Luku 1. (part 1)

Aloin hiljalleen olla sitä mieltä, että hiuksieni ainoa tarkoitus elämässään oli ärsyttää minua.

Ties kuinka monetta minuuttia olin jo yrittänyt laittaa hiuksiani edes jollain lailla siististi, mutta ne olivat itsepäisesti jämähtäneet aamuiseen sotkuunsa. Pääni näytti olevan aivan yhtä pörhössä kuin eilenkin, ja sitä edellisinä vuosina.

Luovutin viimein ja puhalsin ärsyyntyneenä pidättelemäni ilmat ulos keuhkoistani päin peiliä, josta tuskin edes näin itseäni. Voi kuinka paljon olisin ollut valmis maksamaan siitä, että edes kerran viikossa tämä pieni yksiö olisi siivottu. Se ei kuitenkaan olisi käynyt kämppä- ja luokkakaverilleni, jonka syytä oli myös se, että miksi minun, aivan normaalin pojan, piti myös vahtia miltä näytin joka aamu. Hän uhkasi syödä ruokani ellen vahtinut ulkonäköäni. Toisaalta, rehtori oli uhannut erottamisella jokaista, joka uskalsi kävellä koulurakennuksen läpi epäsiistinä. Jos yksityiskouluissa oli jokin asia mitä vihasin, niin se oli juuri tämä: Meidän piti olla siistejä ja kunnollisesti kasvatettuja, sillä meidät oli maksettu tähän kouluun, joka oli tunnettu siisteydestään ja tyylikkyydestään jokaisella kahdeksallatoista saatella.

Turhamaista häsläystä, sanoin minä jo ensimmäisellä viikolla, jolloin kämppäkaverikseni oli tullut tuo, joka kohta vasta heräisi ja alkaisi ahdistella minua pois kylpyhuoneesta päästäkseen itse viettämään railakkaan puolituntisen… En tiedä mitä tekemässä, mutta se oli jo hieno suoritus jos vähän alle täysi-ikäinen miespuolinen opiskelija sai käytettyä yli viisitoista minuuttia vessan pauloissa.

Avasin hanan, ja annoin hetken kylmän veden valua sormilleni. Olin juuri laittamassa käsiäni kupiksi pestäkseni naamani, kun kylpyhuoneen ovi pamahti. Kuulosti, kuin sitä päin olisi heitetty sohva.

”Jerry Oliver McBarca!” Kuului kiukkuinen ääni oven ulkopuolelta. Tein kaikkeni ollakseni huokaamatta ärsyyntyneesti.
”Iason Noah King, mitä sinä nyt tuhosit!?” Tiuskaisin oven toiselle puolelle samalla aamuärtymyksessä kuin hänkin minulle. Vastausta en ikinä saisikaan.

”Kauanko sinä vielä aiot majailla siellä!?” Iasonin ääni kysyi käskevästi, ja hän potkaisi ovea vielä kertoakseen, että hän halusi sisään. Kello ei varmasti ollut vielä edes seitsemää, mutta silti minua jo häädettiin pois. Tämän täytyi olla uusi ennätys. Suljin hanan ja ainakin puoliksi olin kuivaavinani käteni saadakseni huoneen lukon auki ja potkaistua oven auki päin Iasonia. Hän osasi jotenkin ennustaa minun tekevän niin, ja osasi jo puolustaa itseään nostamalla kätensä suojakseen.

Iasonilla meni kaksi sekuntia siihen kun hän kävi minun ulkonäköni lävitse. En edes ehtinyt kunnolla avata suutani kun hän jo ehti kommentoimaan sitä.
”Noilla hiuksilla?” Kysyi maailman ainoa poika, jota oikeasti kiinnosti miltä toisten hiukset näyttivät. Ei ollut kyse aina vain minusta, vaan esimerkiksi kemiantuntimme menivät aina puoliksi siihen, että Iason kommentoi opettajamme kuontaloa erinäisin vitsein. Ainoa tunti muuten, milloin hän pysyi hereillä. Jos luokka Musta J ei millään muulla päässyt loistamaan koulun kunnian etsinnässä, niin ainakin meillä oli kaikilla viidellä joka päivä hiukset kunnossa. Tämä räikeästi punapäinen kauhukakara piti siitä huolen.

”Huomenta teillekin, herra Noah King, ” tuhahdin ylikimeällä äänellä kuulostaakseni koulun siivoojattarilta, ja työnsin itseäni viisi senttiä lyhyemmän miehenalun tieltäni. Sain jostain syystä nyrkistä takaraivooni kulkiessani hänestä ohi.
”Paita päälle kaunis poika, jollain puhkeaa vielä silmä, ” niillä sanoilla Iason sulkeutui kylpyhuoneeseen.

Jäin seisomaan ehkä minuutiksi huoneeseemme. Tämä oli osa koulun asuntolaa, joka oli kerrosta ylempänä luokkahuoneita. Suoraan sanottuna tämä oli uusi koti niille, joiden ylirikkaat vanhemmat halusivat päästä niin lapsistaan kuin rahoistaan eroon, ja niin meidät sijoitettiin tänne opiskelemaan. Jotkin huoneet olivat isompia ja niihin saattoi sisältyä kaksi huonetta ja keittiö, tämä rääpälemäinen huone sisälsi tasan yhden huoneen ja vessan. Minun ja Iasonin puoliskot jakoi vain keskellä huonetta oleva ohut sermi, joka taas tarkoitti suurin piirtein sitä, että saimme joka yö kuunnella toistemme kuorsausta tai painajaisia. Tilastollisesti laskettuna minä kuorsasin enemmän ja Iason näki enemmän painajaisia. Joskus teki mieli kysyä niistä, mutta asia ei kuulemma kuulunut minulle. Nähköön sitten painajaisia, ei sitä parhaalle ystävälle tällaisia asioita ole ennenkään kerrottu.

Oman huoneen puoleni seinällä roikkui maailmamme kartta. Siinä ei ollut näin kolmannen opiskeluvuoden jälkeen enää mitään uutta: kahdeksantoista saarta – tai mannerta, tai vuorta. Oikeaa nimitystä yritettiin yhä keksiä – törrötti meren keskeltä tyhmän näköisinä. Meidän saaremme, Stratford, oli yksi keskeisimmistä mannerpahasista, ympärillään kummallinen pitkulamanner Nantes uimamatkan päässä, ja toisella puolella Sakburg. Nämä kolme olivat saarimaista tärkeimpiä, mutta niitäkin vielä hallitsi Stratford, joka oli viiden tai kuuden vuoden väliin jäänyt tasainen jokimaasto.

Eräät ihmiset sanoivat, että nykyinen maailmamme oli muodostunut yllättäen nousseen merenpinnan seurauksena. Siitä todisteena kuulemma vieläkin meren pohjasta löydettiin uusia, tai siis menneitä kyliä, jotka olivat kadonneet veden tultua. Kaikki elävä oli silloin paennut korkeammille alueille, tai jopa vuorille, ja nämä säilyivät tuholta. Ihmiskunta löysi uuden jalansijan näiltä jäljelle jääneiltä paikoilta, ja elämä alkoi uudelleen. Siitä on onneksi jo niin kauan, että me opiskelemme tätä muinaishistoriana. Nykyajan ongelmat olivat sen verran pienempiä, että kukaan ei edes osannut kuvitella tilannetta, jossa vesi lähtisi taas kohoamaan. Me huolehdimme vain hiuksistamme. Stratford oli turvassa niin kauan, kun minun hiukseni olivat Iasonin mielestä hyvin.

A/N
Hyvää huomenta ja onnellista lokakuuta. Tämän aamun saldo 762 sanaa, mutta nyt tulee oikea elämä vastaan ja pitää mennä kouluun.