”Winstead
on kummallinen, ” tämä oli Iasonin kommentti heti tunnin jälkeen, kun kapusimme
yläkertaan vaihtamaan koulukirjat liikuntatuntia varten. Meillä oli puolen
tunnin tauot tuntien väleissä, sillä opiskelupäivämme jatkui lähelle iltaa.
Keskellä päivää oli jopa reilun tunnin ruokaväli ja sen aikana ehti jopa tehdä
omat ruuat jos oli sattunut saamaan keittiön huoneistoonsa.
”Älä jaksa, ” huokaisi Nanette, joka kulki perässämme tässä yksityiskoulun
oppilaiden täyttämässä käytävässä. Joku huuteli minulle välillä
aamutervehdyksiä, joten keskittymiseni oli puoliksi näissä kahdessa
luokkalaisessani ja puoliksi kaikissa muissa mielenkiintoisissa ihmisissä. Oli
minun tehtäväni tuntea kaikki, ja muiden tehtävänä oli tuntea minut.
”Ei, ei, minä olen tosissani. Oletteko huomanneet miten-” Iason yritti pitää
keskustelua elossa aiheesta, josta hän halusi puhua, mutta Nanette ei ollut
samaa mieltä.
”Olemme, ole hiljaa, ” tytöltä tuli selvä määräys. Iason käännähti ympäri ja
katsoi Nanettea ilmeellä, joka lupasi sotaa niiden kahden välillä. Pistin
itsekin heti jarrut pohjaan ja kurotin tarttumaan kämppistäni ranteesta.
”Älä jaksa. Säästä tappelu liikuntaan, niin Nane voi potkia sinut maahan pallon
sijasta, ” varoitin Iasonia. Takanamme Nanette vain piristyi kommentistani ja
alkoi varmaankin huomaamattaan hyräillä äsken keksimäänsä kappaletta
hyppiessään samalla portaat ylös kolme askelta kerrallaan meidät ohitsemme.
Iason puhalsi ilmaa poskiinsa pidätellessään kommenttejaan sisällään.
Liikuntatunnit järjestettiin yleensä pyöreähkön koulumme ulkopuolella olevassa
rakennuksessa, jonne pääsi vain kapuamalla alakertaan ja kävelemällä pihan
ohitse. Vaikka tämä koulu sijaitsikin keskellä Stratfordin suurinta kylää mitä
myös kaupungiksi kutsuttiin, sisälsihän se itseensä koko tasankoalueen, oli
koululla silti laajat tilat käytettävissään. Koko aluetta rajattiin korkeilla
metalliaidoilla, ja koulurakennukselta viereiseen rakennukseen kävellessä tuli
pakostakin kylmä jos menossa oleva vuoden aika oli talvi. Kesällä kaikki oli
toisinpäin, sillä Stratfordia joka puolelta ympäröivien ja suojaavien vuorten
lävitse ei montaa tuulenpuuskaa päässyt ja koko kesän hallitsi paahtava
kuumuus. Jostain syystä talvisin tuuli kuitenkin enemmän, eikä ainakaan meidän
maantiedon lehtorimme osannut selittää tälle mitään syytä.
Liikuntarakennus oli samanlaisesta punaisesta kivestä kaiverrettu kuin itse
koulukin. Sen katto oli niin korkealla, etteivät pallot jäisi sinne niin
helposti jumiin, ja sitä käytettiin mieluusti juhlatilaisuuksissa, sillä se
saatiin muutettua tunnissa juhlalliseksi saliksi. Liikunta oli yksi ainoista
tunneista, joiden aikana olimme muiden luokkien kanssa. Luokkien välinen
kilpailuhenki sattui kuitenkin olemaan niin mahdottoman suuri, että kyseiset tunnit
menivät pääasiassa taisteluksi. Kaikkien oppilasryhmien koot vaihtelivat
neljästä kahdeksaan, koska ne haluttiin pitää pienenä mahdollisimman suurien
arvosanojen toivossa. Liikunnassa se tarkoitti sitä, että joukkuelajeissa
joukkueet koottiin parista erillisestä ryhmästä, ja yleensä saman luokan
oppilaat päätyivät tavalla tai toisella omiensa joukkoon. Kukaan meistä ei
nähnyt siinä mitään väärää, että ryhmä Punainen A ja Musta J pitivät kirjaa
omista voitoistaan pelitilanteissa, ja häviäjät saivat kuulla huonoudestaan
seuraavaan viikkoon asti.
Jotakuta saattoi joskus mietityttää ryhmien nimeämislogiikka. Kuitenkin jo
ensimmäisellä vuodella opittiin, että mitään logiikkaa ei oikeasti ollut.
Ryhmän kirjain tuli luokkahuoneen mukaan, ja värit arvottiin ensimmäisenä
opiskeluvuonna. Tämä johtui aivan yksinkertaisesti siitä, että maailmamme
parasta yksityiskoulua ei tarvinnut käydä alusta loppuun – vaikkakin monet
kävivät. Yhden vuoden opiskelu maksoi sinällään jo niin paljon, että monella ei
riittänyt rahaa edes puoleen vuoteen. Luokka saattoi vaihtua huonossa
tapauksessa kolme kertaa vuodessa, sillä ihmisiä tuli ja ihmisiä meni. Oli
aivan tarpeeksi kunniakasta ilmoittaa tulevaisuudessa opiskelleensa tässä
koulussa edes viikon ajan, että jo sillä maininnalla saattoi saada seuraavan
opiskelupaikan. Tämän takia ryhmät nimettiin vain luokan mukaan ja merkittiin
värin perusteella: Jotta uusi opiskelija löytäisi luokkansa helposti, ja he
tietäisivät oman ryhmänsä.
Kirjaimellisia luokkia ei tietenkään riittänyt kaikille, vaan ympyrän kiertävän
käytävän verralla oli saattoi löytyä numeroita tai jotain kirjainten kaltaisia.
Suurin mysteeri ehkä oli, että miksi ei oltu suoraan pistetty numeroita, mutta
sen oli jonkun koulun höyrypääperustajan idea eikä sitä kannattanut lähteä
kyseenalaistamaan. Mikään ei tässä koulussa käynyt muutenkaan järkeen, kuten
vaikka monet opettajavalinnat – kuten äsken ehkä jo todettiin – joten me vain
menimme sinne minne rehtori meidät käski ja näyttelimme olevamme kilttejä
ihmisiä.
Noin viisi ihmistä oli tullut ja mennyt minun luokallani kolmen vuoden aikana.
Pisimpään oli pysynyt viime vuonna eräs Brad niminen granadalainen (saari
Stratfordin naapurissa). Hän oli pysynyt kanssamme kolmosvuoden alusta
puoleenväliin, kunnes hän eräänä päivänä vain katosi. Opettajat vain
ilmoittivat hänen lähteneen takaisin omalle mantereelleen, eikä hänestä sen
jälkeen kuultukaan. Olisi hän silti voinut siitä mainita ennen lähtöä, eikä
vain jättää meitä päiväksi juoksentelemaan ympäri koulurakennusta hädissään.
Lyhimmän ajan taas oli ollut ihan Stratfordilainen normaali oppilas, joka oli
vain saanut tilaisuuden käväistä viikon katselemassa touhujamme. En tiedä
edelleenkään yrittääkö hän kostaa meille jostakin, vai haluaako hän takaisin
luoksemme, sillä aina välillä portinvartijat joutuvat heittämään hänet ulos
koulun rajojen sisäpuolelta.
Liikuntarakennukselle päästessä osasimme suurin piirtein jo olettaa mitä sieltä
löytäisimme. Punaisen G:n ”huippuatleetit” luulivat vaikuttavansa mahtavilta
heitellessään ympäriinsä ihan mitä vain käsiinsä saivat ja katsellessaan meitä
alaspäin. Heille oli onneksi mukavaa aina opettaa joka tunnilla meidän ryhmämme
vahvuuksia: Lili oli pieni ja ketterä, ja jos häntä edes kerran kiinnosti
pelata niin meillä oli hänessä aivan loistava voimavara (syrjäpuolena piti
ottaa huomioon, että häntä kiinnosti enemmän omien kynsien kunnossa olo). Minä
puolestani olin ehkä toivoton yksinpelaaja, mutta tiimipelaajana osasin toimia
jokseenkin paremmin kuin monet sooloilijat Geeltä. Iason taas oli vastakohtani
ja osasi ottaa koko kentän omaan hallintaansa. Tämä kääntyi usein myös häntä
vastaan, sillä hän halusi tehdä kaiken itse eikä hänen onnistunut luottaa muihin
muussa kuin puolustaessa. Yarrow osasi ottaa ohjeet vastaan paremmin kuin me
muut, ja minä esimerkiksi sain neuvoillani hänet tekemään oikeita ratkaisuja.
Ja mikä tulee Nanetteen, hän ei ehkä pärjännyt kentän ulkopuolella Iasonin
kanssa, mutta jotenkin he löysivät yhteisen sävelmän päästessään yhdessä
hyökkäyspuolelle.
Minun ryhmäni pärjäsi tällä voimavaralla G ryhmää vastaan, joka sisälsi kasan
itsepäisiä hyökkääjiä. Tällä ansaitsimme heidän Eddie Hillsiltä ja Mark
Elliotilta kunnioituksemme, mikä saattoi olla hyvä asia tulevaisuudessa sillä
Eddien isä oli sen hetkinen pormestari ja Elliotin vanhemmat omistivat
Illinoisissa (myös saari) suuren lomaparatiisin. Se teki heistä kahdesta
ihmisiä, joiden kanssa kannatti kaveerata ja kilpailla. Muistetaan myös heidän
ryhmänsä Marcella Quiterian, josta tuli tulevaisuudessa joko malli tai malli.
Tai ehkä malli. Mahdollista oli, että hänestä tulisi ehkäpä jopa malli. Mutta
jos ei tulisi, niin minä pitäisin vaikka henkilökohtaisesti huolen siitä, että
hänestä tulisi malli. Tarvitsin vielä joku vuosi todellisen syyn tuijottaa
häntä tiukoissa vaatteissa ja hyvä syy olisi se, että hänen kuvansa koristaisi
kaupungin suurinta mainostaulua.
Jos oli olemassa yksi nainen joka sai täräyttää minua kasvoihin mailalla, se
oli Marcella. Syy sai olla niin huono kuin hän itse niin halusi, ja minä vain
kiittäisin jumalatarta tästä kunniasta.
Niin, kun minä, Iason ja mukanamme varjona kulkeva Yarrow pääsimme salille,
tutusti G luokan vastustajamme olivat siellä jo. Jostain paikalle raahatulla
patjalla norkoili myös eräs ihminen, joka oli nyt täyttänyt lupauksensa
saapumisestaan liikuntatunnille. Lili istuskeli jalat ristissä sinisellä
patjalla, pitäen molemmista käsistä kiinni G luokan Elliotia kuin hän olisi
ennustanut niistä. Hymy levisi tytön punerretuille ja täydellisesti tasatuille
poskille kun hän avasi silmänsä ja kertoi jonkin hauskan uutisen naapuriluokan
lomaparatiisipojalle. Paratiisipoika nauroi hänelle takaisin ja juoksi uutta
intoa saaneena jatkamaan jonkinlaista maalintekokisaa Eddien ja Marcellan
kanssa. Me puolestamme puikkelehdimme pelaavien ihmisten poikki oman blondin
luokkalaisemme luokse, joka oli niin julmasti jättänyt meidät aiemmin pulaan
läksyjen kanssa.
Ja koska Iason oli opettanut minut ottamaan huomioon kaikkien hiukset, niin
otin Lilin hiukset tietenkin huomioon ensimmäisenä. Tänään hänen täydellisiksi
värjätyt alaselkään ylettyvät hiuksensa olivat naiivisti kahdella nauhalla
ylhäältä pystyssä, mikä sai hänet näyttämään kolme vuotta nuoremmalta. Juuri
herännyt tyttö ei ollut selvästikään missään aikeissa pelata mitään sinä
päivänä, sillä hänellä oli yhä koulun tytöille pakollinen hame yllään, mukaan
laskettuna tietenkin valkoinen kauluspaita. Taisimme saada tänäänkin yhden
pelaajan rinnakkaisluokalta meidän joukkueeseemme.
”Kaskas kuolevaiset, olette selvinneet luokseni, ” tuskin mitään painava tyttö
kikatti ja näytti varmaan tarkoituksellisesti jokseenkin eraakkelimaiselta.
Iason valtasi itselleen tilaa tytön viereltä patjalla ja katseli Elliotin
suuntaan tappavasti.
”Täällä sitä vain veljeillään vastustajien kanssa, ” hän sanoi myrkyllisesti.
Lili vain nauroi kimeällä äänellään.
”Minä vain kerroin hänelle hänen elementtinsä, ” hän kertoi kuin olisi kertonut
sään.
”Jaa, vai että elementtinsä, ” Iason toisti jollain mustasukkaisen ja
pirullisen äänensävyn välitasolla, ”opettelit siis tässä aamun aikana
kädestäennustamista. On se niin söpöä. Lasketko minullekin tulevaisuuteni
tähtien perusteella, vai tarvitaanko siihen kortteja?”
Lili vain nauroi jälleen.
”Ei kultaseni, tässä on kyse jostain aivan muusta. Tulevaisuutta ei voi
ennustaa, se vain tulee eteemme kun kohtaamme sen. Mutta minä olen lukenut,
että meillä jokaisella on sisällämme erityinen voima, mitä minä kutsun
elementiksi, ” hän kertoi pirteänä, ”ja minä uskon kykeneväni kertomaan tämän
voiman jokaiselta vastaantulijalta.”
”Mihin tuo muka perustuu?” Iason kysyi ei edelleenkään kiinnostuneena, mutta
kysyi kuitenkin. Nyt Lilin meikattu ilme vasta kirkastuikin.
”Anna kätesi!” Hän puoliksi kiljahti, puoliksi pyysi. Iason katsoi minua
ilmeellä: ”Onko tämä tyttö ihan tosissaan, ” mutta teki mitä pyydettiin ja
ojensi vasemman kätensä eteenpäin. Lili halusi kuitenkin molemmat ja nappasi
oikeankin itselleen, sulkien sitten silmänsä ja keskittyen johonkin omaan
ajatukseensa hetkeksi. Hänen käsittelyssään oleva Iason yritti yhä hakea
minulta tukea, jotta auttaisin hänet tämän hullun ajatuksen ylitse.
”Iason Noah King, sinun elementtisi on maa, ” Lili kertoi ja kuulin hänen
äänessään jonkinlaista vakautta, aivan kuin hän ei olisi lainkaan niin sekaisin
kuin Iason luuli hänen olevan.
”Ihan todella, mihin tuo muka perustuu?” Punapäinen tutkittava kämppikseni
tiuskaisi ja veti kätensä itselleen. Lili avasi silmänsä ja katsoi
luokkalaistaan pää kallellaan.
”Minä tunnen sen, ” hän sanoi kerrankin vakavalla ilmeellä, ”sinun käsistäsi
tulee mieleeni kuvia, joissa näen hiekan liitelevän ympäriinsä ja mullasta
kasaantuvan kasoja kuin hallitusti.”
”Mikset ole kertonut tätä minulle aikaisemmin, minun vuoroni!” Ilmoitti Naneten
ääni viereltäni, enkä todellakaan osannut sanoa ajankohtaa sille, milloin hän
oli siihen tullut. Lili otti riemastuneena toisen tytön kädet omiinsa ja heidän
vierellään Iason jäi tuijottamaan omia käsiään kuin olisi odottanut että ne
alkaisivat rapistua mullaksi. Naneten kädet eivät edes ehtineet koskettaa Liliä
kunnolla, kun molemmat jo repäisivät ne takaisin itselleen.
”Mikä se oli, ” Nanette kysyi hieman säikähtäneenä. Lilillä kesti hieman aikaa
selvittää oma päänsä, ennen kuin hän sai pudistettua vastauksen itseltään.
”Se oli kipinä, ” hän vastasi selviten hiljalleen hämmennyksestään, ”salama.
Sinä taidat hallita sähköä.”
”Staattista sähköä vain, ” tiuskaisi Iason, ”ja sinä vain kuvittelet mielessäsi
multaa.”
”Kolmas kerta toden sanoo, ” minä heräsin sanomaan ja ojensin käteni Lilille, ”anna
mennä kultapieni.”
Lili tarttui käsistäni, mutta reaktio ei ollut yhtä reipas kuin äsken. Tällä
kertaa hän ei sulkenut silmiään, vaan jäi tuijottamaan kämmenselkiäni hetkeksi.
Hänen ilmeensä synkkeni hetki hetkeltä, kun hän piti minua jännityksessä.
”No?” Kysyin malttamattomana, ja silloin hän repäisi itsensä minusta irti.
Hetkeksi hän jäi tuijottamaan omia sormiaan.
”Iason, kuinka monesti sinusta tuntuu, että seisot keskellä tulimerta?” Hän
kysyi nyt jo pelottavan vakavana.
”Aina, kun joudun rehtorin puhutteluun, ” Iason vitsaili. Lili katsoi minua ja
hymyili jälleen tutusti.
”Epäilemättä sinä olet tulta, ” hän kertoi lempeästi.
”Tiesin sen, ” nauroin. Lilin ilme muuttui hetkeksi kysyväksi.
”Olen kuumempi kuin Iason, ” ilmoitin potkaisemalla samalla edessäni istuvaa
kämppistäni polveen. Jos olisin nähnyt, niin toisella puolellani Nanette olisi
pyöräyttänyt silmiään.
”Tutki minutkin, ” Yarrow pyysi. Lili teki mitä pyydettiin, ja hänen normaali
hymynsä palasi hänen poskilleen.
”Kuin jokivettä sateen jälkeen. Vesi siis, ” hän kertoi ylpeänä.
A/N 5311
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti