Luku 4 (koko pirun luku samassa! HAA!)

Maailma oli kylmä paikka elää.

Kuka enää palvoisi yksinäistä kulkijaa, joka ei ollut monen muun lailla ilmaissut olevansa hyödyksi ihmiskunnalle?

Jumalatar Beadine seisoi rauhallisena linnansa portailla ja katsoi alas maailmaan, jossa yksi mies maanitteli muita kaltaisiaan nousemaan jumalatattaren voimia vastaan. ”Yhdessä voimme voittaa tyrannin vallan, ” miehen huuto kuului. Minkä vallan? Mikä valta oli jumalattarella, joka istui yksinäisenä valtaistuimella, josta ei hallittu armeijoita eikä annettu käskyjä.

Muut miehet tarttuivat uuden johtajansa sanoihin ja uskoivat joka valheeseen.
 ”Niin, ” eräs uudista kannattajista osallistui kannustamiseen, ”meitä on kohdeltu julmasti! Nyt on meidän vuoromme ottaa valta omiin käsiimme.”
”Joten tule rinnalleni, ” mies, jonka hiukset olivat kuin ruskeinta mahonkia ja iho kalpea kuin kuolevalla, huusi kaikelle kuulevalle kansalle, ”nouskaamme yhdessä vuorelle ja ottakaamme haltuumme valtaistuin, jolle kuuluu ihminen.”

Beadine olisi voinut silläkin hetkellä iskeä taivaasta voiman, joka olisi murskannut tämän miehen, mutta jumalatar vain katseli. Iltaan mennessä miehet olivat etsineet piireistään tarpeeksi miesvoimaa ja yhdessä he lähtivät soihtujaan heiluttaen ylös rinnettä.

Jumalatar käänsi selkänsä häntä häätämään tuleville ihmisille ja palasi saliinsa. Hän jäi seisomaan aivan valtaistuimensa vierelle ja jäi odottamaan ihmiskuntaa rynniväksi sisään hänen kotinsa porteista. Vallan siirrosta innostuksen hurmiossa oleva kansa ryntäsikin sisään polkien oven allaan, joka oli sentään ollut laittamatta lukkoon aivan heitä varten. Kaiken joukon kärjessä muita ylväämpänä asteli koko joukon liikkeelle ajanut mies metallivartinen miekka ojennettuna kämmenellään uhkaamaan jumalatarta.

”Sinun aikasi on ohitse, ” hän julisti nähdessään kuinka jumalatar oli ajettu nurkkaan tuolinsa luokse, ”katsohan jumalatar, kuinka olen kääntänyt kaikki kansat sinua vastaan. Kuuntele, jopa pienemmätkin kivet ovat minun puolellani.”
”Yksi mies voi nousta kansan valtiaaksi ilman nimeä ja alkuperää. Mikä on kaikkien tuntema ja kaikki tunteva jumala sitä vastustamaan?” Jumalatar Beadine sanoi koko huoneessa kaikuvalla äänellä. Häntä vastaan nousseet miehet, jotka vasta äsken uhkuivat iloa, vavahtivat kuullessaan heille tutun naisen puhuvan äänellä, josta puuttui sympatia ja inhimillisyys. Vain heidän nimetön johtajansa astui lähemmäs uhkaamaan jumalattaren valtaa.

”Myönnät siis valtasi päättyneen ja annat sen meille ihmisille?” Tämä mies kysyi äänellä, joka ei vavahtanut lainkaan naisen puhuessa.
”Jos luulet olevasi siihen kykenevä, ” jumalatar sanoi rauhallisena ja pelkkänä häilyvänä kuvana hän osoitti suuntaa miehelle kohti tyhjää valtaistuinta, kadoten sitä myöten näkyvistä.

Ihmiset säpsähtivät hämmennyksissään ja kysyivät selitystä tapahtuneelle. Heitä johtanut mies vain kääntyi hymyilemään johdettavilleen ja kohotti käteensä puheeseen.
”Veljeni, jumalatar on väistynyt eikä enää ole korkeampaa voimaa kuin me itse. Rakentakaamme yhdessä meidän ihmisten maailma, jota saamme hallita itse juuri niin kuin haluamme.”

Niin hän kääntyi katsomaan säälivänä tyhjää valtaistuinta.
”Valta on niin hauras, niin helposti otettavissa itselleen. Takanani on seitsemänkymmenen kansan voima ja tuki.” Halu voimalle ja johtajan valalle loisti miehen silmissä kun hän astui ottamalleen paikalle.
”Uusi valtakuntakin tarvitsee johtajansa, johtaja tarvitsee alamaisensa. Kuka voisi olla pätevämpi kuin se, joka toi ihmiskunnalle sen voittoon johtanut sielu?”

”Kieltäisikö kukaan teistä minua ottamasta istuinta itselleni? Asettuisiko kukaan teistä tielleni jos nöyränä pyydän jälleen saada johtaa teitä, ottaa jumalattarelta jääneen valtaistuimen itselleni, joka sitä osaa hallita?”

Kukaan ei sanonut mitään, kukaan ei ehtinyt ymmärtää. Johtava mies peruutti askeleen.
”Ihmisen typeryys kuuluu hiljaisuudessaan, ” hän sanoi, ”se ei nouse oikeissa tilanteissa sanomaan vastaan. Oikea johtaja toi teidät tänne ja oikea johtaja vie teidät huomispäivään. Tänä iltana minusta tulee hallitsijanne, kuninkaanne ja minun sanani on kaikkein eläväin laki. Jokainen vastaani sanova menettäköön elämänsä, ja jokainen jumalattaren nimeen turvautuva kokekoon saman. Tästä päivästä lähtien jokainen kivi kääntyköön minun puoleeni, jokainen lintu lentäköön vain minun tyköni ja jos jokin elävä sielu vielä jokin päivä löytää jumalattaren muserretun hengen jostain, on se nainen tuotava eteeni.”

Käskettynä ihmiset palasivat maihinsa ja alkoivat toteuttaa uuden kuninkaansa käskyjä vastaan väittämättä. Uusi valtakuntien valtakunta alkoi hiljalleen kehittää omaa armeijaansa tuntematonta vihollista vastaan vain näyttääkseen oman voimansa ja siihen joukkoon liittyivät myös kaikki elävä ja elämätön, aivan kuten kuningas oli käskenyt. Kaiken keskellä jokainen luontoon tehty alkoi etsiä jumalatarta, joka oli kadonnut maan päältä.

Mihin jumalatar oli piiloutunut? Ensimmäisenä vastauksen sai selville pieni kiven murikka, joka oli joutunut meren sisuksissa pyörivän pinnan alaisten liikehdintöjen matkaan. Se pieni ressukka kulki aallokossa eteenpäin tietämättä suuntaansa, kunnes sen matka pysähtyi. Hitaasti se pieni avasi silmänsä ja katsoi ylös vain nähdäkseen jumalatar Beadinen, joutuneena yhtä syvälle meren pohjaan kuin se itsekin, vain istumasta ja odottamassa huomispäivää eilisestä tietämättömien kalojen kanssa.

Pieni kivi tiesi uuden valtakuntien valtakunnan kuninkaan määräyksen ja ajatteli hiljaa itsekseen, että tässä sillä olisi tilaisuus todistaa olevansa muita kiviä mahtavampi ja tehdä niin kuin kaikkia eläviä oli määrätty. Se otti vauhtia ja hyökkäsi jumalattaren kimppuun kaikella voimallaan.

Niin pieni se kivi kuitenkin oli, että jumalatar tunsi vain pienen tömähdyksen kyljessään. Siellä syvällä meressä hän kuitenkin jaksoi katsoa mikä tömähdyksen oli aiheuttanut ja näki pienen kiven ottamassa uudestaan vauhtia ja hyökkäämässä uudelleen hänen kimppuunsa.

Huvittuneena jumalatar kysyi: ”Mitä sinä teet?”
”Kuninkaan määräystä tottelen!” Kivi huudahti urheasti, ”ja tarkoituksen elämälleni ansaitsen.”

Kiven sinnikkyys huvitti Beadinea ja hän keksi sillä hetkellä juonen.
”Tahdotko sinä, mereen eksynyt kivenpalanen elämällesi tarkoituksen? Tahdotko olla niiden joukossa, joista vielä tulevaisuudessakin kuiskitaan?”
Pieni kivi oli hämmentynyt, mutta vastasi myöntävästi. Beadine nosti sen hiekan joukosta kämmenelleen ja antoi sille uuden käskyn.

”Tästä lähtien et saa kertoa totuutta. Mene kuninkaasi luokse, kerro hänelle olevasi epäluotettava kertoessasi aina valheen kysyessä. Kerro, ettet tiedä tulevaisuudesta mitään, ja että kuningas on tuleva menettämään kaiken minkä hän luuli saavuttaneensa. Hauku hänet monin tavoin ja anna hänen itsekeskeisyytensä olla vain moittimisen alla.

Kivi ymmärsi tehtävänsä ja Beadinen uudella opastuksella se päätyi lopulta kuninkaan linnaan, joka oli nyt koristeltu pelkällä kullalla ja hopealla, jonka ympäriltä kesän puut olivat hakatut ja jonka valtaistuimella istui kuningas ylväämpänä kuin koskaan. Kivi pieni pyöri kuninkaan jalkoihin ja sanoi:
”Oi kunnioitettu kuningas, ota minut alaiseksesi. Minä olen kivi, johon voi aina luottaa, joka ei ikinä kerro valhetta. Lahja minulle on annettu, lahja nähdä tulevaisuuteen ja olen nähnyt, kuinka teidän ylhäisyytenne nousee korkealle, jumalaksi asti. Kuninkaani, johtajani joka on niin pyhä ja kaiken kansan rakastama, annattehan minulle paikan viereltänne kun sitä niin sydämeni kaipaa.” Kivi ei ymmärtänyt mistä oli kyse. Se luuli sanoneensa aivan kuten jumalatar oli sitä käskenyt, mutta sanat vääntyivät vääriksi sen kivihuulilla. Kuningas kuitenkin ilmaisi kiinnostuksensa vain totuutta puhuvaan kiveen.

”Väärinkö annat ymmärtää, mutta totuuttako vain puhut?”
”En, ” aikoi kivi vastata, mutta sana vääntyi jälleen, ”kyllä.”
”Kerro siis minulle, ” kuningas määräsi, ”mikä on jumalattaren nykyinen olinpaikka. Todista tällä itsesi todeksi ja ansaitse paikkasi viereltäni.”

”Arvoisa kuningas, jumalatar asuu alla laineiden, ” kuului alkuperäinen lause. Näin se kuitenkin nyt tuli: ”Arvoisa kuningas, hän saapuu pian.”

”Todenko kerroit?” Kysyi kuningas.
”Joka sana, ” kivi väitti kivenkovaan.

”Saamme nähdä pitääkö sanasi paikkansa, ” kuningas julisti, ”saat mitä haluat, istu vierelleni ja auta minua hallitsemaan tätä maailmaa.”

Kivi ei tiennyt pitäisikö sen olla ilosta soikea vai kivinen, joten se vain pyöri uudelle paikalleen ja ansaitsi paikkansa historiankirjoituksissa niin kuin se oli pyytänytkin. Se ei kuitenkaan ymmärtänyt sen todellista merkitystä maailmalle vielä sinäkään hetkenä, olihan se vain pieni kivi. Eihän sen toimikuvaan toiminut muu, kuin vastata kuninkaan kysymyksiin kuningasta tyydyttävällä tavalla.

Jumalatar Beadine pysytteli piilossaan vielä pitkään. Kiirettä hänen ei tarvinnut pitää, sillä meri eli omaa elämäänsä. Meri ei välittänyt maan asioista, eivätkä kalat sen takia olleet kiinnostuneita yhdestä turhasta jumalattaresta joka vain istui heidän joukossaan. Eräänä päivänä jumalatar tunsi istuneensa jo tarpeeksi ja hän nousi takaisin pintaan.

Miten maailma oli muuttunut lyhyessä ajassa. Ilo ihmisten kasvoilta oli haihtunut ja viha naapuriaan kohtaan levisi heidän keskuudessaan kuin rutto. Ystävä ei toiselle saanut enää olla, vaan jokainen oli vain henkilö jonka kanssa työskennellä. Sotilaiden keskeltä puuttui veljeys, eikä kaatunutta ystävää murehdittu.

Kaiken tämän keskellä jokainen elävä etsi Beadinea ja jumalatar tunsi sen sisimmässään. Jokainen etsi saatavaksi palkkiota kuninkaalta, mikäli he toisivat vallasta syöstyn jumalattaren takaisin voittajalleen. Tämä oli saanut veljen kääntymään veljeä vastaan, sillä kenen tahansa uskottiin olevan joku toinen. Kuninkaan eteen tuotiin päivittäin naisia, joiden hiukset muistuttivat väriltään Beadinen ruskeaa väriä, tai jopa ihmisiä jotka vain käyttäytyivät hetkellisesti väärällä tavalla. Jokainen väärän hengen tuoja menetti oman henkensä kuninkaan menettäessä hermojaan oikeaa naista etsiessään.

”Tuokaa hänet minulle!” Kuului käsky, ”tuokaa hänet minulle, niin murran lopullisesti jumalallisen vallan maan päältä! En lepää, ennen kuin hänen voimansa ovat lopullisesti minun, kunnes hän makaa kuolleena jalkani alla!” Vallanhimo oli vahva veruke miehelle, joka oli sitä päässyt jo maistamaan.

Jumalatar Beadine tunsi olonsa turvattomaksi maan päällä. Enää ei ollut paikkaa jossa hän olisi voinut olla turvassa, mutta enää hän ei halunnut piiloutua. Jo vuoden päivät hän oli istunut ja antanut ihmisten temmeltää ja nyt hän näki sen olleen väärin. Ei ihmisestä ollut itseään johtamaan.

Vielä hetkeksi päätti jumalatar vielä piiloutua. Toimin yön tullen, hän ajatteli, kuljen pimeydessä jossa mies on sokea. Aamulla auringon noustessa palaan toteuttamaan ihmiskunnan kohtalon.

Oman linnansa mäen alapuolen kylästä hän etsi yöksi itselleen majan. Talon omistajat, mies ja nainen, olivat jo nukkumassa kun jumalatar astui heidän ovestaan sisään. Tarve levätä ihmisen pahuuden vallatessa kivikaduilla pakotti jumalattaren pyökkipöydän äärelle istumaan.

Talon isäntä oli kuitenkin herännyt tuntemattomiin ääniin ja miten hän häkeltyikään löytäessään ainoan tuntemansa jumalan istumasta oman pöytänsä äärestä. Hetken isäntä ja jumalatar katsoivat toisiaan, molemmat peläten toisen vihaa. Hiljalleen Beadine alkoi kuitenkin ymmärtää isännän sydäntä tuijotuksen pidentyessä. Sama synkkyys ja viha mikä oli vallannut muun maan ei ollut saavuttanut tämän miehen mieltä.

Isäntä, joka ei tiennyt mitä tehdä ylhäisyyden ollessa talossa, osasi vain painaa kätensä sydämelleen ja laskea päänsä.
”Voi, vaimoni ei ikinä anna minulle anteeksi kun syön hänen tekemänsä keksit pöydältä öisin,” mies purki sydäntään. Beadine ei ymmärtänyt mitä mies puhui, kunnes hän huomasi vierellään pöydällä kivilautasen, jolla oli vasta illalla leivottuja keksejä. Isäntä tarjosi niitä hänelle kummallisella sanomallaan.
”Mitä olenkaan tehnyt, olen syönyt kaikki, ” mies sanoi pyytävällä äänellä, kannustaen jumalatarta ottamaan kaiken mitä pöydällä oli. Beadine ihmetteli hetken miehen käytöstä. Miksi tämä kuolevainen oli valmis ottamaan vastaansa oman vaimonsa vihan päälleen sen edestä, että hänen ilman lupaa sisälle saapunut vieraansa saisi keksejä, vaikka jumalattaren ei tarvinnut edes syödä.

”Olette hyväsydäminen mies, ” jumalatar totesi ystävällisesti ohjeistaessaan miestä omalla käyttäytymisellään rauhoittumaan, ”riskeeraatte oman hyvän vointinne hengelle, jolle koko muu maailma on kääntänyt selkänsä.”

”En kuitenkaan pyydä teiltä mitään muuta kuin tätä paikkaa pöydän ääreltä täksi yöksi, ” jumalatar pyysi, ”voitte palata rauhassa nukkumaan ja aamulla kun heräätte, en ole enää näe minua.” Isäntä ei enää sanonut mitään. Hän vain laski kätensä takaisin sydämelleen ja peruutti pois. Beadine jäi jälleen yksinäiseen maailmaansa odottamaan sarastavaa aamua.

Yöllä ennen nukkumaan käymistään kuningas oli kysynyt uskollisimmalta avustajaltaan tietoa siitä, että milloin jumalatar saapuisi hänen luokseen. Kivi huokaisten kertoi oman näkemyksensä.
”Tuskin milloinkaan, ” Kivi toivoi sanovansa. Kuninkaan korvaan lause kuului: ”Heti aamulla auringonlaskun aikaan.”
”Totuudenko kerroit?”

Nyt Kivi vasta säikähtikin. Hän oli päästänyt suustaan täydellisen valheen ja jäisi kiinni heti, kun jumalatar ei saapuisikaan.
”EN!” Se huusi. Kuningas kuuli vain: ”Joka sana.”

Voi ei, ajatteli Kivi, mihin olenkaan nyt itseni sotkenut. Aamullahan kuningas heti auringon noustua huomaa kuinka Kivi oli valehdellut ja ymmärtää kiven tuskin ikinä puhuneenkaan totta. Kuka muka sen jälkeen pelastaisi yhden pienen kiven, joka heitetään alas vuorelta, poljetaan toisia kiviä vasten kivituhkaksi tai muurataan aidaksi. Kivi pieni laski katseensa maahan ja hyväksyi tämän kohtalokseen. Huomen aamu olisi sen viimeinen aamu vapaana erityisenä kivenä, huomisen jälkeen se ei enää näkisi nousevaa aurinkoa.

”Heti aamusta, vai, ” kuningas pyöritteli ajatusta suussaan. Joten huomen aamu olisi aika, jolloin jumalten valta viimein tuhotaan.

Silloin hän ymmärsi jotain. Mitä luontokappale oli häntä mahtavampi? Mikä voisi omalla mahtavuudellaan sanoa häntä, kuningasta vastaan, kuka voisi nousta hänen paikalleen?

Aivan. Jumalatar Beadine. Miksei kuningas ollut sitä aiemmin huomannut? Hän ymmärsi hiljalleen tarvitsevansa sitä naista vielä. Ei, ei sitä naista, vaan hänen voimiaan. Kuninkaasta piti tulla itsekin jumalan kaltainen pystyäkseen hallitsemaan omaa kuningaskuntaansa paremmin.

Niinpä kuluvan yön aikana kuningas kehitti juonen jonka hän laski toimivaksi ja toimeen panettavaksi heti aamusta. Beadine ei saapuisi hänen luokseen taisteluun, vaan haavoittuvana ja viimeisillä voimillaan, näin kuningas uskoi. Hän voisi käyttää jumalattaren heikkoa tilaa hyväkseen ja pakottaa tämä antamaan voimansa kuninkaalle.

Maailma kuuli vielä yön aikana Beadinen paluusta linnaan, ja kaikki kuulijat riensivät ennen aurinkoa ylös vuorella olevalle linnalle. Auringon nousuun oli tunteja, mutta sali oli jo täynnä ennen kuin kuningaskaan ehti omalle valtaistuimelleen. Saliin laskeutui hiljaisuus kun kuningas lopulta saapui sinne, juuri hetkiä ennen aamua. Auringon valo vasta värjäsi aamua punaiseksi, kun kuningas istui tuolilleen. Yönsä nukkumaton Kivi vierähti parempaan asentoon rukoilemaan jumalatarta saapuvaksi.

Aamun aurinko alkoi häämöttää vuorien takaa paistaen suoraan linnan ovista sisään. Paikalle kerääntynyt ihmiskunta pidätti vuoroin hengitystään jännittäessä uutisen todeksi todistamistaan. Saapuisiko alennettu jumalatar todella viimeiseen tapaamiseen kuten huhu oli heille kertonut.

Aurinko antoi odottaa itseään kohoten taivaalle omalla ajallaan. Linnan salissa ovelle katsominen alkoi tuntua tuskalliselta auringon säteiden loistaessa kirkkaina ovesta sisään. Lopulta myös kuningas joutui kääntämään katseensa pois ovelta säteiden häikäistessä häntä.

Sillä hetkellä valon eteen ilmestyi henkilö, joka lähti kävelemään kunniakkaasti eteenpäin taivaansininen mekko hulmuten kilpaa ruskeiden kiharien hiusten kanssa. Jokainen ihminen henkäisi jumalattaren astuessa sisään oman linnansa ovista. Jopa kuningas menetti pieneksi hetkeksi hallinnan itsehillinnästään ja myönsi päänsä sisällä tuon olevan kauneinta, minkä hän oli ikinä nähnyt. Hetken mietinnän jälkeen itsehillintä palasi ja nimetön kuningas ymmärsi tämän olevan täydellistä, aivan hänen suunnitelmiensa mukaista.

Jumalatar astui entisen valtaistuimensa alle katsomaan sen uutta omistajaa silmiin tiukasti. Auringon valo ei enää häikäissyt ja tuulen tuoma lumous oli särkynyt, nyt kuningas näki edessään vain naisen joka oli saapunut hänen eteensä vahingoittuvana ja pyytäen kuolemaa päästäkseen kaltaisiensa luokse.

Mikään järki ei enää kulkenut kuninkaan päässä ja pieni Kivi oli ensimmäinen joka huomasi sen ymmärrettyään ensin ennustaneensa tällä kertaa täysin oikein valehtelemalla. Vielä se ei osannut selittää syytä miksi jumalatar oli vapaaehtoisena tullut tuomiolle.

Kuningas nousi valhein kaapatulta istuimeltaan ja puhui niin kansoille kuin jumalattarelle.
”Rakkaat veljeni, ihmiskunnan viimeinen vihollinen on saapunut kohtaamaan voittajansa. Viimeinen erä on käyty ja katsokaa, teidän jumalattarenne on astunut minun eteeni ymmärtämään oman paikkansa ihmisten yhteiskunnassa. Tänään hän on vain nainen ja kaikki hänen voimansa tulevat nyt olemaan minun.”

Jumalatar Beadinen olisi tehnyt mieli kysyä miten nimetön mies tämän aikoi tehdä, mutta hän päätti pitää viileytensä. Hän halusi näyttää muille ihmisille mihin yhden miehen typeryys voisi mennä.
”Tänä aamuna ihminen ylittää jumalten vallan ja minä itse nousen korkeammalle kuin missä yksikään elävä on ikinä ollut! Mutta sitä ennen, ” kuningas asteli jumalattaren eteen, ja he molemmat katsovat toisiaan kuin katsoisi alempaa luomusta. Kumpikin etsi toisesta heikkoa kohtaa jolla toisen saisi murrettua, mutta samalla kumpikaan ei antanut lainkaan armoa.

Muu ihmiskunta vain katseli viereltä näiden kahden tuntemattoman olennon vertaistaistelua, joka ei kahta hetkeä pitempään kestänyt. Kuningas, mies ilman nimeä, luuli hetken voittaneensa taiston ja sai sillä oman lupansa jatkaa käsikirjoitustaan siihen mihin oli jäänytkin.
”Sinusta tulee minun vaimoni, ” kuningas määräsi, ”olkoon se viimeinen nöyryytyksesi, nainen. Alennu ihmisen tasolle.”

”Tietenkin, missä muussakaan mies tuntisi itsensä jumalaksi kuin miehen ja naisen välisessä suhteessa, ” jumalatar nauroi pystymättä enää pitämään viileyttään sisällään. Jokunen salissa olevista ihmisistäkin nauroi, osa heistä oli jopa joskus joutunut avioliiton kynnyksen ylittämään. Kuningas ei ymmärtänyt kansaa naurattavaa vitsiä vaan otti kaiken tosissaan. Hänelle jumalatar oli juuri myöntänyt hänen ajatuksensa oikeaksi. Hän pakottaisi itselleen maailman kauneimman naisen, jumalattaren ja samalla hänen kaikki voimansa.

Kauneimmanko? Ei, ei se niin ollut. Hyvännäköisen. Sievän, rohkealuontoisen… Kauneimman. Minkä takia kauneimman? Hän oli jumalatar, samperi olkoon, jumalatar. Tietenkin se teki hänestä kauniin. Mutta kauneimmanko? Ei, ei, ei, silti tämä nainen oli vain yksi nappula pelissä. Vain yksi saavutus lisää. Muka kaunein, hah. Sievin. Minun. Perrrhana…

”Viikon saatte aikaa, ” kuningas huudahti kansalleen yrittäen unohtaa ajatuksensa, joita tupsahteli hänen päähänsä, ”viikon päästä haluan täyden juhlan koko seitsemänkymmenen kansan ylle. Jokainen, kutsumaton ja kutsuttu saapukoon tasan viikon päästä kaduille todistamaan naisen muuttumista kuningattareksi ja miehen alaiseksi. Asettukoon jokainen lintu kutomaan yötä päivää kauneimmalle – perrrrhana – kuningattarella hänen viimeinen uhripukunsa. Uhratkoon jokainen lintu yhden höyhenensä pukua varten joka on tahriutuva vereen. Koristelkoot kukat juhlatien kylän poikki ja vuorta ylös, jota pitkin avioon astuva nainen kävelee tyhjästä viimeiseen asuntoonsa kaiken kansan edestä.”

Viikon ajan kivet vierivät, linnut kutoivat ja ihmiset juoksivat ympyrää kertoen tarinaa häistä, häistä ja häistä. Häät, jossa nainen luovutetaan kotoaan miehelleen, häät, joka muuttaisi ihmiskunnan kohtalon. Häät, häät, häät.

Jumalatar Beadinelta oli riistetty hänen taivaansininen mekkonsa ja hänen annettiin odottaa puolivalmiissa puvussa viikko. Kylmyys ei häntä haitannut lintujen asetellessa sulkiaan oikeille kohdille. Ne visersivät uudestaan ja uudestaan tarinoita loppumattomasta rakkaudesta, kunnes pienen pieni kivi pyöri häiritsemään heidän tekojaan. Linnut yrittivät nokkia tulijaa pois, eihän naista tällaisessa tilanteessa voinut katsoa, mutta jumalatar otti Kiven kämmenelleen ja antoi sen puhutella itseään.

”Jumalattareni, minä ymmärrän kaiken mitä teet, ” Kivi kertoi aina vain valehdellen, ”minä en halua tietää miksi olet antanut minulle tämän kirouksen ja miksi ajat itseäsi tähän tilanteeseen. Kaikki ymmärtävät minua oi jumalattareni, ethän päästä minua kirouksestani!”
”Rauhoitu herra Kivi, ” jumalatar pyysi, ”en minä tiedä mitä teet, ei sinun tarvitse tätä ymmärtää. Olet toiminut juuri niin kuin haluan, etkä ole jättänyt minua tai itseäsi vaaraan. Minä ymmärrän sinua, sillä minä sinut kirosin.”

”Sinä olet turvassa talossasi, ” Kivi huusi pelokkaana, ”sinä jäät henkiin! Miksi et ymmärrä minua?”
”Herra Kivi, ” jumalatar sanoi nuhdellen, ”kuinka monta jumalaa olet nähnyt ihmisen tuhoavan vuosisatojen elinaikanasi?”
”Tuhansia!” Kivi huudahti.
”Aivan, ” Beadine sanoi hymyillen, ”ihmisen voima ei yllä jumalten yli. Siksi me olimme jumalia. Älä pelkää, tai sinun uudella kielelläsi: Pelkää kovin. Nimetön mies saa sen minkä haluaa, mutta ei ymmärrä saamaansa.”

”Minä ymmärrän.” Kivi sanoi surullisena, pelokkaana jumalattaren puolesta.
”Tietenkään et. Ala mennä nyt siitä, tai meiltä molemmilta nokitaan silmät korvistamme.”
”Korvilla on silmät jumalatar.”
”Eikä silmillä ei ole korvia. Mene jo.”

Viikon kuusi päivää kului ja kuudennen päivän ilta sarasti. Kivitie vuoren alapuolelta ylös linnalle oli valaistu soihduin ja sitä koristivat kuninkaan määräyksen mukaiset kukat. Linnut olivat saaneet työnsä loppuun heinäsirkkojen avulla ja jumalatar oli kuljetettu mäen alapäähän odottamaan rituaalista kulkuaan uuteen asuntoonsa, joka oli kyllä ollut ennenkin hänen. Naaraspuoliset häävieraat itkivät morsiamen entisen elämän loppumista ja uuden elämän alkamista uuden perheen piirissä, urospuoliset lauloivat mitä tahansa mieleen tulevaa laulua morsiamen kulkiessa heidän ohitseen.

Tie oli suora mutta pitkä, mutta auringon kadottua jumalatar Beadine oli kävellyt koko morsiamen matkan ylhäältä alas, jossa linnan ovien edessä nimetön kuningas odotti yhtä täynnä itseään kuin edellisenäkin päivänä. Mies ojensi kätensä naiselle ja veti tämän puoleensa.
”Nyt, anna minulle voimasi, ” ääni kulki jumalattaren, käden yhteen liitännällä kuningattareksi nousseen naisen korvaan ja nyt oli hänen vuoronsa hymyillä.

”Ole hyvä, ” kuningatar Beadine sanoi ja hänen miehensä tunsi voiman sormenpäissään. Jokainen kehon solu muodostui uudelleen ottamaan vastaan tämän uuden kyvyn, joka sai ihmisestä jumalan kaltaisen.

Mies katsoi käsiään nauraen, peruuttaen kuningattarensa luota.
”Tämä se on, ” hän huusi, ”tämä se on! Minä olen jumala.”

Kuningatar Beadine vain astui kauemmas ja antoi miehen leikkiä uudella lelullaan. Kuningas kokeili voimaansa uudelleen ja uudelleen, katsoi kuinka vuoret järkkyivät hänen käskystään ja meret vaihtoivat paikkaa.
”Minä olen jumala!” Mies huusi uudelleen ihmisten katsoessa vierellä kauhusta miten heidän maailmansa mureni.

”Vai oletko?” Kuningatar kysyi hitaasti ja sanojaan painottaen, että hänen kuninkaansa kuulisi häntä. Mies havahtui unelmansa toteutumisesta ja katsoi uudelleen käsiään, joita ei enää ollut. Hänen katsellessaan miehen omat ranteet alkoivat sulaa savuksi.

”Mitä minulle tapahtuu!?” Kuningas parahti ensimmäistä kertaa peloissaan, mutta samalla vihan ottaessa valtaa ja hän kääntyi vaimoaan kohti, ”mitä teet minulle viheliäinen olento!?”
”Minäkö?” Kuningatar kysyi rauhallisena, ”minä annoin sinulle mitä halusit. Sait valtaa ja jumalallista voimaa. Ihmisruumista vain ei ole tehty kestämään jumalallisen voiman käsittelyä. Jokainen hetki käytettyä voimaa muuttaa ruumista lähemmäs sitä itseään kunnes ruumis muuttuu kokonaan voimaksi itsekseen. Sinun tapauksessani mieheni…”

Kuningatar katsoi hetken ohitse tuhoa minkä yksi mies ehti hetkessä tehdä. Vuoret olivat irrallaan toisistaan, uusia jokia virtasi puolelta toiselle ja siihen, missä oli äsken ollut tasanko, oli nyt ehtinyt tulla kuuden vuoren piilottama laakso.
”Sinun tapauksessasi katoat luotamme jo nyt, nimetön kuninkaani, ” kuningatar katsoi miestään, jonka kieli oli muuttunut ilmaksi. Äänetön vihan huuto kaikui uudesti muodostuneessa laaksossa kun ihmisen vihaan johtanut kuningas suli pois näkyvistä.

Juhlimaan jääneet ihmiset osasivat vain tuijottaa sitä, mitä linnan portailla tapahtui. Nyt siellä seisoi enää yksinäinen jumalatar, joka katseli kaipaavana kohtaa josta hänen tuoreista tuorein miehensä oli haihtunut ilmaan. Sitten kuningatar Beadine kääntyi puhumaan ihmiskunnalle.

”Onko voima todella sitä, mitä ihminen haluaa? Onko sota ainoa keino lopettaa alkaneet riitanne? Te olette niin pyytäneet johtajanne kanssa ja teitä minä nyt kuuntelen. Olkoon jokaisen jumalain voima, kyetköön jokainen haluava liikuttamaan metsiä tai lennättämään jokia mielensä ja kykyjensä mukaan. Jaan kanssanne voimani, pitäkää ne ja oppikaa niistä. Tämä on viimeinen lahjanne kuningattareltanne, hallitsijaltanne, jota vastaan te nousitte ja jonka te karkotitte.”

Siitä hetkestä alkaen jokainen ihminen tunsi sormissaan luontoa muokkaavan voiman. Joku löysi kiinnostuksensa vedestä ja otti sen itselleen, toinen sytytti metsät palamaan jonka naapuri oli siihen juuri kasvattanut.

Kun jokainen oli saanut saman voiman hyppysiinsä, alkoi uusi taisto, voimien mittelö. Naapuri, joka vihasi vierastaan, päätti käyttää uutta kykyään kostoon ja pian koko maa oli liekeissä. Vain yksinäisten pirttien emännät ja isännät, jotka eivät kiinnostuneet vallan käytöstä tai voiman etsimisestä, piiloutuivat sodalta ja kielsivät tapahtuneen.

Jumalatar, kuningatar Beadine astui takaisin linnaansa ja sulki oven takanaan ihmiskunnan sodalta. Hän käveli takaisin valtaistuimelleen ja istui sille. Kivi vieri sen jalkojen juureen.
”Nyt en ymmärrä mitä teit, kuningattareni, ” Kivi kertoi.

”Mutta minä en ymmärrä, ” kuningatar Beadine sanoi laskiessaan kätensä vatsalleen ja jäädessään odottamaan huomista, ”minä en todellakaan ymmärrä.”

Niin hän jäi katsomaan valtaistuimeltaan kylmän maailman tulevaisuutta, puuttumatta siihen enää. Nyt oli ihmisen aika päättää itse elämästään, kuten kuningas oli sanonut.

Oliko ihmisestä siihen?

A/N 19 125