Luku 2 (End)

”Olemme kyllä varanneet neiti Privetelle asunnon muualta, mutta virallisesti hän muuttaa koululle vasta tänään, joten kaikki muutokset ovat vielä täysin mahdollisia. Luultavasti onkin parempi, että hän olisikin luokkalaistensa kanssa eikä yksiössä, ” rehtori selitti nopeasti. Avril näytti hetken siltä, että hän voisi sanoa jotain asiaa vastaan, mutta piti mölyt mahassaan.

”Vieläkö pidättelette meitä pidempään, vai saammeko siirtyä vaihtamaan vaatteita, ” mörähti Yarrow. Liikunnan opettaja, herra Pina ja herra Privette katsoivat toisiaan vuoronperään kuin kolme pöllöä, ja lopulta professori Dimi hääti meidät pois. Avrilin isä tarttui tytärtään kädestä ja kertoi tälle jotain niin salaista, ettei se saanut kuulua kenellekään muulle. Olin itse jo siinä tilanteessa kulkemassa kaukaa heidän ohitseen, mutta kuulin silti selvästi Avrilin kivahduksen: ”Tiesin sen jo, jätä minut rauhaan!” Lili kipitti parantamaan tilannetta ja epäilemättä kyselemään kysymyksiä kuten: ”Tuletko jo ensi tunnilla luokkaamme, voitko istua vieressäni, mistä olet tullut, ” ja niin edelleen.

Pukuhuoneen ovi oli juuri käteni alla, kun Iason hiihti vierelleni ja tökkäsi minua olkapäällään.
”No? Kommentteja, ” hän kuiskasi vaivihkaa. Minä en ehtinyt edes tajuta mitä hän halusi.
”Anteeksi?”
”Avrilistä. Mitä mieltä olet?” Iason kyseli minulta.
”En mitään. Minusta hän vaikuttaa aivan normaalilta. Ei pistä silmään, eikä herätä mielenkiintoani, ” totesin väsyneesti päästessäni pukuhuoneeseen sisälle.

”Sehän siinä on!” Iason parahti ja paiskasi oven perässään kiinni, ”naisessa pitäisi olla jotain!” Käsin hän ilmoitti mitä jotain.
”Sinut pitäisi hirttää, ” totesi vetäessäni hikisen paitani pääni yli pois.
”Älä väitä, ettet tiedä tyttöjen puhuvan samaa meistä, ” Iason varoitti, ”he tietävät saman: vastakkaisessa sukupuolessa pitää olla jotain mihin kiinnittää katseen. Aivan kuten sen tytön isä kiinnitti sinuun katseensa kun poistuit salista.”
”Miten tuo nyt liittyy-” yritin kommentoida väliin suhteellisen hämmentyneenä äskeisestä huomautuksesta, mutta Iasonin saarna ei ollutkaan vielä loppunut.

”Tarkoitan, että miksi meidän luokallemme ei voisi jokin kerta laittaa jotakuta, josta olisi iloa silmälle? Mitä meillä muka on, Lili joka on laiha kuin tikku, Nanette joka näyttää siltä, että hän tappaisi minut vielä jokin yö pimeällä kujalla ja sitten me kolme komeata poikaa joista vain kaksi ovat sietämättömän rumia, enkä tarkoita itseäni. Ja nyt sitten vielä tuollainen, jonka perään en kyllä katsoisi kahta kertaa. En väitä, että tuo olisi ollut jotenkin, noh, ruma kuten sinä, vaan… Mitenhän tämän sanoisi… [i]Hänen auransa on luotaantyöntävä[/i], ” Iason yritti matkia Lilin ääntä, mutta ei aivan onnistunut siinä, ”Tiedätkö mitä? Minä luulen, että meidän luokallemme pistetään tarkoituksella tuollaisia masentavia ihmisiä.”

”Miten niin Avrilin isä kiinnitti katseensa minuun poistuessani, ” keskeytin hänen saarnansa ärtyneenä siihen, etten minä saanut omaa huomiotani häneltä. Iason näytti hetken aivan niin myrtyneeltä, kuin saarnan keskeytetty ihminen olikin.
”Siis kun Lili meni puhumaan Avrilille, niin satuin huomaamaan vain miten hänen isäpappansa katsoi sinua jokseenkin kiinnostuneena. Kyllä, kiinnitän huomiota tällaisiin asioihin, joten jos kuulen vielä sanankin itsestäni ja Elliotista, niin keksin juuri itselleni koston!”
”Kiva tietää, mutta siis minulle jäi tuolla äsken tunne, että Avril olisi tahtonut [i]minut[/i] kuolleeksi? Tuntuiko sinusta yhtään samalta?” Yritin selvittää kylmää tuntemusta sisälläni.

Tapa, jolla tämä uusi luokkalaisemme ensimmäistä kertaa näyttäytyi meille, oli todellakin jäänyt kaivertamaan mieltäni. Kaikki menneet oppilaat olivat aina lähestyneet meitä jokseenkin ujosti, tai ainakin pyrkien päästä jollain lailla samalle tasolle meidän kanssamme – paitsi se Stratfordilainen viikko-oppilas, joka piti meitä kuninkainaan -, mutta Avril oli mielestäni jättäytynyt heti meistä ulkopuolelle. Minulle oli sellainen jäänyt kuva, ettei hän olisi missään tapauksessa halunnut ikinä missään tilanteessa tulla toimeen kanssamme. Varsinkaan minun kanssani, sillä niin julmasti hän jätti minut vaille huomiota.

Se tässä varmaan eniten ärsytti. Minulle oli elämässäni aivan sama miten pärjäsin elämässäni, miltä huoneeni tai hiukseni näyttivät tai mitä söin illalliseksi, mutta yksi asia minun piti varmistaa: Että kaikki edes jollain tasolla pärjäsivät kanssani. Tämä oli minulle melkeinpä pakkomielle. Halusin, että minut hyväksyttäisiin ihmisenä, vaikkei minua sitten hyväksyttäisi kaverina, tuttavana tai jonain vähäisempänä, kunhan olin olemassa ja pystyin sanomaan ihan kenelle tahansa ”hei” jos halusin, ja saisin vielä vastauksenkin.

Tämän takia minut oli valittukin luokkamme edustajaksi, sillä pärjäsin ihan jokaisen kanssa – ja jos en pärjännyt, niin muutin asiat ja pistin pärjäämään. Olisin voinut vaikka hankkia elantoni tulevaisuudessa sillä, että kävelisin kaduilla kyltti kädessä, jossa lukisi: ”Hymyile minulle”, ja elää vain hymyillä jotka saisin.

Joten juuri tämän asian takia se, että luokkamme uusi oppilas Avril oli huomioinut minut elämässään huonommin kuin hänen oma isänsä, alkoi ärsyttää minua hetki hetkeltä enemmän. Olin jo päättänyt korjata asian tulevilla tunneilla, mutta ärsyyntyminen alkoi silti ottaa minussa jo tilaansa ja purin sitä samalla tavalla kuin purin aina stressiä: kaivoin huomaamattani taskustani pienen sytyttimen ja aloin naksutella siihen tulta tasaisin kymmenen sekunnin välein.

Joskus vasta kuoltuani joku tajusi, että sytyttimessä ei ollut enää minkäänlaista nestettä. Liekkö ikinä ollutkaan.

 * * *
Kemiaa seurasi liikunta ja liikuntaa seurasi ruoka. Päivämme olivat pitkiä, mutta opiskeltavia aiheita oli vähän. Yleensä joku jaksoi valittaa alkuvuoden vapaa-ajan puutteesta, mutta valitukset loppuivat talven lähestyessä. Jos ulkona oli -25 pakkasta, niin ei ketään kiinnostanut vapaa-aika, tai ulkona käynti. Me, jotka asuimme koululla, saatoimme joinain kylminä viikkoina nähdä ulkoilmaa vain kävellessämme toiseen rakennukseen. Muu aika kulki sopivasti päärakennuksen sisällä, eikä muuta tuntunut tarvitsevan. Se oli kuitenkin vain joinakin viikkoina, mutta yleensä meitä oppilaita oli vaikeampi pitää koulun rajojen sisäpuolella kuin sulkeissa lämpimiin huoneisiin. Aina, kun oli vähänkin vapaata, tietyt oppilaat kipittivät porteista ulos ja Stratfordin keskustaan, joka alkoi pihastamme. Siellä oli aina jotain, vaikkapa sitten paikka josta napata mukaansa jotain syötävää jos koululla kalliilla tehdyt ateriat eivät kiinnostaneet.

Kaikista paras asia koulun rajojen ulkopuolella oli Yarrowin äidin omistava kahvila, jossa hän ei kyllä itse ollut töissä, mutta se oli silti hänen omistuksessaan. Yarrow oli samaan aikaan kyseisen kahvilan kanta-asiakas ja omistajan poika, joten hän sai sieltä automaattisesti alennusta. Tämä taas tarkoitti minulle, Yarrowille sekä Iasonille, että jos koulun ruokala kuulosti eräänä päivän tylsältä tai tarvitsisimme ilmaa ulkopuolelta koulurakennusta, niin me matkailisimme yhteisestä päätöksestä sinne.

Juuri se kyseinen päivä oli sopiva kyseiselle toiminnalle. Olimme tuskin päässeet pukuhuoneesta pihalle, kun minusta oli alkanut tuntua väsyneeltä. Väsymys kelpasi syyksi haukata raitista ilmaa ja hiihdellä jäätyneen pihan poikki ulos koulun rajojen tiukasta halauksesta. Yarrow oli oman sanomansa mukaan (heti kun olimme löytäneet hänet haahuilemasta salilta eksyneen oloisena) muutenkin ollut menossa kaupungille, joten kaksi vastaan nolla – sillä Iason ei pitänyt koulun ruokalasta eikä keittäjistä eikä koulusta eikä oppilaista eikä kenestäkään muusta paitsi minusta, paitsi ei minustakaan, joten hänkin oli ollut idean kannalla -, ja me luokan pojat käänsimme selkämme normaaleille kilteille ihmisille jotka kävivät kiltisti syömässä heidän vanhempiensa maksaman kouluruuan. Olimme mieluummin ei niin kilttejä ja menimme ulos syömään vanhempiemme siltikin maksaman ruuan, jonka sisältö nähtäisiin vasta siellä jossain.

Stratfordin saaren pääkaupunki tai pääkylä oli saarensa mukaisesti myös Stratford. Kaupunkimme keskusta ei aivan tiennyt mille vuosituhannelle se kuului. Kaikki näytti samalta: Talot olivat rakennetut samanlaisesta punaisesta kivestä mitä koulummekin, kadut olivat tarpeeksi suuria erilaisille menopeleille, ja niitä käyttivät ihmiset, jotka saattoivat kulkea viikon keskellä hevosella ja alkuviikosta sähkökäyttöisillä kärryillä, joita piti sitten loppuviikon pitää latauksessa.

Keskustaa ei saanut modernisoida, se oli ollut pormestarin päätös jo edellisellä ikäsarjalla. Kaikki piti näyttää niin vanhalta ja hienostuneelta kuin pormestari itsekin oli. Sakburg-nimisellä saarella oli kuulemma kaikki toisinpäin, kaiken piti olla uutta teknologiaa tai uusinta uutta, ja mitä kauemmas keskussaarista mentiin, niin sitä maalaisemmaksi maailma muuttui.  Höyrypäitä löytyi jokaisen saaren ylläpidosta ja lisää samanlaisia kansalaisia. Stratford oli saarista asutetuin, noin 700 000 asukasta miinuksena tuhannet sekopäät, jotka asuivat vuorilla, sillä heitä ei pystytty pitämään laskuissa mukana huonojen yhteyksien takia. Harvat edes kävivät koko elinikänään vuorilla, vaikka ne olivatkin melkein vierellä. Enemmän ihmisiä houkutti vuorien takana olevat satamat, joista pääsi puolessa tunnissa lähisaarille ja katselemaan muita vuoria. Vuoria oli kaikkialla kahdeksantoista saaren keskuudessa, ja noin jokainen niistä oli aivan yhtä lävitse pääsemätön kuin edellinenkin. Lävitsepääsemättömyydessään parhaimmistoon kuului Stratfordin korkein vuori Beadine, jonka huippua ei kukaan palannut kertomaan nähneensä.

Stratfordin keskustasta näki jokaiselle kuudelle vuorelle, joiden huiput olivat vuodesta toiseen lumen peitossa. Sinä päivänä, jolloin täällä alhaallakin oli jo metri lunta ja katuja olisi syytä jo hiekoittaa, seisoskeli tutulla paikallaan meille tuttu tuomionpäivän ennustaja, vanha ukko joka huuteli ohi kulkijoille kummallisia juttujaan. Joka talvi hän kuitenkin aloitti saman saarnan.
”Vielä tulee päivä, tulee päivä jolloin lumihuiput järkähtävät ja lähtevät liikkeelle! Sinä päivänä tulee kato meille jokaiselle! Tuomionpäivä saapuu jälleen lumen mukana! Huiput nostattavat vedet jälleen liikkeelle ja seuraava katoava kansa olemme me, ellemme ala tehdä jotain joka talvi tulevalle kylmyydelle! Tulkaa ystävät, auttakaa minua! Ottakaa soidut ja kuumavesipullot ja sulattakaa tämä viheliäinen valkoinen myrkky. Todistakaa jumalatar Beadinelle, jonka nimi on häpäisty vuoren muodossa, että olemme hänen katseensa arvoisia. Kuunnelkaa kiviä! Kivet kertovat teille totuuden tulevaisuudesta, sillä ne ovat nähneet menneisyyden ja ajan, jolloin jumalatar kulki joukossamme. Kivet kertovat meille totuuden, mutta ette kuule niitä jollette ensin syö lunta niiden ympäriltä. Tehkää perässäni ystäväni, murtakaa lumen valta ja kuulette kivien ylistyspuheen maailman kauneimmasta naisesta, joka vielä tulee kerran luoksemme. Ystäväni, syökää talvi!”

”Miten tuo jaksaa, ” nauroi Iason kyyneleet silmissään, kun kuljimme vanhan saarnaajaukon ohitse, joka nyt hypähti polvilleen ja alkoi kauhoa lunta suuhunsa. Minä en kyennyt vastaamaan mitään, ukon puhe oli iskenyt minuun niin kovasti, että minun oli työlästä olla kaatumatta maahan rähmälleen nauramaan. Meistä kolmesta vain Yarrow otti tilanteen yllättävän rauhallisesti, sillä hänen naurunsa oli päättynyt sillä hetkellä kun vanha mustahiuksinen mies oli alkanut puhua kivistä.

”Hän on väärässä, ” Yarrow sanoi otsa rypyssä, ”Beadinen kivet eivät ikinä kerro totuutta.”

En todellakaan tiennyt mistä hän puhui, mutta ei se pilannut päivääni. Ymmärsin käsityksen jumalatar Beadinesta. Maailmaani ei kuulunut uskonto millään suurella henkisellä tavalla, mutta jokainen ihminen tarvitsi jotain johon uskoa. Moni uskoi siihen, ettei mitään uskottavaa ollut. Toiset taas uskoivat vanhaan tarinaan jumalatar Beadinesta, vaikka kenelläkään ei ollut käsitystä mikä hän oli. Joku sanoi hänen olevan vuorilla asuva henki, osalle hän oli tuhoa tuova nainen, joka oli nostattanut menneen tulvan. Omasta mielestäni hienoimpia ”uskontoja” olivat ne, joissa kerrottiin menneistä vuodenaikojen kuningattarista. Heidän mielestään Stratfordille pitäisi uudelleen pistää neljän hallitsijan muoto ja he taistelivat ikuista henkistä taisteluaan saaremme pormestaria vastaan.

Kerran olin kuullut jonkun kertovan uskomattoman typerältä kuulostavaa tarinaa siitä, miten Stratfordin pormestari oli vuodenaikojen kuningatar Kevään jälkeläinen, koulun rehtori Syksyn perijä, Talven asustavan yhä vuorilla ja Kesältä jäljelle jäänyt suku oli varmaan sitten muuttanut Goalle. Minun mielestäni tällaisiin tarinoihin uskovat olivat kummallisia. Miten kukaan voisi hallita kesää?

Jostain syystä mieleeni putkahti hetkellisesti Lilin aiemmin päivällä aloittaman elementtirumban. Kehotin luokkani kahta muuta poikapuoleista henkilöä liikkeelle, ettemme tuhlaisi koko ansaittua taukoa katsellessa miten vanha saarnaaja auttaisi kevättä ja söisi lunta. Siinähän alkaisi minullakin kohta olla jo nälkä.

Yarrowin äidin omistama leipomokahvila oli aivan tasan keskustassa. Aivan tasan siksi, että se oli myös epävirallinen kokoontumispaikka jos sovittiin tapaaminen keskustassa. Mikään ei toiminut maamerkkinä paremmin kuin kyseinen karamellin värinen ja ikuisesti hyvältä tuoksuva putiikki, josta oli aina tähän aikaan päivästä vaikea löytää itselleen pöytää. Meillä oli onneksemme omistajan poika mukanamme, ja hänellä oli lupa kulkea sisään aivan mistä ovesta hän halusi. Hän nimittäin tiesi, että henkilökunnalla, joka koostui pääosin vanhemmista rouvashenkilöistä, oli oma ovi talon takana ja oma kokoushuonetta piilossa asiakkailta. Mikään ei kieltäisi pomon poikaa käyttämästä kyseistä huonetta ruuasta maksavien kavereidensa ruokkimiseen!

Pujahdimme sisään yhtä varovaisesti kuin aina, sillä emme halunneet säikäyttää meille ystävällisiä rouvashenkilöitä, jotka ahersivat työn parissa vuoksemme. Minusta tuntui, että vanhempani eivät arvostaisi lainkaan sitä, kuinka hiippailin tällä tavalla takaovesta sisään, mutta Yarrowin äidin työntekijöillä ei todellakaan ollut mikään sitä vastaan. He saivat pariksi minuutiksi tällä tavalla jotain uutta ihmeteltävää ja minusta oli aina kummallista, miten kymmenen eläkeikää lähestyvää naista pystyi innostumaan aina vain meidän kolmen näkemisestä niin mahdottomasti. Kaikki kymmenen piti meitä melkein omina poikinaan.

”No mutta, eikös se ole meidän suloinen Jerrymme, voi, näytät siltä ettet ole syönyt mitään koko viikkoon, miten vanhempasi voivat, miten sinä voit, ovatpa hiuksesi tänään hyvin Iason-kulta, mutta Yarrow, onpa tämä yllätys, mitä äidille kuuluu, vie Iason terveisiä sisarille, näin muuten rouva Braria tässä eräs päivä, niin, hänellä oli yhä se hirveä huivi minkä teit hänelle joululahjaksi-.” Noin viisi minuuttia meni kunnes kaikki rouvat olivat jo innostuneet aivan jostakin muusta asiasta ja saimme rauhassa ostaa takakautta syötävää (mikä oli melkein turhaa, sillä meille meinattiin lapata lautaset täyteen pullia ja muuta makeaa jo ennen kuin olimme kaivaneet rahamme edes esille).

Lopulta tilanne alkoi rauhoittua ja pääsimme piiloon kokoushuoneeseen. Iason yritti turhaan pyyhkiä poskiltaan huulipunaa, mitä takertui pakostakin tuollaisten höppänien naisten innostuessa nuoresta pojasta liikaa. Näytin varmaan itse samalta, mutta keskityin sillä hetkellä painamaan päätäni käsiini. Liikuntatunnin jälkeen alkanut paha olo oli vain pahentunut.
”Tiedättekö millaisen naisen minä haluan itselleni?” Iason murisi hinkatessaan poskeaan punaiseen paitaansa, ”sellaisen, joka ei höpötä, joka ei käytä huulipunaa ja josta ei tule vanhaa.”
”Sinä olet puhunut koko päivän vain naisista, ” minä varoitin ärtyneenä huonosta olostani, ”noinko paljon innostuit uudesta oppilaastamme?”

”Miksi minä en puhuisi naisista?” Iason ihmetteli viattomasti, ”tuolla oven takana on kasa niitä, vieläpä sellaisia, jotka voisivat laittaa minut syöttötuoliin ja nipistellä poskiani koko kuukauden jos saisivat.”
”Tietäisitpä mitä minä olen kokenut lapsuudessani, ” Yarrow totesi suhteellisen nolona.
”Odota, minulla on jo suhteellisen hyvä idea… Ah, olet tietenkin istunut syöttötuolissa näiden samojen nipisteltävänä, ” Iason nauroi.

Mitä keskustelussa tämän jälkeen tapahtui, en tiedä enää. Keskittymiskykyni joko siirtyi täysin samanlaiseen leipään, jonka olin syönyt aamullakin, tai sitten paha olo otti vallan minusta, mutta käsityskykyni oli kadonnut täydellisesti. Huomasin herääväni vasta, kun olimme jälleen kahvilan ulkopuolella ja kävelimme jälleen sekopäisen saarnaajan ohitse. Heräsin yksinkertaisesta syystä: saarnaaja juoksi eteemme ja alkoi puhua suoraan meille.

”Kylmä henki saapuu! Hän nousee vastustamaan teitä, ja vain se, jolla on voima sielussaan kukistaa hänet kaltaisenaan, on pelastava sinutkin! Ja sinut, ja Sinut! Lapseni, katsokaa vuorille, kumartakaa kylmyyttä, sillä se on tuotu meidän tuomioksemme. Mikään ei auta jos-”
”Emme syö lunta?” Yarrow säikäytti minut jälleen kehittämällä äänestään niin ärsyyntyneen kuin sai, ”kuulitko tuon kiviltä?” Hän jatkoi matkaansa nauraen naurua, jota en ollut ikinä kuullut. Osasin vain tuijottaa hetken hänen peräänsä, kunnes jouduin jo juoksemaan luokkalaiseni kiinni. Saarnaaja jäi hölmistyneenä paikalleen, sillä kukaan ei ollut ikinä kommentoinut hänen sanomisiaan.

Ilman, että me tiesimme asiasta enää, kohotti saarnaaja katseensa Beadine-vuorelle ja painoi kämmenensä sydämelleen sulkien samalla silmänsä. Hän alkoi mumista itsekseen pyyntöä jumalattarella ja alkoi pitää kohta alkavaa lumisadetta ihmeenä.

Seuraavaan tuntiin oli vajaa viisitoista minuuttia ja norkoilimme kolmestaan luokan edessä. Oli kummallista ajatella, että nyt meitä oli jälleen kolme ja kolme, tyttöjä tasaverran kuin meitäkin, mutta en osannut sillä hetkellä innostua asiasta mihinkään suuntaan. Tarkoitukseni olisi ollut nyt tutustua tähän Avriliin paremmin ja saada ikävä ensivaikutelma pois mielestäni. Jostain syystä en osannut kiinnostua tehtävästä samalla lailla, kuin olisin kiinnostunut jos kyseessä olisi ollut vaikkapa Nanette.  Tämä meni sen kerran kuitenkin vain pahan oloni piikkiin. Myös Iason oli huomannut minun kummallisen hiljentymiseni, ja se alkoi ahdistaa häntä. Yarrowista oli vaikea saada kunnollista juttuseuraa, ja jos minä olin hiljaisella päällä, ei Iasonilla ollut ketään jota häiritä. Myöskään tyttöjä ei kuulunut.

Kohta oli enää viisi minuuttia ja jälleen myös muiden luokkien eteen oli etsiytynyt ihmisiä. Nanette liiteli jostain ihmisjoukosta luoksemme ja kertoi heti kuulumisensa.
”Avril majoittuu lukuvuoden loppuun asti kämpässämme, Lili järjesti asian loppuun, ” hän kertoi heti rauhallisella äänellä, ”he kaksi tulevat yllättävän hyvin juttuun, luulin aluksi Avriliä hiljaiseksi, mutta heillä kahdella löytyi heti paljon yhteistä.”
”Hyvä, ” totesin, niin kuin luokan edustajan pitikin, ”onneksi pääsitte heti juttuun. Missä he muut-”
”Muuten ovat?” Nanette täydensi lauseeni kulmakarvojaan kohottaen, ”Lili sanoi menevänsä kirjastoon, Avrilin piti tulla mukanani, mutta hän sanoikin yllättäen tekevänsä jotain muuta. Katosi vain viereltäni noin vain. Ettekö muka nähneet meitä kun tulimme tuolta käytävältä.”

”Minusta näytti, että Avril näki meidät ja kääntyi heti pois, ” Iason nauraa räkätti, ”hän säikähti varmaan Jerryä!” Niin sanoen hän potkaisi minua puolustuskyvytöntä raukkaa, joka istuin surkeana lattialla. En jaksanut edes reagoida, vaan annoin itseni retkahtaa potkun seurauksena kasaan. Iason katsahti minuun niin huolestuneesti kuin osasi.

”Tiedätkö mitä, sinun pitäisi mennä nukkumaan. Kukaan ei jaksa sinua jos olet noin masentunut, ” hän tuhahti.
”Lili lintsaa jo, ” huoahdin, ”en minäkin voi.”
”Tämä on yksityiskoulu, ” Iason muistutti kireällä äänellä, ”voit tehdä ihan mitä vaan niin kauan kuin olet maksanut itsestäsi jo neljäksi vuodeksi. Mene nukkumaan siitä.” Hän määräsi.

Tottelin lopulta käskyä ja haparoin käytävien poikki päästen lopulta omaan huoneeseemme. Parin tunnin päästä herätessäni en enää tajunnut mitä oli tapahtunut, mutta löytäessäni itseni lattialta makaamasta tiesin, että nyt oli jokin väärin.

A/N 10 008