Kökköluku 8.

Miku

Ensimmäinen asia minkä Miku ulkoilmasta huomasi, oli se, että oli jälleen kerran samperin kylmä. Siihen vaikutti huomattavasti myös se, että sillä hetkellä tuuli vuorilta alas ja se taas tarkoitti jäätävää tuulta. Ulkona olisi ollut sietämätön olla, ellei nyt olisi ollut tosi kyseessä.

Muurilla ei ollut siihen asti ikinä ollut näkynyt näin paljon ihmisiä, saatikka sitten kuolleita ihmisen kaltaisia asioita alhaalla. Koko metsän reuna kuhisi Sieluttomia koko muurin alueelta ja Miku katseli tilannetta kauhulla. Hän oli väärä ihminen tässä tilanteessa, mutta hänen näkökykyään tarvittiin ylhäällä, joten hän ei saanut livistääkään paikalta. Missään ei kuitenkaan näkynyt itse kummituksia, ellei laskettu niitä kymmentä, jotka olivat heidät puolellaan ja alhaalla taistelemassa häätääkseen Sieluttomat pois.

Mistä ne olivat kaikki tänne tulleet? Miksi ne olivat kaikki tulleet paikalle samaan aikaan? Mitä ne tahtoivat?
Taistelu ylhäältä käsin oli vaikeaa. Helpointa oli keskittyä vuorollaan yhteen Sieluttomaan, ja nitistää se, mutta niitä oli aivan liikaa tilanteeseen nähden. Mikusta ei ollut auttajaksi tilanteessa, hän oli sillä hetkellä turha ja hän tahtoi pois, paeta.
Samalla tuuli nousi ja yllättäen ketään eivät enää kiinnostaneet Sieluttomat. Sen sijaan jokainen karjui Mikua tai ketä tahansa neljästä näkijästä paikalle. Nyt tapahtui jotain uutta.
Kaaoksen yli kuului Lukas Silverssonin kauhistunut huuto, josta Miku ei edes saanut selvää. Hän osasi päätellä huudon varoitukseksi, ja hän teki ainoan asian, jonka hän keksi siinä tapauksessa: Hän kyyristyi maahan.
Tuuli puhalsi hänen ylitseen. Jokainen muurilla olleista peitti kasvojaan suojellakseen niitä tuulelta, mutta alhaalla Miku näki mitä tapahtui. Tuuli toi mukanaan jäätävän henkäyksen, joka saavutti joitakuita hänenkin lähistöllään olleista. Kun myräkkä laantui, hän näki kauhukseen näiden ihmisten jäätyneen paikalleen. Luostarilaiset tuskin ehtivät tästä järkytyksestä selvitä, kun alhaalta hyökkäsi heidän kimppuunsa rihmastoa, joka repi joitakuita järkyttyneistä ihmisistä alas maahan. Vain kirkaisu kuului näistä ihmisistä, jotka menettivät julmalla tavalla henkensä Sieluttomien kynsissä.

Miku tunsi olonsa niin hyödyttömäksi. Ei hän ollut taistelija. Ei hän ikinä tulisi olemaankaan. Hän ei ikinä kykenisi puolustamaan tätä paikkaa tai ketään muutakaan. Yhtä lailla hän ei myöskään kuulunut tänne, tämä ei ollut hänen paikkansa. Hänen elämänsä oli jossain muualla, mutta ei tämän muurin sisäpuolella.

Hän tarvitsi enää vain syyn lähteä, ja hän lähtisi. Mitä tällä paikalla oli enää tarjottava hänelle?

Samalla hän kuuli äänen, kuin kaiun. Ääni oli miehen, mutta kokemuksella hän tiesi jo sen kuuluvan sielulle, joka oli ruumiista vapaana. Se ei ollut yhdenkään sielun ääni, jonka hän tunnisti, vaan se oli synkkä ja epäluotettava. Kukaan muu ei huomannut ääntä, joka kertoi hänelle, että kyseessä todellakin oli sielu. Sillä aikaa, kun muut ihmiset taistelivat alhaalla olevia kauhuja vastaan ja varmistivat, että enempää ihmisiä ei kuolisi, Miku nousi hitaasti ylös ja vain käveli muurille kuin unessa. Kukaan ei nähnyt mitä hän näki, joten hän oli ainoa joka osasi keskittyä tähän asiaan.

Lumisella tiellä pimeydessä, joka johti kohti muita ihmisiä ja vapautta, seisoi todella ilmassa tuttu hahmo, jonka Miku tunnisti edellisestä elämästä. Sama mieshahmo oli hyökännyt heidän kimppuunsa puoli elämää sitten Stratfordissa sinä päivänä, kun hänen oli kuulunut aloittaa työt. Nyt hän seisoi tuolla, vain leijuen paikallaan.

Yllättäen entisen miehen hahmo näki Mikun ja se tiesi epäilemättä heti, että tuo poika kykeni näkemään hänet. Tuuli puhalsi, ja samassa se hahmo leijui ilmassa Mikun edessä. Hän ei tiennyt mitä muut ihmiset siinä näkivät, mutta he osoittelivat tuota kohtaa ja yrittivät työntää Mikua pois taistelusta, mutta vastalauseeksi miehen hahmo puhalsi muurille liekkejä, jotka erottivat tämän yksinäisen nuorukaisen kaikista muista luostarilaisista. Yllättäen tuli hiljaista. Jokainen tiesi, että Miku oli näkijä, joten he osasivat arvata mitä tapahtui

”Sinä näet minut?” Miehen hahmo kysyi.
”Kyllä?” Miku vastasi hitaasti, kykenemättä piilottamaan pelkoaan.
”Hyvä, ” Miehen ääni ei ollut tuulen kuiskausta vahvempi, ”sinä saat tulkata kaiken mitä sanon näille kuuroille ihmisille sana sanalta. Teillä on jotain mitä minä haluan.”
”Teillä on jotain mitä minä haluan, ” Miku toisti ja hänen lähellään olevat ihmiset kuulivat.
”Kyseessä on poika. Tuulihenki, jos puhumme samaa kieltä.”
”Kyseessä on poika, tuulihenki, jos puhumme samaa kieltä.”
”Hän karkasi minulta kerran.”
”Hän karkasi minulta kerran.”
”Ja tahdon muistuttaa teitä siitä, että minä en jaa omaisuuttani kenenkään muun kanssa.”

Miku ymmärsi. Tämä henki puhui Lukas Silverssonista. Hän kuitenkin tulkkasi muille ihmisille mitä sielu sanoi, eikä jäänyt miettimään asiaa yhtään sen tarkemmin.
”Nämä henget tottelevat jo nyt minun käskyäni. Voin käskeä ne pois, jos tahdon. Voin myös käskeä niitä hyökkäämään. Luuletteko todella, että tämä on kaikki mihin me rajan ylittäneet pystymme? Minä yksin riistin teiltä juuri kolmisen kymmentä yhdessä hetkessä, ettekä te edes silmiänne räpäyttäneet. Tämän ei tarvitse mennä näin. Voin jättää teidät rauhaan, jos te sitä tahdotte. Pyydän vain yhteistyöhaluanne, eikä teidän tarvitse kuin luovuttaa tuulisielu minulle. Yksi teille turha ihmissielu voi pelastaa teidän sielunne. Eikö tämä ole kauppa, johon kannattaa ryhtyä?” Henki jäi odottamaan, että Miku sai tulkattua kaiken sanasta sanaan juuri, niin kuin oli itse kuullut.

”Kenestä se puhuu?” Kuului ihmisjoukosta supinana, ”kenet se haluaa?”
”Tietenkin voisin vain tunkeutua rakennukseenne sisälle ja tappaa teidät kaikki siinä samalla. Voin muistuttaa teitä, että minä tulen saamaan haluamani, mutta teille ei jää mitään jos ette suostu yhteistyöhön kanssani. Joten, miten on ihmiset, te joilla on vielä lihaa ja verta ympärillänne haavoittuvissa kehoissanne: Mikä on vastauksenne?” Kukaan ei vastannut. Jossain kauempana ei edes oltu kuultu tätä puhetta ollenkaan, eikä kukaan epäilemättä tahtonut alkaa tehdä näin suuria päätöksiä yksin. Totta kai tässäkin kuulijajoukossa oli mukana murhaajia sun muita, mutta vaikutti siltä, kuin kukaan ei olisi tahtonut jäädä vastuuseen jonkun toisen elämän lopettamisesta. Tulen takana, joka erotti Mikun muista, ihmiset katselivat toisiaan ahdistuneena. Kenestäkään ei ollut lupaamaan mitään näin isoa.

”Joudumme puhumaan tästä johtajillemme, ” joku oikeista ihmisistä päätti ottaa vallan itselleen, ”me emme voi valita kenenkään puolesta mitään näin suurta.”
”Elävät, olette niin heikkoja ja luulette voivanne itse säädellä maailman sääntöjä. Hyvä on, keskustelkaa keskenänne. Annan teille aikaa seuraavaan yhden auringon nousun ja yhden laskun, keskiyöllä huomenna poika joko kävelee ulos porteistanne, tai te kuolette jokainen. Nauttikaa tästä yhden päivän rauhastanne.” Miehen hahmo haihtui tuuleen ennen kuin Miku sai tulkattua sanaakaan. Samalla hetkellä jokainen Sieluton alhaalla pysähtyi, ja lähti talsimaan toiseen suuntaan takaisin metsän pimeyteen.

Miku kääntyi katsomaan muita ihmisiä. Tuli oli kadonnut hänen takaansa ja hän kohtasi jokaisen kauhistuneen ilmeen. Hän itse tuntui menettäneen puhekykynsä. Silloin hän näki kuuntelijoidensa joukossa oranssit hiukset ja ilmeettömät kasvot, jotka kuuluivat juuri hänelle, josta henki oli puhunut. Lukas Silversson veti happea katkonaisesti ja tuijotti Miku Hunteria ilmeellä, joka kertoi, että hän oli nähnyt ja kuullut kaiken myös itse. Miku tiesi, että Lukas kykeni jokseenkin hahmottamaan tuulenhenget, ja oli epäilemättä kyennyt seuraamaan kaikkea omin aivoinensa, eikä hänen ehkä tarvinnut kuunnella tulkkaustakaan. Muut ihmiset odottivat vääjäämättä, mitä kuuluisi kun Näkijä avaa seuraavan kerran suunsa, mutta puheen aihe tiesi tuossa vaiheessa jo kaiken.

Lukas Silversson kääntyi ihmisjoukossa ja lähti juoksemaan pois paikalta. Kukaan muu kuin Miku ei edes huomioinut häntä, niin keskittyneitä he olivat kuulemaan mitä henki oli sanonut. Pian he saivat kuulla heille annetun aikamäärän ja tavoitteen. Sana kiersi nopeasti muurin ympäri ja hätätilanne peruttiin: Sen sijaan kaikkia, jotka tahtoivat osallistua päätöksentekoon käskettiin kokoushuoneeseen. Ja jonkun piti etsiä Lukas.

* * * Lukas

Hän oli ehtinyt jo pakata ennen kuin kukaan tajusi etsiä häntä omasta huoneestaan. Jännä sinällään, sillä monelle oma huone oli kuitenkin se loogisin pakopaikka.  Lukas ei toisaalta tähdännyt pakenemiseen.
Ilman koputusta sisään ryntäsi Nanette Brezariosca, aiheuttaen Lukakselle elämänsä sydänkohtauksen.
”Siinähän sinä olet!” Nanette oli suorastaan kiljaissut painaessaan oven äkkiä takanaan kiinni.

”Ole hyvä ja mene pois, minä tiedän mitä teen, jätä minut rauhaan, ” Lukas höpötti kaikki asiat samalla kertaa, jotka hänen mieleensä.
”Sinä aiot karata!” Nanette näki heti, ”meinaat lähteä. Sinä aiot luovuttaa!”
”Mitä muutakaan minä muka voin?” Lukas menetti viimeisenkin voimakkuuden äänessään, ”se tuli tänne aski hakemaan minua, viimeistelläkseen sen minkä se jätti kesken koululla. Se on alusta asti tahtonut minun henkeni, joten eikö minun ole parempi olla poissa täältä? Kaukana jossain, missä en aiheuta vaaraa kenellekään muulle?”
”Mutta et saa luovuttaa itseäsi sille, ” Naneten äänessä oli huolta nuorempaansa kohtaan, ”jos meinaat paeta, niin pakene kunnolla. Minä tulen mukaasi.”

”Siinä tapauksessa joudut itsekin vaaraan, ” Lukas tunsi itsensä heikoksi, niin heikoksi, ”jos minä lähden, Luostarista jää turvallinen. Jos se saa minut, Luostari pysyy turvallisena.”
”Ei se halua sinua, vaan se haluaa kykysi, ” Nanette porasi tiedon hänen mieleensä, ”te olette molemmat tuulisieluja, epäilemättä se näkee oman voimansa sinussa ja tahtoo vahvistaa itseään. Sitähän se tekee: Kerää sieluja, joista on sitä vahvistamaan. Luostari ei jää turvalliseksi, jos se tuosta enää vahvistuu: näitkö mitä tapahtui ylhäällä? Ihmisiä jäätyi hengiltä hetkissä. Mieti jos se pääsee tänne sisälle!”
”Tahdotko sinä, että minä taistelen sitä vastaan?” Lukas kysyi heikkona, vajotessaan sänkynsä päälle istumaan. Nyt hän vasta huomasi vapisevansa.

”Miten? Se-… Sinä näit itsekin. Sillä oli armeija takanaan. Minä en luultavasti selviydy metsässä yksin pitkään.”
”Yksin, niin, yksin, ” Nanette jankutti, ”minä tulen mukaasi. Karataan porukalla. Minä olen pääasiassa vapaa lähtemään jos on turvallista, minun ei tarvitse jäädä, nämä ihmiset sanoivat niin itse. Tarvitset kuitenkin paikan jossa olla, jos pääset Stratfordiin asti. Minulla on varikko, sukuni asuu siellä, ja eräs tuttunikin saattaisi ottaa meidät vastaan. Sitä paitsi, luulen, että hänestä voi olla apua: Hän ymmärtää tilannettamme. Hän oli ennen luokallani, hän ymmärsi jo silloin näistä asioista enemmän kuin me. Luulen, että hän voisi auttaa sinua.”
”Mutta emme selviäisi ikinä kaupunkiin asti, ”  Lukas huomautti surkeana, ”Sieluttomat lähtevät peräämme heti, kun astumme ulos ja se henkikin varmaan odottaa minua muurin ulkopuolella.”
”Sieluttomat eivät pidä valosta, ” Nanette muistutti, ”lähdemme päivällä, kun vartiointi on löysimmillään. Ehkä… Ehkä Miku suostuu tulemaan mukaamme? Hän näkee missä henget milloinkin ovat, ehkä hänestä voisi olla hyötyä. Hän on joka tapauksessa samassa tilanteessa kanssani, hänkin saa poistua milloin vain on turvallista.”

Lukas ei uskonut tätä. Vielä kuukausia sitten hän oli täysin yksin, nyt tämä jo aikuinen nainen, jonka hän oli vasta oppinut tuntemaan tahtoi auttaa häntä tällaisessa tilanteessa? Miksi? No, Lukashan kysyi sitä. Säikähdyksekseen Nanette Brezarioscan huulille levisi ilkeä virnistys.
”Koska minulla on täällä tylsää, ” hän melkein nauroi, ”täällä tiedetään paljon, muttei tarpeeksi. Täällä eletään aivan liian pumpulissa. Jossain tuolla muurin toisella puolella on todellinen maailma ja minä haluan sinne takaisin. On vielä liian monta salaisuutta paljastettavana tästä koko jumalattaren kirouksesta, eivätkä nämä ihmiset tiedä yhtään enempää. Sinä olet minun lippuni seikkailuihin.”

Kiva. Todella kiva. Sekopäitä tässä tarvittiinki.

”Kuulostaa melkein helpommalta jos minä vain menen antautumaan ja sinä vain, öh-…”
”Eieiei, tässä ei ole toista vaihtoehtoa. Me pidämme sinut hengissä, luostarilaiset turvassa ja selvitämme itse, miten tuosta sinun seuraajastasi päästään eroon. Sopiiko?”

Ajatus kuulosti kieltämättä houkuttelevalta.
”Hyvä on, ” Lukas ei uskaltanut sanoa vastaankaan enää, ”joten minä siis karkaan?”
”Ja minä karkaan sinun kanssasi, ” Nanette nyökkäsi hyväksyvästi, ”älä luulekaan juoksevasi kuolemaan ilman minua. No, ensimmäiseksi meidän pitää saada sinut piiloon etteivät muut innostu irrottamaan päätäsi kuviteltuaan, että sillä saadaan paha pois perästä. Ota vaatteesi ja tule, menet minun huoneeseeni odottamaan.”

Lukas ei osannut kieltäytyä neidon kutsusta. Voisi hänellä mennä huonomminkin. Tai oikeastaan ei voisi, mutta nyt hänellä oli ainakin yksi mahdollisuus selviytyä elossa ja pitää loputkin ihmiset yhtä lailla elossa. Se oli hänen vastuunsa tässä tilanteessa, hän ei tahtonut enää yhdenkään elävän kärsivän hänen puolestaan. Asia oli päätetty: Hän pakenisi kohti kylmää talvea, kohti kylmää Stratfordin pääkaupunkia, kohti tätä jotakuta jota hän ei tuntenut etsiäkseen lisää vastauksia ja apua tähän dilemmaan. Ihan hyvä suunnitelma. Miten se toimi käytännössä?  Kohtalo varmaan nauroi jossain kirjoittaessaan tulevaisuutta Suureen Kirjaansa. Sillä oli varmasti todella hauskaa päättäessään kuka kärsi milloinkin. Jostain syystä Lukaksesta tuntui, että tämä oli vasta alkua hänen käsikirjoituksessaan. Vielä hän ei todellakaan tiennyt mihin käsikirjoitus tulisi lopulta päättymään, sen tiesi vain itse ylijumala Kohtalo itse, eikä sitä hänen kirjaansa kirjoitettua päässyt enää kukaan lukemaan: Se vähän johtuu kyllä siitä, että Kohtalon kirja katosi suuren tulvan aikana, eikä sitä ole sen jälkeen päästy oikeastaan näkemään. Kohtalo oli paska kaveri.


//A/N
AAAAAAAAAAAAAAMIETEINSEN! Mie olin viel neljä päivää liian aikasessa! NANO ON OHI! MIE PÄÄSEN KIRJOITTAMAAN IHAN MITÄ MIE HALUAN! IHANAAA!

Okei, jatkosta tän verran: Mie luultavasti palaan myöhemmin tän luvun kimppuun ja kirjoitan sen loppuun niin, että mie voin joko myöhemmin jatkaa tästä tarinan kunniakkaasti loppuun tai sitten palaan ensi vuonna kolmannen kerran kirjoittamaan samaa sarjaa ja jatkan tämän sitten loppuun. Joka tapauksessa: KIITOS KAIKILLE, jotka tuki miuta tän kuukauden aikana JA kiitos niille, jotka jaksoivat lukea ku mie hakkasin päätäni näppäimistöön ja kuvittelin, et se varmaan näyttää luettavalta tekstiltä. Olette ihania <3
ENSI VUONNA KÄRSIMYS JATKUKOON. Joo, se sauna ->

Luku 7.

 Lukas

Valkoinen katto tuijotti takaisin. Olipas siinä ällöttävän värinen valkoinen katto. Lisätään vähän valoa, niin tuo tyhmä katto paistaisi sen alla olijat hyvän makuisiksi munakkaiksi, jotka saattaisivat olla jopa liiankin palaneita. Ainakin silmät kärventyivät jos sitä katsoi. Kyseessä oli KATTO, ei KATON pitäisi olla ällöttävä. Sen pitäisi suojata ihmisiä taivaalta putoavilta tähdiltä, ei vahingoittaa silmiä. Rahat takaisin, tai katto maalaukseen.

Lukas yritti pitää silmiään auki, mutta valkoinen katto teki siitä tuskallista. Tällaistako oli herätä aamulla kunnon krapulaan? Ei… Eihän hän ollut juonut. Kurkun kuivuudesta päätellen hän ei ollut juonut viimeiseen viikkoon yhtään mitään. Eikä liioin kyllä syönytkään. Oikeastaan Lukas ei tiennyt oliko ollut vähään aikaan edes elossa. Ja jos oltiin vielä tarkempia, hän ei oikeastaan muistanut kuin kasvot. Tuuleen sekoittuneen miehen kasvot, jotka eivät olleet siinä, mutta silti Lukas näki ne. Hän kykeni näkemään hahmottoman ihmishahmon lähestyvän tuulen ja lumimyräkän keskeltä… Ajatus oli kuin painajaisunesta, unesta josta Lukas oli vasta heräämässä toteamaan, että se oli oikeaa elämää.

Valkonen katto hohti niin kovasti, että Lukas oli varma, että se vittuili hänelle. Jutteli siellä korkeudessaan itselleen ja oli rasittava, aiheuttaen Lukaksen jo kipeän pään kipeentymään ennestään. Kiitos vaan. Tätä tässä vielä tarvittiinkin.
”Oho, nätti poikahan on hereillä, ” jostain kuului ääni. Hyvin epämääräinen sellainen, sillä aivan niin kuin miehen kasvot Lukaksen mielessä, myös tuo ääni kuulosti siltä, että sitä ei pitäisi olla. Nyt kun Lukas harkitsi asiaa tarkemmin, hänestä tuntui, ettei oikeastaan ollut kuullutkaan mitään. Ehkä se oli vain pieni tuulahdus, joka meni tämän huoneen halki.

Anteeksi? Mikä huone? Missä hän oli? Ja miksi huoneessa tuulisi? Onpas nyt tyhmiä ajatuksia. Tuulihan hänenkin koulussaan huoneisiin, se oli oikeastaan yksinkertaista, melkein jokaisessa talossa veti läpi. Ilma kiersi melkein aina. Mutta miksi kiertävä ilma kutsuisi häntä söpöksi?

Lukas käänsi päätään suuntaan, jossa hän luuli kuulleensa äänen. Hänen katseensa vastasi vain valkoinen seinä, jossa oli myös ovi. Ei muuta. Vain ilmaa.
”Söpö poika onkin nukkunut pitkään, ” ääni sanoi uudelleen. Tällä kertaa Lukas melkein hypähti säikähdyksestä. Ihan varmasti hän oli kuullut äänen… Vai oliko sittenkään? Se kuului samalla ei mistään, ja samalla kaikkialta… Kuin… Se olisi ollut tuulta. Lukas tunsi tuulen, hän oli oppinut käyttämään sitä hyväkseen ja toteuttamaan sillä paljonkin ihmeellisiä asioita, mutta takaisin se ei ollut ikinä puhunut.

”Kuka siellä?” Lukas pakotti ruumiinsa puhumaan.
”Oho?” Tuuli tuiversi hänen korvaansa, ”eihän sinun pitäisi minua kuulla. Tämäpäs on mielenkiintoista.”
Lukas keskittyi. Hän siirsi koko elintahtonsa tunteakseen tuulen. Hiljalleen huoneessa kiertävä ilma alkoi vaikuttaa hänestä tutulta. Hitaasti mutta varmasti hänen silmiinsä muodostui heikosti naisen hahmo.
”Mikä sinä olet?” Lukas kysyi tunnistaessaan naisen hahmon yhä paremmin ja paremmin. Hän vaikutti jokseenkin samanlaiselta, kuin mies keskustassa ikuisuus aikaisemmin, mutta… Heikommalta.
”Minun nimeni oli Polevarapu, ” naisen ääni oli tuskin kuiskausta vanhempi, eikä Lukas lopulta voinut väittää kuulevansa sitä. Hän vain tunsi äänen, kuin tunsi tuulenkin. Yhtä lailla hän ei nähnyt naista itseään, vaan tunsi hänen seisovan siinä.

”Mutta voit kutsua minua Poleksi, ” nainen jatkoi, epäilemättä hymyillen. Lukas ei ollut aivan varma, hän ei oikein vieläkään hahmottanut naisen pikkutarkkoja muotoja.
”Ja minä olen kuollut, ” Pole päätti esittelynsä hyvin traagisesti.
”Otan osaa, ” Lukas ei tiennyt mitä muutakaan sanoa kuolleelle naishahmolle, ”olenko minä kuollut?”
”Ihmisiä kiinnostaa aina vain oma kuolema, ” nainen luultavasti nauroi, ainakin näin Lukas päätteli, ”ei, et ole kuollut. Kävit aika lähellä, olit menettänyt suurimmat osat ruumiinjäsenistäsi kun tulit tänne.”

”Kuulostaa ikävältä, ” Lukas ei edelleenkään tiennyt mitä sanoa. Hänen ruumiinsa tuntui painavan tonnin, eikä hän jaksanut liikuttaa muuta kuin päätään. Vähän varpaitaan. ”Olit menettänyt ruumiinosasi”, no mikä siellä varpaissa sitten liikkui? Varaosat? Sormet ainakin tuntuivat hänen omiltaan.
”Joku taitaa olla sinulle selityksiä velkaa, ellen väärin arvaa?” Lukas ei enää yrittänyt nähdä Polea, vaan luovutti. Hänelle riitti se, että hän kuuli naisen. Katsominen alkoi sattua hänen silmiään.

”Meinasit muuttua minunlaisekseni, ” Pole kertoi rauhallisella äänellä, jossa oli hassu ulkosaarelainen korostus ja se kuului nyt selvemmin, kun Lukas keskittyi vain kuuntelemiseen, ”joka tarkoittaa kuolemista. Niin käy kun hallitset tuulta liikaa. Sinähän olet tuulisielu, eikö?”
”En tiedä mitä se tarkoittaa, ” Lukaksen oli pakko myöntää.
”Että hallitset tuulta, ” Pole kertoi, ”mutta se ei selitä miksi pystyt puhumaan minulle. Näetkö sinä minua?”

”Näin äsken, ” Lukas sulki silmänsä ja toivoi kivun päässään lähtevän, ”mutta olet epäselvä. Aivan kuin olisin yrittänyt nähdä tuulen värit.”
”Jännittävää, ” Polen ääni kuulosti aidosti kiinnostuneelta, ”mitä sinä siis näit?”
”Olit kuin jonkinlainen hahmo, joka muodostuu ilmasta, ” ei ollut helppo selittää jotain, mitä ei oikeastaan nähnyt kunnolla.
”Niin olen, ” Pole hymyili äänestään päätellen, ”muutuin kuollessani ilmaksi ja löysin vuosien päästä uudelleen tajuntani. Yleensä elävät vain kutsuvat meitä sieluiksi tai kummituksiksi, osa kykenee näkemään meidät. Mutta kukaan ei käsittele meitä itse elementtinämme. Tämä on mielenkiintoista. Sinulla on joko tuplasti voimia muihin verrattuna, tai olet niin tottunut hallitsemaan tuulta. Näetköhän meitä muitakin?”

”Toivottavasti en, ” Lukas ei voinut myöntää ymmärtäneensä tuulihahmon selityksestä paljoakaan, mutta yritti kuitenkin parhaansa, ”sillä tämä sattuu päähäni.”
”Se johtuu siitä, että olit pari viikkoa sitten isossa taistelussa, ” Pole muistutti, ”muistatko sitä?”
”Pari viikkoa?” Lukas parahti avatessaan silmänsä uudelleen, ”onko siitä jo niin kauan?”
”Kyllä. Olet ollut tämän koko ajan kanttuvei ja hellät tunteet vai mitenkäs sitä sanottiinkaan. Ei, kun se taisinkin olla hellurei… Eivätkä hellät tunteet edes kuulu tähän asiaan. Joka tapauksessa, sinä olet pomppinut kuoleman ja elämän välirajalla. Täällä sinusta on pidetty huolta.”

”Täällä, ” Lukas takertui pikkuasiaan ja tuijotti ilkeää valkoista kattoa, ”missä minä olen? Sairaalassa? … Ei kai minua ole tuotu takaisin koululle? Se juttu-, SE MIES, se tulee perässäni! Se hyökkäsi niiden muiden oppilaiden kimppuun, se jäädytti salin oven eikä tahtonut päästää meitä sisään, se oli hän ja nyt se tahtoo minut ja-”
”Rauhoitu, ” Lukas tunsi rauhoittavan tuulenpuuskan puhaltavan ylitseen, ”täällä sinä olet turvassa. Kukaan ei tule muurien läpi ilman lupaa. Kukaan, joka sinua jahtaa, ei pääse tänne Luostariin sisälle. Yksikään sielu, elävä tai kuollut, ei ole minun kuolleena oloni aikana tunkeutunut tänne.”

”Voinko luottaa sanaasi?” Pää alkoi jo painua syvemmälle tyynyyn. Olisipa mukava nukahtaa uudelleen. Ehkä tällä kertaa mukana ei olisi painajaisia?
”Sinulla ei liene vaihtoehtoja, poikapieni, ” Polen ääni oli rauhoittava. Aivan kuin leuto tuuli ennen myrskyä, rauhallinen hetki ennen vuosisadan ukkosta.

Luultavimmin Lukas oli nukahtanut, hän nimittäin heräsi myöhemmin. Huoneessa ei ollut enää siinä vaiheessa valoisaa, vaan valaistus oli muuttunut pimeämmäksi. Hän tunsi heräävänsä ääneen. Mikä se oli ollut?
Silloin ääni kuului uudelleen. Neljä tiukkaa, kysyvää koputusta ovelle. Lukas nosti päätänsä nähdäkseen paremmin.
”Niin?” Hänen äänensä oli heikompi, kuin oli odottanut. Oven kahva vääntyi, ja se aukesi. Sisään astui aivan oikea ihminen, jolla oli vapaassa kädessään mukana tarjotin.
”Ah, ” mies hymyili nähdessään Lukaksen, ”olet näemmä todella herännyt. Tuntuuko siltä, että kykenet syömään?”

Lukas oli nyökännyt ja hänet oli autettu parempaan asentoon. Hänellä todella oli nälkä, vaikkakin hän sen vasta nyt ehti huomioimaan. Nuorehko mies, nimeltään kuulemma Nikke, oli jäänyt huoneeseen hänen seurakseen tarkistamaan hänen vointiaan ja selittämään tärkeitä asioita olinpaikastaan. Nyt Lukakselle selvisi, mikä tämä Luostari oli ja miksi hän oli siellä.
”Eli minua syytetään viidentoista opiskelijan… Murhasta?” Hän päivitti tietonsa, kunhan Nikke oli tilanteen hänelle selvittänyt.
”Valitettavasti. En tiedä tarkkaan mitä siellä tapahtui tai mistä oikeastaan on kysymys, nämä olivat vain tiedot jotka minun käskettiin kertoa sinulle, kunhan palaat tajuihisi.”
”Ja sen takia joudun jäämään tänne? Iäksi?” Lukas jatkoi päivittämistä.
”Ellei tutkinnassa selviä toisin. Sinulla on kuitenkin jo näkyvä rekisteri voimankäytöstä, joten joudut ainakin tarkkailun alle. Niin monet luokkalaisistasi pystyivät kuitenkin puhumaan sinua vastaan, joten… Tilanne ei näytä hyvältä. Anteeksi.”
”Mutta se ei ole totta, ” Lukas intti, ”minä en tappanut ketään. Se oli se… Se henki. Se sielu, se mies. Minä pelastin heidät loput häneltä.”
”Mutta he eivät sitä ymmärtäneet näin, ” Nikken äänessä oli oikeasti myötätuntoa, ”monelle valitettavasti täällä käy niin. Ihmiset eivät ymmärrä mitä he näkevät, joten he päättelivät, että kyse oli sinusta.”

”Tietenkin he päättelivät, ” ruoka alkoi maistua yllättäen puulta.
”No, mutta hyvä puolihan on siinä, että nyt sinun ei tarvitse enää nähdä heitä, eikö?” Nikke yritti parhaansa kääntää ajatuksen toisinpäin. Lukas ei kuitenkaan osannut ajatella asiaa näin päin. Hän väänsi asiasta aivan omat johtopäätöksensä.

Hän olisi voinut rikkoa jään ovesta, ja kaikki olisivat voineet mennä sisälle turvaan. Hän olisi itse asiassa voinut vaikka olla itse se aktiivinen ja hakea jonkun muun avaamaan oven. Sen sijaan hän oli vain jäänyt tuijottamaan talvisäätä ja nauttimaan ulkonaolostaan. Olipa ollut kivaa. Hän olisi jopa voinut ehkä estää tätä kaikkea tapahtumasta, hän olisi voinut taistella tuulta vastaan. Oli hänellä varmasti voimaa siihen. Yllättäen kaikki todella oli hänen harteidensa päällä ja Lukas tunsi vastuuta siitä kaikesta, mitä pari viikkoa sitten oli tapahtunut. Ihan hyvä, että hänet oli suljettu tällä tavoin pois.

Eikä hän siltikään kyennyt unohtamaan niitä kasvoja, jotka olivat jahdanneet häntä kaupunkin läpi. Se mies oli selvästi tahtonut hänetkin kuolleena, tai hänen voimansa, kuten Nikke oli asian selittänyt. Epäolevaksi jokaisessa tapauksessa, pois elävien kirjoista. Se tapa, millä mies oli lähtenyt hänen peräänsä, nostatti silläkin hetkellä hänelle kylmiä väreitä. Miehen sielun mukaan Lukaksen olisi pitänyt sillä hetkellä olla kuollut. Se olisi voinut napata vielä mukaansa kenet tahansa pihalle jääneistä opiskelijoista, mutta se oli varta vasten lähtenyt juuri hänen peräänsä.

Lukas pyyhki hiuksiaan poskeltaan ja tuijotti sängyn päätyä tyhjästi.

Jos hänet haluttiin aiemmin kuolleeksi, niin mikä esti miehen sielua lähtemästä hänen peräänsä myös myöhemmin? Ehkä se oli jo nyt etsimässä häntä. Silloin kaikki tässä ”Luostarissa” olivat vaarassa, eivätkä he Niken ja Polevaravun sanojen mukaan edes ymmärtäneet tilanteen vakavuutta.

Eikä Lukas tahtonut enää yhtään kuolemaa omille hartioilleen. Ne olivat muutenkin jo liian jumissa, veri ei kiertänyt päässä ei niin yhtään ja sekin vain aiheutti päänsärkyä. Lisäpaino ei oletettavasti helpottaisi jo valmiiksi tukalaa oloa.

Huomattavan nopeasti Lukas huomasi, että hänen raajansa olivat puoliksi kykenemättömiä toimimaan. Haarukka  pysyi hänen vapisevissa käsissään juuri ja juuri, mutta jaloilla oli pahempi tilanne. Kyllä ne liikkuivat, mutta ne eivät kestäneet hänen painoaan yhtään. Nikke kiirehti hakemaan jostain huoneen ulkopuolelta pyörätuolin, johon he saivat nostettua Lukaksen yhteisvoimin.
”Taidatkin olla minun hoidossani hetken aikaan, ” Nikke virnuili, ”tahdotko, että näytän sinulle paikkoja? Luostari on kuitenkin uusi kotisi, ja olet missannut aika paljon nukkuessasi. Tekisi hyvää nähdä välillä ulkoilmaakin.” Ulkoilma kuulosti erittäin hyvältä, sisällä oli turhankin lämmin ja Lukas sentään nautti kylmyydestä. Nikke lähti viemään häntä ympäri rakennusta näyttäen paikkoja ja esitellen vastaantulevia ihmisiä, kertoen samasta omasta itsestään. Lukakselle selvisi, että Nikken oikea nimi oli Nikel, ja hänestä piti valmistua sairaanhoitaja, kunnes joutui tyttöystävineen onnettomuuteen. Heidät oli molemmat tuotu Luostariin kuntoutumaan, mutta tyttö oli menettänyt henkensä. Nikke olisi ollut vapaa lähtemään, mutta hän tahtoi jäädä vapaaehtoisesti huoltamaan luostarilaisia. Hän oli kuulemma yksi harvoja, jotka kieltäytyivät käyttämästä voimiaan.

Jos ihan totta puhuttiin, Lukas ei tahtonut puhua elementeistä. Asia toden sanoen oli alkanut masentaa häntä nyt kun hän oli tutustunut asiaan vielä lähemmin. Kaikki oli kivaa ja uutta, eikä kukaan muu tiennyt koko jutusta mitään. Tuuli ja pakkanen oli ollut Lukaksen ihan oma asia, asia, joka teki hänestä erilaisen kuin kaikista muista. Mutta jos kaikki olivat erilaisia, niin kukaan ei ollut. Jokainen ihminen olikin ihan samanlainen kuin Lukaskin, ei hänessä ollutkaan mitään erikoista. Muut eivät ehkä tienneet jutusta, mutta ei sillä, etteivätkö he olisi voineet samoihin juttuihin, mihin Lukaskin kykeni. Sitten oli vielä tämä Luostari, missä jokainen oli samalla viivalla voimiensa kanssa. Yllättäen hän olikin jälleen ihan tavallinen. Tuskinpa maailmassa oli ajatusta, joka masensi häntä enemmän.

Luostari ei sisältänyt kokoonsa nähden paljoakaan nähtävää. Siihen tietenkin vaikutti myös se, että rullatuolin kanssa ei päässyt muihin kerroksiin, joten Nikke kykeni näyttämään Lukakselle vain keskimmäisen kerroksen kaikkine ruokailu-, ja kokoustiloineen, sekä valtavahkon sisäpihan. Päivä oli silloin juuri valoisimmillaan, ja sisäpihalla hääri paljon ihmisiä joko nauttimassa lämpimästä säästä tai hoitamassa pihamaataan. Nikke vitsaili juuri jotain siitä, että Lukas ei saisi ruveta jäädyttämään paikkoja siellä, mutta silloin hänen silmiinsä osui kaksi häntä parisen vuotta vanhempaa poikaa, eli siis oikeastaan jo miestä, jotka olivat pienehköllä mansikkamaalla, jossa punaiset mansikat odottelivat poimijaansa. Toinen nuorista miehistä, punapäinen, näytti Lukaksen silmään vaarallisen tutulta.  Punapää oli kaksikosta se, joka oli mansikoiden joukossa niitä hoitamassa, puhuen samalla kiharahiuksiselle kaverilleen, joka pysytteli hyvän matkan päässä mistään vihreästä. Nyt kun Lukas tarkemmin katsoi, hän tunnisti myös kiharahiuksisen nuorukaisen. Kyseessä oli sama, joka oli ollut hänen mukanaan taistelemassa sitä haamumiestä vastaan keskustassa paria viikkoa aiemmin.

”Aivan, Prinssihän taisi tulla samaan aikaan paikalle kuin sinäkin!” Nikke keksi ja lähti lupaa pyytämättä kuljettamaan Lukasta rullatuoleineen kohti kaksikkoa, joilla vaikutti olevan mielekäs keskustelu menossa.
”Mikä ihmeen Prinssi-, ” Lukas ehti mumista ääneen, kun samalla hän huomasi kiharatukkaisen nuorukaisen huomaavan hänet. Ilmeestä päätellen kiharatukkakin tunnisti Lukaksen, ainakin kasvoilta.
”Sinäkin olet herännyt, ” hän huikkasi jo hyvän matkan päästä. Myös punatukka käänsi katseensa paikalle tulevaa kaksikkoa kohti,  ja hänen katseensa tiukkeni, kun hän selvästi yritti muistaa Lukaksen kasvoja.

”Olen, ” Lukas vastasi jäykästi.
”Tunnetteko te jo toisenne?” Nikke kysyi sieltä jostain Lukaksen takaa, kun he rullailivat paikalle.
”Ei nimeltä, ” ”Prinssi” totesi, ja hymyili kuin uudelle tutulle.
”Hyvä, ” Nikke aloitti reippaana esittelemisen, ”Lukas Silversson, tässä on Prinssi ja Kuningas-”
”Ja älä usko mitä tuo sanoo, ” ”Prinssi” puuttui esittelyyn, ”minä olen Jerry Oliver McBarca. Jokaisella vain on täällä jokin lempinimi, ainakin useimmilla.”

”Sinä olit meidän koulussa, ” punapää, joka oli siihen mennessä vain istunut hiljaisena mansikkamaalla ja tarkastellut Lukasta, huomautti, ”sinulla oli huone siinä meitä vastapäätä kolme vuotta sitten.”
”Täh?” Jerry kuulosti siltä, kuin olisi saanut puukalikasta takaraivoonsa.
”Niin oli, ” Lukas totesi. Nyt hän muisti nämä kaksi täydellisesti: He olivat asuneet opistolla häntä vastapäätä ja aiheuttaneet hänen ensimmäisenä opiskeluvuonnaan paljon traagisia tilanteita.
”Sinulla oli silloin lyhyemmät hiukset, ” punapää totesi, ”lyhyempi sopii paremmin. Mitä jos leikkaisit takaa vielä lyhyemmäksi?”
”Iason!” Jerry ärähti, kuin toinen olisi alkanut puhua kielletystä asiasta.
”Jerry!” Iason ärisi takaisin, enemmän leikillään, ”no oli miten oli. Voit ihan hyvin kutsua minua Kuninkaaksi tai Iasoniksi, kai se menee niin mikä sattuu parhaiten suuhusi. Mikä se nimi oli, Luukas?”
”Lukas, pelkkä Lukas.”

”Ja päädyit tänne sitten täyspäiväisesti?” Iason tuhahti, ”onnittelut vaan sinnekin. Elementti?”
”Pakkanen, ” Lukas ei oikeastaan sen epämääräisemmin osannut vastata. Tuuli totteli häntä, mutta samoin kylmyys. Pakkanen kuulosti paremmalta, kuin pelkkä tuuli.
”Okei, eli pysy poissa mansikoitteni luota, ” Iason huomautti, nappasi pari kypsää mansikkaa muiden joukosta, nakaten toisen suuhunsa ja toisen Jerrylle, joka hädin tuskin sai koppia ilmasta, ”ihan sama sääntö Jerryllekin. Jos joku aamu tämä kaikki on palanut, niin tiedän kenet lähden kuristamaan.”
”Palaneelle maalle on hyvä lähteä istuttamaan uutta, ” Jerry mutisi mansikkaansa, ”toisin kuin jäätyneelle.”
”Saat luvan istuttaa itse kaiken uudelleen!” Iason ärähti, ”omin käsin! Katsotaanko mitä siitä tulee?”
”Ei kiitos, hoida sinä vaan tämä homma viherpeukalo, minä mieluummin polttelen asioita.”
”Paitsi että etpä polta, tai katoat.” Iasonilla ja Jerryllä oli yhä lämmin suhde, jonka Lukas oli jo ehtinyt huomata ensimmäisen vuotensa aikana, vaikkei edes tiennyt kaksikon nimiä. Heidän lähdettyään koko koulu oli viilentynyt kymmenen astetta, eikä se varmasti ollut Lukaksen syytä. Kaksikon ikäsarja oli ollut viimeinen, joka oli onnistunut pitämään toimimaan yhteiselämän keskenään, ja heti heitä seuranneet olivat aloittaneet oman byrokratiansa. Pian heikoilla ei ollut enää ollut asemaa, ja vahvat pitivät epäjärjestystä yllä.

Lukas olisi tahtonut, että hänelläkin olisi edes yksi ystävä, joka olisi yhtä läheinen kuin nämä kaksi olivat toisilleen. Sen sijaan hänellä ei ollut ketään. Tuskin edes hänen vanhempansa kaipasivat häntä tälläkään hetkellä. Lukas oli aikalailla yksin kylmässä maailmassa, ja hänellä oli sentään kyky tehdä siitä vielä kylmempi. Hänellä ei ollut ketään, jonka luokse mennä purkamaan sydäntään, ei ketään jolle uskoutua asioista, eikä ketään, joka olisi uskoutunut hänelle mistään, ei edes ketään jolle puhua. Maailma se vaan oli perhanan kylmä paikka elää.

Nikke vei hänet myöhemmin myös syömään muiden ihmisten joukkoon. Hyvä ettei hänen kimppuunsa heti hyökännyt eräs perheenäiti, joka vaatimalla vaati Lukasta hänen perheensä kanssa samaan pöytään syömään. Eipä ujohko poika edes uskaltanut kieltäytyä, joten hän saapui osoitettuun paikkaan. Sillä välin rouva, joka oli antanut nimekseen Sini, kipitti ystävällisesti hakemaan hänelle päivällistä. Perheen kolme lasta, kaksoset Sininen ja Puna, sekä perheen nuorin, Nero, viihdyttivät sillä aikaa parhaansa mukaan uutta ystäväänsä. Se taas oikeastaan tarkoitti tarkoitti sitä, että alle parivuotinen Nero sai raivokohtauksen ja kaksoset repivät toisiaan hiuksista. Lukas ei todellakaan osannut käyttäytyä lasten kanssa, joten hän oli vähemmästäkin sormi suussaan. Onneksi perheen isä, Greenie, saapui paikalle rauhoittamaan tilanteen ja suurin piirtein adoptoimaan Lukaksen osaksi perhettään. Hän ja Sini olivat jopa liiankin ystävällisiä, sellaisia ihmisiä, jotka olivat luotu elämään yhteisössä. Heitä kiinnosti hirveästi tietää kaikki Lukaksesta ja tämän menneisyydestä, eikä heitä niin haitannut, että nuori poika oli täydellisen häkeltynyt tästä kaikesta. Elettyään viimeiset kolme vuotta suoraan sanottuna yksinäisyydessä, oli tilanne jokseenkin kummallinen. Ennen kuin Lukas ehti huomata, hän oli lupautunut tulemaan yläkertaa juomaan nokkosteetä jo seuraavana iltana. Oikeastaan ainoa, joka häntä jäi kiinnostamaan oli tämä: Miksi kukaan haluaisi kasvattaa pihallaan tietoisesti nokkosia, jos kykeni kasvattamaan ihan juuri sitä, mitä itse halusi.

Ennen kuin hänet adoptoitiin perheeseen lopullisesti, tuli joku hänen taakseen.
”Anteeksi, saanko lainata häntä hetkiksi? Kiitos.” Lukas ei ehtinyt nähdä kuka oli kyseessä, mutta samalla jo hänen tarjottimensa napattiin hänen edestään ja joku lähti viemään häntä toiselle puolelle ruokalaa.

”Anna kun kerron, minä juuri pelastin henkesi, ” ääni Lukaksen takaa kertoi. Hänen vierellään kulki Jerry Oliver McBarca kantaen hänen tarjotintaan mukanaan.
”Heillä on paha tapa etsiä mahdollisia lapsenvahteja, ” tämä ääni kuului oletettavasti Iasonille, ”ja siitä hommasta ei meinaa enää sen jälkeen päästä pois. Mikä tahansa on parempi kohtalo kuin vaippojenvaihtohomma.”
”Ai?” Lukas ei oikein tiennyt mitä tähän sano, ”kiitos?”
”Joten tästä lähin sinä joko syöt tässä porukassa tai etsit jotain järkevämpää seuraa, ” Iason asetti Lukaksen rullatuoleineen uuden pöydän ääreen ja Jerry asetti hänen eteensä tarjottimen, jonka ruokaan ei oltu edes koskettu, sillä Lukas ei onnistunut edes pitämään haarukkaa kädessään.

”Sitä paitsi, vanhat naapurithan pitävät yhtä, eikö?” Iason istahti pöydän toiselle puolelle alas ja vinkkasi Lukakselle silmää, ”tai ainakin silloin pitävät, kun eivät yritä hakata toisiaan kaikella, mikä sattuu käsiin.” Lukas huomasi naurahtavansa. Hän muisti yllättävän hyvin keskitalvenjuhlan kolme vuotta sitten, kun hän oli suunnitellut nukkuvansa koko päivän ja hänen harmiksensa käytävällä oltiin alettu huudella kovaan ääneen. Väsyneenä hän oli napannut ensimmäisen käteen osuneen asian mukaansa ja mennyt käytävälle häätämään häiriköt takaisin huoneisiinsa, ottamatta huomioon sitä, että kyseessä oli ollut kolme vuotta vanhempi punapäinen jätkä. Käytävään oli kuitenkin tullut rauhalllista, ja Lukas oli päässyt takaisin nukkumaan. Tuolloin vielä opiskelu ei ollut tuntunut havupuulta ja pihkalta, vaikka sitä kohti oltiinkin menty.
Jerry ja Iason unohtivat aika nopeasti, että pöydässä oli joku muukin, mutta Lukaksesta oli yllättävän mukava kuunnella heidän jutteluaan. Hän ei ollut todellakaan ikinä kuulunut mihinkään porukkaan, ja tämä seura sai sentään hän jäätyneen sydämensä lämpenemään. Kaksikko puhui jostain aivan Lukakselle käsittämättömästä aiheesta, mutta hän antoi niin tapahtua. Ainakin hänet oli otettu joukkoon.

”Eikö ole nälkä?” Uusi ääni ilmestyi paikalle Lukaksen oikealta puolelta. Tämä ääni kuului tytölle, ja joku hänen muistissaan koputteli. Hän oli nähnyt nämäkin kasvot silloin pari viikkoa sitten paetessaan mieshahmoa.
Lukas katseli pitkää, pörrötukkaista naispuoleista henkilöä jokseenkin säikähtäneenä ja äänensä menettäneenä. Tässä tytössä oli jotain häntä karmivaa, jonkinlaista sanomatonta voimaa mikä pisti hänet arvojärjestyksessä Lukaksen yläpuolelle. Tytöllä oli kuitenkin ystävälliset kasvot, samoin hymy, vaikka hän ei ollutkaan erityisen silmäänpistävä. Paitsi hiukset, jotka olivat hassusti pystyssä ja violeteilla raidoilla varustetut.
”Ei oikein, ” Lukas huomasi mutisevansa. Tyttö hymyili leveämmin istuessaan tyhjälle paikalle pöydässä.
”Et taida muistaa minua?” Häntä vanhempi tyttö kysyi, ”tapasimme silloin pari viikkoa sitten. Yritimme auttaa.”
”Muistan, muistan minä, ” Lukas vakuutti. Eikö porukkaan kuulunut kolmaskin ihminen? Oliko hän vielä elossa?
”Hyvä, ” tyttö hymyili, ”minun nimeni on Nanette.”
”Siinä kaikki?” Lukas kysyi varovasti, ”ei mitään lempinimeä?”
”Hah, ” Jerry naurahti pöydän toiselta puolelta, ”Nane, jos et muuta keksi. Joillakin käy hyvä tuuri ja saavat melkein pitää oman nimensä.”
”Kiitos Prinssiseni, ” tyttö piikitteli ystäväänsä, ”mutta olen todellakin Nanette ja se käy ihan hyvin. Sinun nimesi taisi olla Lukas? Silversson? Olenko väärässä?”
”Ei, et ole, ” Lukas myönsi.
”Niin minä muistelinkin, ” Nanette vastasi, ”sinä vaikutat siltä, että voit edelleen huonosti. Saanko kysyä, että mitä sinulle oikeastaan tapahtui ennen kuin löysimme sinut lumihangesta?”

No, Lukashan kertoi kaiken niin selvästi kuin kykeni ja muisti. Koko kolmikko kuunteli hyvin tarkkaan ja täysin mitään kommentoimatta väliin. Kun kertomus oli ohi, Iason puhalsi ilmaa keuhkoistaan ja nojautui tuoliaan vasten.
”Hetkinen, ” Jerry osoitti Lukasta haarukalla, ”miten niin sinä näit sen hengen? Ei se ole mahdollista.”
”Eikö?” Lukas kysyi niin tyhmän kysymyksen, että hän tahtoi lyödä päänsä Jerryn haarukkaan.
”Maailmassa on vain kahdenlaisia ihmisiä: Ne jotka kykenevät käyttämään elementtivoimaansa, ja ne jotka osaavat jotain muuta. Ei kukaan voi pystyä molempiin, ” Iason järkeili sotkiessaan samalla hiuksiaan.
”Ei kyseessä ole niinkään sen näkemistä, ” Lukas mietti sanojaan uudelleen, ” vaan… Se mies oli ikään kuin tuulta, ja minä tunnen tuulen. Koska tiedän miten tuuli toimii, niin ehkä sen takia minä kykenin päättelemään missä se oli tai… Jotain… En minä tiedä mitään tästä…”

”Minä en ole ikinä huomannut mitään tuollaista, ” Jerry totesi, ja kaivoi taskustaan jotakin… Se jokin oli näköjään ikivanha sytkäri, jonka hän naksautti päälle. Pieni liekki ei tahtonut jäädä yhteen paikkaan palamaan, vaan se lähti kiertämään iloisena hänen kätensä ympäri, kuin olisi jahdannut tuntematon näkymätöntä asiaa.
”Tai siis, olen leikkinyt tulen kanssa jo pienen ikuisuuden, ” hän jatkoi, ”enkä ikinä ole kyennyt tunnistamaan siitä eri hahmoja, ellen sitten itse niitä luo.”
”Sama täällä, ” Iason totesi samoin.
”Joten tämä on todella mielenkiintoista, ” Nanette totesi ajatuksissaan, ”ehkä Miku ilmestyisi paikalle ja voisitte verrata kokemuksiasi. Hän nimittäin näkee henkiä ihan muutenkin.”
”Oletettavasti Lukas ei tiedä kuka on Miku, ” Jerry huomautti.
”Se toinen jätkä, joka oli silloin keskustassa, ” Nanette selitti niin nopeasti, että vaikutti siltä, että hän olisi tiennyt mitä Jerry meinasi sanoa.

”Ahaa, ” Lukas totesi. Kummallisia ihmisiä nämä olennot, mutta mikä tahansa oli parempaa kuin olla yksin pitkän ikuisuuden ja jäädyttää katkeruudessaan paikkoja, tai piiloutua omaan huoneeseen jokainen vapaahetki pelätessään oman hyvinvointinsa puolesta.

Toisaalta, kolikolla oli kääntöpuolensakin. Lukas käsitti tuovansa paikalle vaaraa olemassaolollaan, ja mitä enemmän hän tutustui Luostarin väkeen, sitä enemmän hän alkoi olla heistä huolissaan. Mitä jos se tuntematon henki todella päättäisi lähteä hänen peräänsä? Entä jos hän oli jo nyt vahvempi, kuin mitä heistä kukaan osasi odottaa? Riittäisikö 200 ihmistä pidättelemään jotakin, millä ei ollut rajoja. Jo nyt Lukas keksi liian monta tapaa, jolla pelkkä pakkanen saisi koko Luostarin kaatumaan, mutta entä se sielu kaikkine varastettuine voimineen?

Viikkoja kului ja keskitalvi läheni vääjäämättä. Yöt sen kuin pitenivät ja päivät menettivät auringonvaloaan.  Pimeä vuodenaika johti helposti jokaisen osalla jonkinlaiseen masennukseen, mutta näytti siltä, että Lukas selviäisi tämän vuotisesta masennuksesta. Pelko alkoi väistyä hänen mielestään mitä pitempään hän eli Luostarissa, ja hän huomasi pian nauttivansa ihmisten seurasta aivan eri tavalla kuin ennen. Vielä opiskellessaan hän oli ollut yksin, mutta täällä jokainen tuki toistaan ja jokainen otettiin aivan eri tavalla huomioon. Kuului porukkaan tietenkin yksinäisiäkin sieluja, joista oli parempi pysyä monta kymmentä metriä kauempana, mutta pääasiassa ilmapiiri oli aika hyvä. Lukas päätti heti alkuunsa olla kuuntelemassa Iason Noah Kingin ohjetta, ja sen sijaan lähti tutustumaan niin Väriperheeseen kuin muihinkin Luostarin lapsiin. Oli yllättävää, miten hyvin hän tuli nuorempien kanssa toimeen ja hän löysikin pian itsensä, ei, ei vauvanhoidosta niin kuin oli ennustettu, vaan opettamasta taistelemista lapsille ja nuorille. Hänkin oli opiskeluaikanaan joutunut kokeilemaan miekankäsittelyä ja osasi alkeet niin hyvin, että hänet voitiin asettaa opettajan asemaan, kun häntä vanhemmat ihmiset eivät siihen tahtoneet ryhtyä. Lasten kanssa oli helpompi toimia kuin oman ikäisten tai sitä vanhempien. Nuorempien ajatusmaailma oli niin suuri ja avoin, että siihen oli helppo päästä mukaan.

Menneet viikot olivat helposti Lukaksen elämän onnellisimmat. Toisin kuin eräät – Jerry ja Iason -, hän sopeutui muurin sisällä elämiseen helposti. Vanhukset pitivät hänestä, samoin lapset ja hän piti heistä. Päinvastoin hän ei sitten pärjännyt ei oikeastaan mitenkään niiden kanssa, jotka valvoivat öisin kahdestatoista kolmeen. Näitä ihmisiä näki muutenkin harvoin, ja jokainen heistä tuntui enemmän ammattipalkkamurhaajalta, kuin itse asiassa henkilöltä, joka voisi nauttia yhteisössä elämisestä.  Heistä jokaisesta näki, että he kaipasivat ulkomaailmaan, seikkailuun ja taisteluun ja juuri tämän takia yhtäkään heistä ei uskallettu päästää enää ulos. Ties mitä he olisivat saaneet siellä aikaan.

Ensimmäisenä ”keskiyön sakista” oli Lukas törmännyt pitkään mieheen nimeltä Vince, oikealta nimeltään Vincent Powell. Todellakin siis törmäni, sillä samana päivänä kun Lukas oli kyennyt jälleen kävelemään, oli pitkä mies melkein kävellyt hänen ylitseen. Aluksi Lukas oli ollut valmis juoksemaan miestä karkuun ja tämän mahtavia kulmakarvoja, mutta Vince oli vain nostanut pojan ylös lattialta niskavilloista, murahtanut epämääräisesti anteeksi ja marssinut tiehensä. Vasta sitten oranssitukka oli päässyt juoksemaan karkuun. Vincessä oli jonkinlaista entisen koulukiusaajan tunnelmaa, ja Lukas oli oppinut välttelemään sellaisia ihmisiä.
Keskiyön sakista ei yleensä kuulunut paljoakaan. Heillä oli takanaan melkein vääjäämättäkin rankka yö, joten he nukkuivat. Edes ne, joilla oli heidän jälkeinen vahtivuoronsa, eivät joutuneet niin koville kuin Luostarin kovin sakki. Lukasta ihmetytti, miten Jerry Oliver McBarca ja Iason Noah King vaikuttivat siitä sakista kaikkein pirteimmiltä joka päivä, mutta jossain vaiheessa hänelle selvisi, että kaksikko jakoi yön työt, joten heille tuli huomattavan paljon vähemmän rasitusta. Kahdenkymmenen naaman joukossa oli muitakin kaksikkoja, eräskin pariskunta jolle Lukas ei edes uskaltanut sanoa sanaakaan, ja pienen tarkastelun jälkeen myös he vaikuttivat päivisin huomattavan pirteiltä. Ihme, etteivät muutkin toimineet kimpassa. Tähänkin löytyi pienen kyselyn jälkeen selitys: Sakki sisälsi pääasiassa yksinäisiä susia, jotka jääräpäisesti tahtoivat toimia yksin, yksin ja mieluiten yksin, jos yksin ei saanut työskennellä. Kaikki tuntuivat olevan jokseenkin huonoja työskentelemään ryhmässä.
Lukas puolestaan olisi tahtonut toimia ryhmässä. Hänelle oli helpompaa, jos joku muu hoiti johtamisen ja antaisi hänelle samalla käskyt mitä tehdä, kun hän taas voisi sen perusteella toimia itsekseen. Hän tiesi olevansa itsekin pienimuotoinen yksinäinen susi, mutta hän ei sitä oikeastaan tahtonut. Yksin oleminen otti häntä jo sen verran päähän, että hän mieluummin ilmoittautui keittiöpuuhiin ja kaikkeen muuhunkin, jossa hän saisi olla ihmisten seurassa. Samalla hänelle tuli helposti ahdistus isossa porukassa: Pitkään yksin oleminen oli myös muuttanut häntä siihen suuntaan. Hän tunsi itsensä, muttei käsittänyt muita ihmisiä. Kaikki muut olivat kummallisia, ja tekivät kummallisia valintoja. Lukas osasi luottaa itseensä ja omiin valintoihinsa, mutta yhteisöelämä palautti hänet hiljalleen muistamaan myös muiden ihmisten tärkeyden. Hän ei ollut yksin tässä kylmässä maailmassa, mutta ei hän vielä ihan sitä osannut käsittääkkään.

Yhden asian Lukas käsitti kuitenkin sitäkin paremmin: Hän ei kaivannut enää Luostarin ulkopuolelle. Täällä hänellä oli koti. Ja jos tarve jokin päivä tulisi, hän olisi valmis puolustamaan sitä oman henkensä uhalla. Luostarista oli tullut hänelle uusi koti.

Lapsia paremmin hän tutustui kuitenkin Nanette Brezarioscaan ja Miku Hunteriin. Heidän käytöksestään jotenkin näki, että he olivat valmiita jo lähtemään ulos ja takaisin omiin elämiinsä kunhan lupa tulisi ja varsinkin Nanetesta alkoi tulla hajamielisempi sitä myöten, mitä pitempi aika meni. Miku Hunter ei oikein sopeutunut elämään näiden seinien sisällä, eikä häntä oikein saanut mukaan mihinkään toimintaan. Eniten aikaa Lukasta vanhempi poika vietti aikaa henkien kanssa, mutta lopulta hänet laitettiin Lukaksen avuksi alakertaan lapsia opettamaan. Suoraan sanottuna Miku Hunter oli siinä touhussa toivoton. Hän ei osannut käsitellä miekkaa, hänen kuntonsa kesti huonosti taistelemista ja jos lapset eivät pelänneet häntä, niin hän pelkäsi kyllä lapsia. Jos tarkkoja oltiin, niin Lukaksesta tuntui, että Mikua ei oltu laitettu hänen mukaansa niinkään opettajaksi, vaan oppilaaksi. Siinä tarjoutui heille hyvin aikaa tutustua, jutella ja Lukakselle totutella hänen ikäisiinsä ihmisiinkin, eikä vain lapsiin.

Heillä oli tasan yksi yhteinen kiinnostuksen aihe: Sielut. Kukaan ei osannut siihen päiväänkään asti selittää, miksi Lukas kykeni näkemään Polen ja muita tuulihenkiä mikäli keskittyi kovasti. Mikulle henkien kanssa elämisestä oli tullut arkipäivää, eikä kukaan edes pitänyt sitä outona, että jokseenkin hiljainen (tai enemmänkin ehkä rauhallinen) nuorukainen puhui välillä ihmisille, välillä tyhjälle. Koko Luostarissa oli kolme Näkijää, jotka kykenivät näkemään sieluja. Neljänneksi olisi voinut laskea herra Pentti Fören, mutta häntä näki harvoin muurin sisäpuolella. Toinen kahdesta jäljellä olevasta Näkijästä oli vanhempi rouvasnainen, joka oli esimerkiksi ottanut vastuukseen Luostarin vaateteollisuuden, ja toinen keskiyösakkiin kuuluva mies, jonka päävastuulla oli ilmoittaa mahdollisten sielujen liikkeistä. Tästä nelikosta innokkain jakamaan kokemuksiaan ja näkemisiään oli juurikin Miku Hunter, ja Lukasta kiinnosti kovasti mitä rajan toiselle puolelle kuului. Yhtä lailla Mikua kiinnosti mitä Lukas kykeni näkemään ja tekemään omilla kyvyillään, joten heidän välilleen muodostui jonkinlainen sanaton kunnioitus, jossa toinen piti toistaan parempana ja korkea-arvoisempana. Heidän ei tarvinnut puhua keskenään jatkuvasti tai pysytellä edes yhdessä (kuten Iason ja Jerry, joita piti yrittää erottaa sahalla toisistaan ja silloinkin vain poltti näppinsä), vaan he saattoivat kutsua toisiaan hyvän päivän tutuiksi, jota tapasi noin joka päivä, ilmoitti hyvää päivää, kyseli kuulumisia ja saattoi vähän opetella tappalemaan siinä jossain sivussa. Lukas kuitenkin ajatteli Mikua jo kaverina ja jos hän johonkuhun Luostarissa todella luotti, niin tähän häntä vanhempaan poikaan.

Toinen, jolle hän uskalsi antaa todellisen luottamuksensa, oli kuin oli Nanette Brezariosca. Lukas oli pelännyt aluksi jokseenkin menettävän sydämensä tälle tytölle, mutta niin ei ikinä hänen huojennuksekseen ikinä käynyt. Nanette piti jokaisen elävän ja kuolleen seurasta (paitsi Iasonin), joten hänen kanssaan oli helppo tulla toimeen, jos kehtasi yhtään hänen seuraansa. Joka hetki oli muistettava, että kyseessä ei ollut mikään tavallinen tallaaja, vaan Nanette oli ehdottomasti enemmänkin ”kummallinen”.  Aiemmassa elämässään Lukas oli ollut sisareton, mutta hän oppi pian ajattelemaan Nanettea ja Mikua kuin isoveljinään. Varsinkin Nanette oli hänelle se mahtava isoveli, joka näytti hänelle hassuja juttuja maailmasta ja opetti käyttäytymään, näpäyttäen sormille jos Lukas teki jotain väärin. Koko nelikosta, johon kuuluivat Miku, Nanette, Iason ja Jerry, Nanette oli todellakin se porukan jätkä ja samalla myös liima, joka piti sakin kasassa. Lukas tunsi itsensä tervetulleeksi tähän joukkoon, vaikka olikin heitä kaikkia nuorempi ja hämmästyksekseen hän oppi kunnioittamaan heitä jokaista. Iason oli porukan kovaäänisin ja ehkä suoraan sanottuna vittumaisin, mutta hänen seurassaan oli aina hauskaa (ei mainita mitään siitä, että jo toisella viikolla Lukaksen heräämisen jälkeen Iason oli ottanut sakset käteensä, istuttanut pojan alas ja leikannut tämän takatukan pois). Hän oli henkilö, joka tuntui aina olevan valmis tekemään melkein mitä tahansa mikä mieleen juolahti, mutta auktoriteettejä hän ei kunnioittanut. Vain keskiyön sakilla oli tarpeeksi vaikutusvaltaa saadakseen hänet hiljaiseksi.
Samoin oli Jerry Oliver McBarcalla. Lukas huomasi pian kunnioittavansa Jerryä enemmän kuin laki salli. Tämä oli luotu johtajaksi, mutta oli liian nöyrä huomioimaan sitä itse. Jo tuskallisen kauan aikaa sitten Lukas oli huomioinut Jerryn olevan vahva niin mieleltään, kuin ruumiiltaankin. Se vain nosti arvostusta Lukaksen silmissä ja hän piti ylpeydenaiheenaan sitä, että oli päässyt joskus tämän jätkän kanssa taistelemaan samalla puolella. Yhtä lailla Jerry vaikutti arvostavan Lukasta, eikä hän yhtään halveksinut nuorempaansa. Oli aikalailla Jerryn ansiota, että hänet alunperinkin otettiin tähän porukkaan mukaan, ja Lukas oli siitäkin kiitollinen. Nanette ehkä piti omalla käytöksellään Mikun ja itsensä mukana pöytäkeskusteluissa ja sun muissa urakoissa, mutta Lukas myönsi itselleen seuraavansa Jerryn esimerkkiä.

Oliko viisikko sitten oikeastaan toimiva? Siitä Lukas ei ollut varma. Iason King vaikutti olevan onnellisimmillaan pelkän Jerryn kanssa ja hommaa vaikeutti myös se, ettei hän oikein pärjännyt Nanette Brezarioscan kanssa, vaikka nämä kaksi olivatkin tunteneet toisensa jo monta vuotta. Miku taas hipsi usein kokonaan pois paikalta, eikä kukaan edes huomannut hänen puuttumistaan. Asia ei niinkään harmittanut Lukasta, hän ymmärsi todella hyvin, että kaikki ihmiset vain eivät pärjänneet kaikkien kanssa. Eihän hänkään tullut toimeen peloittavien keskiyöllä vartiohommiin ryhtyvien kanssa (tässä jälleen miinuksena Iason ja Jerry).

Tässä maailmassa Lukas oli onnellinen. Tämä oli hänelle uusi elämä, uusi alku, eikä hän tahtonut päästää siitä irti.

* * *

Keskitalveen oli ollut enää pari viikkoa ja päivä oli ollut aikalailla rauhallinen, aurinko oli käväissyt taivaalla ja lähtenyt takaisin vuorten taakse nukkumaan ja Luostari oli valmistautunut pimeän mukana tuleviin hirviöihin aivan samalla tavalla, kuin joka päivä sitä ennenkin. Kyseessä oli vielä ilta, jolloin eräs poika, jota Lukas oli nyt pari kuukautta opettanut taistelemaan, lähti ensimmäistä kertaa isänsä mukana illaksi ylös muurille vartioimaan.
Lukasta taisteleminen kiinnosti niukasti. Hän tahtoi antaa oman panoksensa Luostarin eteen, joten hän ilmoittautui aamuvuoroihin, sillä siitä ei tullut liikaa vaivaa. Aamusta ruumiita nappaavat sielut olivat jo rauhoittumistilanteessa ja muutenkin oli rauhallisempaa. Joka aamu kuitenkin jossain joku ruumis yritti hyökkäillä, joten ei hän aivan rauhassakaan ollut.
Kyseisen päivän hän oli saanut viettää nukkuen. Hänellä ei ollut päivälle mitään vastuuta, sillä hän kuitenkin valvoisi kello kolmesta eteenpäin, joten hän oli rauhoittunut omassa huoneessaan, jonka katto oli edelleen liian kirkas.

Minkään ei sinä päivänä pitänyt mennä väärin.

Mutta tässä ollaan oltu rauhassa jo liian pitkään, ja maailma oli edelleen kylmä paikka elää. Rauhallisuudesta viis. Oli aika pistää tapahtumaan.

Huuto kaikui Luostarin käytävällä. Jokaista käskettiin valmistautumaan, lapset ja vanhukset piti siirtää suojiin jos eivät kyenneet puolustamaan itseään ja kaikki muut käskettiin muurille. Lukas oli hypännyt sängyltään sydän pamppaillen ja pelko mielessään. Hän lähti juoksemaan muiden mukana pää täysin tyhjänä, ja hän teki vain mitä käskettiin.
Muurin päällä oli jo porukkaa, kun hän löysi itsensä sieltä kanssa.
”Niitä vain tulee lisää!” Joku kiljui ja ne, jotka olivat juuri löytäneet tiensä muurille, kompastelivat sen laidalle katsomaan alas.

Joka suunnalla näkyi ihmishahmoja, jotka Lukas tiesi jo kerran kuolleiksi. Osasta ei ollut jäljellä kuin luuranko, mutta sekin liikahteli kohti muuria ja mumisi epämääräisesti.
”Miten niitä voi olla näin paljon!?” Jostain kuului miehen huuto ja samalla palava nuoli lensi yhtä ruumista aika täydellisesti tähdättynä otsaan.

Lukas tunsi verensä hyytyvän. Ei vielä ollut yö. Mitä täällä tapahtui?

EHEHEHEHE, Luku 6.

Luku 6. Nanette

Pojat löytyivät miekkailemasta. Tämä ei Nanettea niinkään hetkauttanut, olihan hän kuullut Iasonin mainitsevan asian aiemmin. Hänet oli neuvottu suuntaamaan kellarikerroksen isompaan saliin, jossa oli tiloja kaikenlaiselle urheilulle. Nähtävästi sieltä löytyi yhtä lailla tilaa harjoitella taistelua, joka aluksi vaikutti Nanetesta jokseenkin kummalliselta.

Miekkailu oli ollut heidän opiskellessaan yksi asia, mitä heidät pakotettiin harrastamaan liikuntatunneilla. Nanette ei ollut ikinä oikein innostunut asiasta, kuten eivät monet hänen ikäisistään tytöistä muutenkaan, eivätkä edes kaikki pojista, paitsi ne, joilla oli suurempi kilpailuvietti. Suositummat lajit olivat ehdottomasti kaikki pallolajit, joissa pääsi juoksemaan ympäriinsä, mutta eräät olivat tykästyneet myös lajeihin, joissa pääsi vahingoittamaan muita. Miekka ei ollut ikinä loppujen lopuksi sopinut Naneten käteen, hän piti enemmän ruuvimeisseleistä ja vasaroista. Jos hän olisi hennon puumiekan sijaan saanut ottaa kunnon nuijan käyttöönsä, hän olisi epäilemättä ollut iloisempi.

Iason taas oli luotu ottelemaan, milloin pallon kanssa, milloin mailan kanssa, milloin vaikka miekan kanssa. Hän ei todellakaan ollut ikinä hallinnut ryhmäpeliä, mutta yksin hän osasi toimia. Miekka sopi hänen luonteelleen suhteellisen hyvin ja käteen vielä paremmin. Ongelma oli siinä, että hän ei saanut päätään pidettyä ruumiinsa mukana ja oli koulussa aina hävinnyt juuri sen takia.
Jerry oli hänen vastapainonsa. Hän ei säntäillyt tai toiminut oman päänsä mukaan, vaan harkitsi aina edes pienen hetken tekemisiään. Toisin kuin Iason, Jerry oli tehty toimimaan ryhmässä ja sitäkin tarkemmin sanottuna johtamaan ryhmää. Ilman että hän itse sitä tajusi, Jerryllä oli tahto saada muut tekemään mitä hän neuvoi, ja toimi hyvin tilanteen dominoijana, vaikkei itse aina kyennytkään suoriutumaan fyysisesti tilanteista yhtä lailla kuin Iason. Miekka pysyi hänen kädessään, ja hän onnistui antamaan jonkinlaista vastustakin, vaikka hänen ruumiinsa ei aina pysynyt pään mukana. Jerry tiesi tarkkaan mitä kentällä tapahtui, mutta oli kykenemätön reagoimaan tilanteisiin niin hyvin.
Yhdessä kaksikko toimi ihan hyvin. He täydensivät toisiaan, vaikka Iasonilla ei ollutkaan aina halua kuunnella neuvoja. Toisiaan vastaan… Siitä ei oikein tahtonut tulla mitään. Iason hoiti hyökkäyksen, Jerry puolustuksen, ja he olivat epäilemättä olleet samassa tilanteessa jo pitkään ennen kuin Nanette ehti löytää paikalle. Ehkä he olivat ehtineet jo väsyttää toisensa, mutta siinä vaiheessa kun kolmas henkilö saapui samaan tilaan, olivat molemmat ottelijoista valmiita luovuttamaan.

”Tauko?” Iason pyysi heikosti. Jerry nyökkäsi hikisenä, mutta hymyillen. Ainakin hänellä oli ollut hauskaa, jos ei muuta.
”Nane, haluatko sinä yrittää tauon jälkeen?” Iason heitti, ”varastosta löytyy kaikenlaisia aseita harjoittelua varten. Voit valita vapaasti mitä haluat.”
”Kiitos, ” Nanette ei ehkä kiinnostunut taistelemisesta sillä hetkellä, vihloihan häntä jatkuvasti selkään hänen kävellessään, ”ehkä minä vain katson kun te hakkaatte toisenne. Miksi täällä edes on aseita?”
”Puolustukseksi, ” Iason pyyhkäisi otsaltaan hikeä, ”kaikki osaavat täällä puolustaa itseään jos tulee tarve. Fyysisesti siis. Ja todennäköisesti tuleekin tarve. Näitkö aamupalalla ne pennut siinä viereisessä pöydässä? Kukaan ei käytä puukkoja näppärämmin kuin se pikkutyttö. Pian kiität onneasi, että olet tällä puolella muuria.”
”Mikä tämä Luostari oikein on, ” Jerry ihmetteli, ”yksityisarmeija vai suojapaikka.” Hän mittaili yhden käden harjoitusmiekkaa käsissään samalla siinä kun puhui.
”Aika lailla molempia, ” Iason totesi, ”te olette asuneet koko ikänne keskustassa. Odottakaa vain iltaa, sitten näette todella mitä pelko on.”

”Maltan tuskin odottaa, ” Naneten oli pakko myöntää, ettei hän pitänyt tavasta, millä Iason ei suostunut kertomaan kaikkea heille. Mitä nähtävää muurin toisella puolella muka oli? Kuka tänne hyökkäisi?
”Usko pois, et halua nähdä mitä siellä on, ” Iason heitti, ”mutta tulet silti näkemään, koska lupauduit tulemaan seurakseni. En edes pyydä anteeksi.”
”Joten jos melkein jokainen täällä kykenee puolustautumaan elementtiensä voimalla, ” Nanette etsi puhuessaan itselleen sopivaa paikkaa istuakseen, ”niin mihin tarvitaan raakaa voimaa?”
”Tämäkin on parempi kertoa yöllä, ” Iason totesi yllättävän rauhallisesti ja pyöritteli miekkaa samalla kädessään. Nanette turhautui salaisuuksiin ja meni istumaan sivulle seinää vasten.

”Miksi?” Jerry ihmetteli ääneen.
”Koska se kuulostaa minusta hauskemmalta, ” Iason vastasi virnuillen.
”Ei yllätä, ” Jerry huokaisi venytellessään käsilihaksiaan, ”tiedätkö, tämä ei ehkä ole täysin järkevää vielä. Saan tuskin pidettyä tätä kädessäni. Minusta tuntuu, että minä hetkenä hyvänsä sormeni katoavat.”

”Iason, miksi ihmiset katoavat jos he käyttävät liikaa elementtivoimaansa?” Nanette kysyi istuessaan maatasossa.
”Öh-… Tuota noin… Jotkut kertovat, että kyseessä on jumalatar Beadinen lahjoittama voima ihmisille, ” Iason joutui miettimään ankarasti sanojaan, ”paitsi että kyseessä ei ollut niinkään lahja, vaan kirous. Beadine kuulemma jakoi omat jumalattaren voimansa ihmisten kanssa rangaistukseksi siitä, että he olivat käyneet häntä vastaan ja yrittäneet ottaa maailman kohtalon omiin käsiinsä. Periaatteessa tämän perusteella voitaisiin siis sanoa, että ihmisten ruumis ei ole tarkoitettu kestämään jumalten kykyjä, joten sen sijaan, että meistä olisi tullut jumalten kaltaisia, voimillamme onkin jokin raja. Eli siis jos ihminen ylikäyttää voimaansa, hänestä alkaa tulla enemmän ja enemmän tämän voiman kaltainen… Yleensä se tarkoittaa sitä, että ihmisruumis ei enää tiedä onko se tulta, tuulta vai nahkaa ja luuta, joten se alkaa haihtua. Jos siinä vaiheessa lopettaa voiman käyttämisen, ruumis alkaa hiljalleen palautua omaan elinmuotoonsa.”
”Itse olen huomannut, että jos pidän vaikka liekkiä yllä pitkään, niin alan haihtua hitaasti, ” Jerry huomautti, ”keksimme tämän joskus kolme vuotta Lilin kanssa. Sitten taas jos käytän tulta paljon ja kerralla, ei se vaikuta minun ruumiiseeni heti, vaan vasta vähän myöhemmin.”
”Joo, näin se jotenkin tuntuu toimivan, ” Iason yhtyi mukaan, ”sen takia monet täällä opettelevat ensimmäiseksi säännöstelemään voimankäyttöä ennen kuin alkavat tekemään mitään radikaalimpaa. Lyhytaikainen toiminta vain saattaa aiheuttaa pientä pahoinvointia, tai joskus isompaakin, mutta ruumis alkaa hiljalleen tottua.”
”Eli jos olisin keksinyt tämän itsestäni jo lapsena voisin nyt jo olla tottuneempi polttamaan asioita?” Jerry tarkisti.
”Kiitä onneasi ettet löytänyt, ” Iason parahti, ”lapset ovat liian arvaamattomia. Olisit luultavasti polttanut itsesi loppuun heti ensimmäisenä päivänä. Tämän paikankin lapsia joudutaan vahtimaan jatkuvasti, sillä he saattavat tehdä minä hetkenä tahansa ihan mitä tahansa. Kaikki on liian hauskaa kun sen ensimmäisen kerran keksii. Pikkulapset ovat käveleviä tuhoajia. Hei, muuten, nyt kun asia tuli puheeksi: Mitä Lilille nykyään kuuluu? Oletteko nähneet häntä vähään aikaan? Entä Yarrow?”

Nanette tunsi tilanteen jäätyvän. Hän suorastaan näki, miten Jerry nielaisi ahdistuneesti sylkeä suustaan. Kumpikin yritti hymyillä, mutta molemmat onnistuivat asiassa aivan yhtä huonosti. Entisellä luokallaan Lili ja Iason olivat olleet yllättävän läheiset, ei mitenkään romanttisesti, he vain pärjäsivät keskenään kuin sisar ja veli. Molemmat olivat olleet yhtä jäärä-, ja tyhjäpäisiä.
”Jerry ja Lili masentuivat kolme vuotta sitten keskitalven juhlan jälkeen aika lailla, kun sinä lähdit, ” Nanette ilmoitti edelleen hymyillen katkerasti.
”Aww, masennuitko sinä todella?” Iason piikitteli Jerrylle.
”Kyllä masentui, ” Nanettekin piikitteli Jerrylle, ”hän vietti tuntikausia joka päivä keskustassa toimittamassa tyhjää sen vanhan hullun kerjäläispapan seurana.”
”Hei, Howard Pierce oli loppujen lopuksi ihan järkevä vanha mies!” Jerry otti haukkumisen kohtalokkaasti, ”hän ei ollut mikään hullu, hänen mielensä oli vain järkkynyt siitä, että hän menetti perheensä onnettomuudessa! Sitä käy huonommillekin ihmisille ja sitä paitsi, hän kykeni tunnistamaan ihmisten elementit vain katsomalla heitä ja hän tiesi jo alusta, että minä ja Avril olimme tuhoon tuomittu pari!”

Nanette nyökkäsi hitaasti ja hieman surullisestikin. Howard Pierce. Stratfordin keskustan vanha mies.
”Minä taidan muistaa hänet, ” Iason mietiskeli, ”Piercekö hänen sukunimensä oli…? Oliko hänellä todella perhe joskus?”
”Vaimo ja lapsi, ” Jerry muisteli, ”menetti molemmat samalla. Sen jälkeen hän yritti elää varoittaen muita ihmisiä maailman vaaroista.”
”Anteeksi Jerry, ” Nanette ei kehdannut pitää kokouksessa kuulemaansa salaisuutta itsellään, ”mutta hän kuoli itse pari viikkoa sitten.”

Jerry Oliver McBarca ei näyttänyt tunteitaan ulos. Hän sulatteli asiaa vähän aikaa mielessään, ja sulki sitten silmänsä.
”Harmi, ” hän sanoi, ”häntä parempaa miestä en ole tavannut. Harmi, että lopussakaan kukaan ei edes tiennyt häntä nimeltä. Viime aikoina on menehtynyt hirveästi hyviä ihmisiä.”
”Ja Iason, ” Nanette päätti nyt antaa kaikkien pahojen uutisten tulla samalla kerralla, ”Yarrowista en ole ole kuullut sitten koulun päättymisen, mutta Lili ei ikinä selvinnyt masennuksestaan.” Iason Noah King oli lopettanut hymyilemisensä jo hyvän aikaa sitten, mutta nyt hänen kasvoillensa piirtyi epäusko.
”Onko hänkin kuollut?” Hän sopersi hitaasti, katsahtaen Jerryyn kuin hakien tukea. Vastaukseksi hän sai varovaisen nyökkäyksen.

Iason painoi nyrkillä otsaansa ja kierähti ympäri sihisten. Nanette ei ollut varma yrittikö hän pidättää itkua vai mahdollisesti kiukkua sisällään sihinällään.
”Kuoliko hän normaalisti? Kuten ihmisen pitäisi?” Punapää kierähti takaisin ja purki tunteitaan heilauttamalla miekkaa kädessään vaarallisen oloisesti eri suuntiin.
”Millä tavalla ihmisen pitäisi kuolla?” Nanette ihmetteli.
”Luonnollisesti. Ei minkään jumalattaren kirouksen seurauksena, ” Iason töksäytti, ”Ei katoamalla, ei muuttumalla energiaksi, ei joutumalla jonkun toisen käyttämäksi.”
”Lili päätti itse päivänsä, ” Jerry kertoi yllättävän rauhallisella ja rauhoittavalla äänellä, ”onko se normaalia?”
”Tarpeeksi normaalia, ” Iason myönsi purkaen tunteitaan, ”oikeastaan parempi vaihtoehto kuin katoaminen. Häntä voisi melkein sanoa onnekkaaksi.” Nanette ei osannut sanoa asiaan juuta eikä jaata, hänen mielestään Iasonin reaktio oli jokseenkin liian kylmä. Eikö tämä sama jätkä juuri vähän aikaa sitten selittänyt lähteneensä etsimään omaa sisartaan keskellä talven kylmintä yötä ilman kunnon vaatteita? Mikä oli muuttunut ihmisessä näin paljon kolmen vuoden aikana?

Aamu meni ohi, sitä seurasi päivä ja kohta oli jo ilta. Nanette ehti tavata monia uusia kasvoja ennen auringon laskemista, muttei tiennyt muistiko enää kenenkään nimiä. Monet tuntuivat ottavan uudet kasvot rakennuksessa hyvin porukkaan, osa kiersi hänet hyvin kaukaa eikä edes katsonut kasvoihin. Jotkut tuntuivat hyväksyvän elävänsä Luostarissa kuin yhteisössä, osalle paikka oli selvästi vankila ja se näkyi ihmisten kasvoilla. Iasonilla oli tarpeeksi tekemistä, kun hän joutui esittelemään melkein jokaisen vastaantulijan itse, sillä kaikista ei ollut sanomaan kahta sanaakaan. Hänen esittelyjensä perusteella iso joukko luostarilaisia olisi pitänyt vielä kunnon vankilaan, eikä jättää vaeltelemaan itsekseen yhden muurin sisään kaiken maailman perheiden ja vanhusten joukkoon. Jollakulla oli taustallaan neljän henkilön murha, toinen saattoi olla kiltti kotirouva ja kolmas etsintäkuulutettu rikollinen tai vaikkapa vaimontappaja, kuten Jerrystä olisi voinut sanoa – totuus ei ehkä ollut sen mukainen, mutta sillä perusteella hän oli paikalle kuitenkin joutunut.

Kolmikko tapasi Miku Hunterin uudelleen vielä samana päivänä, kun Naneten kohtalotoveri ilmaantui heidän valtaamaansa pöytään syömään. Juuri siinä vaiheessa heillä oli ollut menossa erittäin intensiivinen keskustelu menossa ihmisten lempinimistä, eikä kukaan muu kuin Jerry edes huomannut mykän henkilön saapumista.
”Ei Pulver edes ole hänen oikea nimensä, tuskin kukaan täällä jaksaa käyttää oikeaa nimeään, ” Iason oli kertonut, ”sillä ei näet ole oikeastaan mitään väliä miksi ketäkin täällä kutsuu. Ei meistä ole mitään virallisia papereita, joten jos joku päättää että nytpä te kutsutte minua tällä ja tällä nimellä, niin saattaa ihan hyvin olla, että häntä kutsutaan sillä nimellä jatkossa.”
”Mutta sinuahan kutsutaan ihan Iason Noah Kingiksi?” Nanette oli kysynyt. Tässä vaiheessa epämääräinen hahmo oli liukunut jostain heidän pöytäänsä, eikä hän ollut edes huomannut.
”Oikeastaan harmillisen usein pelkäksi Kingiksi, ” Iason nyrpisti nenäänsä, ”välillä se vääntyy ihan Kuninkaaksi. ”King? Niin kuin neljän kuningaskunnan hallitsija King? Oooh! Teidän armonne!”” Iason kopioi jotakuta, jota Nanette ei vielä tuntenut.
”Voiko sille mitään, että melkein jokainen Stratfordin rikas suku periytyy jostakin hallitsijasta, ” hän ärisi, ”joku todella kaukaisista sukulaisistani oli Kohtalon määräämänä kuningas yhden hallituskauden, mitä väliä sillä on? Sukunimi on vain sukunimi, siniverisyys ei suoraan sanottuna tarkoita yhtään mitään enää nykypäivänä. Voiko sitä edes laskea siniverisyydeksi, jos yksi ainoa sukulainen oli yhden kerran Kohtalon määräämä kuningas?”

”Mitä se tarkoittaa?” Kuiskasi heikko ääni Naneten toiselta puolelta. Hän hypähti hieman, ja kääntyessään näki Mikun, joka ilmeestä päätellen huomasi ettei häntä oltu huomattu.
”Öh, ” Jerry otti selitysohjat käsiinsä, ”kai tiedät, että ennen oli neljä kuningaskuntaa? Tai kuningatar, ihan sama.” Miku Hunter pudisti päätään heikosti, kuin hänen kaulansa olisi yhä arka. Kaulakorusta hän oli sentään saanut jo luopua.

”Joten siis, ajatuksena oli, että yksi näistä hallinta-aluista pitäisi jöötiä yllä kerrallaan, ” Jerry tahtoi selvästi panostaa tarinankerrontaan, ja hän otti avukseen leipäpalan, jonka hän jakoi neljään osaan.
”Kevään valtakunta oli suurin piirtein nykyisten Goan ja Radomin alueella, ” hän asetti valtakuntia paikalleen Saariston alueiden mukaisesti, ”Kesän valtakuntaan sisältyivät niin Visby, Inari, Rancaqua kuin Yunnankin, Syksyyn pohjoisen saaret ja Stratford, Nantes ja Sakburg olivat Talven valtakuntaa.” Jokainen leipäpala löysi oman paikkansa pöytäkartalta.

”Valtakunnissa oli yhteinen sopimus, että he antaisivat Kohtalon määrätä heille uuden kuninkaan tai kuningattaren. Se toimi jotenkin niin, että jos vaikka Talvi oli hallitsijana, niin kuninkaalliseen perheeseen odotettiin syntyvän neljä saman sukupuolista lasta: Joko tyttöjä tai poikia. Jos neljä lasta olivat kaikki tyttöjä, etsittiin valtakunnalle uusi kuningas. Jos toisinpäin, etsittiin kuningatarta. Sillä oli joku systeemi minkä mukaan uusi hallitsija valittiin, mutten tiedä mikä. Joka tapauksessa, uusi valittu kuningas tai kuningatar kävi itse läpi Kevään, Kesän, Syksyn ja Talven, ja valitsi itselleen vaimon tai miehen neljästä vaihtoehdosta sen mukaan, mitä oli tarjolla ja se, mikä tuli kulloinkin valituksi, hallitsi neljää valtakuntaa seuraavat parikymmentä vuotta ennen kuin tuli taas aika vaihtaa.”
”Kuulostaa täydellisen typerältä, ” Miku Hunter totesi hiljaa. Nanette nyökytteli vieressä, vaikka tiesikin tämän jo, olihan heille koulussa historiaa opetettu.
”En sanonutkaan, että se olisi ollut toimiva, ” Jerry totesi ja pyyhkäisi leipäpalat takaisin itselleen, ”oikeastaan siitä seurasi vain ongelmia ja sotaa, sotaa, sotaa. Oli ihme, että tällä tavalla saatiin pidettyä neljä kuningaskuntaa kaksituhatta vuotta pystyssä. Yhden hallitsijan hallituskausi ei ollut kuitenkaan kahtakymmentä vuotta pidempi.”
”Kaksituhatta?” Miku kysyi varovasti, ”kuitenkin niin pitkään.”
”Niin. Kuitenkin niin pitkään, ” Jerry totesi, ”se päättyi vasta Tulvaan, joka jonkun tarinan mukaan oli itse asiassa Talven valtakunnan aiheuttama.”

”Sinä olet kuunnellut Yarrowin tarinoita, ” Nanette huomasi. Yarrow Brar, heidän entinen yhteinen luokkalaisensa oli tunnettu kummallisuudestaan, sekä kummallisista tarinoistaan. Kukaan ei tiennyt yhtä paljon uskonnoista tai Saariston historiasta kuin hän.
”Minä olen kuunnellut Yarrowin tarinoita, ” Jerry myönsi ja Nanette virnisti huomattuaan näinkin turhan faktan, ”mutta pitää muistaa: Jokaisessa tarinassa on totuuden siemen.”
”Yäk, yäk, kliseitä, ” Iason pudisteli päätään kuin kaikki, mitä Jerry oli äsken sanonut olisi poltellut.

”Eikö teille opetettu näitä koulussa?” Nanette kysyi Yarrowilta, ”luulin, että tämä on yleistä tietoa.”
”Historia ei ole tärkeä aine, ” Yarrow vastasi lyhyesti ja ytimekkäästi, ”me keskityimme enemmän asioihin joista on oikeasti hyötyä tulevaisuudessa. Eräille maailma ei aukea rahalla.”
”Kuulenko vittuilua?” Iason kysyi, mutta ääni ei kuulostanut Naneten korviin lainkaan suuttuneelta. Ehkä hän ymmärsi jo, että kaikki keskiluokkaiset eivät niinkään arvostaneet syntymärikkaita, joiden vanhemmilla oli varaa ihan mihin tahansa. Varsinkaan, jos Iasonin väitteet olivat yhtään totta, ja hän oli jotain eeeeerittäin kaukaista sukua kuninkaallisille.

”Aloitimme puhumaan lempinimistä, ” Jerry tunki väliin ennen kuin tilanteesta syntyisi riitaa. Nanette kyllä epäili, että niin ei olisi kuitenkaan käynyt, sillä porukkaan toistaiseksi vielä jokseenkin kuulumaton Miku ei oikeastaan jaksanut vieläkään puhua kunnolla ja Iasonkin tuskin lähtisi riitelemään haavoittuneen ihmisen kanssa, joka oikeastaan oli ollut oikeammassa kuin hän.
”Joten jokainen täällä vähän kuin elää lempinimillä?” Nanette nappasi heti Jerryn keskustelunaloitukseen mukaan, ”koska oikeat nimet ovat tylsiä?”
”Ja koska täällä asuu 200 ihmistä. Kukaan ei jaksa muistaa pitkiä nimiä kokonaan, varsinkaan, jos on niin monta opeteltavaa, ” Iason huomautti.
”Sen takia siis jokainen esittelemäsi on omistanut jokseenkin kummalliset nimet, ” Jerry mutisi ja kääntyi tuolillaan katsomaan muuta väkeä ruokalassa, ”eikö tuo perhe ollut se väriperhe? Kaksoslapset Sininen ja Puna, vanhemmat: Sini ja Greenie, sekä… Sekä tuo nuorin, eikö hän ollut sitten Nero?”
”Minä en nimiä valitse, ” Iason huomautti hyvin nopeasti, ”eikä ole minun ongelmani, että noiden kahden oikeatkin nimet ovat Sini ja Greenie. Vähemmästäkin lasten nimistä tulee yhtä epämääräiset, varsinkin kun kyseessä on suku, joka on asunut Luostarissa pienen ikuisuuden. Niin Sini kuin Greeniekin ovat syntyneet ja tavanneet toisensa täällä.”

”Hurmaavaa, ” Jerry totesi, ja etsi katseellaan muita, joiden nimen hän ehkä mahdollisesti muistaisi, ”eikö tuo kokin näköinen mies ollut Ise, niin kuin yksi saarista?”
”Ja se johtuu siitä, että hän on iseläinen karkuri, ” Iason totesi, ”kukaan ei edes tiedä hänen oikeaa nimeään, joten siitä tuli nimi Ise.”
”Okei, sen enempää nimiä minä en edes muista, ” Jerry palasi takaisin ruokansa ääreen.

”Pole, ” Miku Hunter totesi tyhjästi osoittaen tyhjää ilmaa pöydän lähistöllä, ”Mint, Grig… Nikel. Janski, Tella, Ris, Loe, Franz.” Osan nimistä kohdalla hän osoitti jotain tyhjää jossakin, osalla nimistä hän osasi näyttää oikean ihmisen. Nikel ja Janski olivat olleet heidän hoitajansa, ja he olivat juuri äsken itse asiassa lähteneet pois ruokasalista.
”Sinulla taitaa olla hyvä nimimuisti?” Nanette arvioi. Ihminen, jolle hän puhui, nyökkäsi.
”Onko tässä taas henkiä ympärillä?” Jerry päätteli vähän hitaammin. Jälleen pieni nyökkäys.
”Ihanaa, ” Iason ärähti, ”täällä ei todellakaan saa olla rauhassa.”
”Ei minua haittaa!” Nanette totesi ja toivoi näkevänsä henkiä, ”minusta se on kiinnostavaa.”

”Mihin nuo ihmiset ovat menossa?” Oli Jerryn vuoro vaihtaa aihetta. Hänen katseensa osoitti ruokalan toisella puolella olevaa pientä ihmisjoukkoa, jotka käyskentelivät paikalla sen näköisinä, kuin olisivat matkalla jonnekin. Jonnekin oletettavasti tarkoitti ulkoilmaa, sillä heillä oli hyvin paljon ulkovaatteita päällään. Porukan nuorin taisi olla heitä vuosia nuorempi, ja hänen kasvoistaan ei näkynyt vaatetuksen alta kuin silmät.
”Pimeän tullen alkavat vartiovuorot, ” Iason vain katsahti porukkaa, jolla taisi olla jo huomattavan kuuma, ”nuo suuntaavat ylös muurille. Heillä on ensimmäinen vuoro, joka päättyy puoliltaöin. Sen jälkeen vaihtoon on kolme tuntia ja viimeinen vuoro kestää aamuun asti. Minä-… Me menemme ylös kahdeltatoista.”
”Miksi jo nyt?” Jerry kysyi, ”eihän nyt ole yö.”
”Nyt on pimeä, ” Iason vastasi, ”joten nyt on oikeastaan jo yö. Kuolleet eivät oikeastaan kellosta niin välitä.”
”Kuolleet?” Nanette nosti katseensa.
”Kuolleet, ” Iason tunki samalla suuhunsa ruokaa ja katsoi Naneten ohitse Miku Hunteria, ”kysy niiltä kiinnostaako niitä kello.”

”Pole sanoi, että ei kiinnosta, ” hän vastasi hitaasti.
”Ja näin, ” Iason käyttäytyi kuin olisi todistanut suurenkin asian todeksi. Nanette vain tuhahti ja palasi lautasensa äärelle. Pöydän toisella puolella Jerry vielä tarkasteli lämpimästi pukeutunutta porukkaa, joka alkoi hiljalleen valua pois ruokalasta.

”Mistä meinaat hankkia meille lämpimät vaatteet?” Nanette kysyi Iasonilta, kun ajatus tuli hänen mieleensä. Vastaukseksi hän sai silmän vinkkauksen.

Keskiyön aikaan nelikko löysi toisensa seisoskelemasta käytävältä, joka vei muurille. Iason oli taikonut heille kaikille pakkasta kestävän vaatetuksen, ja heille alkoi jokaiselle nousta hiki. Nanette oli aivan varma, että vaatteet hänen päällään olivat aikanaan kuuluneet jollekin miehelle, sillä ne olivat hänelle aivan liian isot. Ehkä vaihtoehtoina ei ollut sopivia, mutta hän epäili sitä. Tämä oli luultavimmin täysin tahallisesti päätettyä ja tehtyä. Perhanan Iason.

”Miksi tämä vuoro kestää vain kolme tuntia?” Jerry oli ehtinyt kysyä jossain välissä parannellessaan hanskojensa asentoa.
”Koska tämä on kaikista mielenkiintoisin, ” Iason virnisti, ”keskiyöstä kello kolmeen on aina tunnettu kummitusten aikana. Jossain tarinoissa piilee totuus.” Nanette ei todellakaan enää edes pitänyt tästä salamyhkäisyydestä. Hän jo kuvitteli mielessään, miten hän tyrkkäisi Iasonin muurilta alas. Siinäpähän putoaisi.

Paikalle mönki myös muita ihmisiä. Noin kymmenen elävää henkilöä oli vastuussa keskiyön vuorosta. Nanette pisti heti huomioon, miten kyseessä oli kasa ronskimman oloisia ihmisiä: Miehiä, jotka Iason oli päivän aikana ehtinyt luotella rikollisiksi ja naisia, joiden karskius voitti jopa Naneten. Kauniskasvoinen Jerry näytti täysin porukkaan kuulumattomalta, joten hän hautautuikin huomaamatta huppuunsa itsekin ymmärrettyä asian. Kukaan ei puhunut paljoa, ja melkein jokaisen miehen tai naisen silmien alla oli hieman tummaa.
”Äh, unohdin jotain, ” Iason parahti yhdessä vaiheessa ja katosi äkkiä paikalta. Nanette katseli ympärilleen, ja huomasi, että jokaisella vartiojoukosta oli jokin ase mukanaan. Joku kantoi vyöllään miekkaa, jollakin oli jotain painavampaa, eräs nainen pyöritteli sormissaan terävää puukkoa.
”Ihan kuin lähtisimme sotaan, ” hän kuiskasi Miku Hunterille, joka ilmeestä päätellen oli arvioinut saman. Hän ja Jerry näyttivät molemmat siltä, kuin kuuluisivat jonnekin ihan muualle kuin siihen tilanteeseen juuri silloin.

Iason palasi pian ja kantoi mukanaan neljää asetta. Yksi sattui olemaan pitempivartinen vasara, jonka hän suorastaan työnsi Nanetelle. Loput kolme olivat miekkoja, jotka hän jakoi nelikon miespuoleisille olennoille.
”Mitä näillä?” Jerry ihmetteli.
”Näillä sinä pelastat itsesi ja suojelet muita, ” Iason kertoi ojentaen viimeisen jäljellä olevan miekan Mikulle, joka vaikutti siltä, kuin ei olisi tiennyt miten päin sitä pidetään.

”Miltä?” Tiukkasi Jerry turhautuneena. Nanette pyöräytti vasaraa kädessään ja tykästyi sen painotukseen heti.
”Uusia kasvoja, ” yksi karskimmista miehistä tuli lähemmäs nelikkoa muun porukan keskeltä. Hänellä oli ollut tumma huivi kasvoillaan, mutta nyt hän veti sen alas näyttääkseen kasvonsa. Heti Naneten silmiin pisti kolme terävää arpea pitkin häntä vuosikymmeniä vanhemman miehen poskea. Miehen piirteet olivat muutenkin terävät, eivätkä lainkaan ystävälliset. Hänellä oli pistävät, vaalean vihreät silmät, jotka tuntuivat näkevän aivan kaiken. Sen enempää vaatetus ei antanut näkyä, paitsi tietenkin nenän, joka näytti siltä, kuin se olisi murtunut ainakin kolmeen kertaan.
”Uusia kasvoja, ” Iason vastasi miehelle ja puhui yhtäkkiä yllättävän rauhallisesti. Nanette melkein hypähti karkuun tätä uutta ääntä. Kyseessä ei ollut enää pilkkaava ääni, mikä oli Iasonille täysin normaali, vaan siinä oli jotain… Jotain mitä Nanette ei ollut tuolta jätkäpahalta ikinä kuullut… Kunnioitusta! Iasonin äänessä oli kunnioitusta! Mihin tämä maailma oli menossa, Iason Noah King, koulun paha poika, auktoriteetteja kunniottamaton miehenalku: KUNNIOITTI JOTAKUTA.

”Noh Kuningas, ” miehen ääni ei ollut möreä, vaan enemmänkin jokseenkin vinkuva, aivan kuin hänellä olisi ollut pala kurkussaan, ”etkö meinaa esitellä söpöjä kavereitasi? Tämä tässä on erittäin söpö.” Nyt mies hymyili paljastaen koko hammasrivinsä, kun hän katsoi vaalean vihreillä silmillään Jerryä. Katseesta päätellen mies odotti, että Jerry juoksisi kiljuen karkuun, mutta sitä ei tapahtunut.
”Tulisielu, Jerry Oliver McBarca, ” Iason ei edes näyttänyt kasvoillaan miten häntä ärsytti oma lempinimensä, ”pakkoavioitiin kolme vuotta sitten, kohtasi kahdesti keskustassa jonkun jäähengen ja selvisi elossa, syytetään vaimontappamisesta.”
”Söpöä, ” mies virnuili, ”noin pitkä nimi. Varmaan yläluokkalainen. Sen näkee jo kasvoista.” Nanette yritti yhä käsittää Iasonin yllättävää puhetyyliä. Mikä tässä – toistaiseksi nimettömässä – miehessä oli niin… Mahtavaa, että hän ansaitsi kunnioitusta?

”Sähkösielu, ” Iason nyökkäsi Naneten suuntaan, ”Nanette-”
”Ai sehän on sittenkin tyttö!” Mies naurahti niin, että ahtaassa käytävässä kolahti. Siinä vaiheessa kaikki olivat jo hiljentyneet kuuntelemaan keskustelua.

”Likalla ja tällä pikku prinssillä on tainnut mennä sukupuolet sekaisin, ” hän nauroi ja vertasi Nanettea ja Jerryä katseellaan, ”entäs tämä kolmas sitten? Mikä on nimesi ja voimasi, hevosnaama?”
”Miku Hunter, ” Miku otti itse vapauden vastata aivan itse, ”ei voimaa, jotkut sanovat näkijäksi.”
”Eli sinä pääset aitiopaikalle näkemään koko yön paskan, ” miehen äänessä taisi olla myötätuntoa tai sitten se oli vittuilua, ”pidä Kuningas hyvää huolta haaremistasi tai he eivät selviä yön yli. Ainakaan tämä pieni prinssi.” Nanetesta melkein tuntui, että Jerry oli juuri ansainnut lempinimensä ja hän tunsi myötätuntoa.

”Ja nätin pojan ilme kertoo minulle, että on aika esitellä itseni: Voitte kutsua minua nimellä Rane. Tunnetaan Stratfordin laitamilla vedenpinnan nostattamisesta ja noin kolmensadan ihmisen hukuttamisesta – ja täysin vahingossa!” Kuulijaporukassa kuului hieman hörähtelevää naurua.
”Ihan tosi, se oli vahinko. Vesi meni väärään suuntaan, eikä koko viisisataa ehtinyt hukkua. Huonosti arvioitu, sanoisin minä. Mutta olin silloin vasta siloposkinen ja nuori, paljon nätinpi kuin tämä poikaystäväsi tässä Kuningas. Ah, se oli sitä aikaa. Sitten pakottivat tänne ja pistivät tappamaan työkseen. Voiko valittaa? Todellakin.”

”Rane on vesisielu, ” Iason huomautti.
”Eivät kai Prinssi ja loput haaremistasi ihan tyhmiä ole, hä Kuningas?” Rane röhähti nauruun ja piilotti kasvonsa huivin alle, ”älä pidä heistä liikaa huolta. Omat ruumiinosasi tässä hommassa ovat vaarassa. Hoi kaikki, taitaa olla aika käydä vapauttamassa lapsoset tuolta nukkumaan. Yön näyttää erityisen synkältä ja kylmältä, eiköhän aleta hommiin.” Syntisten joukko murahteli myöntävästi ja alkoi valua portaita ylös. Iason katsahti anteeksipyytävästi Jerryyn, joka mutristeli huppunsa alla suutaan. Miku ja Nanette lähti kaksikon ja muun sakin perässä ylös muurille.

Ulkona, joo, oli kylmä. Se ei yllättänyt ketään, tätä vartenhan he olivat pukeutuneet lämpimästi. Naneten liian isojen vaatteiden rei’istä alkoi suorastaan heti puhaltaa ilmaa sisälle. Muurin päällä ihmiskasa alkoi hajaantua eri suuntiin.
”Kuningas ja haaremi portille!” Joku huusi, ”laitetaan uudet kasvot heti pitämään hauskaa.”
”NO KIITOS VINCE!” Iason karjui jonnekin joukon toiselle puolelle. Heidän lähistölleen pysähtynyt nainen virnuili silmien asennosta päätellen.

”Tämä ei taidakaan olla vain istumista ja tyhjyyden tuijottamista?” Nanette uskaltautui kysymään, kun he suuntasivat muuria eteenpäin kohti suuntaa, jossa portit sisälle olivat.
”Joo, ei ole!” Iason naurahti, ”tämä on paljon mielenkiintoisempaa!” Tietyin aikavälein heitä vastaan tuli väsyneen oloisia ihmisiä, jotka tärisivät kylmästä. Jotkut näyttivät hieman siltä, kuin olisivat olleet jonkinlaisessa tappelussa. Sen nuoren pojan - jonka Nanette oli huomannut ruokalassa - kädet olivat itse asiassa haihtuneet ja hänen hihansa lepattivat toimettomana. Poika näytti siltä, kuin voisi nukahtaa minä hetkenä hyvänsä.

”Ja kyllä, ennen kuin kukaan kysyy, yön kolmen tunnin vuorossa on joka kerta tällaista porukkaa, ” Iason huomautti, kun he kulkivat erään naisen ohitse, joka saattoi olla heitä kaikkia huomattavan paljon lyhyempi, mutta hänen katseensa oli rautaa, ”tämä voi olla lyhyt, vain kolme tuntia, mutta keskiyönsä eteenpäin on se kriittisin aika. Kerran pariin kuukauteen joku itse asiassa kuolee tästä porukasta. Nämä ihmiset ovat tottuneita taistelemaan.”
”Joten mitä sinä tässä porukassa teet?” Jerry piikitteli selvästikin happamana.
”En minä ole toivoton!” Iason puolustautui heti, ”okei, en minä ole mikään sotilas, mutta joo… Ehkä te pääsette näkemään. Ovella aina tapahtuu.”

”Joko tahdot kertoa mistä on kyse?” Nanette yritti saada Iasonin puhumaan, kun he pääsivät porttien yläpuolelle. Siitä kohdasta lähti portaat alas muurin sisäpuolelle, josta pääsi Luostarin ovelle ja kohti rakennusta, joka näytti hieman hevostalleilta. Toisella puolella muuria oli vain suora seinä ja pudotus kohti kuolemaa.
”No nyt voin kertoa, ” Iason asetteli miekkaa paremmin vyölleen, ”te tapasitte jo tavallisen vihollishengen toissapäivänä. Ehtikö kukaan selittää mikä se oikeastaan oli?”
”Ihmishenki, joka kuollessaan oli päättänyt vahvistua imemällä muiden voimat itseensä, ” Jerry vastasi.
”Hyvä vastaus. Joten-… Ah, kappas. Joltakulta jäi homma kesken. Tulkaa katsomaan!” Iason oli kurkistanut muurin yli metsän puolelle. Nanette teki työtä käskettyä, ja hän nojautui katsomaan alas.

Alhaalla oli suhteellisen pimeää. Muuriin oli kiinnitetty kaksi lyhtyä, jotka valaisivat noin viiden metrin aluetta, mutta muuten oli vaikea nähdä mitään. Nanetelta meni hetki totuttautua katsomaan pimeyttä, mutta hän silti näki jotain.
”Jumalat, ” Jerry ähkäisi kurottautuessaan katsomaan, ”mikä jumalattaren nimessä tuo on?”

Nanette ei olisi osannut ainakaan itse selittää näkemäänsä. Maassa oli jokin, joka vaikutti ihmiseltä. Hän kuuli ihmiselle sopivaa ääntä, jonkinlaista muminaa, kuin joku olisi vasta opetellut puhumaan uudelleen uudella suulla. Hahmolla oli ihmisen jalat, kädet, ruumis ja pää, mutta se näytti ainakin tässä valossa jokseenkin… Vääristyneeltä.
”Nyt jos ensimmäiseksi ottaisitte aseen käden ulottuville, ” Iason varoitti, ”tästä saattaa tulla rumaa.”
”Kappas, lapset pääsevät heti hommiin, ” tämä ääni kuului Ranelle, joka oli saapastellut paikalle. Hän oli ottanut jostain mukaansa jalkajousen, ja hänen olkapäällään keikkui nuoliviini.

”Minusta näyttää, että tuo on ollut tuolla jo hyvän aikaa, ” Iason arvioi tilannetta.
”Onko joku pudonnut?” Nanette kysyi ja yritti edelleen saada hahmosta selvää.
”Kuka tietää, ” Rane tutkaili hahmoa yhtä lailla, ”jollakin tavallahan tuokin on kuollut jo kahdesti.” Nanette, Miku sekä Jerry katsoivat nyt kilpaa Ranea ja Iasonia, odottaen, että joku selittäisi heillekin jotain.

”Kuningas ei taida olla hyvä selittämään asioita?” Rane nojautui pois muurilta, ”joten mitä jos minä hoidan puhumisen ja katsellaan samalla miten hänen korkeutensa tappaa tuon tuolla.”
”Kiitos kunniasta, ” Iason ärähti.
”Joten, kuolleiden sieluthan ovat vain ihmisiä, joilla ei ole enää ruumista ja aika vajavainen ymmärrys. Luonnollisesti sielu yrittää saada itselleen haltuun uutta elinpaikkaa. Osa luovuttaa ja pysyy mieluummin henkenä, osa pyrkii saamaan voimiaan takaisin muilla keinoin.” Nanette ei tiennyt pitäisikö hänen keskittyä Iasoniin joka teki sillä hetkellä jotakin, vai mieheen joka kutsui itseään Raneksi ja kertoi heille asioita, joita toinen ei ollut suostunut kertomaan. Hän yritti kovasti keskittyä molempiin, mutta todellinen keskittyminen meni Ranen puoleen.
”Sitten on ihmisiä, jotka kuolevat niin sanotusti normaalin kuoleman, ja jättävät ruumiinsa maan päälle lojumaan, ” Ranen silmissä näkyi mielipuolinen kiilto, ”sielu voi elää ilman ruumista, mutta ruumis ei ilman sielua. Joten, miksi ruumiinsa menettänyt sielu ei voisi ottaa haltuunsa uutta ruumista ja käyttää sitä elämiseen? Eikö näin avautuisi ovet ikuiseen elämään? Kuolemisen sijaan voisi vain vaihtaa ruumista kun sellainen tulee vastaan ja Kuningas, mitä kaikkien neljän jumalan nimessä luulet tekeväsi?” Oli aika katsahtaa mitä Iason touhusi.

Nanette tahtoi kirkaista, mutta ääni takertui pitkälle hänen kurkkuunsa ja tuli ulos vain epämääräisenä kuplana. Näytti siltä, kuin Iason oli kasvattanut liaanin tai jonkin ja nostanut sillä maassa olleen ihmisen kaltaisen hahmon ilmaan. Nyt se pyöri liaanien mukana ilmassa, kaikki ruumiinjäsenet – jos niitä sellaisiksi enää pystyi kutsumaan – sidottuna tällä kasvilla.
Kyse saattoi olla ihmisestä. Ehkä se oli joskus sellainen ollutkin, mutta nykyisestä olomuodosta ei niinkään voinut sanoa. Suoraan sanottuna se oli kävelevä naisen ruumis, jolla ei ollut enää ilmeitä mädäntyneiden kasvojensa kohdalla, vain kasa lihaa ja luuta. Järki sanoi, että tämän naisen piti olla kuollut, mutta siinä hän leijui Iasonin liaaneissa, pitäen kammottavaa mumisevaa ääntä. Ihan kuin se olisi yrittänyt puhua. Entisen naisen silmät olivat erityisen karmivat, sillä yhtä lailla kuin ne eivät enää edes olleet siinä, niin yhtä lailla ne näyttivät tulen valossa jokseenkin karmivilta. Väriltään ne olivat jopa liiankin ruskeat, ottaen huomioon naisen muuten niin kärsineen olomuodon.

”Mikä tuo on?” Jerry ähkäisi järkyttyneellä äänellä, ”ja miten se voi olla elossa?”
”Kuningas on tainnut unohtaa, että jumalattaren kirousta ei saisi käyttää näiden tappamisessa, ” Ranen ääni oli pettynyt.
”Tämä tässä on sielu, joka on napannut itselleen uuden ruumiin, ” Iason esitteli. Nainen aukoi ja sulki suutaan, ja sen silmät tuijottivat kohti tyhjyyttä. Näytti siltä, kuin sen pää olisi voinut irrota liitoksistaan minä hetkenä hyvänsä.
”Näitä pirulaisia vastaan täällä taistellaan, ” Iason jatkoi esittelyään, ”tällä alueella pyörii noin kolmisensataa pahantahtoista henkeä, joista monet yrittävät päästä sisään toisten ruumiiden avulla. Ne löytävät jostain tällaisen, ja ottavat sen haltuunsa.”
”Mutta tuo on ruumis, ” Nanette mietti, ”miten sielu pystyy hallitsemaan toisen ihmisen ruumista?”
”Eivät ne oikeastaan pystykään, ” Iason kertoi, ”se on niille vain kotelo, jota ne yrittävät pitää mukanaan. Sielu ei kykene silloin keskittymään mihinkään muuhun, kuin ruumiin hallitsemiseen. Meidän täällä pitää keinolla tai toisella yrittää saada niiden nappaamista ruumiista käyttökelvottomia, mutta ne suostuvat kuolemaan uudelleen vain, jos sielu saadaan irti niistä.”
”Eli periaatteessa tuosta voitaisiin nätisti silpoa irti kädet ja jalat, mutta pää jatkaisi silti matkaansa ja sielu saattaisi innostua kasaamaan käyttämänsä ruumiin uudelleen kasaan, ” Rane kertoi, viritellen samalla jousta ampumakuntoon, ”on kaksi vaihtoehtoa: Joko tuhotaan sen aivot tai pakotetaan sielu ulos. No, Kuningas, mitä aiot tehdä tälle mimmille?”
”Jälkimmäisen, ” Iason totesi tyhjästi, ja veti miekan tupestaan, ”tiedän kyllä, että elementtiä ei saisi oikeastaan käyttää, mutta tämä toimii näin helpoiten. Nuo köydet pitävät niin kauan, kun sielu ei suostu tulemaan ulos.”

Nainen piti kummallista kurlaavaa ääntä. Nanette piti vasaraa kätensä ulottuvilla.
”Jos ne ovat tuolla alhaalla, ” Jerry kysyi, ”niin miksi vartijat ovat täällä ylhäällä?”
”Koska ei niitä tarvitse tappaa, elleivät ne tule päälle, ” Iason sanoi, ”tämä tässä esimerkiksi on maasielu. Oletettavasti se ei olisi keksinyt tapaa, jolla se olisi päässyt ylös. Todellista harmia on kaikista muista, tulisielut yleensä kykenevät liikkumaan liekistä liekkiin, tuulisielut tuulen mukana ja niin edelleen. Maasielut tykkäävät olla maan lähellä.”
”Mutta ettekö te juuri sanoneet, että ne eivät pysty muuhun kuin ruumiin hallitsemiseen?” Jerry katseli naishahmoa epäilevästi, ”miten ne voivat muka sitten liikkua elementtinsä mukana?”
”Kuningas selittää omiaan, eivät ne kaikki pysty, ” Ranen ääni oli tiukka ja vähemmän pilkkaava, ”vain ne, jotka ovat ottaneet saman elementin ruumiin kuin jota olivat, kykenevät ”muuntautumaan” tuoksi elementiksi. Sillä tavoin esimerkiksi tuo voisi ottaa nuo liaanit haltuunsa, jos ruumis on samaa kuin se itse on. Siksi tuota ei todellakaan kannattaisi tehdä.”
”Meitä on tässä viisi, ” nyt Iasonin äänestä katosi se aiempi kunnioitus, ”täytyy olla hiivatinmoinen peto jos se nappaa meidät kaikki kerralla. Joka tapauksessa, tuosta se ei pääse helpolla irti. Saat kyllä tappaa sen jos haluat, päästään siitä nopeasti eroon.”

”Kiitos kunniasta, ” Rane tuhahti, ja viritti jousensa. Naisen suunnalta kuului epämääräistä ulinaa, kun yllättäen sen ruumis veltostui.
”Se lähti!” Iason huudahti ja samalla hetkellä veti liaaneineen tyhjän ruumiin muurille, ”Nane, iske sitä päähän! Miku vai mikä sinä oletkaan, missä se on?!” Tilanne muuttui yllättäen hengenvaaralliseksi. Nanette hypähti hieman kauemmas kun naisen puoliksi maatuva ruumis lennähti hänen ja Miku Hunterin jalkoihin.
”Tuolla-” Miku oli nähnyt mihin sielu ruumiista oli lennähtänyt, ja nyt hän osoitti muurilla eteenpäin Iason Noah Kingin, Jerry Oliver McBarcan ja Ranen ohitse. Nanette ei edes ehtinyt nähdä mitä tapahtui, kun Mikun osoittamaan suuntaan räjähti liekkimeri. Niin Iason kuin Rane näyttivät jokseenkin säikähtäneiltä, kunnes he keksivät sen olleen Jerry. Nanette mietti, miltä tilanne mahtoi näyttää Mikun silmissä: Näkikö hän palavien liekkien keskellä jonkun?

”Mitä?” Jerry huomasi, että häntä tuijotettiin. Ranen silmissä ei näkynyt sanoja, mutta Iasonin kasvoilla oli puhdasta kunnioitusta.
”Sehän oli maasielu?” Hänen äänessään oli pientä viattomuutta, ”jos tuulisielu pakenee tulta, niin miksei tuokin?” Iason aukoi suutaan kuin naisen ruumis äsken.
”Kappas, ” Rane myhäili, ”prinssinakki taitaa ymmärtää taistelun päälle.”
”Se säikähti, ” Miku kommentoi lyhyesti, ”ja lähti. Tai katosi. En ole ihan varma.” Kuultuaan Miku Hunterin kommentin, Jerry antoi tulen sammua.

”Jumalattaren kirousta ei saisi käyttää turhaan liikaa!” Rane sätti, vaikka olikin juuri ehtinyt kehaista Jerryä. Samalla sättimisen joutui kokemaan Iason.
”Noin pieni liekki, ” Jerry vähätteli enemmän tai vähemmän tosissaan, ”ei siitä tule edes päänsärkyä.”
”Älä ikinä Prinssinakki yritä liikoja, ” Rane ärähti, ja asetteli jousen takaisin olalleen oleskelemaan, ”kadotat itsesi tästä elämästä.” Sen sanottuaan heitä kaikkia paljon vanhempi mieshenkilö poistui paikalta. Iason katsahti syrjäkarein Jerryä, joka selvästi yritti päättää tuliko paha olo vai ei, ja sitten hän hoiteli sen loppuun, mikä Nanetelta oli jäänyt kesken naisen ruumiin kanssa.

”Tätä siis täällä tapahtuu?” Nanette mietti ääneen, kun Iason oli Mikun avulla pudottanut tyhjäkäytöllä olleen ruumiin alas muurilta, ”tappelette eloon heränneiden ruumiiden ja henkien kanssa?”
”Aika lailla joo, ” Iason totesi ja pyyhki innokkaasti likoja käsistään, ”muuten ne tulevat sisälle ja tappavat meidät kaikki, joten mieluummin tämä. Ja jos ihan totta puhutaan, mieluummin tämä kuin tuolla metsässä.”
”Miksei kukaan tiedä näistä?” Jerry kysyi, ”miksei näitä mitä-lie-ovatkaan näe kaupungilla?”
”Koska ne eivät pidä valosta, ” Iason totesi ja hypähti samalla muurin päälle kuin tuolille, josta hän näki alas, ”kaupungeissa on aina jossain valoa. Ei tuokaan oikein tuosta tulesta hirveästi innostunut. Niiden silmät ovat jotenkin yliherkät, tai jotain… Ja liian lämpimässä ne alkavat mätääntyä. Talvi on oikeastaan sitä kriittistä aikaa, jolloin ruumiita pyörii täällä aina pimeän aikaan. Keskiyöllä ne vain jostain syystä ovat aktiivisimmillaan. En tiedä edelleenkään miksi.”
”Joten miksei tätä koko muuria ole varustettu lampuin?” Nanette kysyi. Hän oli kyllä huomannut soihdut, mutta ne valaisivat vain vähän.

”Koska se vie liikaa energiaa, ” Iason selitti, ”kappas, tuolla menee taas yksi, ei ole onneksi tulossa tänne suuntaan. Täällä ei ole mitään muuta tapaa saada energiaa, kuin sähkösielujen voimat, joten joudumme elämään sillä. Sähkölamput kuluttavat liikaa voimaa ja tultakaan ei pysty kokoaikaa olla pitämässä palamassa. Nuo tuolla ulkopuolella joudutaan sytyttämään tulisielujen voimilla, ei kukaan tahdo enää pimeän tullen mennä alas.”

Tämän enempää kyseltävää Nanette ei keksinyt, joten hän istahti muurin vastapäiselle puolelle, josta pudotessaan hän putoaisi sen sisälle. Tilanne alkoi muutenkin rauhoittua, Jerry ja Iason jäivät hetkeksi tähystelemään muurin toiselle puolelle, Miku Hunter taas näytti yhä eksyneeltä. Hänestä epäilemättä tuntui vain vahvemmin siltä, kuin ei kuuluisi porukkaan.

”Miksi Prinssi?” Jerry ähkäisi lopulta pompoteltuaan ajatusta varmaan jo pitkään mielessään. Nanette joutui miettimään pitkään, että mistä nyt puhuttiin, mutta sitten hän ymmärsi mistä on kyse.
”Ehkä se sopii yhteen Kuninkaan kanssa?” Nanette virnisti.

”Tai, ottaen huomioon miten hän ehti kutsua teitä kahta jo suhteessa oleviksi, ” Miku Hunter päätti yllättäen alkaa puhua, ”ehkä hän viittaa historiaan ja erääseen kuninkaaseen, jolta uhattiin ottaa kruunu pois sillä hänellä väitettiin olevan läheisempi suhde yhteen kuningattaren veljeen, prinssiin siis, kuin itse vaimoonsa.”

Laskeutui hiljaisuus.
”Kyllä, minäkin tiedän jotain historiasta, ” pörrötukka tuhahti ja jäi yskimään, oletettavasti kaulassaan painavaa kipua pois. Jerryn ja Iasonin ilmeet olivat mietteliäät.
”Kuulostaa ihan järkevältä jos sen noin laittaa, ” Jerry totesi yllättävän rauhallisesti. Iasonkin vain kohautti olkapäitään.

”Minä varoitin, ” Nanette naurahti Mikulle, ”he ovat aina tuollaisia.”

// A/N OKEI! ONKS MAAILMA SELVILLÄ? VIELÄ KYSYTTÄVÄÄ? Aaaaargh. Miulla meni neljäkymmentä sivua käydä TÄÄ KAIKKI läpi. Ja varmasti oon unohtanu jotain. Heviletti. Ihanaa. Mie varmaan keksin huomenna uuden kohdan, missä on mahdollinen plothole ja oon sellai: "Äää, miun pitää taas täyttää toi plothole jotenkin" Ihan kuin noitten sielujen kanssa jutut ei ois jo tarpeeksi epäselvää. Mie en oikeesti enää ees ite tiiä miten ne toimii. Nää on näit, mihin pääsen takertumaan sitten joskus, kun alan kirjoittaa näit puhtaaksi. NYT EI. Nyt aloitan kirjoittamaan PÄÄHENKILÖSTÄNI. Kuka se oli? NO SE HITON LUKAS. Milloin se nähtiin viimeksi? SIVULLA 37!!! Nyt ollaan sivulla 82! ARGH. HERÄÄ PAHVI.