Maailmamme tarina alkaa siitä, kun Kohtalo murhasi Sattuman.
Viimeisenä tekonaan Sattuma ehti luoda jumalat, ja kyllä, täysin sattuman varaisesti. Niitä ehdittiin luoda jokaiselle asialle, pienelle ja suurelle, värikkäälle ja värittömälle. Jokaista pientäkin ajatusta, tekemistä ja suunnitelmaa hallitsi joku. Erityisen ahkera oli se, joka vahti varpaan kynsien kasvua. Oli varmaa, että jokaisella jumalalla ja ihmisolennolla oli kauniit, puhtaat ja kiillotetut varpaankynnet.
Hetken aikaa maailma oli täydellinen.
Tämä pieni hetki tuhoutui Sattuman mukana. Kohtalo otti maailman hallinnan täysin omien pitkien sormien hallintaan ja tähän työhön hän myös varasti edesmenneeltä Sattumalta tämän nopat tehdäkseen valintoja uudessa maailmassaan kunnioittaen entistä kilpakumppaniaan: sattuman kaupalla.
Maailman ollessa täysin Kohtalon vallan alla alkoi uusi kaaos jokaisen etsiessä uudelleen tarkoitustaan. Tätä aikaa kutsumme yhä nimellä Jumalsodat, sillä sen keskiössä erityisesti jokainen jumala etsi elinsijaansa. Mikä oli heidän paikkansa tässä Sattumattomassa maailmassa? Alkoivat suuret taistelut, joista vain harva ja valittu selvisi hengissä. Kaikki, joille oli jossain vaiheessa määrätty jumala, menetti jälleen hallitsijansa ja joutui opettelemaan toimimaan itsenäisesti. Myös varpaankynsien jumala kuoli sodan mukana ja jokainen elävä joutui hoitamaan jatkossa omat varpaansa. Alussahan siitäkin seurasi kaaos, sillä jokainen oli tottunut täydellisyyteen.
Kohtalon ja Sattuman maailman tarina oli ohi. Jäljellä oli vain Kohtalo.
Viimeinen jumala, jonka Sattuma oli ehtinyt luoda, oli pieni tyttö. Hänet nähtiin niin viattomana ja surkeana pienuutensa tähden, että eräs toinen jumala tahtoi hänet pelastaa. Unen ottaessa hänestä valtaa pieni tyttö asetettiin pieneen puiseen veneeseen ja lähetettiin aavalle merelle odottamaan sodan loppua.
Siellä tyttö odotti ikuisuuden, jos toisenkin, ellei jopa kolmatta. Seuranaan hänelle jätettiin vain meri ja kaikki se, mikä löysi hänen veneensä lähistölle, roskat, kalat, eilisen muistot.
Meri velloi ja myrskysi melkein jatkuvalla paukkeella, mutta yhtään kertaa ei meren tyyneys pettänyt tytön veneen ympärillä, kaikki suuret myrskyt kiersivät hänet ja hänen yksinäisyytensä. Hän vain näki, miten synkät pilvet lipuivat kaukaa hänen ohitseen, jättäen hänet rauhaan. Pieni tuulonen silloin tällöin eksyi hänen seuraansa, muttei kertaakaan tarttunut hänen valkoisiin purjeisiinsa kuljettaakseen häntä muualle.
Yksinäisyys tuntui olevan ikuista. Päivät vain lipuivat toistensa ohi, kun pieni tyttö odotti. Hän ei oikein aina edes tiennyt mitä hän odotti. Kukaan ei kutsunut häntä, kukaan ei kaivannut pienen tytön ja tämän puisen veneen seuraa. Oli vain merta, merta ja merta.
”Pysy sinä turvassa. Tämä vene on sinun ankkurisi, täällä sinä pysyt hengissä maailman myllerryksen keskellä. Jokin päivä tiesi tuo totuuden luokse ja silloin muistat taas mikä on paikkasi tässä maailmassa”, ääni tytön mielessä muistutti. Nämä sanat hän oli painanut mieleensä joskus menneisyydessä. Kuka ne oli sanonut, kuka oli jättänyt hänelle yksinäisyyden turvapaikaksi, siitä hänellä ei ollut ajatusta, ei muistikuvaa. Ikuisuuden odotettuaan jotain tapahtuvaksi tyttö tahtoi ymmärtää äänen sanojen tarkoituksen. Hän ei itse näet edes tiennyt miltä hän oli turvassa, mikä meren toisella puolen odotti häntä ja mahdollisesti vaaransi hänen henkensä?
Mutta vastaukset eivät lipuneet hänen luokseen. Ohitse purjehti vain kaatuneen puun kelo, joka horisonttiin päästessään alkoi hiljalleen upota pohjaan. Sekään ei kertonut tytölle maailman menosta mitään.
Lopulta eräänä päivänä tyttö suuttui.
”Minä tahdon veneen liikkeelle!” Hän kiljui tyhjälle taivaalle, ”minä tahdon tietää mitä muuta tässä maailmassa on kuin merta ja uppoilevia tukkeja! Olen valmis ymmärtämään paikkani!” Ja taivas vastasi. Sillä hetkellä näet nousi tuuli, ja tämä tuuli tarttui pienen paatin kauan levänneisiin valkoisiin purjeisiin. Tyttö joutui takertumaan pienen paattinsa kaiteesta kiinni kun hänen matkansa vihdoin jatkui. Innosta hänen sydämensä hypähti, ja hän riensi veneen kärkeen odottamaan näkevänsä jotain uutta tästä maailmasta.
Pian horisontti aukaisi hänelle uuden näyn. Neljä saarta rinta rinnan kohosi tuosta niin tutusta merestä.
Ensimmäinen saari oli valtava. Se kohosi kauas pilvien yläpuolelle, eikä sen korkeinta kohtaa näkynyt. Koko taivaanranta näytti jäävän tämän saaren jalkoihin. Vuori puski uutta savua peittämään taivasta yhä laajemmalta alueelta, tulikiveä ja muuta maansisuksen aineita purkautui taivaan ja maan väliin jatkuvalla syötöllä ja musta saari oli jatkuvasti aktiivinen. Tyttö oli mykistynyt tämän vuoren nähdessään. Mitään niin valtavaa ei olisi edes pitänyt olla hänen käsityksensä mukaan olemassakaan. Oli, kuin saari olisi käynyt sotaa itseään vastaan, kasvaen aina vain suuremmaksi, hehkuen mustaa ja tulen punaa. Tällä saarella ei olisi voinut elää niin ihminen, kuin jumalakaan. Saari oli elävä, mutta tappava.
Toinen saari oli yhtä lailla aktiivinen, mutta se oli matalampi. Lumi oli löytänyt vuoren rinteille, taistelemaan elinpaikasta kuumuuden kanssa. Senkin sisuksista tunki tulista kiveä, muttei yhtään niin tarmokkaasti kuten edellisessä. Tämä saari näytti hiljalleen rauhoittuvan, tummat pilvet eivät reunustaneet sen taivaskattoa vaan aurinkokin pilkahteli tuhkan keskellä. Saaren pinnalla ei näkynyt paikkaa, jolle uskaltaisi astua jalalla, mutta siihen ehkä päästäisiin vuosien päästä, kunhan saari olisi rauhoittunut.
Kolmas saari oli täysin rauhallinen. Se lauloi monia kauniita lauluja, nousten pehmeänä kumpuna merestä, ja hohtaen vihreyttä jopa kauas merelle. Vuori oli nähnyt vuosia jo monia ja monet, monet myrskyt ja koettelemukset olivat sitä jo koetelleet. Ihmiselämää se ei vielä ollut tuntenut, ja siksi se vihersi. Tämä saari oli rauhallinen, kaunis ja valmis huomispäivään.
Neljättä saarta ei meinannut tunnistaa saareksi. Se oli rakennettu täyteen ties mitä, siellä näet asui ihminen. Saari pysyi kaiken tämän painon takia pinnalla vain hädin tuskin ja jo kaukaa tyttö kykeni näkemään, että saari tahtoi painua jo pohjaan nukkumaan. Se oli jo saanut tarpeekseen ihmisolennoista, sen elämänkaari oli jo nähty, eivätkä ihmiset tehneet asialle mitään.
Tyttö huomasi kiinnostuvansa tästä viimeisestä saaresta. Hän tahtoi tavata nämä ihmiset, jotka eivät välittäneet omasta elinympäristöstään pätkääkään, vaikka se oli täysin tuhoutumassa minä hetkenä hyvänsä. Tyttö pyysi venettään ohjautumaan viimeisen saaren luokse, ja hän rantautuikin pian. Oli vaikea löytää rantautumispaikkaa, sillä saari oli niin matala, että vesi yritti niellä sitä reunoilta. Tytölle löytyi kuitenkin paikka, ja hän astui ensimmäistä kertaa ikuisuudessa kovalle maanpinnalle. Heti hän lähti juoksemaan kohti kaupunkia, joka oli rakennettu niin, ettei saaresta näkynyt enää edes yhtä multaista palaa.
Ihmiset eivät nähneet pientä tyttöä, joka käveli heitä vastaan. Jokainen oli niin uppoutunut omiin ongelmiinsa, ettei heitä edes kiinnostanut nuorukainen, joka puolestaan katseli heitä ja heidän touhujaan kiinnostuneena. Kerran tai pari tyttö pysähtyikin seuraamaan, kun veli kääntyi veljeään vastaan ja joku hukutettiin saaren moniin jokiin. Hän kohtasi tappeluja, hän kohtasi pahoinpitelyjä, hän kohtasi väkivaltaa ja hirveitä sanoja, kaikkea sitä, millä ihmismieli ja ruumis kyettiin murtamaan. Kaikesta tästä tyttö oli hyvin kiinnostunut, tästä raa’asta todellisuudesta, joka häneltä oli niin pitkään kielletty. Ihminen ei selvästi välittänyt kanssaelävistä ihmisistä, tai välitti ainakin yhtä paljon, kuin elinympäristöstäänkin. Kukaan ei edes kääntänyt katsettaan alati nousevan vedenpinnan ja sitä seuraavan tuhon suuntaan. Vettä oli kaduilla, vettä meni taloihin sisään, ja silti ihmiset vain keskittyivät omiin vähäpätöisenpiin ongelmiin. Eräs mies osoitti mieltään kadunkulmassa uudistettavan varpaankynsihoidon puolesta, ja samalla hänen nilkkojaan nuoleskelivat meren aallot, kutsuen tulemaan mukaansa. Eräs nainen peilasi omaa kuvaansa ikkunasta, vaikka vierellä hänen lapsensa joutui tuntemattoman vietäväksi.
Tätä kaikkea pieni tyttö katseli ihmeissään. Surua hän ei tuntenut näitä ihmisiä kohtaan, vain kiinnostusta. Mikä lie oli ajanut heidät kaikki siihen tilanteeseen, mikä lie oli sulkenut heidän silmänsä, korvansa, suunsa ja nenänsä siltä, että näin ei voinut elää, mikä lie oli vienyt heiltä ilon elää todella.
Kadun kulmasta käännyttyään tyttö törmäsi perheeseen. Perheeseen kuului kolme lasta, joista jokainen taisteli isänsä huomiosta. Isä keskittyi johonkin aivan muuhun, ja kääntyi lopulta läimäisemään nuorimmaistaan väittäen tämän häirinneen keskittymistään. Lapsensa itkusta hän ei näyttänyt välittävän ei niin yhtään, kääntyi vain toiseen suuntaan kohtaamaan kaiken muun, kuin sen, mikä oli tärkeää siinä tilanteessa.
Tyttö sanoi mielessään: ”Ihmiset ovat välinpitämättömiä olentoja.” Silloin perheen äiti huomasi hänet. Hän oli ensimmäinen, joka koko seikkailun aikana oli huomioinut nuorta tyttöä kaukana veneestään. Nainen hymyili tytölle, viitaten tämän paikalle. Hänen omat lapsensa alkoivat tapella, mutta pienen veneen tyttö käveli naisen luokse.
”Mikähän mahtaa olla nimesi?” Nainen kumartui tytön puoleen.
”Ei minulla ole nimeä”, tyttö vastasi.
”Vai ei ole nimeä”, nainen hymyili rohkaisevasti, ”entä missä vanhempasi ovat?”
”Ei minulla ole. Sattuma loi minut ”, oli vastaus. Naisella välähti silmissä pilke ja tyttö tiesi kohdanneensa toisen jumalan.
”Sitten minä voin nimetä sinut, ”, nainen sanoi suoristaen itsensä ylös, ”olenhan nimennyt omat lapsenikin. Aikanaan se oli minun vastuuni.” Vähän aikaa nainen mietti, sitten lempeä hymy levisi hänen maalatuille huulilleen.
”Ole Helin.”
Tyttö sulatteli nimeään hetken.
”Olen Helin”, hän vastasi ja vesi nousi nousemistaan.
”Aikaa on vähän, Helin”, nainen kertoi, ”tämä saari uppoaa pian ja me kaikki aloitamme uuden elämän meren pohjassa. Sinua ei ole luotu kokemaan sitä. Sinut jätettiin ulos tämän maailman murheista sen takia, että jatkaisit elämääsi seuraavalla saarella.” Naisen puhuessa yksi hänen lapsistaan oli karannut ja lasten isä oli kävellyt paikalta pois välittämättä enää mistään. Kaksi jäljelle jäänyttä lasta tutkailivat pienen puisen veneen asukkia kummastuneena, mistä hän oli siihen yllättäen tullut heidän päiväänsä pilaamaan?
Tyttö joka nyt tiesi nimensä painoi päänsä naisen puoleen ja virnisti.
”Kiitän nimestäni”, hän nauroi, ”ja minä tiedän täysin nyt minkä takia minut haluttiin jättää turvaan!” Niin sanoen hän lähti juoksemaan kohti omaa pientä venettään. Nyt ihmiset kääntyivät tytön suuntaan tämän juostessa ohi, ja aina tämän kadottua kulmasta kaukaisuuteen, vesi peitti alleen häntä katsoneet ihmiset ja he kaikki muuttuivat yksitellen kaloiksi, jotka lähtivät uimaan merta kohti.
Pieni vene odotti siinä, mihin nimetön tyttö oli sen jättänytkin ja kun nimellinen tyttö saapui paikalle, vene nosti purjeet.
”Joko menemme taas?” Helin kysyi veneeltä. Hänen astuessaan puukannelle nousi mereltä uusi aalto, ja se pyyhkäisi saaren yli. Enää ei ollut jäljellä ihmishenkeä tuolla saarella, joka nyt alkoi painua pohjaa kohti.
Helin nosti katseensa taivaanrantaan. Viereisellä saarella alkoi näkyä ihmisasutuksia. Kaukana jossain valtavan tulta syöksevän saaren takana merestä alkoi kohota uusi vuori.
Niin Helin oppi elämän kierron ja hän otti paikan itselleen siinä.
Tarina pienestä tytöstä pienellä puisella veneellä on tarina elämän ja kuoleman jumalattaresta ja siitä, kuinka hän ensimmäistä kertaa kohtaa maailman todellisuuden. Tämän pienen tytön nimi on Helin. // Haa! Proloon meni noin 1500 sanaa :D Wordiltä löytyy tällä hetkellä 2044, ei paha ensimmäisen kahden tunnin saldoksi. Mutta vielä riittää päässä puhtia, jatkan vielä niin pitkään että sais ainakin 2500. Jos 3000 menis rikki ni oisin aika toodella iloinen. Tuskin tulee tapahtumaan.
