Luku 7 (Full)

Luku 7. Avril

En ajatellut mitään kun heräsin.

En ajatellut mitään kun menin Lilin ja Naneten perässä keskikerrokseen tunnille.

En ajatellut mitään kun se kummallinen opettaja Winstead tuli pitämään aamutuntiaan.

En ajatellut edelleenkään mitään kun luokan oveen koputettiin jälleen kerran.

Ajattelin vasta ensimmäisen kerran koko aamuna kun oveen koputtanut mies kutsui minua nimeltä. Ajatukseni oli aika tarkasti sanottuna: ”HITTO!” Ovella oleva mies kutsui myös Jerry Oliver Mcbarcaa tulevaksi mukaansa alakertaan.

Hiton hiton hiton hiton hitto!

Aivan kohta minä ja McBarca kuljimme sopivan matkan etäisyydellä toisistamme meitä hakemaan tulleen miehen perässä. Kukaan meistä ei sanonut mitään, kumpaakaan ei enää kiinnostanut kysyä syytä tälle oppitunnin keskeytykselle. Kaikki se oli jo aivan selvää meillä, nyt kun menin pilaamaan yllätyksen. Olisi ollut suhteellisen mukava nähdä hänen ilmeensä tulevina hetkinä, sillä minunkin pitäisi jostain saada hupini.

Alakerrassa, rehtorin huoneessa meitä odotti ihmiset, joita osasimme jo odottaa. Minun vanhempani, jotka näyttivät jo tutustuneen ulkonäöllisesti uusrikkaaseen elämään, mutta suljetuista olkapäistä näki, etteivät he olleet tottuneet tämän kaltaiseen vieläkään. Äitini oli pieni ihminen ja vain vähän vähemmän pyöreä kuin isäni, ja kaiken kaikkiaan he näyttivät samalta, jos ei otettu huomioon pukeutumiseroja. Sehän se heidät erotti, äitini oli alkanut ostella koruja ja hienompia vaatteita nykyisten tilanteiden vaikutuksessa.

McBarcan vanhemmat näyttivät tilanteessa paljon rennommilta. He sopeutuivat täysin tummanpunaiseen, mahonkiseen rehtorin huoneeseen, jossa olin käynyt vain kerran aiemmin. McBarcan naispuolinen edustaja oli pitkä nainen, jonka kasvot olivat ystävälliset vaikkakin laihat, kuten koko nainen. Hän ei pukeutunut rehentelevästi, vaan oli valinnut vaatteensa kylmään säähän sopivaksi. Hänen miehensä oli naista hieman lyhyempi ja vaikutti jollain ulkomuodollisella tavalla vanhemmalta versiolta pojastaan, joka oli kyllä saanut myös äidiltään piirteitä.

Rehtori odotteli meitä kahta ja hakijaamme mahonkisen pöytänsä ääressä, kuten myös viime tapaamisellamme. Hän jutusteli vanhempiemme kanssa jostain asiasta, joka oli saanut McBarcan vanhemmat nauramaan ennen saapumistamme. Nyt kun me kolme olimme paikalla, McBarcan parivaljakon ja rehtorin hymyt eivät hyytyneet, vaan koko viisikko kääntyi katsomaan meitä.

Luokasta meitä hakemaan tullut mies – kuka lie olikaan – astui eteenpäin ja kumarsi pienesti.
”Jerry McBarca ja Avril Privette ilmoittautuvat paikalla oleviksi.” Niinkö teimme. Hyväksytään se sitten, jos kerran joku toinen niin sanoi. Olinhan minä tässä. Äh, mielestäni näiden snobien tavat olivat rasittavia.

”Hienoa, ” rehtori (Pinako tuon kummallisen marsun nimi on?) sanoi ja laski kätensä päällekkäin pöydälleen. Vanhempani pyöriskelivät ahdistuneina tuoleillaan, joille heidät oli istutettu ja he yrittivät hymyillä niin rehtorille, Pinalle, McBarcan vanhemmille kuin minullekin. McBarcan vanhemmat vain istuivat suorassa, nainen jalat siististi ristissä ja hymy korvissa niin, että jokainen valkaistu hammas varmasti hohti joka nurkkaan huoneessa. Tunsin oikein, miten äitini ajatteli noita hampaita kateellisena ja päätti heti sinä iltana etsiä saaren halvimman hampaidenvalkaisijan käsiinsä ja valkaisun hampaisiinsa.

Rehtori Pina osoitti meitä hakenutta miestä lähtemään ja samalla kehottaen meitä istumaan, mutta kumpaakaan ei tuntunut huvittavan. Itse otin vain olkapäitteni levyisen asennon jaloilleni ja ristin sormeni selkäni takana, nostaen katseeni kattoon. McBarca yritti hetken etsiä hyvää asentoa ja päätyi puuskaamaan kätensä yhteen rinnalleen. Kun ovi takanamme sulkeutui, otti rehtorimme puheenvuoron itselleen.

”Nuoriherra McBarca, tässä ovat neiti Priveten vanhemmat: Rouva Hela Privette ja herra Själv Privette.” Äitini nyökkäsi kun hänen nimensä mainittiin, mutta isäni pomppasi heti ylös ja asteli kättelemään ”nuoriherra McBarcaa”.
”On kunnia viimein tavata Jerry. Saanhan kutsua Jerry? Vai onko Oliver parempi? Jerry Oliver ehkäpä?”

En nähnyt vierelleni, mutta minusta vaikutti, että ei ”nuoriherra McBarca”kaan osannut käyttäytyä tilanteessa asiallisesti. Näin hänen tarttuvan isäni käteen ja kuulin selvää epävarmuutta hänen äänessään.
”Jerry… Käy hyvin… Herra Privette.”
”Voivoivoivoivoi Jerry, sano Själv vain, ” isäni innostui, päästäen lopulta McBarcan kädestä irti ja peruuttaen kumarrellen paikalleen. Vierelläni seisova henkilö yritti hetken selvitä järkytyksestään ja palasi normaaliin tilaansa.
”Ja neiti Privette, saanen esitellä nuoriherra McBarcan vanhemmat: Jade McBarca ja Sami McBarca.” En saanut samanmoista esittelyä, vaan heistä molemmat tervehtivät vain pään nyökäytyksellä. Ehkäpä he olivat liian hienostuneita nostamaan arvokkaita perseitään penkistä.

”Mutta tämähän on onnellinen päivä niin perheillenne kuin koko koululle, ” herra Pina hieroskeli käsiään yhteen innokkaana, ”mikä voisikaan olla kauniimpaa kuin kahd-… Ai, taisittekin huomauttaa etteivät nuorisomme tiedä vielä mistä oli kyse.”

Emmekö? Todellakin tiesimme, mutta antoi aikuisten pitää hupinsa tällaisissa asioissa. Purin vain huultani ja tuijotin seinään ilmoittaakseni, etten ollut paikalla kuin ruumiillisesti.

”Neiti Privette ja nuoriherra McBarca, minulla on ilo ilmoittaa-”

Ei minua kiinnostanut kuunnella, tiesinhän jo kaiken. Hienotunteiset vanhempani olivat kertoneet ”ilouutisista” minulle jo aikoja sitten. ”Voi kultaseni, saimme turvattua sinun tulevaisuutesi, löysimme sinulle aivan hurmaavan miehen, saimme sinulle hyvän perheen, ” ja niin edelleen. Sanahelinäähän tämä kaikki vanhemmilleni oli, kaikkein eniten heitä kiinnosti vain raha joka tässä kaupasta oltiin saatu: 3 miljoonaa puhtaana käteen.

”Olisit iloinen siitä hinnasta, kuinka monet sinun kaltaisesi pienet tytöt pääsevät myydyksi noin suurilla hinnoilla, ” puolustuspuhe vanhemmiltani pari kuukautta sitten. Ihmiselämä oli siis rahan arvoista. Oman tyttären henki olio mitattavissa rahalla. Minusta tämä oli ihan hyvä syy nostaa päälle henkinen vastustus tätä koko asiaa kohtaan.

Rehtori Pina puhui pitkään ja hartaasti näin yksinkertaisesta asiasta. Hän oli selvästi mies joka rakasti traditioita ja vahti, että niitä noudatettiin. Jossain vaiheessa kuulin sanoja kunniasta ja pitkää, harrasta selitystä siitä, kuinka aviovaimo lähti kulkemaan omasta kodistaan paljain varpain ja kuinka ennen aikaa tarkoituksena oli kävellä koko matka aviomiehen talolle asti. Nykyään oli aivan selvää, että tästä tavasta oli jäljellä enää vain kotoa lähtö, jonka aikana entisen elämän läheiset itkivät tai lauloivat lähtijälle ja tarkoituksena oli vain kävellä kotikatu ilman kenkiä. Sitä seurasi yleensä hevosajelu, sillä kukaan ei nykypäivänä huvikseen kävellyt kaupungin päästä päähän ilman kenkiä. Hevosajelu päättyi aviopuolison kotikadulle, joka myös piti kävellä. Aviomies yleensä odotti vaimon uuden kodin ovella ja otti vastaan. Kun heidän kätensä ensimmäisen kerran ”aviovaelluksen” jälkeen tarttuivat yhteen, oli niistä kahdesta tullut virallisesti pari. Tätä kaikkea rehtorimme toivoi myös tältä (pakko)avioliitolta ja ymmärtääkseni hän myös suunnitteli laittavansa koululaisiaan matkan varrelle, tytöt itkemään, pojat laulamaan. Aivan kuten historian hämärinä aikoina, jo jumalatar Beadinen aikoihin tehtiin…

Minä ja McBarca emme kommentoineet, emmekä reagoineet uutisiin millään lailla. Jommankumman vanhemmat vähän väliä saattoivat ihastella tätä ”ihanaa asiaa” tai kysellä typeriä, mutta annoin heidän vain tehdä mitä tekivät. Olin jo taisteluni heitä vastaan taistellut ja hävinnyt, voin enää vain ottaa kohtaloni vastaan.

Kun vanhempamme alkoivat keskustella yhdessä ajanmäärästä ja puvustuksesta, McBarcan nuorin uskaltautui astua eteen ja sanoa oman mielipiteensä, joka jollain lailla yllätti minutkin. En tiedä miksi, mutta olin ajatellut tämän pojan olevan samanlainen kuin muutkin snobit tältä kaupunginosalta, valmis juuri johonkin tällaiseen naurettavuuteen ja äidin kultapoikakin vielä. Nyt hän kuitenkin avasi suunsa ja tuli heti lytätyksi.

”Ei käy, ” Jerryksikin kutsuttu poika sanoi. Aikuisten välille syntyi hiljaisuus ja rehtori sihisi kiukusta.
”Ette voi pakottaa kahta ihmistä tekemään jotain mitä he eivät tahdo.” Näin sanoi McBarcan nuorin ja käsittääkseni myös ainokainen lapsi.
”Tietenkin he voivat, ” rehtori päästi hampaidensa välistä, ”niin kauan kuin olet vanhempiesi vastuun alla, on päätösvalta heillä, ja se jatkuu kahteenkymmeneen kuuteen elinvuoteen auringon kierron mukaan. Ja mikä avioliittoon tulee, niin vanhemmat ovat läpi vuosisatojen valinneet lapsilleen sopivan-”

Tästä keskustelusta katosi kunnioitus sillä hetkellä kun Jerryksi kutsuttu olento avasi suunsa. Tähän mennessä jokaista oli kutsuttu kohteliaasti kuin tärkeätäkin asiakasta, mutta selvästi McBarca ja rehtori Pina pitivät molemmat toisiaan alempina olentoina.

”Tuo tapa on vanhentunut, ” McBarca tiuskaisi äänensävyllä, joka ei kertonut niinkään turhautumisesta vaan varmasta, yön yli valmistellusta puolustuspuheesta, ”nykyaikana jokainen saa valita oman puolisonsa ainakin sivistyneissä piireissä. Pakkoavioliitot on saatu kuulostamaan ihmiskaupalta ja ne aiheuttavat perheiden sisäisiä ongelmia, niin juuri muodostetuissa kuin vanhoissakin perheissä. Montako tapausta raportoidaan vuodessa, jossa käsitellään perheväkivaltaa, hyväksikäyttöä, perhesurmia-”
”Jerry Oliver McBarca!” McBarcan äiti tiuskaisi, ”sulje suusi kun puhuttelet rehtoriasi, ja yritä kuulostaa edes hieman kunnioittavammalta.”

”En todellakaan, ” sanoi Jerry Oliver McBarca yhäkin pysytellen tasaisessa, varmassa äänensävyssä, ”luokkalaisemme kuoli keskitalvella juuri tämän kaltaisen pakkoavioliiton kynnyksellä, samoin kävi hänen sisarellensa. Kaksi ihmishenkeä menetettiin vain sen takia, että raha piti saada liikkeelle.”
”Tämä aihe ei kuulu tähän millään lailla, ” rehtori tiuskaisi, ”sitä paitsi, teille annettiin rutkasti aikaa tutustua toisiinne ilman minkäänlaista avioliittotietoa taustalla-”

”Mikä osoittautui täydelliseksi flopiksi, sillä emme pärjää keskenämme.” Minä totesin, yhä katse diplomein täytetyssä mahonkiseinässä.
”Teillä on nyt parempaa aikaa siihen, ” rehtori vastasi, kun kukaan vanhemmista ei uskaltanut puuttua keskusteluun.
”Saanen huomauttaa millä perusteella avioliitot ovat olemassa, ” McBarca astui uudestaan eteenpäin ja päästi vihdoin kätensä puuskasta tehostaakseen selittämistään, ”kyse on kahden ihmisen yhteen liittämisestä, toimituksessa, jossa kahdesta erillisestä ihmisestä tulee pari ja he saattavat saada lapsia. Eikö tämänkaltainen toimitus muka tarvitse sitä kummallista asiaa väliinsä, eli rakkautta?”
”Ei missään tapauksessa, ” McBarcan äiti tiuskaisi, ”rakkaus on asia, joka syntyy kahden ihmisen välille vuosien aikana. Aivan kuin minä ja isäsikään olisimme rakastaneet toisiamme ennen tapaamistamme! Ja katso nyt meitä, meillä on jo sinut ja nyt haluamme sinulle samanlaista onnea mikä meillä on.”

”Mutta entä jos en ikinä rakastukaan Avriliin?” Nyt nuorin McBarca tiuskaisi äidilleen niin, että jos en seisoisi täysin paikallani, olisin säpsähtänyt. McBarcan äiti katsoi poikaansa hyvin, hyvin vihaisena.
”Sinun isovanhempasikin rakastuivat. Ja heidän vanhempansa. Ja heidän vanhempansa! Joten ole sinä vain hiljaa ja ota kohtalo käsiisi.”
”Kohtalo ei ole käsissäni, sillä se on teillä!” Jerry tiuski edelleen, ”minulla ei ole oikeutta valita elämästäni, ei vaatteista joita puen, ei koulusta jota käyn, ei aineista joita opiskelen, ei ruuasta jota syön, ei ihmisestä, jonka kanssa vietän loppuelämäni!”

”Tämä on aivan naurettavaa, ” hänen äitinsä tuhisi kuin siili, ”nuoret ja heidän käsityksensä rakkaudesta. Ottaisit nyt Jerry mallia tulevasta vaimostasi, hän ei nosta ääntään auktoriteetteja vastaan.” En nosta, en, sillä minä olen luovuttanut tämän pelin jo.
”Entä jos minun ja Avrilin ei ole mahdollista ikinä tulla toimeen keskenämme, ” McBarca tivasi, ”ehkäpä tästä pakkoavioliitosta tulee samanmoinen kuin niistä tuhansista muista jotka päättyvät huonosti!?”
”Ei siihen ole hätää, ” tällä kertaa puhuja oli minun isäni, joka puhui hieman kimeähköllä äänellä, kädet vapisten yhdessä, ”olemme tutkineet paperinne tarkkaan ja olemme yhdessä päätyneet tulokseen, että näin on parasta.”

”PAPEREISTA?” Jerry-olento huudahti ja kaikki viisi säpsähtivät, ”miten kummankaan meidän luonteet voi käydä läpi papereista näkemättä meitä itse!?”
”Voivoivoi, kyllähän minä sinut Jerry Oliver näin silloin kun Avrilini tuli tähän kouluun, ” isäni höpötti, ”ja olen varmavarma, että sinusta tulee oikein, oikein hyvä mies tyttärelleni. Teillä on niin, niin paljon yhteistä.”
”Entäpä jos minä en vain suostu?” Jerry yritti, kun häneltä alkoi loppua pelikortit.
”Se ei ole enää tässä vaiheessa mahdollista, ” rehtori Pina tiuskahti, ”maksut on jo suoritettu. Joko Jerry lopetat tämän naurettavan inttämis-”

”Entä jos minä karkaan!?” McBarca huusi rehtorin äänen päälle, ”entä jos minä teen samoin kuin Iason Noah Kingin pikkusisar ja katoan maan päältä?”
”Et sinä tekisi sitä, ” McBarcan isä varoitti, ”olemme jo maksaneet Priveteille sovitusta summasta ja jos sinä nyt jättäisit vastuusi hoitamatta, niin tuomitset niin meidät tuhoon, niin myös Privetet ja tuot huonoa mainetta koululle, ja kaupungille.”
”Vaikuttaako sinusta ukkorahja, että minua enää tässä tilanteessa kiinnostaa!?” Nyt pojan ääni oli noussut jo huudoksi. Hetken ahdistavan hiljaisuuden jälkeen rehtori oli se, joka rikkoi lopulta Jerryksi kutsutun pojan puolustuskannan.

”Sinusta ei olisi siihen, Jerry Oliver McBarca. Otetaan vaikkapa käsittelyyn viimepäivien koulusta suoriutumisesi, hmm? Olet ollut viitenä viime päivänä poissa syyttäen pahaa oloa – joka on luonnollisesti hyväksyttävä syy. Voisikohan olla, että pahan olon sijaan olet vain istunut huoneessasi murehtimassa entistä huonekaveriasi, hmm? Jos niin on, niin voimme oppia jotain luonteestasi tämän perusteella: Sinusta ei ole taistelemaan vastaan. Sinä et pääse asioiden ylitse. Olet kuin pikkutyttö, jolta varastettiin kauneimmat kengät kesken luisteluharjoitusten, joten peruuta paikallesi ja anna kun me järjestelemme sinulle tulevaisuutesi, sillä et osaisi sitä itsekään koulumenestyksesi perusteella hoitaa. Puoli tuntia ulkomaailmassa ja olisit jo kinuamassa pääsyä takaisin sisälle lämpimään.”

Jerry Oliver McBarca valui piiloon omaan kuoreensa tämän nöyryytyksen jälkeen ja jostakin syystä minusta tuntui kuin ilma meidän kahden ympärillä olisi muuttunut lämpimämmäksi. Aivan kuin kumpikin meistä olisi hohkannut sisältään tulta, joka alkoi hiljalleen lämmittää huonetta. Melkein kykenin tuntemaan turhautuneisuudesta syntyneen vihan liekit ihollani. Vanhempamme ja rehtori vähät välittivät siitä, että heidän omat lapsensa seisoivat vain paikallaan ja kuuntelivat kauhutarinaa tulevaisuudestaan. Heille se oli täydellisyyden todeksi tuleminen, aivan kuin he olisivat odottaneet tätä koko ikänsä. Maailmassa mikään ei voisi mennä paremmin ja meidän vastustelemisemme aiheutti vain kummastusta heissä. Mikä meissä oli vikana, kun emme nähneet tämän tilaisuuden hyviä puolia? Meille asia oli päinvastainen: Mikä heissä oli vikana, kun he eivät nähneet tämän tilaisuuden huonoja puolia.

Palasin takaisin kuuntelemattomuuteeni, sillä se oli enää ainoa, millä kykenin osoittamaan mielipidettäni tätä asiaa kohtaan. Mutta juuri sen tapahtumista ennen yksi asia kiinnitti huomioni, vaikkakin aivan pieneksi hetkeksi.
”… Ainakin minä yritin, ” McBarca kuiskasi katsomattakaan minuun, mutta minulle silti puhuen. Se oli kyllä totta, tuo poika oli kyllä yrittänyt parantaa tilannetta, jota ei voinut enää muuttaa millään lailla. Kummankaan vanhemmat eivät luopuisi siitä suuresta rahamäärästä mikä tämän kaupan kautta saatiin. Hänen vanhempansa vaikka pitäisivät rahansa mieluummin, minulla ei niin väliä ollutkaan.

Mitäpä väliä sillä oli…?

Jossain vaiheessa kuulin keskustelun pätkää vaatetuksesta. Tämä oli varsinkin huoneen naisväestölle – miinus minulle – ja rehtorille erityisen tärkeä aihe, niinpä siihen takerruttiin kovaäänisesti ja omaa mielipidettään tukien. Yleensä häissä oli vain yksi asia, mikä oli tärkeää: Pukeutuminen. Väliäkö kipeytyvillä jaloilla, väliäkö juhlallisuuksilla, kunhan puvustus oli kohdallaan. Jos oikein kuulin, herra Pinan mielestä meidät molemmat piti pukua samankaltaiseen puvustukseen. En ymmärtänyt minkä takia rehtori piti tähän alun perinkään saada mukaan, mutta kai hän oli ollut tässä avioliittosuunnittelussa alusta asti mukana. Jostakinhan sulhasehdokkaiden tiedot piti saada, ja tämän koulun rehtori varmasti tunsi kaikki, joilla oli yhtään rahaa pyöritettävänä.

En osannut ymmärtää kaikkea mitä puhuttiin, ei sillä etten kuunnellutkaan vaan kaikki meni korvasta korvaan ja syöksyi päin seinää tehden itsemurhan. Jotenkin koko puolituntia meni lopunosalta minulta täysin ohitse ja heräsin vasta kun rehtori ja vanhemmat nousivat kättelemään toisiaan. Minulle se riitti lähtökäskyksi ja käännyin pois huoneesta. Kuulemani mukaan joku vaati minua palaamaan takaisin huoneeseen, mutta kai minäkin sain jossain asiassa pitää pääni.

Hetken jo kuvittelin ihan vakavissani, että McBarca lähtisi tulemaan jäljessäni ja yrittäisi mahdollisesti – hui hirvitys – puhua kanssani. Olin kuitenkin jo päässyt keskikerrokseen, josta aloin suunnistaa kohti luokkahuonettani, kun tajusin, ettei hän ollutkaan perässäni. McBarcaa ei näkynyt ei niin käytävällä kuin portaikossakaan. Ollako nyt tämän kaltaisesta asiasta suruissaan vai vain iloinen, sillä olihan tämä jotain sitä mitä olin kokoajan hakenut. Eihän minua haitannut lainkaan, että sain olla rauhassa tuolta pojalta.

Suljin ulkomaailman jälleen pois mielestäni ja menin vain eteenpäin katsomatta tulevaisuuteeni. Sillä olin selvinnyt nämä pari kuukautta ja niin jatkaisin jatkossakin. Jos tulevaisuudessa ei ollut mitään hienoa minulle, niin minulla ei ollut mitään hienoa sinua. Tulisin onnellisemmaksi jos saisin tuotettua pettymyksen uudelle suvulleni ja pianhan he tajuaisivat tehneensä erehdyksen. Jerry McBarca oli jo oppinut oikeille tavoille. Nyt minun ei tarvinnut enää välittää hänestä enää ikinä.

Kelpasi minulle, ihan hyvin pystyimme olemaan liitossa, mutta välittämättä toisistamme. Aivan liiankin yksinkertaista.

Minua ei kiinnostanut enää sillä hetkellä palata luokkaan, olihan taukoon enää vain vähän aikaa, enkä hirveästi ikinä kiinnostunut tohtoriksi kutsutun opettaja Winsteadin tunneista. Hänellä oli kummallinen tapa opettaa, ja hän vietti muutenkin liian monta prosenttia ajasta vain vitsaillen, sekä häiriten oppilaiden opiskelua – mikäli yhtään kukaan opiskeli. Luokallamme oikeastaan vain Lili ja etupulpetin Yarrow, Nanette ei oikeastaan ikinä keskittynyt tuntisin, hän vain esitti ja kävi asiat läpi sitten vapaa-ajalla.

Tänä päivänä kuitenkin olin päättänyt pysytellä keskikerroksessa ja ainakin näyttäytyä tunneilla, joten tällä kertaa jäin vain seinää vasten luokan oven ulkopuolelle istumaan. Jerry McBarca ei ikinä kulkenut ohitseni luokkaan, joten olin lopun oppituntia aivan yksin käytävällä. Mukanani olivat vain kaksi pientä valkoista kiveä, jotka olivat olleet taskussani koulun vaihdosta asti. Aina siitä asti olin aina tylsistyksissäni vain hakannut niitä yhteen, synnyttäen pieniä kipinöitä. Pari kertaa pihalla olin sytyttänyt erityisen raivostuttavina päivinä pienen tulipalonkin vahingossa, kun hakkasin kiviä yhteen turhautuista poistaakseni. Monet kerrat olin lyönyt sormillenikin, eivätkä kynteni pysyneet ehjinä varsinkaan huonoimpina päivinä.

Pienet kipinät räsähtelivät ilmaan osumatta mihinkään palavaan, kun puoli huomaamattani löin niitä jälleen kerran yhteen. Mitä enemmän yritin olla ajattelematta, sitä kovemmin löin. Pari kipinää osui vaatteillenikin, mutta mikään ei syttynyt siltikään palamaan vaan ne kuolivat juuri siihen mihin laskeutuivatkin, muiden pienten käristyneiden mustien kohtien vierelle. Sekä vanhempani, että jokainen opettaja saattoi saada tämän kaltaisesta vaatteiden huolimattomasta suojelemisesta painajaisia.

Ennen kuin ensimmäinen tunti edes ehti loppua, minua oli alkanut hiljalleen särkeä päätä. Aivan kuin se olisi tullut kivien hakkaamisesta. Luultavasti, vaan kyse oli paikallaan seisomisesta.

Eivät pienet kipinät aiheuttaneet kipua.

* * *

Oli päivän kolmas tunti ja aika tuntui mielestäni kulkevan ahdistavan hitaasti. Vaikka olin kieltänyt ajatukset, olivat ne vierineet mieleeni siltikin ja olin pysähtynyt liian monesti miettimään tulevaa hääpäivää, jonka vanhemmat olivat päättäneet pitää sen talvessa. Heidän mielestään talvihäät olivat hurmaavat. Minun mieleeni se kuulosti vain yhdeltä turhalta asialta muiden joukossa. Talvella oli kylmä, ja ihan minkä tahansa kansan hääpuvut (ymmärtämäni mukaan) eivät olleet suunniteltuja kylmään säähän vaan näyttämään loisteliailta. Naisen tehtävä oli häätilanteissa kävellä ja nainen olin minä, joten minun piti kävellä kylmässä talvipäivässä, mahdollisesti ilman kenkiä jos rehtori sai kaiken menemään kuten halusi. Juhlien suurimpana rahoittajana… Kyseinen mies saisi minut menemään alasti jos käskisi. Kenellekään ei tässä kaupungissa ollut enempää valtaa kuin hänellä ja pormestarilla. Enkä minä tietenkään saisi sanoa mitään vastaan.

Jokin tässä maassa oli täysin epäarvoista.

Toisaalta miehet seisoivat sen koko ajan, minkä minä jouduin kulkemaan kotoani uuteen taloon, ulkona. Paikallaan. Odottaen. Kärsikööt, kärsikööt kaikki jos minunkin kuului kärsiä.

Opettaja lähti hetkeksi pois luokasta, joten kaikki, joilla riitti mielenkiintoa tehdä jotain muuta kuin opiskella ja istua paikallaan, lähtivät liikkeelle. Tämä tarkoitti tasan yhtä ihmistä, joka oli keskittynyt johonkin täysin väärään kirjaan koko tunnin. Ylipirteä tyttö, joka puhui aina rasittavan kimeällä äänellä ja oli rasittavan hyvä koulussa kääntyi ympäri tuolillaan, kääntyen puoleeni. Nopealla liikkeellä hän täräytti kätensä pöydälle eteeni.
”Anna kätesi!” Hän sanoi säpsäyttäen minut. Jäin hetkeksi räpyttelemään silmiäni ja yritin ymmärtää mistä oli kyse.
”Mitä?” Tajusin kysyä.
”Anna kätesi!” En saanut selvitystä miksi tai mistä oli kyse, mutta hitaasti tein mitä pyydettiin. Lili tarttui käteeni vahvasti ja piti siitä kiinni, puristaen samalla silmänsä kiinni. Hetken päästä hän nielaisi ja kohotti katseensa luokan toiseen päähän, missä suunnassa McBarca ja Yarrow istuivat. Sitten hän vihelsi.

”Jerry. Tänne. Nyt, ” hän ilmoitti luokan toiseen päähän. McBarca säpsähti hereille aivan kuin minäkin äsken, mutta ei näyttänyt siltä, että hän aikoisi lähteä mukavalta tuoliltaan liikkeelle. Lili toisti tulokäskyn, mutta vastausta käskyyn ei kuulunut.
”Miehet… Aina pitää kaikki tehdä itse!” Lili kirosi noustessaan ylös tuoliltaan ja kipittäen luokan toiselle puolelle. Kädenantopyyntö kävi jälleen ja McBarca teki työtä käskettyä mutisematta. Lili sulki jälleen silmänsä ja keskittyi johonkin, mikä tapahtui vain hänen omassa päässään. Aivan pian, jälleen mitään sanomatta, hän laski käden vapaalle ja kipitti uudestaan minun luokseni, tarttuen käteeni tällä kertaa mitään sanomatta.

”Mitä sinä teet, ” kysyin väsyneenä, kun käteni oli hänen tutkittavanaan. En saanut minkäänlaista vastausta, mutta Lili oli saanut koko luokan huomion puoleensa. Kaikki katsoivat häntä kuin he tietäisivät mitä tapahtui, mutta minä olin ulapalla. Hetken mietittyään Lili avasi silmänsä ja jäi tuijottamaan kättäni kuin se olisi mielenkiintoinenkin.

”Onkin olemassa eri variaatioita, ” hän totesi mietiskelevästi.
”Mistä?” Yritin yhäkin selvittää.
”Onko?” McBarca kysyi, kiinnostuen samalla hetkellä elämästä ja lähtien tulemaan suuntaamme. Jokseenkin meinasin varautua taistelemaan henkisesti häntä vastaan, mutta poika oli vain kiinnostunut Lilin asiasta.
”Te kaksi omaatte tulen, mutta kummankin on erilaista, ” Lili selitti suoraan McBarcalle, ”muistatko kun sanoin sinun kohdallasi, että minusta tuntui kuin olisin keskellä tulimerta?”
”Muistan, ” McBarca myönsi, ja minua alkoi jo ärsyttää, etten saanut vieläkään selville mistä oli kysymys. Annoin kaksikon käydä asiansa lävitse, että pääsisin uudestaan kysymään sitä.

”Avril on erilainen, vaikkakin kyse on yhä tulesta. Minusta tuntuu kuin… Kuin lämpö tulisi sisältä.” Lili kertoi.
”Tarkoitat siis, että kahta elementtiä voi olla erilaisia?” McBarca kysyi.
”Kylläpä te nyt jaksatte innostua pikkuasioista, ” Nanette huokaisi.
”Tarkoitan luultavimmin juurikin sitä, ” Lili täydensi, ”en ollut edes aiemmin huomannut tätä aiemmin kenenkään muun kanssa.”

”Entä Elliot ja minä?” Sanoi yllättäen luokan edestä Yarrow, jonka olin kuullut ehkä kolme kertaa. Jos olin ihan väärässä, niin Elliot oli epämääräinen väri Geellä. Tuntematon ihminen jos ihan totta puhutaan.
”Elliot oli vesi, etkö sinäkin?” Lili tarkisteli, ”enhän minä teistä mitenkään muist-”

Tuli tauko ja tytön silmät rävähtivät auki, kun hän muisti jotain.
”Elliot oli suolainen, sinä olit jokivesi! Teissä oli eroa!” Lili ymmärsi.
”Joten olisi esimerkiksi mahdollista, että jos Iason ja hänen pikkusisarensa Keira olivat molemmat maata, on mahdollista, että toinen heistä oli kasvikunta ja toinen pelkkä hiekka.” McBarca kertoi oman teoriansa asiasta. Hermoni kestivät vielä tätä tiedottomuutta, mutta Nanette oikealta puoleltani siirsi tuoliaan lähemmäs ja alkoi selittää asiaa minulle tutkien samalla kynsiään.

”He puhuvat elementeistä. Lili on päätynyt tulokseen, että jokainen ihminen on sisältään jotain elementtiä. Minä salama, Jerry tuli, sinä tuli, Yarrow vesi. Menee samaan sarjaan kuin horoskoopit, otat tosissaan tai et niin ei kukaan tätä pysty toteamaan todeksi.” Sen sanottuaan hän siirtyi takaisin ja alkoi hyräillä jotain uutta nuottia ainakin puoliksi tajuissaan.
”Jos se ei ole totta, ” McBarca puuskahti, ”niin miksi Lili tuntee näitä asioita?”
”Sinäkö uskot tähän aivan tosissasi, ” Nanette kikatti.
”Miksi minä en uskoisi johonkin, mikä on Lilille näin tärkeää?” McBarca oikein kivahti, ”ymmärtääkseni se, että olemme samalla luokalla, ei laita meitä vastustamaan toisiamme.”

Jostain syystä minusta tuntui, ettei kivahdus ollut oikeasti tarkoitettu Nanetelle, vaan enemmänkin minulle. Mieleni teki kommentoida jotain piikikästä, kuten oli koko tämän opiskeluaikanikin tehnyt, mutta jätin sen jälleen väliin. McBarca ei ansainnut huomiotani, ei nyt, eikä tulevaisuudessa.
”En vain minä usko tähän, ” Lili iski päälle, nappasi kirjan pöydältä ja heilutti sitä Naneten edessä, ”siihen uskoo moni muukin. Tämä ei ole leikkiä. Vaikka tätä tietoa yritetään pimittää meiltä, niin on ihmisiä jotka siitä tietää!”
”Mistä?” Kysyi McBarca, ”mitä todellista hyötyä on elementin tietämisestä?”

”Se oli jumalattaren lahja, ” Yarrow huomautti luokan edestä, ”jumalattaren viimeinen lahja, jolla ihmiskunnan oli tarkoitus tuhota itsensä.”
Jotenkin näiden kolmen keskustelijan ympärillä alkoi olla jonkinlainen yhteisymmärrys. Minä toisaalta en päässyt keskusteluun sisälle, joten lopetin jälleen kuuntelemisen. Nanettekin näytti kuuntelevan vain puolella korvalla, kun muut kolme keskustelivat uskonnosta ja elementeistä. Antoi puhua.

Oli turha sanoakaan, että asia jäi minulle mieleen ja kun opettajamme palasi, huomasin käteni eksyvät kahdelle valkoiselle kivelle, jotka olivat taskussani. Mietin pari kertaa kummallisia mahdollisuuksia.

Olikohan oikeasti mahdollista sytyttää tulta kalkkikivillä?

* * * Jerry

Ilta oli jo lähellä ja oppitunnit olivat ohitse. Olin harkinnut hetken käyväni vaikka kaupungilla, mutta olin jumiutunut tekemään läksyjä. Sen epäonnistuttua minä olin vain paiskannut kirjani seinään ja jäänyt tuijottamaan ulos ikkunasta, kunnes oveeni oli koputettu. Ulkopuolella oli ollut Lili, joka oli vaatinut minua tulemaan alakertaan kirjastoon.

Kyllä, koululta löytyi kirjastokin. Oli tuo aivan mukava muistaa näin melkein neljän vuoden jälkeen.

Kyse ei lopulta ollut mistään monimutkaisemmasta kuin niistä elementeistä ja jumalattaren lahjoista. Sain sinä iltana selville, että Lili oli jo viettänyt tarpeeksi aikaa yksin kirjastossa tutkien eri kirjoja opiskelun sijaan, etsien uusia viitteitä hänen väitteensä pohjalle, ja tahtoen vihdoin jakaa löydöksensä muille. Hän istutti minut penkille ja alkoi kaivella eri kirjoja minun tutkittavakseni. Jokaisesta uudesta kirjasta hän käski avata jonkun sivun ja lukea sen. Joskus kyseessä oli ihan kokonaisia kappaleita. Monet kirjat käsittelivät uskomuksia tai harjoja, mahdollisesti jopa mielenterveyttä ja sen ongelmia. Sain luettavakseni kohtia, jotka kertoivat kummallisista katoamisista tai henkilöistä, joilla väitettiin olevan yliluonnollisia voimia.

Sillä hetkellä Lili kantoi eteeni ihan tavallisen päivälehden, nähtävästi kolmisen viikon takaa. Eräässä sivuotsikossa kirjoitettiin: ”Jälleen yksi katoaminen talviyöhön”. Hetken jo säikähdin ja luulin artikkelin kertovan Iasonista, mutta kyse oli onneksi jostakusta keskiluokan ihmisestä, joka oli kadonnut jäljettömiin kesken työyön.
”Ei se artikkeli, alareunan horoskoopit, ” Lili huomautti. Horoskooppeja laadittiin syntymäajan ja kuun asentojen mukaan. Kuu oli punertava maamme seuralainen ja monien tarinoiden inspiraation kohde. Joinain öinä loistaessaan valoa ollessaan kokonaan auringon valaisema, kuumme väri oli hieman kellertävä.

Horoskoopit yleensä kertoivat naisellisia tarinoita hyvästä onnesta, sai siitä, mitä kannattaisi tehdä parempaa tulevaisuutta etsiessä. Yleensä ei lehtiä lukenutkaan, enkä varsinkaan antanut minkään tämänkaltaisen häiritä mieltäni, mutta nyt Lilin käskytyksen alla tutkin mitä niihin oli kirjoitettu.
”Talvi, puolikuu, etsi omia voimiasi, anna maan tuottaa sinulle elinvoimaa, kesä, sirppikuu, ui joessa… Lili, minä en ymmärrä mitä ihmeellistä tässä kohtaa on, ” Totesin väsyneenä.
”Miksi pitäisi ottaa huomioon jotain niin vähäistä kuin maan tai veden voimat?” Lili intti iloisena, ottaen pinosta edellisen kirjan ja luki siitä, ”ja silloin löysin itsestäni kyvyn, jollaisesta en ollut kuullut, kyvyn, jolla pystyin muuttamaan mieheni mielipidettä.”

Seuraava kirja.
”On tutkittu, että tiettyjen ihmisten on mahdollista nähdä muissa ihmisissä värejä, auroja. Niitä kerrotaan olevan viittä väriä…”
”Punainen, sininen, keltainen, vihreä, harmaa, ” mutisin automaattisesti painaen kämmentäni poskeeni, ”tuli, vesi, sähkö, maa, ilma.”
”Niinpä!” Lili intoili, ”eikö tämä ole riittävä todiste?”
”On se, ” minä huokasin, ”mutta minä toivoin sinun tietävän jotain uutta.”

Kirja, joka oli ollut Lilillä käsissä, paiskaantui pöytään kun tyttö paiskasi sen siihen.
”Eikö tämä merkitse sinulle mitään?” Hän tiuski.
”No suurin piirtein sitä, että tässä maailmassa on neljän ihmisen lisäksi muitakin, jotka uskovat tämän kaltaiseen, ” huokailin, ”mutta uskon kyllä jo sanaasi, että tämä on totta. Minua vain kiinnostaa aivan muut asiat, kuten koko tämä käytännössä.” Lili katsoi minua tyhjällä ilmeellä ja huomaamattaan alkoi hiljakseen raapia kättään.

”Mitä tarkoitat, ” hän kysyi hitaasti.
”Jos jokaisella kerran on jokin voima, niin miten sitä pystyy käyttämään?” Kysäisin ohimennen, ”mikä on tämän kaiken todellinen vaikutus?”
”En tiedä, ” Lili puhui edelleen mahdollisimman hitaasti.
”Vai onko tämä kaikki aivan turhaa?” Tokaisin ja kaivoin taskustani sytyttimeni, räksäyttäen siihen palamaan liekin. Lilin tyhjä katse muuttui ja hän jäi katsomaan itsekseen palavaa liekkiä hetkeksi. Hiljalleen hän lopetti kätensä raapimisen ja ojensi kätensä.

”Saanko?” Hän kysyi melkein aavemaisesti. Puhalsin tulen sammuksiin ja annoin vanhan sytyttimen tytön ojennettuun käteen. Lili pyöritteli sitä hetken käsissään ja asetti peukalonsa painikkeelle, jota painamalla tuli yleensä syttyi. Kuului tuttu naksahdus, mutta mitään ei tapahtunut.
”Se ei aina halua totella, ” totesin, ”mutta kyllä se vähän aikaa yritettyä alkaa toimia.” Sanojeni myötä Lili painoi uudestaan, mutta mitään ei vieläkään tapahtunut. Yrittäen aina vain uudestaan hän naksautteli sytytintä, mutta en nähnyt edes kipinää.
”Ei toimi, ” Lili totesi lopulta ja minä kurotin nappaamaan pienen esineen itselleni.
”Kummallista, ” totesin samalla ja naksautin kerran varmistaakseni saman. Nyt tuttu liekki syttyi, aivan kuten normaalistikin.

Aivan kuten minäkin äsken, Lili nappasi sytyttimen itselleen ja painoi. Sytytin ei selvästi pitänyt hänestä, sillä mitään ei tapahtunut. Tämä tyttö ei kuitenkaan masentunut siitä lainkaan, vaan hän vain tuijotti kädessään olevaa esinettä.
”Kuinka vanha tämä on?” Hän tarkisti.
”Aina monta vuotta, ” vastasin hitaasti, ”sain sen aikoja sitten ja se on kulkenut siitä lähtien mukanani.”
”Milloin olet täyttänyt tämän viimeksi?” Hän tarkisti.
”Täyttänyt, ” ihmettelin kysymystä, ”ei tätä ole ikinä tarvinnut täyttää.”

”Joten mikä tässä sitten palaa?” Lili kysyi ravistellessaan sytytintä käsissään. Kysymys hämmensi aika sopivasti. Ei, en todellakaan enää tiennyt mikä siinä paloi. Eikö sytyttimissä ollut jonkinlaista kaasua joka syttyi kipinästä?
”En tiedä, ” ääni tuskin lähtikään suustani ja tällä kertaa minä ojensin kättäni pyytääkseni sytyttimeni takaisin.
”Sytytä se vielä kerran ja anna sen palaa, ” Lilin kuulosti olevan innoissaan tästä asiasta, mutta ei samalla tavalla kuin hän oli yleensä aivan kaikesta. Minä tein aivan kuten hän käskikin ja liekki jäi palamaan.

”Eikö jumalattaren lahjaan kuulunut aina jonkinlainen toinen puoli?” Lili kysyi mielenkiinnostaan.
”Oletko sinäkin kuunnellut Yarrowin juttuja, ” kysyin.
”Tietenkin olen, ” Lili tuhahti, alkaen jälleen raaputtaa kättään, ”hän minut sai alun perin tästä koko jutusta kiinnostumaan, eli kyllä, me kaksi puhumme toisillemme enemmän kuin sinä uskoisit!”
”Sait tuon kuulostamaan, ” meinasin vitsailla, mutta haukotus vei vitsin kokonaan pois ja lopulta en edes jaksanut vetää mitään tyhmään tähän väliin. Vitsini meinasi nimittäin kertoa epämääräisistä parisuhteista, mutta sitten muistin itsekin olevani aika todella epämääräisessä suhteessa ja sen muistaminen vei minulta ilon tehdä mitään. Räpyttelin silmiäni yrittäessäni päästä eroon haukotuksen aiheuttamasta ilkeästä tunteesta ja ravistelin hieman päätäni.

Lilistä tämä oli vain mielenkiintoista. Hän risti jalkansa ja katsoi minua pää kallellaan. En tiennyt mitä minun pitäisi tehdä tai mihin siirtää katseeni, joten tuijottelin palavaa liekkiä. Haukotuksesta tullut olo tuntui vain pahenevan ja hiljalleen koko otsani alueella alkoi tuntua kipeältä. Jokin päässäni käski puhaltaa liekin pois, mutta Lilin tutkivan katseen alla pidin tulta yllä. Keskityin vain palavaan liekkiin, jonka punainen valo alkoi hiljalleen särkeä päätäni.

Punainen pieni liekki. Punainen pieni liekki joka lepatti hengitykseni tahdissa. Punainen pieni liekki.

Yllättäen joku tarttui käteeni. Havahduin hereille kuin unesta, kun Lili veti sytyttimen kädestäni. Liekki sammui heti irrottuani minusta, mutta huono oloni pysyi.
”Tätä siitä seuraa, ” Lili kuiskasi vakavana tutkiessaan kättäni, jossa sytytin oli ollut. Todella hiljalleen aloin ymmärtää todellisuudesta jotain. Ensiksi tunsin oman käteni tärisevän, ja hiljalleen näköni tuntui palautuvan, vaikka en ymmärtänyt tilannetta, jossa se olisi edes sumentunut.

Nyt aloin hiljalleen nähdä Lilin pitelemän vapisevan käteni, enkä tunnistanut aluksi sen edes olevan omani. Väri oli kadonnut iholtani, kuin veri olisi paennut pois. Vapisevien sormieni kärkiä… Ei näkynyt. Kynsieni kärjet ja pieni osa sormiani oli kadonnut. Mieleni teki huutaa, mutta järkytys piti ääneni sisällä.
”Älä enää ikinä käytä sytytintä, ” Lili pyysi.


”Tämä on kaikki totta, ” myönsin viimein, ”ja jos minä polttaisin oikeasti jotain, niin minä katoaisin tästä elämästä.”

A/N 34 948 (2000 sanaa jäljessä)