Luku 3
Naks.
Naks.
Naks ja säälittävän vähän rätinää.
Naks.
Olin saanut sytyttimeni noin kuusi vuotta sitten. Se oli lojunut maassa yksinäisenä ja minä vain nappasin sen mukaani. Siitä asti se oli kulkenut kaikkialle mukaani, vaikka en edes käyttänyt sitä asioiden sytyttämiseen kuten kaikki muut. Tämä sytytin oli vain stressilelu, samanlaiseen käyttöön tarkoitettuja esineitä löytyi jokaiselta tiukan paikan tullen. Lili esimerkiksi pureskeli kyniä tehdessään tehtäviä, Iason puhui tyynyynsä rankkien päivien jälkeen ja Nanetella oli jonkinlainen avaimenperä taskussaan. Yarrowista en ollut varma, mutta olin päätellyt hänen purkavan stressiään hakkaamalla päätään nyrkkeihinsä. Tällaiset olivat asioita, joihin ei saattanut edes kiinnittää huomiota ennen kuin huomasi olevansa sellaisen tarpeessa.
Yleensä tulen sytyttäminen oli tuottanut minulle jonkinlaista rauhoittavaa mielihyvää, mutta nyt en saanut edes hymyä aikaa huulilleni. Tulen aiheuttama rauhoittuminen puuttui kokonaan ja sen sijaan päässäni jyskyttävä kipu vain muuttui aidommaksi joka kerta, kun sain pienen liekin palamaan. Lopulta paiskasin sytyttimen turhautuneena.
Täysin samalla hetkellä kun pieni sytytinraukka osui seinään, avautui myös huoneen ovi ja Iason astui sisään mukanaan kahden juuri opiskelemansa aineen kirjat. Hän jäi hetkeksi katsomaan lattialle tipahtanutta esinettä ja katsoi minua sitten. Istuin sängylläni jalat ristissä ja katsoin kämppistäni takaisin turhautuneesti.
Iason ei osannut kysyä kysymyksiä kuten: ”oletko kunnossa”, mutta hänen ei tarvinnutkaan. Hänellä oli pienempi sisar josta hän oli oppinut ottamaan huolta, aivan kuten heidän vanhin sisar otti heistä kahdesta pienemmästä, ja sitä kautta hän oli oppinut tulkitsemaan muiden olotiloja. Jos minulla esimerkiksi oli paha päivä, Iason pyrki omalla käyttäytymisellään saamaan minut taas hymyilemään, jos taas olin väsynyt, niin hän pyrki herättelemään minua. En tiedä tekikö hän sitä huomaamattaan vai tarkoituksella, mutta mitään hän ei ikinä myöntänyt.
Epäilemättä nytkin Iason arvasi, että oloni ei ollut lainkaan parantunut ja että olin viettänyt rattoisia hetkiä vessanpönttöä halaillessa, ja kämppikseni vain huokaisi sulkien oven takanaan. Yritin seurata hänen reagoinnistaan mitä Iason sai minusta selvää vain hetken tuijotuksella, mutta en sillä hetkellä keksinyt mitään ratkaisevaa. Luovutin ihmisten lukemisen ja mätkähdin siitä suoraan sängylleni makaamaan.
”Historia: essee ensi viikolle, aihe Lililtä, maantieto: sivut 190-218, tehtävät sivulta 218, ” Iason luetteli lyhyesti ja väsyneesti, ”pyydän sinulle lisätehtäviä Danielalta.” Daniela Maesmaen opetti terveydenhuoltoa, joka olisi luokkamme kaksi viimeistä tuntia. Se tarkoittaisi turhauttavia yleistietoja sairauksista, jotka saattoivat puhjeta meille täytettyämme viisikymmentä ja niille ennalta ehkäiseviä hoitoja, jotka jokin sakburgilainen lääketehdas oli kehittänyt tylsyyksissään. Kaikki yleissivistävä kuului meidän neljän vuoden opiskeluumme, sillä jonkun mielestä niistä oli hyötyä.
En jaksanut kommentoida, painoin vain kättäni silmilleni pitäen valon poissa häiritsemästä silmiäni. Iason oli kuitenkin päättänyt päivittää minulla kahden edellisen kaksoistunnin tapahtumat.
”Avril tuli lopulta maantiedolle. Istui koko tunnin Nanen vierellä ja oppi näköjään nauramaan.”
”Hmmh, ” kommentoin. Itse asiassa nyt minua ärsytti se, etten ollut paikalla kun uusi oppilas tuli opiskelemaan ensimmäistä kertaa. Olisi ollut hyvä, jos koko luokka olisi tullut hänelle tutuksi samalla.
”Lili tuli sinne myöhässä ja sai huudot itselleen. Oikeastaan hän vain kävi kertomassa historian esseen aiheet ja lähti sitten pois. Niin, kyllä hän selviää tällaisista poissaoloista, mutta odotahan kun minä olen minuutinkin myöhässä. Vanhemmille heti soitto ja vihainen puhelu perään: ’Miksi et ollut tänään tunnilla! Sinun täytyy opiskella, Iason Noah King, tai muuten häät perinnöttömäksi!’, jäisinkin, niin eivät voisi enää minua uhkailla.”
Kuulin kuinka Iasonin askeleet kulkivat minun sänkyni päähän ja pysähtyivät hetkeksi siihen.
”Ne mummot olivat selvästi myrkyttäneet ne keksit, ” hän irvaili, mutta äänessä ei ollut samanlaista piikittelyä kuin oikeassa vitsissä, ”jos kuolet, käy ensin ilmoittamassa siitä rehtorille. Minua ei huvita siirtää ruhoasi alakertaan.”
”Haha, ” tuhahdin väsyneesti, ”ala jo painua siitä.” Olin jo hetken varma, että Iason ei toteuttaisi käskyäni, mutta päinvastoin hän lähtikin huoneesta sanomatta mitään. Jäin jälleen yksin yksinäisyyteeni kärsimään. Vatsassani ei ollut enää mitään mitä oksentaa ulos, ja toivoin sen edes jollain lailla rauhoittavan oloani. Jyskytyksestä otsalohkossani ei kuitenkaan päästy eroon vierailemalla herra pöntön luona, ja ainoa järkevä keinoni oli ummistaa silmiä ja yrittää vaikka sitten pyörtyä niin kuin aiemminkin. Nukahtaminen toisaalta kuulosta herkullisemmalta vaihtoehdolta ja toivoinkin sen tapahtuvan pian.
Kumpi lie olikaan ehtinyt kahden tunnin aikana tapahtua, niin siitä piti kuitenkin herätä. Se taas tapahtui siihen, että havaitsin jonkun olevan sänkyni jalkopäässä. Kaivauduin tyynyn alta ärtyneenä ja katsoin ties kuinka murhaavasti henkilöä, joka oli minut rauhoittavasta unestani ylös ajanut.
Nanette naputteli jalkaansa lattiaan ja katseli minua pää vasemmalle sivulle kallistuneena, jotta hän näki varmasti minut molemmilla silmillään sivuotsahiustensa alta.
”Iason sanoi sinua kuolleeksi, ” hän kertoi suoraan.
”Oveen pitää hankkia lukko, ” minä huokaisin. Hymy kävi Naneten huulilla, mutta sitten hän meni asiaansa.
”Lili ja minä viemme Avrilin ulos. Iason jäi G:n jätkien kanssa alas, Yarrow haettiin kotiin. Tuletko sinä mukaan, vai jäätkö muumioitumaan?”
Tämä olisi ollut päivän viimeinen tilaisuuteni tutustua Avril Privetteen, mutta menin takaisin tyynyn alle.
”Voitteko etsiä minulle lukkoja kun olette kaupungilla? Tai vaikka sellaisen sairaalasermin, jolla saisin erotettua koko tämän osan huoneestani itselleni?”
”Muumioitumaan siis, ” Nanette selvensi ääneen ja taputti minua ilkeästi varpaille, ”nähdään huomenna jos olet kunnossa.”
Joskus parin viikon jälkeen tuli harkittua, että olisiko mukaan menemiseni muuttanut mitään. Siitä olisi mennyt kuukausi niin olisin osannut antaa vastauksen: Ei.
* * *
Seuraava aamu ei tuonut minkäänlaisia lisäyksiä normaaliin aamutarinaan. Heräsin tavanomaiseen aikaan täysin tavanomaisesti ja paha olokin olo kaikonnut. Aivan normaalisti Iason heräsi jälkeeni ja Yarrow toi meille aamupalaa. Mikään ei sujunut siihen mennessä eri lailla kuin mikään toinenkaan aamu.
Kaikki alkoi tuntua erilaiselta vasta, kun olimme kolmistaan löytäneet luokan eteen. Ensiksikin oli hämmentävä löytää kaikki ryhmämme tytöt ajoissa paikalta, toisekseen olin jo ehtinyt unohtaa niitä olevan kolme. Nanette nojasi suurin piirtein samana kohtaan seinää mihin hän nojasi eilenkin, ja hänen vierellään Lili kertoi jotain kummallista tarinaa yhtä innoissaan kuin aina. Avril Privette taas seisoi molempia vastapäätä, selkä käännettynä meidän poikien tulosuuntaan. Kuulin hänen nauravan jollekin Lilin jutulle ja tunnistin hänen äänensä eilisen perusteella. Se ei ollut kirkas tai korvaan iskevä, vaan päinvastoin naiselle matala ja jopa yskäisen kuuloinen.
”Hei, ” tervehdin tyttöjä saapuessamme heidän kohdalleen.
”Hah, Jerry, et usko mitä eilen kaupungilla tapahtui, sinun olisi niin pitänyt olla siellä, ” Lili aloitti äsken kertomansa tarinan uudelleen, selittäen sen tällä kertaa meille. Kuuntelimme tarinaa hymyillen ja nauraen oikeissa kohdissa, mutta jostain syystä keskittymiseni oli takertunut Avriliin, joka seisoi yhä edessäni selkä minuun päin. Samalla hetkellä kun olin ilmoittanut saapumisestamme, hän oli vain jähmettynyt paikallensa. Hän ei kääntynyt tervehtimään meitä ja hänen naurunsakin oli heti loppunut. Oliko Avril säikähtänyt?
Lilin tarina eilisestä kesti vain hetken, mutta jostain syystä meidän tulomme huomioimatta jättänyt Avril lähti pois piiristämme edes katsomatta suuntaamme. Hän käveli pari huoneen päähän katsomaan jotain seinälle nostettua taulua ja jäi itsepäisesti kädet puuskassa tuijottamaan sitä. Katsoin vähän aikaa hänen peräänsä hämmentyneenä ja käänsin sitten huolestuneena katseeni Nanetteen, joka ei ollut siinä vaiheessa puhumassa.
”Olemmeko tehneet jotain väärin, ” kysyin tytöltä osoittaen samalla Avrilin suuntaan. Nanette kurkisti osoittamaani henkilöä ja pudisti sitten päätään.
”Tuskin. Eiköhän kyseessä ole vain alun ujoutta. Kyllä hän vielä uskaltaa tulla porukkaan, ” hänen äänestään puuttui varmuus, mutta selityksenä se kävi ja sain syyn keskittyä johonkin muuhun. Aikaahan olisi yhä, Avril tutustuisi meihin pakostakin vielä tämän päivän aikana.
Keskipäivän ruokailuun mennessä se alkoi jo tuntua typerältä ajatukselta.
Ruokasali oli alakerroksessa ja sinne mahtui helposti koko koulun 300 oppilasta, jotka tulivat paikalle vähän milloin sattui. Salin katto oli pelottavan korkealla epämääräisistä syistä ja salin jokainen pöytä oli pyöreä, noin kuusi ihmistä mahtui sopivasti sen ympärille. Koska luokkaryhmät olivat niin tiiviitä ja vakaantuneita, monet jotka söivät ruokalassa, söivät oman ryhmänsä kanssa. Tämän takia jokaiselle luokalle oli kehittynyt oma pöytä, jonka muut ryhmät tunnistivat olevan jonkun toisen eikä kukaan sen takia mennyt sen ääreen istumaan välttääkseen yhteenottoja. Vaikka sinä päivänä satuimme tulemaan hieman myöhässä paikalle, oli ”oma pöytämme” vapaana niin kuin aina.
Sen päivän ruuaksi oli valmistettu jonkinlaisessa valkoisessa maustekastikkeessa tarjoiltavaa paistettua kalaa. Koska vanhempamme olivat maksaneet meidät tähän kouluun, oli korkeaan hintaan kuulunut myös ruuan hinta ja sen takia ruuan taso olikin korkealla. Valittajia oli harvoin, sillä jokainen löysi aina jotain mistä piti. Ja jos ei pitänyt, niin sai luvan painua kaupungille tai kärsiä nälästä. Vaihtoehtoja oli, kenenkään ei tarvinnut kärsiä seuraavaa kuutta tuntia nälässä. Tuntien välissä olevien taukojenkin aikana ehti metsästää jotain syötävää, jälleen mennen joko kaupungille tai tullen alakertaan, jossa tarjoiltiin jonkinlaista välipalaa, harvahan jaksoi niin pitkää aikaa ilman ruokaa.
Jokainen joutui kantamaan omat ruokansa pöytään puisella tarjottimella ja siinähän me olimme kohta koko luokka miinus Lili ja Avril. Kukaan ei osannut keskittyä puuttuvaan kaksikkoon, sillä Iasonin ja Naneten kinastelu oli paljon kiinnostavampaa. Yksinkertaisesti he olivat riitaantuneet siitä, että Iason muka oli ottanut liikaa ruokaa. Luulin koko jutun alkaneen vain vitsistä, joka vain eteni pidemmälle.
Oli melkein turha sanoakaan, mutta heti kun Lili ja Avril astuivat sisään ruokasaliin, minun katseeni kiinnittyi heihin. Nanette ja Iason saivat sen aikaa ihan vapaasti puhua asiasta: ”Koska se on jo maksettu niin minkä takia en voisi syödä sitä niin paljon kuin haluan”, kun minä seurasin luokan viimeisen kaksikon menemistä. Lili otti ruuan ensimmäisenä ja kipitti lyhyillä askelillaan koko huoneen poikki pöytämme ääreen. Hän istui vierelleni ja huahti.
”Anteeksi, tullaan vähän myöhässä, ” Lili kertoi asetellessaan samalla tarjottimellaan olevia esineitä siistimmin, ”Winstead-”
”Tohtori!” Huomautti Iason ihan piruuttaan kesken taistelun. Lili katsoi luokkalaistaan todella pitkään kummastuneena.
”… Tohtori… Winstead siis tuli vastaan käytävällä ja piti puhuttelun eilisestä. Sanoi, että selvisin tästä tilanteesta vain onnistuneella kokeella. Yritti kyllä saata selville, että mistä minä olin muka luntannut. Mikä siinä on, että jos saa täydet pisteet kokeesta niin heti syytetään lunttaamisesta, ” Lili naurahti ja kaivoi taskustaan pussillisen Yarrowin äidin työpaikalta saatuja makeisia joita hän söisi ruuan puitteessa.
”Ei se ole oikea ongelma, ” Iason tuhahti osoittaessaan Liliä haarukallaan, ”minua on syytetty lunttaamisesta joka kerta kun saan pisteitä yli puolenvälin.”
”Ja vain silloin jäit oikeasti kiinni kun olit kopioinut sanasta sanaan minulta, ” huomautin.
”Jotainhan niistä pitää oppia, ” Iason nojautui taakse ja avasi käsillään mielikuvitusnäytön ylleen, ”Älä kopioi Jerryltä, jos kopioit niin muista muokata lauseita.”
”Miksi te kaksi ette vain voi opiskella, ” Nanette toimi jälleen ainoa järkemme äänenä.
”Koska kyllä sinä tiedät, ” Iason kertoi, ”minua ei kiinnosta olla täällä. Tätä paikkaa sanotaan yleissivistäväksi, mutta oikeasti ainoat yleissivistävät oppiaineet ovat murteet.”
Tässä vaiheessa oli varmaan hyödyllistä huomauttaa, että jokaisella saarella puhuttiin samaa kieltä, mutta murteet vaihtuivat meren yli mennessä. Esimerkiksi visbyläiset laittoivat jokaiseen haluamaansa väliin i:n ja niin edelleen.
Naks.
Naks.
Naks ja säälittävän vähän rätinää.
Naks.
Olin saanut sytyttimeni noin kuusi vuotta sitten. Se oli lojunut maassa yksinäisenä ja minä vain nappasin sen mukaani. Siitä asti se oli kulkenut kaikkialle mukaani, vaikka en edes käyttänyt sitä asioiden sytyttämiseen kuten kaikki muut. Tämä sytytin oli vain stressilelu, samanlaiseen käyttöön tarkoitettuja esineitä löytyi jokaiselta tiukan paikan tullen. Lili esimerkiksi pureskeli kyniä tehdessään tehtäviä, Iason puhui tyynyynsä rankkien päivien jälkeen ja Nanetella oli jonkinlainen avaimenperä taskussaan. Yarrowista en ollut varma, mutta olin päätellyt hänen purkavan stressiään hakkaamalla päätään nyrkkeihinsä. Tällaiset olivat asioita, joihin ei saattanut edes kiinnittää huomiota ennen kuin huomasi olevansa sellaisen tarpeessa.
Yleensä tulen sytyttäminen oli tuottanut minulle jonkinlaista rauhoittavaa mielihyvää, mutta nyt en saanut edes hymyä aikaa huulilleni. Tulen aiheuttama rauhoittuminen puuttui kokonaan ja sen sijaan päässäni jyskyttävä kipu vain muuttui aidommaksi joka kerta, kun sain pienen liekin palamaan. Lopulta paiskasin sytyttimen turhautuneena.
Täysin samalla hetkellä kun pieni sytytinraukka osui seinään, avautui myös huoneen ovi ja Iason astui sisään mukanaan kahden juuri opiskelemansa aineen kirjat. Hän jäi hetkeksi katsomaan lattialle tipahtanutta esinettä ja katsoi minua sitten. Istuin sängylläni jalat ristissä ja katsoin kämppistäni takaisin turhautuneesti.
Iason ei osannut kysyä kysymyksiä kuten: ”oletko kunnossa”, mutta hänen ei tarvinnutkaan. Hänellä oli pienempi sisar josta hän oli oppinut ottamaan huolta, aivan kuten heidän vanhin sisar otti heistä kahdesta pienemmästä, ja sitä kautta hän oli oppinut tulkitsemaan muiden olotiloja. Jos minulla esimerkiksi oli paha päivä, Iason pyrki omalla käyttäytymisellään saamaan minut taas hymyilemään, jos taas olin väsynyt, niin hän pyrki herättelemään minua. En tiedä tekikö hän sitä huomaamattaan vai tarkoituksella, mutta mitään hän ei ikinä myöntänyt.
Epäilemättä nytkin Iason arvasi, että oloni ei ollut lainkaan parantunut ja että olin viettänyt rattoisia hetkiä vessanpönttöä halaillessa, ja kämppikseni vain huokaisi sulkien oven takanaan. Yritin seurata hänen reagoinnistaan mitä Iason sai minusta selvää vain hetken tuijotuksella, mutta en sillä hetkellä keksinyt mitään ratkaisevaa. Luovutin ihmisten lukemisen ja mätkähdin siitä suoraan sängylleni makaamaan.
”Historia: essee ensi viikolle, aihe Lililtä, maantieto: sivut 190-218, tehtävät sivulta 218, ” Iason luetteli lyhyesti ja väsyneesti, ”pyydän sinulle lisätehtäviä Danielalta.” Daniela Maesmaen opetti terveydenhuoltoa, joka olisi luokkamme kaksi viimeistä tuntia. Se tarkoittaisi turhauttavia yleistietoja sairauksista, jotka saattoivat puhjeta meille täytettyämme viisikymmentä ja niille ennalta ehkäiseviä hoitoja, jotka jokin sakburgilainen lääketehdas oli kehittänyt tylsyyksissään. Kaikki yleissivistävä kuului meidän neljän vuoden opiskeluumme, sillä jonkun mielestä niistä oli hyötyä.
En jaksanut kommentoida, painoin vain kättäni silmilleni pitäen valon poissa häiritsemästä silmiäni. Iason oli kuitenkin päättänyt päivittää minulla kahden edellisen kaksoistunnin tapahtumat.
”Avril tuli lopulta maantiedolle. Istui koko tunnin Nanen vierellä ja oppi näköjään nauramaan.”
”Hmmh, ” kommentoin. Itse asiassa nyt minua ärsytti se, etten ollut paikalla kun uusi oppilas tuli opiskelemaan ensimmäistä kertaa. Olisi ollut hyvä, jos koko luokka olisi tullut hänelle tutuksi samalla.
”Lili tuli sinne myöhässä ja sai huudot itselleen. Oikeastaan hän vain kävi kertomassa historian esseen aiheet ja lähti sitten pois. Niin, kyllä hän selviää tällaisista poissaoloista, mutta odotahan kun minä olen minuutinkin myöhässä. Vanhemmille heti soitto ja vihainen puhelu perään: ’Miksi et ollut tänään tunnilla! Sinun täytyy opiskella, Iason Noah King, tai muuten häät perinnöttömäksi!’, jäisinkin, niin eivät voisi enää minua uhkailla.”
Kuulin kuinka Iasonin askeleet kulkivat minun sänkyni päähän ja pysähtyivät hetkeksi siihen.
”Ne mummot olivat selvästi myrkyttäneet ne keksit, ” hän irvaili, mutta äänessä ei ollut samanlaista piikittelyä kuin oikeassa vitsissä, ”jos kuolet, käy ensin ilmoittamassa siitä rehtorille. Minua ei huvita siirtää ruhoasi alakertaan.”
”Haha, ” tuhahdin väsyneesti, ”ala jo painua siitä.” Olin jo hetken varma, että Iason ei toteuttaisi käskyäni, mutta päinvastoin hän lähtikin huoneesta sanomatta mitään. Jäin jälleen yksin yksinäisyyteeni kärsimään. Vatsassani ei ollut enää mitään mitä oksentaa ulos, ja toivoin sen edes jollain lailla rauhoittavan oloani. Jyskytyksestä otsalohkossani ei kuitenkaan päästy eroon vierailemalla herra pöntön luona, ja ainoa järkevä keinoni oli ummistaa silmiä ja yrittää vaikka sitten pyörtyä niin kuin aiemminkin. Nukahtaminen toisaalta kuulosta herkullisemmalta vaihtoehdolta ja toivoinkin sen tapahtuvan pian.
Kumpi lie olikaan ehtinyt kahden tunnin aikana tapahtua, niin siitä piti kuitenkin herätä. Se taas tapahtui siihen, että havaitsin jonkun olevan sänkyni jalkopäässä. Kaivauduin tyynyn alta ärtyneenä ja katsoin ties kuinka murhaavasti henkilöä, joka oli minut rauhoittavasta unestani ylös ajanut.
Nanette naputteli jalkaansa lattiaan ja katseli minua pää vasemmalle sivulle kallistuneena, jotta hän näki varmasti minut molemmilla silmillään sivuotsahiustensa alta.
”Iason sanoi sinua kuolleeksi, ” hän kertoi suoraan.
”Oveen pitää hankkia lukko, ” minä huokaisin. Hymy kävi Naneten huulilla, mutta sitten hän meni asiaansa.
”Lili ja minä viemme Avrilin ulos. Iason jäi G:n jätkien kanssa alas, Yarrow haettiin kotiin. Tuletko sinä mukaan, vai jäätkö muumioitumaan?”
Tämä olisi ollut päivän viimeinen tilaisuuteni tutustua Avril Privetteen, mutta menin takaisin tyynyn alle.
”Voitteko etsiä minulle lukkoja kun olette kaupungilla? Tai vaikka sellaisen sairaalasermin, jolla saisin erotettua koko tämän osan huoneestani itselleni?”
”Muumioitumaan siis, ” Nanette selvensi ääneen ja taputti minua ilkeästi varpaille, ”nähdään huomenna jos olet kunnossa.”
Joskus parin viikon jälkeen tuli harkittua, että olisiko mukaan menemiseni muuttanut mitään. Siitä olisi mennyt kuukausi niin olisin osannut antaa vastauksen: Ei.
* * *
Seuraava aamu ei tuonut minkäänlaisia lisäyksiä normaaliin aamutarinaan. Heräsin tavanomaiseen aikaan täysin tavanomaisesti ja paha olokin olo kaikonnut. Aivan normaalisti Iason heräsi jälkeeni ja Yarrow toi meille aamupalaa. Mikään ei sujunut siihen mennessä eri lailla kuin mikään toinenkaan aamu.
Kaikki alkoi tuntua erilaiselta vasta, kun olimme kolmistaan löytäneet luokan eteen. Ensiksikin oli hämmentävä löytää kaikki ryhmämme tytöt ajoissa paikalta, toisekseen olin jo ehtinyt unohtaa niitä olevan kolme. Nanette nojasi suurin piirtein samana kohtaan seinää mihin hän nojasi eilenkin, ja hänen vierellään Lili kertoi jotain kummallista tarinaa yhtä innoissaan kuin aina. Avril Privette taas seisoi molempia vastapäätä, selkä käännettynä meidän poikien tulosuuntaan. Kuulin hänen nauravan jollekin Lilin jutulle ja tunnistin hänen äänensä eilisen perusteella. Se ei ollut kirkas tai korvaan iskevä, vaan päinvastoin naiselle matala ja jopa yskäisen kuuloinen.
”Hei, ” tervehdin tyttöjä saapuessamme heidän kohdalleen.
”Hah, Jerry, et usko mitä eilen kaupungilla tapahtui, sinun olisi niin pitänyt olla siellä, ” Lili aloitti äsken kertomansa tarinan uudelleen, selittäen sen tällä kertaa meille. Kuuntelimme tarinaa hymyillen ja nauraen oikeissa kohdissa, mutta jostain syystä keskittymiseni oli takertunut Avriliin, joka seisoi yhä edessäni selkä minuun päin. Samalla hetkellä kun olin ilmoittanut saapumisestamme, hän oli vain jähmettynyt paikallensa. Hän ei kääntynyt tervehtimään meitä ja hänen naurunsakin oli heti loppunut. Oliko Avril säikähtänyt?
Lilin tarina eilisestä kesti vain hetken, mutta jostain syystä meidän tulomme huomioimatta jättänyt Avril lähti pois piiristämme edes katsomatta suuntaamme. Hän käveli pari huoneen päähän katsomaan jotain seinälle nostettua taulua ja jäi itsepäisesti kädet puuskassa tuijottamaan sitä. Katsoin vähän aikaa hänen peräänsä hämmentyneenä ja käänsin sitten huolestuneena katseeni Nanetteen, joka ei ollut siinä vaiheessa puhumassa.
”Olemmeko tehneet jotain väärin, ” kysyin tytöltä osoittaen samalla Avrilin suuntaan. Nanette kurkisti osoittamaani henkilöä ja pudisti sitten päätään.
”Tuskin. Eiköhän kyseessä ole vain alun ujoutta. Kyllä hän vielä uskaltaa tulla porukkaan, ” hänen äänestään puuttui varmuus, mutta selityksenä se kävi ja sain syyn keskittyä johonkin muuhun. Aikaahan olisi yhä, Avril tutustuisi meihin pakostakin vielä tämän päivän aikana.
Keskipäivän ruokailuun mennessä se alkoi jo tuntua typerältä ajatukselta.
Ruokasali oli alakerroksessa ja sinne mahtui helposti koko koulun 300 oppilasta, jotka tulivat paikalle vähän milloin sattui. Salin katto oli pelottavan korkealla epämääräisistä syistä ja salin jokainen pöytä oli pyöreä, noin kuusi ihmistä mahtui sopivasti sen ympärille. Koska luokkaryhmät olivat niin tiiviitä ja vakaantuneita, monet jotka söivät ruokalassa, söivät oman ryhmänsä kanssa. Tämän takia jokaiselle luokalle oli kehittynyt oma pöytä, jonka muut ryhmät tunnistivat olevan jonkun toisen eikä kukaan sen takia mennyt sen ääreen istumaan välttääkseen yhteenottoja. Vaikka sinä päivänä satuimme tulemaan hieman myöhässä paikalle, oli ”oma pöytämme” vapaana niin kuin aina.
Sen päivän ruuaksi oli valmistettu jonkinlaisessa valkoisessa maustekastikkeessa tarjoiltavaa paistettua kalaa. Koska vanhempamme olivat maksaneet meidät tähän kouluun, oli korkeaan hintaan kuulunut myös ruuan hinta ja sen takia ruuan taso olikin korkealla. Valittajia oli harvoin, sillä jokainen löysi aina jotain mistä piti. Ja jos ei pitänyt, niin sai luvan painua kaupungille tai kärsiä nälästä. Vaihtoehtoja oli, kenenkään ei tarvinnut kärsiä seuraavaa kuutta tuntia nälässä. Tuntien välissä olevien taukojenkin aikana ehti metsästää jotain syötävää, jälleen mennen joko kaupungille tai tullen alakertaan, jossa tarjoiltiin jonkinlaista välipalaa, harvahan jaksoi niin pitkää aikaa ilman ruokaa.
Jokainen joutui kantamaan omat ruokansa pöytään puisella tarjottimella ja siinähän me olimme kohta koko luokka miinus Lili ja Avril. Kukaan ei osannut keskittyä puuttuvaan kaksikkoon, sillä Iasonin ja Naneten kinastelu oli paljon kiinnostavampaa. Yksinkertaisesti he olivat riitaantuneet siitä, että Iason muka oli ottanut liikaa ruokaa. Luulin koko jutun alkaneen vain vitsistä, joka vain eteni pidemmälle.
Oli melkein turha sanoakaan, mutta heti kun Lili ja Avril astuivat sisään ruokasaliin, minun katseeni kiinnittyi heihin. Nanette ja Iason saivat sen aikaa ihan vapaasti puhua asiasta: ”Koska se on jo maksettu niin minkä takia en voisi syödä sitä niin paljon kuin haluan”, kun minä seurasin luokan viimeisen kaksikon menemistä. Lili otti ruuan ensimmäisenä ja kipitti lyhyillä askelillaan koko huoneen poikki pöytämme ääreen. Hän istui vierelleni ja huahti.
”Anteeksi, tullaan vähän myöhässä, ” Lili kertoi asetellessaan samalla tarjottimellaan olevia esineitä siistimmin, ”Winstead-”
”Tohtori!” Huomautti Iason ihan piruuttaan kesken taistelun. Lili katsoi luokkalaistaan todella pitkään kummastuneena.
”… Tohtori… Winstead siis tuli vastaan käytävällä ja piti puhuttelun eilisestä. Sanoi, että selvisin tästä tilanteesta vain onnistuneella kokeella. Yritti kyllä saata selville, että mistä minä olin muka luntannut. Mikä siinä on, että jos saa täydet pisteet kokeesta niin heti syytetään lunttaamisesta, ” Lili naurahti ja kaivoi taskustaan pussillisen Yarrowin äidin työpaikalta saatuja makeisia joita hän söisi ruuan puitteessa.
”Ei se ole oikea ongelma, ” Iason tuhahti osoittaessaan Liliä haarukallaan, ”minua on syytetty lunttaamisesta joka kerta kun saan pisteitä yli puolenvälin.”
”Ja vain silloin jäit oikeasti kiinni kun olit kopioinut sanasta sanaan minulta, ” huomautin.
”Jotainhan niistä pitää oppia, ” Iason nojautui taakse ja avasi käsillään mielikuvitusnäytön ylleen, ”Älä kopioi Jerryltä, jos kopioit niin muista muokata lauseita.”
”Miksi te kaksi ette vain voi opiskella, ” Nanette toimi jälleen ainoa järkemme äänenä.
”Koska kyllä sinä tiedät, ” Iason kertoi, ”minua ei kiinnosta olla täällä. Tätä paikkaa sanotaan yleissivistäväksi, mutta oikeasti ainoat yleissivistävät oppiaineet ovat murteet.”
Tässä vaiheessa oli varmaan hyödyllistä huomauttaa, että jokaisella saarella puhuttiin samaa kieltä, mutta murteet vaihtuivat meren yli mennessä. Esimerkiksi visbyläiset laittoivat jokaiseen haluamaansa väliin i:n ja niin edelleen.
”Toisekseen opettajilla on aivan sama miten me opimme heidän
tunneillaan. He tekevät työnsä ja näyttäytyvät tunniksi luokan eteen, saaden
siitä sitten palkkansa, joka on muutenkin epämääräisen korkeana. Viimeiseksi,
loppukokeissa saa käydä tekemässä valitsemansa aineet. Jos et vieläkään satu
tietämään, minä en aio tuhlata sitä minulle itselleni turhiin aiheisiin kuten
kemiaan ja fysiikkaan, vaan keskityn mieluummin murteisiin joista minulle on
oikeasti hyötyä tulevaisuudessani, sillä en aio jäädä tunkkaisiin labroihin
vaan minä haluan toimimaan ihmisten kanssa. Olenko selittänyt itseni tarpeeksi
selvästi?” Iason kertoi vakaumuksella, jota hänestä ei aina irronnut. Hän sai
selityksellään Naneten hiljaiseksi.
”Joten, Nane. Mikä sinusta tulee isona? Mihin sinä tarvitset Winsteadin, tohtori Winsteadin opetuksia?” Hän jatkoi ivallisesti. Nanette nielaisi ruokansa, jota oli jauhanut jo hyvän aikaa ja kertoi oman tulevaisuutensa haaveilevalla äänellä.
”Isoisäni omisti korjaamon, ja se on nyt siirtynyt serkulleni. Olen istunut siellä auttamassa pienestä lähtien, ja serkkuni on luvannut minulle työpaikan sieltä, ” hänen katseensa tarttui jonnekin kaukaisuuteen eikä Nanetesta kuulunut hetkeen mitään. Iason näytti siltä, että hän olisi halunnut vielä kuulla jotain kommenttia opiskeluun, mutta minä pääsin keskeyttämään kaiken keskustelun pöydästä huomatessani yhden pienen epäkohdan.
”Lili, mihin jätit Avrilin?” Tietenkin se olin minä kuka huomasi tämän. Kukapa muukaan… Lili säpsähti hereille ja katsoi äkkiä ympärilleen. Avril oli tullut hänen perässään, sen minäkin olin huomannut, mutta nyt koko tyttö oli kadonnut.
”Tuolla…” Lili vastasi kysyvällä äänellä ja osoitti jonnekin taakseni. Käännyin ympäri, ja pienen etsimisen jälkeen löysin luokkamme uuden oppilaan aivan toiselta puolelta ruokalaa. Hän istui siellä yksinäisenä tyhjän pöydän äärellä, selkä kääntyneenä meihin.
”Eikö hän huomannutkaan meitä?” Yarrow kysyi.
”En tiedä, mutta ei hän yksin voi jäädä!” Lili puuskahti, nappasi tarjottimensa ja kipitteli verkkaasti Avrilin luokse.
”Pitäisikö meidänkin mennä?” Yarrow kysyi hetken päästä. Pompin hetken aikaa itsekseni kahden vaihtoehdon välillä. Toisaalta tahdoin tutustua Avriliin, mutta toisaalta minua alkoi hermostuttaa se selvä asia, että hän vältteli meitä.
”Olkoot, ” Iason murahti ja keskittyi kalaansa, ”pysykööt omassa seurassa jos haluaa.”
Tietenkin minun piti tehdä aivan toisinpäin kuin Iason sanoi. Mitään kommentoimatta otin oman tarjottimeni ja siirryin itsekin toiselle puolelle.
”Olisitte nyt tulleet molemmat samaan pöytään~!” Ilmoitin iloisella äänellä (niin ainakin se minulle itselleni kuulosti), kun pääsin Avrilin ja Lilin pöydän ääreen. Otin itselleni paikan Lilin vierestä ja huomasin heti tutun reaktion Avrilissa: Hän oli jälleen jähmettynyt paikallensa ja kääntänyt heti katseensa jonnekin muualle kuin sinne missä minä olin.
”Meinattiinkin, ” Lili sanoi jälleen yhtä reippaasti kuin aina, ”mutta niin siis, mitä olit sanomassa?” Hän kysyi Avrililtä. Käänsin katseeni vastapäätäni olevaan tyttöön, joka katsoi puolestaan aivan lyhyen hetken Liliin kasvoillaan tappavanvakava ilme.
”Että mielestäni tämä kala on pahaa, nähdään luokassa.” Hän tiuskaisi, otti tarjottimensa ja häipyi paikalta. Jäimme Lilin kanssa vain tuijottamaan hänen peräänsä.
”Mitä… Juuri tapahtui?” Lili ihmetteli.
Minua ei enää ihmetyttänyt. Nyt minulle alkoi jo olla selvää ketä tässä välteltiin. Minua. Tunteeni heittivät noppaa hetken ja yrittivät päättää mikä tunne tulisi päällimmäisenä, ja kohta muiden tunteiden joukosta alkoi kohota ärtymys mukanaan kysymys: ”Miksi?” Mitä minä muka olin ehtinyt tehdä ihmiselle, jonka olin tietänyt olevan olemassa aika tarkkaan yhden päivän.
Kysymys ja vastauksen puute vaivasi minua koko lopun viikkoa. Yritin jatkuvasti korjata tilannetta tai ainakin selvittää sitä omalla käytökselläni: Lyöttäydyin tyttöjen mukaan kaupungille mennessä, pyrin olemaan aina samassa porukassa missä Avrilkin ja pariin kertaan yritin jopa puhua hänelle. Jostain syystä hän kuitenkin koko viikon ajan kääntyi pois luotani, jätti vastaamatta kysymyksiini ja sulki minut kokonaan ulos maailmastaan.
Minun kaltaiselle henkilölle se oli hirveää. Vielä hirveämpää kuitenkin oli, ettei koko muu luokka tuntunut enää ensimmäisen päivän jälkeen huomaavan sitä lainkaan. Kaikki muut alkoivat jo tulla tämän uuden oppilaan kanssa juttuun: Lilistä ja Avrilistä ehti jossain välissä muokkautua ehkäpä jopa parhaat ystävykset, Nanette auttoi häntä tutustumaan muihinkin luokkiin ja Iasonkin alkoi muokata alkukäsitystään positiivisemmaksi. Ainoa, jonka en huomannut lisäkseni pärjäävän jollain lailla viikon kuluttua Avrilin kanssa oli Yarrow, mutta Yarrow oli aina Yarrow eikä hänestä saanutkaan ikinä mitään selvää. Aloin oikeasti huolestua ryhmästämme kun seuraavan kuluvan viikon aikana minä ja Yarrow menimme aivan kahdestaan syömään kaupungille.
Kyse ei voinut olla ujoudesta, sillä alkoi olla täysin selvää, ettei Avril ollut ujo. Hän oli oikeasti aivan yhtä puhelias kesken tunnin kuin Lilikin, ja heillä kahdella kuulostikin olevan aivan jotain omaa hauskaa tuntisin, johon me muut emme edes kuuluneet. Ainoa, jonka jälkeen hän ei jostain syystä kommentoinutkaan mitään keskustelussa, olin minä. Joskus nimittäin vaikkapa Iason saattoi kuvitella sanoneensa opettajalle jotain hauskaa ja Avril kommentoi siihen päälle sitten jotain näsäviisasta. Minä taas kykenin sanomaan opettajalle ihan mitä halusin, mutta hän oli jopa näytteli, ettei ollut kuullut mitään.
Ehkä oli ihan hyväkin olla välillä ihan vain Yarrowin kanssa. Suoraan sanottuna minua ärsytti se, että kukaan kolmesta edellä mainitusta ei osannut enää lainkaan keskittyä minuun edes alimmalla tasolla. Aivan kuin kaikkia olisi alkanut yllättäen kiinnostaa vain Avril ja mitä Avril sanoi. Olin saanut todettua Iasonille huolestumiseni luokan yhteishengestä, mutta hän oli vain nauranut minulle ja väittänyt minua mustasukkaiseksi uutta oppilasta kohtaan joka sai kaiken huomion. Väärin, sillä enhän minä ikinä saanut mitään huomiota. Olin kuin pelkkä rivikäyttäjä Iasoniin ja Liliin verrattuna, joten mitä minä muka tässä menetin?
Antoi niiden kolmen pyöriskellä Avrilin ympärillä aivan niin paljon kuin he itse halusivat, minä sen sijaan nautin ahdistavasta hiljaisuudesta Yarrowin kanssa.
Huokaus.
Karamellin värinen kokoushuone tuntui jopa ahdistavan tylsältä ilman Iasonia huutamassa vastapäätä. Olimme molemmat, minä ja Yarrow, unohtuneet täysin omiin ajatuksiimme, eikä ainakaan toistaiseksi kumpikaan tuntenut tarvetta puhumiselle. Lopulta minua alkoi ahdistaa koko oma tilanteeni ja myös ympärillä vallitseva täydellinen hiljaisuus, vaikka heti oven ulkopuolella olikin täysin kiireinen päivä menossa. Niinpä minä rikoin hiljaisuuden palaten aiheeseen, jonka olimme käsitelleet muiden kanssa viikkoa aikaisemmin.
”Yarrow, ” hiljaisuuden rikkominen tuntui sinä päivänä jokseenkin hankalalta, ”mikä sinusta tulee isona?” Kysymys oli kummallinen, mutta pöydän toisessa päässä istuva ruskeahiuksinen poika sai sillä hetkeksi mietittävää. Lopulta hän myös vastasi, eikä vain yhdessä sanalla niin kuin olin olettanut.
”Tutkija… Historiantutkija. Vuorikiipeilijä. Historiantutkijavuorikiipeilijä. Aion löytää ensimmäisenä jumalatar Beadinen linnan rauniot.”
Minulta meni hetki sulatellessa kuulemaani ja siitä sulautuessani huomasin suuni loksahtaneen auki.
”Todellako? Miksi?” Kysyin hämmästyneenä. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässään Yarrow ryhdistäytyi ja lähti kertomaan asiasta, jolla oli oikeasti jotain merkitystä hänelle.
”Sinä tuskin tiedät mitään jumalatar Beadinen taruista, joten minun on aivan turha-”
”En, mutta kerro vain, ” minä estin ”minua kiinnostaa kuulla.” Yarrow katsoi minua hämmentyneesti ja päätti aloittaa aivan alusta.
”Jumalatar Beadine oli yksi maailman mukana syntyneistä kaiken hallitsijoista ja hän oli viimeinen jumalhenkilö joka oli vielä elossa ennen kuin ihmiskunta tuhoutui ensimmäistä kertaa. Ikinä elämänsä aikana hän ei puuttunut ihmisten elämiin vaan hän mieluummin liikkui heidän joukossaan aivan kuten kuka tahansa toinen olento. Muut jumalat tuhlasivat aikaansa juhlien ja sotien keskenään, mutta Beadine piti ihmisiä kaltaisenaan. Hänen kerrottiin asuvan korkean vuoren rinteellä linnassa, jota ympäröi ikuinen kesä korkeudesta huolimatta. Jokainen eksynyt sai majoittua hänen linnassaan yli yön jos tahtoi.”
”Eräänä päivänä kun muut jumalat olivat jo tuhonneet toisensa, eräs jumalaton mies nousi kapinaan Beadinea vastaan ja pakotti tämän pakoon linnastaan. Jumalatar piiloutui ihmiskunnalta, joka hitaasti alkoi kääntyä häntä vastaan miehen johdatuksen mukana. Tuli kuitenkin vaihe, jolloin hän luopui pakenemisestaan ja paljasti olemassaolonsa uudelleen ihmisille. Tällä välin häntä vastaan noussut mies oli jo ehtinyt nousta koko maan valtaan ja hän oli nimennyt itsensä ensimmäiseksi kuninkaaksi Beadinen valtaistuimella. Jumalattaren tultua esille maanpaostaan tämä kuningas käski alamaisiaan tuomaan tämän itselleen, jotta kuningas saisi vallattua itselleen jumalattaren voimat.”
”Niin kävikin. Jumalatar Beadinen voimat jakautuivat kuninkaan kanssa ja miehestä tuli melkein jumalten kaltainen. Sillä voimalla hän olisi saanut valtaansa myös muut maat ja kansat. Toisin kuitenkin kävi, eikä ihmisruumis kyennyt pitelemään jumalten voimia sisällään ja mies katosi maan päältä. Jumalatar Beadine omat voimansa kaikkien ihmisten kanssa, jotka olivat nousseet häntä vastaan saavuttaakseen viimeisen kostonsa. Tämän jälkeen hän istui takaisin valtaistuimelleen sen ainoana omistajana ja jäi katsomaan viereltä, miten ihmiskunta, jonka taitamattomiin käsiin oli annettu voima tuhota itsensä, alkoi hiljalleen horjuttaa omaa maatansa. Jumalten voimia käyttäneet ihmiset tuhosivat toinen toisensa, ystävä kääntyi ystävää vastaan, aivan kuten jumalat olivat tehneet itselleen vuosisatoja aiemmin. Ne, jotka kieltäytyivät käyttämästä jumalattaren julmaa lahjaa, pelastuivat tuholta ja saivat jatkaa elämäänsä uudessa valtakunnassa.”
”Nykyään yhä kerrotaan, että jumalatar Beadinen linna odottaa yhä korkeuksissa ihmiskunnan viimeistä tuhoa. Ja minä haluan löytää sen ja jumalattaren sieltä yhä istumasta ja odottamasta.” Yarrow kertoi. Osasin vain räpytellä silmiäni.
”Uskotko sinä todella tuohon kaikkeen?” Ihmettelin. Yarrow nyökkäsi hitaasti.
”Mielestäni Lili todisti tämän kaiken todeksi viime viikolla, ” hän väitti. Katsoin häntä kysyvästi ja hän jatkoi tarinaansa.
”Muistatko kun hän puhui niistä ’elementeistä’? Kirjoituksissa on jatkuvasti mainintoja ihmisistä, jotka tuosta vain kykenivät nostattaa tulvia tai polttaa kyliä altaan. Mitä jos nämä Lilin ’elementit’ ovatkin jumalatar Beadinen viimeinen lahja ihmiskunnalle ennen vaipumistaan uneensa? Jospa meissä jokaisessa on sisällämme voima muuttaa maailmaamme, mutta olemme vain unohtaneet miten se toimii. Ehkäpä jokin vuosi joku vielä oppii jälleen käyttämään omaa voimaansa ja kuka ties, maailma tuhoutuu jälleen.”
Jostain syystä mieleeni tupsahti vanhan saarnaajaukon ääni ja varoitukset, sekä oma kiinnostukseni menneiden aikojen vuodenaikojen kuningattariin.
”Nyt minun pitää ihan kysyä omasta kiinnostuksestani, että liittyvätkö vuodenaikojen kuningattaret jollain lailla tähän elementtisotkuun?”
”Prinsessat.”
”… Mitä?”
”Vuodenaikojen prinsessat. Ei kuningattaret. Yleinen väärinuskomus. Kuningattaria ei voi olla valtakunnassa kuin yksi. Mutta kyllä, jollain lailla vuodenaikojen prinsessat liittyvät jumalatar Beadineen. Heidän kuningaskuntansa perustettiin sekasortoisen ajan keskelle, jolloin jumalattaren lahja alkoi jo unohtua ja ihmiskunta tarvitsi uutta hallitsijaa. Uusia maita oli siihen aikaan neljä: Talvi, Kesä, Kevät ja Syksy. Kerrotaan, että esimerkiksi siellä missä esimerkiksi Syksy hallitsi, siellä kevät kuoli joka päivä ja ikuisesti siirryttiin lähemmäs talvea, mutta tippuvat lehdet eivät ikinä loppuneet eikä lumi ikinä tullut. Eikö se kuulosta jonkinlaisen jumalallisen voiman hallinnalta?”
”Epäilen, että jokainen neljästä prinsessasta sai itselleen syntyessään voiman hallita omaa vuodenaikaansa. Kirjoitusten mukaan oli tärkeää, että kuninkaalliselle perheelle syntyi tasan neljä lasta, joista vain yksi sai astua aviolle ja hänestä tulisi seuraava hallitsija seuraavan prinsessan aikuistumiseen asti, jolloin valittiin uusi vuodenaika hallitsemaan muita.”
”Vai niin, ” huoahdin nojautuessani pois pöydän ääreltä, ”ja mihin tämä täydellinen valtakunta sitten tuhoutui?” Jotenkin oletin tähän väliin tulevan pitkän tauon kun Yarrow olisi joutunut miettimään jonkun keksityn vastauksen. Pitkää taukoa ei kuitenkaan tullut, vaan vastaus tuli aivan suoraan.
”Sotaan, ” hän kertoi, ”sotaan, joka nostatti veden pinnan. Tiesitkö, että Kevään valtakunta on löydetty meren pohjasta?”
Nielaisin sillä hetkellä ilmaa väärään kurkkuuni ja jouduin yskimään järkytystäni pois. Yarrow näki hyvän tilaisuuden pitää pienen tauon, ja jatkaa siitä sitten suoraan.
”Se on Minyan ja Goan välisessä meressä. Vuosisadat ovat jättäneet paikalle vain umpeen kasvaneita raunioita, mutta isäni on siellä tälläkin hetkellä sukeltamassa todisteita valtakunnan olemassaolosta ylös.”
”Oikeastiko?” Yritin yhä selvitä aikaisemmasta tiedosta.
”Oikeasti. Mekin asumme tällä hetkellä entisen valtakunnan jäännöksillä.”
”Mitä?”
Yarrow otti aikaa vastatakseen tähän kysymykseen ja nousi sen ajan ottamisen takia ylös tuoliltaan, luisuen sitten lattian poikki huoneen ainoalle ikkunalle, josta paistoi sisään talvinen lumihanki.
”Ehkä tuhat vuotta sitten taivaanamme olisi ollut monta kilometriä lunta ja jäätä, joka pidätteli lämpöä sisällään. Yllämme jatkuisi ikuinen talvi ja meitä turvassa pitäisi Talven hallitsija, jolla oli ylivoimainen ase sille päivälle jos sota vuodenaikojen välillä syttyisi.”
Osasin vain tuijottaa miten luokkani hiljaisin henkilö kertoi täydestä sydämestään tarinaa menneisyydestämme, jota yksikään historiankirja ei osannut selvästi oikein. Minusta alkoi tuntua, että meiltä jopa pimitettiin totuutta jos se oli avoin jollekin niin Yarrowmaiselle kuin Yarrow.
”Sodan tultua vesi nousi ja muut kansat katosivat. Tiedätkö mistä se johtui?” Yarrow kysyi minulta. Pudistin päätäni täydellisen hämmentyneenä hänen tarinastaan. Oikeastaanhan tiesin, sillä sitä oli opetettu meille aina: Veden pinta oli noussut taivaalta tipahtaneen taivaankappaleen jälkeen niin radikaalisti, että ihmiskunnan oli pitänyt paeta vuorille. Tämä kuului ihan perusopetussuunnitelmaamme, se oli tieteellinen totuus.
”Jäänä olleesta lumesta. Kun se suli, vedenpinta nousi ja kadotti kaiken alleen.” Yarrow täydensi tarinansa. Mieleni, johon oli pakotettu tieto taivaankappaleesta, pisti vastaan, ja naurahdin tälle kaikelle tiedolle ajattelematta lainkaan Yarrowin tunteita.
”Oletko muka aivan tosissasi, että tässä meidän päämme päällä olisi muka voinut olla kasa jäätä, joka oli vain yllättäen sulanut? No, miksi vesi ei täyttänyt ensin laaksoa?”
”Viimeistä en osaa selittää, ” Yarrow huokaisi surkeana, ”sen takia haluan löytää Beadinen linnan. Uskon, että sieltä löytyy ratkaisu kaikkiin kysymyksiin. Mutta kyseessä ei ollut vain kasasta jäätä. Koko Startfordin alueen kattona oli jäälinnake. Se oli monen kilometrin korkuinen. Mieti kuinka paljon vettä jo pelkästään yhdessä purossa virtaa. Startford on ympärysmitaltaan 38 kilometriä suuntaansa. Jos siihen lisätään vielä kymmenen kilometriä jäätä ja yllättäen se kaikki vain lisätään mereen. Pinta nousee koko maailmassa yli sen verran kuin olisi tarvetta hukuttamaan 80% pinnalla olevasta maasta!”
”Onko jään olemassaololle minkäänlaisia nykypäivän todisteita?” Irvailin, kun yritin epätoivoissani etsiä Yarrowin tarinasta jotain heikkoa kohtaa. En tainnut silläkään kertaa osua oikeaan kysymykseen, sillä hymy vain levisi haastateltavani huulille. Se oli jokseenkin karmivaa.
”Kaikki Startfordin vuoret ovat täynnä merkkejä siitä, että jokin on pusertanut niitä, mutta vain laakson puolella. Jää on ollut siinä ja levinnyt pakottaen vuoria kasaan.” Sillä hetkellä Yarrow nojasi pöytään molemmilla käsillä ja katsoi minua suoraan silmiini kuin vakuuttaen minua tästä asiasta. Huokaisin, ristin käteni pöydälle ja yritin puhua järkevällä äänellä.
”Jos merkit ovat näin selviä, ” sanoin rauhallisesti ja järkeilevästi, ”niin miksi opiskelemme valheita koulussa?”
”Koska joku on päättänyt niin, ” Yarrow matki rauhallisuuttani, ”joku ohjelmoi sitä mitä meille opetetaan. Aivan kuin olisi jotain, mitä meidän ei haluta tietävän. Aivan sama kuin jumalattaren lahjan kanssa, joku on salaliitossa normaaleja ihmisiä kohtaan. Tiedätkö kuinka monta ihmistä katoaa sen jälkeen kun heidän raportoidaan tehneen jotain yliluonnollista?”
”En?”
”Kymmeniä vuodessa. [i]Kymmeniä[/i] ihmisiä katoaa vain jonkin suuren salaisuuden takia.”
”Jos olet kerran noin viisas, ” tuhahdin, ”niin mikä on tämä suuri salaisuus?”
”Mistä minä sen tiedän. Se on salaisuus. Ehkä jokin taho haluaa pitää jumalattaren lahjan piilossa ihmisiltä, ettemme tuhoaisi toisiamme. Kuka sen tietää?”
Yarrow oli tosissaan. Hän oli täysin tosissaan. Tämä oli maailma jossa hän eli joka päivä palatessaan kotiin, tämä oli hänen todellisuutensa. Eikä minusta enää ollut sitä vastustamaan kaikkien hänen kertomien faktojensa jälkeen. Oliko totta, että meille opetettiin vääriä asioita koulussa, ettemme vahingossa tappaisi toisiamme. Tai, ehkä ei niin vahingossa…
Käteni valui pöydän alle automaattisesti ja laskeutui sytyttimeni päälle. Voisiko tämä kaikki todella olla totta, kaikki Lilin kertomasta Yarrowin kertomaan? Jos olisi, niin silloin minulla olisi oikeasti voima hallita tulta, kuten Lili oli väittänyt. Pystyisinkö todellakin? Olin jo ehtinyt viikon aikana hyväksyä ajatuksen siitä, että tuli todella oli elementtini, sillä sen läsnäololla oli minulle rauhoittava merkitys, mutta… Mutta…
”Entä kivet?” Kysyin aivan jostain käsittämättömästä syystä, kun muistin jälleen Yarrowin tiuskahduksen saarnaajaukolle:
”Joten, Nane. Mikä sinusta tulee isona? Mihin sinä tarvitset Winsteadin, tohtori Winsteadin opetuksia?” Hän jatkoi ivallisesti. Nanette nielaisi ruokansa, jota oli jauhanut jo hyvän aikaa ja kertoi oman tulevaisuutensa haaveilevalla äänellä.
”Isoisäni omisti korjaamon, ja se on nyt siirtynyt serkulleni. Olen istunut siellä auttamassa pienestä lähtien, ja serkkuni on luvannut minulle työpaikan sieltä, ” hänen katseensa tarttui jonnekin kaukaisuuteen eikä Nanetesta kuulunut hetkeen mitään. Iason näytti siltä, että hän olisi halunnut vielä kuulla jotain kommenttia opiskeluun, mutta minä pääsin keskeyttämään kaiken keskustelun pöydästä huomatessani yhden pienen epäkohdan.
”Lili, mihin jätit Avrilin?” Tietenkin se olin minä kuka huomasi tämän. Kukapa muukaan… Lili säpsähti hereille ja katsoi äkkiä ympärilleen. Avril oli tullut hänen perässään, sen minäkin olin huomannut, mutta nyt koko tyttö oli kadonnut.
”Tuolla…” Lili vastasi kysyvällä äänellä ja osoitti jonnekin taakseni. Käännyin ympäri, ja pienen etsimisen jälkeen löysin luokkamme uuden oppilaan aivan toiselta puolelta ruokalaa. Hän istui siellä yksinäisenä tyhjän pöydän äärellä, selkä kääntyneenä meihin.
”Eikö hän huomannutkaan meitä?” Yarrow kysyi.
”En tiedä, mutta ei hän yksin voi jäädä!” Lili puuskahti, nappasi tarjottimensa ja kipitteli verkkaasti Avrilin luokse.
”Pitäisikö meidänkin mennä?” Yarrow kysyi hetken päästä. Pompin hetken aikaa itsekseni kahden vaihtoehdon välillä. Toisaalta tahdoin tutustua Avriliin, mutta toisaalta minua alkoi hermostuttaa se selvä asia, että hän vältteli meitä.
”Olkoot, ” Iason murahti ja keskittyi kalaansa, ”pysykööt omassa seurassa jos haluaa.”
Tietenkin minun piti tehdä aivan toisinpäin kuin Iason sanoi. Mitään kommentoimatta otin oman tarjottimeni ja siirryin itsekin toiselle puolelle.
”Olisitte nyt tulleet molemmat samaan pöytään~!” Ilmoitin iloisella äänellä (niin ainakin se minulle itselleni kuulosti), kun pääsin Avrilin ja Lilin pöydän ääreen. Otin itselleni paikan Lilin vierestä ja huomasin heti tutun reaktion Avrilissa: Hän oli jälleen jähmettynyt paikallensa ja kääntänyt heti katseensa jonnekin muualle kuin sinne missä minä olin.
”Meinattiinkin, ” Lili sanoi jälleen yhtä reippaasti kuin aina, ”mutta niin siis, mitä olit sanomassa?” Hän kysyi Avrililtä. Käänsin katseeni vastapäätäni olevaan tyttöön, joka katsoi puolestaan aivan lyhyen hetken Liliin kasvoillaan tappavanvakava ilme.
”Että mielestäni tämä kala on pahaa, nähdään luokassa.” Hän tiuskaisi, otti tarjottimensa ja häipyi paikalta. Jäimme Lilin kanssa vain tuijottamaan hänen peräänsä.
”Mitä… Juuri tapahtui?” Lili ihmetteli.
Minua ei enää ihmetyttänyt. Nyt minulle alkoi jo olla selvää ketä tässä välteltiin. Minua. Tunteeni heittivät noppaa hetken ja yrittivät päättää mikä tunne tulisi päällimmäisenä, ja kohta muiden tunteiden joukosta alkoi kohota ärtymys mukanaan kysymys: ”Miksi?” Mitä minä muka olin ehtinyt tehdä ihmiselle, jonka olin tietänyt olevan olemassa aika tarkkaan yhden päivän.
Kysymys ja vastauksen puute vaivasi minua koko lopun viikkoa. Yritin jatkuvasti korjata tilannetta tai ainakin selvittää sitä omalla käytökselläni: Lyöttäydyin tyttöjen mukaan kaupungille mennessä, pyrin olemaan aina samassa porukassa missä Avrilkin ja pariin kertaan yritin jopa puhua hänelle. Jostain syystä hän kuitenkin koko viikon ajan kääntyi pois luotani, jätti vastaamatta kysymyksiini ja sulki minut kokonaan ulos maailmastaan.
Minun kaltaiselle henkilölle se oli hirveää. Vielä hirveämpää kuitenkin oli, ettei koko muu luokka tuntunut enää ensimmäisen päivän jälkeen huomaavan sitä lainkaan. Kaikki muut alkoivat jo tulla tämän uuden oppilaan kanssa juttuun: Lilistä ja Avrilistä ehti jossain välissä muokkautua ehkäpä jopa parhaat ystävykset, Nanette auttoi häntä tutustumaan muihinkin luokkiin ja Iasonkin alkoi muokata alkukäsitystään positiivisemmaksi. Ainoa, jonka en huomannut lisäkseni pärjäävän jollain lailla viikon kuluttua Avrilin kanssa oli Yarrow, mutta Yarrow oli aina Yarrow eikä hänestä saanutkaan ikinä mitään selvää. Aloin oikeasti huolestua ryhmästämme kun seuraavan kuluvan viikon aikana minä ja Yarrow menimme aivan kahdestaan syömään kaupungille.
Kyse ei voinut olla ujoudesta, sillä alkoi olla täysin selvää, ettei Avril ollut ujo. Hän oli oikeasti aivan yhtä puhelias kesken tunnin kuin Lilikin, ja heillä kahdella kuulostikin olevan aivan jotain omaa hauskaa tuntisin, johon me muut emme edes kuuluneet. Ainoa, jonka jälkeen hän ei jostain syystä kommentoinutkaan mitään keskustelussa, olin minä. Joskus nimittäin vaikkapa Iason saattoi kuvitella sanoneensa opettajalle jotain hauskaa ja Avril kommentoi siihen päälle sitten jotain näsäviisasta. Minä taas kykenin sanomaan opettajalle ihan mitä halusin, mutta hän oli jopa näytteli, ettei ollut kuullut mitään.
Ehkä oli ihan hyväkin olla välillä ihan vain Yarrowin kanssa. Suoraan sanottuna minua ärsytti se, että kukaan kolmesta edellä mainitusta ei osannut enää lainkaan keskittyä minuun edes alimmalla tasolla. Aivan kuin kaikkia olisi alkanut yllättäen kiinnostaa vain Avril ja mitä Avril sanoi. Olin saanut todettua Iasonille huolestumiseni luokan yhteishengestä, mutta hän oli vain nauranut minulle ja väittänyt minua mustasukkaiseksi uutta oppilasta kohtaan joka sai kaiken huomion. Väärin, sillä enhän minä ikinä saanut mitään huomiota. Olin kuin pelkkä rivikäyttäjä Iasoniin ja Liliin verrattuna, joten mitä minä muka tässä menetin?
Antoi niiden kolmen pyöriskellä Avrilin ympärillä aivan niin paljon kuin he itse halusivat, minä sen sijaan nautin ahdistavasta hiljaisuudesta Yarrowin kanssa.
Huokaus.
Karamellin värinen kokoushuone tuntui jopa ahdistavan tylsältä ilman Iasonia huutamassa vastapäätä. Olimme molemmat, minä ja Yarrow, unohtuneet täysin omiin ajatuksiimme, eikä ainakaan toistaiseksi kumpikaan tuntenut tarvetta puhumiselle. Lopulta minua alkoi ahdistaa koko oma tilanteeni ja myös ympärillä vallitseva täydellinen hiljaisuus, vaikka heti oven ulkopuolella olikin täysin kiireinen päivä menossa. Niinpä minä rikoin hiljaisuuden palaten aiheeseen, jonka olimme käsitelleet muiden kanssa viikkoa aikaisemmin.
”Yarrow, ” hiljaisuuden rikkominen tuntui sinä päivänä jokseenkin hankalalta, ”mikä sinusta tulee isona?” Kysymys oli kummallinen, mutta pöydän toisessa päässä istuva ruskeahiuksinen poika sai sillä hetkeksi mietittävää. Lopulta hän myös vastasi, eikä vain yhdessä sanalla niin kuin olin olettanut.
”Tutkija… Historiantutkija. Vuorikiipeilijä. Historiantutkijavuorikiipeilijä. Aion löytää ensimmäisenä jumalatar Beadinen linnan rauniot.”
Minulta meni hetki sulatellessa kuulemaani ja siitä sulautuessani huomasin suuni loksahtaneen auki.
”Todellako? Miksi?” Kysyin hämmästyneenä. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässään Yarrow ryhdistäytyi ja lähti kertomaan asiasta, jolla oli oikeasti jotain merkitystä hänelle.
”Sinä tuskin tiedät mitään jumalatar Beadinen taruista, joten minun on aivan turha-”
”En, mutta kerro vain, ” minä estin ”minua kiinnostaa kuulla.” Yarrow katsoi minua hämmentyneesti ja päätti aloittaa aivan alusta.
”Jumalatar Beadine oli yksi maailman mukana syntyneistä kaiken hallitsijoista ja hän oli viimeinen jumalhenkilö joka oli vielä elossa ennen kuin ihmiskunta tuhoutui ensimmäistä kertaa. Ikinä elämänsä aikana hän ei puuttunut ihmisten elämiin vaan hän mieluummin liikkui heidän joukossaan aivan kuten kuka tahansa toinen olento. Muut jumalat tuhlasivat aikaansa juhlien ja sotien keskenään, mutta Beadine piti ihmisiä kaltaisenaan. Hänen kerrottiin asuvan korkean vuoren rinteellä linnassa, jota ympäröi ikuinen kesä korkeudesta huolimatta. Jokainen eksynyt sai majoittua hänen linnassaan yli yön jos tahtoi.”
”Eräänä päivänä kun muut jumalat olivat jo tuhonneet toisensa, eräs jumalaton mies nousi kapinaan Beadinea vastaan ja pakotti tämän pakoon linnastaan. Jumalatar piiloutui ihmiskunnalta, joka hitaasti alkoi kääntyä häntä vastaan miehen johdatuksen mukana. Tuli kuitenkin vaihe, jolloin hän luopui pakenemisestaan ja paljasti olemassaolonsa uudelleen ihmisille. Tällä välin häntä vastaan noussut mies oli jo ehtinyt nousta koko maan valtaan ja hän oli nimennyt itsensä ensimmäiseksi kuninkaaksi Beadinen valtaistuimella. Jumalattaren tultua esille maanpaostaan tämä kuningas käski alamaisiaan tuomaan tämän itselleen, jotta kuningas saisi vallattua itselleen jumalattaren voimat.”
”Niin kävikin. Jumalatar Beadinen voimat jakautuivat kuninkaan kanssa ja miehestä tuli melkein jumalten kaltainen. Sillä voimalla hän olisi saanut valtaansa myös muut maat ja kansat. Toisin kuitenkin kävi, eikä ihmisruumis kyennyt pitelemään jumalten voimia sisällään ja mies katosi maan päältä. Jumalatar Beadine omat voimansa kaikkien ihmisten kanssa, jotka olivat nousseet häntä vastaan saavuttaakseen viimeisen kostonsa. Tämän jälkeen hän istui takaisin valtaistuimelleen sen ainoana omistajana ja jäi katsomaan viereltä, miten ihmiskunta, jonka taitamattomiin käsiin oli annettu voima tuhota itsensä, alkoi hiljalleen horjuttaa omaa maatansa. Jumalten voimia käyttäneet ihmiset tuhosivat toinen toisensa, ystävä kääntyi ystävää vastaan, aivan kuten jumalat olivat tehneet itselleen vuosisatoja aiemmin. Ne, jotka kieltäytyivät käyttämästä jumalattaren julmaa lahjaa, pelastuivat tuholta ja saivat jatkaa elämäänsä uudessa valtakunnassa.”
”Nykyään yhä kerrotaan, että jumalatar Beadinen linna odottaa yhä korkeuksissa ihmiskunnan viimeistä tuhoa. Ja minä haluan löytää sen ja jumalattaren sieltä yhä istumasta ja odottamasta.” Yarrow kertoi. Osasin vain räpytellä silmiäni.
”Uskotko sinä todella tuohon kaikkeen?” Ihmettelin. Yarrow nyökkäsi hitaasti.
”Mielestäni Lili todisti tämän kaiken todeksi viime viikolla, ” hän väitti. Katsoin häntä kysyvästi ja hän jatkoi tarinaansa.
”Muistatko kun hän puhui niistä ’elementeistä’? Kirjoituksissa on jatkuvasti mainintoja ihmisistä, jotka tuosta vain kykenivät nostattaa tulvia tai polttaa kyliä altaan. Mitä jos nämä Lilin ’elementit’ ovatkin jumalatar Beadinen viimeinen lahja ihmiskunnalle ennen vaipumistaan uneensa? Jospa meissä jokaisessa on sisällämme voima muuttaa maailmaamme, mutta olemme vain unohtaneet miten se toimii. Ehkäpä jokin vuosi joku vielä oppii jälleen käyttämään omaa voimaansa ja kuka ties, maailma tuhoutuu jälleen.”
Jostain syystä mieleeni tupsahti vanhan saarnaajaukon ääni ja varoitukset, sekä oma kiinnostukseni menneiden aikojen vuodenaikojen kuningattariin.
”Nyt minun pitää ihan kysyä omasta kiinnostuksestani, että liittyvätkö vuodenaikojen kuningattaret jollain lailla tähän elementtisotkuun?”
”Prinsessat.”
”… Mitä?”
”Vuodenaikojen prinsessat. Ei kuningattaret. Yleinen väärinuskomus. Kuningattaria ei voi olla valtakunnassa kuin yksi. Mutta kyllä, jollain lailla vuodenaikojen prinsessat liittyvät jumalatar Beadineen. Heidän kuningaskuntansa perustettiin sekasortoisen ajan keskelle, jolloin jumalattaren lahja alkoi jo unohtua ja ihmiskunta tarvitsi uutta hallitsijaa. Uusia maita oli siihen aikaan neljä: Talvi, Kesä, Kevät ja Syksy. Kerrotaan, että esimerkiksi siellä missä esimerkiksi Syksy hallitsi, siellä kevät kuoli joka päivä ja ikuisesti siirryttiin lähemmäs talvea, mutta tippuvat lehdet eivät ikinä loppuneet eikä lumi ikinä tullut. Eikö se kuulosta jonkinlaisen jumalallisen voiman hallinnalta?”
”Epäilen, että jokainen neljästä prinsessasta sai itselleen syntyessään voiman hallita omaa vuodenaikaansa. Kirjoitusten mukaan oli tärkeää, että kuninkaalliselle perheelle syntyi tasan neljä lasta, joista vain yksi sai astua aviolle ja hänestä tulisi seuraava hallitsija seuraavan prinsessan aikuistumiseen asti, jolloin valittiin uusi vuodenaika hallitsemaan muita.”
”Vai niin, ” huoahdin nojautuessani pois pöydän ääreltä, ”ja mihin tämä täydellinen valtakunta sitten tuhoutui?” Jotenkin oletin tähän väliin tulevan pitkän tauon kun Yarrow olisi joutunut miettimään jonkun keksityn vastauksen. Pitkää taukoa ei kuitenkaan tullut, vaan vastaus tuli aivan suoraan.
”Sotaan, ” hän kertoi, ”sotaan, joka nostatti veden pinnan. Tiesitkö, että Kevään valtakunta on löydetty meren pohjasta?”
Nielaisin sillä hetkellä ilmaa väärään kurkkuuni ja jouduin yskimään järkytystäni pois. Yarrow näki hyvän tilaisuuden pitää pienen tauon, ja jatkaa siitä sitten suoraan.
”Se on Minyan ja Goan välisessä meressä. Vuosisadat ovat jättäneet paikalle vain umpeen kasvaneita raunioita, mutta isäni on siellä tälläkin hetkellä sukeltamassa todisteita valtakunnan olemassaolosta ylös.”
”Oikeastiko?” Yritin yhä selvitä aikaisemmasta tiedosta.
”Oikeasti. Mekin asumme tällä hetkellä entisen valtakunnan jäännöksillä.”
”Mitä?”
Yarrow otti aikaa vastatakseen tähän kysymykseen ja nousi sen ajan ottamisen takia ylös tuoliltaan, luisuen sitten lattian poikki huoneen ainoalle ikkunalle, josta paistoi sisään talvinen lumihanki.
”Ehkä tuhat vuotta sitten taivaanamme olisi ollut monta kilometriä lunta ja jäätä, joka pidätteli lämpöä sisällään. Yllämme jatkuisi ikuinen talvi ja meitä turvassa pitäisi Talven hallitsija, jolla oli ylivoimainen ase sille päivälle jos sota vuodenaikojen välillä syttyisi.”
Osasin vain tuijottaa miten luokkani hiljaisin henkilö kertoi täydestä sydämestään tarinaa menneisyydestämme, jota yksikään historiankirja ei osannut selvästi oikein. Minusta alkoi tuntua, että meiltä jopa pimitettiin totuutta jos se oli avoin jollekin niin Yarrowmaiselle kuin Yarrow.
”Sodan tultua vesi nousi ja muut kansat katosivat. Tiedätkö mistä se johtui?” Yarrow kysyi minulta. Pudistin päätäni täydellisen hämmentyneenä hänen tarinastaan. Oikeastaanhan tiesin, sillä sitä oli opetettu meille aina: Veden pinta oli noussut taivaalta tipahtaneen taivaankappaleen jälkeen niin radikaalisti, että ihmiskunnan oli pitänyt paeta vuorille. Tämä kuului ihan perusopetussuunnitelmaamme, se oli tieteellinen totuus.
”Jäänä olleesta lumesta. Kun se suli, vedenpinta nousi ja kadotti kaiken alleen.” Yarrow täydensi tarinansa. Mieleni, johon oli pakotettu tieto taivaankappaleesta, pisti vastaan, ja naurahdin tälle kaikelle tiedolle ajattelematta lainkaan Yarrowin tunteita.
”Oletko muka aivan tosissasi, että tässä meidän päämme päällä olisi muka voinut olla kasa jäätä, joka oli vain yllättäen sulanut? No, miksi vesi ei täyttänyt ensin laaksoa?”
”Viimeistä en osaa selittää, ” Yarrow huokaisi surkeana, ”sen takia haluan löytää Beadinen linnan. Uskon, että sieltä löytyy ratkaisu kaikkiin kysymyksiin. Mutta kyseessä ei ollut vain kasasta jäätä. Koko Startfordin alueen kattona oli jäälinnake. Se oli monen kilometrin korkuinen. Mieti kuinka paljon vettä jo pelkästään yhdessä purossa virtaa. Startford on ympärysmitaltaan 38 kilometriä suuntaansa. Jos siihen lisätään vielä kymmenen kilometriä jäätä ja yllättäen se kaikki vain lisätään mereen. Pinta nousee koko maailmassa yli sen verran kuin olisi tarvetta hukuttamaan 80% pinnalla olevasta maasta!”
”Onko jään olemassaololle minkäänlaisia nykypäivän todisteita?” Irvailin, kun yritin epätoivoissani etsiä Yarrowin tarinasta jotain heikkoa kohtaa. En tainnut silläkään kertaa osua oikeaan kysymykseen, sillä hymy vain levisi haastateltavani huulille. Se oli jokseenkin karmivaa.
”Kaikki Startfordin vuoret ovat täynnä merkkejä siitä, että jokin on pusertanut niitä, mutta vain laakson puolella. Jää on ollut siinä ja levinnyt pakottaen vuoria kasaan.” Sillä hetkellä Yarrow nojasi pöytään molemmilla käsillä ja katsoi minua suoraan silmiini kuin vakuuttaen minua tästä asiasta. Huokaisin, ristin käteni pöydälle ja yritin puhua järkevällä äänellä.
”Jos merkit ovat näin selviä, ” sanoin rauhallisesti ja järkeilevästi, ”niin miksi opiskelemme valheita koulussa?”
”Koska joku on päättänyt niin, ” Yarrow matki rauhallisuuttani, ”joku ohjelmoi sitä mitä meille opetetaan. Aivan kuin olisi jotain, mitä meidän ei haluta tietävän. Aivan sama kuin jumalattaren lahjan kanssa, joku on salaliitossa normaaleja ihmisiä kohtaan. Tiedätkö kuinka monta ihmistä katoaa sen jälkeen kun heidän raportoidaan tehneen jotain yliluonnollista?”
”En?”
”Kymmeniä vuodessa. [i]Kymmeniä[/i] ihmisiä katoaa vain jonkin suuren salaisuuden takia.”
”Jos olet kerran noin viisas, ” tuhahdin, ”niin mikä on tämä suuri salaisuus?”
”Mistä minä sen tiedän. Se on salaisuus. Ehkä jokin taho haluaa pitää jumalattaren lahjan piilossa ihmisiltä, ettemme tuhoaisi toisiamme. Kuka sen tietää?”
Yarrow oli tosissaan. Hän oli täysin tosissaan. Tämä oli maailma jossa hän eli joka päivä palatessaan kotiin, tämä oli hänen todellisuutensa. Eikä minusta enää ollut sitä vastustamaan kaikkien hänen kertomien faktojensa jälkeen. Oliko totta, että meille opetettiin vääriä asioita koulussa, ettemme vahingossa tappaisi toisiamme. Tai, ehkä ei niin vahingossa…
Käteni valui pöydän alle automaattisesti ja laskeutui sytyttimeni päälle. Voisiko tämä kaikki todella olla totta, kaikki Lilin kertomasta Yarrowin kertomaan? Jos olisi, niin silloin minulla olisi oikeasti voima hallita tulta, kuten Lili oli väittänyt. Pystyisinkö todellakin? Olin jo ehtinyt viikon aikana hyväksyä ajatuksen siitä, että tuli todella oli elementtini, sillä sen läsnäololla oli minulle rauhoittava merkitys, mutta… Mutta…
”Entä kivet?” Kysyin aivan jostain käsittämättömästä syystä, kun muistin jälleen Yarrowin tiuskahduksen saarnaajaukolle:
[i] ”Hän on väärässä. Beadinen
kivet eivät ikinä kerro totuutta.”
”Kylmä henki saapuu! Hän nousee vastustamaan teitä, ja vain se, jolla on voima sielussaan kukistaa hänet kaltaisenaan, on pelastava sinutkin! Ja sinut, ja Sinut! Lapseni, katsokaa vuorille, kumartakaa kylmyyttä, sillä se on tuotu meidän tuomioksemme. Mikään ei auta jos-”
”Kylmä henki saapuu! Hän nousee vastustamaan teitä, ja vain se, jolla on voima sielussaan kukistaa hänet kaltaisenaan, on pelastava sinutkin! Ja sinut, ja Sinut! Lapseni, katsokaa vuorille, kumartakaa kylmyyttä, sillä se on tuotu meidän tuomioksemme. Mikään ei auta jos-”
”Emme syö lunta? Kuulitko
tuon kiviltä?”[/i]
”Beadinen kivet?” Yarrow tarkensi otsa kurtussa, mutta
sitten hänen hymyili karmivasti, ”kun ihmiskunta petti Beadinen, ei hän voinut
enää luottaa mihinkään elolliseen joten hän kysyi maailman tapahtumista
kiviltä. Ne auttoivat häntä kukistamaan myös sen jumalattoman miehen, joka
kruunasi itse itsensä. Hän ei näet tiennyt, että kivet eivät ikinä kerro
totuutta. Ne valehtelevat alvariinsa. Jos niiltä vaikka kysyisi päivä säätä,
vastaus olisi päinvastainen.”
”Mitä…?” Tätä oli jo suhteellisen vaikea sulattaa. Puhuvia kiviä? Olikohan mahdollista, että Yarrow oli sittenkin hullu?
”Kiviä ei ole tehty puhumaan, ” hän kertoi yhä hymy suussaan, ”siksi ne alkoivat heti valehdella kun ne oppivat puhumaan. Jos niissä lukee jotain, niin silloin se on totuus, sillä kukaan ei lähde kaivertamaan valhetta niinkin kovaan aineeseen kuin kivi. Kalliosta voi lukea totuuden, muttei siltä voi kuulla totuutta.”
”Mitä…?” Tätä oli jo suhteellisen vaikea sulattaa. Puhuvia kiviä? Olikohan mahdollista, että Yarrow oli sittenkin hullu?
”Kiviä ei ole tehty puhumaan, ” hän kertoi yhä hymy suussaan, ”siksi ne alkoivat heti valehdella kun ne oppivat puhumaan. Jos niissä lukee jotain, niin silloin se on totuus, sillä kukaan ei lähde kaivertamaan valhetta niinkin kovaan aineeseen kuin kivi. Kalliosta voi lukea totuuden, muttei siltä voi kuulla totuutta.”
Istuin hetken tuijottaen paikallaan seisoskelevaa Yarrowia,
joka tuijotti tiiviisti takaisin. Lopulta kyllästyin tuijotuskilpailuun jonka
tiesin häviäväni ja otin sytyttimeni esille, naksauttaen siihen tulen. Yarrowin
ilme tarkentui itsekseen palavaan liekkiin, joka lepatti hengitykseni mukana.
”Joten sinä väität, että jos minä tietäisin miten, niin voisin polttaa koko Startfordin tällä liekillä, juuri tällä hetkellä?”
”Ja epäilemättä kuolisit samalla, ” Yarrow totesi nyt jo paljon rauhallisemmin, ”katoaisit, lopettaisit olemisen, jäisit ikuisesti taistelemaan itseäsi vastaan liekkinä tulimeressä jota ei saisi loppumaan.”
A/N 14 215”Joten sinä väität, että jos minä tietäisin miten, niin voisin polttaa koko Startfordin tällä liekillä, juuri tällä hetkellä?”
”Ja epäilemättä kuolisit samalla, ” Yarrow totesi nyt jo paljon rauhallisemmin, ”katoaisit, lopettaisit olemisen, jäisit ikuisesti taistelemaan itseäsi vastaan liekkinä tulimeressä jota ei saisi loppumaan.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti