Luku 6 (beginning)

Luku 6

Kukaan ei puhunut.

Kukaan ei nauranut.

Opiskeluympäristö oli opettajien mielestä oikein täydellinen. Koko luokka oli kuulemma rauhoittunut Iasonin lähdön jälkeen.

Todellisuudessa emme olleet rauhoittuneet. Olimme eksyksissä. Iasonin vanhemmat syyttivät poikaansa Keira Kingin katoamisesta, ja tämän takia he olivat päättäneet lopettaa poikansa kouluttamisen ”kunnes tämä ymmärtäisi mitä oli tehnyt.”

Tämä luonnollisesti tarkoitti joitakin muutoksia luokallamme. Ensiksikin minä jäin yksin, toisekseen jokainen jäi yksin. Iasonin menettäminen tuntui samalta, kuin olisimme kaikki menettäneet syyn olla toistemme kanssa. Tytöillä tietenkin oli yhä toisensa, sillä yhähän he nukkuivat samassa huoneessa, mutta hekin vaikuttivat hiljentyneen. Varsinkin Avril, joka oli vielä keskitalven lomaa ennen tuntunut pärjäävän muiden kanssa hyvin, oli nyt hiljentynyt ja syrjäytynyt koko luokasta.

Itse käyttäydyin jokseenkin samalla lailla. Yarrow kulki yhä mukanani, mutta hänestä ei ollut minua viihdyttämään, kuten minustakaan ei ollut häntä viihdyttämään. Tulevien viikkojen aikana en viettänyt tuntien välisiä taukoja enää luokkani kanssa, vaan harhailin yksinäisyydessäni takaisin huoneeseeni, joka oli nykyään enää vain minun omani. Ruokataukoina harhailin kaupungissa, välillä Yarrowin kanssa, välillä vain yksinäni ja imin itseeni ainoata valoa, jota päivän aikana alkoi jälleen tulla kevääseen päin mennessä.

Uudeksi parhaaksi ystäväkseni alkoi hiljalleen muuttua sama vanha käppänä keskustasta, joka saarnasi hulluja juttujaan ohikulkijoille. Kuten minäkin niinä päivinä, hänkin kaipasi jotakuta, joka kuunteli ja vastasi, vaikka sitten miehisen töykeästi tai sekopäisesti. Vanha saarnaaja, joka antoi jokin ruokatunti itselleen nimen Howard, oli menettänyt koko perheensä lumivyöryturmassa ja menettänyt samalla kaiken muun, paitsi oman henkensä. Ei siis ihme, että hän vietti aikaansa saarnaten huonosta tulevaisuudesta, jos oli itse sen kokenut.

Itse aloin oppia uuden tuttavuuteni kanssa asioista, jotka olivat vuoden alun jälkeen alkaneetkin minua kiinnostaa, eli eri ihmisten ”elementit”, kuten Lili oli aikoinaan sen nimennyt.

Howard-pappa ei tiennyt näistä oikeastaan mitään, mutta tieto ei aina selittänytkään sitä mitä silmillä näki. Alussa, kun aloin löytää harhailutietäni hänen luokseen, hän kutsui minua ”tuhoon tuomituksi punaiseksi pojaksi”. Punaisella hän tarkoitti mitä luultavammin väriä, jonka hän näki minussa. En todellakaan ymmärtänyt täydellisesti mitä hän tarkoitti, mutta kerran pyydettyäni hän oli kertonut jokaisen vastaantulijan oman värin.

Värejä oli viisi kappaletta: Punainen, kuten minä, keltainen, vihreä, sininen ja harmaa. Howardin mukaan melkein jokainen ihminen hohti hänen silmissään jotakin väriä. Eräs vastaan tullut tuore pari oli saanut saarnaajan sihahtamaan naurusta, syynä oli kuulemma ollut: ”Nuo kaksi eivät sovi toisilleen. Liian saman väriset. Kestänevät viikon yhdessä ja sitten syttyy riita.” Sitä riitaa ei ollut tarvinnut odottaa viikkoa, sillä jo paluumatkallaan, jonka tämä pariskunta kulki jälleen ohitsemme, oli sota heidän keskenään jo käynnissä.

”Iason oli vihreä, ” totesin eräs ruokatunti, jonka vietin istuen lumihangessa raaputtaen jäätynyttä lumikökkärettä pienemmäksi, ”samoin sanoit hänen sisarestaan, mikäli se oli hän.”
”Vihreä punapääkö?” Howard kysyi minulta ymmärrettyään sanomani, ”vihreä on hyvä väri. Vihreä kasvattaa, vihreä suojelee. He eivät ole ikinä vaaraksi, eivät ikinä hyökkää taisteluun kanssani.”
”Lilin mukaan Iasonin elementtiluonne oli maa. Vihreä siis tarkoittaa maata. Punainen tulta. Jos en ole väärässä, niin keltainen on sähkö, harmaa ehkä ilma ja sininen jäisi silloin vedeksi, ” Mietin ääneen irrottaessani palan irti lumiköntistä ja heittäen sen jonnekin, ”viisi elementtiä, viisi väriä.”

”Jumalattaren viimeinen kirous ihmiskunnalle, ” saarnaaja huudahti kimeällä äänellä samalla kun joku viaton uhri kulki ohitsemme ja katsoi Howardia säikähtäneesti, ”Jumalatar on jakanut voimansa kanssamme, antanut meille syyn tappaa toisiamme ja vielä jokin päivä kaikki tuhoutuu kun hän antaa meille luvan muistaa sisäisten voimiemme syyn!” Ohikulkenut nainen, joka oli nyt säikähtäneen sekalaisessa tilassa, kaivoi äkkiä rahaa taskustaan ja suorastaan heitti ne saarnaajan päälle päästäkseen äkkiä kipittämään lumista keskuskatua karkuun korkeine kenkineen.

”Voi poika, sinähän ihan ammennat minulle juttua, ” Howard hohotti tutkiskellessaan saamiaan rahoja.
”Väri?” Kysyin tottuneen poissaolevasti. Tällä kysymyksellä ukko kertoi minulle ohi kulkijan värin, tai ainakin sen minkä hän itse näki.
”Sininen on tämä neito nuori.” Kuului kertomus. Vedin hajamielisesti viivan lumeen, jossa olin pitävinäni jonkinlaista kirjanpitoa, mutta siitä tuskin sai minkäänlaista selvää.

Yhtäkkiä Howard perheensä menettäneen saarnaajan silmiin ilmestyi loiste.
”Tuoreita uhreja!” Hän huudahti ja uutta tarinaa kehittäen hän hypähti kohti tyttöporukkaa joka ilmestyi hiljaisena kulman takaa. Keskityin sillä välin vain veistämään lumesta ympyrän muotoista jotakin, enkä antanut minkään häiritä vaativaa taideteostani. Howard teki työnsä, ainoan asian joka hänelle tuotti niinä päivinä iloa, eli saarnani kummallisista asioista ohikulkijoille ja ansaitsi sillä päivittäisen hymynsä. Sitten hän palasi takaisin tähystyspaikalleen luokseni ja ennen kuin hän aloitti sepostamaan jotain tarinaa puhuvista kivistä, hän kääntyi puoleeni.
”Poika, lisäähän listaukseesi keltainen, punainen ja väritön.”

Kohotin hetkeksi katseeni Howardiin, joka nyökkäsi päällään tyttöporukkaan, joka nyt kulki pois kahden heistä supatellen keskenään. Katsoin vain nopeasti tyttöjoukon perään ja päässäni alkoi hiljalleen raksuttaa.

Keltainen oli salama.

Punainen oli tuli.

Värittömään en ollut ikinä vielä edes tavannut, mutta pari asiaa alkoi hiljalleen käydä selväksi: Ohi kulkenut tyttöjoukko oli sisältänyt itseensä Naneten, Lilin ja Avrilin.

Naneten väri oli keltainen, ja hän oli salama.

Lili oli kertonut, ettei hän ollut käsityksensä mukaan mitään elementtiä, joten hän oli luultavimmin väritön.

Jäljelle jäi punainen, tuli.

Avril oli tuli.

Nyt minä aloin ymmärtää miksi en pärjännyt kyseisen tytön kanssa.

* * *

Vielä jokin päivä tulisi kun minun vanhempani kyllästyivät lintsaamiseeni ja ottivat minut pois koulusta. Miksi maksaa tonneja jonkun opiskelusta, joka ei edes nousta ylös sängystään kouluaamuna tai jaksanut näyttää naamaansa koko päivänä oman huoneen ulkopuolella.

Jostain syystä aamulla ei ollut vain huvittanut lähteä liikkeelle. Minä vain käänsin kylkeä ja jäin tuijottamaan huoneen tyhjää puolta, jossa ennen oli ollut punainen sermi ja sen takana toinen ihminen. Nyt vain valkoinen seinä irvisti minulle vastaan, sillä toinen puoli huonetta oli tyhjennetty kokonaan. Olisin tietenkin voinut levittää omat tavarani laajemmalle, sillä tuskin kukaan tulisi loppuvuodeksi tähän huoneeseen kanssani, mutta minua ei huvittanut. Sopi minulle paremmin, että toinen puoli jäi odottamaan asujaansa. Kukaan muu ei saisi sitä puolta huoneesta itselleen, kuin Iason.

Iason ei kuitenkaan tullut. Ei enää palannut. Se oli tullut suhteellisen selväksi eilen.

Mustaan pingviinitakkiin pukeutunut mies, jolla oli pyöreät lasit ja siistiksi kammattu tukka astui hiljaiseen luokkaan kumartaen hienostuneesti.
”Päivää, ” mies kertoi meille, ”nimeni on Pentti Före, olen tullut tänne lainvalvojain edustuksen nimissä. Olenko oikeassa, että tämä on luokka Musta J?”

Nyökkäilyjä ja kysymykseen vastaavankaltaista muminaa. Pentti-niminen pingviinimies laski harmaan laukkunsa eräälle tyhjälle pulpetille ja otti jonkin paperin sen sisuksista esille. Nopeasti hänen katseensa kävi lävitse paperin ja rykäisten hän jatkoi asiaansa.
”Onko henkilö Jerry Oliver McBarca paikalla tällä hetkellä?” Kuulin nimeni kutsuttavan ja nostin pääni pulpetista.
”Niin?”
”Voisitko tulla mukaani? Minulla on joitain kysymyksiä liittyen keskitalven päivänä tapahtuneisiin tapahtumiin.”

Vaiteliaana nousin ylös paikaltani ja menin miehen perässä ulos käytävään.
”Missä olit äsken mainitsemani yön aikana?”
”Keskitalvena?” Kysyin tarkistaakseni, ”keskustassa.”
”Miksi?” Pentti-niminen mies tarkisteli, vaikka hänen äänestään jotenkin kuului, että hän tiesi jo kaiken.
”Olin luokkalaiseni Iason Kingin kanssa etsimässä hänen sisartaan, Keira Kingiä,” kerroin totuuden mukaisesti.

”Onko ketään joka pystyy todistamaan sinun olleesi siellä?” Mies kysyi laskiessaan katseensa papereihinsa ja kirjoittaakseen sinne jotain.
”Vain Iason ja keskustassa pyörivä Howard.”
”Howard kuka?”
”Keskustan alueella oleskeleva vanha mies,” selitin. Kaikki tiesivät, että keskustassa oli tällainen mies, kukaan ei oikeastaan tiennyt hänen nimeään. Paitsi minä nyt.

”Tiesikö kukaan sinun ja Iason Kingin olevan keskustassa?”
”Iasonin vanhemmat ja koulun talonmies poikineen näki Iasonin. Minusta ei luultavasti kukaan tiennyt… Mihin tämä tulee?”
”Lainvalvojat tahtovat tietää. Kingin vanhemmat ovat pyytäneet tutkintaa keskitalven tapahtumista. Osaatko kertoa tarkalleen mitä keskustassa tapahtui?”

”… Minä ja Iason yritimme etsiä hänen sisartaan keskustan alueelta, kunnes minun tuli kylmä ja palasimme sisälle epäonnistuttuamme etsinnöissämme.”
”Palasitteko te molemmat koululle?” Pentti kysyi katsahtaessaan minua melkein mustilla silmillään lasiensa yli. Se näyttä kummalliselta, sillä muuten koko mies oli kalpea.
”Kyllä. Iason jäi alakertaan vanhempiensa luokse ja minä menin yläkertaan huoneeseemme vaihtamaan vaatteita.”
”Mitä sen jälkeen tapahtui?”
”Iasonin isä tuli hetken päästä huoneeseen ja ilmoitti, että hän mukanaan tulisi kohta apumiehiä kantamaan Iasonin tavarat pois. Minun piti osoittaa heille Iasonille kuuluvat tavarat.”

”Puhuitteko tämän jälkeen Iason Kingin kanssa?”
”En. Puhuimme viimeistä kertaa silloin keskustassa.”

”Entäpä, herra McBarca, ” nyt Pentti Före puhui jokseenkin hiljaisemmalla, vakavammalla äänellä, ”näittekö sinä yönä keskustassa mitään… Tavallisuudesta poikkeavaa?”
”En, ” oli automaattinen vastaukseni. Jostain syystä en tahtonut kertoa todellisuutta tälle pingviinimiehelle. Eivätkä lainvartijain edustajat yleensä muutenkaan olleet pingviinejä, joita oli muutenkin vain saariston suurimmalla vuorisaarella Yunnanilla. Pingviinejä siis.
”Etkö minkäänlaista? Kummallisia luonnonilmiöitä, jotka voisivat vaikka selittää minkä takia keskellä kaupunkia kasvaa tällä hetkellä täydessä marjassa oleva kirsikkapuu? Tai, miksi herra Iason Kingin juhlapuvussa on palanut kämmenjälki?”

”En tiedä, ” sanoi. Pentti katsoi minua pitkään, mutta nyökkäsi sitten päätään ja kirjoitti taas jotain alas.

”Entäpä mahdatko tietää Keira tai Iason Kingin nykyistä olinpaikkaa?”

”Hetkinen, hetkinen, ” pysäytin kuulustelun siihen, ”mitä varten kyselet näitä? Onko tämä jokin murhakuulustelu? Onko Iasonille sattunut jotain?”
”Nämä tiedot eivät ole jaettavissani ulkomaailmalle, ” Pentti totesi ykskantaan.
”Vaadin sinua kertomaan. Muuten en vastaa jatkokysymyksiisi, ” vastasin töykeästi. Mies kohotti kulmiaan ja katsoi minuun vakavasti.

”Niin herra kuin neiti King ovat todettu kadonneiksi.” Hän kertoi äänellä ilman sympatiaa. Minun ryhtini noksahti pahasti järkytyksestä.
”Iason… kinko?”
”Herra King katosi pian palauduttuaan kotiinsa. Hänen vanhempansa ilmoittivat hänet kadonneeksi viikkoa myöhemmin.”

”Miksi he odottivat viikon?” Kysyin kummastuneena, ja hieman närkästyneenä. Kyse saattoi olla elämästä ja kuolemasta, ja Iasonin vanhemmat odottivat viikon.
”Asia ei kuulu lainvartijoille, ” Pentti kertoi vakavasti, ”saamiemme tietojen mukaan olette viimeinen ihminen, jonka kanssa herra Iason King puhui ennen katoamistaan.”

”Viimeinen-… Hänhän oli siitä asti vanhempiensa kanssa! Miten minä muka-”
”Herra McBarca. Minua ei ole valtuutettu vastaamaan enempiin kysymyksiinne. Riittääkö teillä vielä hetki aikaa keskustella kanssani?”

Nyökkäsin hitaasti, todella hitaasti. Pentti Före hyväksyi nyökkäykseni ja tutki jälleen papereitaan.
”Mihin jäimmekään? Aivan, Iason ja Keira Kingin nykyinen olinpaikka?”
”En tiedä!” Parahtin äreissäni. Pentti Före vain nyökkäili ja raapusteli tekstiä.

”Hyvä on herra McBarca. Kiitos avustanne, tässä on toimistoni numero jos satutte törmäämään mihinkään mitä ette voi selittää järjellä, ” pingviini kaivoi salaisesta taskustaan pienen lapun, jolle hänen nimensä ja osoitteensa oli raapustettu. Ymmärtämättömässä olotilassa otin lapun vastaan, enkä sen jälkeen edes katsonut sen perään, ehkäpä se tippui jokin päivä taskustani lumihankeen, kukapa siitä tiesi. Herra Före pyyteli minua palaamaan luokkaan ja kiitteli vielä avustani kolmannen kerran.

Vain yksi ihminen tuhlasi aikaansa koputtaakseen ovelleni, ja se oli tietenkin Yarrow. Tarvitsiko siis edes yllättyä siitä faktasta, että juuri sillä hetkellä päätti Nanette vain astella sisälle huoneeseeni kuin maailmassa ei olisi ollut mitään hätää – tai että minulla olisi ollut säädylliset vaatteet päällä. Kumpikaan ei ollut totta, mutta en jaksanut välittää siitä näkikö joku minut boksereissani vai ei. Olin omassa huoneessani, jos joku sinne tuli niin se oli kyllä ihan heidän omaa syytänsä, jos joutui näkemään jotain mitä ei ehkä ollut halunnut.

Nanette nyt oli kuitenkin viimeinen ihminen, joka välittäisi sellaisista yksityiskohdista. Hän vain tuli huoneeseen sisälle ja näki ensimmäisenä minut puoliksi alasti makaamassa sängylläni, tuijottamassa tyhjään seinään kohti yksinäisyyttäni.

”Oletko tulossa opiskelemaan?” Hän kysyi jokseenkin rohkaisevasti, mutta minua ei huvittanut rohkaistua.
”En, minä vain makaan tässä ja kuihdun pois, ” totesin ykskantaan.
”Hyvä, laita sitten jossain vaiheessa vaatteita tai jäädyt, ” Nanette töksäytti, ”luokassa tuleekin tänään sitten rauhallista. Avril on kipeänä ja sinä sydänsuruissa.”

”Taas, ” totesin. Avril oli oikeastaan aika usein kipeänä. Tuli vain mieleen.
”Taas, ” Nanette toisti vahventavasti, ”minun pitää nyt ihan oikeasti mennä. Yritä hankkia housut ennen iltaa, ok?” Sitten hän vain kääntyi ja lähti hyräillen pois huoneestani.

Päivä tuli ja valo meni kohta jo takaisin piiloonsa. Lopulta minut tylsistyvästä tilastani herätti vain yksinkertainen tarve jaloitella, ei nälkä eikä muu inhimillinen hätä, mieleni teki vain mennä kävelemään opiskelijoista tyhjentyneillä käytävillä kaikkien ollessa iltapäivän oppitunneilla. Kukaan ei tulisi pysäyttelemään ja huomauttelemaan siitä, kuin ”Jerry, näytät ruumiilta, ” ”Jerry, mikset ole tunnilla”, ”Jerry, hiuksesi ovat sekaisin, ” tai muuta yhtä turhaa.

Käytävät olivatkin juuri niin tyhjiä ja ankeita kuten olinkin toivonut niiden olevan. Alemmasta kerroksesta ei kuulunut sihahdustakaan tänne yläkertaan, joten kaikkialla vallitsi vain hiljaisuus, jota ei rikkonut mikään muu kuin omat askeleeni. Kiertelin kummallisia ympyröitä kiertelevien käytävien keskuudessa ja yritin kerrankin ymmärtää oman kouluni suuruutta. Vaikka täällä ei ollut kuin noin 300 oppilasta ja osa ei edes asunut koululla, tarvittiin yhteen kerrokseen silti huomattavan paljon asuintiloja. Tiesin jo, että huoneiden koot vaihtelivat yksiöstä neliöön ja esimerkiksi luokkani tytöt omistivat neliön, jossa oli toisaalta vain kolme asustajaa. Minun ja Iasonin asunto oli oikeasti yksiö, mutta järjestelyistä sovittiin kahden kesken ja niin saatiin yksiöstäkin ihan toimiva kaksio.

En ollut ikinä kolmen vuoden aikana raaskinut selvittää missä tyttöjen huone edes sijaitsi.  Minä olin käynyt siellä kerran, mutta sekin oli tapahtunut toisen vuoden puolessavälissä, enkä enää tunnistanut yhtä huonetta toisesta vain yhden näkemisen jälkeen. Iasonille tyttöjen huone oli ollut tärkeämpi, sillä hän kävi nappailemassa Lilin kirjoja. Enemmänkin koko luokka löysi jostain syystä tiensä meidän, nykyisesti siis minun huoneeseeni, sillä sen luota löysi eksymättä alakertaan. Tyttöjen huonetta etsiessä eksyi varmasti. Kuten minä nyt.

Ihan tosi, minulla ei ollut siinä vaiheessa enää minkäänlaista käsitystä olinpaikastani. Okei, A) olin koulussa B) kolmannessa kerroksessa C) kahden huoneen välissä D) huoneiden numerot olivat 387 ja 375 (…?). Mitenhän minä olin tänne päätynyt? Vielä tärkeämpi, missä olikaan minun oma huoneeni? Kaikki käytävät olivat jopa ahdistavan samannäköisiä.

Pysähdyin hetkeksi katselemaan kahden huoneen välillä olevan ikkunan lävitse ja aloin sentään tunnistaa piha-aluetta näin korkealta katsottuna. Jos olin aivan väärässä, niin nykyinen sijaintini oli aivan toisella puolella koulua kuin mistä olin lähtenyt.

A/N 28 083