”

”Nykyään yhä kerrotaan, että jumalatar Beadinen linna odottaa yhä korkeuksissa ihmiskunnan viimeistä tuhoa. Ja minä haluan löytää sen ja jumalattaren sieltä yhä istumasta ja odottamasta.” Yarrow kertoi. Osasin vain räpytellä silmiäni.

”Uskotko sinä todella tuohon kaikkeen?” Ihmettelin. Yarrow nyökkäsi hitaasti.

”Mielestäni Lili todisti tämän kaiken todeksi viime viikolla, ” hän väitti. Katsoin häntä kysyvästi ja hän jatkoi tarinaansa.

”Muistatko kun hän puhui niistä ’elementeistä’? Kirjoituksissa on jatkuvasti mainintoja ihmisistä, jotka tuosta vain kykenivät nostattaa tulvia tai polttaa kyliä altaan. Mitä jos nämä Lilin ’elementit’ ovatkin jumalatar Beadinen viimeinen lahja ihmiskunnalle ennen vaipumistaan uneensa? Jospa meissä jokaisessa on sisällämme voima muuttaa maailmaamme, mutta olemme vain unohtaneet miten se toimii. Ehkäpä jokin vuosi joku vielä oppii jälleen käyttämään omaa voimaansa ja kuka ties, maailma tuhoutuu jälleen.”

Jostain syystä mieleeni tupsahti vanhan saarnaajaukon ääni ja varoitukset, sekä oma kiinnostukseni menneiden aikojen vuodenaikojen kuningattariin.

”Nyt minun pitää ihan kysyä omasta kiinnostuksestani, että liittyvätkö vuodenaikojen kuningattaret jollain lailla tähän elementtisotkuun?”
”Prinsessat.”
”… Mitä?”

”Vuodenaikojen prinsessat. Ei kuningattaret. Yleinen väärinuskomus. Kuningattaria ei voi olla valtakunnassa kuin yksi. Mutta kyllä, jollain lailla vuodenaikojen prinsessat liittyvät jumalatar Beadineen. Heidän kuningaskuntansa perustettiin sekasortoisen ajan keskelle, jolloin jumalattaren lahja alkoi jo unohtua ja ihmiskunta tarvitsi uutta hallitsijaa. Uusia maita oli siihen aikaan neljä: Talvi, Kesä, Kevät ja Syksy. Kerrotaan, että esimerkiksi siellä missä esimerkiksi Syksy hallitsi, siellä kevät kuoli joka päivä ja ikuisesti siirryttiin lähemmäs talvea, mutta tippuvat lehdet eivät ikinä loppuneet eikä lumi ikinä tullut. Eikö se kuulosta jonkinlaisen jumalallisen voiman hallinnalta?”

”Epäilen, että jokainen neljästä prinsessasta sai itselleen syntyessään voiman hallita omaa vuodenaikaansa. Kirjoitusten mukaan oli tärkeää, että kuninkaalliselle perheelle syntyi tasan neljä lasta, joista vain yksi sai astua aviolle ja hänestä tulisi seuraava hallitsija seuraavan prinsessan aikuistumiseen asti, jolloin valittiin uusi vuodenaika hallitsemaan muita.”

”Vai niin, ” huoahdin nojautuessani pois pöydän ääreltä, ”ja mihin tämä täydellinen valtakunta sitten tuhoutui?” Jotenkin oletin tähän väliin tulevan pitkän tauon kun Yarrow olisi joutunut miettimään jonkun keksityn vastauksen. Pitkää taukoa ei kuitenkaan tullut, vaan vastaus tuli aivan suoraan.

”Sotaan, ” hän kertoi, ”sotaan, joka nostatti veden pinnan. Tiesitkö, että Kevään valtakunta on löydetty meren pohjasta?”

Nielaisin sillä hetkellä ilmaa väärään kurkkuuni ja jouduin yskimään järkytystäni pois. Yarrow näki hyvän tilaisuuden pitää pienen tauon, ja jatkaa siitä sitten suoraan.

”Se on Minyan ja Goan välisessä meressä. Vuosisadat ovat jättäneet paikalle vain umpeen kasvaneita raunioita, mutta isäni on siellä tälläkin hetkellä sukeltamassa todisteita valtakunnan olemassaolosta ylös.”

”Oikeastiko?” Yritin yhä selvitä aikaisemmasta tiedosta.
”Oikeasti. Mekin asumme tällä hetkellä entisen valtakunnan jäännöksillä.”
”Mitä?”

Yarrow otti aikaa vastatakseen tähän kysymykseen ja nousi sen ajan ottamisen takia ylös tuoliltaan, luisuen sitten lattian poikki huoneen ainoalle ikkunalle, josta paistoi sisään talvinen lumihanki.
”Ehkä tuhat vuotta sitten taivaanamme olisi ollut monta kilometriä lunta ja jäätä, joka pidätteli lämpöä sisällään. Yllämme jatkuisi ikuinen talvi ja meitä turvassa pitäisi Talven hallitsija, jolla oli ylivoimainen ase sille päivälle jos sota vuodenaikojen välillä syttyisi.”

Osasin vain tuijottaa miten luokkani hiljaisin henkilö kertoi täydestä sydämestään tarinaa menneisyydestämme, jota yksikään historiankirja ei osannut selvästi oikein. Minusta alkoi tuntua, että meiltä jopa pimitettiin totuutta jos se oli avoin jollekin niin Yarrowmaiselle kuin Yarrow.
”Sodan tultua vesi nousi ja muut kansat katosivat. Tiedätkö mistä se johtui?” Yarrow kysyi minulta. Pudistin päätäni täydellisen hämmentyneenä hänen tarinastaan. Oikeastaanhan tiesin, sillä sitä oli opetettu meille aina: Veden pinta oli noussut taivaalta tipahtaneen taivaankappaleen jälkeen niin radikaalisti, että ihmiskunnan oli pitänyt paeta vuorille. Tämä kuului ihan perusopetussuunnitelmaamme, se oli tieteellinen totuus.

”Jäänä olleesta lumesta. Kun se suli, vedenpinta nousi ja kadotti kaiken alleen.” Yarrow täydensi tarinansa.  Mieleni, johon oli pakotettu tieto taivaankappaleesta, pisti vastaan, ja naurahdin tälle kaikelle tiedolle ajattelematta lainkaan Yarrowin tunteita.
”Oletko muka aivan tosissasi, että tässä meidän päämme päällä olisi muka voinut olla kasa jäätä, joka oli vain yllättäen sulanut? No, miksi vesi ei täyttänyt ensin laaksoa?”

”Viimeistä en osaa selittää, ” Yarrow huokaisi surkeana, ”sen takia haluan löytää Beadinen linnan. Uskon, että sieltä löytyy ratkaisu kaikkiin kysymyksiin. Mutta kyseessä ei ollut vain kasasta jäätä. Koko Startfordin alueen kattona oli jäälinnake. Se oli monen kilometrin korkuinen. Mieti kuinka paljon vettä jo pelkästään yhdessä purossa virtaa. Startford on ympärysmitaltaan 38 kilometriä suuntaansa. Jos siihen lisätään vielä kymmenen kilometriä jäätä ja yllättäen se kaikki vain lisätään mereen. Pinta nousee koko maailmassa yli sen verran kuin olisi tarvetta hukuttamaan 80% pinnalla olevasta maasta!”

”Onko jään olemassaololle minkäänlaisia nykypäivän todisteita?” Irvailin, kun yritin epätoivoissani etsiä Yarrowin tarinasta jotain heikkoa kohtaa. En tainnut silläkään kertaa osua oikeaan kysymykseen, sillä hymy vain levisi haastateltavani huulille. Se oli jokseenkin karmivaa.
”Kaikki Startfordin vuoret ovat täynnä merkkejä siitä, että jokin on pusertanut niitä, mutta vain laakson puolella. Jää on ollut siinä ja levinnyt pakottaen vuoria kasaan.” Sillä hetkellä Yarrow nojasi pöytään molemmilla käsillä ja katsoi minua suoraan silmiini kuin vakuuttaen minua tästä asiasta. Huokaisin, ristin käteni pöydälle ja yritin puhua järkevällä äänellä.

”Jos merkit ovat näin selviä, ” sanoin rauhallisesti ja järkeilevästi, ”niin miksi opiskelemme valheita koulussa?”
”Koska joku on päättänyt niin, ” Yarrow matki rauhallisuuttani, ”joku ohjelmoi sitä mitä meille opetetaan. Aivan kuin olisi jotain, mitä meidän ei haluta tietävän. Aivan sama kuin jumalattaren lahjan kanssa, joku on salaliitossa normaaleja ihmisiä kohtaan. Tiedätkö kuinka monta ihmistä katoaa sen jälkeen kun heidän raportoidaan tehneen jotain yliluonnollista?”
”En?”
”Kymmeniä vuodessa. [i]Kymmeniä[/i] ihmisiä katoaa vain jonkin suuren salaisuuden takia.”

”Jos olet kerran noin viisas, ” tuhahdin, ”niin mikä on tämä suuri salaisuus?”
”Mistä minä sen tiedän. Se on salaisuus. Ehkä jokin taho haluaa pitää jumalattaren lahjan piilossa ihmisiltä, ettemme tuhoaisi toisiamme. Kuka sen tietää?”

Yarrow oli tosissaan. Hän oli täysin tosissaan. Tämä oli maailma jossa hän eli joka päivä palatessaan kotiin, tämä oli hänen todellisuutensa. Eikä minusta enää ollut sitä vastustamaan kaikkien hänen kertomien faktojensa jälkeen. Oliko totta, että meille opetettiin vääriä asioita koulussa, ettemme vahingossa tappaisi toisiamme. Tai, ehkä ei niin vahingossa…

Käteni valui pöydän alle automaattisesti ja laskeutui sytyttimeni päälle. Voisiko tämä kaikki todella olla totta, kaikki Lilin kertomasta Yarrowin kertomaan? Jos olisi, niin silloin minulla olisi oikeasti voima hallita tulta, kuten Lili oli väittänyt. Pystyisinkö todellakin? Olin jo ehtinyt viikon aikana hyväksyä ajatuksen siitä, että tuli todella oli elementtini, sillä sen läsnäololla oli minulle rauhoittava merkitys, mutta… Mutta…

”Entä kivet?” Kysyin aivan jostain käsittämättömästä syystä, kun muistin jälleen Yarrowin tiuskahduksen saarnaajaukolle:

[i] ”Hän on väärässä. Beadinen kivet eivät ikinä kerro totuutta.”

”Kylmä henki saapuu! Hän nousee vastustamaan teitä, ja vain se, jolla on voima sielussaan kukistaa hänet kaltaisenaan, on pelastava sinutkin! Ja sinut, ja Sinut! Lapseni, katsokaa vuorille, kumartakaa kylmyyttä, sillä se on tuotu meidän tuomioksemme. Mikään ei auta jos-”

”Emme syö lunta? Kuulitko tuon kiviltä?”[/i]

”Beadinen kivet?” Yarrow tarkensi otsa kurtussa, mutta sitten hänen hymyili karmivasti, ”kun ihmiskunta petti Beadinen, ei hän voinut enää luottaa mihinkään elolliseen joten hän kysyi maailman tapahtumista kiviltä. Ne auttoivat häntä kukistamaan myös sen jumalattoman miehen, joka kruunasi itse itsensä. Hän ei näet tiennyt, että kivet eivät ikinä kerro totuutta. Ne valehtelevat alvariinsa. Jos niiltä vaikka kysyisi päivä säätä, vastaus olisi päinvastainen.”
”Mitä…?” Tätä oli jo suhteellisen vaikea sulattaa. Puhuvia kiviä? Olikohan mahdollista, että Yarrow oli sittenkin hullu?

”Kiviä ei ole tehty puhumaan, ” hän kertoi yhä hymy suussaan, ”siksi ne alkoivat heti valehdella kun ne oppivat puhumaan. Jos niissä lukee jotain, niin silloin se on totuus, sillä kukaan ei lähde kaivertamaan valhetta niinkin kovaan aineeseen kuin kivi. Kalliosta voi lukea totuuden, muttei siltä voi kuulla totuutta.”

Istuin hetken tuijottaen paikallaan seisoskelevaa Yarrowia, joka tuijotti tiiviisti takaisin. Lopulta kyllästyin tuijotuskilpailuun jonka tiesin häviäväni ja otin sytyttimeni esille, naksauttaen siihen tulen. Yarrowin ilme tarkentui itsekseen palavaan liekkiin, joka lepatti hengitykseni mukana.
”Joten sinä väität, että jos minä tietäisin miten, niin voisin polttaa koko Startfordin tällä liekillä, juuri tällä hetkellä?”
”Ja epäilemättä kuolisit samalla, ” Yarrow totesi nyt jo paljon rauhallisemmin, ”katoaisit, lopettaisit olemisen, jäisit ikuisesti taistelemaan itseäsi vastaan liekkinä tulimeressä jota ei saisi loppumaan.”

A/N 14 215

Luku 3 (end)

Jumalattaren lahjalla on veronsa…” Hänen äänensä vaipui toiseen maailmaan lauseen kulkiessa loppuun ja hiljalleen hän alkoi päästä takaisin omaan hiljaiseen maailmaansa. Tajusin aikaisemman hiljaisuuden palanneen huoneeseen ja jättäydyin sen vietäväksi.

Miettiväinen hiljaisuus pysyi ympärilläni aina kouluun palaamiseen asti. Olin jäänyt odottamaan tunnin alkua luokan G kanssa, sillä toistaiseksi minua ei huvittanut mennä porukkaan, jossa minua ei ollut. Elliot ja Eddie olivat oikeastaan hauskempia ihmisiä kuin aina välillä muistin. Hetken ennen kuin tohtori Winstead edes tuli paikalle ehdin jo toivoa, että nämä kaksi rinnakkaisluokkalaista olisi tullut minun ryhmääni mieluummin kuin tuo Avril.

Winstead kuitenkin saapui paikalle ajoissa ja mukanaan vain huonoja uusia joskus tunnin alun jälkeen. Jokainen sitä ennen kuitenkin etsi oman paikkansa luokasta ja hetken minua jo ehti huojentaa kun Iason tuli normaalisti viereeni.

”Mihin te oikein katositte ruokatunnilla, ” hän kuiskasi ennen kuin opettaja ehti aloittaa minkäänlaisen opetuksen.
”Kahvilaan, ” tokaisin hiljaisella äänellä.
”Ettekä pyytäneet minua?” Iason kysyi pettyneenä.
”Sinä et kuunnellut meitä vaan menit tyttöjen pyynnöstä ruokalaan, ” tiuskaisin.
”Ai, anteeksi, en tainnut kuulla.”

”Ja takapenkin rakastavaiset olkaahan hyvä ja hiljentykää~.” Winstead ilmoitti meille.  Iason nojautui kauemmas minusta ja risti kätensä puuskaan, antaen näin tohtorille luvan aloittaa tyhjäpäinen selittämisensä aiheensa, jota tuskin kukaan ymmärsi, mutta jonka läpikäyntiin annettiin lopputunnista tarkempia ohjeita.

”Nyt kun te olette ymmärtäneet tämän aiheen niin hyvin, niin ensi tunnille olisikin mukava jos tekisitte paritehtävän. Teitähän on nykyään taas näin kauniisti parillinen määräkin.”

Iason siirsi tuoliaan automaattisesti lähemmäs minua osoittaakseen valinneensa parin. Myös tyttöjen kesken oli havaittavissa jonkinlaista silmäpeliä, mutta minä osasin jo painaa pääni alas odottaessani pahinta. Kaikki tapahtui kuin jonkin kliseisen rakkaustarinan käsikirjoituksessa ja tämä tästä näytelmästä nyt ainakin vielä puuttui:
”Ehei, ” tohtori Winstead sanoi parinvalinnoillemme sormiaan naputellen, kuin häätäen meitä kaikkia irti toisistamme, ”kolme poikaa ja kolme tyttöä. Minusta tämä toimisi parhaiten jos saisimme tyttö-poika parit. Sääli kyllä rikkoa Kingin ja McBarcan ihanneromanssia, mutta on aika teidänkin pariutua välillä tyttöjen kanssa.”

”Ei onnistu, ” Iason lähti leikkiin mukaan, ”me näet olemme jo kihloissa. Et voi pakottaa meitä olemaan vastakkaisen sukupuolen kanssa.” Etupenkistä Lili nauroi Iasonin kommentille kirkkaalla äänellä.
”Voinpas. Iason, sinä olet tämän tehtävän aikana Lilin pari-”
”Käy sittenkin, anteeksi Jerry, joudun eroamaan sinusta, ” Iason heitti kommentin nopeasti väliin. En vieläkään reagoinut millään lailla ympärillä tapahtuvaan keskusteluun vaan puristin käsiäni nyrkkiin piilossa. Älä laita minulle Avrilia hyvä tohtori Winstead, anna armoa edes tämän kerran.

Tästä tapauksesta oli kaikki armo poltettu irti.

”Nanette ja Yarrow, te voisitte olla erittäin suloinen pariskunta ja silloin meille jää-”

Voi paska.

Ei se mitään haitannut. Nyt jos koskaan oli minulla hyvä tilaisuus tehdä yhteistyötä tämän uuden oppilaan kanssa, joka oli pääsemässä ensimmäisenä vihattujen ihmisten listalle minun maailmassani. Emmeköhän me tämän kerran voisi-

”Ei käy, ” vastalause tilanteeseen tuli jämähtämättömänä etupenkistä. Kohotin katseeni Avriliin, joka istui jälleen kerran selkä minuun päin ja katsoi sillä hetkellä suoraan opettajaamme.
”Eikö?” Winstead virnuili. Jos ei laskettu heidän kahden keskustelua, niin luokassa oli täysin hiljaista.
”Ei, ” kuului tiuskaus Avrilin suunnasta, ”en suostu tekemään mitään tehtävää tuon kanssa.”

Tuon kanssa? Enkö ole edes ihminen? Nyt tyttö menit liian pitkälle.

”Kyllä se käy ihan hyvin, ” ärähdin omalta paikaltani ja puhuin enemmänkin Avrilin takaraivolle kuin opettajalle, ”nämä parit kuulostavat ihan hyvältä.”
”Joku muu, ” Avril vaati opettajalta, ”tai voin tehdä yksinkin.”
”Mikä sinun ongelmasi on minun kanssani!?” Hermoni pettivät juuri sillä hetkellä. Vastaus? Vastausta en jälleen kerran saanut. Avril antoi kaikkien odottaa pienen hetken ja kommentoi sitten jotain aivan muuta.

”Minä en tee tätä tehtävää, ” hän puuskahti ja osoitti olevansa tosissaan noustessaan ylös paikaltaan ja painuessaan samalla hetkellä ulos huoneesta katsomattakaan ketään silmiin.

Minun sappeni kiehui, enkä halunnut sietää enää tällaista käyttäytymistä. Winsteadin huudoista välittämättä minä paiskasin oman tuolini altani, hyppäsin Iasonin ohitse ja juoksin Avrilin perään.

Käytävällä oli tyhjää, joten yhden luokasta karkurin perään oli suhteellisen helppo rynnätä.
”Hei, ” huusin kauemmas viipottavan tytön perään, joka ei kuitenkaan hidastanut matkaansa pois luokan suunnalta, ”HEI! Mihin oikein luulet meneväsi!?”

Tuttu kaava, ei vastausta, eikä edes merkkejä siitä, että hän olisi kuullut minua. Hänen mielessään minä en ollut siellä takana, minua ei ollut olemassa. Viha sytytteli liekkejään sisälläni ja sen tuoman raivonpuuskan aikana otin Avrilin kiinni ja takerruin häntä ranteesta pysäyttäen tämän matkan.
”Mikä hitto on ongelmasi kanssani!?”

Avril tuntui jollain lailla säikähtävän ja hän repi itsensä automaattisesti irti minusta. Ensimmäisen kerran yli viikkoon hän kääntyi minua kohti silmissään sellaista raivoa, että jos en itse olisi tuntenut sillä hetkellä omaa vihaani, niin olisin saattanut säikähtää.

”ÄLÄ KOSKE MINUUN!” Hän huusi suoraan päin naamaani.
”MIKSI!?” En edes tajunnut itse korottavani ääntäni, ”mikä sinun ongelmasi on!?”
”SINÄ!” Avril huusi nyt jo niin raivokkaasti, että viereisestä luokkahuoneesta joku ensiluokkalainen kurkisti meitä pelokkaasti.

Tarkentavat kysymykset, typerät kommentit, ja aivan kaikki kohtuullinen katosi mielestäni samalla hetkellä. Osasin vain tuijottaa pienen hetken ja sitten toistaa saman kysymyksen uudestaan.

”Miksi!?”

Avrilin olemus muuttui hetkellisesti. Hän näytti aivan pienen hetken kysyvältä, ja sitä seurasi hämmennys. Siitä sitten päästiin halveksivaan ja hän naurahti pilkaten minua.
”Ai sinä et tiedä, ” hän nauroi kylmänä kuin pakkasyö, ”eikö sinulle ole kerrottu?”

”Hyvä niin. Katson mielelläni kaukaa kuinka elät normaalia paskaa elämääsi tietämättömänä ja sitten eräänä kauniina päivänä se kaikki otetaan sinulta pois. On vain oikein että sinäkin tunnet maailmasi murenevan käsissäsi. Mutta sitä ennen en halua kuulla sinusta paskaakaan!”

Sain tuskin mitään vastauksia ja se tyhjensi mieleni aivan täydellisesti. Avril ei jäänyt odottamaan että kommentoisin yhtään mitään vaan jälleen sain nähdä vain hänen käännetyn selkänsä hänen poistuessa paikalta. Jäin tuijottamaan pitkälle eteeni tilanteesta tippuneena. Jossain todellisuudessa tohtori Winstead tuli perässämme käytävään hakemaan meitä takaisin, vaikka Avril oli ehtinyt jo mennä, mutta en kuullut hänen huutojaan. Omat ajatukseni puskivat epäselvinä järjen eteen.

Helpottava osa oli, että syy ei ollut ehkä minussa. Ainakaan kyse ei ollut mistään sellaisesta mitä en muistanut tehneeni, mutta selvästi minua silti vihattiin hyvästä syystä. Mikä se syy sitten oli, se ei näemmä kuulunut minulle, ainakaan toistaiseksi.

Katson mielelläni kaukaa kuinka elät normaalia paskaa elämääsi tietämättömänä ja sitten eräänä kauniina päivänä se kaikki otetaan sinulta pois.

Avrilin sanat takertuvat mieleeni loppu elämääni, mutta nyt ne vain häiritsivät minua kuulemasta Winsteadin: ”takaisin sieltä, vai lähdetkö suoraan rehtoria tapaamaan” ärähdyksiä. Mistä tietämättömänä, mitä minun piti tietää? Oli turhankin varmaa, että syy tälle kaikelle saisi minut vielä ajautumaan hulluuden partaalle jos en unohtaisi sitä.

Oli jo selvää, että Avril oli tullut tähän kouluun toisesta, ala-arvoisemmasta koulusta. Iasonista olin saanut sen verran irti, että Priveten perhe oli sattunut yllättäen rikastumaan ja sitä kautta olin löytynyt rahat koulunylennykseen. Voisiko tämä kaikki liittyä jollain lailla siihen? Avrilillä oli ollut oma elämänsä ja omat kaverinsa jossain toisaalla, mutta sitten hänet siirrettiinkin yllättäen yläluokkaan, johon hän ei ehkä tuntenut kuuluvansa. Mutta millä lailla se liittyi siihen, että vihan kohteena olin juuri minä, eikä kukaan muu. Minun perheeni ei juuri ollut millään lailla muita rikkaampi, vaan tiesin tarkkaan kuinka paljon vyötä jouduttiin kiristämään tänä vuonna, että viimeinen opiskeluvuoteni saatiin kustannettua. Jos jotain, niin olin ehkä tästä luokasta lähimpänä Avrilin omaa rahaluokkaa, jos otetaan huomioon sekin, että vaikkapa Yarrowin isä oli silläkin hetkellä sukeltelemassa Minyan lämpimissä vesissä.

Winstead tuli jo repimään minua takaisin luokkaan aivan kädestä pitäen, mutta en oikein vieläkään herännyt todellisuuteen. Minulle oli täysin tuntematon tunne olla vihattuna enkä osannut sen takia oikein reagoida tähän tilanteeseen. Miten käyttäytyä henkilöä kohtaan, joka on jo ilmaissut haluttomuutensa olla missään tekemisissä kanssani? Pitäisikö silti yrittää, vaikka ihan luokan oman yhteishengen takia? Pystyisikö epämääräinen Musta J pysyä kasassa vaikka kaksi sen ihmistä ei kyennyt toimimaan toistensa kanssa?

No olkoon sitten niin. Jos Avril halusi sotaa, niin hän sai sotaa. Päätin sillä hetkellä antaa hänelle haluamansa: Jos minä en ollut hänelle olemassa, niin hänkään ei ollut minulle olemassa. Jääköön yksin jos kerran niin halusi – mutta minun kavereitani et saisi. Ei kukaan pystyisi elämään kahden ihmisen välillä ja nyt oli Avrilin aika oppia jotain tästä sodasta.

Aloin palata normaaliin maailmaan vasta, kun istuin omalla paikallani ja Iason naputteli naamani edessä sormiaan yrittäessään herättää minua koomastani. Heti ensimmäisenä palauduttuani nostin katseeni tohtori Winsteadiin, joka katsoi meitä kahta vähän matkan päästä huolestuneen ärtyneesti.

”Kävisikö, jos tekisin sen tehtävän yksin?” Kysyin näköjään hämmentyneen sekaisella äänellä. Winstead paransi asentoaan ja katsoi minuun niin vakavasti kuin mies, jolla oli kaksimetriset hiukset, pystyi katsomaan.
”Näiden olosuhteiden puitteissa kyllä, jos osaat selittää että mistä tuossa huutokilpailussa oli kyse? Tarvitsen opettajanhuoneeseen nimittäin samperin moisen syyn tunnin häiritsemiselle, ja odotan tällä hetkellä mielenkiintoista selitystä, ” tohtori tai opettaja, mikä lie halusikaan olla, sanoi. Minä tuijotin opettajaa takaisin järkyttyneellä ilmeellä – joka oli syntynyt kasvoilleni huomaamatta – ja hiljalleen aloin ymmärtää koko luokan tuijottavan minua. Kukaan ei sanonut mitään, he vain odottivat.

Kallistin päätäni sivulle jälleen huomaamattani ja räpäytin silmiäni kerran.
”Tohtori Winstead, minä en kuollaksenikaan tiedä mistä tässä on kysymys, ” sanoin todenmukaisesti, ”ja nykyisten tietojen puitteessa kuolisin jos tietäisin.”

A/N 15 688

Luku 4 (koko pirun luku samassa! HAA!)

Maailma oli kylmä paikka elää.

Kuka enää palvoisi yksinäistä kulkijaa, joka ei ollut monen muun lailla ilmaissut olevansa hyödyksi ihmiskunnalle?

Jumalatar Beadine seisoi rauhallisena linnansa portailla ja katsoi alas maailmaan, jossa yksi mies maanitteli muita kaltaisiaan nousemaan jumalatattaren voimia vastaan. ”Yhdessä voimme voittaa tyrannin vallan, ” miehen huuto kuului. Minkä vallan? Mikä valta oli jumalattarella, joka istui yksinäisenä valtaistuimella, josta ei hallittu armeijoita eikä annettu käskyjä.

Muut miehet tarttuivat uuden johtajansa sanoihin ja uskoivat joka valheeseen.
 ”Niin, ” eräs uudista kannattajista osallistui kannustamiseen, ”meitä on kohdeltu julmasti! Nyt on meidän vuoromme ottaa valta omiin käsiimme.”
”Joten tule rinnalleni, ” mies, jonka hiukset olivat kuin ruskeinta mahonkia ja iho kalpea kuin kuolevalla, huusi kaikelle kuulevalle kansalle, ”nouskaamme yhdessä vuorelle ja ottakaamme haltuumme valtaistuin, jolle kuuluu ihminen.”

Beadine olisi voinut silläkin hetkellä iskeä taivaasta voiman, joka olisi murskannut tämän miehen, mutta jumalatar vain katseli. Iltaan mennessä miehet olivat etsineet piireistään tarpeeksi miesvoimaa ja yhdessä he lähtivät soihtujaan heiluttaen ylös rinnettä.

Jumalatar käänsi selkänsä häntä häätämään tuleville ihmisille ja palasi saliinsa. Hän jäi seisomaan aivan valtaistuimensa vierelle ja jäi odottamaan ihmiskuntaa rynniväksi sisään hänen kotinsa porteista. Vallan siirrosta innostuksen hurmiossa oleva kansa ryntäsikin sisään polkien oven allaan, joka oli sentään ollut laittamatta lukkoon aivan heitä varten. Kaiken joukon kärjessä muita ylväämpänä asteli koko joukon liikkeelle ajanut mies metallivartinen miekka ojennettuna kämmenellään uhkaamaan jumalatarta.

”Sinun aikasi on ohitse, ” hän julisti nähdessään kuinka jumalatar oli ajettu nurkkaan tuolinsa luokse, ”katsohan jumalatar, kuinka olen kääntänyt kaikki kansat sinua vastaan. Kuuntele, jopa pienemmätkin kivet ovat minun puolellani.”
”Yksi mies voi nousta kansan valtiaaksi ilman nimeä ja alkuperää. Mikä on kaikkien tuntema ja kaikki tunteva jumala sitä vastustamaan?” Jumalatar Beadine sanoi koko huoneessa kaikuvalla äänellä. Häntä vastaan nousseet miehet, jotka vasta äsken uhkuivat iloa, vavahtivat kuullessaan heille tutun naisen puhuvan äänellä, josta puuttui sympatia ja inhimillisyys. Vain heidän nimetön johtajansa astui lähemmäs uhkaamaan jumalattaren valtaa.

”Myönnät siis valtasi päättyneen ja annat sen meille ihmisille?” Tämä mies kysyi äänellä, joka ei vavahtanut lainkaan naisen puhuessa.
”Jos luulet olevasi siihen kykenevä, ” jumalatar sanoi rauhallisena ja pelkkänä häilyvänä kuvana hän osoitti suuntaa miehelle kohti tyhjää valtaistuinta, kadoten sitä myöten näkyvistä.

Ihmiset säpsähtivät hämmennyksissään ja kysyivät selitystä tapahtuneelle. Heitä johtanut mies vain kääntyi hymyilemään johdettavilleen ja kohotti käteensä puheeseen.
”Veljeni, jumalatar on väistynyt eikä enää ole korkeampaa voimaa kuin me itse. Rakentakaamme yhdessä meidän ihmisten maailma, jota saamme hallita itse juuri niin kuin haluamme.”

Niin hän kääntyi katsomaan säälivänä tyhjää valtaistuinta.
”Valta on niin hauras, niin helposti otettavissa itselleen. Takanani on seitsemänkymmenen kansan voima ja tuki.” Halu voimalle ja johtajan valalle loisti miehen silmissä kun hän astui ottamalleen paikalle.
”Uusi valtakuntakin tarvitsee johtajansa, johtaja tarvitsee alamaisensa. Kuka voisi olla pätevämpi kuin se, joka toi ihmiskunnalle sen voittoon johtanut sielu?”

”Kieltäisikö kukaan teistä minua ottamasta istuinta itselleni? Asettuisiko kukaan teistä tielleni jos nöyränä pyydän jälleen saada johtaa teitä, ottaa jumalattarelta jääneen valtaistuimen itselleni, joka sitä osaa hallita?”

Kukaan ei sanonut mitään, kukaan ei ehtinyt ymmärtää. Johtava mies peruutti askeleen.
”Ihmisen typeryys kuuluu hiljaisuudessaan, ” hän sanoi, ”se ei nouse oikeissa tilanteissa sanomaan vastaan. Oikea johtaja toi teidät tänne ja oikea johtaja vie teidät huomispäivään. Tänä iltana minusta tulee hallitsijanne, kuninkaanne ja minun sanani on kaikkein eläväin laki. Jokainen vastaani sanova menettäköön elämänsä, ja jokainen jumalattaren nimeen turvautuva kokekoon saman. Tästä päivästä lähtien jokainen kivi kääntyköön minun puoleeni, jokainen lintu lentäköön vain minun tyköni ja jos jokin elävä sielu vielä jokin päivä löytää jumalattaren muserretun hengen jostain, on se nainen tuotava eteeni.”

Käskettynä ihmiset palasivat maihinsa ja alkoivat toteuttaa uuden kuninkaansa käskyjä vastaan väittämättä. Uusi valtakuntien valtakunta alkoi hiljalleen kehittää omaa armeijaansa tuntematonta vihollista vastaan vain näyttääkseen oman voimansa ja siihen joukkoon liittyivät myös kaikki elävä ja elämätön, aivan kuten kuningas oli käskenyt. Kaiken keskellä jokainen luontoon tehty alkoi etsiä jumalatarta, joka oli kadonnut maan päältä.

Mihin jumalatar oli piiloutunut? Ensimmäisenä vastauksen sai selville pieni kiven murikka, joka oli joutunut meren sisuksissa pyörivän pinnan alaisten liikehdintöjen matkaan. Se pieni ressukka kulki aallokossa eteenpäin tietämättä suuntaansa, kunnes sen matka pysähtyi. Hitaasti se pieni avasi silmänsä ja katsoi ylös vain nähdäkseen jumalatar Beadinen, joutuneena yhtä syvälle meren pohjaan kuin se itsekin, vain istumasta ja odottamassa huomispäivää eilisestä tietämättömien kalojen kanssa.

Pieni kivi tiesi uuden valtakuntien valtakunnan kuninkaan määräyksen ja ajatteli hiljaa itsekseen, että tässä sillä olisi tilaisuus todistaa olevansa muita kiviä mahtavampi ja tehdä niin kuin kaikkia eläviä oli määrätty. Se otti vauhtia ja hyökkäsi jumalattaren kimppuun kaikella voimallaan.

Niin pieni se kivi kuitenkin oli, että jumalatar tunsi vain pienen tömähdyksen kyljessään. Siellä syvällä meressä hän kuitenkin jaksoi katsoa mikä tömähdyksen oli aiheuttanut ja näki pienen kiven ottamassa uudestaan vauhtia ja hyökkäämässä uudelleen hänen kimppuunsa.

Huvittuneena jumalatar kysyi: ”Mitä sinä teet?”
”Kuninkaan määräystä tottelen!” Kivi huudahti urheasti, ”ja tarkoituksen elämälleni ansaitsen.”

Kiven sinnikkyys huvitti Beadinea ja hän keksi sillä hetkellä juonen.
”Tahdotko sinä, mereen eksynyt kivenpalanen elämällesi tarkoituksen? Tahdotko olla niiden joukossa, joista vielä tulevaisuudessakin kuiskitaan?”
Pieni kivi oli hämmentynyt, mutta vastasi myöntävästi. Beadine nosti sen hiekan joukosta kämmenelleen ja antoi sille uuden käskyn.

”Tästä lähtien et saa kertoa totuutta. Mene kuninkaasi luokse, kerro hänelle olevasi epäluotettava kertoessasi aina valheen kysyessä. Kerro, ettet tiedä tulevaisuudesta mitään, ja että kuningas on tuleva menettämään kaiken minkä hän luuli saavuttaneensa. Hauku hänet monin tavoin ja anna hänen itsekeskeisyytensä olla vain moittimisen alla.

Kivi ymmärsi tehtävänsä ja Beadinen uudella opastuksella se päätyi lopulta kuninkaan linnaan, joka oli nyt koristeltu pelkällä kullalla ja hopealla, jonka ympäriltä kesän puut olivat hakatut ja jonka valtaistuimella istui kuningas ylväämpänä kuin koskaan. Kivi pieni pyöri kuninkaan jalkoihin ja sanoi:
”Oi kunnioitettu kuningas, ota minut alaiseksesi. Minä olen kivi, johon voi aina luottaa, joka ei ikinä kerro valhetta. Lahja minulle on annettu, lahja nähdä tulevaisuuteen ja olen nähnyt, kuinka teidän ylhäisyytenne nousee korkealle, jumalaksi asti. Kuninkaani, johtajani joka on niin pyhä ja kaiken kansan rakastama, annattehan minulle paikan viereltänne kun sitä niin sydämeni kaipaa.” Kivi ei ymmärtänyt mistä oli kyse. Se luuli sanoneensa aivan kuten jumalatar oli sitä käskenyt, mutta sanat vääntyivät vääriksi sen kivihuulilla. Kuningas kuitenkin ilmaisi kiinnostuksensa vain totuutta puhuvaan kiveen.

”Väärinkö annat ymmärtää, mutta totuuttako vain puhut?”
”En, ” aikoi kivi vastata, mutta sana vääntyi jälleen, ”kyllä.”
”Kerro siis minulle, ” kuningas määräsi, ”mikä on jumalattaren nykyinen olinpaikka. Todista tällä itsesi todeksi ja ansaitse paikkasi viereltäni.”

”Arvoisa kuningas, jumalatar asuu alla laineiden, ” kuului alkuperäinen lause. Näin se kuitenkin nyt tuli: ”Arvoisa kuningas, hän saapuu pian.”

”Todenko kerroit?” Kysyi kuningas.
”Joka sana, ” kivi väitti kivenkovaan.

”Saamme nähdä pitääkö sanasi paikkansa, ” kuningas julisti, ”saat mitä haluat, istu vierelleni ja auta minua hallitsemaan tätä maailmaa.”

Kivi ei tiennyt pitäisikö sen olla ilosta soikea vai kivinen, joten se vain pyöri uudelle paikalleen ja ansaitsi paikkansa historiankirjoituksissa niin kuin se oli pyytänytkin. Se ei kuitenkaan ymmärtänyt sen todellista merkitystä maailmalle vielä sinäkään hetkenä, olihan se vain pieni kivi. Eihän sen toimikuvaan toiminut muu, kuin vastata kuninkaan kysymyksiin kuningasta tyydyttävällä tavalla.

Jumalatar Beadine pysytteli piilossaan vielä pitkään. Kiirettä hänen ei tarvinnut pitää, sillä meri eli omaa elämäänsä. Meri ei välittänyt maan asioista, eivätkä kalat sen takia olleet kiinnostuneita yhdestä turhasta jumalattaresta joka vain istui heidän joukossaan. Eräänä päivänä jumalatar tunsi istuneensa jo tarpeeksi ja hän nousi takaisin pintaan.

Miten maailma oli muuttunut lyhyessä ajassa. Ilo ihmisten kasvoilta oli haihtunut ja viha naapuriaan kohtaan levisi heidän keskuudessaan kuin rutto. Ystävä ei toiselle saanut enää olla, vaan jokainen oli vain henkilö jonka kanssa työskennellä. Sotilaiden keskeltä puuttui veljeys, eikä kaatunutta ystävää murehdittu.

Kaiken tämän keskellä jokainen elävä etsi Beadinea ja jumalatar tunsi sen sisimmässään. Jokainen etsi saatavaksi palkkiota kuninkaalta, mikäli he toisivat vallasta syöstyn jumalattaren takaisin voittajalleen. Tämä oli saanut veljen kääntymään veljeä vastaan, sillä kenen tahansa uskottiin olevan joku toinen. Kuninkaan eteen tuotiin päivittäin naisia, joiden hiukset muistuttivat väriltään Beadinen ruskeaa väriä, tai jopa ihmisiä jotka vain käyttäytyivät hetkellisesti väärällä tavalla. Jokainen väärän hengen tuoja menetti oman henkensä kuninkaan menettäessä hermojaan oikeaa naista etsiessään.

”Tuokaa hänet minulle!” Kuului käsky, ”tuokaa hänet minulle, niin murran lopullisesti jumalallisen vallan maan päältä! En lepää, ennen kuin hänen voimansa ovat lopullisesti minun, kunnes hän makaa kuolleena jalkani alla!” Vallanhimo oli vahva veruke miehelle, joka oli sitä päässyt jo maistamaan.

Jumalatar Beadine tunsi olonsa turvattomaksi maan päällä. Enää ei ollut paikkaa jossa hän olisi voinut olla turvassa, mutta enää hän ei halunnut piiloutua. Jo vuoden päivät hän oli istunut ja antanut ihmisten temmeltää ja nyt hän näki sen olleen väärin. Ei ihmisestä ollut itseään johtamaan.

Vielä hetkeksi päätti jumalatar vielä piiloutua. Toimin yön tullen, hän ajatteli, kuljen pimeydessä jossa mies on sokea. Aamulla auringon noustessa palaan toteuttamaan ihmiskunnan kohtalon.

Oman linnansa mäen alapuolen kylästä hän etsi yöksi itselleen majan. Talon omistajat, mies ja nainen, olivat jo nukkumassa kun jumalatar astui heidän ovestaan sisään. Tarve levätä ihmisen pahuuden vallatessa kivikaduilla pakotti jumalattaren pyökkipöydän äärelle istumaan.

Talon isäntä oli kuitenkin herännyt tuntemattomiin ääniin ja miten hän häkeltyikään löytäessään ainoan tuntemansa jumalan istumasta oman pöytänsä äärestä. Hetken isäntä ja jumalatar katsoivat toisiaan, molemmat peläten toisen vihaa. Hiljalleen Beadine alkoi kuitenkin ymmärtää isännän sydäntä tuijotuksen pidentyessä. Sama synkkyys ja viha mikä oli vallannut muun maan ei ollut saavuttanut tämän miehen mieltä.

Isäntä, joka ei tiennyt mitä tehdä ylhäisyyden ollessa talossa, osasi vain painaa kätensä sydämelleen ja laskea päänsä.
”Voi, vaimoni ei ikinä anna minulle anteeksi kun syön hänen tekemänsä keksit pöydältä öisin,” mies purki sydäntään. Beadine ei ymmärtänyt mitä mies puhui, kunnes hän huomasi vierellään pöydällä kivilautasen, jolla oli vasta illalla leivottuja keksejä. Isäntä tarjosi niitä hänelle kummallisella sanomallaan.
”Mitä olenkaan tehnyt, olen syönyt kaikki, ” mies sanoi pyytävällä äänellä, kannustaen jumalatarta ottamaan kaiken mitä pöydällä oli. Beadine ihmetteli hetken miehen käytöstä. Miksi tämä kuolevainen oli valmis ottamaan vastaansa oman vaimonsa vihan päälleen sen edestä, että hänen ilman lupaa sisälle saapunut vieraansa saisi keksejä, vaikka jumalattaren ei tarvinnut edes syödä.

”Olette hyväsydäminen mies, ” jumalatar totesi ystävällisesti ohjeistaessaan miestä omalla käyttäytymisellään rauhoittumaan, ”riskeeraatte oman hyvän vointinne hengelle, jolle koko muu maailma on kääntänyt selkänsä.”

”En kuitenkaan pyydä teiltä mitään muuta kuin tätä paikkaa pöydän ääreltä täksi yöksi, ” jumalatar pyysi, ”voitte palata rauhassa nukkumaan ja aamulla kun heräätte, en ole enää näe minua.” Isäntä ei enää sanonut mitään. Hän vain laski kätensä takaisin sydämelleen ja peruutti pois. Beadine jäi jälleen yksinäiseen maailmaansa odottamaan sarastavaa aamua.

Yöllä ennen nukkumaan käymistään kuningas oli kysynyt uskollisimmalta avustajaltaan tietoa siitä, että milloin jumalatar saapuisi hänen luokseen. Kivi huokaisten kertoi oman näkemyksensä.
”Tuskin milloinkaan, ” Kivi toivoi sanovansa. Kuninkaan korvaan lause kuului: ”Heti aamulla auringonlaskun aikaan.”
”Totuudenko kerroit?”

Nyt Kivi vasta säikähtikin. Hän oli päästänyt suustaan täydellisen valheen ja jäisi kiinni heti, kun jumalatar ei saapuisikaan.
”EN!” Se huusi. Kuningas kuuli vain: ”Joka sana.”

Voi ei, ajatteli Kivi, mihin olenkaan nyt itseni sotkenut. Aamullahan kuningas heti auringon noustua huomaa kuinka Kivi oli valehdellut ja ymmärtää kiven tuskin ikinä puhuneenkaan totta. Kuka muka sen jälkeen pelastaisi yhden pienen kiven, joka heitetään alas vuorelta, poljetaan toisia kiviä vasten kivituhkaksi tai muurataan aidaksi. Kivi pieni laski katseensa maahan ja hyväksyi tämän kohtalokseen. Huomen aamu olisi sen viimeinen aamu vapaana erityisenä kivenä, huomisen jälkeen se ei enää näkisi nousevaa aurinkoa.

”Heti aamusta, vai, ” kuningas pyöritteli ajatusta suussaan. Joten huomen aamu olisi aika, jolloin jumalten valta viimein tuhotaan.

Silloin hän ymmärsi jotain. Mitä luontokappale oli häntä mahtavampi? Mikä voisi omalla mahtavuudellaan sanoa häntä, kuningasta vastaan, kuka voisi nousta hänen paikalleen?

Aivan. Jumalatar Beadine. Miksei kuningas ollut sitä aiemmin huomannut? Hän ymmärsi hiljalleen tarvitsevansa sitä naista vielä. Ei, ei sitä naista, vaan hänen voimiaan. Kuninkaasta piti tulla itsekin jumalan kaltainen pystyäkseen hallitsemaan omaa kuningaskuntaansa paremmin.

Niinpä kuluvan yön aikana kuningas kehitti juonen jonka hän laski toimivaksi ja toimeen panettavaksi heti aamusta. Beadine ei saapuisi hänen luokseen taisteluun, vaan haavoittuvana ja viimeisillä voimillaan, näin kuningas uskoi. Hän voisi käyttää jumalattaren heikkoa tilaa hyväkseen ja pakottaa tämä antamaan voimansa kuninkaalle.

Maailma kuuli vielä yön aikana Beadinen paluusta linnaan, ja kaikki kuulijat riensivät ennen aurinkoa ylös vuorella olevalle linnalle. Auringon nousuun oli tunteja, mutta sali oli jo täynnä ennen kuin kuningaskaan ehti omalle valtaistuimelleen. Saliin laskeutui hiljaisuus kun kuningas lopulta saapui sinne, juuri hetkiä ennen aamua. Auringon valo vasta värjäsi aamua punaiseksi, kun kuningas istui tuolilleen. Yönsä nukkumaton Kivi vierähti parempaan asentoon rukoilemaan jumalatarta saapuvaksi.

Aamun aurinko alkoi häämöttää vuorien takaa paistaen suoraan linnan ovista sisään. Paikalle kerääntynyt ihmiskunta pidätti vuoroin hengitystään jännittäessä uutisen todeksi todistamistaan. Saapuisiko alennettu jumalatar todella viimeiseen tapaamiseen kuten huhu oli heille kertonut.

Aurinko antoi odottaa itseään kohoten taivaalle omalla ajallaan. Linnan salissa ovelle katsominen alkoi tuntua tuskalliselta auringon säteiden loistaessa kirkkaina ovesta sisään. Lopulta myös kuningas joutui kääntämään katseensa pois ovelta säteiden häikäistessä häntä.

Sillä hetkellä valon eteen ilmestyi henkilö, joka lähti kävelemään kunniakkaasti eteenpäin taivaansininen mekko hulmuten kilpaa ruskeiden kiharien hiusten kanssa. Jokainen ihminen henkäisi jumalattaren astuessa sisään oman linnansa ovista. Jopa kuningas menetti pieneksi hetkeksi hallinnan itsehillinnästään ja myönsi päänsä sisällä tuon olevan kauneinta, minkä hän oli ikinä nähnyt. Hetken mietinnän jälkeen itsehillintä palasi ja nimetön kuningas ymmärsi tämän olevan täydellistä, aivan hänen suunnitelmiensa mukaista.

Jumalatar astui entisen valtaistuimensa alle katsomaan sen uutta omistajaa silmiin tiukasti. Auringon valo ei enää häikäissyt ja tuulen tuoma lumous oli särkynyt, nyt kuningas näki edessään vain naisen joka oli saapunut hänen eteensä vahingoittuvana ja pyytäen kuolemaa päästäkseen kaltaisiensa luokse.

Mikään järki ei enää kulkenut kuninkaan päässä ja pieni Kivi oli ensimmäinen joka huomasi sen ymmärrettyään ensin ennustaneensa tällä kertaa täysin oikein valehtelemalla. Vielä se ei osannut selittää syytä miksi jumalatar oli vapaaehtoisena tullut tuomiolle.

Kuningas nousi valhein kaapatulta istuimeltaan ja puhui niin kansoille kuin jumalattarelle.
”Rakkaat veljeni, ihmiskunnan viimeinen vihollinen on saapunut kohtaamaan voittajansa. Viimeinen erä on käyty ja katsokaa, teidän jumalattarenne on astunut minun eteeni ymmärtämään oman paikkansa ihmisten yhteiskunnassa. Tänään hän on vain nainen ja kaikki hänen voimansa tulevat nyt olemaan minun.”

Jumalatar Beadinen olisi tehnyt mieli kysyä miten nimetön mies tämän aikoi tehdä, mutta hän päätti pitää viileytensä. Hän halusi näyttää muille ihmisille mihin yhden miehen typeryys voisi mennä.
”Tänä aamuna ihminen ylittää jumalten vallan ja minä itse nousen korkeammalle kuin missä yksikään elävä on ikinä ollut! Mutta sitä ennen, ” kuningas asteli jumalattaren eteen, ja he molemmat katsovat toisiaan kuin katsoisi alempaa luomusta. Kumpikin etsi toisesta heikkoa kohtaa jolla toisen saisi murrettua, mutta samalla kumpikaan ei antanut lainkaan armoa.

Muu ihmiskunta vain katseli viereltä näiden kahden tuntemattoman olennon vertaistaistelua, joka ei kahta hetkeä pitempään kestänyt. Kuningas, mies ilman nimeä, luuli hetken voittaneensa taiston ja sai sillä oman lupansa jatkaa käsikirjoitustaan siihen mihin oli jäänytkin.
”Sinusta tulee minun vaimoni, ” kuningas määräsi, ”olkoon se viimeinen nöyryytyksesi, nainen. Alennu ihmisen tasolle.”

”Tietenkin, missä muussakaan mies tuntisi itsensä jumalaksi kuin miehen ja naisen välisessä suhteessa, ” jumalatar nauroi pystymättä enää pitämään viileyttään sisällään. Jokunen salissa olevista ihmisistäkin nauroi, osa heistä oli jopa joskus joutunut avioliiton kynnyksen ylittämään. Kuningas ei ymmärtänyt kansaa naurattavaa vitsiä vaan otti kaiken tosissaan. Hänelle jumalatar oli juuri myöntänyt hänen ajatuksensa oikeaksi. Hän pakottaisi itselleen maailman kauneimman naisen, jumalattaren ja samalla hänen kaikki voimansa.

Kauneimmanko? Ei, ei se niin ollut. Hyvännäköisen. Sievän, rohkealuontoisen… Kauneimman. Minkä takia kauneimman? Hän oli jumalatar, samperi olkoon, jumalatar. Tietenkin se teki hänestä kauniin. Mutta kauneimmanko? Ei, ei, ei, silti tämä nainen oli vain yksi nappula pelissä. Vain yksi saavutus lisää. Muka kaunein, hah. Sievin. Minun. Perrrhana…

”Viikon saatte aikaa, ” kuningas huudahti kansalleen yrittäen unohtaa ajatuksensa, joita tupsahteli hänen päähänsä, ”viikon päästä haluan täyden juhlan koko seitsemänkymmenen kansan ylle. Jokainen, kutsumaton ja kutsuttu saapukoon tasan viikon päästä kaduille todistamaan naisen muuttumista kuningattareksi ja miehen alaiseksi. Asettukoon jokainen lintu kutomaan yötä päivää kauneimmalle – perrrrhana – kuningattarella hänen viimeinen uhripukunsa. Uhratkoon jokainen lintu yhden höyhenensä pukua varten joka on tahriutuva vereen. Koristelkoot kukat juhlatien kylän poikki ja vuorta ylös, jota pitkin avioon astuva nainen kävelee tyhjästä viimeiseen asuntoonsa kaiken kansan edestä.”

Viikon ajan kivet vierivät, linnut kutoivat ja ihmiset juoksivat ympyrää kertoen tarinaa häistä, häistä ja häistä. Häät, jossa nainen luovutetaan kotoaan miehelleen, häät, joka muuttaisi ihmiskunnan kohtalon. Häät, häät, häät.

Jumalatar Beadinelta oli riistetty hänen taivaansininen mekkonsa ja hänen annettiin odottaa puolivalmiissa puvussa viikko. Kylmyys ei häntä haitannut lintujen asetellessa sulkiaan oikeille kohdille. Ne visersivät uudestaan ja uudestaan tarinoita loppumattomasta rakkaudesta, kunnes pienen pieni kivi pyöri häiritsemään heidän tekojaan. Linnut yrittivät nokkia tulijaa pois, eihän naista tällaisessa tilanteessa voinut katsoa, mutta jumalatar otti Kiven kämmenelleen ja antoi sen puhutella itseään.

”Jumalattareni, minä ymmärrän kaiken mitä teet, ” Kivi kertoi aina vain valehdellen, ”minä en halua tietää miksi olet antanut minulle tämän kirouksen ja miksi ajat itseäsi tähän tilanteeseen. Kaikki ymmärtävät minua oi jumalattareni, ethän päästä minua kirouksestani!”
”Rauhoitu herra Kivi, ” jumalatar pyysi, ”en minä tiedä mitä teet, ei sinun tarvitse tätä ymmärtää. Olet toiminut juuri niin kuin haluan, etkä ole jättänyt minua tai itseäsi vaaraan. Minä ymmärrän sinua, sillä minä sinut kirosin.”

”Sinä olet turvassa talossasi, ” Kivi huusi pelokkaana, ”sinä jäät henkiin! Miksi et ymmärrä minua?”
”Herra Kivi, ” jumalatar sanoi nuhdellen, ”kuinka monta jumalaa olet nähnyt ihmisen tuhoavan vuosisatojen elinaikanasi?”
”Tuhansia!” Kivi huudahti.
”Aivan, ” Beadine sanoi hymyillen, ”ihmisen voima ei yllä jumalten yli. Siksi me olimme jumalia. Älä pelkää, tai sinun uudella kielelläsi: Pelkää kovin. Nimetön mies saa sen minkä haluaa, mutta ei ymmärrä saamaansa.”

”Minä ymmärrän.” Kivi sanoi surullisena, pelokkaana jumalattaren puolesta.
”Tietenkään et. Ala mennä nyt siitä, tai meiltä molemmilta nokitaan silmät korvistamme.”
”Korvilla on silmät jumalatar.”
”Eikä silmillä ei ole korvia. Mene jo.”

Viikon kuusi päivää kului ja kuudennen päivän ilta sarasti. Kivitie vuoren alapuolelta ylös linnalle oli valaistu soihduin ja sitä koristivat kuninkaan määräyksen mukaiset kukat. Linnut olivat saaneet työnsä loppuun heinäsirkkojen avulla ja jumalatar oli kuljetettu mäen alapäähän odottamaan rituaalista kulkuaan uuteen asuntoonsa, joka oli kyllä ollut ennenkin hänen. Naaraspuoliset häävieraat itkivät morsiamen entisen elämän loppumista ja uuden elämän alkamista uuden perheen piirissä, urospuoliset lauloivat mitä tahansa mieleen tulevaa laulua morsiamen kulkiessa heidän ohitseen.

Tie oli suora mutta pitkä, mutta auringon kadottua jumalatar Beadine oli kävellyt koko morsiamen matkan ylhäältä alas, jossa linnan ovien edessä nimetön kuningas odotti yhtä täynnä itseään kuin edellisenäkin päivänä. Mies ojensi kätensä naiselle ja veti tämän puoleensa.
”Nyt, anna minulle voimasi, ” ääni kulki jumalattaren, käden yhteen liitännällä kuningattareksi nousseen naisen korvaan ja nyt oli hänen vuoronsa hymyillä.

”Ole hyvä, ” kuningatar Beadine sanoi ja hänen miehensä tunsi voiman sormenpäissään. Jokainen kehon solu muodostui uudelleen ottamaan vastaan tämän uuden kyvyn, joka sai ihmisestä jumalan kaltaisen.

Mies katsoi käsiään nauraen, peruuttaen kuningattarensa luota.
”Tämä se on, ” hän huusi, ”tämä se on! Minä olen jumala.”

Kuningatar Beadine vain astui kauemmas ja antoi miehen leikkiä uudella lelullaan. Kuningas kokeili voimaansa uudelleen ja uudelleen, katsoi kuinka vuoret järkkyivät hänen käskystään ja meret vaihtoivat paikkaa.
”Minä olen jumala!” Mies huusi uudelleen ihmisten katsoessa vierellä kauhusta miten heidän maailmansa mureni.

”Vai oletko?” Kuningatar kysyi hitaasti ja sanojaan painottaen, että hänen kuninkaansa kuulisi häntä. Mies havahtui unelmansa toteutumisesta ja katsoi uudelleen käsiään, joita ei enää ollut. Hänen katsellessaan miehen omat ranteet alkoivat sulaa savuksi.

”Mitä minulle tapahtuu!?” Kuningas parahti ensimmäistä kertaa peloissaan, mutta samalla vihan ottaessa valtaa ja hän kääntyi vaimoaan kohti, ”mitä teet minulle viheliäinen olento!?”
”Minäkö?” Kuningatar kysyi rauhallisena, ”minä annoin sinulle mitä halusit. Sait valtaa ja jumalallista voimaa. Ihmisruumista vain ei ole tehty kestämään jumalallisen voiman käsittelyä. Jokainen hetki käytettyä voimaa muuttaa ruumista lähemmäs sitä itseään kunnes ruumis muuttuu kokonaan voimaksi itsekseen. Sinun tapauksessani mieheni…”

Kuningatar katsoi hetken ohitse tuhoa minkä yksi mies ehti hetkessä tehdä. Vuoret olivat irrallaan toisistaan, uusia jokia virtasi puolelta toiselle ja siihen, missä oli äsken ollut tasanko, oli nyt ehtinyt tulla kuuden vuoren piilottama laakso.
”Sinun tapauksessasi katoat luotamme jo nyt, nimetön kuninkaani, ” kuningatar katsoi miestään, jonka kieli oli muuttunut ilmaksi. Äänetön vihan huuto kaikui uudesti muodostuneessa laaksossa kun ihmisen vihaan johtanut kuningas suli pois näkyvistä.

Juhlimaan jääneet ihmiset osasivat vain tuijottaa sitä, mitä linnan portailla tapahtui. Nyt siellä seisoi enää yksinäinen jumalatar, joka katseli kaipaavana kohtaa josta hänen tuoreista tuorein miehensä oli haihtunut ilmaan. Sitten kuningatar Beadine kääntyi puhumaan ihmiskunnalle.

”Onko voima todella sitä, mitä ihminen haluaa? Onko sota ainoa keino lopettaa alkaneet riitanne? Te olette niin pyytäneet johtajanne kanssa ja teitä minä nyt kuuntelen. Olkoon jokaisen jumalain voima, kyetköön jokainen haluava liikuttamaan metsiä tai lennättämään jokia mielensä ja kykyjensä mukaan. Jaan kanssanne voimani, pitäkää ne ja oppikaa niistä. Tämä on viimeinen lahjanne kuningattareltanne, hallitsijaltanne, jota vastaan te nousitte ja jonka te karkotitte.”

Siitä hetkestä alkaen jokainen ihminen tunsi sormissaan luontoa muokkaavan voiman. Joku löysi kiinnostuksensa vedestä ja otti sen itselleen, toinen sytytti metsät palamaan jonka naapuri oli siihen juuri kasvattanut.

Kun jokainen oli saanut saman voiman hyppysiinsä, alkoi uusi taisto, voimien mittelö. Naapuri, joka vihasi vierastaan, päätti käyttää uutta kykyään kostoon ja pian koko maa oli liekeissä. Vain yksinäisten pirttien emännät ja isännät, jotka eivät kiinnostuneet vallan käytöstä tai voiman etsimisestä, piiloutuivat sodalta ja kielsivät tapahtuneen.

Jumalatar, kuningatar Beadine astui takaisin linnaansa ja sulki oven takanaan ihmiskunnan sodalta. Hän käveli takaisin valtaistuimelleen ja istui sille. Kivi vieri sen jalkojen juureen.
”Nyt en ymmärrä mitä teit, kuningattareni, ” Kivi kertoi.

”Mutta minä en ymmärrä, ” kuningatar Beadine sanoi laskiessaan kätensä vatsalleen ja jäädessään odottamaan huomista, ”minä en todellakaan ymmärrä.”

Niin hän jäi katsomaan valtaistuimeltaan kylmän maailman tulevaisuutta, puuttumatta siihen enää. Nyt oli ihmisen aika päättää itse elämästään, kuten kuningas oli sanonut.

Oliko ihmisestä siihen?

A/N 19 125

Luku 5, Iason
Jerry heräsi aina ajoissa.

Kolmen vuoden luulisi riittävän totutteluun tällaisia aamuja varten, mutta minusta oli yhä outoa nousta ennen omaa henkilökohtaista heräämisaikaani siihen, että joku alkoi kolistella ja kompastella huoneen toisella puolella. Jokseenkin olin jo ehtinyt vannoa ikinä ottavani itselleni naista, joka heräisi minua aikaisemmin meikkaamaan, sillä en jaksanut kuunnella tuota kamalaa meteliä.

Toiselta kantilta ajatellen minulla sentään oli joku, joka pakotti minut hereille kolinallaan. Ei minusta silti ollut millään lailla miellyttävä herätä minään aamuna, varsinkaan kun tiedossa olisi jälleen yksi turhauttava koulupäivä turhauttavassa pakkopullakoulussa, jossa piti kumarrella opettajille. Enhän minä olisi täällä, ellei minua olisi alun perin pakotettu vanhempieni toimesta.

Vanhempani. Heistä minä olin hyödytön. Sukuni oli hyvin vanhoillinen ja niin olivat myös nämä kaksi kummallisuutta, jotka olivat sattuneet saamaan minut, sekä molemmat sisareni, nuoremman ja vanhemman. Tässä maassa vanhoilliset rikkaat perheet arvostivat tyttöjä. Vähemmän hienostelevat perheet osasivat sentään käsitteen tasa-arvo, eivätkä esimerkiksi myyneet omia tyttäriään muualle vaimoiksi. Sehän se mukavin asia rahan ja lapsien omistamisessa oli: Jos satuit saamaan tytön, niin sellainen pystyttiin myymään markkinoilla rikkaammalle miehelle vaimoksi. Perheeseen syntynyt poika taas tarkoitti joko vaimon ostoa tai kokonaan tällaisten typerien kauppojen unohtamista, kuten toivoin omalle kohdalleni, mutta se saattaisi tiputtaa perhettä pois rikkaista piireistä. Joten mitä hyvää poikalapsessa oli, jos heistä ei saanut rahaa?

Nämä olivat täysin kyllä sellaisia ajatuksia joita en olisi saanut ajatella näin aamuisin odottaessani omaa herätystäni, mutta minkäs sille voi kun ilkeät ajatukset mönkivät aivoihini. Pakkoavioliiton uhka saattoi tulla aivan kenelle tahansa ja vajaa kolmekymmentä prosenttia niistä päättyi onnellisesti. Mitä jos vaikka minun pikkusisareni myytäisiin perheeseen, joka…

Puristin silmiäni kiinni, sillä vakavasti halunnut ajatella mitään tuon kaltaista. Jos maailmassani oli jotain, mitä pidin tärkeänä, niin ne olivat molemmat sisareni. Vanhemman puolesta oli kyllä jo liian myöhäistä rukoilla, Nellian oli jo kokenut vanhempieni rahanhimon ja hän oli kulkenut uuteen taloon jo minun ensimmäisenä oppivuotenani. Nuorempi, Keira Mia King, joka ei ollut vielä edes tähän saastaiseen kouluun valmis, oli onnekseni vielä puhtailla papereilla. Pakkoavioliiton myötä olin menettänyt vanhemman sisareni jollekulle Nanteksen rikkaalle, enkä vielä ollut millään lailla valmis menettämään elämästäni myös Keiraa. En varsinkaan nyt, kun olin menettämässä parasta kaveriani – joka oli tällä hetkellä majoittautuneena vessaan.

Jerry oli muuttunut Avrilin tultua hiljaisemmaksi ja ehdottomasti kyynisemmäksi. Kemiantunnin riidan jälkeen molemmat heistä tuntuivat katoavan maailmasta. Lili ja Nanette päivittivät tietoomme jo seuraavana päivänä, kuinka Avril oli sairastunut ja makasi puolitajuttomana alakerran sairastuvalla, ja kohta jonkinmoinen masennus iski Jerryyn. Olimme turhaan yrittäneet saada selville riidan aihetta, mutta Jerrystä ei ollut kohta enää puhumaan mitään tapahtuneesta ja Avril aloitti kuulemma aina mykkäkoulun kun Jerryn nimi mainittiin.

Niinpä me jäimme vain seuraamaan tilanteen pahenemista viereltä. Jerryn masennus vei häneltä puhekyvyn, hymyn ja elämänilon. Jossain vaiheessa yritin puhua hänelle, mutta hän vain istui ja tuijotti eteensä, kertoen vain:
”Minua ei olla ikinä vihattu, ” ja siinä kaikki. Luokkamme edustaja, josta olisi ollut parhaimpina päivinä puhevastusta jopa pormestarille, joka nyt ei ikinä sulkenut suurta viiksien peittämää suutaan (ei ole muuten montaa ihmistä jotka oikeasti näyttävät mursuilta. Pormestari on juuri yksi niistä harvasta mursuihmisestä. Yritä nyt siinä pitää pokkaa keskitalven puhetta kuunnellessa, kun puheen pitää kävelevä kaksijalkainen merenelävä.), ei kyennyt edes puhumaan minulle, ei edes silloin kun minä söin hänen aamupalansa yksi typerä aamu suuhunsa. Ai miksikö se oli typerä? Se oli sama aamu, kun tajusin Jerryn laihtuneen. Eihän siinä mitään, Jerry oli jo valmiiksi pitkä ja laiha, mutta siitä jos otti vielä kiloja pois…. Huh, luita tuli näkyviin!

Lilin päivitysten mukaan Avril oli paranevassa kunnossa. Terveydenhoitaja ei keksinyt tytön kummalliselle taudille syytä, mutta se kului itsestään selvästikin pois, sillä ajallaan Avril palasi takaisin opiskelemaan. Hetken aikaa kahden riitelijän läsnäolo sai koko luokan ahdistumaan hiljaisuuteen, mutta lopulta minä sain onnistuneesti rikottua jään ja normaali opettajiin keskittymätön puheensorina palasi keskuuteemme. Jerryja Avril eivät missään vaiheessa puhuneet toisilleen, he käyttäytyivät riidasta alkaen kuin toista ei edes olisi olemassa. Jollain lailla se pakotti luokkaamme erilleen. Joku joutui valitsemaan ystävänsä ja huonekaverinsa väliltä, eikä kukaan meistä oikein osannut muutenkaan käyttäytyä tässä tilanteessa niin kuin tässä olisi pitänyt.

Tytöt eivät tietenkään voineet jättää kämppäkaveriansa yksin. Jonkun oli pitänyt pysyä myös uuden luokkalaisen kanssa luokan hiljalleen jakaantuessa ja Lili oli siihen tilanteeseen päätynyt kaikessa kiltteydessään.

Tällä hetkellä luokan jakautumisella ei ollut niin väliä, vaikka se häiritsikin yhden jos toisen mieltä. Talvi oli edennyt jo keskiosaansa ja se tarkoitti jonkinmoista keskitalven lomaa. Keskellä talvea oli yksi päivä, jolloin aurinko ei noussut koko päivänä, kun se oli ensin tullut harvemmin ja harvemmin esille. Tänä synkimpänä aikana opetus oli tauotettu ja monet perheet tai suvut viettivät aikaa yhdessä. Monet meistä, jotka asuimme koululla, emme kuitenkaan olleet tervetulleita kotiin, tai emme vain jaksaneet palata sinne.  Olimme tämänkin loman koululla, suljettuina sardiinirasiaan kuin syötäväksi tarjoiltavat pikkukalat.

Ja Jerry perhana silti heräsi kuin kouluaamuna rymistelemään, pakottaen minutkin hereille, tänä ainoana päivänä jolloin ei tarvinnut herätä ennen iltaa.

Yritin piiloutua talven kestävän peittoni alle, mutta mitä siitä muka tuli jos olin jo hereillä. Oli yhä täysin pimeää ja ilman valoja niin olisi koko päivän. Illasta kaikkien sadanviidenkymmenen koululle jääneen pitäisi kerääntyä liikuntasaliin joka oli muutettu jonkinlaiseksi juhlasaliksi ja meidän piti seisoskella tuntitolkulla kuuntelemassa puheita, pukeutuneina kuka mihinkin suuren hinnan maksaneeseen narripukuun. Ensimmäisenä iloisena keskitalven ”juhlana” jonka minä olin tässä koulussa joutunut seisoskelemaan, olivat vanhempani lähettäneet minulle vuoristolla käytetyn puvun.

”Pukeutuminen oli tärkeää, ” sanoi rehtorimme aina väärissä tilanteissa. Hän olikin mies jolla oli kolmensadan yläluokkasiistin puvun varasto (usko minua. Olen laskenut). Olin suhteellisen varma, että tuo mies vihasi minua koko sydämestään, mutta edes parina päivänä vuodessa kun säännöt pakottivat minuakin pitämään kyseistä siistiä pukua, joka roikkui nytkin julmana minun ja Jerryn puolen erottavan sermin päällä, rehtorikin päätti sietää minuakin silmissään – tai ainakin kaikkien muiden alamaisten joukossa olevana naamana.

Kansallis-, kylällis- tai saarellispuku, nimellä ei ollut väliä, mutta menneisyyden ylhäiset olivat pitäneet huolta niiden olevan varmasti erilaisia kuin toiset. Minun sukuni kerrottiin olevan ylhäältä vuoristosta, ennen kuin joku vieri alas rahoineen, jolloin muiden piti vieriä perässä. Jollekin mukaan tarttui entisestä kylästä taivaan sininen väri ja typerät puvut, joista myöhemmin tuli Beadine-vuoren kylien enemmän tai vähemmän viralliset kylällispuvut. Jokin tässä antoi sitten vielä luvan minun nykyiselle suvulle käyttää niitä samoja asuja ja no, tuossahan tuo taas roikkui.

Niin miehen kuin naisenkin puku oli taivaansininen. Lisää yhteistä, pitkät hihat jotka päättyivät paksuun valkoiseen karvakerrokseen. Naisella olisi ollut mekko, jonka päälle survottiin korsetin kaltainen kuristusliivi, miehillä tappajakorsetin sijaan vain lampaan nahasta tehty liivi jota pidettiin auki tai kiinni tilaisuuden mukaan. Kaiken kaikkiaan nämä molemmat puvut olivat lämpimiä, miehellä kun otettiin lukuun vielä samankaltaisen lampaan nahasta tehdyt housutkin, joiden kanssa liikkuminen muuttui tuskaiseksi ja hikoileminen oli varmaa. Sentään naisilla ei ollut kangasmekon alla juurikaan mitään, jalatkin heillä oli täysin paljaat. Keskellä talvea. Lumihangessa. Minun esi-isäni olivat hulluja.

Eivät toisaalta niin hulluja kuin Jerryn kidutuspuvun suunnittelijat. Toisin kuin minä, Jerry oli vain saanut jonkin eteläisemmän saaren kyläpuvun. Minkä saaren puku se oli, sillä ei niin väliä, mutta sikäli mikäli ymmärsin täysin oikein, niin siellä miehet käyttivät naisten asuja ja naiset miesten tai ehkä molemmat naisten. En ollut ihan varma, mutta Jerrylle ostettu juhlapuku oli mekko. ”Kaapu”, kuten huonekaverini itse olisi huomauttanut, mutta jos siinä ei ollut kahta lahjetta niin silloin se oli mekko.

Jerryn pukuparka koostui kahdesta osasta: ”kaavusta”, joka vain kiedottiin ympärille, ja sitten sen päälle laitettiin jonkinmoinen toinen ”kaapu”, joka sai koko pojan levenemään olkapäistä. Se kiristettiin vyötärölle ja jätettiin takaa liiteleväksi, kuin hassuksi viitaksi. Jerryn mukaan naisten puku oli mekkoisampi ja sisälsi enemmän kirjailuja kuin hänen tuhannen kirjailtu mekkonsa.

Mistäkö minä tiesin näin paljon kaiken maailman mekoista? Kiitos kuului jälleen ihanalle rehtorillemme, jonka mielestä tämäkin kuului ensimmäisen vuoden perusopetukseen. Se, että jokaisella oli pakko olla ennen keskitalvea jokin kansallispuku, antoi hyvän aiheen pitää luokkien kesken puheita niistä. Jotkut raukat jopa joutuivat käymään esittelemässä omia pukujaan muille luokille.

Rehtori tuntui kiusaavan meitä tarkoituksella, mutta hän osasi antaa syyksi sen, että kansallis-/saarellispuvut olivat käytössä jokaisessa juhlassa joita meidän ”yläluokan ihmisten” eteen vielä tulevaisuudessa tulisi. Osalla oli valitettavasti edessään edustustehtäviä ja suurten joukkojen edessä puhumista, ja aina päällä tuli olla jotakin edustava saarellispuku.

Tässä koko paskassa oli tasan yksi hyvä puoli ja se oli Sakburgin naisten puku. Siihen sisältyi muita saaria lyhyempi hameosa ja yläosa, jota avonaisempi oli muuten vain minun pukusarjassani. Hyvässä tuulessa sellainen peitti tuskin mitään. Nykyaikana sellaisten käyttö oli yleistymässä ja noin kymmenellä prosentilla tämän koulun tytöistä oli sellainen.

Jesh!

Toisaalta, samankokoisella kymmenyksellä poikia oli taas Sakburgin miesten puku. Tuollainen kauhistus sisälsi melkein ihonmyötäiset valkoiset housut, jotka eivät myöskään piilottaneet yhtään mitään.

Sitä miettiessä kunnioitin oman sukuni entistä asuinaluetta aluetta enemmän ja enemmän. Nahkahousuissa oli sentään tilaa elää, minimaalisesti, mutta mikään ei sentään ihan paistanut naapurille asti.

Käännähdin hereille ja jäin katsomaan vasemmalla puolella odottavaa pukuani. Tunsin ihan kuinka se pilkkasi minua aivan siinä määrissä missä minäkin sitä. Pukuni hihojen karvatupsut ihan odottivat innolla iltaa, jolloin pääsisin muiden narrien kanssa viereiseen rakennukseen näyttämään tunneiksi hölmöltä. Valottoman päivän juhlaan sisältyi vielä _pakollinen_ ruokailu ruokalassa, jolloin koulun ylipalkatut kokit saivat kerrankin auringon ympärikierron aikana tehdä ihan mitä he itse halusivat – juhlaruokia tietenkin kaikki. Toisaalta, minulla ei ollut mikään hyvää ruokaa vastaan, istuin toki syömässä ihan siinä missä kaikki muutkin. Innostukseni lopahti vain siihen, että juhlapukua ei saanut ottaa pois hyvien tapojen puitteissa ja sen, että tänä päivänä tällä muillakin mailla tunnetulla koululla oli myös juhlavieraita, joilla ei ollut muuta perhettä jonka kanssa viettää juhlaa.

Arvosanoilla ei ollut mitään väliä, kukaan ei valittanut vaikka olisin päässyt jokaisesta aineesta lävitse täydellisen ala-arvoisilla pisteillä. Tärkeintä oli ulkonäkö ja käyttäytyminen. Vielä jokin vuosi tämän samperin koulun opetuksesta poistetaan kaikki lukuaineet ja oppilaat laitetaan seisomaan koko päiväksi kumartelemaan tai suoristamaan ryhtiään. Neljässä vuodessa oppisi jo viihdyttämään paskanjauhannalla mitä tahansa hienostorouvaa.

Avril oli kertonut ensimmäisinä päivinään tulevansa aivan normaalista koulusta, jossa kouluruuat piti itse maksaa tai tuoda, opetus oli tasotonta mutta tehoavaa, ja jossa oppilaat oikeasti halusivat olla koulussa opiskelemassa. Minusta se kuulosti utopiselta: opiskelumaailma, jossa tekemilläsi asioilla oli oikeasti vaikutusta. Koulu, jossa huonoja numeroita ei saatu nostettua rahalla, vaan yrittämisellä. Maailma, jossa jokainen oli yhtä arvokas yhteiskunnalle, jokaista ihmistä tarvittiin, eikä vain näyttelyesineinä yhtenä päivänä keskellä talvea. Miksi kukaan haluaisi sieltä pois? Mikä sai ihmiset havittelemaan ”parempaa elämää”, jossa isosiskot myytiin armotta kenelle tahansa vaimoksi, joka vain maksoi kuusinollaisen numeron ja isoveli joutui vuosi vuodelta seuraamaan miten suloista pikkusiskoa koulutettiin aivan samaan kohtaloon.

Jerry tuli viimein ulos vessasta ja jäi jostain syystä tuijottamaan minua. Hetken päästä hän mumisi: ”huomenta, ” ja katosi sitten sermin taakse.
”Mitä?” Kysyin noustessani istumaan sänkyni laidalle puhumaan sermin taakse, ”etkö herännytkään kunnolla kun en tullut hakkaamana ovea? Nyt on kuule loma, olisit nyt edes viimeisenä vuotena nukkunut kunnolla kun aurinkokaan ei nouse.”
”Vanha tottumus, ” Jerry totesi, ”en saanut enää unta.”

”Vanha tottumus, ” matkin Jerryn ääntä, ”en saanut njängnjängnjäng.” Kostona epäonnistuneesta matkimisestani sermin ylitse lensi tyyny, jonka sain napattua kiinni helposti ja heitettyä takaisin.
”Katsoisit mihin tähtäät!” Nauroin toiselle puolelle, jolloin Jerry tulikin esille toiselta puolelta sermiä ja heitti saman tyynyn suoraan kasvoilleni. Järkytyksestä huolimatta sain napattua pehmeän tyynyn vielä ilmasta, ennen kuin se tippui lattialle.

”Tappelet kuin nainen!” Huudahdin. Jerry katsoi minua niin ylpeästi kuin sellainen ihminen katsoo, joka on keksinyt täydellisen palautuksen.
”Pukeudut kuin nainen, ” hän sanoi levittäen käsiään. Siitä hyvästä hän sai huonosti heitetyn tyynyn vatsaansa ja sen jälkeen paskiainen vielä alkoi nauraa. Hymähdin hieman.

”Noin sitä pitää, ” tuhahdin ja aloin etsiä normaaleja vaatteita ennen kuin joutuisin laittamaan tappopuvun päälleni.
”Mitä?” Jerry kysyi sanomaani ymmärtämättömänä.

”Opit taas hymyilemään, ” totesin ohimennen, ”olet ollut nyt niin pitkään myrtsinä, että itseäkin alkaa ihan masentaa. Hymyile enemmän, niin muidenkin maailma näyttää kirkkaammalta. Sinusta otetaan mallia, vaikka et itse sitä uskokaan.”

Jerry menetti puhekykynsä, niin kuin usein nykyään tuppasi käymäänkin ja hän vajosi omiin ajatuksiinsa. Minä löysin tarvitsemani vaatteet ja kulkiessani huonekaverini ohitse tönäisin häntä kovakouraisesti olkapäähän.
”Älä mökötä yhden tytön takia, ” tokaisin, ”maailma on niitä täynnä. Viisikymmentä prosenttia tai vähän alle on hameväkeä.”
”Tuosta ei ole hyötyä vaikka jankutatkin sitä joka viikko, ” Jerry sanoi äänessään nyt ärtymystä, ”

”Oletko ikinä opiskellut psykologiaa, ” tuhahdin, ”kyllä olet, olen ollut vierelläsi niillä tunneilla. Miten masennuksesta tai itsensä ala-arvostuksesta päästiinkään eroon?”
”… Mistä sinä nyt puhut?” Jerry kysyi ymmärtämättömyyttään.
”Menemällä peilin eteen ja sanomalla sille joka aamu: ’olen hyvä ihminen’. Jossain vaiheessa siihen alkaa uskoa.” Sanoin sulkiessani vessan oven takanani.

”Nytkö sinä olet jo minun psykiatrinikinko?” Jerry huusi oven läpi.
”Joo. Lisätään sekin listaan. Mitä kaikkea siellä on jo? Hiusstilisti, kriitikko, orja, bestis, huonekaveri, pahin vihollinen, mekaanikko, läksyjen tekiä-…”
”Miesystävä, ja et kyllä ole ikinä tehnyt läksyjäni!” Jerry muistutti.
”Enkö?” Kysyin mukamas hämmästyneenä nojaillessani puuoveen, ”kas, ehkä se oli toisinpäin.”
”Voi rakas mieheni, en minäkään ole sinun läksyjäsi tehnyt, ” Jerry muistutti. Minusta tuntui, että hänkin nojasi samaan oveen, vain toisella puolella.

”Etkö olekaan, vaimokulta?” Jatkoi samalla äänensävyllä heittäessäni samalla tämän päivän vaatteet lattialle, ”Ah, se taisikin olla se Brarin salarakkaani.”
”Mitä, oletko sinä pettänyt minua Yarrowin kanssa, ” Jerry parahti mukamas pelästyksissään, ”luulin että minulla ja hänellä oli jotain menossa!”
”Sinäkinkö?” Nauroin, ”nyt minusta alkaa huolestuttavasti vaikuttaa jo siltä, että haluan eron sinusta, senkin pettäjä.”

”Eli lisätään listaan ex-miesystävä. Vaiko ex-rakastaja?” Jerry mietiskeli oven takana.
”Aviomies!” Huudahdin, ”noinko vähän minä sinulle merkkasin?”
”Nyt hei jätkät pää kiinni, täällä yritetään vielä nukkua!” Naapurihuoneesta, jonka seinä oli minun vastapäisen seinäni takana, kuului, ”Eikä tällä hetkellä kiinnosta kuunnella teidän suhteenne yksityiskohtia!” Siinä kohtaa pitäisi kyllä toisellakin puolella olla vessa, mutta kai se kuului senkin lävitse.
”Mitä nyt?” Kävelin vessan poikki ja kapusin ammeen ylitse huutamaan seinälle, ”ettäkö siellä vai nukutaan? Saanen sitten soittaa teille kansani musiikkia.” Altaasta vasemmalla oli seinässä kiinni oleva lämmityspatteri. Lämmityspatterit olivat kivoja, sillä niitä jos koputti, niin koko koulu kuuli sen. Erityisen hyvin äänet kuuluivat viereisiin huoneisiin. Otin ammeen päältä yhden epämääräisen (ja näköjään tyhjän) shampoopullon ja rupesin koputtelemaan sillä patteria. Viereisestä huoneesta kuului raivonhuuto ja paljon kiroamista minun osalleni.

En edes tiennyt keitä oli vessanaapureinani. Tuskin hekään tiesivät meitä, sillä tämä oli ensimmäinen kerta kun edes tajusin siellä olevan jotain ihmisiä. Aika saavutus neljään vuoteen.  Vastapäätä sentään tiesin asustelevan erään ensiluokkalaisen pojan täysin yksinään, joka oli saanut ansaitsemansa huomion oranssinrusehtavilla hiuksillaan, joista hän oli kasvattanut itselleen kummalliset sivuotsahiukset, jotka olivat muita pidemmät. Tämä olikin ainoa jonka tästä kyseisestä pojasta tiesin, mutta hiukset nyt jäivätkin aina mieleeni oli kyseessä ihan minkämoinen ihminen tahansa.

Siinä aikani koputtelin patteria, kunnes Jerry tuli ja potkaisi ovea.
”Lopeta, nyt siellä on jo joku ovella, enkä minä aio avata sitä.” Hän ilmoitti.
”Enhän minä voi, minulla ei ole vaatteita päälläni, ” vitsailin. Jerry päätti palata takaisin aikaisempaan vitsiimme.
”Eihän se minua haittaa, olenhan minä nähnyt sinut monesti alasti.”
”Antaa olla sitten, ” saman tytön ääni kuului tällä kertaa kylläkin paljon huonommin, sillä hän huusi käytävästä, ”mutta jos kerran olette saaneet minut jo hereille, niin teidän on parempi mennä siellä asiaan. Kovaäänisesti, kiitos!”

Hypähdin äkkiä ylös ammeen reunalta ja juoksin avaamaan oven. Jerry jäi jonnekin huoneeseen pidättelemään nauruaan, kun riuhtaisin oven auki ja jäin poseeraamaan. Ulkopuolella seisoi hämmentynyt – ja vihainen – ehkä kakkosluokkalainen vaaleapäinen tyttö, joka oli lähtenyt liikkeelle aamutakissaan.
”Tässä on nyt sellainen juttu, että me emme tee sellaisia juttuja kahdestaan, mutta jos tulet kolmanneksi-”
”Hyvää päivänjatkoa vaan tännekin, ” tyttö punertui koko kasvoiltaan ja kipitti äkkiä takaisin oman huoneensa uumeniin, josta ennen oven sulkeutumista kuului kahden tytön supattelua.

”Oletko nyt ihan varma? Kyllä tänne mahtuu! Ota kaverisikin mukaan!” Huusin tytön perään. Silloin edessäni oleva ovi aukesi täysin äkillisesti, ja juuri yöunilta herännyt vastapään kummalliset hiukset omaava ykkösluokkalainen katsoi minua murhaavasti.
”TURPA UMPEEN!” Hän karjui minulle ja katosi pois käytävästä oven pamautuksen saattelemana.
”Älä nyt, ” huusin pojallekin, ”tämä kuuluu ihmisluontoon, täysin normaalia. Eikö Winstead ole opettanut teille näitä asioita?”

Poika palasi uudestaan käytävään, mukanaan jokin minkä luonnetta en ehtinyt edes katsoa kun ymmärsin, että sillä olisi voinut lyödä minua ja kiirehdin takaisin omaan huoneeseeni turvaan. Jerry seisoi jossain siellä huoneessa kädet puuskassa ja virne naamalla. Kävelin hänen ohitseen uudelleen päätäni pudistellen.
”Pennut.” Totesin kadotessani takaisin vessaan.

 * * *

Auringoton päivä kului aina suhteellisen nopeasti kohti iltaa. Se taisi johtua ihan vain siitä, että jos odotti jonkin epämukavan tapahtuvan, aika kului nopeasti. Tämä kyseinen päivä meni odottaessa tuskallista iltaa ja sen mukana tuomia juhlallisuuksia, jotka pääsivät jopa paikalliseen radioon aina välillä. Tuntui, kuin vasta olisin herätetty ja sitten jo oltiin kohta miettimässä, että mitenkä päin tähän juhlapukuun mentiinkään.

Koko päivän vietettyämme neljän seinän sisässä Jerryn kanssa oikeasti kokeisiin lukiessa (sitä tuli harrastettua välillä, varsinkin kun kaupungilla kaikki oli kiinni ja rehtori pyöri käytävässä metsästämässä epäsiistejä ihmisiä) kumpikin alkoi olla jo väsynyt ennen iltaa. Joka välissä toinen ehdotti, että ei mentäisikään juhlaan, mutta toinen aina muistutti sen olevan pakko. Joten, sitten kun enää ei voinut viivytellä valmistautumisessa, minä tungin kirjat takaisin hyllyynsä ja aloin mulkoilla taivaansinistä ja ruskeaa pukuani. Jerry heräsi samoilla hetkillä horroksesta.

”Joko tässä kohta pitää vai mennä?” Hän havahtui ja alkoi hätäpäissään siirrellä tavaroitaan paikasta toiseen.
”Kohta, kohta, ” mumisin ja nousin ottamaan typerän pukuni käsivarsilleni, ”vannon, että jos Lilin Sakburg-puku ei ole vieläkään jäänyt sopivan pieneksi, niin minä palaan takaisin tänne.”
”Et sinä palaa, ” Jerry huokaisi kyllästyneenä jo uhkailuilleni, ”sinun pitää kärsiä siellä kaikkien muiden kanssa.”

”Typerää, ” totesin riisuessani päällä olleen paitani pois ja pukeutuessani äkkiä siniseen yläosaan, ennen kuin tuli kylmä. Sen jälkeen ei enää tulisikaan kylmä, kun tämä karvavaatetus olisi päälläni. Joku talvi voisimme kilpailla siitä, kuka hikoilee eniten. Me sinipukuiset voittaisimme muut mennen tullen.

Kuulin Jerry ottavan oman mekkonsa esille. Hetken kuluttua sermin toiselta puolelta kuului pientä sihinää kun serminaapurini katseli jokavuotista pukuaan lävitse.
”Ei se ole siitä yhtään paremmaksi muuttunut viime keväältä, ” hän sihisi hampaidensa välistä.
”Ei tietenkään, ” totesin huvittuneena, ”sen takia sinä sitä saat tänäkin talvena pitää.”

”Mitä jos menisin ilman vaatteita?” Jerry totesi mietteliäänä, kun aloin jo kuulla hänen puoleltaan vaatteiden vaihdon ääniä.
”Noilla vatsalihaksilla? Nä’ää. Tarvitseeko neiti tänä vuonna apua nyörien kanssa?” Kysyin vetäessäni nahkahousuja jalkaani. Voin sanoa, että se ei ainakaan ollut helpottunut tässä vuosien varrella. Neljä vuotta sitten sanottiin, että neljän vuoden päästä ne ylipitkät housut olisivat sopivat. Jos ylipitkät housut olivat jo silloin kireän tuntuiset, niin miten sitten neljän vuoden päästä? A-u.

”Kyllä kiitos. Muistuttaisitko sitten samalla, että miten tänne mentiin?” Jerry kysyi aivan saman kysymyksen, joka oli käynyt omassa päässäni hetki sitten. Sain housut ähkimällä paikalleen ja puikkasin sermin toiselle puolelle tarkistamaan tilannetta. Jerry piteli kaapumekkoa kummastuneena käsissään ja yritti etsiä oikeaa aukkoa käsille. Huokaisten pirullisesti otin kaavun käsiini ja suoristin sen niin, että pystyin auttamaan huonekaverini oikeista aukoista sisään. Nyt Jerry näytti ymmärtävän kaavun toimintamekanismin ja saimme yhdessä hänet puettua.

Viisitoista minuuttia oli mennyt yhteensä näiden tappopukujen pukemiseen ja viimein myös Jerry kaikkine kerroksineen oli valmis. Hän jäi hetkeksi katsomaan itseään peilistä.
”Ihan tosi, ei se niin pahalta näytä, ” hän sanoi itselleen.
”Jankkaa vaan sitä niin alat uskoa siihen, ” totesin ja ihan piruuttani ojensin hänelle käteni kuin herrasmies, ”kulkisimmeko yhdessä alakertaan, oi hiton ruma nainen.”
”Hmh, noinko sitä eksiä kohdellaan?” Jerry kysyi tuimasti, mutta tarttui vitsin mukana käteeni kuin nainen.

”Ei, oikeasti minun pitäisi heittää sinut alas ikkunasta, mutta ei naista voi noin hurmaavassa mekossa heittää lumihankeen kärsimään, ” kerroin. Jerry nauroi ja taputti kättäni.
”Minäkin sinua kultaseni, ” niin sanoen hän irrotti otteensa minusta ja lähti ulos huoneesta. Tai, oikeastaan juuri ennen oven avaamista hän pysähtyi ja mietti ihan pienen hetken.

”Oikeasti, jos me olisimme yhdessä, niin minä olisin kyllä se mies, ” hän totesi vakavana, nyt vihdoin avaten oven. Otin tuon loukkauksena.
”Ai mitenkä niin!” Huusin kiirehtien hänen peräänsä vihaisin askelin.

Tämä keskustelu oli juuri sitä mitä Jerry Oliver McBarca tarvitsi unohtaakseen edes hetkeksi naisongelmansa ja muistaen edes häilyvän sekunnin kuka oikeasti oli. Tätähän varten me ystävät olimme, eikö? Auttamassa sorrettuja ja huonokuntoisia!

Ihmisiä haahuili ympäri eri kerroksia enemmän tai vähemmän eksyneinä.  Osa oli ensimmäisen vuoden oppilaita juhlapuvuissa, ja täysin tietämättöminä siitä, missä nyt pitäisi olla ja mitä kohta tapahtuisi. Jotkin heistä tunnisti minut ja Jerryn vanhemmaksi opiskelijakunnaksi ja keksi kysyä meiltä neuvoa, osa pukujen kanssa, osa suunnan kanssa. Muistin itsekin olleeni ensimmäisenä vuotena yhtä lailla pihalla päivättömänä päivänä, ja tämä taas kaikki perustui sille, että rehtori ei ikinä muistanut ohjeistaa koululaisia tilaisuuksien tullen. Se mies vain odotti meidän ilmestyvän juhlasaliin ja jos joku koululle jääneistä jätti tulematta niin tämä sai kuulla siitä, eikä todellakaan missään hyvässä mielessä. Tässäkin tapauksessa, kuten kaikissa muissakin tilanteissa joissa rikottiin koulun sääntöjä, palkintona oli vähintään viikon erottaminen. Jos kyseessä olisin minä, rehtori ei pidättelisi lainkaan punakynäänsä erottaakseen minut vaikka koko loppuvuodeksi. Herra Pina, mursumies ylivaaleine kulmakarvoineen, tuntui jopa välillä vahtivan minua aivan tahallansa ylitarkkaan. Miten mukavaa olikaan kerta toisensa jälkeen osoittaa kulmakarvojen vahdinnan menevän täysin hukkaan, sillä jos olin jotain oppinut kolmen vuoden aikana, niin se oli tiukkojen paikkojen välttely. Piti olla aina askel edellä, se oli mottoni.

”Perhana, ” ähkäisin ensimmäisenä tekonani kun olimme päässeet alakertaan ja astuin ulos työnnettävistä ovista. Kylmä, jääkylmä viima jostain pimeydestä iski suoraan kasvoihini, enkä pitänyt siitä. Katsoin tuskissani kynttilöiden ja pihavalojen valaisemaan kulkuväylää koululta liikuntasalille ja se näytti tässä säässä tuskallisen pitkältä. Ulkona oli ainakin puoli päivää miinusta jäätymispisteestä ja säälle oli selvästi aivan sama mitä meille maantiedossa sanottiin: Stratfordin piti olla kuuden vuoren välissä, mikä tarkoitti, ettei mereltä päässyt tuulemaan sisämaahan. Mistä tämä hemmetin kylmä tuuli sitten tuli, hä!?

Käärin käteni ylisuuriin hihoihin Jerryn tehdessä itsekseen samoin. Suloinen lämpö syleili minua koko muun kehon alueelta, paitsi kaula ja pää, jotka olivat molemmat juhlavaatteeni ulkopuolella. Ehkä selviäisin tästä matkasta?

Jerry oli jälleen kurjemmassa kunnossa kuin minä, sillä hänen juhlapukukaapumekkonsa ei ollut tehty talvelle kuten minun. Olimme tuskin puolessa välissä turhauttavan pitkää matkaa kun kuulin jo hänen hampaidensa kalisevan. Silloin me molemmat ymmärsimme maailman hirveimmän asian, minkä kohtalo kykeni eteemme heittää ja kumpikin meistä voihkaisi: ”ei” samalla hetkellä.

Jono.

Salin ulkopuolella oli lyhykäinen jono, sillä ovet eivät olleetkaan vielä auki. Kaiken kansan edessä seisoi kaksi opettajaa ohjeistamassa uusia tulijoita oikeaan järjestykseen: työt oikealle, pojat vasemmalle, parijono.

”Mennään takaisin, ” minä sanoin Jerrylle käskevästi ja yritin kääntää häntä takaisin.
”Ei, kyllä ne kohta avaavat. Parempi mennä nyt kun jono on lyhyt, ei tarvitse jonottaa vielä pitempään viimeisinä.”
”Mokomakin…” Tuhahdin ja tein niin kuin hän ehdotti.

Tyttöjen jono oli värikkäämpi ja tärisi poikien jonoa ahkerammin. Poikien hieman pidempi jono seisoi suorana, nolona ja vaiteliaana vasemmalla puolella. Parijono oli vain osa kidutusta ja kohta sillä määriteltiin istumajärjestys. Tyttö-poika-tyttö-poika. Näin kaveruksia yritettiin pitää poissa pahanteosta ja maksimaalinen kuuntelukiinnostus turvattiin.

Juuri silloin edestämme juoksi kasa tyttöjä, joista yksi jäi vielä liukastelemaan hetkeksi. He kaikki linnottautuivat jonoon käsi kädessä ja yhtenäisinä palelijoina, ja takasivat tasaiset jonot. Minä tein todella nopean laskutoimituksen nähdäkseni kenen viereen joutuisin, jos nyt menisin poikien jonoon. Sitten virnistin.
”Jer-… Jerriina, mene sinä tuohon tyttöjen jonoon, niin päästään vierekkäin, ” sanoin hiljaisella äänellä. Jerry teki itsekin nopean laskutoimituksen ja kohautti sitten olkapäitään.
”Ei onnistu, saavat kuitenkin kiinni ovella.”
”Eivätkä saa, näytät ihan tytöltä tuossa mekossa, ” kerroin nauraen ja työnsin huonekaverini tyttöjen puolelle. Opettajat edessäpäin heräsivät jäätymisestään ja alkoivat katsella meitä tappavasti.

”Jerry Mcbarca omalle puolella sieltä, ” toinen niistä huudahti.
”Jerriina!” Huusin opettajalle nauraen takaisin, ”väitätkö tyttöystäväni näyttävän pojalta?”
”Huono yritys King, ” se toinen opettaja huudahti minulle hymyillen. Jerry naurahti vierelläni ja osoitin hänelle käsilläni ehdotuksen paikkojen vaihdosta. Niinpä minä menin tyttöjen puolelle ja kikatusta pidättelevä Jerry muuttui pojaksi. Opettajat huokailivat ja muut oppilaat seurasivat kylmissään meidän sähläystämme.
”Ja sitten King takaisin poikien puolelle…” Jompikumpi niistä opettajista huokaisi.

”Minä olen tyttö!” Huusin takaisin hieman kimeämmällä äänellä. Silloin edessä olevani tyttö kääntyi katsomaan minua ja tajusin sen muuten olevan se naapurihuoneen valittaja. Hänen katseessaan oli jonkinlaista: ”Tuo vitsi oli huono aamullakin, älä jaksa.” Jotenkin tytön tappavanruskea katse sai minut hypähtämään taemmas ja peruutin niine hyvineni Jerryn luokse suojaan tuolta naapuriltamme. En pitänyt pelottavista tytöistä!

Ovet aukaistiin ajallaan ja meillä ehti odotellessa jo tulla kylmä. Ulkopuolella vahtineet kaksi opettajaa eivät saaneet pidettyä pakollista ohittelua estettyä ja Lili, luokan ainoa tyttö joka oli jäänyt koululle, onnistui pujahtamaan jonon perältä pelottavan naapurihuoneen tytön taakse, joka väärinlaskettuna tarkoitti sitä, että hän onnistui keplottelemaan itsensä minun ja Jerryn väliin. Jotain positiivista siis tässäkin elämässä tapahtui aina välillä.

Liikuntasali oli jälleen kerran jollain ihmeellä saatu muutettua ihan siedettävän näköiseksi juhlasaliksi. Joku raukka oli joutunut raahaamaan paikalle satamäärin tuoleja, seinät oli koristeltu erinäköisillä kankailla jotka joku oli vuosia sitten askarrellut tylsyyksissään ja kaiken keskelle oli kasattu helppokasattava lava. Sen ympäristö oli koristeltu valoin ja kaiken maailman valkoisin ja punaisin koristein, jotka jonkun mielestä vaikuttivat sopivilta talveen ja päivättömään päivään.

Juhla itsessään ei ollut minkäänlaisen huomion arvoinen, mutta pitkä se ainakin oli. Joka vuonna rehtori Pina löysi kolme muuta arvokasta henkilöä itsensä lisäksi puhumaan noin kahdenkymmenen minuutin puheita milloin mistäkin aiheesta, jonka Pina ja pormestari olivat keskenään sopineet. Pormestarimme oli yksi jokavuotisista puhujista, mutta hänen puheensa käsitteli aina sitä samaa, kuinka tärkeä koulumme ja menestyksemme oli Stratfordille ja kahdeksalletoista saarelle. Puheiden väleissä joku onnekas saattoi päättä toteuttamaan itseään, mikä yleensä tarkoitti lyhyitä musiikki tai tanssiesityksiä. Yleensä niitä hoitivat luokkien edustajat, mutta esimerkiksi Jerry oli joka vuosi kieltäytynyt tällaisesta kunniasta.

Kun olimme joutuneet jo ulkona jonossa ensimmäisten kahdenkymmenen joukkoon, niin me kolme saimme sillä lunastettua eturivin paikat, eli suoraan rehtori Pinan nenä- ja kulmakarvojen vahdinnan alta. Ei se oikeastaan edes tällä kertaa haitannut, sillä vaikka kuinka kiva olisikin ollut jutella vieruskaverin kanssa, joka paikkaan ripotellut opettajat ja sali, jossa kuului takarivin pieni yskäyskin, tekivät sen mahdottomaksi. Kunhan vierellä oli joku tuttu, jota katsoa kärsivästi kun kaksi puhujaa neljästä oli käynyt ja kakkosluokkalainen tyttö kapusi laulamaan harjoittelemattomalla äänellä koko kansan edessä.

Ensimmäisenä kansainvälisestä rauhasta oli puhunut mies, jonka nimi ei jäänyt yhtään kenelläkään mieleen. Hän oli puhunut muutenkin turhauttavan hitaasti ja ta-vut-ta-en jo-kai-sen tär-ke-än sa-nan, joten nukahtamisvaara oli jo alusta asti olemassa. Toisena oli käynyt joku vanha nainen, joka oli tullut Sakburgista muistuttamaan tulevaisuuden innovaatioista ja mitä minä oikein selitän, enhän minä edes ymmärtänyt mitään mitä se nainen oli sanonut. Kolmantena kuitenkin oli itse herra Pina, joka jätti tilaa talon tärkeimmälle vieraalle eli pormestarille. Tämä salaliittokaksikko, Pina ja pormestari, oli pukeutunut tänä vuonna yhteenkuuluvasti. Molemmilla oli yllään – voi paska – Sakburgin miesten kansallispuku. Kuuntelijat ihan pyörivät kärsimyksestä katsellessaan noita kahta, jotka seisoivat vierekkäin kuin tärkeäkin parivaljakko. Turha oli yrittää salata, mutta pormestari oli saanut työpaikkansa rehtorin rahoilla ja rehtori pormestarin rahoilla.

”Rakkaat oppilaani, opettajakunta ja tietysti arvostetut vieraamme-” Juuri sillä hetkellä joku jumala päätti auttaa meitä kärsiviä tuskissamme ja huoneen poikki juoksi lapsi, jonka kaikki tunnistivat talonmiehen pojaksi, joka toimi isänsä pikku apulaisena. Kaikkien, jotka olivat menettäneet kiinnostuksen rehtorin puheeseen, katseet kääntyivät seuraamaan tämän harmaahiuksisen pojan juoksua salin poikki ja ylös rehtorin vierelle. Herra Pina keskeytti puheensa alun huomatessaan tämän pojan ja jäi kuuntelemaan mitä tällä oli kerrottavaa. Olin kuulevinani pojan suusta oman nimeni, mutta se oli vain luuloa. Tiesin tasan tarkkaan käyttäytyneeni kiltisti tämän päivän, ei minua voisi noin vain mistään rankaista.

Herra Pina nyökkäsi pojalle kun tämä sai lyhyen viestinsä kerrottua, ja tarttui sitten uudelleen suureen mikrofoniinsa.
”Iason King, sinua pyydetään saapuvaksi koulun aulaan, vanhempasi odottavat sinua.”

Tunteeni heittivät hetken noppaa keskenään ja päättivät minkä laittaisivat mieleeni ensimmäisenä. Jokseenkin ehdin huokaista helpotuksesta, sillä pääsisin juhlasta pois, mutta se, että vanhempani olivat tulleen henkilökohtaisesti tapaamaan _minua_ ei voinut olla lainkaan hyvä asia. He eivät puhuneet minulle kuin silloin kun oli pakko. Tunteiden noppapelin voitti epäilys, joka kapusi muiden tunteiden päälle.

”Mitä hittoa, ” mutisin hämmentyneenä ja lähdin nousemaan tuoliltani. Ilmoituksen tuonut talkkarin poika huomasi minut joukosta ja hyppäsi alas lavalta pyytäen minua kiirehtimään.
”Sisaresi on kadonnut, ” poika sanoi niin nopeasti, että tarvitsen hetken aikaa ymmärtää hänen kimeän äänensä sanoman. Heti kun ymmärsin, minulle tuli ensimmäistä kertaa elämässäni kiire tavata vanhempani ja nopeasti lähdin juoksemaan salin poikki. Katseet seurasivat minua matkallani, enkä huomannut nopean poistumisena aikana kuinka Jerry lähti perääni viittaamatta opettajien peräänhuudoista.

Vanhempani eivät olleet millään lailla hurmaava näky. Äitini, jolta olin perinyt räikeän punaiset hiukseni, oli hieman normaalia pidempi nainen, langanlaiha ja hänen nenänsä oli ylpeästi pystyssä. Pituutensa ansiosta hän katsoi aina kaikkia alaspäin, nokka pystyssä ja kynnet yhtä maalattuina kuin aina. Suoraan sanottuna hän oli raivostuttavan ylimielisen haahkan näköinen, joka haisi samanaikaisesti kymmenelle hajuvedelle.

Isäni taas oli pituudessaan samaa sarjaa kuin äitinikin, vastakohta komealle miehelle. Häneltä olin perinyt korkeat kulmakarvani, jotka saivat hänet näyttämään kierolta bisnesmieheltä. Muuten en sitten ymmärtänytkään, miten olin voinut periä yhtään mitään tuolta mieheltä yhtään mitään. Isäni oli pitkä, mutta samalla pyöreä, todella pyöreä, ja pukeutui yhtä huolitellusti kuin äitinikin.

Tällainen kaksikko olin odottamassa minua heti koulun aulassa, kun juoksin paikalle. Ehdin tunnistaa heidät jo ovessa olleen ikkunan läpi, ja sappeni kiehahti.
Äitini, Domina King, huomasi minut nopeammin kuin isäni, aivan kuin hän olisi aistinut minun saapumiseni. Nokka pystyssä ja kädet tarkasti puuskassa, jotta varmasti kaikki kynnet näkyivät, hän kääntyi minua kohti, kun marssin aulan halki vihaisen järkyttyneenä.
”Tuollainen juoksentelu ei tee hyvää puvulle.” Nämä olivat minun äitini ensimmäiset sanat sen jälkeen, kun emme olleet nähneet toisiamme puoleen auringon kiertoon. Jos minä en saanut tervehdystä, niin ei tämä haahkakaan saanut.

”Mitä te olette tehneet Keiralle!?” Huusin vanhemmilleni, ja isänikin tunnisti olemassaoloni. Hän oli ollut sillä hetkellä puhumassa talonmiehelle, joka vaikutti kutistuvan isänkaltaiseni miehen puhuttelun alaisena. Isäni, eli Damian King, katsahti minua nopeasti päästä varpaisiin ja tuhahti nenäänsä ilmoittaakseen, että näkemiseni ei ollut ilo.
”Me emme ole sisarellesi tehneet, kiitos vain, ” isäni sanoi narisevalla äänellään, ”sisaresi on paennut kotoa.”
”Ja juuri kun löysimme hänelle hyvän miehen, ” Domina King huokaisi pudistellen päätään, ”Mitä Julianit tähän nyt sanovat. Ehdimme jo saada puolet rahoistakin.”

Suoraan sanottuna jäädyin järkytyksestä. Vanhempani eivät vain olleet järjestämässä pakotettua avioliittoa, vaan olivat jo puoliksi suorittaneet sen. Minun pikkusisartani Keira Kingiä meinattiin naittaa toiseen perheeseen, vaikka hän ei ollut edes täysi-ikäisyyden kynnyksellä.
”Hänen miehensä oli tarkoitus tulla illalla katsomaan sisartasi ensimmäistä kertaa, ” äitini sanoi puhuen kuin kupla kurkussaan ja otti pitkillä kynsillään talviturkkinsa sisältä minulle näytettäväksi lapun, ”kerroimme siitä eilen hänelle ensimmäistä kertaa. Tänä aamuna löysimme hänen huoneestaan vain tämän.”

Tärisevin käsin otin valkoisen lapun käsiini ja luin.

EN HALUA! MENEN MIELUUMMIN JONKUN LUO, JOHON VOIN LUOTTAA!

Alla oli Keiran lyhyt etunimen allekirjoitus. Vihaisena heitin lapun lattiaan ja huusin vanhemmilleni.
”Hitto teidän kanssanne! Oliko Keirakin pakko myydä!? Eihän hänellä ole ikääkään, hän ei ole käynyt koulua loppuun-”
”Syy ei ole meidän, ” äitini tuhahti siirtäen kätensä takaisin puuskaan, ”tilanne alkoi kuumistua avioliittojen kanssa. Meidän piti yksinkertaisesti vain päästä mukaan kauppoihin ja jokainen tietää, että parhaat rahat-”
”Kysyittekö te mitään Keiralta!?” Keskeytin Domina Kingin, ja tämä hätkähti raivoissaan. Kukaan ei keskeyttänyt Domina Kingiä.

”Hiljaa poika kun äitisi puhuu, ” isäni ärähti minulle, ”ja tietenkään emme kysyneet.”
”Täytyykö teidän saamari olla noin vanhanaikaisia!?” Tällä kertaa keskeytin isäni, ja äiti alkoi jo punertua raivosta kuin pallokala, ”Nyt eletään nykyaikaa ja nainenkin saa valita itse kenen luokse kävelee!”

”Hyvä on poika, haluatko tietää mihin sisaresi on lähtenyt kävelemään?” Äitini pihisi hampaidensa välistä, ”mihin hän on lähtenyt vähillä vaatteilla ja tässä pakkasessa? Hmm? Huonoissa kengissä, hmm? Hän lähti etsimään sinua.”

Matkaa kotoani koululle oli puoli valtakuntaa ja ulkona oli tappopakkanen, eikä Keira mitenkään voinut tietää koko matkaa, sillä hän ei ollut ikinä kävellyt kyseistä matkaa itse. Nyt minua jo kylväsi sisältä. Mikä oli saanut Keiran lähtemään etsimään minua? Ehkä se, että hänellä oli kaksi luotettavaa ihmistä elämässään: isosiskomme, ja minä, ja minua ei tarvinnut lähteä etsimään meren toiselta puolelta.

Tämä ei ollut hyvä, ei lainkaan hyvä. Jos Keira oli vaikka eksynyt matkaan, tai jotain pahempaa. Ei hän yksinkertaisesti kyennyt selviämään koko valotonta kilometrien matkaa. Kukaan, joka ei ollut koko elämäänsä oikeastaan poistunut neljän seinän sisältä, ei pystyisi kävelemään moista matkaa ja löytää perille.

Tai, kykeni, jos vanhemmiltani kysyttiin.

”Joten, missä Keira on?” Isäni narisi, ”meillä on kiire jos aiomme ehtiä vielä esittelemään hänet miehelleen tämän yön aikana.”
”Luuletteko te idiootit oikeasti, että hän ihan vakavasti ottaen olisi jossain täällä?” Kysyin kahdelta älykääpiöltä, jotka olivat joskus kaksikymmentä auringonkiertoa sitten löytäneet toisensa.
”Tietenkin on, ” isäni puuskahti, ”seurasimme talolta asti jalanjälkiä keskustaan. Jos sisaresi löysi sinne, niin kyllä hän on perille asti päässyt. Siinä tapauksessa hän on jo sinun kanssasi. Missä tyttö on piilossa?”

”Keira on jossain keskustassa ja te vietätte aikaa täällä lämpimässä ahdistelemassa minua!?” Huusin ymmärtämäni järkyttyneenä.

* * * Jerry

En uskaltanut mennä aulaan asti, vaikka olin lähtenyt Iasonin perään juoksemaan. Olin kuullut mitä talonmiehen poika oli ilmoittanut ja tietäen, kuinka tärkeitä sisarsuhteet Iasonille olivat, olin lähtenyt hänen mukaansa, jos vaikka hän tarvitsisi tukea.

Aulassa olikin sota käynnissä, Iason huusi vanhemmilleen niin lujaa, että minäkin kuulin sen ulos varjoihini. Sanoja ei kuulunut, mutta tilanne kävi kuumana, joten ehkä ei tarvinnutkaan. Oven peilin lävitse näin talonmiehen, Iasonin vanhemmat jotka tunnistin jostain kolmen vuoden päästä, ja Iason, joka nyt käänsi selkänsä vanhemmilleen ja ryntäsi takaisin ulos. Kuulin hänen äitinsä kiljuvan poikaansa takaisin, mutta tämä oli sulkenut korvansa vanhemmiltaan ja juoksi ulos kohti keskustaa ja pimeyttä.

Kylmyydestä enää välittämättä lähdin jälleen huonekaverini perään, mikä oli vaikeaa niillä kyseisillä kengillä, jotka olivat jalassani. Lumi ei pidätellyt lainkaan juoksuani, ja siksipä minä puoliksi liu’uin, puoliksi juoksin Iasonin perässä, joka selvästi suunnisti kohti keskustaa. Siitä ei ollut epäilystäkään.

”IASON!” Minä huusin hänen peräänsä, jotta hän ymmärtäisi odottaa minua. Sain kuitenkin osakseni vain nopean katseen, ja sitten Iason jatkoi matkaansa ulos koulun aukinaisista porteista. Hän kuitenkin seisahtui siihen ja huusi henkilöä nimeltä Keira. Sikäli mikäli oikein ymmärsin, kyseessä oli hänen nuorempi sisarensa, jota en ollut ikinä nähnyt. Hetken huonekaverini steppasi paikallaan kuin liukastunut tai suuntaa päättävä ja ehdin juuri liukua hänen vierelleen kun hän sai päätettyä tekemisensä.

”Keira on kadonnut, hän lähti etsimään minua.” Sain aivan lyhyen tilapäivityksen ja sillä hetkellä kun Iason sai lopetettua, hän lähti juoksemaan uudelleen kohti keskustaa, yhä hyvien tilaisuuksien tullen huutaen sisarensa nimeä. Olin päättänyt auttaa, joten lähdin juoksemaan kadun toista viertä myöskin etsien tyttöä, jota en ollut edes ikinä nähnyt.

Yhtäkään sielua ei ollut liikkeellä, olihan nyt epävirallinen aika pimeälle juhlalle ja kaikki olivat viettämässä sitä joko juhlissa tai syömässä perheensä kanssa. Se teki yhden eksyneen ihmisen etsimisen hieman helpommaksi, mutta toisaalta Keira-nimistä tyttöä, joka ehkä mahdollisesti jollain lailla muistuttaisi Iasonia, ei näkynyt missään. Kadut vain loistivat yövaloissa tyhjyyttään, sananmukaisesti, sillä valo hohti lumesta. Vaikka olikin pimeää kuin öisin, kaupungissa oli lumen ansiosta valoisaa.

Tunsin sormieni, nenäni, kasvojeni ja hiljalleen koko kehoni paleltuvan tässä armottoman kylmässä talvessa. Juhlakaapuni ei missään tapauksessa ollut tarkoitettu tällaiseen säähän, ja pehmeän silkin lävitse pusertui niin tuuli ja viimakin. Kaduillahan sitä tuulta riitti, kun joka käännöksen takaa puhalsi aivan holtittomasti. Oli ollut naurettavan naiivia lähteä tällaisella varustuksella tällaiseen pakkaseen, mutta se oli ollut ainoa mihin olin pystynyt. Toiveajatteluni ei kylläkään edes kutsunut sisätiloihin, tahdoin vain auttaa kaveriani hädässä.

Mitä syvemmälle kaupunkiin pääsimme huutelemaan, sitä epätoivoisemmaksi Iason kävi. Jossain vaiheessa hän ehti toistaa vanhempansa sanat ja selventää minulle, että luultavasti Keira oli jollain ilveellä päässyt keskustaan asti. Mihin siitä, sitä emme tienneet. Osasin osapuilleen itse kertoa Keiran käyneen koululla kerran, mutta sekin oli eri reittiä kuin keskustan lävitse, ja vieläpä hevoskärryn kyydillä. Oli suoranainen ihme, että Iasonin sisar oli päässyt mitenkään edes keskustaan asti, sillä ymmärtämäni mukaan heidän perheensä asui pääkaupungin ulkopuolella, ehkä kahdenkymmenen kilometrin päässä vuorille mennessä. Kaksikymmentä kilometriä tappopakkasessa talven pimeimpänä päivänä! Itse en lähtisi tekemään tällaista itsemurhaa edes hyvin maksettuna.

Keskusta häämötti jo edessämme kun Iason alkoi menettää jo mieltään. Hän oli syöksynyt pimeään talviyöhön tietämättä, mitä oli tekemässä, ja nyt hän alkoi varmaan itsekin sitä tajuta. Huonekaverini huudot alkoivat muuttua epätoivoisimmiksi, eikä hänen äänensä kantanut enää, olihan hän huutanut jo viisi minuuttia jääkylmään tuuleen. Tunsin oman kurkkunikin jo pistävän minulle vastaan, ja tutkiessani sivureittejä yritin samalla lämmittää edes nenäparkaani, joka irtoaisi ennen aamua.

Vasta keskustan valoissa näimme ensimmäisen elävän ihmisen, eikä sekään ollut tyttö, vaan vanha raihnainen saarnaaja, joka seisoi kuin paniikissa tuijottaen keskusaukiota kuin hypnoosissa. Mikä lie oli saanut tämän vanhan miehen mönkimään ulos piilostaan tällaiseen säähän, se vasta olikin mysteeri.

”Hei! Sinä!” Iason karjui kun ei huutamaan enää ääneltään pystynyt ja juoksi saarnaajaa kohti, joka nyt huomasi meidän olemassaolomme, ja säpsähti kuin olisimme yrittäneet heittää häntä lumipallolta.
”Punapäitä, ” kuulin saarnaajan kiljahtavan ja hän veti kätensä silmiensä suojaksi.
”Oletko nähnyt sisartani? Oletko nähnyt tyttöä, jolla on punaruskeat hiukset ja pyöreät kasvot?” Iason huusi kaukaa juostessaan saarnaajan suuntaan.

”Vai olenko!?” Saarnaajaukko huudahti kauhuissaan ja tuli käsiensä alta pois, ”Vai olenko, kysyy punapää pimeässä. Vai olenko, kaiken sen jälkeen mitä minä olen nähnyt, tulee toinen punapää ja kysyy toistaan!” Minä jarrutin epätoivoisesti, mutta liukumiseksihan se meni. Edelleen turhautunut Iason saapui saarnaajan luokse ja tarttui tätä ainakin yhtä epätoivoisesti olkapäistä ravistellakseen häntä.
”Olet siis nähnyt sisareni? Mihin hän meni?”

”Mihin-, ” saarnaaja puuskahti puoliksi nauraen, mutta silmät loistaen pelkoa, ”mihin meni, meni, meni. Kyllä se vain meni. Eikä tule, ei tule takaisin. Haamut, haamut juu. Haamut ei palaa. Ei palaa. Eihän palaa?” Hän kysyi kääntäen katseensa minuun, joka nyt liu’uin kaksikon vierelle.
”MITÄ SINÄ SELITÄT!?” Iason huusi pelokkaan paniikissa.

”Haamu se oli! Henki! Henki tuli ja meni ja puffffffffff-” Vanha ukkorahja veti itsensä irti Iasonista ja puhui nyt minulle, ”katosivat. Katosivat molemmat kuin tarinassa. Minun tarinoissani ei katoilla, kuollaan vaan ja kärsitään.”
Iasonilla ei riittänyt hermoja kuuntelemiseen, vaan hän lähti juoksemaan ympäri keskusaukiota yhä sisartaan huutaen. Minä sen sijaan yritin saada tietoa ja pitää pääni kylmänä – paitsi pääni ja koko ruumiini oli jo kylmänä, joten se oli aika helppoa ottaen tilanne huomioon.

”Kuka katosi? Puhutko hänen sisarestaan, siitä punapäästä?” Yritin selvittää. Ukkosaarnaajapappa katsoi minua kummissaan ja tuli minua lähemmäs heilutellen käsiään kasvojeni edessä.
”Tyttö katosi. Samansieluinen tyttö kuin tuo kaverisi, ” hän jatkoi nyt jokseenkin rauhallisemmalla äänellä, joka kuitenkin tärisi kylmyydessä, ”tuli tuolta tieltä, kylmissään ja kärsivänä. Minä näin, minä näin kaiken. Olin kilttien naisten luona kahvilassa, päästivät kiltit minut sinne sisään yöksi vaikka kotiin lähtivät. Katsoin ikkunasta, miten tyttö käännähti ympäri ja huusi jotakin poispysyväksi.”

”Silloin minä näin sen. Se oli paholainen, itse paholainen, jäämies oikein. Leijui taivaalta keskelle aukiota, tuohon noin-” Saarnaaja osoitti paikkaa, jota minä vain katsahdin nähdäkseni pienen kirsikkapuun, joka kylmyydestä huolimatta kasvoi lehteä. Miksi keskellä aukiota oli kirsikkapuu?

”Tyttö taisteli… Ja miten taistelikaan! Tuuli tuulta vastaan, hän kohotti maasta pelon kiljunnallaan multaa ja jäätynyttä hiekkaa ja se kaikki, kaikki se, se kaikki lensi päin Henkeä. HENKEÄ PÄIN! Ja läpi, läpi vaan fushhh, eikä naarmuakaan henkeen jäänyt. Sitten tuli tuuli, tuuli taas lisää, jäädyttäen ja jäätyen, kaikki jäätymätön jäätyi ja pakastui.”

Nyt saarnaaja piti taukoa ja tarttui minua ranteista kuin peläten. Hänen hurjat silmänsä tuijottivat minua kauhuissaan.
”Punasielu, punasielu, tuuli meni ja henkäisi, ” saarnaaja parkui, ”pakkasyö kiristyi ja se tyttö, se punainen tyttö katosi tuulen ja tuiskeen sekaan. Minä, minä, minä vain istuin lämpimässä ja haukoin henkeä miten se vihreän värin punainen tyttö katosi. KATOSI, JUMALATAR BEADINE, katosi tuulen mukaan vihreän värin punahiuksinen tyttö.” Nyt hullu ukko tarttui minua leuasta, etten varmasti karkaisisi. Hänen hurjat harmaat silmänsä olivat tosissaan.

”Punainen poika, pakene! Pakene talvea, mene pois kylmyydestä, vie vihreä kaverisi mukanasi ja palaa lämpimään, palaja turvaan, kautta jumalattaren, mene pois kylmästä! Sillä niin minäkin menen!” Saarnaaja päästi minut, vavahti kuin vaaraa etsivä ja lähti epätoivoisesti juoksemaan jonnekin, mistä oli tullutkin. Minä seisoin paikallani kylmyydessäni ja ymmärtämättömyydestäni. Olin jokseenkin jäänyt tuon selityksen jälkeen sekavaan tilaan. Ai siis mitä minulle oli juuri kerrottu?

Jotenkin aloin ymmärtämään ensimmäisenä varoituksen: Mene takaisin koululle, tai… Tai jotain, jotain vaarallista. Jotain vaarallista joka oli kadottanut henkilön, kuka ymmärtämäni mukaan oli Keira King.

Iason juoksi luokseni hengästyneenä ja kasvot hiustensa värisenä.
”Keiran on täytynyt lähteä seuraamaan koululle vieviä teitä. Hän saattaa olla missä vain keskustan alueella, ” hänen äänensä tuskin kesti enää, kuin hän olisi puolivälissä sairauteen tai murtumiseen. Iason ehti inahtaa jotain ”tule” kaltaista, kun tartuin häntä käteen ja kielsin menemästä.
”Ei. Se on vaarallista! Meidän täytyy palata koululle, ” yritin pysyä järjissäni. Iason kuitenkin katsoi minua kuin sekopää.

”En voi palata koululle! Minun pitää löytää Keira!” Hän huusi minulle. Yritin kuitenkin pysyä vakavana, vaikka se ei ollut siinä olintilassa helppoa. Iason yritti riuhtoa itseään irti minusta.
”Nyt on liian kylmää ja liian pimeää!” Yritin painottaa kylmyydessä tärisevää ääntäni.
”Ei ole!” Iason huusi, ”Ei ole, minulla on aivan hyvät mahdollisuudet löytää-”
”IASON NOAH KING!” Huusin kaverilleni vetäen tämän tarpeeksi lähelle itseäni.
”JERRY OLIVER MCBARCA, ” kaverini huusi takaisin, päästen takaisin jonkinlaiseen normaaliin tilaan tutulla puhuttelukeinolla.

”Sinäkin kuolet jos jäät tähän pakkaseen!” Oli viimeinen turha yritykseni huutaa järkeä. Iason räpäytti terävästi silmiään ja hänen ilmeensä samaan aikaan kylmeni ja muuttui vihaisemmaksi.
”Sinä-… Sinä yrität saada minut uskomaan sitä vanhaa ukkoa! Sinä väität, että Keira on kuollut!”

Väitinkö?
”Iason! Sinä jäädyt täällä ulkona, ja jos se ukko on oikeasti nähnyt jotain vaarallista, niin silloin mekin olemme vaarassa! Olet itse nähnyt, se mies ei kuuntele lainvartijoita, jengejä eikä väistä ketään, mutta nyt hänkin oli paniikissa! Meidän pitää palata sisälle, ”

”EI!” Iason huusi minulle vastaan ja repi itsensä irti minusta viimein, ”minun täytyy löytää sisareni!” Keskittymiseni siirtyi hetkeksi hänen käteensä, kohtaan josta olin puristanut. Vaaleansininen kangas oli tummentunut, kuin palanut, ja se savusi.
”Hän on täällä jossain! Etsimässä minua, ” Iason tuntui menettävän mielensä kokonaan ja ensimmäistä kertaa näin hänen itkevän. Tälle illalle sen kuin tuli uusia järkytyksiä. Aivan olemattomasta syystä katseeni siirtyi keskellä aukiota kasvaneeseen kirsikkapuuhun. Iasonin mielen kehittäessä uusia syitä etsinnän jatkumiselle tuo pieni talven keskelle syntynyt puu kasvatti itseensä kukkia. Se eli täysin elinkelpoisena keskellä talven kylmintä päivää ja näytti vielä pärjäävän hyvin.

”Katso tuota puuta, ” päästin suustani huomaamattani. Iason ei todellakaan ymmärtänyt mistä nyt oli kyse, sillä olin vain ilmoittanut tuon asiani kesken hänen huutonsa. Hän jähmettyi hetkeksi, ja jostain syystä kääntyi kuitenkin katsomaan ehdottamaani kohdetta.

Tuo pieni puu, jonka ei olisi pitänyt olla olemassa, sai luokkalaiseni rauhoittumaan tai ainakin järkyttymään enemmän. Hänen olkapäänsä lysähtivät ja kuin unessa hän lähti kävelemään kohti tuota yksinäistä kirsikkapuuta.
”Keira, ” kuulin hänen mutisevan saapuessaan aukion keskelle puun luokse.

Kukaan ei ikinä saanut tietää mitä Iasonin mielessä tuolloin liikkui, kun hänen maailmansa mureni päivättömän päivän yönä. Huutokilpailumme oli viimeinen kerta, kun puhuin hänelle, sillä aamusta Kingin vanhemmat olivat ottaneet hänet pois koulustamme. Viimeinen muistikuvani parhaasta ystävästäni oli punahiuksinen poika huutamassa yöhön sisarensa nimeä, käskien jotain tuntematonta palauttamaan hänet takaisin.

Keskitalvesta asti minä jäin yksin, sillä tähän johtaneet sattumat veivät Iasonilta hänen elämänsä tärkeimmän asian, ja minun elämästäni ainoan ihmisen, joka pystyi pitämään minut järjissäni.

A/N 25 961

Luku 6

Kukaan ei puhunut.

Kukaan ei nauranut.

Opiskeluympäristö oli opettajien mielestä oikein täydellinen. Koko luokka oli kuulemma rauhoittunut Iasonin lähdön jälkeen.

Todellisuudessa emme olleet rauhoittuneet. Olimme eksyksissä. Iasonin vanhemmat syyttivät poikaansa Keira Kingin katoamisesta, ja tämän takia he olivat päättäneet lopettaa poikansa kouluttamisen ”kunnes tämä ymmärtäisi mitä oli tehnyt.”

Tämä luonnollisesti tarkoitti joitakin muutoksia luokallamme. Ensiksikin minä jäin yksin, toisekseen jokainen jäi yksin. Iasonin menettäminen tuntui samalta, kuin olisimme kaikki menettäneet syyn olla toistemme kanssa. Tytöillä tietenkin oli yhä toisensa, sillä yhähän he nukkuivat samassa huoneessa, mutta hekin vaikuttivat hiljentyneen. Varsinkin Avril, joka oli vielä keskitalven lomaa ennen tuntunut pärjäävän muiden kanssa hyvin, oli nyt hiljentynyt ja syrjäytynyt koko luokasta.

Itse käyttäydyin jokseenkin samalla lailla. Yarrow kulki yhä mukanani, mutta hänestä ei ollut minua viihdyttämään, kuten minustakaan ei ollut häntä viihdyttämään. Tulevien viikkojen aikana en viettänyt tuntien välisiä taukoja enää luokkani kanssa, vaan harhailin yksinäisyydessäni takaisin huoneeseeni, joka oli nykyään enää vain minun omani. Ruokataukoina harhailin kaupungissa, välillä Yarrowin kanssa, välillä vain yksinäni ja imin itseeni ainoata valoa, jota päivän aikana alkoi jälleen tulla kevääseen päin mennessä.

Uudeksi parhaaksi ystäväkseni alkoi hiljalleen muuttua sama vanha käppänä keskustasta, joka saarnasi hulluja juttujaan ohikulkijoille. Kuten minäkin niinä päivinä, hänkin kaipasi jotakuta, joka kuunteli ja vastasi, vaikka sitten miehisen töykeästi tai sekopäisesti. Vanha saarnaaja, joka antoi jokin ruokatunti itselleen nimen Howard, oli menettänyt koko perheensä lumivyöryturmassa ja menettänyt samalla kaiken muun, paitsi oman henkensä. Ei siis ihme, että hän vietti aikaansa saarnaten huonosta tulevaisuudesta, jos oli itse sen kokenut.

Itse aloin oppia uuden tuttavuuteni kanssa asioista, jotka olivat vuoden alun jälkeen alkaneetkin minua kiinnostaa, eli eri ihmisten ”elementit”, kuten Lili oli aikoinaan sen nimennyt.

Howard-pappa ei tiennyt näistä oikeastaan mitään, mutta tieto ei aina selittänytkään sitä mitä silmillä näki. Alussa, kun aloin löytää harhailutietäni hänen luokseen, hän kutsui minua ”tuhoon tuomituksi punaiseksi pojaksi”. Punaisella hän tarkoitti mitä luultavammin väriä, jonka hän näki minussa. En todellakaan ymmärtänyt täydellisesti mitä hän tarkoitti, mutta kerran pyydettyäni hän oli kertonut jokaisen vastaantulijan oman värin.

Värejä oli viisi kappaletta: Punainen, kuten minä, keltainen, vihreä, sininen ja harmaa. Howardin mukaan melkein jokainen ihminen hohti hänen silmissään jotakin väriä. Eräs vastaan tullut tuore pari oli saanut saarnaajan sihahtamaan naurusta, syynä oli kuulemma ollut: ”Nuo kaksi eivät sovi toisilleen. Liian saman väriset. Kestänevät viikon yhdessä ja sitten syttyy riita.” Sitä riitaa ei ollut tarvinnut odottaa viikkoa, sillä jo paluumatkallaan, jonka tämä pariskunta kulki jälleen ohitsemme, oli sota heidän keskenään jo käynnissä.

”Iason oli vihreä, ” totesin eräs ruokatunti, jonka vietin istuen lumihangessa raaputtaen jäätynyttä lumikökkärettä pienemmäksi, ”samoin sanoit hänen sisarestaan, mikäli se oli hän.”
”Vihreä punapääkö?” Howard kysyi minulta ymmärrettyään sanomani, ”vihreä on hyvä väri. Vihreä kasvattaa, vihreä suojelee. He eivät ole ikinä vaaraksi, eivät ikinä hyökkää taisteluun kanssani.”
”Lilin mukaan Iasonin elementtiluonne oli maa. Vihreä siis tarkoittaa maata. Punainen tulta. Jos en ole väärässä, niin keltainen on sähkö, harmaa ehkä ilma ja sininen jäisi silloin vedeksi, ” Mietin ääneen irrottaessani palan irti lumiköntistä ja heittäen sen jonnekin, ”viisi elementtiä, viisi väriä.”

”Jumalattaren viimeinen kirous ihmiskunnalle, ” saarnaaja huudahti kimeällä äänellä samalla kun joku viaton uhri kulki ohitsemme ja katsoi Howardia säikähtäneesti, ”Jumalatar on jakanut voimansa kanssamme, antanut meille syyn tappaa toisiamme ja vielä jokin päivä kaikki tuhoutuu kun hän antaa meille luvan muistaa sisäisten voimiemme syyn!” Ohikulkenut nainen, joka oli nyt säikähtäneen sekalaisessa tilassa, kaivoi äkkiä rahaa taskustaan ja suorastaan heitti ne saarnaajan päälle päästäkseen äkkiä kipittämään lumista keskuskatua karkuun korkeine kenkineen.

”Voi poika, sinähän ihan ammennat minulle juttua, ” Howard hohotti tutkiskellessaan saamiaan rahoja.
”Väri?” Kysyin tottuneen poissaolevasti. Tällä kysymyksellä ukko kertoi minulle ohi kulkijan värin, tai ainakin sen minkä hän itse näki.
”Sininen on tämä neito nuori.” Kuului kertomus. Vedin hajamielisesti viivan lumeen, jossa olin pitävinäni jonkinlaista kirjanpitoa, mutta siitä tuskin sai minkäänlaista selvää.

Yhtäkkiä Howard perheensä menettäneen saarnaajan silmiin ilmestyi loiste.
”Tuoreita uhreja!” Hän huudahti ja uutta tarinaa kehittäen hän hypähti kohti tyttöporukkaa joka ilmestyi hiljaisena kulman takaa. Keskityin sillä välin vain veistämään lumesta ympyrän muotoista jotakin, enkä antanut minkään häiritä vaativaa taideteostani. Howard teki työnsä, ainoan asian joka hänelle tuotti niinä päivinä iloa, eli saarnani kummallisista asioista ohikulkijoille ja ansaitsi sillä päivittäisen hymynsä. Sitten hän palasi takaisin tähystyspaikalleen luokseni ja ennen kuin hän aloitti sepostamaan jotain tarinaa puhuvista kivistä, hän kääntyi puoleeni.
”Poika, lisäähän listaukseesi keltainen, punainen ja väritön.”

Kohotin hetkeksi katseeni Howardiin, joka nyökkäsi päällään tyttöporukkaan, joka nyt kulki pois kahden heistä supatellen keskenään. Katsoin vain nopeasti tyttöjoukon perään ja päässäni alkoi hiljalleen raksuttaa.

Keltainen oli salama.

Punainen oli tuli.

Värittömään en ollut ikinä vielä edes tavannut, mutta pari asiaa alkoi hiljalleen käydä selväksi: Ohi kulkenut tyttöjoukko oli sisältänyt itseensä Naneten, Lilin ja Avrilin.

Naneten väri oli keltainen, ja hän oli salama.

Lili oli kertonut, ettei hän ollut käsityksensä mukaan mitään elementtiä, joten hän oli luultavimmin väritön.

Jäljelle jäi punainen, tuli.

Avril oli tuli.

Nyt minä aloin ymmärtää miksi en pärjännyt kyseisen tytön kanssa.

* * *

Vielä jokin päivä tulisi kun minun vanhempani kyllästyivät lintsaamiseeni ja ottivat minut pois koulusta. Miksi maksaa tonneja jonkun opiskelusta, joka ei edes nousta ylös sängystään kouluaamuna tai jaksanut näyttää naamaansa koko päivänä oman huoneen ulkopuolella.

Jostain syystä aamulla ei ollut vain huvittanut lähteä liikkeelle. Minä vain käänsin kylkeä ja jäin tuijottamaan huoneen tyhjää puolta, jossa ennen oli ollut punainen sermi ja sen takana toinen ihminen. Nyt vain valkoinen seinä irvisti minulle vastaan, sillä toinen puoli huonetta oli tyhjennetty kokonaan. Olisin tietenkin voinut levittää omat tavarani laajemmalle, sillä tuskin kukaan tulisi loppuvuodeksi tähän huoneeseen kanssani, mutta minua ei huvittanut. Sopi minulle paremmin, että toinen puoli jäi odottamaan asujaansa. Kukaan muu ei saisi sitä puolta huoneesta itselleen, kuin Iason.

Iason ei kuitenkaan tullut. Ei enää palannut. Se oli tullut suhteellisen selväksi eilen.

Mustaan pingviinitakkiin pukeutunut mies, jolla oli pyöreät lasit ja siistiksi kammattu tukka astui hiljaiseen luokkaan kumartaen hienostuneesti.
”Päivää, ” mies kertoi meille, ”nimeni on Pentti Före, olen tullut tänne lainvalvojain edustuksen nimissä. Olenko oikeassa, että tämä on luokka Musta J?”

Nyökkäilyjä ja kysymykseen vastaavankaltaista muminaa. Pentti-niminen pingviinimies laski harmaan laukkunsa eräälle tyhjälle pulpetille ja otti jonkin paperin sen sisuksista esille. Nopeasti hänen katseensa kävi lävitse paperin ja rykäisten hän jatkoi asiaansa.
”Onko henkilö Jerry Oliver McBarca paikalla tällä hetkellä?” Kuulin nimeni kutsuttavan ja nostin pääni pulpetista.
”Niin?”
”Voisitko tulla mukaani? Minulla on joitain kysymyksiä liittyen keskitalven päivänä tapahtuneisiin tapahtumiin.”

Vaiteliaana nousin ylös paikaltani ja menin miehen perässä ulos käytävään.
”Missä olit äsken mainitsemani yön aikana?”
”Keskitalvena?” Kysyin tarkistaakseni, ”keskustassa.”
”Miksi?” Pentti-niminen mies tarkisteli, vaikka hänen äänestään jotenkin kuului, että hän tiesi jo kaiken.
”Olin luokkalaiseni Iason Kingin kanssa etsimässä hänen sisartaan, Keira Kingiä,” kerroin totuuden mukaisesti.

”Onko ketään joka pystyy todistamaan sinun olleesi siellä?” Mies kysyi laskiessaan katseensa papereihinsa ja kirjoittaakseen sinne jotain.
”Vain Iason ja keskustassa pyörivä Howard.”
”Howard kuka?”
”Keskustan alueella oleskeleva vanha mies,” selitin. Kaikki tiesivät, että keskustassa oli tällainen mies, kukaan ei oikeastaan tiennyt hänen nimeään. Paitsi minä nyt.

”Tiesikö kukaan sinun ja Iason Kingin olevan keskustassa?”
”Iasonin vanhemmat ja koulun talonmies poikineen näki Iasonin. Minusta ei luultavasti kukaan tiennyt… Mihin tämä tulee?”
”Lainvalvojat tahtovat tietää. Kingin vanhemmat ovat pyytäneet tutkintaa keskitalven tapahtumista. Osaatko kertoa tarkalleen mitä keskustassa tapahtui?”

”… Minä ja Iason yritimme etsiä hänen sisartaan keskustan alueelta, kunnes minun tuli kylmä ja palasimme sisälle epäonnistuttuamme etsinnöissämme.”
”Palasitteko te molemmat koululle?” Pentti kysyi katsahtaessaan minua melkein mustilla silmillään lasiensa yli. Se näyttä kummalliselta, sillä muuten koko mies oli kalpea.
”Kyllä. Iason jäi alakertaan vanhempiensa luokse ja minä menin yläkertaan huoneeseemme vaihtamaan vaatteita.”
”Mitä sen jälkeen tapahtui?”
”Iasonin isä tuli hetken päästä huoneeseen ja ilmoitti, että hän mukanaan tulisi kohta apumiehiä kantamaan Iasonin tavarat pois. Minun piti osoittaa heille Iasonille kuuluvat tavarat.”

”Puhuitteko tämän jälkeen Iason Kingin kanssa?”
”En. Puhuimme viimeistä kertaa silloin keskustassa.”

”Entäpä, herra McBarca, ” nyt Pentti Före puhui jokseenkin hiljaisemmalla, vakavammalla äänellä, ”näittekö sinä yönä keskustassa mitään… Tavallisuudesta poikkeavaa?”
”En, ” oli automaattinen vastaukseni. Jostain syystä en tahtonut kertoa todellisuutta tälle pingviinimiehelle. Eivätkä lainvartijain edustajat yleensä muutenkaan olleet pingviinejä, joita oli muutenkin vain saariston suurimmalla vuorisaarella Yunnanilla. Pingviinejä siis.
”Etkö minkäänlaista? Kummallisia luonnonilmiöitä, jotka voisivat vaikka selittää minkä takia keskellä kaupunkia kasvaa tällä hetkellä täydessä marjassa oleva kirsikkapuu? Tai, miksi herra Iason Kingin juhlapuvussa on palanut kämmenjälki?”

”En tiedä, ” sanoi. Pentti katsoi minua pitkään, mutta nyökkäsi sitten päätään ja kirjoitti taas jotain alas.

”Entäpä mahdatko tietää Keira tai Iason Kingin nykyistä olinpaikkaa?”

”Hetkinen, hetkinen, ” pysäytin kuulustelun siihen, ”mitä varten kyselet näitä? Onko tämä jokin murhakuulustelu? Onko Iasonille sattunut jotain?”
”Nämä tiedot eivät ole jaettavissani ulkomaailmalle, ” Pentti totesi ykskantaan.
”Vaadin sinua kertomaan. Muuten en vastaa jatkokysymyksiisi, ” vastasin töykeästi. Mies kohotti kulmiaan ja katsoi minuun vakavasti.

”Niin herra kuin neiti King ovat todettu kadonneiksi.” Hän kertoi äänellä ilman sympatiaa. Minun ryhtini noksahti pahasti järkytyksestä.
”Iason… kinko?”
”Herra King katosi pian palauduttuaan kotiinsa. Hänen vanhempansa ilmoittivat hänet kadonneeksi viikkoa myöhemmin.”

”Miksi he odottivat viikon?” Kysyin kummastuneena, ja hieman närkästyneenä. Kyse saattoi olla elämästä ja kuolemasta, ja Iasonin vanhemmat odottivat viikon.
”Asia ei kuulu lainvartijoille, ” Pentti kertoi vakavasti, ”saamiemme tietojen mukaan olette viimeinen ihminen, jonka kanssa herra Iason King puhui ennen katoamistaan.”

”Viimeinen-… Hänhän oli siitä asti vanhempiensa kanssa! Miten minä muka-”
”Herra McBarca. Minua ei ole valtuutettu vastaamaan enempiin kysymyksiinne. Riittääkö teillä vielä hetki aikaa keskustella kanssani?”

Nyökkäsin hitaasti, todella hitaasti. Pentti Före hyväksyi nyökkäykseni ja tutki jälleen papereitaan.
”Mihin jäimmekään? Aivan, Iason ja Keira Kingin nykyinen olinpaikka?”
”En tiedä!” Parahtin äreissäni. Pentti Före vain nyökkäili ja raapusteli tekstiä.

”Hyvä on herra McBarca. Kiitos avustanne, tässä on toimistoni numero jos satutte törmäämään mihinkään mitä ette voi selittää järjellä, ” pingviini kaivoi salaisesta taskustaan pienen lapun, jolle hänen nimensä ja osoitteensa oli raapustettu. Ymmärtämättömässä olotilassa otin lapun vastaan, enkä sen jälkeen edes katsonut sen perään, ehkäpä se tippui jokin päivä taskustani lumihankeen, kukapa siitä tiesi. Herra Före pyyteli minua palaamaan luokkaan ja kiitteli vielä avustani kolmannen kerran.

Vain yksi ihminen tuhlasi aikaansa koputtaakseen ovelleni, ja se oli tietenkin Yarrow. Tarvitsiko siis edes yllättyä siitä faktasta, että juuri sillä hetkellä päätti Nanette vain astella sisälle huoneeseeni kuin maailmassa ei olisi ollut mitään hätää – tai että minulla olisi ollut säädylliset vaatteet päällä. Kumpikaan ei ollut totta, mutta en jaksanut välittää siitä näkikö joku minut boksereissani vai ei. Olin omassa huoneessani, jos joku sinne tuli niin se oli kyllä ihan heidän omaa syytänsä, jos joutui näkemään jotain mitä ei ehkä ollut halunnut.

Nanette nyt oli kuitenkin viimeinen ihminen, joka välittäisi sellaisista yksityiskohdista. Hän vain tuli huoneeseen sisälle ja näki ensimmäisenä minut puoliksi alasti makaamassa sängylläni, tuijottamassa tyhjään seinään kohti yksinäisyyttäni.

”Oletko tulossa opiskelemaan?” Hän kysyi jokseenkin rohkaisevasti, mutta minua ei huvittanut rohkaistua.
”En, minä vain makaan tässä ja kuihdun pois, ” totesin ykskantaan.
”Hyvä, laita sitten jossain vaiheessa vaatteita tai jäädyt, ” Nanette töksäytti, ”luokassa tuleekin tänään sitten rauhallista. Avril on kipeänä ja sinä sydänsuruissa.”

”Taas, ” totesin. Avril oli oikeastaan aika usein kipeänä. Tuli vain mieleen.
”Taas, ” Nanette toisti vahventavasti, ”minun pitää nyt ihan oikeasti mennä. Yritä hankkia housut ennen iltaa, ok?” Sitten hän vain kääntyi ja lähti hyräillen pois huoneestani.

Päivä tuli ja valo meni kohta jo takaisin piiloonsa. Lopulta minut tylsistyvästä tilastani herätti vain yksinkertainen tarve jaloitella, ei nälkä eikä muu inhimillinen hätä, mieleni teki vain mennä kävelemään opiskelijoista tyhjentyneillä käytävillä kaikkien ollessa iltapäivän oppitunneilla. Kukaan ei tulisi pysäyttelemään ja huomauttelemaan siitä, kuin ”Jerry, näytät ruumiilta, ” ”Jerry, mikset ole tunnilla”, ”Jerry, hiuksesi ovat sekaisin, ” tai muuta yhtä turhaa.

Käytävät olivatkin juuri niin tyhjiä ja ankeita kuten olinkin toivonut niiden olevan. Alemmasta kerroksesta ei kuulunut sihahdustakaan tänne yläkertaan, joten kaikkialla vallitsi vain hiljaisuus, jota ei rikkonut mikään muu kuin omat askeleeni. Kiertelin kummallisia ympyröitä kiertelevien käytävien keskuudessa ja yritin kerrankin ymmärtää oman kouluni suuruutta. Vaikka täällä ei ollut kuin noin 300 oppilasta ja osa ei edes asunut koululla, tarvittiin yhteen kerrokseen silti huomattavan paljon asuintiloja. Tiesin jo, että huoneiden koot vaihtelivat yksiöstä neliöön ja esimerkiksi luokkani tytöt omistivat neliön, jossa oli toisaalta vain kolme asustajaa. Minun ja Iasonin asunto oli oikeasti yksiö, mutta järjestelyistä sovittiin kahden kesken ja niin saatiin yksiöstäkin ihan toimiva kaksio.

En ollut ikinä kolmen vuoden aikana raaskinut selvittää missä tyttöjen huone edes sijaitsi.  Minä olin käynyt siellä kerran, mutta sekin oli tapahtunut toisen vuoden puolessavälissä, enkä enää tunnistanut yhtä huonetta toisesta vain yhden näkemisen jälkeen. Iasonille tyttöjen huone oli ollut tärkeämpi, sillä hän kävi nappailemassa Lilin kirjoja. Enemmänkin koko luokka löysi jostain syystä tiensä meidän, nykyisesti siis minun huoneeseeni, sillä sen luota löysi eksymättä alakertaan. Tyttöjen huonetta etsiessä eksyi varmasti. Kuten minä nyt.

Ihan tosi, minulla ei ollut siinä vaiheessa enää minkäänlaista käsitystä olinpaikastani. Okei, A) olin koulussa B) kolmannessa kerroksessa C) kahden huoneen välissä D) huoneiden numerot olivat 387 ja 375 (…?). Mitenhän minä olin tänne päätynyt? Vielä tärkeämpi, missä olikaan minun oma huoneeni? Kaikki käytävät olivat jopa ahdistavan samannäköisiä.

Pysähdyin hetkeksi katselemaan kahden huoneen välillä olevan ikkunan lävitse ja aloin sentään tunnistaa piha-aluetta näin korkealta katsottuna. Jos olin aivan väärässä, niin nykyinen sijaintini oli aivan toisella puolella koulua kuin mistä olin lähtenyt.

A/N 28 083

Luku 6 (End)

Olkapäitäni kohauttamattani jatkoin vain suoraan kummallista käytävää, antaen jalkojeni vain viedä mihin sattui. Ties mitä tyhjät käytävät eteeni toisivatkaan. Luultavasti en kuitenkaan löytäisi mitään mielenkiintoista, vain roskia lattialta tai ehkäpä vuosia sitten käytäville eksyneitä oppilaita, joiden sielut yhä haahuilivat näillä tyhjillä beigenvalkoisilla poluilla.

Kohtalo, jumala, jumalat tai ihan mikä kivi tahansa ei kuitenkaan toiminut enää sitä nykyä minun kohdallani sanalla ”luultavasti” vaan niistä jokainen iski nyrkillä minua vatsaan ja ilmoitti: ”sinä muuten todellakin löydät jotain”.

Käännyin käytävän päästä oikealle ja huomasin heti jotain eroa tässä vaaleassa käytävässä. Kuten koko koulussa, jokaisen ikkunan alla oli noin puolen metrin ikkunalauta, jolle mahtui esimerkiksi istumaan. Tällainen oli myös meid-… Minun huoneessani, ja ennen sille oli kasattu yli puolet Iasonin omaisuudesta. Nykyään se oli tyhjä, eikä siinä varastoitu muuta kuin minua silloin kun minua huvitti.

Tällä käytävällä näkyi ainakin kolme tällaista ikkunaa, ja yhdellä niistä näkyi vieläpä joku, joka oli jättänyt menemättä päivän tunneille aivan kuten minä. Tästä henkilöstä ei näkynyt kuin puolet ihmistä, mutta se oli tarpeeksi tunnistaa paljon yhdestä henkilöstä. Ainakin jos tämä henkilö oli samalla luokalla kuin minäkin.

Hiljensin kävelemistäni ja mietin, kääntyisinkö pois. Henkilö ei ollut vielä huomannut, ettei ollut enää yksin, vaan hän pysyi paikallaan, katsellen rauhallisena ulos ikkunasta. Jokin tuntematon voima esti minua kääntymästä ja käski jatkamaan eteenpäin. Hiljaa ajatuksia alkoi virrata päässäni, ja mieleni teki päätöksen. Kuljin hiljaa noin metrin päähän kyseisestä ikkunasta, vahtien, ettei hän huomannut minua. Yhä pysyen vaiti nojauduin seinään ja jäin hetkeksi siihen.

Avril ei edelleenkään huomannut kenenkään muun olevan samalla käytävällä ja minä laskin viiteen.

”Jos tahdon vain puhua kanssasi, niin voitko olla juoksematta karkuun?” Sanoin tuijottaen samalla vastapäiseen seinään, kädet rinnan päällä puuskassa. Kuulin miten Avril hätkähti, mutta ei lähtenyt pois. Jos osasin lukea tätä tyttöä oikein, niin hän antoi minulle lähtemättömyydellään luvan puhua.

”En tunne sinua sen enempää kuin sinäkään minua, enkä vieläkään käsitä mikä sinulla on minua vastaan. Mutta, olet jo saanut mitä halusitkin: Olen aika hyvässä vauhdissa jo menettämässä kaiken, ” puhuin kääntämättä katsettani pois seinästä. Kaunis, oikein vaalea ja rauhoittava seinä. Samanvärinen kuin huoneessani. Itse asiassa koko yläkerta oli tätä samaa väriä, kakkoskerros oli tummanpunainen ja alakerros oli harmaa. Mielenkiintoista.
”Totta, et tunne minua, ” en olettanut Avrilin vastaavan mitään tai ainakaan vielä, mutta nyt kuulinkin jo hänen äänensä, rauhallisena, ei lainkaan vihaisena tai täynnä inhoa. Vain jonkinmoista ylimielisyyttä, mikä kyllä saattoi olla vain minun omassa päässäni ottaen huomioon stereotypiat tätä henkilöä kohtaan, enhän tuntenut häntä.

”Ja nyt haluat pilata loppuelämäsikin, kuten minä? Älä naurata, odota huomiseen. Kaikki selviää sinullekin huomenna…” Avril tuhahti ja kasaantui pienempään kasaan ikkunalaudallaan.
”Mitä huomenna tapahtuu?” Kysyin.
”Sinun vanhempasi tulevat koululle, ” Avril huomautti, ”ja sinun myös.”
”Mistä sinä tiedät?” Tuhahdin, mutta hän jätti vastaamatta kysymykseen ja olimme hiljaisuudessa lyhyen hetken. Kun Avril aloitti puhumisen, hänen äänensä oli matala ja jokseenkin poissaoleva.

”Olin aikaisemmin reunakaupungin Mindre-koulussa. Miten elämä olikaan yksinkertaista, meitä oli kymmenen ihmisen kaveriporukka, johon minäkin kuuluin. Perheeni ei ollut lainkaan niin rikas kuin eräiden, eikä enempää tarvittu. Paitsi kukapa ei haluaisi parempaa, kuka ei haluaisi perheelleen rahaa ja rikkauksia?”

”Näin tietenkin tekivät vanhempani, jotka halusivat minullekin parempaa elämää, paremman koulun ja itselleen tietenkin paremmat piirit. Isälleni sattui hyvä päivä, samalla tuli ylennys ja omaan omistukseen iso vuoristolainen firma. Yllättäen yhdestä epämääräisestä perheestä, joka ei ollut ikinä koskenutkaan teidän rikkaiden kihojen elämään, tehtiin yksi teistä rikkaista perheistä. Ja mitä tällaiset uusrikkaat perheet tekevät kun tilaisuus on saada lisää rahaa helposti? He käyttävät sen.”

En ollut varma muuttuiko ilma kertomuksen edetessä kylmäksi vai oliko se vain Avrilin ääni, mutta minun selkääni myöten kulki kylmiä väreitä. Stratfordin historiassa nämä tarinat olivat liiankin tuttuja ja minullekin läheisiä, tulihan joka vuosi tähän kouluun uusrikkaita ihmisiä. Jostain kasvoi pala kurkkuuni ja nieleminen muuttui hankalaksi.

”Haluatko vielä kuulla lisää?” Avril naurahti kylmällä, matalalla äänellään. Pala kurkussani sanoi ei, mutta järki väitti kaiken pahan olevan jo poissa. Mitä muka voisi enää mennä perseelleen minun elämässäni, joka horjahteli kohti huonompaa jo pienistä muutoksista, joita en osannut ottaa rauhallisesti. Pienet muutokset eivät olleet miellyttäviä, kerran masennuin jo pelkästä koulunmuutoksesta ja siinä meni sitten tämän koulun ensimmäinen puoli vuotta samalla lailla kuin viimeisimmät viikotkin.

Avril ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan hän jatkoi, nyt vahventaen ääntään ja sisällään ollut viha alkaen pyrkiä esille.
”Joten mitä minun vanhempani tekivätkään? He ottivat yhteyttä toiseen rikkaaseen perheeseen, joka tahtoi tehdä kauppoja ja niin nämä kaksi tekivät kauppoja. Oikein mukavia kauppoja. Kauppoja ihmishengillä.”

Voi paska.

”Voi paska, ” huomasin kuiskaavani ääneenkin. Avril naurahti katkerana ja käännyin katsomaan häntä varmistaakseni, että hän oli oikeasti tosissaan siitä, mitä aikoi kohta sanoa. Pala kurkussani alkoi tuntua jo kivulta.

”Minä ja sinä, ” Avril sanoi enemmänkin ikkunalle kuin minulle, ”meidät pakotetaan huomenna naimisiin.”

Tällä yhdellä hetkellä ymmärsin tämän naisen syyt vihata minua, syyn tiuskia omille vanhemmilleen ja samalla syyn menettää toiveensa tulevaisuudesta. Ehkä Avrililläkin oli jossain vaiheessa ollut ihastus, ehkä jopa poikaystävä edellisessä koulussa, koko elämä mahdollisesti muualla. Hän oli ehkä ajatellut muuttavansa tulevaisuudessa vaikka Nantekseen, saada työpaikka, hankkia lapsia… Kunnes eräänä kauniina päivänä hän sai tietää vanhemmiltaan, että hänen koko tulevaisuutensa oli jo ennalta suunniteltu ja määrätty, ettei saisikaan valita, ettei saisi tehdä mitä halusi.

Ja nyt hänet oli määrätty minulle.

Hiljaisuus valtasi koko käytävän, sillä minä menetin kykyni puhua. Vasta olin joutunut todistamaan tuhoa, mikä tapahtui kun Iasonin pikkusisar oli pakkoavioitu jollekulle tuntemattomalle. Kaikki se oli ajanut Iasonin sekaisin, saanut hänen pikkusisarensa karkaamaan ja lopulta he olivat molemmat kadonneet tai mahdollisesti kuolleet jos kuunneltiin hulluja tai viranomaisia. Avrilin tarinaa en vielä edes tiennyt kokonaan, ehkä hänkin oli taistellut tätä vastaan. Lopulta hänelle ei ollut jäänyt muuta mahdollisuutta kuin luovuttaa ja hänet oli pakotettu uuteen kouluun kesken edellisen, vieläpä samalle luokalle kuin tämä tuleva aviopuoliso.

Miten minä olisin muka itse toiminut samankaltaisessa tilanteessa? Vanhempia piti kunnioittaa, ja heillä oli täysi oikeus päättää tällaisista asioista. Avril oli vain valinnut vihata maailmaa kaiken tämän keskellä, vihata perhettään, niin uutta kuin vanhaakin, sillä olimmehan me molemmat syyllisiä hänen elämänsä pilaamiseen. Entä minä? Mikä oli minun kohtaloni tässä pakotetussa kohtalossa?

Lili sanoi silloin joskus kahden tuli-ihmisen olevan aivan liian samanlaisia keskenään. Silloin keksin juuri erään asian, mikä erotti minut ja Avrilin jollain lailla.

Ties missä vaiheessa olin sulkenut silmäni, mutta nyt avasin ne ja hengitin syvään. Yritin pitää minkäänlaisia ärtymyksen tunteita sisälläni, sillä en juuri sillä hetkellä innostunut ajatuksesta, että tämä todella tapahtui minulle. Pysyin kuitenkin järjissäni ja onnistuin jopa puhumaan.
”Aijaa, ” jos ääntä kuului suusta, niin se oli ääntä. Ehkä tämä kommentti kuitenkin jäi jonnekin kurkkuuni, enkä ollut enää varma olinko sitä edes sanonut. Oli hyvin mahdollista, että sanoin ”aijaa”, sillä Avril tuhahti ja lähti liikkeelle.

”Toivottavasti olet nyt iloinen tästä tiedosta, ” hän töksäytti hypätessään alas ikkunalaudalta ja aikoen lähteä pois.  Ottamatta käsiäni pois puuskasta irrottauduin seinästä ja nostin itseni seisomaan käytävälle.

”Miten sinä sait tietää?” Tämä oli ainoa kysymys mikä tuli sillä hetkellä mieleeni. Avril pysähtyi lähtemisestään ja kääntyi kohtaamaan minut, laskien kätensä lantiolleen.
”Pakotin vanhempani kertomaan, ” hän tiuskaisi, ”muita turhia kysymyksiä?”

Ei?

”Ei?” Sanoin ajatukseni ääneen. Yhtään enempää kommentoimatta Avril kääntyi takaisin, mutta liian nopeasti. Hän horjahti kävellessään ja oli menettää tasapainonsa aivan kokonaan, mutta onnistui pitämään itsensä pystyssä.  Uudella askeleella hän oli jo ehtinyt kerätä ryhtinsä ja minä olin samalla valmistunut henkisesti siihen, että hän ei vain lintsannut koulusta, vaan oli kipeä kuten aiemminkin kuluneina kuukausina. Joten nyt uudella askeleella kun Avril luuli pystyvänsä kävelemään pois luotani ja sairaus iski häneen kovempana kuin hän oli kuvitellut.

Jalat pettivät uudestaan Avrilin alta, mutta nyt kun minäkin olin jo alun perin ehtinyt ymmärtää ongelman, niin oli jo ottamassa häntä kiinni kun kaatuminen tapahtui. Ehdin juuri asettua kyseisen kaatumisen edelle ja maan sijasta Avril puoliksi pyörtyi olkapäälleni. Silmät puoliksi ummessa hänen todellisuutensa katosi ja jouduin pidättelemään häntä ylhäällä nostaen häntä ylemmäs olkapäistä.

”Khh-” Avril mutisi puoliääneen ja piteli päätään hankkiessaan omaa järkeään takaisin samalla kun hänen jalkansa alkoivat uudelleen toimia. En uskaltanut kysyä häneltä vointia tai muistuttaa olemassaolostani, sillä saattaisin saada nyrkistä kasvoihini. Hiljalleen Avrilin päässä olevat kivut alkoivat väistyä pois ja hän seisoikin hetken omilla jaloillaan, kunnes hänen päässään napsahti ja hän tajusi kuka häntä oli auttanut, aiheuttaen sen, että hän hyppäsi puoli metriä taaksepäin.

”Se-!” Jokin hämmennys tai inho iski Avriliin, ”Se, että minut naitetaan sinulle, niin se ei tarkoita, että sinun pitäisi autta-”
”Olet sinäkin ihminen, saanen huomauttaa. Ja jos sinä kerran minun talooni kävelet, niin sinun parempi tottua minun läsnäolooni, ” tuhahdin, ”sillä minä en päästä sinua kaatumaan, vaikka kuinka vihaisimme toisiamme elämän loppuun asti.” Avril perääntyi oman kilpensä taakse katsoen minua vihaisesti, kuin käskien minua pysymään kaukana itsestään.

”Et saa minua rakastumaan itseesi tuoll-”
”Minä, sinuunko?” Katsoin tätä öh… Tulevaa… Vaimoani? Kulmieni ali kertoen, että mihinkään tuollaiseen ei ollut varaa, ”Turha vaiva enää tätä nykyä, jos et missään muussa ole onnistunut niin olet saanut jaettua vihasi tällekin puolelle.” Tilanne alkoi hiljalleen kääntyä jo todella kiusalliseksi ja minä kävelin tämän tytön ohitse enää katsomatta takaisin. Tuskin pääsin pois kyseiseltä käytävältä kun kävelin päin jotakuta seinää ja löin pääni seinään. En edes vahingossa, vaan tahallani. Jäin seisomaan vähäksi aikaa sitä mukavaa seinää vasten ja kohta löin jo nyrkkini siihen. Kipu levisi äkkiä rystysiini ja kättäni ylemmäs aina olkapäähän asti. Mieleni ei oppinut kipua vielä ensimmäisellä kerralla vaan löin uudelleen.

Nyt annoin molempien käsieni valua rennoksi kylkiäni vasten ja jäin nojaamaan pää seinää vasten, miettien tätä uutta uutista jonka olin nyt saanut selville.

”Hyvä niin. Katson mielelläni kaukaa kuinka elät normaalia paskaa elämääsi tietämättömänä ja sitten eräänä kauniina päivänä se kaikki otetaan sinulta pois. On vain oikein että sinäkin tunnet maailmasi murenevan käsissäsi. Mutta sitä ennen en halua kuulla sinusta paskaakaan!”

”Minä ja sinä. Meidät pakotetaan huomenna naimisiin.”

Kuinka monesti olimmekaan puhuneet tulevaisuudesta luokan poikien kanssa vitsinpuoleisesti tulevaisuudesta ja siitä, että kenet ottaisimme aviopuolisoksi jos voisimme. Mitäs nyt? Mitäs nyt kun mitään sitä ei enää ollut? Minä en ollut ikinä edes seurustellut kenenkään kanssa, ja nyt jatkossa se oli sitten täysin kiellettyä ja jouduinkin viettämään loppuelämäni ihmisen kanssa, joka kahden höyrypään (Lili, Howard) mielestä ei ikinä sopisi minulle.

Ehkäpä siitä pääsisi yli? Ehkä olisi mahdollista-

Ei, pääni väitti vastaan. Ihmismieli, ainakin minun mieleni tarkisti mahdolliset tyttöystävämahdollisuudet ensimmäisillä tapaamiskerroilla ja oli helppoa tietää kenestä oli sellaiseen. Avril… Avrilistä minulle oli jäänyt vain paha maku. Hän oli aika lailla ihminen, josta en hirveästi välittänyt sellaisenaan ja nyt oli yhä varmempi siitä. Luonnehan hänellä oli kuin luovuttajalla. Olisihan Avril voinut vaikka edes yrittää tulla minun kanssani toimeen kun tuli luokalle, mutta nähtävästi kun hän päätti jotain, niin se päätöshän piti: Jos Avril ei halunnut tehdä tyhmää kemian tehtävää kanssani, niin hän ei tehnyt eikä asiasta enää keskusteltu.

Ehkäpä tämä ei ollutkaan niinkään eroavaisuus välillämme. Olinhan minäkin jääräpäinen ja jos minä päätin, että Avril tulisi oppimaan pärjäämään minun kanssani tulevaisuudessa, niin hänhän oppisi. Kyllä sen tytön kanssa pärjättäisiin vaikka hammasta puremalla. Ongelma ei enää ollutkaan siinä, ongelma oli ihan toinen kysymys.

Miksi?

Miksi, miksi, miksi, MIKSI!?

Vielä jokin vuosi tämän koulun yksi oppiaineista olisi ”pakkoavioliittokurssi”, joka olisi selvästi pakollinen kaikille vanhoillisten perheiden lapsille. Siellä opiskeltaisiin tällaisen olevan aivan normaalia elämää, siellä selvennettäisiin hinnat ja maksusopimukset, sekä avioliittorituaalit. Lapsia ja nuoria valmistettaisiin sellaisen varalta, sillä mikäli vanhemmilta kysyttiin, se saattoi tapahtua ihan mikä tahansa päivä ja aivan kenelle tahansa.

Avioliittoja oli kahdenlaisia ja useimmin puhuttiin aidosti rakkaudesta. Köyhempien ihmisten avioliitot olivat aivan sympaattisen yksinkertaisia, kaksi ihmistä muutti yhteen ja perusti perheen. Rikkaammilla oli taas enemmän vaihtoehtoja: samanlainen rakastumisen mukainen yhteisasuminen, jota ei arvostettu lainkaan korkeissa piireissä, pakkoavioliitto 1, ja pakkoavioliitto 2. Kutsuimme niitä luokallamme molempia pakkoavioliitoiksi, sillä ilman suvun hyväksyntää ei liittoa tullut.

Pakkoavioliitto yksi oli julmempi, ja se oli juuri se mitä ainakin Kingin perhe vaikutti käyttävän omiin lapsiinsa. Se tarkoitti yksinkertaisesti sitä, että perheen tytär myytiin toiseen perheeseen ja tyttären entinen perhe sai tytöstä maksetut rahat, kun taas sulhasen perhe osingon tämän tulevaisuuden tuloista.

Pakkoavioliitto kaksi sisälsi joinain kertoina myös välissään tämän kummallisen rakkauden, harvemmin toisaalta. Niissä pariskunnan perheet tekivät kumpaakaan auttamattoman sopimuksen, jossa avioparille maksettiin suuren summan rahaa, että he pääsivät elämään omillaan jatkossa. Rikkaissa piireissä tämä oli hyvin vähän käytetty, sillä kukaan ei halunnut luovuttaa rahaa turhaan vaan tilaisuus tienata otettiin käyttöön.

Paljoa minun ei tarvinnut arvailla kumpaan sopimukseen minun ja Avrilin vanhemmat olivat päätyneet. Minun perheeni ei varsinkaan lahjoittelisi rahaansa turhaan, ja vastapuolen perheellä ei uusirikkaina ymmärtääkseni ollut varaa jaella tuhansia poiskaan. Kaikella epäilykselläni oli varmaa, että Avril oli myyty minun perheeseeni.  Tämä taas herätti seuraavan kysymyksen: Miten minun vanhempani antoivat minkään näin epäinhimillisen tapahtua? Eikö ihmisillä ollut oikeutta määrätä omasta elämästään?

Löin vielä kolmannen kerran seinään ja nyt tällä kertaa itsesuojeluvaisto yritti jo estää minua. Seinän ja nyrkkini välinen isku ei jäänyt kuitenkaan tapahtumatta, vaikka lyöntini oli jo heikompi.  Jos aamulla rystyseni olisivat punaiset tai veriset, niin antoi olla. Painoin nyrkkiäni seinää vasten ja yritin päästä pois tästä maailmasta puristamalla hampaitani yhteen. Minun mieleeni tämä uusi tieto, jonka Avril oli viimein kehdannut päivittää kanssani, ei ollut lainkaan miellyttävä – kuten tyttö olikin osannut jo arvella.

Turhautuneena päästin otsani irti seinästä ja löin molemmilla kämmenilläni vielä seinää. Jonain muuna päivänä olisin saattanut jäädä surkuttelemaan oikeaa nyrkkiäni, joka tärisi kivusta ja jonka rystyset hohkasivat kivusta punaisina, mutta nyt minä vain paransin käteni oloa lähtiessäni kävelemään pois ja kaivaessani sytyttimeni taskustani. Kävellessäni en edes ehtinyt huomioida miten en enää edes jaksanut naksautella kipinällä tulta, vaan ajattelin vain: ”Syty. Syty. SYTY! SYTY!”

Ja tuli tuli.

A/N 30 301

Luku 7 (Full)

Luku 7. Avril

En ajatellut mitään kun heräsin.

En ajatellut mitään kun menin Lilin ja Naneten perässä keskikerrokseen tunnille.

En ajatellut mitään kun se kummallinen opettaja Winstead tuli pitämään aamutuntiaan.

En ajatellut edelleenkään mitään kun luokan oveen koputettiin jälleen kerran.

Ajattelin vasta ensimmäisen kerran koko aamuna kun oveen koputtanut mies kutsui minua nimeltä. Ajatukseni oli aika tarkasti sanottuna: ”HITTO!” Ovella oleva mies kutsui myös Jerry Oliver Mcbarcaa tulevaksi mukaansa alakertaan.

Hiton hiton hiton hiton hitto!

Aivan kohta minä ja McBarca kuljimme sopivan matkan etäisyydellä toisistamme meitä hakemaan tulleen miehen perässä. Kukaan meistä ei sanonut mitään, kumpaakaan ei enää kiinnostanut kysyä syytä tälle oppitunnin keskeytykselle. Kaikki se oli jo aivan selvää meillä, nyt kun menin pilaamaan yllätyksen. Olisi ollut suhteellisen mukava nähdä hänen ilmeensä tulevina hetkinä, sillä minunkin pitäisi jostain saada hupini.

Alakerrassa, rehtorin huoneessa meitä odotti ihmiset, joita osasimme jo odottaa. Minun vanhempani, jotka näyttivät jo tutustuneen ulkonäöllisesti uusrikkaaseen elämään, mutta suljetuista olkapäistä näki, etteivät he olleet tottuneet tämän kaltaiseen vieläkään. Äitini oli pieni ihminen ja vain vähän vähemmän pyöreä kuin isäni, ja kaiken kaikkiaan he näyttivät samalta, jos ei otettu huomioon pukeutumiseroja. Sehän se heidät erotti, äitini oli alkanut ostella koruja ja hienompia vaatteita nykyisten tilanteiden vaikutuksessa.

McBarcan vanhemmat näyttivät tilanteessa paljon rennommilta. He sopeutuivat täysin tummanpunaiseen, mahonkiseen rehtorin huoneeseen, jossa olin käynyt vain kerran aiemmin. McBarcan naispuolinen edustaja oli pitkä nainen, jonka kasvot olivat ystävälliset vaikkakin laihat, kuten koko nainen. Hän ei pukeutunut rehentelevästi, vaan oli valinnut vaatteensa kylmään säähän sopivaksi. Hänen miehensä oli naista hieman lyhyempi ja vaikutti jollain ulkomuodollisella tavalla vanhemmalta versiolta pojastaan, joka oli kyllä saanut myös äidiltään piirteitä.

Rehtori odotteli meitä kahta ja hakijaamme mahonkisen pöytänsä ääressä, kuten myös viime tapaamisellamme. Hän jutusteli vanhempiemme kanssa jostain asiasta, joka oli saanut McBarcan vanhemmat nauramaan ennen saapumistamme. Nyt kun me kolme olimme paikalla, McBarcan parivaljakon ja rehtorin hymyt eivät hyytyneet, vaan koko viisikko kääntyi katsomaan meitä.

Luokasta meitä hakemaan tullut mies – kuka lie olikaan – astui eteenpäin ja kumarsi pienesti.
”Jerry McBarca ja Avril Privette ilmoittautuvat paikalla oleviksi.” Niinkö teimme. Hyväksytään se sitten, jos kerran joku toinen niin sanoi. Olinhan minä tässä. Äh, mielestäni näiden snobien tavat olivat rasittavia.

”Hienoa, ” rehtori (Pinako tuon kummallisen marsun nimi on?) sanoi ja laski kätensä päällekkäin pöydälleen. Vanhempani pyöriskelivät ahdistuneina tuoleillaan, joille heidät oli istutettu ja he yrittivät hymyillä niin rehtorille, Pinalle, McBarcan vanhemmille kuin minullekin. McBarcan vanhemmat vain istuivat suorassa, nainen jalat siististi ristissä ja hymy korvissa niin, että jokainen valkaistu hammas varmasti hohti joka nurkkaan huoneessa. Tunsin oikein, miten äitini ajatteli noita hampaita kateellisena ja päätti heti sinä iltana etsiä saaren halvimman hampaidenvalkaisijan käsiinsä ja valkaisun hampaisiinsa.

Rehtori Pina osoitti meitä hakenutta miestä lähtemään ja samalla kehottaen meitä istumaan, mutta kumpaakaan ei tuntunut huvittavan. Itse otin vain olkapäitteni levyisen asennon jaloilleni ja ristin sormeni selkäni takana, nostaen katseeni kattoon. McBarca yritti hetken etsiä hyvää asentoa ja päätyi puuskaamaan kätensä yhteen rinnalleen. Kun ovi takanamme sulkeutui, otti rehtorimme puheenvuoron itselleen.

”Nuoriherra McBarca, tässä ovat neiti Priveten vanhemmat: Rouva Hela Privette ja herra Själv Privette.” Äitini nyökkäsi kun hänen nimensä mainittiin, mutta isäni pomppasi heti ylös ja asteli kättelemään ”nuoriherra McBarcaa”.
”On kunnia viimein tavata Jerry. Saanhan kutsua Jerry? Vai onko Oliver parempi? Jerry Oliver ehkäpä?”

En nähnyt vierelleni, mutta minusta vaikutti, että ei ”nuoriherra McBarca”kaan osannut käyttäytyä tilanteessa asiallisesti. Näin hänen tarttuvan isäni käteen ja kuulin selvää epävarmuutta hänen äänessään.
”Jerry… Käy hyvin… Herra Privette.”
”Voivoivoivoivoi Jerry, sano Själv vain, ” isäni innostui, päästäen lopulta McBarcan kädestä irti ja peruuttaen kumarrellen paikalleen. Vierelläni seisova henkilö yritti hetken selvitä järkytyksestään ja palasi normaaliin tilaansa.
”Ja neiti Privette, saanen esitellä nuoriherra McBarcan vanhemmat: Jade McBarca ja Sami McBarca.” En saanut samanmoista esittelyä, vaan heistä molemmat tervehtivät vain pään nyökäytyksellä. Ehkäpä he olivat liian hienostuneita nostamaan arvokkaita perseitään penkistä.

”Mutta tämähän on onnellinen päivä niin perheillenne kuin koko koululle, ” herra Pina hieroskeli käsiään yhteen innokkaana, ”mikä voisikaan olla kauniimpaa kuin kahd-… Ai, taisittekin huomauttaa etteivät nuorisomme tiedä vielä mistä oli kyse.”

Emmekö? Todellakin tiesimme, mutta antoi aikuisten pitää hupinsa tällaisissa asioissa. Purin vain huultani ja tuijotin seinään ilmoittaakseni, etten ollut paikalla kuin ruumiillisesti.

”Neiti Privette ja nuoriherra McBarca, minulla on ilo ilmoittaa-”

Ei minua kiinnostanut kuunnella, tiesinhän jo kaiken. Hienotunteiset vanhempani olivat kertoneet ”ilouutisista” minulle jo aikoja sitten. ”Voi kultaseni, saimme turvattua sinun tulevaisuutesi, löysimme sinulle aivan hurmaavan miehen, saimme sinulle hyvän perheen, ” ja niin edelleen. Sanahelinäähän tämä kaikki vanhemmilleni oli, kaikkein eniten heitä kiinnosti vain raha joka tässä kaupasta oltiin saatu: 3 miljoonaa puhtaana käteen.

”Olisit iloinen siitä hinnasta, kuinka monet sinun kaltaisesi pienet tytöt pääsevät myydyksi noin suurilla hinnoilla, ” puolustuspuhe vanhemmiltani pari kuukautta sitten. Ihmiselämä oli siis rahan arvoista. Oman tyttären henki olio mitattavissa rahalla. Minusta tämä oli ihan hyvä syy nostaa päälle henkinen vastustus tätä koko asiaa kohtaan.

Rehtori Pina puhui pitkään ja hartaasti näin yksinkertaisesta asiasta. Hän oli selvästi mies joka rakasti traditioita ja vahti, että niitä noudatettiin. Jossain vaiheessa kuulin sanoja kunniasta ja pitkää, harrasta selitystä siitä, kuinka aviovaimo lähti kulkemaan omasta kodistaan paljain varpain ja kuinka ennen aikaa tarkoituksena oli kävellä koko matka aviomiehen talolle asti. Nykyään oli aivan selvää, että tästä tavasta oli jäljellä enää vain kotoa lähtö, jonka aikana entisen elämän läheiset itkivät tai lauloivat lähtijälle ja tarkoituksena oli vain kävellä kotikatu ilman kenkiä. Sitä seurasi yleensä hevosajelu, sillä kukaan ei nykypäivänä huvikseen kävellyt kaupungin päästä päähän ilman kenkiä. Hevosajelu päättyi aviopuolison kotikadulle, joka myös piti kävellä. Aviomies yleensä odotti vaimon uuden kodin ovella ja otti vastaan. Kun heidän kätensä ensimmäisen kerran ”aviovaelluksen” jälkeen tarttuivat yhteen, oli niistä kahdesta tullut virallisesti pari. Tätä kaikkea rehtorimme toivoi myös tältä (pakko)avioliitolta ja ymmärtääkseni hän myös suunnitteli laittavansa koululaisiaan matkan varrelle, tytöt itkemään, pojat laulamaan. Aivan kuten historian hämärinä aikoina, jo jumalatar Beadinen aikoihin tehtiin…

Minä ja McBarca emme kommentoineet, emmekä reagoineet uutisiin millään lailla. Jommankumman vanhemmat vähän väliä saattoivat ihastella tätä ”ihanaa asiaa” tai kysellä typeriä, mutta annoin heidän vain tehdä mitä tekivät. Olin jo taisteluni heitä vastaan taistellut ja hävinnyt, voin enää vain ottaa kohtaloni vastaan.

Kun vanhempamme alkoivat keskustella yhdessä ajanmäärästä ja puvustuksesta, McBarcan nuorin uskaltautui astua eteen ja sanoa oman mielipiteensä, joka jollain lailla yllätti minutkin. En tiedä miksi, mutta olin ajatellut tämän pojan olevan samanlainen kuin muutkin snobit tältä kaupunginosalta, valmis juuri johonkin tällaiseen naurettavuuteen ja äidin kultapoikakin vielä. Nyt hän kuitenkin avasi suunsa ja tuli heti lytätyksi.

”Ei käy, ” Jerryksikin kutsuttu poika sanoi. Aikuisten välille syntyi hiljaisuus ja rehtori sihisi kiukusta.
”Ette voi pakottaa kahta ihmistä tekemään jotain mitä he eivät tahdo.” Näin sanoi McBarcan nuorin ja käsittääkseni myös ainokainen lapsi.
”Tietenkin he voivat, ” rehtori päästi hampaidensa välistä, ”niin kauan kuin olet vanhempiesi vastuun alla, on päätösvalta heillä, ja se jatkuu kahteenkymmeneen kuuteen elinvuoteen auringon kierron mukaan. Ja mikä avioliittoon tulee, niin vanhemmat ovat läpi vuosisatojen valinneet lapsilleen sopivan-”

Tästä keskustelusta katosi kunnioitus sillä hetkellä kun Jerryksi kutsuttu olento avasi suunsa. Tähän mennessä jokaista oli kutsuttu kohteliaasti kuin tärkeätäkin asiakasta, mutta selvästi McBarca ja rehtori Pina pitivät molemmat toisiaan alempina olentoina.

”Tuo tapa on vanhentunut, ” McBarca tiuskaisi äänensävyllä, joka ei kertonut niinkään turhautumisesta vaan varmasta, yön yli valmistellusta puolustuspuheesta, ”nykyaikana jokainen saa valita oman puolisonsa ainakin sivistyneissä piireissä. Pakkoavioliitot on saatu kuulostamaan ihmiskaupalta ja ne aiheuttavat perheiden sisäisiä ongelmia, niin juuri muodostetuissa kuin vanhoissakin perheissä. Montako tapausta raportoidaan vuodessa, jossa käsitellään perheväkivaltaa, hyväksikäyttöä, perhesurmia-”
”Jerry Oliver McBarca!” McBarcan äiti tiuskaisi, ”sulje suusi kun puhuttelet rehtoriasi, ja yritä kuulostaa edes hieman kunnioittavammalta.”

”En todellakaan, ” sanoi Jerry Oliver McBarca yhäkin pysytellen tasaisessa, varmassa äänensävyssä, ”luokkalaisemme kuoli keskitalvella juuri tämän kaltaisen pakkoavioliiton kynnyksellä, samoin kävi hänen sisarellensa. Kaksi ihmishenkeä menetettiin vain sen takia, että raha piti saada liikkeelle.”
”Tämä aihe ei kuulu tähän millään lailla, ” rehtori tiuskaisi, ”sitä paitsi, teille annettiin rutkasti aikaa tutustua toisiinne ilman minkäänlaista avioliittotietoa taustalla-”

”Mikä osoittautui täydelliseksi flopiksi, sillä emme pärjää keskenämme.” Minä totesin, yhä katse diplomein täytetyssä mahonkiseinässä.
”Teillä on nyt parempaa aikaa siihen, ” rehtori vastasi, kun kukaan vanhemmista ei uskaltanut puuttua keskusteluun.
”Saanen huomauttaa millä perusteella avioliitot ovat olemassa, ” McBarca astui uudestaan eteenpäin ja päästi vihdoin kätensä puuskasta tehostaakseen selittämistään, ”kyse on kahden ihmisen yhteen liittämisestä, toimituksessa, jossa kahdesta erillisestä ihmisestä tulee pari ja he saattavat saada lapsia. Eikö tämänkaltainen toimitus muka tarvitse sitä kummallista asiaa väliinsä, eli rakkautta?”
”Ei missään tapauksessa, ” McBarcan äiti tiuskaisi, ”rakkaus on asia, joka syntyy kahden ihmisen välille vuosien aikana. Aivan kuin minä ja isäsikään olisimme rakastaneet toisiamme ennen tapaamistamme! Ja katso nyt meitä, meillä on jo sinut ja nyt haluamme sinulle samanlaista onnea mikä meillä on.”

”Mutta entä jos en ikinä rakastukaan Avriliin?” Nyt nuorin McBarca tiuskaisi äidilleen niin, että jos en seisoisi täysin paikallani, olisin säpsähtänyt. McBarcan äiti katsoi poikaansa hyvin, hyvin vihaisena.
”Sinun isovanhempasikin rakastuivat. Ja heidän vanhempansa. Ja heidän vanhempansa! Joten ole sinä vain hiljaa ja ota kohtalo käsiisi.”
”Kohtalo ei ole käsissäni, sillä se on teillä!” Jerry tiuski edelleen, ”minulla ei ole oikeutta valita elämästäni, ei vaatteista joita puen, ei koulusta jota käyn, ei aineista joita opiskelen, ei ruuasta jota syön, ei ihmisestä, jonka kanssa vietän loppuelämäni!”

”Tämä on aivan naurettavaa, ” hänen äitinsä tuhisi kuin siili, ”nuoret ja heidän käsityksensä rakkaudesta. Ottaisit nyt Jerry mallia tulevasta vaimostasi, hän ei nosta ääntään auktoriteetteja vastaan.” En nosta, en, sillä minä olen luovuttanut tämän pelin jo.
”Entä jos minun ja Avrilin ei ole mahdollista ikinä tulla toimeen keskenämme, ” McBarca tivasi, ”ehkäpä tästä pakkoavioliitosta tulee samanmoinen kuin niistä tuhansista muista jotka päättyvät huonosti!?”
”Ei siihen ole hätää, ” tällä kertaa puhuja oli minun isäni, joka puhui hieman kimeähköllä äänellä, kädet vapisten yhdessä, ”olemme tutkineet paperinne tarkkaan ja olemme yhdessä päätyneet tulokseen, että näin on parasta.”

”PAPEREISTA?” Jerry-olento huudahti ja kaikki viisi säpsähtivät, ”miten kummankaan meidän luonteet voi käydä läpi papereista näkemättä meitä itse!?”
”Voivoivoi, kyllähän minä sinut Jerry Oliver näin silloin kun Avrilini tuli tähän kouluun, ” isäni höpötti, ”ja olen varmavarma, että sinusta tulee oikein, oikein hyvä mies tyttärelleni. Teillä on niin, niin paljon yhteistä.”
”Entäpä jos minä en vain suostu?” Jerry yritti, kun häneltä alkoi loppua pelikortit.
”Se ei ole enää tässä vaiheessa mahdollista, ” rehtori Pina tiuskahti, ”maksut on jo suoritettu. Joko Jerry lopetat tämän naurettavan inttämis-”

”Entä jos minä karkaan!?” McBarca huusi rehtorin äänen päälle, ”entä jos minä teen samoin kuin Iason Noah Kingin pikkusisar ja katoan maan päältä?”
”Et sinä tekisi sitä, ” McBarcan isä varoitti, ”olemme jo maksaneet Priveteille sovitusta summasta ja jos sinä nyt jättäisit vastuusi hoitamatta, niin tuomitset niin meidät tuhoon, niin myös Privetet ja tuot huonoa mainetta koululle, ja kaupungille.”
”Vaikuttaako sinusta ukkorahja, että minua enää tässä tilanteessa kiinnostaa!?” Nyt pojan ääni oli noussut jo huudoksi. Hetken ahdistavan hiljaisuuden jälkeen rehtori oli se, joka rikkoi lopulta Jerryksi kutsutun pojan puolustuskannan.

”Sinusta ei olisi siihen, Jerry Oliver McBarca. Otetaan vaikkapa käsittelyyn viimepäivien koulusta suoriutumisesi, hmm? Olet ollut viitenä viime päivänä poissa syyttäen pahaa oloa – joka on luonnollisesti hyväksyttävä syy. Voisikohan olla, että pahan olon sijaan olet vain istunut huoneessasi murehtimassa entistä huonekaveriasi, hmm? Jos niin on, niin voimme oppia jotain luonteestasi tämän perusteella: Sinusta ei ole taistelemaan vastaan. Sinä et pääse asioiden ylitse. Olet kuin pikkutyttö, jolta varastettiin kauneimmat kengät kesken luisteluharjoitusten, joten peruuta paikallesi ja anna kun me järjestelemme sinulle tulevaisuutesi, sillä et osaisi sitä itsekään koulumenestyksesi perusteella hoitaa. Puoli tuntia ulkomaailmassa ja olisit jo kinuamassa pääsyä takaisin sisälle lämpimään.”

Jerry Oliver McBarca valui piiloon omaan kuoreensa tämän nöyryytyksen jälkeen ja jostakin syystä minusta tuntui kuin ilma meidän kahden ympärillä olisi muuttunut lämpimämmäksi. Aivan kuin kumpikin meistä olisi hohkannut sisältään tulta, joka alkoi hiljalleen lämmittää huonetta. Melkein kykenin tuntemaan turhautuneisuudesta syntyneen vihan liekit ihollani. Vanhempamme ja rehtori vähät välittivät siitä, että heidän omat lapsensa seisoivat vain paikallaan ja kuuntelivat kauhutarinaa tulevaisuudestaan. Heille se oli täydellisyyden todeksi tuleminen, aivan kuin he olisivat odottaneet tätä koko ikänsä. Maailmassa mikään ei voisi mennä paremmin ja meidän vastustelemisemme aiheutti vain kummastusta heissä. Mikä meissä oli vikana, kun emme nähneet tämän tilaisuuden hyviä puolia? Meille asia oli päinvastainen: Mikä heissä oli vikana, kun he eivät nähneet tämän tilaisuuden huonoja puolia.

Palasin takaisin kuuntelemattomuuteeni, sillä se oli enää ainoa, millä kykenin osoittamaan mielipidettäni tätä asiaa kohtaan. Mutta juuri sen tapahtumista ennen yksi asia kiinnitti huomioni, vaikkakin aivan pieneksi hetkeksi.
”… Ainakin minä yritin, ” McBarca kuiskasi katsomattakaan minuun, mutta minulle silti puhuen. Se oli kyllä totta, tuo poika oli kyllä yrittänyt parantaa tilannetta, jota ei voinut enää muuttaa millään lailla. Kummankaan vanhemmat eivät luopuisi siitä suuresta rahamäärästä mikä tämän kaupan kautta saatiin. Hänen vanhempansa vaikka pitäisivät rahansa mieluummin, minulla ei niin väliä ollutkaan.

Mitäpä väliä sillä oli…?

Jossain vaiheessa kuulin keskustelun pätkää vaatetuksesta. Tämä oli varsinkin huoneen naisväestölle – miinus minulle – ja rehtorille erityisen tärkeä aihe, niinpä siihen takerruttiin kovaäänisesti ja omaa mielipidettään tukien. Yleensä häissä oli vain yksi asia, mikä oli tärkeää: Pukeutuminen. Väliäkö kipeytyvillä jaloilla, väliäkö juhlallisuuksilla, kunhan puvustus oli kohdallaan. Jos oikein kuulin, herra Pinan mielestä meidät molemmat piti pukua samankaltaiseen puvustukseen. En ymmärtänyt minkä takia rehtori piti tähän alun perinkään saada mukaan, mutta kai hän oli ollut tässä avioliittosuunnittelussa alusta asti mukana. Jostakinhan sulhasehdokkaiden tiedot piti saada, ja tämän koulun rehtori varmasti tunsi kaikki, joilla oli yhtään rahaa pyöritettävänä.

En osannut ymmärtää kaikkea mitä puhuttiin, ei sillä etten kuunnellutkaan vaan kaikki meni korvasta korvaan ja syöksyi päin seinää tehden itsemurhan. Jotenkin koko puolituntia meni lopunosalta minulta täysin ohitse ja heräsin vasta kun rehtori ja vanhemmat nousivat kättelemään toisiaan. Minulle se riitti lähtökäskyksi ja käännyin pois huoneesta. Kuulemani mukaan joku vaati minua palaamaan takaisin huoneeseen, mutta kai minäkin sain jossain asiassa pitää pääni.

Hetken jo kuvittelin ihan vakavissani, että McBarca lähtisi tulemaan jäljessäni ja yrittäisi mahdollisesti – hui hirvitys – puhua kanssani. Olin kuitenkin jo päässyt keskikerrokseen, josta aloin suunnistaa kohti luokkahuonettani, kun tajusin, ettei hän ollutkaan perässäni. McBarcaa ei näkynyt ei niin käytävällä kuin portaikossakaan. Ollako nyt tämän kaltaisesta asiasta suruissaan vai vain iloinen, sillä olihan tämä jotain sitä mitä olin kokoajan hakenut. Eihän minua haitannut lainkaan, että sain olla rauhassa tuolta pojalta.

Suljin ulkomaailman jälleen pois mielestäni ja menin vain eteenpäin katsomatta tulevaisuuteeni. Sillä olin selvinnyt nämä pari kuukautta ja niin jatkaisin jatkossakin. Jos tulevaisuudessa ei ollut mitään hienoa minulle, niin minulla ei ollut mitään hienoa sinua. Tulisin onnellisemmaksi jos saisin tuotettua pettymyksen uudelle suvulleni ja pianhan he tajuaisivat tehneensä erehdyksen. Jerry McBarca oli jo oppinut oikeille tavoille. Nyt minun ei tarvinnut enää välittää hänestä enää ikinä.

Kelpasi minulle, ihan hyvin pystyimme olemaan liitossa, mutta välittämättä toisistamme. Aivan liiankin yksinkertaista.

Minua ei kiinnostanut enää sillä hetkellä palata luokkaan, olihan taukoon enää vain vähän aikaa, enkä hirveästi ikinä kiinnostunut tohtoriksi kutsutun opettaja Winsteadin tunneista. Hänellä oli kummallinen tapa opettaa, ja hän vietti muutenkin liian monta prosenttia ajasta vain vitsaillen, sekä häiriten oppilaiden opiskelua – mikäli yhtään kukaan opiskeli. Luokallamme oikeastaan vain Lili ja etupulpetin Yarrow, Nanette ei oikeastaan ikinä keskittynyt tuntisin, hän vain esitti ja kävi asiat läpi sitten vapaa-ajalla.

Tänä päivänä kuitenkin olin päättänyt pysytellä keskikerroksessa ja ainakin näyttäytyä tunneilla, joten tällä kertaa jäin vain seinää vasten luokan oven ulkopuolelle istumaan. Jerry McBarca ei ikinä kulkenut ohitseni luokkaan, joten olin lopun oppituntia aivan yksin käytävällä. Mukanani olivat vain kaksi pientä valkoista kiveä, jotka olivat olleet taskussani koulun vaihdosta asti. Aina siitä asti olin aina tylsistyksissäni vain hakannut niitä yhteen, synnyttäen pieniä kipinöitä. Pari kertaa pihalla olin sytyttänyt erityisen raivostuttavina päivinä pienen tulipalonkin vahingossa, kun hakkasin kiviä yhteen turhautuista poistaakseni. Monet kerrat olin lyönyt sormillenikin, eivätkä kynteni pysyneet ehjinä varsinkaan huonoimpina päivinä.

Pienet kipinät räsähtelivät ilmaan osumatta mihinkään palavaan, kun puoli huomaamattani löin niitä jälleen kerran yhteen. Mitä enemmän yritin olla ajattelematta, sitä kovemmin löin. Pari kipinää osui vaatteillenikin, mutta mikään ei syttynyt siltikään palamaan vaan ne kuolivat juuri siihen mihin laskeutuivatkin, muiden pienten käristyneiden mustien kohtien vierelle. Sekä vanhempani, että jokainen opettaja saattoi saada tämän kaltaisesta vaatteiden huolimattomasta suojelemisesta painajaisia.

Ennen kuin ensimmäinen tunti edes ehti loppua, minua oli alkanut hiljalleen särkeä päätä. Aivan kuin se olisi tullut kivien hakkaamisesta. Luultavasti, vaan kyse oli paikallaan seisomisesta.

Eivät pienet kipinät aiheuttaneet kipua.

* * *

Oli päivän kolmas tunti ja aika tuntui mielestäni kulkevan ahdistavan hitaasti. Vaikka olin kieltänyt ajatukset, olivat ne vierineet mieleeni siltikin ja olin pysähtynyt liian monesti miettimään tulevaa hääpäivää, jonka vanhemmat olivat päättäneet pitää sen talvessa. Heidän mielestään talvihäät olivat hurmaavat. Minun mieleeni se kuulosti vain yhdeltä turhalta asialta muiden joukossa. Talvella oli kylmä, ja ihan minkä tahansa kansan hääpuvut (ymmärtämäni mukaan) eivät olleet suunniteltuja kylmään säähän vaan näyttämään loisteliailta. Naisen tehtävä oli häätilanteissa kävellä ja nainen olin minä, joten minun piti kävellä kylmässä talvipäivässä, mahdollisesti ilman kenkiä jos rehtori sai kaiken menemään kuten halusi. Juhlien suurimpana rahoittajana… Kyseinen mies saisi minut menemään alasti jos käskisi. Kenellekään ei tässä kaupungissa ollut enempää valtaa kuin hänellä ja pormestarilla. Enkä minä tietenkään saisi sanoa mitään vastaan.

Jokin tässä maassa oli täysin epäarvoista.

Toisaalta miehet seisoivat sen koko ajan, minkä minä jouduin kulkemaan kotoani uuteen taloon, ulkona. Paikallaan. Odottaen. Kärsikööt, kärsikööt kaikki jos minunkin kuului kärsiä.

Opettaja lähti hetkeksi pois luokasta, joten kaikki, joilla riitti mielenkiintoa tehdä jotain muuta kuin opiskella ja istua paikallaan, lähtivät liikkeelle. Tämä tarkoitti tasan yhtä ihmistä, joka oli keskittynyt johonkin täysin väärään kirjaan koko tunnin. Ylipirteä tyttö, joka puhui aina rasittavan kimeällä äänellä ja oli rasittavan hyvä koulussa kääntyi ympäri tuolillaan, kääntyen puoleeni. Nopealla liikkeellä hän täräytti kätensä pöydälle eteeni.
”Anna kätesi!” Hän sanoi säpsäyttäen minut. Jäin hetkeksi räpyttelemään silmiäni ja yritin ymmärtää mistä oli kyse.
”Mitä?” Tajusin kysyä.
”Anna kätesi!” En saanut selvitystä miksi tai mistä oli kyse, mutta hitaasti tein mitä pyydettiin. Lili tarttui käteeni vahvasti ja piti siitä kiinni, puristaen samalla silmänsä kiinni. Hetken päästä hän nielaisi ja kohotti katseensa luokan toiseen päähän, missä suunnassa McBarca ja Yarrow istuivat. Sitten hän vihelsi.

”Jerry. Tänne. Nyt, ” hän ilmoitti luokan toiseen päähän. McBarca säpsähti hereille aivan kuin minäkin äsken, mutta ei näyttänyt siltä, että hän aikoisi lähteä mukavalta tuoliltaan liikkeelle. Lili toisti tulokäskyn, mutta vastausta käskyyn ei kuulunut.
”Miehet… Aina pitää kaikki tehdä itse!” Lili kirosi noustessaan ylös tuoliltaan ja kipittäen luokan toiselle puolelle. Kädenantopyyntö kävi jälleen ja McBarca teki työtä käskettyä mutisematta. Lili sulki jälleen silmänsä ja keskittyi johonkin, mikä tapahtui vain hänen omassa päässään. Aivan pian, jälleen mitään sanomatta, hän laski käden vapaalle ja kipitti uudestaan minun luokseni, tarttuen käteeni tällä kertaa mitään sanomatta.

”Mitä sinä teet, ” kysyin väsyneenä, kun käteni oli hänen tutkittavanaan. En saanut minkäänlaista vastausta, mutta Lili oli saanut koko luokan huomion puoleensa. Kaikki katsoivat häntä kuin he tietäisivät mitä tapahtui, mutta minä olin ulapalla. Hetken mietittyään Lili avasi silmänsä ja jäi tuijottamaan kättäni kuin se olisi mielenkiintoinenkin.

”Onkin olemassa eri variaatioita, ” hän totesi mietiskelevästi.
”Mistä?” Yritin yhäkin selvittää.
”Onko?” McBarca kysyi, kiinnostuen samalla hetkellä elämästä ja lähtien tulemaan suuntaamme. Jokseenkin meinasin varautua taistelemaan henkisesti häntä vastaan, mutta poika oli vain kiinnostunut Lilin asiasta.
”Te kaksi omaatte tulen, mutta kummankin on erilaista, ” Lili selitti suoraan McBarcalle, ”muistatko kun sanoin sinun kohdallasi, että minusta tuntui kuin olisin keskellä tulimerta?”
”Muistan, ” McBarca myönsi, ja minua alkoi jo ärsyttää, etten saanut vieläkään selville mistä oli kysymys. Annoin kaksikon käydä asiansa lävitse, että pääsisin uudestaan kysymään sitä.

”Avril on erilainen, vaikkakin kyse on yhä tulesta. Minusta tuntuu kuin… Kuin lämpö tulisi sisältä.” Lili kertoi.
”Tarkoitat siis, että kahta elementtiä voi olla erilaisia?” McBarca kysyi.
”Kylläpä te nyt jaksatte innostua pikkuasioista, ” Nanette huokaisi.
”Tarkoitan luultavimmin juurikin sitä, ” Lili täydensi, ”en ollut edes aiemmin huomannut tätä aiemmin kenenkään muun kanssa.”

”Entä Elliot ja minä?” Sanoi yllättäen luokan edestä Yarrow, jonka olin kuullut ehkä kolme kertaa. Jos olin ihan väärässä, niin Elliot oli epämääräinen väri Geellä. Tuntematon ihminen jos ihan totta puhutaan.
”Elliot oli vesi, etkö sinäkin?” Lili tarkisteli, ”enhän minä teistä mitenkään muist-”

Tuli tauko ja tytön silmät rävähtivät auki, kun hän muisti jotain.
”Elliot oli suolainen, sinä olit jokivesi! Teissä oli eroa!” Lili ymmärsi.
”Joten olisi esimerkiksi mahdollista, että jos Iason ja hänen pikkusisarensa Keira olivat molemmat maata, on mahdollista, että toinen heistä oli kasvikunta ja toinen pelkkä hiekka.” McBarca kertoi oman teoriansa asiasta. Hermoni kestivät vielä tätä tiedottomuutta, mutta Nanette oikealta puoleltani siirsi tuoliaan lähemmäs ja alkoi selittää asiaa minulle tutkien samalla kynsiään.

”He puhuvat elementeistä. Lili on päätynyt tulokseen, että jokainen ihminen on sisältään jotain elementtiä. Minä salama, Jerry tuli, sinä tuli, Yarrow vesi. Menee samaan sarjaan kuin horoskoopit, otat tosissaan tai et niin ei kukaan tätä pysty toteamaan todeksi.” Sen sanottuaan hän siirtyi takaisin ja alkoi hyräillä jotain uutta nuottia ainakin puoliksi tajuissaan.
”Jos se ei ole totta, ” McBarca puuskahti, ”niin miksi Lili tuntee näitä asioita?”
”Sinäkö uskot tähän aivan tosissasi, ” Nanette kikatti.
”Miksi minä en uskoisi johonkin, mikä on Lilille näin tärkeää?” McBarca oikein kivahti, ”ymmärtääkseni se, että olemme samalla luokalla, ei laita meitä vastustamaan toisiamme.”

Jostain syystä minusta tuntui, ettei kivahdus ollut oikeasti tarkoitettu Nanetelle, vaan enemmänkin minulle. Mieleni teki kommentoida jotain piikikästä, kuten oli koko tämän opiskeluaikanikin tehnyt, mutta jätin sen jälleen väliin. McBarca ei ansainnut huomiotani, ei nyt, eikä tulevaisuudessa.
”En vain minä usko tähän, ” Lili iski päälle, nappasi kirjan pöydältä ja heilutti sitä Naneten edessä, ”siihen uskoo moni muukin. Tämä ei ole leikkiä. Vaikka tätä tietoa yritetään pimittää meiltä, niin on ihmisiä jotka siitä tietää!”
”Mistä?” Kysyi McBarca, ”mitä todellista hyötyä on elementin tietämisestä?”

”Se oli jumalattaren lahja, ” Yarrow huomautti luokan edestä, ”jumalattaren viimeinen lahja, jolla ihmiskunnan oli tarkoitus tuhota itsensä.”
Jotenkin näiden kolmen keskustelijan ympärillä alkoi olla jonkinlainen yhteisymmärrys. Minä toisaalta en päässyt keskusteluun sisälle, joten lopetin jälleen kuuntelemisen. Nanettekin näytti kuuntelevan vain puolella korvalla, kun muut kolme keskustelivat uskonnosta ja elementeistä. Antoi puhua.

Oli turha sanoakaan, että asia jäi minulle mieleen ja kun opettajamme palasi, huomasin käteni eksyvät kahdelle valkoiselle kivelle, jotka olivat taskussani. Mietin pari kertaa kummallisia mahdollisuuksia.

Olikohan oikeasti mahdollista sytyttää tulta kalkkikivillä?

* * * Jerry

Ilta oli jo lähellä ja oppitunnit olivat ohitse. Olin harkinnut hetken käyväni vaikka kaupungilla, mutta olin jumiutunut tekemään läksyjä. Sen epäonnistuttua minä olin vain paiskannut kirjani seinään ja jäänyt tuijottamaan ulos ikkunasta, kunnes oveeni oli koputettu. Ulkopuolella oli ollut Lili, joka oli vaatinut minua tulemaan alakertaan kirjastoon.

Kyllä, koululta löytyi kirjastokin. Oli tuo aivan mukava muistaa näin melkein neljän vuoden jälkeen.

Kyse ei lopulta ollut mistään monimutkaisemmasta kuin niistä elementeistä ja jumalattaren lahjoista. Sain sinä iltana selville, että Lili oli jo viettänyt tarpeeksi aikaa yksin kirjastossa tutkien eri kirjoja opiskelun sijaan, etsien uusia viitteitä hänen väitteensä pohjalle, ja tahtoen vihdoin jakaa löydöksensä muille. Hän istutti minut penkille ja alkoi kaivella eri kirjoja minun tutkittavakseni. Jokaisesta uudesta kirjasta hän käski avata jonkun sivun ja lukea sen. Joskus kyseessä oli ihan kokonaisia kappaleita. Monet kirjat käsittelivät uskomuksia tai harjoja, mahdollisesti jopa mielenterveyttä ja sen ongelmia. Sain luettavakseni kohtia, jotka kertoivat kummallisista katoamisista tai henkilöistä, joilla väitettiin olevan yliluonnollisia voimia.

Sillä hetkellä Lili kantoi eteeni ihan tavallisen päivälehden, nähtävästi kolmisen viikon takaa. Eräässä sivuotsikossa kirjoitettiin: ”Jälleen yksi katoaminen talviyöhön”. Hetken jo säikähdin ja luulin artikkelin kertovan Iasonista, mutta kyse oli onneksi jostakusta keskiluokan ihmisestä, joka oli kadonnut jäljettömiin kesken työyön.
”Ei se artikkeli, alareunan horoskoopit, ” Lili huomautti. Horoskooppeja laadittiin syntymäajan ja kuun asentojen mukaan. Kuu oli punertava maamme seuralainen ja monien tarinoiden inspiraation kohde. Joinain öinä loistaessaan valoa ollessaan kokonaan auringon valaisema, kuumme väri oli hieman kellertävä.

Horoskoopit yleensä kertoivat naisellisia tarinoita hyvästä onnesta, sai siitä, mitä kannattaisi tehdä parempaa tulevaisuutta etsiessä. Yleensä ei lehtiä lukenutkaan, enkä varsinkaan antanut minkään tämänkaltaisen häiritä mieltäni, mutta nyt Lilin käskytyksen alla tutkin mitä niihin oli kirjoitettu.
”Talvi, puolikuu, etsi omia voimiasi, anna maan tuottaa sinulle elinvoimaa, kesä, sirppikuu, ui joessa… Lili, minä en ymmärrä mitä ihmeellistä tässä kohtaa on, ” Totesin väsyneenä.
”Miksi pitäisi ottaa huomioon jotain niin vähäistä kuin maan tai veden voimat?” Lili intti iloisena, ottaen pinosta edellisen kirjan ja luki siitä, ”ja silloin löysin itsestäni kyvyn, jollaisesta en ollut kuullut, kyvyn, jolla pystyin muuttamaan mieheni mielipidettä.”

Seuraava kirja.
”On tutkittu, että tiettyjen ihmisten on mahdollista nähdä muissa ihmisissä värejä, auroja. Niitä kerrotaan olevan viittä väriä…”
”Punainen, sininen, keltainen, vihreä, harmaa, ” mutisin automaattisesti painaen kämmentäni poskeeni, ”tuli, vesi, sähkö, maa, ilma.”
”Niinpä!” Lili intoili, ”eikö tämä ole riittävä todiste?”
”On se, ” minä huokasin, ”mutta minä toivoin sinun tietävän jotain uutta.”

Kirja, joka oli ollut Lilillä käsissä, paiskaantui pöytään kun tyttö paiskasi sen siihen.
”Eikö tämä merkitse sinulle mitään?” Hän tiuski.
”No suurin piirtein sitä, että tässä maailmassa on neljän ihmisen lisäksi muitakin, jotka uskovat tämän kaltaiseen, ” huokailin, ”mutta uskon kyllä jo sanaasi, että tämä on totta. Minua vain kiinnostaa aivan muut asiat, kuten koko tämä käytännössä.” Lili katsoi minua tyhjällä ilmeellä ja huomaamattaan alkoi hiljakseen raapia kättään.

”Mitä tarkoitat, ” hän kysyi hitaasti.
”Jos jokaisella kerran on jokin voima, niin miten sitä pystyy käyttämään?” Kysäisin ohimennen, ”mikä on tämän kaiken todellinen vaikutus?”
”En tiedä, ” Lili puhui edelleen mahdollisimman hitaasti.
”Vai onko tämä kaikki aivan turhaa?” Tokaisin ja kaivoin taskustani sytyttimeni, räksäyttäen siihen palamaan liekin. Lilin tyhjä katse muuttui ja hän jäi katsomaan itsekseen palavaa liekkiä hetkeksi. Hiljalleen hän lopetti kätensä raapimisen ja ojensi kätensä.

”Saanko?” Hän kysyi melkein aavemaisesti. Puhalsin tulen sammuksiin ja annoin vanhan sytyttimen tytön ojennettuun käteen. Lili pyöritteli sitä hetken käsissään ja asetti peukalonsa painikkeelle, jota painamalla tuli yleensä syttyi. Kuului tuttu naksahdus, mutta mitään ei tapahtunut.
”Se ei aina halua totella, ” totesin, ”mutta kyllä se vähän aikaa yritettyä alkaa toimia.” Sanojeni myötä Lili painoi uudestaan, mutta mitään ei vieläkään tapahtunut. Yrittäen aina vain uudestaan hän naksautteli sytytintä, mutta en nähnyt edes kipinää.
”Ei toimi, ” Lili totesi lopulta ja minä kurotin nappaamaan pienen esineen itselleni.
”Kummallista, ” totesin samalla ja naksautin kerran varmistaakseni saman. Nyt tuttu liekki syttyi, aivan kuten normaalistikin.

Aivan kuten minäkin äsken, Lili nappasi sytyttimen itselleen ja painoi. Sytytin ei selvästi pitänyt hänestä, sillä mitään ei tapahtunut. Tämä tyttö ei kuitenkaan masentunut siitä lainkaan, vaan hän vain tuijotti kädessään olevaa esinettä.
”Kuinka vanha tämä on?” Hän tarkisti.
”Aina monta vuotta, ” vastasin hitaasti, ”sain sen aikoja sitten ja se on kulkenut siitä lähtien mukanani.”
”Milloin olet täyttänyt tämän viimeksi?” Hän tarkisti.
”Täyttänyt, ” ihmettelin kysymystä, ”ei tätä ole ikinä tarvinnut täyttää.”

”Joten mikä tässä sitten palaa?” Lili kysyi ravistellessaan sytytintä käsissään. Kysymys hämmensi aika sopivasti. Ei, en todellakaan enää tiennyt mikä siinä paloi. Eikö sytyttimissä ollut jonkinlaista kaasua joka syttyi kipinästä?
”En tiedä, ” ääni tuskin lähtikään suustani ja tällä kertaa minä ojensin kättäni pyytääkseni sytyttimeni takaisin.
”Sytytä se vielä kerran ja anna sen palaa, ” Lilin kuulosti olevan innoissaan tästä asiasta, mutta ei samalla tavalla kuin hän oli yleensä aivan kaikesta. Minä tein aivan kuten hän käskikin ja liekki jäi palamaan.

”Eikö jumalattaren lahjaan kuulunut aina jonkinlainen toinen puoli?” Lili kysyi mielenkiinnostaan.
”Oletko sinäkin kuunnellut Yarrowin juttuja, ” kysyin.
”Tietenkin olen, ” Lili tuhahti, alkaen jälleen raaputtaa kättään, ”hän minut sai alun perin tästä koko jutusta kiinnostumaan, eli kyllä, me kaksi puhumme toisillemme enemmän kuin sinä uskoisit!”
”Sait tuon kuulostamaan, ” meinasin vitsailla, mutta haukotus vei vitsin kokonaan pois ja lopulta en edes jaksanut vetää mitään tyhmään tähän väliin. Vitsini meinasi nimittäin kertoa epämääräisistä parisuhteista, mutta sitten muistin itsekin olevani aika todella epämääräisessä suhteessa ja sen muistaminen vei minulta ilon tehdä mitään. Räpyttelin silmiäni yrittäessäni päästä eroon haukotuksen aiheuttamasta ilkeästä tunteesta ja ravistelin hieman päätäni.

Lilistä tämä oli vain mielenkiintoista. Hän risti jalkansa ja katsoi minua pää kallellaan. En tiennyt mitä minun pitäisi tehdä tai mihin siirtää katseeni, joten tuijottelin palavaa liekkiä. Haukotuksesta tullut olo tuntui vain pahenevan ja hiljalleen koko otsani alueella alkoi tuntua kipeältä. Jokin päässäni käski puhaltaa liekin pois, mutta Lilin tutkivan katseen alla pidin tulta yllä. Keskityin vain palavaan liekkiin, jonka punainen valo alkoi hiljalleen särkeä päätäni.

Punainen pieni liekki. Punainen pieni liekki joka lepatti hengitykseni tahdissa. Punainen pieni liekki.

Yllättäen joku tarttui käteeni. Havahduin hereille kuin unesta, kun Lili veti sytyttimen kädestäni. Liekki sammui heti irrottuani minusta, mutta huono oloni pysyi.
”Tätä siitä seuraa, ” Lili kuiskasi vakavana tutkiessaan kättäni, jossa sytytin oli ollut. Todella hiljalleen aloin ymmärtää todellisuudesta jotain. Ensiksi tunsin oman käteni tärisevän, ja hiljalleen näköni tuntui palautuvan, vaikka en ymmärtänyt tilannetta, jossa se olisi edes sumentunut.

Nyt aloin hiljalleen nähdä Lilin pitelemän vapisevan käteni, enkä tunnistanut aluksi sen edes olevan omani. Väri oli kadonnut iholtani, kuin veri olisi paennut pois. Vapisevien sormieni kärkiä… Ei näkynyt. Kynsieni kärjet ja pieni osa sormiani oli kadonnut. Mieleni teki huutaa, mutta järkytys piti ääneni sisällä.
”Älä enää ikinä käytä sytytintä, ” Lili pyysi.


”Tämä on kaikki totta, ” myönsin viimein, ”ja jos minä polttaisin oikeasti jotain, niin minä katoaisin tästä elämästä.”

A/N 34 948 (2000 sanaa jäljessä)

Luku 8.

Tyhjästä huonosti voivaan mieleeni ilmestys ajatus.

”Keira!” Sanoin Iasonin sisaren nimen ääneen kun ajatus iski. Lili hätkähti yllättävää reagointiani.
”Kuka?”

”Iasonin pikkusisar. Keskitalven yönä kun hän katosi, jokin hyökkäsi hänen kimppuunsa. Ehkä hän taisteli vastaan ja katosi liiallisen voimienkäytön perusteella. Ehkä Iasonkin menehtyi samalla tavalla!”

Edessäni istuva Lili kadotti nyt kokonaan hymynsä ja vain tuijotti minua pienen hetken.
”Mitä?” Oli ainoa kysymys, minkä hän sai sanottua rapsutellessaan samalla rannettaan.
”Iason-… Eikö teille muille kerrottu?” Hiljakseen minusta alkoi tuntua, että olin sanonut jotain mitä en olisi saanut sanoa.
”Kerrottu mitä?” Lilin äänestä kuului pelkoa.

”E-… Ei mitään,” yritin korjata tilannetta, joka oli kyllä ollut korjaamattomana alusta asti. Vain minun naiivi mieleni kykeni uskomaan, että valehtelemisesta olisi mitään hyötyä tässä tilanteessa.
”Jerry, mitä Iasonille on tapahtunut?” Lili katsoi minua vakavan pelokkaasti.
”Tuota-…” Änkytin ja päätin sitten olla valehtelematta, ”pari viikkoa sitten jos muistat täällä kävi joku lakimies ilmoittamassa, että Iason on kadonnut.”

”Kadonnut?” Lili kysyi raapiessaan yhä kättään, ”kadonnut mihin?”

”Miksi kadonnut?” Kysymyksen aikana hän painoi noin kahden millin kyntensä molempiin ranteisiinsa vastapäisellä kädellä ja painoi päänsä alas vapisten.
”Miksei Iason sanonut mitään?” Lilin kysymykset alkoivat olla kummallisia, enkä minä edes tiennyt mitä tässä hetkessä pitäisi tehdä. Olin jokseenkin järkyttynyt tavasta, jolla tytön käsiin alkoi raapimisen seurauksena ilmestyä punaisia jälkiä.

”Lil-… Lili, rauhoitu.” Yritin pyytää kun en muutakaan tajunnut tehdä. Heikko ääneni ei tainnut mennä perille astikaan, kun Lilin mielen sisäiset äänet ottivat valtaa hänen päässään. Oli mahdotonta sanoa mitä siellä tapahtui, vai tapahtuiko mitään, sillä hänen katseensa oli tippunut maahan ja jäänyt tuijottamaan tyhjää kohtaa lattiassa, samalla kun hänen koko kehonsa näytti vapisevan pienemmäksi. Hiljalleen hän alkoi mumista jotain omaansa mistä en enää saanut selvää Lilin paniikinomaisen tilanteen johdosta ja nyt aloin ymmärtää missä mentiin.

Ehkä Lilillä oli syy lintsata monilta tunneilta, ehkä hänellä oli ongelma, jonka takia hän ei selvinnyt stressaavista tilanteista. Ihminen, joka oli luonnollisessa olotilassaan ylipirteä tai hymyilevä ja aiheutti sillä kummastusta muissa, saattoi oman sisäisen hyvinvointinsa takia tarvita esiintymistä ulkopuolisille juuri sellaisena, jotta pään sisällä saattoi tapahtua mitä tahansa muuta. Entä jos tällainen ihminen joutui tilanteeseen, jossa pääkopan sisäinen pimeys pääsi esille ja-

Lilin kynnet vetäytyivät käsivarsia myöten ylös kohti kaulaa ja niiden jälkeen jäi molempiin käsiin neljän kynnen punaiset jäljet. Hänen muminansa oli loppunut itkunsekaiseksi ääntelyksi kun hän painoi päätään alas kohti rintaa, ja käsillään korviaan sulkien muun maailman pois.
”Lili!” Heräsin punaisten kynnenjälkien aiheuttamasta painajaisesta ja enää yhtään empimättä hyppäsin tuoliltani alas, polvistuen samasta vauhdista hänen yhteen painettujen jalkojensa juurelle, ”Lili, kuuntele minua!”

Hänen maailmaansa ei sillä hetkellä mahtunut muita tapahtumia kuin se, mikä tapahtui hänen mielessään. Tuskin Lili muutenkaan kuuli mitään omalta paniikiltaan, joka alkoi hiljalleen kuulua hänen hengityksessään. Se muuttui hiljalleen katkonaisemmaksi ja katkonaisemmaksi, johtuen pään asennosta, itkusta ja jostain tuntemattomasta. Meitä ei oltu koulussa ikinä opetettu minkään tämän kaltaisen varalta, joten minä toimettomana yritin repiä hänen tiukasti päähän puristettuja käsiään irti ja omieni varaan, kutsuen samalla hänen nimeään pysytellen rauhallisena hankalasta tilanteesta huolimatta. Pysytellen rauhallisena? Olin kohta aivan yhtä paniikissa kuin autettavanikin!

”Lili, Lili, Lili, kuuntele minua. Kaikki on hyvin. Hengitä rauhallisesti. Kaikki on hyvin.” Yritin puhella ja onnistuin saamaan toisen tärisevistä käsistä itselleni. Lilin hengitys oli jo muuttunut pelkäksi ininäksi kaiken tämän keskellä.
”Minä autan sinut maahan, ok?” Jatkoin puhumista, ”Pistetään sinut maahan, missä voit rauhoittua.” Autoin itseni vapautetun käden alle ja nostin itseäni huomattavasti paljon kevyemmän tytön ylös tuolilta, laskien maahan istumaan. Kuin automaattisesti hän etsiytyi sikiöasentoon istumaan, painaen päätään polviinsa.

”Öh…” Mitäs sitten?
”Lili, kuuntele minua vielä hetki, ole kiltti. Sinun kannattaa käydä kyljellesi, luulisin. Kävisitkö kyljellesi?” Pyysin Liliä, yrittäen samalla rauhoittavasti silittää hänen päätään, jonka puolimetriset keltaiset hiuksensa olivat vapaana ja nyt sotkussa paniikin johdosta. Mitään reaktiota ei tapahtunut, vaan minusta vaikutti kuin hän olisi kasautunut yhä vain pienemmäksi palloksi.

Tässä tiedottomuudessani tein huomaamattani jotain, mitä olin joskus vannonut ikinä enää tekeväni.

Minä aloin laulaa.

Onneksi tiesin niin harvoja kappaleita, että ne eivät sopineet lainkaan tällaiseen tilaisuuteen. Ensimmäinen, mikä tuli mieleeni, oli varsinkin aivan sopimaton kaikessa karmivuudessaan. Sillä kyseisellä hetkellä mieleeni ei kuitenkaan tullut mitään muuta, joten karmivakin laulu kävi, jos se vain rauhoittaisi Liliä.

                             Ensimmäinen tulija oli mies kultanen,
                                                          vallanhimon sokaisema, äksy, vihainen.
                             Kullasta rakensi hän maansa kultaisen,
                                                          orjakseen otti joka luontokappaleen.

                             Riitä ei tämä vielä lisää tarvitaan,
                                                          valta hänet sokais,
                                                                                       kulta pimens pään.
                             Jotta joskus hirmuvallan alta päästäisiin,
                                                          hulluna hänet selliinsä teljettiin.

                             Toinen tulija liikoja uskoi niin,
                                                          sinisilmät valppaina maalle astuikin.
                             Totuudesta ymmärtänyt ei hän vähääkään,
                                                          samaa tarinaa hän itse kertoi vaan.

                             Siitähän ne ongelmat vasta syntyikin,
                                                          totuutta ei tiennyt,
                                                                                       kun suustaan jäikin kii.
                             Teloitettiin raukkaparka tietämättä miks’,
                                                          tarinoita lammasvarkaan luuli totuuksiks.


                             Kolmas tulija vaaraan joutui jo,
                                                          yönsä vietti taivasalla, tästä johtuiko?
                             Seikkailija tiennyt ei mihin astua,
                                                          kunnes koko kylä leikki ihmisjahtia.

                             Minkä portin avaa, minkä jättää avaamat’?
                                                          Yhden mokan erhe,
                                                                                       siitä syntyi tarinat.
                             Tuli hölmö, kaiken nieli, päivän pelasti.
                                                          Lammasvarkaan päivä oli hiukan kirkkaampi.

                                                         
En pitänyt laulamisesta, musiikki oli minulle puolituntematon käsite, mutta kuulihan sitä välillä. Erityisesti tämä kappale oli jäänyt mieleeni, sillä Nanette oli laulanut tätä todella monet kerrat. Kun sanon todella monet, niin todella tarkoitan sitä. Jos hänen päässään ei mikään muu soinut, niin se oli tämä kyseinen vanhoista tarinoista kehittynyt laulu.

Tähän Lili vaikutti kykenevän takertumaan. Pienen hiljaisuuden jälkeen ymmärsin, etten kuullut enää itkua, vaan hänestä alkoi kuulua surkeaa jatkoa laululle – jota minä en ollut enää muistanut tai osannut.

                             Suojassa kynttilän laulettiin niin,
                                                          tarinoita kulkijoiden siistittiin.
                             Ota tuoppi, vielä hetki kuuntelehan,
                                                          vielä yhden tarinan.

                             Neljäntenä saapunut oli rohkeempi,
                                                          kultalinnaan asteli hän urheasti.
                             Hullu mies linnan sellis, sinne elä mee.
                                                          Mutta jospa katsoo kävis ihan noppee?

                             Huutoa ja karjuntaa ei säikähtänyt hän,
                                                          missä kulkee raja,
                                                                                       sen ylitänhän.
                             tyhmänrohkeus kuolinsyyksi kai joku kirjannut.
                                                          Elossa ei vartijat ketään löytänyt.

Laulu loppui, mutta Lili ei tehnyt mitään. Irroitin hellästi tytön omat päälleen painamansa kädet pois suojaamasta ja pyörittelin niitä omissa käsissäni saadakseni hänen verensä liikkeelle.
”Lili pieni, jos kuulet minua niin käy maahan rauhoittumaan, jooko?”

Ääneni taisi viimeinkin mennä perille ja hetken päästä hän kaatoi itsensä kyljelleen maahan. Lilin hengitys oli yhä epätasaista, mutta vaikutti kuin hän olisi yrittänyt rauhoittaa itseään.  Hitaasti hän alkoi ottaa parempaa asentoa, hivuttaen kätensä pään alle ja jättäen toisen lattiaa vasten tukemaan, ettei hän kaatuisi eteenpäin. Violetit silmät tuijottivat minun ohitseni kirjaston tyhjyyteen.

Pompin kahden vaiheella lähtisinkö etsimään Nanettea käsiini (paitsi mistä muka), vai jäisinkö Lilin tueksi. Jokseenkin ymmärsin, etten löytäisi ketään tuttua ja yritinkin ratkaista asioita kuten: A) miten Lili saataisiin vielä rauhallisemmaksi. Kohtahan ajatus jo välähtikin mieleeni.

Hiukset.

Lili muuttui aina aivan eri ihmiseksi jos joku vaikkapa kampasi hänen hiuksiaan. Samanlainen reaktio oli normaalia lemmikkieläimillä, joita silittämällä ne saatiin rauhallisiksi.
Pyrähdin hänen toiselle puolelleen, ja rauhallisesti levitin hänen pitkät hiuksensa lattialle. Jokseenkin heti, kun aloin sormillani kammata niitä suoraksi, Lilin hengitys alkoi rauhoittua entistä enemmän. Pitkiä hiuksia oli helppo käsitellä jopa näin lattialla, ja näin pitkissä pääkarvoissa oli jotain tekemistäkin.

Pujotin sormiani pitkien vaaleiden hiusten väleistä ja vedin ne suoraksi aina loppuun asti. Kohta edessäni oli melkein täydellinen suora kasa keltaisia hiuksia, jotka erottelin kolmeen uuteen kasaan lattialle ja pysähdyin miettimään, miten lettejä tehtiin. Tämäkään ei kuulunut perusopetukseen, mutta olin seurannut vuosien aikana miten Iason, Nanette tai Lili itse oli näihin samoihin hiuksiin sellaisia tehnyt. Kuvittelin itsekseni ymmärtäneeni letin teon periaatteen.

Otin vasemman puoleisen hiuskasan käsiini ja laitoin sen kahden muun väliin. Seuraavaksi otin oikealle jääneen hiuskasan ja laitoin sen jälleen keskelle, toistaen sitten saman vasemmanpuoleiselle. Jatkoin tätä samaa koko melkein metrin pituisten hiusten kanssa ja kuuntelin samalla potilaani vointia. Hengitys oli tasaantunut ja syventynyt, ja luulin sen olevan hyvä merkki. Letistä ei kuitenkaan tullut aivan sellaista kuin olin kuvitellut (miten Iason osasi mitään tällaista!?) ja purin sen, aloittaen nyt alusta, ottaen itselleni paremman asennon polvillani, jotta sain paremman otteen.

Tällä kertaa pidin kaikista kolmesta hiuskasasta tiukemmin kiinni, kun lohduttamisen sijaan aloin tehdä sitä ihan harjoittelun puitteissa. Oli puoliksi mahdotonta pitää kaikista kolmesta kasasta kiinni samaan aikaan, mutta pienellä harjoittelulla (ja hampaiden avulla, ei puhuta siitä) onnistuin mahdottomassa tehtävässä ja hiljalleen letti alkoi syntyä itsestään. Pitkät, sähköiset hiukset vain tahtoivat sotkeutua toisiinsa, joten puolet letin teon ajasta meni enemmänkin sormillani hiusten harjaamiseen kuin itse letin tekoon. Ehdin jo yhdessä vaiheessa kirota, etten hankkisi itselleni naista jolla oli pitkät hiukset, mutta sitten mieleeni tuli vain sanat: ”Ai niin…”

”Jerry, ” Lilin ääni kuiskasi, ”voitko kertoa minulle tarkalleen mitä Iasonille tapahtui?”
”Mutta-” En halunnut hänen päätyvän enää samanlaiseen tilanteeseen.
”Ole niin kiltti. Muuten en saa rauhaa millään ja Nanette joutuu valvomaan vierelläni taas, ” Lili sanoi. Taas? Tämä taisi olla aivan normaali tapahtuma tyttöjen huoneessa. No, parempi saada paniikkikohtauksia suojassa kuin vaikkapa keskellä oppilasjoukkoa, jossa saattoi jäädä jalkoihin.

Joten minä tein mitä pyydettiin ja aloin kertoa tarkasti muistamaani tarinaa siitä, mitä tapahtui keskitalven juhlan aikana sen jälkeen, kun minä olin mennyt jonkun opettajan kielloista huolimatta Iasonin perään. Kerroin kaiken sitä myöten, mitä olin kuullut koulun aulassa käydystä riidasta, mitä Howard-pappa oli kertonut meille keskustassa ja mitä Iason oli tehnyt sekopäisessä tilassaan sinä kylmänä yönä. Muistin myös mainita yllättäen ilmestyneen kirsikkapuun, jonka kaikki keskustassa käyneet kyllä jo tiesivät ja siihen kasvaneet kuvat kun Iason menetti hermonsa. Kerroin mitä parin viikon jälkeen koululla käynyt Pentti Före minulta kyseli ja missä tarkoituksessa.

Kesken tarinani Lili alkoi itkeä, mutta ei hysteerisesti kuin äsken. Minä keskityin puolella aivoistani kertomaan tarinaa, toisella puolella hänen hiuksiinsa, pitäen tyttöä molemmilla tavoilla edes jollain tavalla tässä maailmassa mukana.

Hiljalleen tarinaa kertoessani aloin ymmärtää paremmin Lilin ja Iasonin suhdetta. He eivät olleet poika- ja tyttöystäviä, tai jos jotain oli heidän välillään, niin kumpikaan ei antanut siitä minkäänlaista merkkiä ollakseen pilaamatta heidän niin läheistä kaverisuhdettaan. Olin pitänyt itseäni Iasonin parhaana ystävänä, ja poikapuolisena sellaisena olin varmastikin. Lilin ja hänen välillään taas oli erilainen tunneyhtymä, he molemmat ymmärsivät toisiaan paremmin kuin minä kumpaakaan.

Iasonin olisi pitänyt olla tässä tilalleni tällä hetkellä. Ei ollut oikeasti minun tehtäväni auttaa Liliä pääsemään irti ongelmastaan, vaan se oli entisen huonekaverini tehtävä. Hän olisi tiennyt miten Lilin kaltaisten tyttöjen kanssa piti toimia ja hän ymmärsi naisen maailmaa paremmin, olihan hänellä kaksi sisarta. Ainakin oli.

Nyt Lili epäilemättä pelkäsi menettäneensä tämän kaltaisen ihmisen elämästään. Ei parhaan kaverinsa omasta huoneestaan, vaan sen toisen, johon oli luullut voivansa luottaa. Jos olisin pidättänyt todellista tarinaa keskitalvesta Lililtä, se olisi oikeasti voinut vain pahentaa asioita, kuten hän oli itse sanonutkin. Nyt asiat eivät pahentuneet lainkaan, vaan tämä tyttö etsi surkeasta asiasta jotain järjellistä, johon hän kykeni tarttumaan.
”Jos Iason katosi, ” hän sanoi itkun madaltamalla äänellä, yhä maaten maassa kyljellään, katse yhäkin jossain tuntemattomassa, ”niin miksi meille ei kerrota mitään? Miksi tätäkin asiaa salaillaan? Johtuuko se siitä puusta? Johtuuko tämä kaikki salailu vain niistä elementeistä?”
”Yarrowin mukaanhan joku salaa tätä kaikkea, ” minä tulin mukaan keskusteluun, ”että todelliset tarinat jumalatar Beadinesta ja hänen lahjastaan pidetään piilossa tarkoituksella.”

”Olisiko mahdollista, ” Lili sanoi melkein säikäyttävän vakaana, ”että joku etsii elementtien voimien käyttäjiä ja eliminoi?”

”Etkö minkäänlaista? Kummallisia luonnonilmiöitä, jotka voisivat vaikka selittää minkä takia keskellä kaupunkia kasvaa tällä hetkellä täydessä marjassa oleva kirsikkapuu? Tai, miksi herra Iason Kingin juhlapuvussa on palanut kämmenjälki?”

”Hyvä on herra McBarca. Kiitos avustanne, tässä on toimistoni numero jos satutte törmäämään mihinkään mitä ette voi selittää järjellä.”

”Pentti Före.” Minä vastasin melkein automaattisesti, ”ei hän ollut mikään lainvartija, ei hän muuten olisi kysellyt niin epämääräisiä. Hän yritti selvittää mitä minä tiesin tästä kaikesta.”
”Sinähän et myöntänyt sille miehelle mitään?” Lili tarkisti, alkaen kavuta maasta ylös.
”En. En myöntänyt, ” vannotin ja yritin vielä mielessäni käydä keskustelua Pentti Fören kanssa uudestaan vain varmistuakseni kaikesta. En varmasti puhunut läpi pääni. Kokeilin varmuuden vuoksi taskujani etsiessäni siltä pingviiniltä saamaani yhteistietolappua, mutta se oli kadonnut tai jonkin toisen housun taskussa. Mistäpä olisin muistanut, sillä kaikki vaatteeni olivat samanlaisia. Koulupuvut olivat typeriä.

Lili asettui istumaan, kietoen kätensä uudelleen polviensa ympärille, mutta nyt ollen rauhallisena ja hyvinkin ei-paniikissa.
”Oletko nyt kunnossa? Autanko sinut huoneeseesi?” Kysyin.
”Hmmh, ” Lili mutisi vastaukseksi. Oletin sen tarkoittavan kyllä ja nousin nostamaan hänet jaloillensa. Katseeni kävi pakostakin hänen ranteissaan, joista toisen ihon oli kynsi jossain vaiheessa puhkaissut ja pari pientä pisaraa verta oli valunut kohti kämmentä.

”Ei hätää, ” Lili sanoi hiljaisena, ”olen aina elänyt tämän kanssa.” Jotenkin uskoin sen. Onnistuin nostamaan luokkalaiseni omille jaloilleen, mutta hänen päässään heitti ja hän oli kaatua päälleni.
”Minä kannan sinut, ” sanoin suoraan, ”en halua, että kaadut portaikossa. Sinun pitää saada vettä tai jotain.”

Naiselta ei saanut kysyä painoa, mutta sellaista kantaessa kolme kerrosta ei sekään salaisuus jäänyt hämärän piiloon. Lili oli pitkä, mutta hänellä oli tuskin mitään, mistä olisi tullut lisäpainoa ja hän olikin melkein sairaalloisen laihan rajalla.
Se ei todellakaan tarkoittanut, että kolme kerrosta olisi sujunut minulta aivan helposti. Kirjastosta pääsi suoraan aulassa oleviin portaisiin ja noin kahdenkymmenen ensimmäisen askelen kipuaminen tuotti vain vähäistä tuskaa. Seuraavat portaatkin alkoivat siitä suoraan heti, mutta siinä olevien neljänkymmenen askelman aikana omien jalkojen nostaminen alkoi jo tuntua tuskaiselta. Olin mätkähtää polvilleni heti kolmannessa kerroksessa, mutta hammasta purren sain kysyttyä Lililtä tarkkaa suuntaa (etten eksyisi, niin kuin eilen)
”Toisella puolella rakennusta, ” Lili sanoi nolona, ”ei sinun tarvitse minua kantaa, pystyn kyllä itse, ei tämä niin vakavaa ole.”
”Älä kuvittelekaan, ” puuskutin, ”minä olen tämän luokan edustaja. Minä pidän teistä muista huolta.”
”Otat roolisi aivan liian vakavasti, ” muina päivinä tuo olisi voinut olla vitsi, mutta tällä kertaa luulin, että sitä tarkoitettiin aidosti.

”Hah. Minkämoinen luokanedustaja minä olisin, jos jättäisin teidät pienet pulaan?” Yritin keventää tilannetta.
”Jopa Avrilin?” Tuli julma tarkennus. Vastaus tuli kuitenkin aivan suoraan.
”Jopa tulevan vaimoni, kyllä. Mihin suuntaan?”

Lili oli hetken järkytyksestä hiljaa, ja taputti sitten minua vasemmalle olkapäälle antaen suunnan. Lähdin laahustamaan taputuksen osoittamaan suuntaan ja totesin reppuselässä kantamisen olevan helppoa näin tasaisella.
”Onko teidät-…” Lili alkoi heti ymmärtää mistä oli kysymys. Avril ei siis ollut puhunut tästä kohtalosta huoneessa muille tytöille.
”Jep.”
”Milloin?”
”Sain tästä eilen selville.”
”Onko minut kutsuttu?” Lili varmaan ajatteli, että tämä ei ehkä ollut se iloisin asia puhua, mutta onnistui silti kehittämään jonkin iloisemman keskustelunaiheen tässäkin ongelmassa.

Naurahdin hieman.
”Sovitaan vaikka että on, jos tuot minulle jotain vahvaa juotavaa, että unohdan sen päivän ikuisesti!”
”Eikö Iasonin sisarkin meinattu juuri avioida?” Lili vaihtoi aihetta.
”Kyllä.”
”Miksi nämä molemmat tapahtuvat näin samaan aikaan?” Kuului seuraava kysymys. Tuota en ollut ikinä edes päivän aikana ehtinyt ajatella.
”Mitä tarkoitat?”

”Tarkoitan sitä, että pakkoavioliitot ovat kuin peliä, ” Lili mietiskeli, ”jos yksi rikas perhe yhdistyy toisen kanssa, tulee muille pelaajille kiire päästä mukaan peliin. Kumman liitto oli aiemmin tiedossa?”
”Mitä-? Luulisin, että meidän, ” pakkohan oli olla. Keira Kingin vihkiminen tuli sen verran yllätyksenä, että se kuulosti hätiköidyltä.

”Joten on mahdollista, että kun sinun vanhempasi lähtivät pelaamaan, niin Kingin vanhemmille tuli kiire matkia perässä. Teidän vanhempannehan tuntevat toisensa?”
”Jokainen rikas perhe tuntee jokaisen rikkaan perheen. He kaikki suorastaan elävät samoissa juhlissa.”
”Paljollako tämä järjestettiin?”
”Herra Pina taisi mainita kolme miljoonaa.”
”Kolme miljoonaa on suuri hinta, keskitason luokkaa. Kingeillä oli varmaan varaa heittää omassa pelissään suurempi summa ja saada parempaa huomiota.”
”Eli Iason ja sisarensa katosivat sen takia, että minun vanhempani tahtoivat ostaa perheeseen uuden tyttären. Miten piristävä ajatus.”
”Valitettavasti. Käänny tästä oikealle, seuraavasta vasemmalle.”
”Minä en enää löydä omaan huoneeseeni!”
”Sitten nukut meidän lattiallamme.”
”Avrilin kanssa samassa huoneessa? Minulla ei ole itsetuhoisia ajatuksia, kiitoksia ehdotuksesta vain.”
”Eikö teitä avioidakaan?”
”Vasta keväämmällä! Eiköhän minulla ole siihen aikaa oikeuksia elää ilman häntä elämässäni, vai mitä?”
”Joten mitkä ovat tunteesi tässä tilanteessa?”
”Minun vai? Äärimmäisen epäinnostuneet, jossain määrin masentuneet ja välistä raivostuneet.”
”Tarkoitin Avriliä kohtaan.”
”Nollassa. Hänhän on tämän koko ajan yrittänyt pitää minut poissa luotaan, ja hän on onnistunut siinä aivan täydellisesti. Minua ei kiinnostaisi enää lainkaan olla minkäänlaisissa tekemisissä hänen kanssaan, ja hänellä on sama juttu. Aivan kuin hän jo pelkällä olemisellaan työntäisi minua pois luotaan. Ei sellaisen kanssa ole yhtään miellyttävää työskennellä.”
”Se johtuu tulesta. Kaksi tulta ei kestä keskenään.”
”Vaikka kaksi tulitikkua loisi yhdessä suuremman tulen. Sinun profetiassasi on ongelmia, oletko huomannut? Muistelepa mitä sanoin Iasonista ja mihin minun pitäisi nyt tästä mennä?”
”Oikealle.”
”Kiitos, Iasonista ja Keirasta, joista molemmat olivat maata. He pärjäsivät keskenään.”
”Kyse olikin sisaruksista.”
”Miten se muka vaikuttaa? Mikä ero on sisarrakkauden ja miehen sekä naisen välisessä rakkaudessa?”
”Sisarukset tai veljekset kasvavat alusta asti yhdessä ja oppivat sietämään toistensa huonojakin puolia. He tarvitsevat toisiaan alusta asti.”
”Eivätkö rakastavaiset muka tarvitse? Minun mielestäni sinä ja Howard vain yritätte pakottaa tätä ajatusta siitä, että kahden saman elementin ihmistä ei voi rakastua toisiinsa.”
”Kuka on Howard, jatka suoraan tästä.”
”Howard on se keskustan hullu mies. Hänkin näkee asioita, kuten sinä.”
”Mitä hän näkee?”
”Eräänlaisia värejä ihmisten ympärillä, kuten siinä eräässä kirjassakin mainittiin.”
”Uskooko hänkin tähän teoriaan?”
”Kyllä. Kerran hän osoitti minulle pariskunnan, jotka olivat kuulemma samanväriset, ja he päätyivät eroon vielä saman tunnin aikana.”
”Luulen, että sisarusten kanssa tilanne on eri. Sisaret eivät asu loppu elämää yhdessä, he eivät ole toistensa tarkoitetut parit.”
”Mikä ero siinä on!?”
”Sisarrakkaus ja rakkaus ovat molemmat eri asioita! Kaksi saman elementin ihmistä ei voi rakastaa toisiaan miehenä ja naisena, mutta sukulaisen kanssa pärjää.”
”Hyvä on. Tulevaisuudessa minä ja Avril siis tapamme toisemme.”
”Ette, jos opitte toimimaan yhdessä. Kaksi elementtiähän voi vahvistaa toista?”
”Sinä et osaa päättää.”
”En tietenkään. Tämä on vain epäilyä! Jos te tuhoatte toisenne, niin sitten minä tiedän olleeni oikeassa. Käänny tästäkin vasemmalle ja se on tuo kolmas ovi, mikäli et tunnista. Tai oikeastaan, päästä minut alas. Kyllä minä ihan oikeasti pystyn kävelemään.”
”Aivan varma?”

”Aivan varma,” Lili vannotti ja minä uskalsin päästää hänet putoamaan jaloillensa maahan. Huokaisin helpotuksesta kun paino selästäni lähti ja pyöräytin olkapääni paikalleen. Lili tepasteli käytävällä eteenpäin kohti heidän huonettaan ja koputti oveen. Minä tulin perässä pyöritellen käsiäni saadakseni tällä kertaa oman vereni liikkeelle.
”Kiitos, ” Lili muisti sanoa, ”että olit tukenani.”
”Ei haittaa,” tuhahdin, ”kunhan sain ajateltavaa tämän typerän avioliiton sijaan.”

Ovi aukesi Naneten avatessa sen.
”Se oli auki, ” hän huomautti väsyneenä, kuin juuri herätettynä.
”Tietenkin oli, ” Lili naurahti, ”kiitos vielä Jerry. Luuletko selviäväsi huoneeseesi?”
”En, harhailen loppuelämäni näissä käytävissä.”

Nanette kurkisti huoneesta minua, kun Lili tepasteli hänen ohitseen huoneen suojaan.
”Jerrykö se siellä? Oletko sattunut näkemään Avriliä?” Hän kysyi ohimennen.
”En ole.” Sanoin suoraan juuri ja juuri välttäen tiuskauksen.
”Ai. No, hän lähtikin ulos varmaan tunti sitten. Kaipa hän kohta paleltuu ja tulee takaisin. Kuka lähtee ulos tällaisella säällä? Ulkona oli viimeksi näin kylmä ilma keskitalvella.”

Kylmä ilma ja keskitalvi. Jotenkin ne molemmat olivat saaneet negatiivisen soinnun minun korvissani ja yhdistin ne kaikkeen pahempaan.
”Minä voin käydä katsomassa pihalta näkyisikö häntä, ” totesin, vaikka minusta tuntui, että tein väärin, ”eiköhän hän ole vain lähtenyt keskustaan.”
”Hmm, ” Nanette totesi ja katosi takaisin huoneeseen sulkien oven samalla perässään. Lähdin itse kulkemaan käytävää pitkin suuntaan, jossa muistin nähneeni portaat alas. Alas löytäminen olikin helpompaa kuin omalle huoneelle löytäminen.

Olin tuskin päässyt alakertaan, kun minulle jo tuli kylmä katsellessani suurista aulan ikkunoista ulos. Ulkona kävi viima, joka pyöritti päällimmäistä ja sillä hetkellä satavaa lunta sekoittaen sitä. Mieleeni tuli jälleen pakostakin keskitalven juhlan viiltelevä viima, jonka pistelyn kykenin yhä tuntemaan poskillani. Minkään järjen mukaan kenenkään ei pitäisi olla ulkona tuossa jumalattomassa säässä. Eiköhän Avril ollut jo aikoja sitten palannut sisälle ja oli varmaan vain jossain hyvässä piilossa, tai ehkäpä kävelimme huomaamattamme ristiin.

Ei ulkona ollut mitään muuta, kuin pimeässä talvimyrskyssä epätoivoisesti elävä tuli, joka näkyi juuri ja juuri melkein jäätyneistä ikkunoista.

Haukottelin ja käännyin vasemmalle lähteäkseni käytävän toiseen päähän, josta pääsi ne portaat ylös, jota pitkin pääsin aivan oman huoneeni vierelle. Päältäni meni viisi askelta reagoida siihen, mitä todella olin nähnyt ikkunan läpi. Viidennellä askelella pysähdyin, seisoin sekunnin paikallani ja heti seuraavalla hetkellä lähdin puoliksi kompuroiden juoksemaan kohti ulko-ovea. Ikkunoiden lävitse näin nyt selvemmin tuiskeen lävitse sen saman minkä olin jo äsken huomioinut. Koulun ovelle johtavan tien toisella puolella, sopivan kaukana hyvästä pakopaikasta liikuntasalista, paloi todella epäluonnollinen tuli, joka pinnisteli kylmää ilmaa vastaan.

Minulle oli kehittynyt viime päivien aikana täydet edellytykset ymmärtää mitä tuo epäluonnollinen tuli oli tullut ja jos teoriani Iasonista ja Keirasta piti millään lailla paikkaansa, oli joku ongelmissa. Niin olin kohta minäkin kun tungin itseäni johonkin, mistä en ollut vieläkään saanut kunnollista käsitystä.

Ulkona oli todellakin kylmä, ja lunta oli tullut jälleen vain yhden päivän aikana lisää noin pari senttiä. Jääkylmä, pisteliäs viima kävi heti minun kimppuuni kun sain oven auki, puskien kasan lunta aulaan sisään. Huolimatta vaatetuksestani, joka sisälsi itseensä aivan normaalin koulupuvun ja ikivanhat lenkkikenkäni, lähdin juoksemaan tuiskua vastaan kohteenani pieni palanut alue.

Tiheimmän tuiskun keskeltä tunnistin hahmon, joka oli valahtanut polvilleen kohtaan, jossa ennen oli ollut metri lunta. Nyt kaikkialla hahmon ympärillä näkyi maa ja jokunen yksinäinen kuumuudessa kuivunut jokin rätisi riemuisassa tulessa. Tuuli ei vain tuivertanut henkilön ja palaneen kohdan lävitse, vaan ikään kuin pyöri sen ympäri kuin vaanien tilaisuutta, jolloin tulta viimeisillä voimillaan hallitseva ihminen ei enää iskisi vastaan.

Kaiken keskellä olevalla henkilöllä pystyi olemaan vain yksi henkilöllisyys.
”PYSY POISSA!” Kuulin Avrilin äänen huutavan, mutta kaiken tuon sodan keskeltä hänen ei ollut mahdollistakaan nähdä minua, joka olin vasta nyt päässyt hänen ympärillä kiertävän ilman keskelle. Jouduin peittämään silmiäni joka puolelta tulevilta teräviltä lumi- ja jäähiutaleilta kädelläni, johon tuntui tulevan jäisiä haavoja jokaisesta osumasta. Avril, joka oli polvillaan kuolleen, melkein palaneen ruohikon keskellä, näytti tuijottavan taisteluvalmiina, mutta voimattomana jonnekin tuulen ja tuiskeen keskelle, minne asti minä en edes nähnyt. Näin hänen käsissään kaksi pientä kiveä, jotka näyttivät ennen valkoisilta, mutta olivat nyt nokiset ja tuhkaiset, kuten hänen käsivartensakin, joista oli palanut puolet hihaa molemmilta puolilta.
”Avril!” Huusin myrskyyn ja syöksyin kovinta vauhtia pyörivät tuulen lävitse kohti kaiken keskikohtaa. Jäätävät ympäriinsä lentelevät lumihiutaleet iskivät paljaaseen ihooni viiltoja, mutta en antautunut kylmyydelle tai tuulen poistyönnettäväksi.

Avril, joka ei ollut kuullu ääntäni tuulelta, kohosi puoliksi polvilleen ja iski koko voimallaan kahta kiveä yhteen, pää painuen käsien alle suojaan kun suuri tulilieska iski hänen jaloistaan liekehtiväksi suojaksi hänen ympärilleen. Minun vauhtini pysähtyi liekkien vaikutuksesta, ja suojasin itseäni tällä kertaa kuumuudelta, joka sulatti äskeisen kylmyyteni pois. Kiviä iskiessään Avril menetti tasapainonsa ja kaatui kovalle maalle. Kivet hänen käsissään murentuivat omaa aikaansa tuhkaksi ja kalkkikivipölyksi ja se kaikki yhtyi tuuleen.  Käsieni suojassa kuulin tuulen nauravan hänelle.

Katsoin käsieni suojasta lumimyrskyyn ja tunnistin tuulen keskeltä hahmon, joka ei äsken ollut siellä. Sen muodot haihtuivat ilmaan, ja tiesin ettei siellä oikeasti ollut ketään ihmistä, vain henki, kylmä henki, joka pyöritti voimillaan taistelukentän raa’an kylmää ilmaa.

Aikaa ei ollut enää lainkaan, sillä Avrilin puolitajuttomuuden liekit alkoivat antautua tuulen pyöritettäväksi. Pyrähdin viimeiset askeleet ja päädyin kädet levällään suojana Avrilin ja kylmän ilman hengen väliin. Itse en sitä edes tajunnut, mutta käsiäni levittäessäni lieskat iskivät molemmilta puoliltani kuin käskystä.
”Et koske enää luokkalaisiini!” Huusin hengelle, joka vain tuijotti valkeuden ja pimeyden seasta minua. Olin jälleen varma kuulevani naurua. Näkymättömän käden kohotuksella henki nostatti maasta juuria, jotka kietoutuivat minun ja Avrilin ympärille kahleiksi.

Tuntematon voima oman ymmärtämättömyyteni syövereistä otti minusta vallan ja juuret syttyivät tuleen. Käsitykseni näistä voimista katosi ja tein mitä kuumuuteen tottuneet hermoni minun käskivät tehdä. Heikot juuret paloivat aivan lyhyessä hetkessä poikki ja levitetyt käteni ohjaistivat suurilla liikkeillä kaiken kutsumani tulen kohti henkeä ja sen pyörittämää ilmaa. Lumimyrsky ja lieskat yhdistyivät ja ympärillemme syntyi kehää kiertävä tulirinki.

Henki peruutti näkymättömiin leikkiringistä, mutta minun jo huokaistessa helpotuksesta se ilmestyi puoliksi näkymättömänä minun eteeni suurena ja mahtavana. Jos se oli joskus ollut ihminen, se oli ollut mieshenkilö, josta nyt oli jäljellä vain vaaleat ääriviivat jotka erottuivat hädin tuskin tulen ja tuiskeen keskeltä. Sen tyhjät silmät tuijottivat minua ylhäältä ilmasta.
”… Anna… minulle… voimasi…” Puhunut ei ollu ääni, vaan enemmänkin kaiku, joka pyöri ympyrää kilpaa liekkien ja minua viiltelevän lumimyrskyn kanssa, se oli kuin jäätynyt kuiskaus jäisen lammen pinnalla, kuin kuun yksinäinen ulvonta pakkasyönä. Henki muutti sillä hetkellä jokaisen lumihiutaleen vedeksi, joka sammutti tuleni, vain muuttuakseen kylmyyden palattua takaisin jääksi ja jatkaen sitten sotaansa minua vastaan.

Ääneni katosi yhdellä sisään hengityksellä ja tunsin sisuskalujeni jäätyvän. Henki toi myrskypiiriään lähemmäs tehden minusta puolustuskyvyttömämpää, enkä osannut tehdä muuta kuin tuijottaa sen olemattomiin silmiin. Vapaana tuulen mukana kohmettunut käteni löysi jostain syystä tuttuun kohtaan taskun suulle ja käteeni osui vanha kaverini sytytin. Uskollinen ystäväni, jota olin sinä päivänä juuri luvannut olla enää ikinä sytyttämättä.

 Enää mitään ajattelematta vedin sen esille painaen samalla kipinäpainiketta ja kättäni seurasi punaisen ja sinisen liekin sekainen tulivana. Se syöksyi henkeä kohti, pakottaen tämän jälleen ulos ringistä. Painoin huomaamattani uudelleen samasta painikkeesta ja koko kehoni ympäristöstä tuli uusi tulirinki meitä kiertävän myrskyn sisäpuolelle suojaamaan minua ja Avriliä. Uusi lämpö valtasi minun rinkini sisustan, kohoten voimakkaampana kuin tuuli ja lumi. Sisustani suli ja puhekykyni palasi.

”En päästä sinua kuolemaan!” Huusin Avrilille, vaikka en tiennyt hänen todellista vointiaan, ”en päästä sinua häviämään tällaisessa tilanteessa. Minä olen sinusta vastuussa, joten älä luulekaan, että luovuttaisin sinun suhteesi!”

Kylmyyden henki kierteli liekkieni ympärillä etsien minun puolustuksestani heikkoa kohtaa, ja yritti iskeä siihen uudella tuulella. Työnsin tuulen sivuun tulellani ja annoin sen hyökätä hengen perään. Kun keskittymätön keskittymiseni meni sen jahtaamiseen, kasvatti se uudet juuret minun käsieni ympärille ja hallintani tuliringistäni herpaantui. Henki pääsi taakseni ja päätti hyökätä minun sijaani puolustuskyvyttömän Avrilin kimppuun. Näin taakseni vain vähän ja minua puristavat juuret estivät minua puolustamasta tai kääntymästä yhtään enempää. Henki kohotti uutta tuulta entisen joukosta ja oli valmistautui elämän lopettavaan hyökkäykseen Avril Priveteä kohti.

Vatsallansa maannut Avril ei kuitenkaan ollut vielä ollut tajuton. Käsiensä viimeisillä voimilla hän käänsi itsensä ympäri nopean yksinkertaisella liikkeellä juuri hetkiä ennen iskua ja yläruumistaan nostaen hän kohotti kätensä eteensä kuin suojaksi. Hänen molemmista kämmenistään iski uutta liekkiä, luoden tuliryöpyn, joka iski henkeä kohti. Avrilin ilme oli enemmän kuin päättäväinen kaikkien kipujensa keskellä.

Olematon ääni huusi kuin palava ja hengen ote luonnonvoimien hallinnasta petti niin, että pääsin jälleen riuhtomaan itseni irti juurista, vain kaatuakseni heikkouttani polvilleni Avrilin kohotetun ylävartalon taakse. Henki keräsi kaiken tuulensä taakseen ja iski sen kaiken meitä kohti samalla hetkellä, kun minä maasta käsin vielä kerran napautin sytytintäni kohti taistelua. Ruumiini ulkopuolelta kasvava liekkimyrsky yhtyi Avrilin yksinäisen suojauksen lisäksi, kiertäen sitä ja räjähtäen lopulta omaksi laajemmaksi suojakilveksi, joka piti poissa niin pakkasen, tuulen kuin kaiken talveen liittyvän.

Ääni alkoi kadota korvistani, enkä enää kyennyt hahmottamaan maailmaa lainkaan niin hyvin. Tunsin vain kylmyyden lannistuvan samaa vauhtia, mitä luomani liekit paloivat tyhjyydessä. Talvi-ilma leutoni lumisateen ja tuulen lannistuessa. Avril kaatui maahan, pää osuen minun polveani vasten. Tilanne rauhoittui ja pieni tyhjä sytytin putosi kädestäni, jota en havainnut enää lainkaan.

Vaikka vasta äsken luulin tulleeni kuuroksi, nyt talven hengen kadottua aloin kuulla pyyntöjä, valituksia tai anomuksia.

                                                          ”Auta,                auta,                  auta”

Kuulemani vahvin ääni kuulosti nuorelta tytöltä, jolla oli huudossaan samanmoinen sävy kuin jollain, jonka olin tuntenut jo vuosia. Ääni kuitenkin sekoittui muihin pyyntöihin, jotka taistelivat tietään jonkun kuultavaksi. Ne kaikki kuitenkin katosivat viimeisen, lempeän tuulahduksen mukana ohitseni, eivätkä ikinä palanneet.

Tuijotin tyhjyyteen, enkä ymmärtänyt toisen ihmisen elämää, joka taisteli olemassaolostaan pää polveni päällä. Mieleni osasi silti puhua hänelle minun itseni sitä tajuamatta.
”… Lupasin…” Ääneni sanoi, ”etten päästä… Sinua kaatumaan…”

Jostain kuului normaalien ihmisten ääniä, kun maailma alkoi lopulta valua olemattomuuksiin silmissäni. En kaatunut, vaikka se olisi ollut luonnollista, mutta jokin piti yläruumistani pystyssä loppuun asti. Vielä tajuttomuuden rajoillakin kuulin Avrilin hiljaisen, melkein kadonneen äänen kuiskauksen.

”… Jalkani…”

A/N 39 320!

Luku 9

”Kaksi tulta, tyttö ja poika. Molemmat vakavissa vammoissa, melkein kadonneet.”

”Tilanne on erittäin vakava! Kerätkää kaikki mahdolliset tiedot, lääkintäryhmä aloittakoon heti kaikkien palovammojen parantamisen! Tutkikaa onko mitään vakavampaa.”

”Herra, nämä kaksi ovat vaarallisessa koomassa. On täysin epävarmaa selviääkö kumpikaan enää tähän maailmaan. On ainakin varmaa, ettei kumpaakaan voi enää palauttaa rajojemme ulkopuolelle.”

”Se nähdään vasta kun saamme molemmat hereille!”

”Aina niin optimistinen…”

”Älä siinä tuijota, vaan lähde keräämään tietoja! Haluan tietää tasan tarkkaan mikä johti tähän ja keitä he ovat!”

”Siihen minä osaan auttaa. Poika on Jerry McBarca, kuulustelin häntä vasta menneellä viikolla edellisessä tapauksessa.”

”Voisiko tyttö olla hänen tyttöystävänsä?”

”Kaksi tulta? Tss…”

”Sisar siis. Nyt TÖIHIN!”

 * * *

”Pojan kädet näyttävät palautuvan erityisen tehokkaasti.”

”Niin, tätä vauhtia katoaminen on muisto vain. Hän on palautunut normaaliksi paljon ennen heräämistään.”

”Herra, nuoriherra Maa on taas vapaalla ja pyytää jälleen päästä tapaa-”

”Sano ei. Hänelle on jo kerrottu paikan säännöt. Hän tietää hyvin, että ulkopuolisiin ei oteta yhteyttä.”

”Mutta herra-”

”Säännöt. Muista ja toimi.”

”Kyllä herra.”

* * *

”Jerry? Jerry, kuuletko minua? Jos kuulet, niin paina tämä mieleesi: Älä jää tänne! Jos ikinä heräät, valehtele. Et muista mitään. Elementtejä ei ole olemassa, ok? Sinun pitää päästä täältä pois! Älä antaudu heille missään tapauksessa, sillä sinulla on vielä elämä tämän paikan ulkopuolella. Minulla ei ole enää mitään. Valehtele tiesi pois täältä!”

 * * *

”Herra, pelkään pahoin, että minulla on huonoja uutisia.”

”Hmmh? Juuri nytkö sinun pitää se päästä minulle kertomaan? Etkö näe, että yritän vaihtaa siteitä.”

”Herra, ne tapahtumat ovat selvinneet molempien hoidokkiesi vanhemmille. He tietävät lastensa olevan elossa. Emme voi pitää heitä täällä pidempään, tai saatamme paljastua.”

”Ei perhana…”

”Minulla on toinenkin asia.”

”No mitä nyt vielä?!”

”Tytöstä, Avril Privetestä. Pelkäänpä, että hänen jalkansa eivät palaudu aikaisempaan kuntoonsa.”

”Mitä tarkoitat, nehän ovat palanneet jo näkyviin?”

”Eivät sillä tavalla. Tarkoitan vammaa hänen alaselässään. On hyvin todennäköistä, että tyttö halvaantuu jaloistaan loppuiäkseen, mutta saamme siitä selvän varmuuden vasta kun hän herää.”

”Mukava yllätys hänen vanhemmilleen, sanoisinpa.”

”Herra.”

”No mitämitä?”

”Nämä kaksi ovat tietojemme mukaan kihloissa.”

”Kai valehtelet?”

”En herra.”

”Kaksi tulta?”

”Kyllä herra.”

”Jaha, sillä ei siis ole mitään väliä yritämmekö pelastaa heitä vai ei. Mitä jos ilmoittaisimme sittenkin heidän vanhemmilleen heidän molempien olevan kuolleita?”

* * *

”Jerry? Tämä on varmaan viimeinen kerta kun pääsen hoitajien ohitse… He alkavat olla selvillä minusta jo. Minun oli pakko silti yrittää. Et sinä varmaan edes kuule mitään… Mutta kuulin mitä hoitajat sinusta ja Avrilistä puhuivat. He sanoivat, että te kaksi olette kihloissa. Oikeastiko? Luulin, että te jonkin kummallisen voiman ansiosta vihasitte toisianne. Että pistää raivoon nämä kaikki pakkoavioliitot! Mutta kaikesta siitä huolimatta sinä kuulemma ryntäsit lumimyrskyyn pelastamaan Avriliä. Oliko se jokin sinun ”olen luokanedustaja, plöää, olette kaikki minun vastuullani”-kohtaus jälleen? Pah, olisit saattanut kuolla, törppö.”

”Jos tämä on viimeinen kerta mitä pääsen sinua tapaamaan, niin haluan sinun ymmärtävän kolmisen asiaa: Olen sinulle henkeni velkaa. Autoit minut pois keskitalvella keskustassa, siinä olotilassa olisin saattanut vahingossa tuhoutua. Sen takia tahdon, että sinä nyt kuuntelet minua tai kuuntelet minua. Et oikeasti saa jäädä tänne vangiksi kuten minä! Ymmärrätkö minua? Et muista mitä tapahtui. Et tiedä mitä elementit ovat. Et tiedä miten tulta luodaan. Kotona et enää ikinä puhu näistä asioista. Unohda minut ja unohda tämä kaikki. Elä vaikka riidassa vaimosi kanssa, mutta elä vapaana.”

”Kolmanneksi… Sinä olit paras kaverini.”

”Hei, mitä sinä teet täällä?”

”Aika mennä, oli kiva jutella Jerry! Muista mitä sanoin!”

* * *

”Pojan elintoiminnot alkavat palata normaaliksi. Väittäisin, että hänen koomansa on alkanut muuttua uneksi.”

”Edistystä!”

”Pojan vanhemmat alkavat jo olla huolissaan.”

”Eikö Pina ole kertonut heidän molempien olevan Inarissa pari viikkoa tutustumassa uuteen kouluun?”

”Kyllä, mutta he pitävät tilannetta epäilyttävänä.”

”Antaa pitää. Saamme McBarcan hereille parin päivän kuluessa.”

”Entä Privette?”

”Katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta olen varma, että hän palaa oikeiden ihmisten joukkoon piakkoin unimaailmastaan.”

”Miten voit olla noin varma?”

”Olen ollut täällä syntymästäni asti, tunnen tämän kirouksen täysin perusteellisesti. Välimaastoa ei ole, vihannekseksi ei ole jäänyt vielä kukaan. On vain kaksi vaihtoehtoa: Katoaminen tai elämä. Nämä molemmat palaavat elämään piakkoin, kun jälkivaikutukset lakkaavat.”

”Onneksi en joudu ikinä samanlaiseen tilanteeseen…”

”Sensorina olemisessa on hyviäkin puolia. Beadinen kirous jättää meidät vain sivustakatsojiksi. Onkohan muuten totta, että näiden kahden luokalla on yksi sensori?”

”Oletko urpo? Jokainen ihminen on joko kirouksen kantaja, tai sensori. Heidän luokallaan on vähintäänkin yksi jokaista elementtiä!”

”Niin. Stratfordin asukkaat tuntuvat kyllä muutenkin kantavan sisällään erityisen vahvana kirousta. Tapasitko ikinä sitä keskustan hörhöä kun olit ulkomaailmassa? Hänkin on sensori, mutta hän on tarpeeksi sekaisin, eikä hän ymmärrä enää mitään tästä maailmasta. Menetti raasu koko perheensä vuoristossa ja menetti samalla mielenterveytensäkin. Todellisuudessa hänen tyttärensä jäi henkiin, mutta hänet kyyditettiin suoraan tänne hoitoon.”

”Miksi?”

”Sillä hän oli vahingossa aiheuttanut koko perheen tuhonneen lumivyöryn joutuessaan ongelmiin paikallisen vuoristokarhun kanssa. Ei nähnyt tyttö enää koko loppuelämäänsä ulkomaailmaa.”

”Mutta… Eihän hän enää ole täällä…?”

”Ei, hän ylikäytti kirousta kymmenen vuotta sitten ja haihtui.”

”Mitä hän oli?”

”Vettä. Sitä tulvaa oli vaikea kuivata pois, anna minun kertoa… Kymmenet sähköihmiset joutuivat katolle evakkoon!”

* * *

”Johtuuko se vain minusta, mutta ovatko pojan silmät auki?”

* * *

Oli kuin olisin herännyt kauan kestäneestä unesta. Ympärilläni näin vain valkoista kattoa, valkoista seinää ja jonkinmoisen huoneen. Ensimmäinen luonnollinen asia jonka tein herättyäni oli haukotteleminen. Silmiä oli vielä sillä hetkellä vaivalloisen hankalaa pitää auki, joten kulutin heräämiseen tarvitseman aikani miettien mitä elämästä tiesin. Unessani kuulemani äänet pyörivät yhä korvissani ja yritin saada niistä jonkinlaista selvää. Kaikkien tuntemattomien äänien joukosta tunnistin tutun ja havahduin ymmärryksestä istumaan ei-niin pehmeälle sängylle.

”Iaso-” Ehdin sanoa ääneen, kun kipu liian nopeasta nousemisesta iski päähäni.

”Liian nopeaa liikehdintää ei suositella ensimmäisen heräämispäivän aikana, ” jokseenkin tuttu ääni sanoi, ”olo voi tuntua jokseenkin huonolta.” Käänsin päätäni varovasti vasemmalle ja näin tutun pingiviinimiehen, joka istui epämukavan näköisellä nojatuolilla jonkin matkan päässä minun sängystäni. Hän näytti tietyllä lailla siltä, että olisi odottanut heräämistäni.

Pentti Före asetti kätensä polvilleen ja katsoi minua tarkastelevasti.

”Joten herra McBarca, olette päätynyt erittäin mielenkiintoiseen tilanteeseen. Kertokaapas minulle pystyttekö puhumaan?”

”Kyllä.” Vastasin hitaasti, tutkien samalla sisäisesti vointiani. Kurkkuani särki ja olin varma sairastavani jonkinlaista kurkkukiputautia.
”Olisitteko valmiita keskustelemaan kanssani parista asiasta?” Pingviinimies jatkoi ja tällä kertaa minä vain nyökkäsin vastaukseksi.

”Mitä mahdatte muistaa?” Kuului seuraava kysymys.

”Sen takia tahdon, että sinä nyt kuuntelet minua tai kuuntelet minua. Et oikeasti saa jäädä tänne vangiksi kuten minä! Ymmärrätkö minua? Et muista mitä tapahtui. Et tiedä mitä elementit ovat. Et tiedä miten tulta luodaan. Kotona et enää ikinä puhu näistä asioista.”

Iasonin ääni puhui päässäni jotakin tällaista. Yhtään tätä kummallista ääntä epäilemättä sanoin ensimmäisen asian mikä tuli mieleen, joka tottelisi yhtään Iasonin käskyä.
”Muistaa mistä?” Kysyin viattomana. Pentti Före kallisti pingviinipäätään ja alkoi naputella kädellään polveaan.
”Tilanteesta, joka johti tähän.”

Esitin miettiväni hetken. Todellisuudessa muistin aivan kaiken, joka hetken ennen pyörtymistäni, mutta tuntemattomasta lähteestä tullutta ohjetta seuraten – tuntemattomasta? Iasonilta! – en aikonut paljastaa mitään. En tiennyt missä olin, en tiennyt mitä tapahtuisi jos kertoisin totuuden, mutta riskejä en halunnut ottaa.
”Öh… Olin ulkona… Siellä oli pakkasta ja kylmää, lumimyrsky. Aivan kuin olisin lähtenyt etsimään Avril Privetteä… Anteeksi, e-, en muista oikeastaan mitään. Menetinkö minä tajuntani lumihankeen?”

Pentti Före naputteli hetken rauhattomasti polveaan ja päätyi sitten jonkinlaiseen tulokseen.
”Kyllä pyörryit. Pakkasta oli liikaa, eikä kehosi kestänyt sitä. Koulusi talonmies löysi sinut lumihangesta. Samoin Avril Priveten. Sen kaltaisessa pakkasessa ei kannattaisi lähteä ulos.”

Pingviinimies joko valehteli, tai ei oikeasti tiennyt mitään. Oma mieleni huusi vastausta: ”valhe!”, ja hyväksyin sen vastaukseksi. Uskoin mieluummin kuulemaani Iasonin ääntä, kuin miestä, joka näytti pingviiniltä.

”Onko Avril kunnossa?”  Oli automaattinen jatkokysymykseni, joka sopi onneksi tähän tilanteeseenkin. Katsoin ympärilleni etsien katseellani jotakin, mutta tällä hetkellä se tilanne oli käytetty vain siihen, että sain enemmän selville olinpaikastani. Huone, jossa olin, oli oikeastaan tyhjä. Oikealla reunalla näkyi jonkinnäköisiä sairaalavehkeitä, ja hiljalleen tajusin myös jonkin letkun ranteeseeni sisälle, pudotellen jotain ainetta suoneeni. Seinät olivat tasaisen valkoiset, mutta nurkista kuluneita ja hieman likaisia. Niillä oli myös jonkinmoisia taulunkaltaisia, joista en ottanut tällä hetkellä selvää.

”Avril Privette on viereisessä huoneessa hoidossa. Hän on hieman huonommassa kunnossa oltuaan tajuttomana lumihangessa pidempään.” Pentti Före kertoi, ”pääsette pois samaan aikaan pois täältä sairaalasta.”
”Miten hänelle kävi?”
”Eivät sillä tavalla. Tarkoitan vammaa hänen alaselässään. On hyvin todennäköistä, että tyttö halvaantuu jaloistaan loppuiäkseen, mutta saamme siitä selvän varmuuden vasta kun hän herää.”

”Avril Privette oli lumihangessa huomattavan paljon pidempään ja hänen keskiruumiinsa kärsi kylmyydestä huomattavan paljon. Kaikkiaan on mahdollista, että kaiken sen jälkeen hän ei palaudu aivan siihen kuntoon, jossa oli aiemmin.”
”Millä tavalla?” Kysyin oikeastaan turhaan, sillä ääni päässäni kertoi toista tarinaa joidenkin kahden henkilön käymästä keskustelusta.

”Näiden tietojen luovuttamista ei ole ohjeistettu minulle, ” Pentti Före kertoi yksinkertaisen nopeasti ja asiallisesti.
”Voinko tavata hänet?” Jatkoin omien mielenkiintoni kohteiden kyselemistä.
”Valitettavasti, ” vastaus alkoi heti kun olin saanut kysyttäväni sanottua, ”hoitajat joutuvat pitämään teitä molempia vielä aloillaan jonkin aikaa. Huoneesta poistuminen on toistaiseksi kiellettyä. Kertokaapa, herra McBarca, onko teillä nälkä? Pyydänkö hoitajia tuomaan jotain ruokaa? Pitkä aika on ollut siitä, kun olette syöneet viimeksi. Vessa ja suihku ovat sängyn takana olevassa huoneessa, hoitaja käy kohta ottamassa tipan pois. Voitteko nyt kertoa, muistatteko mitään eriskummallista illalta, jolloin tämä kaikki tapahtui?”

Enkä edes tällä kertaa valehdellut.
”En, ” vastasin suoraan. En nähnytkään. Eikö kaikki se ollut aivan normaalia, jota joku vain piti piilossa, jota tämä yksi mies piti piilossa? Tässä maailmassa oli täysin normaalia sytyttää lumimyrsky tuleen.

Pentti Före nyökkäsi vastaukselleni ja rentoutti pingviinikätensä.
”Hyvä on Jerry McBarca. Kiitoksia jälleen yhteistyöstänne, toivotan pikaista paranemista. Edelleen, mikäli törmäät mihinkään epäluonnolliseen, voit aina tulla puhumaan kanssani.”

Oli jo selvää, etten tulisi tälle miehelle juttelemaan enää näistä asioista. Hän nousi ylös penkiltään ja siirtyi koputtaakseen oveen. Joku oven ulkopuolella avasi ja Pentti Före astui ulos. Minä jäin yksin valkoisen huoneen sisuksiin katselemaan kädessäni olevaa letkua. Unohdin laisin oman tilanteeni ja Avrilin halvaantumisen, josta en ollut vielä edes saanut kunnollista selvyyttä, ja jäin miettimään tätä paikkaa. Jos olin sairaalassa, niin tämän täytyi olla tämän maan kummallisin sairaala, sillä olin kyllä käynyt nuorempana keskussairastuvalla hoidattamassa moniakin lapsuuteni tauteja pois. Se paikka ei ollut valkoinen ja ahdistava, vaan punatiilestä ja kodikas. Jäljelle jäi kysymys, jolle en ikinä löytänyt vastausta: Mikä tämä paikka oli?

Kuten Pentti Före oli luvannut, joku hoitaja kävi kysymässä vointiani, otti letkun kädestäni ja toi vielä ruokaakin. Tämän jälkeen minä jäin yksin valkoisen huoneen tyhjyyteen odottamaan päivän ja yön vaihtumista. Asiaa helpotti se, että vaikka olin ollut tainnoksissa hyvän aikaa (hoitajan mukaan viikon ja ehkä yli) väsymys painoi silti mieltäni umpeen ja tuskin olin saanut syötyä kun ehdin nukahtaa. Seuraavat kaksi päivää kuluivat ilman poikkeuksia yksinkertaista rataa: Heräsin tuntemattomaan aikaan, oveen koputtamalla joku toi ruokaa, kävin suihkussa ja nukuin seuraavaan ruokaan asti. Hoitajat kävivät katsomassa minua epämääräisin väliajoin, osakseen ollessani hereillä, osaksi nukkuessani. Enää en kuullut ääniä, vaan elin pelkässä hiljaisuudessa oman pääni kanssa.

Oli kulunut luulemani kaksi päivää, kun huono oloni alkoi olla kokonaan poissa. Sitä aiemmin olin välillä herännyt pään kipuun, toisinaan vatsan vääntöön ja kolmannella kerralla kättäni poltti kuin sitä oltaisi väännetty nurin. Sinä eräänä kolmantena päivänä heräsin kuitenkin luonnollisesti, ilman väsymystä ja kaiken kaikkiaan ilman kipuja. Istuin pitkään vain katsellen valkoista seinää, napaten suuhuni määrätyt kipuja lievittävät pillerit, joista en uskonut olevan hyötyä enää. Hiljalleen aloin nousta sängyltäni ja menin koputtamaan ovelle ilmoittaakseni hoitajille olevani hereillä.

Tuskin kolmas koputus oli osunut puuoveen, joku väänsi lukon ulkopuolelta auki ja jouduin suoraan sanottuna hyppäämään pois alta. Sisään saapui huomattavan pitkä mies, ainakin kaksimetrinen, jolla oli urheilijan keho ja kasvonpiirteet. Kasvoissa miehellä ei ollut karvoja ja päässäkin kasvoi vai suora ja lyhyt, yksinkertainen karvoitus, jota myös hiuksiksi kutsuttiin. Jollain lailla hänestä huokui jonkinmoista johtajalle kuuluvaa luonnetta, vaikka samalla hän oli ystävällisen oloinen.

”Jerry Oliver McBarca? Huomenta, nimeni on Gean Damian Kusky, ” mies sanoi tutulla äänellä.

”Sano ei. Hänelle on jo kerrottu paikan säännöt. Hän tietää hyvin, että ulkopuolisiin ei oteta yhteyttä.”

”Olen erittäin pahoillani siitä, että olemme joutuneet pitämään sinua täällä näin pitkään, mutta voin luvata, että tänään sinä ja Avril Privette pääsette kotiin.” Gean Damian Kusky sanoi vakavalla äänellä, asettaen kätensä siististi päällekkäin. Korvaani sävähti jokainen ”sinä”-sana, vaikka tämä Kusky mies yrittikin kuulostaa asialliselta. Ymmärrettävä totuus kuitenkin oli, että hän ei tuntenut oikeaa etikettiä (mitä minulle oli sentään koko koulu-ura yritetty jankata päähän!).

”Joo…” Vastasin epämääräisesti. Tämä mies ei ollut sen arvoinen, että minun olisi pitänytkään yrittää puhua millään lailla siististi.
”Saanen vakuuttaa sinua, että kaikki hoitokeinomme tässä sairaalassa ovat täysin ammattimaisia.” Gean Damian Kusky sanoi. Auki olleen oven takana kävi liikettä, joku hoitaja tuli paikalle.
”Herra, tyt-… Avril Privette on myös herännyt.” Tämä hoitajamies, alta kolmekymppinen silmälasipäinen mies oli ehkä ensimmäinen, jonka ääntä en lainkaan tunnistanut.

”Kiitos. Hyvä on, aikatauluun on tullut muutos. Jerry McBarca, teidän odotetaan valmistautuvan lähtöön tunnin sisällä. Pyydämme jo alun perin anteeksi tiettyjä varatoimenpiteitä joita joudumme käyttämään kohdallasi. Oletko henkisesti valmis lähtemään takaisin kouluun?” Kusky-niminen mies kysyi vakavana. Hoitaja hänen takanaan katosi jonnekin käytävään.
”Joojoo, ” huokaisin ja mietin hetken mihin tarvitsisin tunnin valmistautumisajan. Olin täysin valmis lähtemään tässäkin tilanteessa, valkoinen sairaalatakki päällä ja hiukset… Hiuksista ei ollut väliä. Saivat olla niin sotkussa kuin itse halusivat! Sillä ei ollut väliä.

Tunti kului äärimmäisen hitaasti. Minulla ei ollut mitään vaatteita tai omaisuutta jota pakata, yhden koputuksen ja kysymyksen jälkeen vastaus vaatteideni puuttumiselle oli: ”Ne olivat huonossa kunnossa. Ei hätää, koulu on jo hankkinut korvaavan vaatekerran puuttuvien tilalle.” Toinen puutos oli sytyttimessäni, mutta Iasonin ääni päässäni en uskaltanut kysyä mitään siihen liittyvää. Kyllä nämä ihmiset tiesivät sytyttimeni tarkoituksen, jos olin ymmärtänyt Iasonin varoitukset oikein, ja jos he tietäisivät minun muistavan sen täydellisesti, niin tilanne saattaisi muuttua, enkä ehkä pääsisikään pois.

Kun tunti oli suurin piirtein kulunut, joku tuli koputtamaan ovelleni, vaikka toisaalta se oli aivan turhaa, sillä eihän minulla ollut valtuuksia sitä avata. Sisään tuli aiemmin käytävässä näkemäni silmälasipäinen hoitaja, joka avasi itsekseen oven hänelle itselleen. Tällä kertaa kiinnitin enemmän häneen huomiota. Hänellä oli vain vähän partaa ympäri poskia, mutta ei suun ylä- tai alapuolella, aika lailla samaan tyyliin kuin olisin itsekin voinut kasvattaa. Hiukset hänellä olivat vaaleat ja hieman vähemmän kiharat kuin minulla, ja yksinkertaisella sivujakauksellaa. Oikeastaan tämä mies näytti hieman viisaammalta kuin monet ihmiset, joita olin viime aikana tutkinut ulkonäöllisesti. Jos Gean mikälie näytti mielestäni johtajalta, tämä mies näytti luotettavalta ja rennolta.

”Oletko valmis?” Mies kysyi yhtään minua sinuttelemalla. Mieleni teki huudahtaa ”vihdoin!”, sillä koululla ja vanhempieni piireissä aina jotakuta piti sinutella. Vihasin sinutella ihmisiä, jotka eivät millään lailla ansainneet sinuttelua. Tämä mies vaikutti vain aidosti ystävälliseltä puhuessaan tällä tavalla ja se nostatti huulilleni aidon hymyn.
”Kyllä olen, ” sanoi matalalla äänellä. Silmälasipäinen mies nyökkäsi, vastaten jollain lailla hymyynikin siinä samaan aikaan. Kerrankin joku ihminen, joka oli luonnollinen.
”Hyvä, ” hän totesi ja otti jotain taskustaan ojentaen sitä minulle, ”laita tämä silmillesi.”

Kyseessä oli jonkinlainen unimaski, jota joskus käytettiin peittämään valoa nukkuessa. Vaikka kuinka olin juuri ajatellut pystyväni luottamaan tuohon silmälasimieheen, nyt pakostakin epäilys nousi pintaan.
”Miksi?”
”Tämä sairaala on äärimmäisen salainen ja valitettavasti vain me työntekijät saamme tietää tämän olinpaikan, ” mies sanoi rauhoittavasti, ”ei hätää. Kuljetamme sinut vain ulos ja hyvän matkan päähän, jolloin voit ottaa maskin pois. Suojelemme vain yritystämme.”
”Miltä?” Kysyin oikeastaan automaattisesti. En tiedä, oliko silmälasimies vain nopea keksimään valheita, koulutettu tekemään tätä vai mikä mahtoi olla syynä hänen puheisiinsa, mutta tunnistin kyllä, että mikään ei ollut totta. Ainakaan, jos Iasonin epämääräiseen ääneen oli luottaminen. Mutta minä silti nyökkäsin ja otin maskin. Mies saattoi valehdella, mutta antoi olla.

Pistin maailmaa pimentävän maskin silmilleni ja mies auttoi sen kiristämisessä.
”Mikä on nimesi?” Kysyin samalla, kun tarkistin, että varmasti näin lattian maskin alta.
”Pulver, ” mies sanoi nopeasti, ”mutta sillä ei ole väliä. Virallisesti ottaen minullakaan ei ole enää nimeä. Tuleva vaimosi odottaa käytävän päässä.”
”Älä sano noin, ” tiuskahdin huomaamattani. Tuota huomautusta en kyllä olisi tarvinnut. Pulver vain nauroi ja otti käteni itselleen ohjatakseen minua.

”Jerry?” Jostain takaani kuului.
”Eikö sinua pyydetty pysymään poissa tätä aamua?” Tunnistin Gean-ihmisen äänen, joka kuului päinvastoin edestänipäin. Olikohan hänenkin nimi nopeasti keksitty valhe, sillä se kuulosti aivan yhtä epämääräiseltä kuin ”Pulver”.
”Haista sinä-”
”Riittää. Säännöt ovat sääntöjä, herra Maa.” Tätä oli aivan turha enää piilottaa, minä tiesin jo Iasonin olevan takanani. Olin huomioimatta sitä, sillä en halunnut kummankaan meistä päätyvän ongelmiin. Iason takanani tuntui ymmärtävän saman ja enempää vastaan jupisematta hän varmaan lähti pois. Kuulin kuitenkin vielä kauempaa hänen äänensä.
”Saako hän lähteä?” Aivan kuin kysymystä olisi seurannut pari jatkokeskustelua, mutta minä vain seurasin Pulverin käden johdatusta ja menin minne lie tämä käytävä veikään.

Jostain suunnasta käännyttiin vasemmalle, ja kuulin vierelläni hiljaisten pyörien pyörinnän. sitä en onnistunut ymmärtämään, että mikä se oli, joten annoin sen olla.

Gean Damian Kusky alkoi puhua siitä, kuinka pahoillaan hän oli tämän kaltaisista pakkotoimenpiteistä, joille hän ei voinut minkään. Arvelin Avrilin olevan jossain siinä lähistöllä ja juuri se fakta ei kiinnostuttanut puhumaan. Olisi ehkä ollut normaalimpaa, että tämän kaltaisen tapahtuman jälkeen olisin halunnut kysellä asioita häneltä, kuten kuulumista tai vointia, mutta juuri sitä minä en halunnut tehdä. Suoraan sanottuna minua häiritse se fakta, että tuo kyseinen tyttö oli millään lailla tässä lähistölläni. Olisin tahtonut kääntyä jostain kulmasta sivuun ja unohtaa hänen olemassaolonsa lopullisesti. Tietenkään se ei olisi ollut mahdollista, ainakaan tässä tilanteessa.

”Jaha, sillä ei siis ole mitään väliä yritämmekö pelastaa heitä vai ei. Mitä jos ilmoittaisimme sittenkin heidän vanhemmilleen heidän molempien olevan kuolleita?”

Olisikohan vielä mahdollista paljastaa totuus? Voisinkohan sittenkin kertoa kaiken siitä, mitä oikeasti oli tapahtunut ja jäädä tänne – missä sitten tämä paikka olikaan. Täällä olisi ainakin yksi tuttu ja kukaan ei pakottaisi kenenkään kanssa avioon.

”Olet onnekas, ” Pulver oli kumartunut kuiskaamaan minulle, ”tyttöystäväsi menetti äänensä. Vähemmän jäkätystä.”

Niin se siis toimi. Iason oli saanut minut valehtelemaan tieni ulos tästä kummallisesta sairaalasta ja Avril oli päässyt pois puhumattomuuttaan. Kai. En tiennyt oikeastaan mistä oli kyse. Kaikki ajatukseni olivat oikeasti vain epäilyjä.

Mikäli ei laskettu Geanin jäykkää höpötystä anteeksipyynnöistä ja selityksistä, niin Pulverin kuiskauksen jälkeen kukaan ei puhunut mitään. Kuljimme vain ainakin puolittaisessa hiljaisuudessa suurelta tuntuvan talon lävitse ja pääsimme ulko-ovelle. Jalkoihini laitettiin kengät ja seuraavaksi meidät istutettiin hevoskärryihin. Gean ja Pulver jättivät meidät siihen tilanteeseen kahdestaan, mukanamme vain ajuri, joka ilmoitti noin puolen matkan päästä, että saimme ottaa silmälaput silmistämme. Kumpikin totteli, mutta katseita ei vaihdettu tai sanoja ei sanottu – Avrilin tilanteessa kyse taisi myös olla mykistymisestä. Olimme vain yhteisessä hiljaisuudessa, eikä kumpikaan saanut huomiota toiselta.

Kuljettajamme vei meidät takaisin koululle, jossa myös vanhempamme meitä odottivat. Silloin sain ensimmäisen käsityksen siitä, että Avril oli todella halvaantunut. Kuski nimittäin ensimmäisenä heti minun hypättyä pois kärryistä etsi jostain kärryn piilosta rullatuolin ja auttoi Avrilin sille istumaan. Hänen vanhempansa riensivät heti häntä auttamaan ja itkemään hänen luokseen, minun kohdallani vain äiti näytti todella kiinnostuneen hyvinvoinnistani. Isä taas näytti uskoneen sen, mitä oli sanottu tutustumismatkasta. Hänen ensimmäinen kysymyksensä olikin: ”Miltäs Inari vaikutti?”

Huomasin Avrilin kuulevan tämän kysymyksen äiti Priveten itkun alta, ja hän katsoi minua jokseenkin vihaisen kysyvästi. Lähdin tähän peliin mukaan ja vastasin isälleni mitä keksin.
”Kuka olisi tiennyt, että Inarin-murre olisi ollut niin vaikeaa ymmärtää kaikkien näiden opiskeluvuosien jälkeen. Tiesitkö, että niillä alueilla sukelletaan meren pohjasta kyliä?” Näin yksinkertaisella vastauksella sain isäni nauramaan vatsansa pohjasta. Se kelpasi valheesta. Jos muut osasivat ja saivat valehdella minulle, niin sain jatkaa valehtelua.

Niin se aika alkoi siitä lähtien kulua. Valehtelin todellisista tapahtumista, välttelin Avriliä ja olin opiskelevani ennen tuomionhäitäni. Lili yritti monesti minulle elementeistään puhua, mutta olin päättänyt kieltää niiden olemassaolon, kuten Iason oli pyytänyt. Mitään sellaista ei ollut ja Lilinkin oli parempi se ymmärtää. Kohta ne olivat mennyt puheenaihe luokallamme ja siinä vaiheessa kevätkään ei ollut enää kaukana.

Kevään tulon myötä minun kouluni alkoi olla ohi. Muilla se loppui kesään, jolloin koulut normaalistikin loppuivat. Herra Pina järjesti kuitenkin asiat aina avioliittotilanteissa jotenkin näin: Avioituja ihmisiä ei haluttu pitää koulussa, vaan heille annettiin lopputodistus häälahjaksi menneisyyden koulumenestyksen mukaisesti. Oikeastaan tällä tavalla minun olisi pitänyt saada kasa huonosti menneitä tuloksia, mutta herra Pina oli tietenkin suunnitellut tämänkin valmiiksi, eikä missään tapauksessa antanut oppilaidensa lähteä koulusta huonoin numeroin. Olihan hän mies, joka pystyi tekemään aivan oikealla rahamäärällä. Luultavasti vanhempani olivat juuri jonkin tämänkaltaisen takia raahanneet koulun ja sen rehtorin mukaan hääpyöritykseen, että minä saisin paremmat numerot.

Hienoa. Elämäni oli siis sieltä asti suunniteltua. Suoraan sanottuna tämän avioliiton myötä neljä vuotta elämästäni valui hukkaan. Kerrankin elämässäni ymmärsin, miksi ihmiset eivät opiskelleet tässä koulussa pidempään kuin viikon. Jos rahalla sai nostettua numeroita, mitä järkeä oli maksaa noin miljoonan mitä tahansa rahaa neljästä vuodesta, jos samalla hinnalla saatiin maailma uskomaan, että tiesit nämä kaikki asiat jo paremmin kuin kukaan muu.

Seisoessani viikkojen päästä ulkona kevätauringon paistaessa silmiini kotitaloni pihalla ylläni naurettava veronalainen miesten hääpuku, aloin ymmärtää koko maailmani olevan pelkkää valhetta. Rikkaat ihmiset pyörittivät alamaisiaan ihan miten halusivat ja tietyt tahot pyörittivät sitä vapaaksi luultua maailmaa vielä miten he halusivat.

Tämä oli Stratford, saari kuuden vuoren välissä, jonka ihmisten elämät olivat suunniteltuja valmiiksi muiden auktoriteettien johdosta. Täällä talvi oli kylmä, mutta totuudessa eläminen oli kylmempää. Mutta jos jokin oli oikeasti kylmää, niin se oli odottaminen.

Kevät ei ollut lainkaan niin pitkällä, että olisi tullut vielä lämmin. Aurinko pysyi jo tunteja taivaanrannassa, josta se nyt loisti valoaan suoraan silmiini. Takana olevasta talon katosta tipahteli vesipisaroita lumihangelle, joka oli laskenut ainakin puoli metriä keskitalvesta. Jokin kevätlintu, jolla oli ollut kiire muuttaa takaisin jostakin Minyan tai Goan alueelta, yritteli laulaa puissa kavereilleen, mutta sen pieni sirpitys jäi häävieraideni juttelun alle.

Häävieraideni… Eli kokonaiset kaksi koulua niitä ihmisiä, jotka tunsivat minut tai Avrilin ja oli sitä kautta joutunut pakotetuksi seisoskelemaan ulkosalla tunnin. Mukaan laskettiin myös joitakuita sukulaisiani ja vanhempieni tuttuja, sun muita rikkaita joita rehtorimme oli ottanut valtuuden kutsua paikalle. Yleisesti tämän kaltaisten häiden piti olla pieni asia (minun mielestäni niin pieni, että kaikki oltaisi voitu unohtaa!), mutta nyt kun herra Pina ja kulmakarva-armeija oli kutsuttu ja valittu koko sirkuksen järjestäjäksi, tämä oli lähempänä kansallista vapaapäivää.

Tämän häävieraskasan pääsukupuolena olivat miehet. Aikojen kuluessa tämä narrileikki oli muokkautunut sellaiseksi, jossa tuleva vaimo lähti tyttöjoukkoineen liikkeelle entisestä kotoaan, sitten ensimmäisenä kasa itkeviä (yleensä kukaan ei enää tässä vaiheessa jaksanut pakottaa itkua paitsi äitini) saapui miesten kanssa odottamaan päävierasta, jonka piti matkata yksinäisenä koko matka jostakin jonnekin.

Minulle tämä kaikki tarkoitti tuntia odottelua pihalla. Kouluni oli loppunut edellisenä päivänä ja koko yön minua oli valmisteltu tätä hetkeä varten. Heidän olisi pitänyt lopettaa kouluni jo viikkoa aikaisemmin, sillä nyt aivoni reagoivat kaikkiin ohjeistuksiin aivan samalla tavalla kuin kouluasioihinkin: Toisesta korvasta sisään, toisesta ulos.

Miesjoukossa alkoi jännittynyt mumina, kun tytöt/naiset löysivät reittinsä erilaisilla kärryillä tai moottoriliikkuvilla ajoneuvoilla paikalle ja asettuivat noin kahdensadan hengen porukkaan odottelemaan Avril Privetteä. Näin väkijoukossa ihmisiä, jotka odottivat tilaisuutta hymyillen, mutta varsinkin oppilasporukoissa ilmeet eivät olleet odottavia. He ymmärsivät meidän olevan liian nuoria tämän kaltaiseen. Ne, jotka tunsivat Avrilin, eivät selvästikään ilmeistä päätellen hyväksyneet minua (jos katseella voisi tappa…), ja minun omat luokkalaiseni tai koulukaverini vain vaihtelivat painoa jalalta toiselle ahdistuneesti.

Osa vanhemmistakaan ihmisistä ei näyttänyt niin iloisilta. Kaikkein onnellisempia epäilyksettä olivat herra Pina ja kaikki, jotka olivat jo kerran avioitu. Heille tämä oli vain yksi juhla muiden joukossa, osa kipittäisi jo huomenna uusiin samanmoisiin toiselle puolelle kaupunkia.

Vielä ennen Avrilin kärryjen saapumista, kun minä jo mietin viimeisiä kertoja kääntyväni pois ja käveleväni katoamaan vuorille kuuntelematta ketään, väkijoukosta luikerteli esille pingviinimies Pentti Före, joka monien muiden esimerkkiä noudattaen tuli sanomaan minulle joitakin valittuja sanoja. Hän kävi hetkeksi seisomaan vierelleni katsomaan samaan suuntaan, mihin olin itse jo tuijottanut tunnin ja kohta hän puhui hiljaisella äänellä, joka ei kuulunut muualle kuin minulle.
”Mitä näet?” Hän kysyi.
”En mitään, ” tiuskaisin.
”Et mitään?” Före toisti kummastuneena.
”En mitään, ” vakuutin, ”aurinko paistaa silmiini.

Pentti Före nyökytteli hetken päätään ja hetken oli hiljaista meidän kahden välillä. Muut, jotka seisoskelivat odottamassa Avrilin saapumista, eivät olleet kiinnostuneita jonkun pingviinimiehen ja minun keskusteluista, vaan kaikkien keskittyminen oli jossain utopiamaailmassa.
”Oletko ajatellut siirtymistä?” Pentti Före kysyi lopulta.
”Minut istutettiin tähän, ” tokaisin ykskantaan.
”Puoli metriä taaksepäin ja tuon portin varjo tulisi tuohon sopivasti.” Före kuiskasi. Minun katseeni kohosi ylös. Totta, siinä oli portti. Totta, sen varjo näytti menevän jonnekin taakseni. Kääntyessäni tajusin myös Fören sanoman olleen totta, vain puoli metriä takanani oli varjo, jonka kohdalle osuisin jos peruuttaisin vain vähän.

”Tiedätkö, miksi olet vielä olemassa?” Före kuiskasi nyt lähempänä minua, ettei varmasti kukaan kuullut. Jotenkin en uskonut, että kyse oli vain olemassa olemisesta.  En kääntänyt katsetta häneen ilmaistakseni kiinnostustani, vaan uskoin hänen ymmärtävän kuunteluinnokkuuteni muutenkin.

”Sillä te ette luovuta, herra McBarca. Teillä on sydän joka vaatii vapautta, eikä vapaata sydäntä saa kahlita, muuten se tuhoaa itse itsensä.”

Pentti Före peruutti takaisin väkijoukon suojaan, jättäen minut harkitsemaan sanojaan. Annoin kulua pienen hetken, ja sitten peruutin kohtaan, jossa portin varjo osui silmieni kohdalle. Kukaan ei oikeastaan edes huomannut näin pientä tapahtumaan, vaan kaikkien mielenkiinto oli keskittynyt johonkin laulavien koulutyttöjen porukkaan, jotka oli määrätty aloittamaan laulu sillä hetkellä, kun Avrilin kärryt näkyivät tien päässä.

Joku toi jostain rullatuolin kotipihani päähän, johon loppui tie ja alkoi ihmisistä muokattu polku ovelle. Vihainen ja murjottava Avril autettiin ulos kahden erivärisen hevosen vetämästä kärrystä ja hänen isänsä kuljetti hänet portin alle.

Siinä vaiheessa minä muutin kaikkia sääntöjä ja lähdin liikkeelle. Avrilin isä oli saada sydänkohtauksen minun liikkuessa, samoin noin puolet vanhemmasta katsojaväestä. Minä vain kävelin portin kohdalle, kumarsin pienesti Avrilin isälle ja pienellä kädenheilautuksella sain hänet siirtymään rullatuolin takaa pois.
”Mitä sinä teet?” Sihisi Avril äärimmäisen huonosti kuuluvalla äänellä, jonka hän vasta nyt oli alkanut saada takaisin. Lähdin työntämään rullatuolia kohti ovea.

Katsojista joku oli todella hämillään, sillä ei tämän näin pitänyt mennä. Minun piti odottaa ovella ja ottaa vaimoani kädestä, jolloin kaikki olisi siinä ja pääsisimme syömään juhlaruokia. Nyt minä kuitenkin vain virnuilin kaikille ja kumarruin kuiskaamaan jotakin vaimolleni, joka ei ollut kenenkään muun kuultavana tai kuultavaksi tarkoitettukaan.

”Minä en luovuta. Kukaan ei voi pakottaa sinua pitämään minua, tai sama toisinpäin, mutta olen silti sinusta vastuusta, enkä päästä sinua edelleenkään kaatumaan.”

”Olen rullatuolissa, idiootti. Ei tästä voi kaatua.” Avril sihisi päästessämmekö jo oven kohdalle.

”Kokeillaanko?” Kysyin piruuttani. Olin kuulevinani miten rehtori Pina kihisi raivosta näytettyäni keskisormea kaikille mahdollisille hyville tavoille.

”Kokeile, ” Avril murahti ja puuskasi kätensä (”EI! ÄLÄ RUTTAA SITÄ MEKKOA!” terveisin Pina), ”mutta silläkään et saa tästä päivästä iloista.”

”Saanen väittää vastaan, rouva McBarca, ” tokaisin hypähtäessäni rullatuolin ja rullatuolissa istuvan eteen, ”olen varma, että nauttisin siitä todella paljon.” Myös minä puuskasin käteni rinnalleni ja siinä me mulkoilimme toisiamme kädet puuskassa, minulla vain leveä virne kasvoillani.

”Kokeile sitten, herra McBarca, ” kuului tuskin mihinkään kuuluva tuhahdus. Puuskasta ojensin käteni eteenpäin ja yhtään arkailematta Avril tarttui siihen vastapäisellä kädellä. Heikon, kevyen ja yllätetyn tytön ylös tempaiseminen onnistui helpommin kuin olin kuvitellut ja hänen horjahtaessa kykenemättömänä käyttämään jalkojaan minä ujutin itseni äkkiä hänen käsiensä alle pitämään häntä pystyssä.

”Lupasinhan, ” kuiskasin, ”etten päästä sinua kaatumaan.”
”Tapan sinut, ” Avril kuiskasi raivoissaan, mutta ensimmäisen kerran näin hänen hymyilevän. Eikä se edes näyttänyt millään lailla kauniilta, vain pelottavalta.

Joku innostui taputtamaan väkijoukossa ja kohta koko kahdensadan hengen häävierasporukka lähti hurraukseen mukaan.

Heille me olimme nyt naimisissa.

Meidän mielestämme olimme kaksi ihmistä, joista kumpainenkin oli toisen tiellä.

 * * *

Luokka Musta J valmistui myöhemmin keväällä. Meitä oli jäljellä enää 3, minä, Lily ja Yarrow sen jälkeen, kun Jerry ja Avril avioitiin. Jossain vaiheessa Lilin neljä vuotta kireällä olleet hermot lopulta pettivät, ja hän joutui lähtemään koulusta hoitoon, joten loppujen lopuksi meitä oli valmistautuessa kaksi.

Jerrystä ja Avrilistä ei paljoa sen jälkeen kuultu. Itse näin heidät vasta nelisen vuoden päästä seuraavan kerran eikä sekään ollut aivan sellainen tapaaminen, jota kukaan olisi odottanut. Ymmärtääkseni heidän kahden välit vain huononivat loppua kohden.

Aivan kuten muutkin, myös Yarrow suoraan sanottuna katosi valmistumisen jälkeen. Hän vain kävi kättelemässä minua valmistumispäivänä ja katosi sitten väkijoukkoon, enkä sen jälkeen nähnyt häntä.

Uusia kylmiä talvia tuli ja meni, eivätkä ne eronneet paljoa aikaisemmista. Päädyin sukuni varikolle, aivan kuten olin olettanutkin. Joka talvi neljän kuluvan vuoden aikana ihmisiä katoili hyvien aikavälien varjoissa, eikä kukaan jaksanut kohta enää välittää siitä – jos siitä oltiin ikinä välitettykään.

Vanha koulumme jäi yhä paikoillensa, ja se jäisi sinne niin kauan kuin sille olisi tarvetta. Mikään ei jarruttanut herra Pinaa omistamasta koulun lisäksi koko kaupunkia ja dominoimasta samalla kaikkia, joilla oli vähänkin rahaa. Tämän takia minä olin valinnut aivan oikean alan, sillä keskiluokkainen uusi asemani teki minusta vain työntekijän, ei yhtä niistä joka osallistui juhliin tai järjesteli avioliittoja. Pääsin kirjoittamaan oman tarinani ja päättämään omista menoistani ja tulemisistani.

Jerryn ja Avrilin tarina ei mennyt aivan niin. Mutta se olikin heidän tarinansa, ei minun. Se oli tarina oman päätösvallan menettämisestä, riidoista ja kaikesta muusta, mitä minä en ehkä ikinä tullut ymmärtämään.

Minun tarinani taas ei ollut vielä edes alkanut. Lopulta toisaalta kysyttiin, että oliko sekään tarina minun vai jonkun muun. Jos ei, niin se oli kuitenkin tarina, jossa olin osana, ja johon lopulta minun oma seikkailunikin sijoittui.

Jerryn ja Avrilin tarina ei ollut rakkaustarina. Se toinenkaan tarina ei ollut rakkaustarina. Jumalatar Beadinen tarina ei ollut rakkaustarina. Minunkaan tarinaani rakkaus ei kuulunut kuin vain osallisena, tapahtumana, joka sinne sattui tapahtumaan.

Mutta seuraava tarina kertoi jostakusta muusta.

Nimeni on Nanette Brezariosca ja aloin olla sitä mieltä, että Kohtalon ainoa tarkoitus oli ärsyttää minua.

//44 055

//A/N 31.10.2013
TÄMÄ on TuTusta se versio, mihin se piti jäädäkin alunperin. Kaikki, mitä tapahtui seuraavassa luvussa, on osa LuLua, minkä oikeastaan tänä vuonna kirjoitan uudelleen. HUOMENNA. SE ALKAA HUOMENNA. ARGH. PANIIKKI.