Miku
Ensimmäinen asia minkä Miku ulkoilmasta huomasi, oli se, että oli jälleen kerran samperin kylmä. Siihen vaikutti huomattavasti myös se, että sillä hetkellä tuuli vuorilta alas ja se taas tarkoitti jäätävää tuulta. Ulkona olisi ollut sietämätön olla, ellei nyt olisi ollut tosi kyseessä.
Muurilla ei ollut siihen asti ikinä ollut näkynyt näin paljon ihmisiä, saatikka sitten kuolleita ihmisen kaltaisia asioita alhaalla. Koko metsän reuna kuhisi Sieluttomia koko muurin alueelta ja Miku katseli tilannetta kauhulla. Hän oli väärä ihminen tässä tilanteessa, mutta hänen näkökykyään tarvittiin ylhäällä, joten hän ei saanut livistääkään paikalta. Missään ei kuitenkaan näkynyt itse kummituksia, ellei laskettu niitä kymmentä, jotka olivat heidät puolellaan ja alhaalla taistelemassa häätääkseen Sieluttomat pois.
Mistä ne olivat kaikki tänne tulleet? Miksi ne olivat kaikki tulleet paikalle samaan aikaan? Mitä ne tahtoivat?
Taistelu ylhäältä käsin oli vaikeaa. Helpointa oli keskittyä vuorollaan yhteen Sieluttomaan, ja nitistää se, mutta niitä oli aivan liikaa tilanteeseen nähden. Mikusta ei ollut auttajaksi tilanteessa, hän oli sillä hetkellä turha ja hän tahtoi pois, paeta.
Samalla tuuli nousi ja yllättäen ketään eivät enää kiinnostaneet Sieluttomat. Sen sijaan jokainen karjui Mikua tai ketä tahansa neljästä näkijästä paikalle. Nyt tapahtui jotain uutta.
Kaaoksen yli kuului Lukas Silverssonin kauhistunut huuto, josta Miku ei edes saanut selvää. Hän osasi päätellä huudon varoitukseksi, ja hän teki ainoan asian, jonka hän keksi siinä tapauksessa: Hän kyyristyi maahan.
Tuuli puhalsi hänen ylitseen. Jokainen muurilla olleista peitti kasvojaan suojellakseen niitä tuulelta, mutta alhaalla Miku näki mitä tapahtui. Tuuli toi mukanaan jäätävän henkäyksen, joka saavutti joitakuita hänenkin lähistöllään olleista. Kun myräkkä laantui, hän näki kauhukseen näiden ihmisten jäätyneen paikalleen. Luostarilaiset tuskin ehtivät tästä järkytyksestä selvitä, kun alhaalta hyökkäsi heidän kimppuunsa rihmastoa, joka repi joitakuita järkyttyneistä ihmisistä alas maahan. Vain kirkaisu kuului näistä ihmisistä, jotka menettivät julmalla tavalla henkensä Sieluttomien kynsissä.
Miku tunsi olonsa niin hyödyttömäksi. Ei hän ollut taistelija. Ei hän ikinä tulisi olemaankaan. Hän ei ikinä kykenisi puolustamaan tätä paikkaa tai ketään muutakaan. Yhtä lailla hän ei myöskään kuulunut tänne, tämä ei ollut hänen paikkansa. Hänen elämänsä oli jossain muualla, mutta ei tämän muurin sisäpuolella.
Hän tarvitsi enää vain syyn lähteä, ja hän lähtisi. Mitä tällä paikalla oli enää tarjottava hänelle?
Samalla hän kuuli äänen, kuin kaiun. Ääni oli miehen, mutta kokemuksella hän tiesi jo sen kuuluvan sielulle, joka oli ruumiista vapaana. Se ei ollut yhdenkään sielun ääni, jonka hän tunnisti, vaan se oli synkkä ja epäluotettava. Kukaan muu ei huomannut ääntä, joka kertoi hänelle, että kyseessä todellakin oli sielu. Sillä aikaa, kun muut ihmiset taistelivat alhaalla olevia kauhuja vastaan ja varmistivat, että enempää ihmisiä ei kuolisi, Miku nousi hitaasti ylös ja vain käveli muurille kuin unessa. Kukaan ei nähnyt mitä hän näki, joten hän oli ainoa joka osasi keskittyä tähän asiaan.
Lumisella tiellä pimeydessä, joka johti kohti muita ihmisiä ja vapautta, seisoi todella ilmassa tuttu hahmo, jonka Miku tunnisti edellisestä elämästä. Sama mieshahmo oli hyökännyt heidän kimppuunsa puoli elämää sitten Stratfordissa sinä päivänä, kun hänen oli kuulunut aloittaa työt. Nyt hän seisoi tuolla, vain leijuen paikallaan.
Yllättäen entisen miehen hahmo näki Mikun ja se tiesi epäilemättä heti, että tuo poika kykeni näkemään hänet. Tuuli puhalsi, ja samassa se hahmo leijui ilmassa Mikun edessä. Hän ei tiennyt mitä muut ihmiset siinä näkivät, mutta he osoittelivat tuota kohtaa ja yrittivät työntää Mikua pois taistelusta, mutta vastalauseeksi miehen hahmo puhalsi muurille liekkejä, jotka erottivat tämän yksinäisen nuorukaisen kaikista muista luostarilaisista. Yllättäen tuli hiljaista. Jokainen tiesi, että Miku oli näkijä, joten he osasivat arvata mitä tapahtui
”Sinä näet minut?” Miehen hahmo kysyi.
”Kyllä?” Miku vastasi hitaasti, kykenemättä piilottamaan pelkoaan.
”Hyvä, ” Miehen ääni ei ollut tuulen kuiskausta vahvempi, ”sinä saat tulkata kaiken mitä sanon näille kuuroille ihmisille sana sanalta. Teillä on jotain mitä minä haluan.”
”Teillä on jotain mitä minä haluan, ” Miku toisti ja hänen lähellään olevat ihmiset kuulivat.
”Kyseessä on poika. Tuulihenki, jos puhumme samaa kieltä.”
”Kyseessä on poika, tuulihenki, jos puhumme samaa kieltä.”
”Hän karkasi minulta kerran.”
”Hän karkasi minulta kerran.”
”Ja tahdon muistuttaa teitä siitä, että minä en jaa omaisuuttani kenenkään muun kanssa.”
Miku ymmärsi. Tämä henki puhui Lukas Silverssonista. Hän kuitenkin tulkkasi muille ihmisille mitä sielu sanoi, eikä jäänyt miettimään asiaa yhtään sen tarkemmin.
”Nämä henget tottelevat jo nyt minun käskyäni. Voin käskeä ne pois, jos tahdon. Voin myös käskeä niitä hyökkäämään. Luuletteko todella, että tämä on kaikki mihin me rajan ylittäneet pystymme? Minä yksin riistin teiltä juuri kolmisen kymmentä yhdessä hetkessä, ettekä te edes silmiänne räpäyttäneet. Tämän ei tarvitse mennä näin. Voin jättää teidät rauhaan, jos te sitä tahdotte. Pyydän vain yhteistyöhaluanne, eikä teidän tarvitse kuin luovuttaa tuulisielu minulle. Yksi teille turha ihmissielu voi pelastaa teidän sielunne. Eikö tämä ole kauppa, johon kannattaa ryhtyä?” Henki jäi odottamaan, että Miku sai tulkattua kaiken sanasta sanaan juuri, niin kuin oli itse kuullut.
”Kenestä se puhuu?” Kuului ihmisjoukosta supinana, ”kenet se haluaa?”
”Tietenkin voisin vain tunkeutua rakennukseenne sisälle ja tappaa teidät kaikki siinä samalla. Voin muistuttaa teitä, että minä tulen saamaan haluamani, mutta teille ei jää mitään jos ette suostu yhteistyöhön kanssani. Joten, miten on ihmiset, te joilla on vielä lihaa ja verta ympärillänne haavoittuvissa kehoissanne: Mikä on vastauksenne?” Kukaan ei vastannut. Jossain kauempana ei edes oltu kuultu tätä puhetta ollenkaan, eikä kukaan epäilemättä tahtonut alkaa tehdä näin suuria päätöksiä yksin. Totta kai tässäkin kuulijajoukossa oli mukana murhaajia sun muita, mutta vaikutti siltä, kuin kukaan ei olisi tahtonut jäädä vastuuseen jonkun toisen elämän lopettamisesta. Tulen takana, joka erotti Mikun muista, ihmiset katselivat toisiaan ahdistuneena. Kenestäkään ei ollut lupaamaan mitään näin isoa.
”Joudumme puhumaan tästä johtajillemme, ” joku oikeista ihmisistä päätti ottaa vallan itselleen, ”me emme voi valita kenenkään puolesta mitään näin suurta.”
”Elävät, olette niin heikkoja ja luulette voivanne itse säädellä maailman sääntöjä. Hyvä on, keskustelkaa keskenänne. Annan teille aikaa seuraavaan yhden auringon nousun ja yhden laskun, keskiyöllä huomenna poika joko kävelee ulos porteistanne, tai te kuolette jokainen. Nauttikaa tästä yhden päivän rauhastanne.” Miehen hahmo haihtui tuuleen ennen kuin Miku sai tulkattua sanaakaan. Samalla hetkellä jokainen Sieluton alhaalla pysähtyi, ja lähti talsimaan toiseen suuntaan takaisin metsän pimeyteen.
Miku kääntyi katsomaan muita ihmisiä. Tuli oli kadonnut hänen takaansa ja hän kohtasi jokaisen kauhistuneen ilmeen. Hän itse tuntui menettäneen puhekykynsä. Silloin hän näki kuuntelijoidensa joukossa oranssit hiukset ja ilmeettömät kasvot, jotka kuuluivat juuri hänelle, josta henki oli puhunut. Lukas Silversson veti happea katkonaisesti ja tuijotti Miku Hunteria ilmeellä, joka kertoi, että hän oli nähnyt ja kuullut kaiken myös itse. Miku tiesi, että Lukas kykeni jokseenkin hahmottamaan tuulenhenget, ja oli epäilemättä kyennyt seuraamaan kaikkea omin aivoinensa, eikä hänen ehkä tarvinnut kuunnella tulkkaustakaan. Muut ihmiset odottivat vääjäämättä, mitä kuuluisi kun Näkijä avaa seuraavan kerran suunsa, mutta puheen aihe tiesi tuossa vaiheessa jo kaiken.
Lukas Silversson kääntyi ihmisjoukossa ja lähti juoksemaan pois paikalta. Kukaan muu kuin Miku ei edes huomioinut häntä, niin keskittyneitä he olivat kuulemaan mitä henki oli sanonut. Pian he saivat kuulla heille annetun aikamäärän ja tavoitteen. Sana kiersi nopeasti muurin ympäri ja hätätilanne peruttiin: Sen sijaan kaikkia, jotka tahtoivat osallistua päätöksentekoon käskettiin kokoushuoneeseen. Ja jonkun piti etsiä Lukas.
* * * Lukas
Hän oli ehtinyt jo pakata ennen kuin kukaan tajusi etsiä häntä omasta huoneestaan. Jännä sinällään, sillä monelle oma huone oli kuitenkin se loogisin pakopaikka. Lukas ei toisaalta tähdännyt pakenemiseen.
Ilman koputusta sisään ryntäsi Nanette Brezariosca, aiheuttaen Lukakselle elämänsä sydänkohtauksen.
”Siinähän sinä olet!” Nanette oli suorastaan kiljaissut painaessaan oven äkkiä takanaan kiinni.
”Ole hyvä ja mene pois, minä tiedän mitä teen, jätä minut rauhaan, ” Lukas höpötti kaikki asiat samalla kertaa, jotka hänen mieleensä.
”Sinä aiot karata!” Nanette näki heti, ”meinaat lähteä. Sinä aiot luovuttaa!”
”Mitä muutakaan minä muka voin?” Lukas menetti viimeisenkin voimakkuuden äänessään, ”se tuli tänne aski hakemaan minua, viimeistelläkseen sen minkä se jätti kesken koululla. Se on alusta asti tahtonut minun henkeni, joten eikö minun ole parempi olla poissa täältä? Kaukana jossain, missä en aiheuta vaaraa kenellekään muulle?”
”Mutta et saa luovuttaa itseäsi sille, ” Naneten äänessä oli huolta nuorempaansa kohtaan, ”jos meinaat paeta, niin pakene kunnolla. Minä tulen mukaasi.”
”Siinä tapauksessa joudut itsekin vaaraan, ” Lukas tunsi itsensä heikoksi, niin heikoksi, ”jos minä lähden, Luostarista jää turvallinen. Jos se saa minut, Luostari pysyy turvallisena.”
”Ei se halua sinua, vaan se haluaa kykysi, ” Nanette porasi tiedon hänen mieleensä, ”te olette molemmat tuulisieluja, epäilemättä se näkee oman voimansa sinussa ja tahtoo vahvistaa itseään. Sitähän se tekee: Kerää sieluja, joista on sitä vahvistamaan. Luostari ei jää turvalliseksi, jos se tuosta enää vahvistuu: näitkö mitä tapahtui ylhäällä? Ihmisiä jäätyi hengiltä hetkissä. Mieti jos se pääsee tänne sisälle!”
”Tahdotko sinä, että minä taistelen sitä vastaan?” Lukas kysyi heikkona, vajotessaan sänkynsä päälle istumaan. Nyt hän vasta huomasi vapisevansa.
”Miten? Se-… Sinä näit itsekin. Sillä oli armeija takanaan. Minä en luultavasti selviydy metsässä yksin pitkään.”
”Yksin, niin, yksin, ” Nanette jankutti, ”minä tulen mukaasi. Karataan porukalla. Minä olen pääasiassa vapaa lähtemään jos on turvallista, minun ei tarvitse jäädä, nämä ihmiset sanoivat niin itse. Tarvitset kuitenkin paikan jossa olla, jos pääset Stratfordiin asti. Minulla on varikko, sukuni asuu siellä, ja eräs tuttunikin saattaisi ottaa meidät vastaan. Sitä paitsi, luulen, että hänestä voi olla apua: Hän ymmärtää tilannettamme. Hän oli ennen luokallani, hän ymmärsi jo silloin näistä asioista enemmän kuin me. Luulen, että hän voisi auttaa sinua.”
”Mutta emme selviäisi ikinä kaupunkiin asti, ” Lukas huomautti surkeana, ”Sieluttomat lähtevät peräämme heti, kun astumme ulos ja se henkikin varmaan odottaa minua muurin ulkopuolella.”
”Sieluttomat eivät pidä valosta, ” Nanette muistutti, ”lähdemme päivällä, kun vartiointi on löysimmillään. Ehkä… Ehkä Miku suostuu tulemaan mukaamme? Hän näkee missä henget milloinkin ovat, ehkä hänestä voisi olla hyötyä. Hän on joka tapauksessa samassa tilanteessa kanssani, hänkin saa poistua milloin vain on turvallista.”
Lukas ei uskonut tätä. Vielä kuukausia sitten hän oli täysin yksin, nyt tämä jo aikuinen nainen, jonka hän oli vasta oppinut tuntemaan tahtoi auttaa häntä tällaisessa tilanteessa? Miksi? No, Lukashan kysyi sitä. Säikähdyksekseen Nanette Brezarioscan huulille levisi ilkeä virnistys.
”Koska minulla on täällä tylsää, ” hän melkein nauroi, ”täällä tiedetään paljon, muttei tarpeeksi. Täällä eletään aivan liian pumpulissa. Jossain tuolla muurin toisella puolella on todellinen maailma ja minä haluan sinne takaisin. On vielä liian monta salaisuutta paljastettavana tästä koko jumalattaren kirouksesta, eivätkä nämä ihmiset tiedä yhtään enempää. Sinä olet minun lippuni seikkailuihin.”
Kiva. Todella kiva. Sekopäitä tässä tarvittiinki.
”Kuulostaa melkein helpommalta jos minä vain menen antautumaan ja sinä vain, öh-…”
”Eieiei, tässä ei ole toista vaihtoehtoa. Me pidämme sinut hengissä, luostarilaiset turvassa ja selvitämme itse, miten tuosta sinun seuraajastasi päästään eroon. Sopiiko?”
Ajatus kuulosti kieltämättä houkuttelevalta.
”Hyvä on, ” Lukas ei uskaltanut sanoa vastaankaan enää, ”joten minä siis karkaan?”
”Ja minä karkaan sinun kanssasi, ” Nanette nyökkäsi hyväksyvästi, ”älä luulekaan juoksevasi kuolemaan ilman minua. No, ensimmäiseksi meidän pitää saada sinut piiloon etteivät muut innostu irrottamaan päätäsi kuviteltuaan, että sillä saadaan paha pois perästä. Ota vaatteesi ja tule, menet minun huoneeseeni odottamaan.”
Lukas ei osannut kieltäytyä neidon kutsusta. Voisi hänellä mennä huonomminkin. Tai oikeastaan ei voisi, mutta nyt hänellä oli ainakin yksi mahdollisuus selviytyä elossa ja pitää loputkin ihmiset yhtä lailla elossa. Se oli hänen vastuunsa tässä tilanteessa, hän ei tahtonut enää yhdenkään elävän kärsivän hänen puolestaan. Asia oli päätetty: Hän pakenisi kohti kylmää talvea, kohti kylmää Stratfordin pääkaupunkia, kohti tätä jotakuta jota hän ei tuntenut etsiäkseen lisää vastauksia ja apua tähän dilemmaan. Ihan hyvä suunnitelma. Miten se toimi käytännössä? Kohtalo varmaan nauroi jossain kirjoittaessaan tulevaisuutta Suureen Kirjaansa. Sillä oli varmasti todella hauskaa päättäessään kuka kärsi milloinkin. Jostain syystä Lukaksesta tuntui, että tämä oli vasta alkua hänen käsikirjoituksessaan. Vielä hän ei todellakaan tiennyt mihin käsikirjoitus tulisi lopulta päättymään, sen tiesi vain itse ylijumala Kohtalo itse, eikä sitä hänen kirjaansa kirjoitettua päässyt enää kukaan lukemaan: Se vähän johtuu kyllä siitä, että Kohtalon kirja katosi suuren tulvan aikana, eikä sitä ole sen jälkeen päästy oikeastaan näkemään. Kohtalo oli paska kaveri.
//A/N
AAAAAAAAAAAAAAMIETEINSEN! Mie olin viel neljä päivää liian aikasessa! NANO ON OHI! MIE PÄÄSEN KIRJOITTAMAAN IHAN MITÄ MIE HALUAN! IHANAAA!
Okei, jatkosta tän verran: Mie luultavasti palaan myöhemmin tän luvun kimppuun ja kirjoitan sen loppuun niin, että mie voin joko myöhemmin jatkaa tästä tarinan kunniakkaasti loppuun tai sitten palaan ensi vuonna kolmannen kerran kirjoittamaan samaa sarjaa ja jatkan tämän sitten loppuun. Joka tapauksessa: KIITOS KAIKILLE, jotka tuki miuta tän kuukauden aikana JA kiitos niille, jotka jaksoivat lukea ku mie hakkasin päätäni näppäimistöön ja kuvittelin, et se varmaan näyttää luettavalta tekstiltä. Olette ihania <3
ENSI VUONNA KÄRSIMYS JATKUKOON. Joo, se sauna ->