Luku 9

”Kaksi tulta, tyttö ja poika. Molemmat vakavissa vammoissa, melkein kadonneet.”

”Tilanne on erittäin vakava! Kerätkää kaikki mahdolliset tiedot, lääkintäryhmä aloittakoon heti kaikkien palovammojen parantamisen! Tutkikaa onko mitään vakavampaa.”

”Herra, nämä kaksi ovat vaarallisessa koomassa. On täysin epävarmaa selviääkö kumpikaan enää tähän maailmaan. On ainakin varmaa, ettei kumpaakaan voi enää palauttaa rajojemme ulkopuolelle.”

”Se nähdään vasta kun saamme molemmat hereille!”

”Aina niin optimistinen…”

”Älä siinä tuijota, vaan lähde keräämään tietoja! Haluan tietää tasan tarkkaan mikä johti tähän ja keitä he ovat!”

”Siihen minä osaan auttaa. Poika on Jerry McBarca, kuulustelin häntä vasta menneellä viikolla edellisessä tapauksessa.”

”Voisiko tyttö olla hänen tyttöystävänsä?”

”Kaksi tulta? Tss…”

”Sisar siis. Nyt TÖIHIN!”

 * * *

”Pojan kädet näyttävät palautuvan erityisen tehokkaasti.”

”Niin, tätä vauhtia katoaminen on muisto vain. Hän on palautunut normaaliksi paljon ennen heräämistään.”

”Herra, nuoriherra Maa on taas vapaalla ja pyytää jälleen päästä tapaa-”

”Sano ei. Hänelle on jo kerrottu paikan säännöt. Hän tietää hyvin, että ulkopuolisiin ei oteta yhteyttä.”

”Mutta herra-”

”Säännöt. Muista ja toimi.”

”Kyllä herra.”

* * *

”Jerry? Jerry, kuuletko minua? Jos kuulet, niin paina tämä mieleesi: Älä jää tänne! Jos ikinä heräät, valehtele. Et muista mitään. Elementtejä ei ole olemassa, ok? Sinun pitää päästä täältä pois! Älä antaudu heille missään tapauksessa, sillä sinulla on vielä elämä tämän paikan ulkopuolella. Minulla ei ole enää mitään. Valehtele tiesi pois täältä!”

 * * *

”Herra, pelkään pahoin, että minulla on huonoja uutisia.”

”Hmmh? Juuri nytkö sinun pitää se päästä minulle kertomaan? Etkö näe, että yritän vaihtaa siteitä.”

”Herra, ne tapahtumat ovat selvinneet molempien hoidokkiesi vanhemmille. He tietävät lastensa olevan elossa. Emme voi pitää heitä täällä pidempään, tai saatamme paljastua.”

”Ei perhana…”

”Minulla on toinenkin asia.”

”No mitä nyt vielä?!”

”Tytöstä, Avril Privetestä. Pelkäänpä, että hänen jalkansa eivät palaudu aikaisempaan kuntoonsa.”

”Mitä tarkoitat, nehän ovat palanneet jo näkyviin?”

”Eivät sillä tavalla. Tarkoitan vammaa hänen alaselässään. On hyvin todennäköistä, että tyttö halvaantuu jaloistaan loppuiäkseen, mutta saamme siitä selvän varmuuden vasta kun hän herää.”

”Mukava yllätys hänen vanhemmilleen, sanoisinpa.”

”Herra.”

”No mitämitä?”

”Nämä kaksi ovat tietojemme mukaan kihloissa.”

”Kai valehtelet?”

”En herra.”

”Kaksi tulta?”

”Kyllä herra.”

”Jaha, sillä ei siis ole mitään väliä yritämmekö pelastaa heitä vai ei. Mitä jos ilmoittaisimme sittenkin heidän vanhemmilleen heidän molempien olevan kuolleita?”

* * *

”Jerry? Tämä on varmaan viimeinen kerta kun pääsen hoitajien ohitse… He alkavat olla selvillä minusta jo. Minun oli pakko silti yrittää. Et sinä varmaan edes kuule mitään… Mutta kuulin mitä hoitajat sinusta ja Avrilistä puhuivat. He sanoivat, että te kaksi olette kihloissa. Oikeastiko? Luulin, että te jonkin kummallisen voiman ansiosta vihasitte toisianne. Että pistää raivoon nämä kaikki pakkoavioliitot! Mutta kaikesta siitä huolimatta sinä kuulemma ryntäsit lumimyrskyyn pelastamaan Avriliä. Oliko se jokin sinun ”olen luokanedustaja, plöää, olette kaikki minun vastuullani”-kohtaus jälleen? Pah, olisit saattanut kuolla, törppö.”

”Jos tämä on viimeinen kerta mitä pääsen sinua tapaamaan, niin haluan sinun ymmärtävän kolmisen asiaa: Olen sinulle henkeni velkaa. Autoit minut pois keskitalvella keskustassa, siinä olotilassa olisin saattanut vahingossa tuhoutua. Sen takia tahdon, että sinä nyt kuuntelet minua tai kuuntelet minua. Et oikeasti saa jäädä tänne vangiksi kuten minä! Ymmärrätkö minua? Et muista mitä tapahtui. Et tiedä mitä elementit ovat. Et tiedä miten tulta luodaan. Kotona et enää ikinä puhu näistä asioista. Unohda minut ja unohda tämä kaikki. Elä vaikka riidassa vaimosi kanssa, mutta elä vapaana.”

”Kolmanneksi… Sinä olit paras kaverini.”

”Hei, mitä sinä teet täällä?”

”Aika mennä, oli kiva jutella Jerry! Muista mitä sanoin!”

* * *

”Pojan elintoiminnot alkavat palata normaaliksi. Väittäisin, että hänen koomansa on alkanut muuttua uneksi.”

”Edistystä!”

”Pojan vanhemmat alkavat jo olla huolissaan.”

”Eikö Pina ole kertonut heidän molempien olevan Inarissa pari viikkoa tutustumassa uuteen kouluun?”

”Kyllä, mutta he pitävät tilannetta epäilyttävänä.”

”Antaa pitää. Saamme McBarcan hereille parin päivän kuluessa.”

”Entä Privette?”

”Katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta olen varma, että hän palaa oikeiden ihmisten joukkoon piakkoin unimaailmastaan.”

”Miten voit olla noin varma?”

”Olen ollut täällä syntymästäni asti, tunnen tämän kirouksen täysin perusteellisesti. Välimaastoa ei ole, vihannekseksi ei ole jäänyt vielä kukaan. On vain kaksi vaihtoehtoa: Katoaminen tai elämä. Nämä molemmat palaavat elämään piakkoin, kun jälkivaikutukset lakkaavat.”

”Onneksi en joudu ikinä samanlaiseen tilanteeseen…”

”Sensorina olemisessa on hyviäkin puolia. Beadinen kirous jättää meidät vain sivustakatsojiksi. Onkohan muuten totta, että näiden kahden luokalla on yksi sensori?”

”Oletko urpo? Jokainen ihminen on joko kirouksen kantaja, tai sensori. Heidän luokallaan on vähintäänkin yksi jokaista elementtiä!”

”Niin. Stratfordin asukkaat tuntuvat kyllä muutenkin kantavan sisällään erityisen vahvana kirousta. Tapasitko ikinä sitä keskustan hörhöä kun olit ulkomaailmassa? Hänkin on sensori, mutta hän on tarpeeksi sekaisin, eikä hän ymmärrä enää mitään tästä maailmasta. Menetti raasu koko perheensä vuoristossa ja menetti samalla mielenterveytensäkin. Todellisuudessa hänen tyttärensä jäi henkiin, mutta hänet kyyditettiin suoraan tänne hoitoon.”

”Miksi?”

”Sillä hän oli vahingossa aiheuttanut koko perheen tuhonneen lumivyöryn joutuessaan ongelmiin paikallisen vuoristokarhun kanssa. Ei nähnyt tyttö enää koko loppuelämäänsä ulkomaailmaa.”

”Mutta… Eihän hän enää ole täällä…?”

”Ei, hän ylikäytti kirousta kymmenen vuotta sitten ja haihtui.”

”Mitä hän oli?”

”Vettä. Sitä tulvaa oli vaikea kuivata pois, anna minun kertoa… Kymmenet sähköihmiset joutuivat katolle evakkoon!”

* * *

”Johtuuko se vain minusta, mutta ovatko pojan silmät auki?”

* * *

Oli kuin olisin herännyt kauan kestäneestä unesta. Ympärilläni näin vain valkoista kattoa, valkoista seinää ja jonkinmoisen huoneen. Ensimmäinen luonnollinen asia jonka tein herättyäni oli haukotteleminen. Silmiä oli vielä sillä hetkellä vaivalloisen hankalaa pitää auki, joten kulutin heräämiseen tarvitseman aikani miettien mitä elämästä tiesin. Unessani kuulemani äänet pyörivät yhä korvissani ja yritin saada niistä jonkinlaista selvää. Kaikkien tuntemattomien äänien joukosta tunnistin tutun ja havahduin ymmärryksestä istumaan ei-niin pehmeälle sängylle.

”Iaso-” Ehdin sanoa ääneen, kun kipu liian nopeasta nousemisesta iski päähäni.

”Liian nopeaa liikehdintää ei suositella ensimmäisen heräämispäivän aikana, ” jokseenkin tuttu ääni sanoi, ”olo voi tuntua jokseenkin huonolta.” Käänsin päätäni varovasti vasemmalle ja näin tutun pingiviinimiehen, joka istui epämukavan näköisellä nojatuolilla jonkin matkan päässä minun sängystäni. Hän näytti tietyllä lailla siltä, että olisi odottanut heräämistäni.

Pentti Före asetti kätensä polvilleen ja katsoi minua tarkastelevasti.

”Joten herra McBarca, olette päätynyt erittäin mielenkiintoiseen tilanteeseen. Kertokaapas minulle pystyttekö puhumaan?”

”Kyllä.” Vastasin hitaasti, tutkien samalla sisäisesti vointiani. Kurkkuani särki ja olin varma sairastavani jonkinlaista kurkkukiputautia.
”Olisitteko valmiita keskustelemaan kanssani parista asiasta?” Pingviinimies jatkoi ja tällä kertaa minä vain nyökkäsin vastaukseksi.

”Mitä mahdatte muistaa?” Kuului seuraava kysymys.

”Sen takia tahdon, että sinä nyt kuuntelet minua tai kuuntelet minua. Et oikeasti saa jäädä tänne vangiksi kuten minä! Ymmärrätkö minua? Et muista mitä tapahtui. Et tiedä mitä elementit ovat. Et tiedä miten tulta luodaan. Kotona et enää ikinä puhu näistä asioista.”

Iasonin ääni puhui päässäni jotakin tällaista. Yhtään tätä kummallista ääntä epäilemättä sanoin ensimmäisen asian mikä tuli mieleen, joka tottelisi yhtään Iasonin käskyä.
”Muistaa mistä?” Kysyin viattomana. Pentti Före kallisti pingviinipäätään ja alkoi naputella kädellään polveaan.
”Tilanteesta, joka johti tähän.”

Esitin miettiväni hetken. Todellisuudessa muistin aivan kaiken, joka hetken ennen pyörtymistäni, mutta tuntemattomasta lähteestä tullutta ohjetta seuraten – tuntemattomasta? Iasonilta! – en aikonut paljastaa mitään. En tiennyt missä olin, en tiennyt mitä tapahtuisi jos kertoisin totuuden, mutta riskejä en halunnut ottaa.
”Öh… Olin ulkona… Siellä oli pakkasta ja kylmää, lumimyrsky. Aivan kuin olisin lähtenyt etsimään Avril Privetteä… Anteeksi, e-, en muista oikeastaan mitään. Menetinkö minä tajuntani lumihankeen?”

Pentti Före naputteli hetken rauhattomasti polveaan ja päätyi sitten jonkinlaiseen tulokseen.
”Kyllä pyörryit. Pakkasta oli liikaa, eikä kehosi kestänyt sitä. Koulusi talonmies löysi sinut lumihangesta. Samoin Avril Priveten. Sen kaltaisessa pakkasessa ei kannattaisi lähteä ulos.”

Pingviinimies joko valehteli, tai ei oikeasti tiennyt mitään. Oma mieleni huusi vastausta: ”valhe!”, ja hyväksyin sen vastaukseksi. Uskoin mieluummin kuulemaani Iasonin ääntä, kuin miestä, joka näytti pingviiniltä.

”Onko Avril kunnossa?”  Oli automaattinen jatkokysymykseni, joka sopi onneksi tähän tilanteeseenkin. Katsoin ympärilleni etsien katseellani jotakin, mutta tällä hetkellä se tilanne oli käytetty vain siihen, että sain enemmän selville olinpaikastani. Huone, jossa olin, oli oikeastaan tyhjä. Oikealla reunalla näkyi jonkinnäköisiä sairaalavehkeitä, ja hiljalleen tajusin myös jonkin letkun ranteeseeni sisälle, pudotellen jotain ainetta suoneeni. Seinät olivat tasaisen valkoiset, mutta nurkista kuluneita ja hieman likaisia. Niillä oli myös jonkinmoisia taulunkaltaisia, joista en ottanut tällä hetkellä selvää.

”Avril Privette on viereisessä huoneessa hoidossa. Hän on hieman huonommassa kunnossa oltuaan tajuttomana lumihangessa pidempään.” Pentti Före kertoi, ”pääsette pois samaan aikaan pois täältä sairaalasta.”
”Miten hänelle kävi?”
”Eivät sillä tavalla. Tarkoitan vammaa hänen alaselässään. On hyvin todennäköistä, että tyttö halvaantuu jaloistaan loppuiäkseen, mutta saamme siitä selvän varmuuden vasta kun hän herää.”

”Avril Privette oli lumihangessa huomattavan paljon pidempään ja hänen keskiruumiinsa kärsi kylmyydestä huomattavan paljon. Kaikkiaan on mahdollista, että kaiken sen jälkeen hän ei palaudu aivan siihen kuntoon, jossa oli aiemmin.”
”Millä tavalla?” Kysyin oikeastaan turhaan, sillä ääni päässäni kertoi toista tarinaa joidenkin kahden henkilön käymästä keskustelusta.

”Näiden tietojen luovuttamista ei ole ohjeistettu minulle, ” Pentti Före kertoi yksinkertaisen nopeasti ja asiallisesti.
”Voinko tavata hänet?” Jatkoin omien mielenkiintoni kohteiden kyselemistä.
”Valitettavasti, ” vastaus alkoi heti kun olin saanut kysyttäväni sanottua, ”hoitajat joutuvat pitämään teitä molempia vielä aloillaan jonkin aikaa. Huoneesta poistuminen on toistaiseksi kiellettyä. Kertokaapa, herra McBarca, onko teillä nälkä? Pyydänkö hoitajia tuomaan jotain ruokaa? Pitkä aika on ollut siitä, kun olette syöneet viimeksi. Vessa ja suihku ovat sängyn takana olevassa huoneessa, hoitaja käy kohta ottamassa tipan pois. Voitteko nyt kertoa, muistatteko mitään eriskummallista illalta, jolloin tämä kaikki tapahtui?”

Enkä edes tällä kertaa valehdellut.
”En, ” vastasin suoraan. En nähnytkään. Eikö kaikki se ollut aivan normaalia, jota joku vain piti piilossa, jota tämä yksi mies piti piilossa? Tässä maailmassa oli täysin normaalia sytyttää lumimyrsky tuleen.

Pentti Före nyökkäsi vastaukselleni ja rentoutti pingviinikätensä.
”Hyvä on Jerry McBarca. Kiitoksia jälleen yhteistyöstänne, toivotan pikaista paranemista. Edelleen, mikäli törmäät mihinkään epäluonnolliseen, voit aina tulla puhumaan kanssani.”

Oli jo selvää, etten tulisi tälle miehelle juttelemaan enää näistä asioista. Hän nousi ylös penkiltään ja siirtyi koputtaakseen oveen. Joku oven ulkopuolella avasi ja Pentti Före astui ulos. Minä jäin yksin valkoisen huoneen sisuksiin katselemaan kädessäni olevaa letkua. Unohdin laisin oman tilanteeni ja Avrilin halvaantumisen, josta en ollut vielä edes saanut kunnollista selvyyttä, ja jäin miettimään tätä paikkaa. Jos olin sairaalassa, niin tämän täytyi olla tämän maan kummallisin sairaala, sillä olin kyllä käynyt nuorempana keskussairastuvalla hoidattamassa moniakin lapsuuteni tauteja pois. Se paikka ei ollut valkoinen ja ahdistava, vaan punatiilestä ja kodikas. Jäljelle jäi kysymys, jolle en ikinä löytänyt vastausta: Mikä tämä paikka oli?

Kuten Pentti Före oli luvannut, joku hoitaja kävi kysymässä vointiani, otti letkun kädestäni ja toi vielä ruokaakin. Tämän jälkeen minä jäin yksin valkoisen huoneen tyhjyyteen odottamaan päivän ja yön vaihtumista. Asiaa helpotti se, että vaikka olin ollut tainnoksissa hyvän aikaa (hoitajan mukaan viikon ja ehkä yli) väsymys painoi silti mieltäni umpeen ja tuskin olin saanut syötyä kun ehdin nukahtaa. Seuraavat kaksi päivää kuluivat ilman poikkeuksia yksinkertaista rataa: Heräsin tuntemattomaan aikaan, oveen koputtamalla joku toi ruokaa, kävin suihkussa ja nukuin seuraavaan ruokaan asti. Hoitajat kävivät katsomassa minua epämääräisin väliajoin, osakseen ollessani hereillä, osaksi nukkuessani. Enää en kuullut ääniä, vaan elin pelkässä hiljaisuudessa oman pääni kanssa.

Oli kulunut luulemani kaksi päivää, kun huono oloni alkoi olla kokonaan poissa. Sitä aiemmin olin välillä herännyt pään kipuun, toisinaan vatsan vääntöön ja kolmannella kerralla kättäni poltti kuin sitä oltaisi väännetty nurin. Sinä eräänä kolmantena päivänä heräsin kuitenkin luonnollisesti, ilman väsymystä ja kaiken kaikkiaan ilman kipuja. Istuin pitkään vain katsellen valkoista seinää, napaten suuhuni määrätyt kipuja lievittävät pillerit, joista en uskonut olevan hyötyä enää. Hiljalleen aloin nousta sängyltäni ja menin koputtamaan ovelle ilmoittaakseni hoitajille olevani hereillä.

Tuskin kolmas koputus oli osunut puuoveen, joku väänsi lukon ulkopuolelta auki ja jouduin suoraan sanottuna hyppäämään pois alta. Sisään saapui huomattavan pitkä mies, ainakin kaksimetrinen, jolla oli urheilijan keho ja kasvonpiirteet. Kasvoissa miehellä ei ollut karvoja ja päässäkin kasvoi vai suora ja lyhyt, yksinkertainen karvoitus, jota myös hiuksiksi kutsuttiin. Jollain lailla hänestä huokui jonkinmoista johtajalle kuuluvaa luonnetta, vaikka samalla hän oli ystävällisen oloinen.

”Jerry Oliver McBarca? Huomenta, nimeni on Gean Damian Kusky, ” mies sanoi tutulla äänellä.

”Sano ei. Hänelle on jo kerrottu paikan säännöt. Hän tietää hyvin, että ulkopuolisiin ei oteta yhteyttä.”

”Olen erittäin pahoillani siitä, että olemme joutuneet pitämään sinua täällä näin pitkään, mutta voin luvata, että tänään sinä ja Avril Privette pääsette kotiin.” Gean Damian Kusky sanoi vakavalla äänellä, asettaen kätensä siististi päällekkäin. Korvaani sävähti jokainen ”sinä”-sana, vaikka tämä Kusky mies yrittikin kuulostaa asialliselta. Ymmärrettävä totuus kuitenkin oli, että hän ei tuntenut oikeaa etikettiä (mitä minulle oli sentään koko koulu-ura yritetty jankata päähän!).

”Joo…” Vastasin epämääräisesti. Tämä mies ei ollut sen arvoinen, että minun olisi pitänytkään yrittää puhua millään lailla siististi.
”Saanen vakuuttaa sinua, että kaikki hoitokeinomme tässä sairaalassa ovat täysin ammattimaisia.” Gean Damian Kusky sanoi. Auki olleen oven takana kävi liikettä, joku hoitaja tuli paikalle.
”Herra, tyt-… Avril Privette on myös herännyt.” Tämä hoitajamies, alta kolmekymppinen silmälasipäinen mies oli ehkä ensimmäinen, jonka ääntä en lainkaan tunnistanut.

”Kiitos. Hyvä on, aikatauluun on tullut muutos. Jerry McBarca, teidän odotetaan valmistautuvan lähtöön tunnin sisällä. Pyydämme jo alun perin anteeksi tiettyjä varatoimenpiteitä joita joudumme käyttämään kohdallasi. Oletko henkisesti valmis lähtemään takaisin kouluun?” Kusky-niminen mies kysyi vakavana. Hoitaja hänen takanaan katosi jonnekin käytävään.
”Joojoo, ” huokaisin ja mietin hetken mihin tarvitsisin tunnin valmistautumisajan. Olin täysin valmis lähtemään tässäkin tilanteessa, valkoinen sairaalatakki päällä ja hiukset… Hiuksista ei ollut väliä. Saivat olla niin sotkussa kuin itse halusivat! Sillä ei ollut väliä.

Tunti kului äärimmäisen hitaasti. Minulla ei ollut mitään vaatteita tai omaisuutta jota pakata, yhden koputuksen ja kysymyksen jälkeen vastaus vaatteideni puuttumiselle oli: ”Ne olivat huonossa kunnossa. Ei hätää, koulu on jo hankkinut korvaavan vaatekerran puuttuvien tilalle.” Toinen puutos oli sytyttimessäni, mutta Iasonin ääni päässäni en uskaltanut kysyä mitään siihen liittyvää. Kyllä nämä ihmiset tiesivät sytyttimeni tarkoituksen, jos olin ymmärtänyt Iasonin varoitukset oikein, ja jos he tietäisivät minun muistavan sen täydellisesti, niin tilanne saattaisi muuttua, enkä ehkä pääsisikään pois.

Kun tunti oli suurin piirtein kulunut, joku tuli koputtamaan ovelleni, vaikka toisaalta se oli aivan turhaa, sillä eihän minulla ollut valtuuksia sitä avata. Sisään tuli aiemmin käytävässä näkemäni silmälasipäinen hoitaja, joka avasi itsekseen oven hänelle itselleen. Tällä kertaa kiinnitin enemmän häneen huomiota. Hänellä oli vain vähän partaa ympäri poskia, mutta ei suun ylä- tai alapuolella, aika lailla samaan tyyliin kuin olisin itsekin voinut kasvattaa. Hiukset hänellä olivat vaaleat ja hieman vähemmän kiharat kuin minulla, ja yksinkertaisella sivujakauksellaa. Oikeastaan tämä mies näytti hieman viisaammalta kuin monet ihmiset, joita olin viime aikana tutkinut ulkonäöllisesti. Jos Gean mikälie näytti mielestäni johtajalta, tämä mies näytti luotettavalta ja rennolta.

”Oletko valmis?” Mies kysyi yhtään minua sinuttelemalla. Mieleni teki huudahtaa ”vihdoin!”, sillä koululla ja vanhempieni piireissä aina jotakuta piti sinutella. Vihasin sinutella ihmisiä, jotka eivät millään lailla ansainneet sinuttelua. Tämä mies vaikutti vain aidosti ystävälliseltä puhuessaan tällä tavalla ja se nostatti huulilleni aidon hymyn.
”Kyllä olen, ” sanoi matalalla äänellä. Silmälasipäinen mies nyökkäsi, vastaten jollain lailla hymyynikin siinä samaan aikaan. Kerrankin joku ihminen, joka oli luonnollinen.
”Hyvä, ” hän totesi ja otti jotain taskustaan ojentaen sitä minulle, ”laita tämä silmillesi.”

Kyseessä oli jonkinlainen unimaski, jota joskus käytettiin peittämään valoa nukkuessa. Vaikka kuinka olin juuri ajatellut pystyväni luottamaan tuohon silmälasimieheen, nyt pakostakin epäilys nousi pintaan.
”Miksi?”
”Tämä sairaala on äärimmäisen salainen ja valitettavasti vain me työntekijät saamme tietää tämän olinpaikan, ” mies sanoi rauhoittavasti, ”ei hätää. Kuljetamme sinut vain ulos ja hyvän matkan päähän, jolloin voit ottaa maskin pois. Suojelemme vain yritystämme.”
”Miltä?” Kysyin oikeastaan automaattisesti. En tiedä, oliko silmälasimies vain nopea keksimään valheita, koulutettu tekemään tätä vai mikä mahtoi olla syynä hänen puheisiinsa, mutta tunnistin kyllä, että mikään ei ollut totta. Ainakaan, jos Iasonin epämääräiseen ääneen oli luottaminen. Mutta minä silti nyökkäsin ja otin maskin. Mies saattoi valehdella, mutta antoi olla.

Pistin maailmaa pimentävän maskin silmilleni ja mies auttoi sen kiristämisessä.
”Mikä on nimesi?” Kysyin samalla, kun tarkistin, että varmasti näin lattian maskin alta.
”Pulver, ” mies sanoi nopeasti, ”mutta sillä ei ole väliä. Virallisesti ottaen minullakaan ei ole enää nimeä. Tuleva vaimosi odottaa käytävän päässä.”
”Älä sano noin, ” tiuskahdin huomaamattani. Tuota huomautusta en kyllä olisi tarvinnut. Pulver vain nauroi ja otti käteni itselleen ohjatakseen minua.

”Jerry?” Jostain takaani kuului.
”Eikö sinua pyydetty pysymään poissa tätä aamua?” Tunnistin Gean-ihmisen äänen, joka kuului päinvastoin edestänipäin. Olikohan hänenkin nimi nopeasti keksitty valhe, sillä se kuulosti aivan yhtä epämääräiseltä kuin ”Pulver”.
”Haista sinä-”
”Riittää. Säännöt ovat sääntöjä, herra Maa.” Tätä oli aivan turha enää piilottaa, minä tiesin jo Iasonin olevan takanani. Olin huomioimatta sitä, sillä en halunnut kummankaan meistä päätyvän ongelmiin. Iason takanani tuntui ymmärtävän saman ja enempää vastaan jupisematta hän varmaan lähti pois. Kuulin kuitenkin vielä kauempaa hänen äänensä.
”Saako hän lähteä?” Aivan kuin kysymystä olisi seurannut pari jatkokeskustelua, mutta minä vain seurasin Pulverin käden johdatusta ja menin minne lie tämä käytävä veikään.

Jostain suunnasta käännyttiin vasemmalle, ja kuulin vierelläni hiljaisten pyörien pyörinnän. sitä en onnistunut ymmärtämään, että mikä se oli, joten annoin sen olla.

Gean Damian Kusky alkoi puhua siitä, kuinka pahoillaan hän oli tämän kaltaisista pakkotoimenpiteistä, joille hän ei voinut minkään. Arvelin Avrilin olevan jossain siinä lähistöllä ja juuri se fakta ei kiinnostuttanut puhumaan. Olisi ehkä ollut normaalimpaa, että tämän kaltaisen tapahtuman jälkeen olisin halunnut kysellä asioita häneltä, kuten kuulumista tai vointia, mutta juuri sitä minä en halunnut tehdä. Suoraan sanottuna minua häiritse se fakta, että tuo kyseinen tyttö oli millään lailla tässä lähistölläni. Olisin tahtonut kääntyä jostain kulmasta sivuun ja unohtaa hänen olemassaolonsa lopullisesti. Tietenkään se ei olisi ollut mahdollista, ainakaan tässä tilanteessa.

”Jaha, sillä ei siis ole mitään väliä yritämmekö pelastaa heitä vai ei. Mitä jos ilmoittaisimme sittenkin heidän vanhemmilleen heidän molempien olevan kuolleita?”

Olisikohan vielä mahdollista paljastaa totuus? Voisinkohan sittenkin kertoa kaiken siitä, mitä oikeasti oli tapahtunut ja jäädä tänne – missä sitten tämä paikka olikaan. Täällä olisi ainakin yksi tuttu ja kukaan ei pakottaisi kenenkään kanssa avioon.

”Olet onnekas, ” Pulver oli kumartunut kuiskaamaan minulle, ”tyttöystäväsi menetti äänensä. Vähemmän jäkätystä.”

Niin se siis toimi. Iason oli saanut minut valehtelemaan tieni ulos tästä kummallisesta sairaalasta ja Avril oli päässyt pois puhumattomuuttaan. Kai. En tiennyt oikeastaan mistä oli kyse. Kaikki ajatukseni olivat oikeasti vain epäilyjä.

Mikäli ei laskettu Geanin jäykkää höpötystä anteeksipyynnöistä ja selityksistä, niin Pulverin kuiskauksen jälkeen kukaan ei puhunut mitään. Kuljimme vain ainakin puolittaisessa hiljaisuudessa suurelta tuntuvan talon lävitse ja pääsimme ulko-ovelle. Jalkoihini laitettiin kengät ja seuraavaksi meidät istutettiin hevoskärryihin. Gean ja Pulver jättivät meidät siihen tilanteeseen kahdestaan, mukanamme vain ajuri, joka ilmoitti noin puolen matkan päästä, että saimme ottaa silmälaput silmistämme. Kumpikin totteli, mutta katseita ei vaihdettu tai sanoja ei sanottu – Avrilin tilanteessa kyse taisi myös olla mykistymisestä. Olimme vain yhteisessä hiljaisuudessa, eikä kumpikaan saanut huomiota toiselta.

Kuljettajamme vei meidät takaisin koululle, jossa myös vanhempamme meitä odottivat. Silloin sain ensimmäisen käsityksen siitä, että Avril oli todella halvaantunut. Kuski nimittäin ensimmäisenä heti minun hypättyä pois kärryistä etsi jostain kärryn piilosta rullatuolin ja auttoi Avrilin sille istumaan. Hänen vanhempansa riensivät heti häntä auttamaan ja itkemään hänen luokseen, minun kohdallani vain äiti näytti todella kiinnostuneen hyvinvoinnistani. Isä taas näytti uskoneen sen, mitä oli sanottu tutustumismatkasta. Hänen ensimmäinen kysymyksensä olikin: ”Miltäs Inari vaikutti?”

Huomasin Avrilin kuulevan tämän kysymyksen äiti Priveten itkun alta, ja hän katsoi minua jokseenkin vihaisen kysyvästi. Lähdin tähän peliin mukaan ja vastasin isälleni mitä keksin.
”Kuka olisi tiennyt, että Inarin-murre olisi ollut niin vaikeaa ymmärtää kaikkien näiden opiskeluvuosien jälkeen. Tiesitkö, että niillä alueilla sukelletaan meren pohjasta kyliä?” Näin yksinkertaisella vastauksella sain isäni nauramaan vatsansa pohjasta. Se kelpasi valheesta. Jos muut osasivat ja saivat valehdella minulle, niin sain jatkaa valehtelua.

Niin se aika alkoi siitä lähtien kulua. Valehtelin todellisista tapahtumista, välttelin Avriliä ja olin opiskelevani ennen tuomionhäitäni. Lili yritti monesti minulle elementeistään puhua, mutta olin päättänyt kieltää niiden olemassaolon, kuten Iason oli pyytänyt. Mitään sellaista ei ollut ja Lilinkin oli parempi se ymmärtää. Kohta ne olivat mennyt puheenaihe luokallamme ja siinä vaiheessa kevätkään ei ollut enää kaukana.

Kevään tulon myötä minun kouluni alkoi olla ohi. Muilla se loppui kesään, jolloin koulut normaalistikin loppuivat. Herra Pina järjesti kuitenkin asiat aina avioliittotilanteissa jotenkin näin: Avioituja ihmisiä ei haluttu pitää koulussa, vaan heille annettiin lopputodistus häälahjaksi menneisyyden koulumenestyksen mukaisesti. Oikeastaan tällä tavalla minun olisi pitänyt saada kasa huonosti menneitä tuloksia, mutta herra Pina oli tietenkin suunnitellut tämänkin valmiiksi, eikä missään tapauksessa antanut oppilaidensa lähteä koulusta huonoin numeroin. Olihan hän mies, joka pystyi tekemään aivan oikealla rahamäärällä. Luultavasti vanhempani olivat juuri jonkin tämänkaltaisen takia raahanneet koulun ja sen rehtorin mukaan hääpyöritykseen, että minä saisin paremmat numerot.

Hienoa. Elämäni oli siis sieltä asti suunniteltua. Suoraan sanottuna tämän avioliiton myötä neljä vuotta elämästäni valui hukkaan. Kerrankin elämässäni ymmärsin, miksi ihmiset eivät opiskelleet tässä koulussa pidempään kuin viikon. Jos rahalla sai nostettua numeroita, mitä järkeä oli maksaa noin miljoonan mitä tahansa rahaa neljästä vuodesta, jos samalla hinnalla saatiin maailma uskomaan, että tiesit nämä kaikki asiat jo paremmin kuin kukaan muu.

Seisoessani viikkojen päästä ulkona kevätauringon paistaessa silmiini kotitaloni pihalla ylläni naurettava veronalainen miesten hääpuku, aloin ymmärtää koko maailmani olevan pelkkää valhetta. Rikkaat ihmiset pyörittivät alamaisiaan ihan miten halusivat ja tietyt tahot pyörittivät sitä vapaaksi luultua maailmaa vielä miten he halusivat.

Tämä oli Stratford, saari kuuden vuoren välissä, jonka ihmisten elämät olivat suunniteltuja valmiiksi muiden auktoriteettien johdosta. Täällä talvi oli kylmä, mutta totuudessa eläminen oli kylmempää. Mutta jos jokin oli oikeasti kylmää, niin se oli odottaminen.

Kevät ei ollut lainkaan niin pitkällä, että olisi tullut vielä lämmin. Aurinko pysyi jo tunteja taivaanrannassa, josta se nyt loisti valoaan suoraan silmiini. Takana olevasta talon katosta tipahteli vesipisaroita lumihangelle, joka oli laskenut ainakin puoli metriä keskitalvesta. Jokin kevätlintu, jolla oli ollut kiire muuttaa takaisin jostakin Minyan tai Goan alueelta, yritteli laulaa puissa kavereilleen, mutta sen pieni sirpitys jäi häävieraideni juttelun alle.

Häävieraideni… Eli kokonaiset kaksi koulua niitä ihmisiä, jotka tunsivat minut tai Avrilin ja oli sitä kautta joutunut pakotetuksi seisoskelemaan ulkosalla tunnin. Mukaan laskettiin myös joitakuita sukulaisiani ja vanhempieni tuttuja, sun muita rikkaita joita rehtorimme oli ottanut valtuuden kutsua paikalle. Yleisesti tämän kaltaisten häiden piti olla pieni asia (minun mielestäni niin pieni, että kaikki oltaisi voitu unohtaa!), mutta nyt kun herra Pina ja kulmakarva-armeija oli kutsuttu ja valittu koko sirkuksen järjestäjäksi, tämä oli lähempänä kansallista vapaapäivää.

Tämän häävieraskasan pääsukupuolena olivat miehet. Aikojen kuluessa tämä narrileikki oli muokkautunut sellaiseksi, jossa tuleva vaimo lähti tyttöjoukkoineen liikkeelle entisestä kotoaan, sitten ensimmäisenä kasa itkeviä (yleensä kukaan ei enää tässä vaiheessa jaksanut pakottaa itkua paitsi äitini) saapui miesten kanssa odottamaan päävierasta, jonka piti matkata yksinäisenä koko matka jostakin jonnekin.

Minulle tämä kaikki tarkoitti tuntia odottelua pihalla. Kouluni oli loppunut edellisenä päivänä ja koko yön minua oli valmisteltu tätä hetkeä varten. Heidän olisi pitänyt lopettaa kouluni jo viikkoa aikaisemmin, sillä nyt aivoni reagoivat kaikkiin ohjeistuksiin aivan samalla tavalla kuin kouluasioihinkin: Toisesta korvasta sisään, toisesta ulos.

Miesjoukossa alkoi jännittynyt mumina, kun tytöt/naiset löysivät reittinsä erilaisilla kärryillä tai moottoriliikkuvilla ajoneuvoilla paikalle ja asettuivat noin kahdensadan hengen porukkaan odottelemaan Avril Privetteä. Näin väkijoukossa ihmisiä, jotka odottivat tilaisuutta hymyillen, mutta varsinkin oppilasporukoissa ilmeet eivät olleet odottavia. He ymmärsivät meidän olevan liian nuoria tämän kaltaiseen. Ne, jotka tunsivat Avrilin, eivät selvästikään ilmeistä päätellen hyväksyneet minua (jos katseella voisi tappa…), ja minun omat luokkalaiseni tai koulukaverini vain vaihtelivat painoa jalalta toiselle ahdistuneesti.

Osa vanhemmistakaan ihmisistä ei näyttänyt niin iloisilta. Kaikkein onnellisempia epäilyksettä olivat herra Pina ja kaikki, jotka olivat jo kerran avioitu. Heille tämä oli vain yksi juhla muiden joukossa, osa kipittäisi jo huomenna uusiin samanmoisiin toiselle puolelle kaupunkia.

Vielä ennen Avrilin kärryjen saapumista, kun minä jo mietin viimeisiä kertoja kääntyväni pois ja käveleväni katoamaan vuorille kuuntelematta ketään, väkijoukosta luikerteli esille pingviinimies Pentti Före, joka monien muiden esimerkkiä noudattaen tuli sanomaan minulle joitakin valittuja sanoja. Hän kävi hetkeksi seisomaan vierelleni katsomaan samaan suuntaan, mihin olin itse jo tuijottanut tunnin ja kohta hän puhui hiljaisella äänellä, joka ei kuulunut muualle kuin minulle.
”Mitä näet?” Hän kysyi.
”En mitään, ” tiuskaisin.
”Et mitään?” Före toisti kummastuneena.
”En mitään, ” vakuutin, ”aurinko paistaa silmiini.

Pentti Före nyökytteli hetken päätään ja hetken oli hiljaista meidän kahden välillä. Muut, jotka seisoskelivat odottamassa Avrilin saapumista, eivät olleet kiinnostuneita jonkun pingviinimiehen ja minun keskusteluista, vaan kaikkien keskittyminen oli jossain utopiamaailmassa.
”Oletko ajatellut siirtymistä?” Pentti Före kysyi lopulta.
”Minut istutettiin tähän, ” tokaisin ykskantaan.
”Puoli metriä taaksepäin ja tuon portin varjo tulisi tuohon sopivasti.” Före kuiskasi. Minun katseeni kohosi ylös. Totta, siinä oli portti. Totta, sen varjo näytti menevän jonnekin taakseni. Kääntyessäni tajusin myös Fören sanoman olleen totta, vain puoli metriä takanani oli varjo, jonka kohdalle osuisin jos peruuttaisin vain vähän.

”Tiedätkö, miksi olet vielä olemassa?” Före kuiskasi nyt lähempänä minua, ettei varmasti kukaan kuullut. Jotenkin en uskonut, että kyse oli vain olemassa olemisesta.  En kääntänyt katsetta häneen ilmaistakseni kiinnostustani, vaan uskoin hänen ymmärtävän kuunteluinnokkuuteni muutenkin.

”Sillä te ette luovuta, herra McBarca. Teillä on sydän joka vaatii vapautta, eikä vapaata sydäntä saa kahlita, muuten se tuhoaa itse itsensä.”

Pentti Före peruutti takaisin väkijoukon suojaan, jättäen minut harkitsemaan sanojaan. Annoin kulua pienen hetken, ja sitten peruutin kohtaan, jossa portin varjo osui silmieni kohdalle. Kukaan ei oikeastaan edes huomannut näin pientä tapahtumaan, vaan kaikkien mielenkiinto oli keskittynyt johonkin laulavien koulutyttöjen porukkaan, jotka oli määrätty aloittamaan laulu sillä hetkellä, kun Avrilin kärryt näkyivät tien päässä.

Joku toi jostain rullatuolin kotipihani päähän, johon loppui tie ja alkoi ihmisistä muokattu polku ovelle. Vihainen ja murjottava Avril autettiin ulos kahden erivärisen hevosen vetämästä kärrystä ja hänen isänsä kuljetti hänet portin alle.

Siinä vaiheessa minä muutin kaikkia sääntöjä ja lähdin liikkeelle. Avrilin isä oli saada sydänkohtauksen minun liikkuessa, samoin noin puolet vanhemmasta katsojaväestä. Minä vain kävelin portin kohdalle, kumarsin pienesti Avrilin isälle ja pienellä kädenheilautuksella sain hänet siirtymään rullatuolin takaa pois.
”Mitä sinä teet?” Sihisi Avril äärimmäisen huonosti kuuluvalla äänellä, jonka hän vasta nyt oli alkanut saada takaisin. Lähdin työntämään rullatuolia kohti ovea.

Katsojista joku oli todella hämillään, sillä ei tämän näin pitänyt mennä. Minun piti odottaa ovella ja ottaa vaimoani kädestä, jolloin kaikki olisi siinä ja pääsisimme syömään juhlaruokia. Nyt minä kuitenkin vain virnuilin kaikille ja kumarruin kuiskaamaan jotakin vaimolleni, joka ei ollut kenenkään muun kuultavana tai kuultavaksi tarkoitettukaan.

”Minä en luovuta. Kukaan ei voi pakottaa sinua pitämään minua, tai sama toisinpäin, mutta olen silti sinusta vastuusta, enkä päästä sinua edelleenkään kaatumaan.”

”Olen rullatuolissa, idiootti. Ei tästä voi kaatua.” Avril sihisi päästessämmekö jo oven kohdalle.

”Kokeillaanko?” Kysyin piruuttani. Olin kuulevinani miten rehtori Pina kihisi raivosta näytettyäni keskisormea kaikille mahdollisille hyville tavoille.

”Kokeile, ” Avril murahti ja puuskasi kätensä (”EI! ÄLÄ RUTTAA SITÄ MEKKOA!” terveisin Pina), ”mutta silläkään et saa tästä päivästä iloista.”

”Saanen väittää vastaan, rouva McBarca, ” tokaisin hypähtäessäni rullatuolin ja rullatuolissa istuvan eteen, ”olen varma, että nauttisin siitä todella paljon.” Myös minä puuskasin käteni rinnalleni ja siinä me mulkoilimme toisiamme kädet puuskassa, minulla vain leveä virne kasvoillani.

”Kokeile sitten, herra McBarca, ” kuului tuskin mihinkään kuuluva tuhahdus. Puuskasta ojensin käteni eteenpäin ja yhtään arkailematta Avril tarttui siihen vastapäisellä kädellä. Heikon, kevyen ja yllätetyn tytön ylös tempaiseminen onnistui helpommin kuin olin kuvitellut ja hänen horjahtaessa kykenemättömänä käyttämään jalkojaan minä ujutin itseni äkkiä hänen käsiensä alle pitämään häntä pystyssä.

”Lupasinhan, ” kuiskasin, ”etten päästä sinua kaatumaan.”
”Tapan sinut, ” Avril kuiskasi raivoissaan, mutta ensimmäisen kerran näin hänen hymyilevän. Eikä se edes näyttänyt millään lailla kauniilta, vain pelottavalta.

Joku innostui taputtamaan väkijoukossa ja kohta koko kahdensadan hengen häävierasporukka lähti hurraukseen mukaan.

Heille me olimme nyt naimisissa.

Meidän mielestämme olimme kaksi ihmistä, joista kumpainenkin oli toisen tiellä.

 * * *

Luokka Musta J valmistui myöhemmin keväällä. Meitä oli jäljellä enää 3, minä, Lily ja Yarrow sen jälkeen, kun Jerry ja Avril avioitiin. Jossain vaiheessa Lilin neljä vuotta kireällä olleet hermot lopulta pettivät, ja hän joutui lähtemään koulusta hoitoon, joten loppujen lopuksi meitä oli valmistautuessa kaksi.

Jerrystä ja Avrilistä ei paljoa sen jälkeen kuultu. Itse näin heidät vasta nelisen vuoden päästä seuraavan kerran eikä sekään ollut aivan sellainen tapaaminen, jota kukaan olisi odottanut. Ymmärtääkseni heidän kahden välit vain huononivat loppua kohden.

Aivan kuten muutkin, myös Yarrow suoraan sanottuna katosi valmistumisen jälkeen. Hän vain kävi kättelemässä minua valmistumispäivänä ja katosi sitten väkijoukkoon, enkä sen jälkeen nähnyt häntä.

Uusia kylmiä talvia tuli ja meni, eivätkä ne eronneet paljoa aikaisemmista. Päädyin sukuni varikolle, aivan kuten olin olettanutkin. Joka talvi neljän kuluvan vuoden aikana ihmisiä katoili hyvien aikavälien varjoissa, eikä kukaan jaksanut kohta enää välittää siitä – jos siitä oltiin ikinä välitettykään.

Vanha koulumme jäi yhä paikoillensa, ja se jäisi sinne niin kauan kuin sille olisi tarvetta. Mikään ei jarruttanut herra Pinaa omistamasta koulun lisäksi koko kaupunkia ja dominoimasta samalla kaikkia, joilla oli vähänkin rahaa. Tämän takia minä olin valinnut aivan oikean alan, sillä keskiluokkainen uusi asemani teki minusta vain työntekijän, ei yhtä niistä joka osallistui juhliin tai järjesteli avioliittoja. Pääsin kirjoittamaan oman tarinani ja päättämään omista menoistani ja tulemisistani.

Jerryn ja Avrilin tarina ei mennyt aivan niin. Mutta se olikin heidän tarinansa, ei minun. Se oli tarina oman päätösvallan menettämisestä, riidoista ja kaikesta muusta, mitä minä en ehkä ikinä tullut ymmärtämään.

Minun tarinani taas ei ollut vielä edes alkanut. Lopulta toisaalta kysyttiin, että oliko sekään tarina minun vai jonkun muun. Jos ei, niin se oli kuitenkin tarina, jossa olin osana, ja johon lopulta minun oma seikkailunikin sijoittui.

Jerryn ja Avrilin tarina ei ollut rakkaustarina. Se toinenkaan tarina ei ollut rakkaustarina. Jumalatar Beadinen tarina ei ollut rakkaustarina. Minunkaan tarinaani rakkaus ei kuulunut kuin vain osallisena, tapahtumana, joka sinne sattui tapahtumaan.

Mutta seuraava tarina kertoi jostakusta muusta.

Nimeni on Nanette Brezariosca ja aloin olla sitä mieltä, että kohtalon ainoa tarkoitus oli ärsyttää minua.

//44 055