Luku 10. Lasinpuhaltaja

Zachary

Aaron ei ollut palvelijoiden nukkumatilassa. Maa vavahteli siinä vaiheessa jo niin kovasti, että osa heistä oli jo heräämässä. En tiedä pystyinkö vaikuttamaan mihinkään, mutta käskin heitä pakenemaan.
Juostessani ulos huoneesta törmäsin Aaroniin, ja kun sanon törmäsin, niin todellakin tarkoitan sitä.  Hän oli horjahtaa törmäyksestä maahan, mutta sain juuri tarrattua häntä kädestä ja vedettyä takaisin jaloilleen. Vasta silloin hän näytti ymmärtävän, kuka häneen oli törmännyt.

”Zac-”, hän aloitti sanomaan säikähtäneellä äänellä, mutta jostain maan sisältä kuului murinaa ja minä puristin häntä kädestä.
”Ei nyt!” Huudahdin, sillä tiesin, että nyt alkoi olla kiire, ”ei ole aikaa! Meidän pitää kaikkien poistua paikalta välittömästi!” Hän ymmärsi ja lähti minun johdatuksellani juoksemaan puusta rakennetun linnan käytävää pitkin. Yritin pitää melua mahdollisimman paljon saadakseni mahdollisesti nekin ihmiset liikkeelle, jotka eivät olleet vielä tilannetta huomanneet, vaikka Helin olikin sanonut tilanteen olevan toivoton. Uskoin silti, että jos oikeat ihmiset pääsivät jaloilleen ajoissa, he kykenisivät edes taistelemaan oman selviytymisensä johdosta.
Maa alkoi todella elää kun olimme selvinneet tyhjälle valtaistuinsalille. Maan järinän ansiosta menetin hetkeksi hallintani jaloistani, ja kaaduin polvelleni maahan. Jylinä voimistui hetki hetkeltä, ja kykenin haistamaan vuoren sisältä tulevat kaasut. Aaron hypähti eteeni ja ojensi omat kätensä nykäistäkseen minut ylös. Noustessani hän pyyhkäisi ilmaa naamani edessä ja kaasujen haju katosi. Huomasin hengittäväni raikasta ilmaa.

”Ilma voi tappaa ihan yhtä lailla kuin tulikin”, hän sanoi huolestuneena, ääni voimakkaana, joutuihan hän huutamaan jylinän yli. Nyökkäsin kiitollisena ja kehotin häntä yhä pakenemaan paikalta.

Ulkomaailma oli muuttunut punaiseksi ja taivas satoi punaista kiveä. Siellä täällä näin palavaa metsää ja palavia taloja ja kyseenalaistin todella sitä, miksi tulivuoren alla olevat talot oli tehty puusta. Ihmiset juoksivat ympäriinsä paniikissa suojellen lähimmäisiään ja etsien tietä jonkinlaiseen suojaan, pidellen kättä tai hihaa suullaan suojatakseen hengitysteitään. Monet olivatkin tajunneet suunnata kohti merta, johon myös me menimme.
Tein sen virheen että katsoin ylös taaksemme ja juuri silloin maa jälleen pompahti. Vuoren huipulla näkyi tummia pilviä, ja näin, miten vuorta myöten suuntaamme valui kovaa vauhtia tulipunaista, nestemäistä kiveä. Vuori oli sortunut juuri meidän kohdaltamme, eli koko valuma suuntasi Yunnanin kaupungin keskipistettä kohti. Valuva kivimassa peitti alleen kaiken ja poltti ympäriltään sen, mihin vain ylsi. Jopa minä tunsin kuumuuden kasvoillani. Pakotin itseni taistelemaan maan tärinää vastaan ja jatkamaan matkaani rannalle ennen kuin olisi liian myöhäistä.

Rannalle päästyämme ihmiset huomasivat olevansa tien päässä. He tekivät kaikkensa keksiäkseen jonkinlaisen suojan. Jokainen juoksenteli vähän mihin sattui etsiessään tietä kohti merta, vaikka se oli täysin mahdotonta. Tulen puna hohkasi tummasta meren pinnasta, saaden sen näyttämään yhtä vaaralliselta kuin tilanne takanammekin.
Entä nyt? Missä Nathan, missä oli Helin, missä oli pieni vene? Mihin suuntaan nyt?

Kuumuus poltti niskaani ja ehdin juuri nähdä sivusilmälläni miten Aaron käänsi tuulen suuntaa niin, että meitä uhannut tulipallo vaihtoi kurssiaan niin, että se upposikin mereen eikä päähäni. Viiman kutittaessa niskaani käänsin katseeni kohti luolastoa ja kalliota, jonka suojassa olin aiemmin päivällä ollut Nathanin kanssa. Siellä, kaukana jossain kallion ja pimeyden piilottamana, näin pienen veneen. Muut ihmiset eivät katsoneet samaan suuntaan, eivätkä he paniikiltaan nähneet mahdollista suojaa.
”Tuolla”, sanoin ääneen kun vuori huusi takanamme. Kevyt hiekka vaikeutti juoksemista, joten yritin tukeutua märkään, aallonrajassa olevaan hiekkaan, mutta aallot yrittivät viedä minua mukanaan. Aaron tuli kuuliaisena mukanani, aina välillä tiiraillen ylös kohti tulta syöksevää vuorta.

Nathan oli huomannut lähestymisemme jo kaukaa ja oli ottamassa minua vastaan. Hetkeksi hän sulki minut syleilyynsä kuin olisi pelännyt, ettei enää tuntisi minua siinä.
”Olittepa hitaita”, Helin huuteli veneestään, ilmoittaen sen mitä Nathan epäilemättä ajatteli, mutta vähän julmemmin, ”minä jo odotin teidän kuolevan. Ei sitten.”
”Kaksi ihmistä mahtuu veneeseen”, vastasin jumalattarelle Nathanista irrottautuessani, ”kaksi ihmistä veneeseen menee.” Tyttö mutristeli huuliaan, istuskellen veneensä laidalla käyttäytyen, kuin vuori ei todellakaan olisi juuri purkautumassa.
”Zach, ei”, Nathan veti katseensa puoleensa, ”minä en anna sinun uhrautua kenenkään puolesta, varsinkaan minun.”
”Hetkinen”, Aaron havahtui, ”jos veneeseen mahtuu vain kaksi, niin miksi minua edes harkitaan?”
”Koska minä päätin niin!” Huudahdin närkästyen, ”kai minä itse saan pelastaa ketkä haluan itse pelastaa?”
”EI!” Aaron oli nopeampi ärähtämään, ”minä en ole sen arvoinen, enkä ikinä tule olemaan.”
”Zach, minä en jätä sinua yksin”, Nathan huusi minulle vihaisena.

”Minähän sanoin, että olet liian kiltti”, jumalatar narisi veneestään, ”mutta te olette kaikki ihan yhtä ällöttäviä. Olen saanut teistä tarpeekseni, nyt te kaikki tulette veneeseen ja olette iloisia ja sillä hyvä!”
”Mutta sinä sanoit”, minä yritin pitää pääni kasassa, ”ett-”
”Minä valehtelin, kun halusin testata teitä, onko nyt hyvä?!” Helin kiljahti ja tunsin, kun jokin tuntematon voima nykäisi minut veneeseen sellaisella voimalla, mitä en ollut ikinä tuntenut. Paiskauduin veneen laitaan jumalattaren tahdosta.
”Ja mitä te kaksi siinä toljotatte, kyytiin ja NYT, sillä tuo lohkare tippuu päällenne ihan juuri kohta!” Helin kiljui ja niin Aaron kuin Nathankin katsoi samalla ylös. Sitten heille tuli kiire.

Pieni vene lähti heti seilaamaan merelle ilman erillistä määräystä heti, kun Nathan ja Aaron olivat ahtaassa kyydissä mukana. Helin ärisi ja vältti meidän ihmisten katsetta, ja me kaikki alemmat olennot olimme kaikki ahdistuneina veneen kannella, kukaan mitään kommentoimatta. Aaron luovutti ahdistuneen seisoskelunsa ensimmäisenä kun pääsimme turvallisemmalle hengitysalueella, ja tunsin miten raikas ilma väistyi suuni ympäriltä vaihtuen normaaliksi meri-ilmaksi. Siniseen pukeutunut palvelija käänsi meille selkänsä ja painoi kättään palovammoilleen, jotka epäilemättä olivat muuttuneet aroiksi lämmön takia.
Nathan etsi katsettani veneen toiselta laidalta, enkä tiennyt oliko hänen ilmeensä syyttävä vai ei. Hänen takanaan näin, miten tulinen, punainen kivimassa peitti alleen sen koko alueen, jolla olin nämä ensimmäiset viikot viettänyt aikani. Kylmä ajatus nousi mieleeni ja löysin itseni jaloiltani, kävellen kohti toista laitaa jolta näin Yunnanin ja Yomia-vuoren paremmin.

”Siunatut”, huomasin mutisevani, ”en tiedä missä he ovat.” Saavuin Nathanin vierelle ja katsomatta toisiamme, hän löysi käteni ja puristi sitä.
”Haluatko kuulla?” Helin kysyi välinpitämättömällä äänellä, ”minä näet kyllä tiedän. Suurin osa oli muualla, sillä prinssi käski heidät pois sillä uskoi, että olette turvassa toistenne luona. Osa oli vielä linnalla, kun te poistuitte sieltä.”

Sisintäni kylmäsi ja Nathan puristi kättäni lujempaa. Tuijotin edessämme näkyvää tuhoa, jonka kynnet eivät saaneet meitä kiinni täällä laivalla.
”Ketkä?” Kysyin, vaikken ollut varma halusinko tietää.
”Zach”, Nathan varoitti, sillä tiesi, etten ehkä kestäisi.
”Vielä ei ole sen aika”, Helin totesi ohimennen. Vuori ilmaisi mielipiteensä työntäen hetken aikaa ilmaan tummia pilviä ja sylkien uusia palavia kiviä kohti aluetta, joka oli jo täysin tuhon alla. Mitään ei näyttänyt jäävän jäljelle Yomian etelärannasta.

”Miksi?” Aaronin särkynyt ääni kuului siitä vähän matkan päästä. Hän ei yhäkään ollut kääntynyt suuntaamme, ja hän piti yhä kättään arvillaan.

”Miksi etsit minut, etkä niitä, jotka ovat ohjattu sinua suojelemaan?” Äänestä päätellen Aaron itki, ”entä kaikki muut palvelijat, linnan väki, vieraat, perillisperhe? Miksi minä?” Tunteeni purkautuivat yhtenä kyyneleenä vasemmasta silmästäni, kun katsahdin punapäistä palvelijaa, josta näin vain selän.
”Miksi?” Kysyin takaisin, ”koska lasken sinut ystäväkseni.”

”Helin sanoi kaksi”, jatkoin hetken päästä henkäistyäni hetken, ”joten minä valitsin kaksi kaikkien muiden joukosta.” Aaron pysyi yhä selkä meihin, pudistaen hetken päästä päätään ilmoittaakseen, ettei hän ymmärtänyt.
”Helin”, aivan uusi ääni puhui jossain kauempana veneen toisella puolella. Käännähtäessäni tunnistin henkilön, joka oli esitelty minulle Tiedon jumalana. Vanha mies oli ilmestynyt veneen kannelle. Hän oli kalju ja hän oli pukeutunut kummalliseen ponchoon… Ja hänellä oli mahtavat viikset.
”Meidän ei kuulunut puuttua ihmisten määräämiin tapahtumiin”, mies puhutteli lapsijumalaa lempeällä, mutta tiukalla äänellä, ”heidän piti itse selvittää tämä sota, jos se tästä ikinä syttyy. Nyt olet pelastanut kolme henkeä, joista kahta yritettiin sentään tuhota tämän hyökkäyksen aikana.” Kaikki kolme ihmistä tuijotti kahta jumalaa hämmentyneenä, kun Tiedon jumala läksytti Elämän ja kuoleman jumalaa. Helin oli meille sanonut, että kyseessä oli Kohtalon määräämä tapahtuma… Eikö sittenkään ollut?

”Se meni heidän omaa Kohtaloaan vastaan”, Helin narisi.
”Ei, vaan se olisi täyttänyt yhden heidän kohtaloistaan”, Tiedon jumala sanoi kylmästi, ”he olisivat voineet kuolla yhdessä, jolloin toinen ihminen olisi heidät erottanut ja he olisivat jatkaneet matkaa.” Katsahdin Nathania. Selvästikään kumpikaan meistä ei enää ymmärtänyt mistä oli kyse.
”Emmekä me puutu siihen, että kuka kenet tappaa, ellei siitä tule erillistä käskyä”, Tiedon jumala totesi vielä tuolla rauhallisella äänellään. Helin näytti kieltään.
”Minä tein mitä halusin”, hän laittoi kätensä puuskaan ja nyrpisti nenäänsä, ”koska minusta olisi ollut huijausta lopettaa tätä peliä vielä tähän, nyt kun maailmassa tapahtuu vielä niin paljon.”

Vanha mies pudisti päätänsä ja katsahti nopeasti suuntaamme, hymyillen meille ihmisille.
”Anteeksi”, hän sanoi jopa pelottavan lempeästi ja anteeksipyytävästi, ”jatkossa me neljä pysymme vähän kauempana erityisesti teistä, Zachary Dawns ja Nathan Kingordon, nyt, kun olette jo näin lähellä sotaa. Ihmisillä on kuitenkin vapaa tahto, emmekä me puutu ihmisten sotiin.”
”Öh, ei se nyt niin ole haitannut, eikä haittaa jos teiltä saa apua tällaisissa tilanteissa…” Nathan totesi hämmentyneenä. Tiedon jumala hymyili yhä.
”Tiedän sen”, sitten hän nauroi kuin olisi murjaissut hyvänkin vitsin, kadoten sitten paikalta yön pimeyteen kuten oli kadonnut aiemmin edellisenä päivänä kalliiolta. Helin jäi murjottamaan veneensä laidalle, tyhjä katse jossain ulapan toisella puolella.

”Miten minä muka voin määrätä elämästä ja kuolemasta jos en saa määrätä elämästä ja kuolemasta?” Elämän ja kuoleman jumala valitti ärtyneenä. Jotenkin minusta rupesi tuntumaan siltä, että elämäni oli vain peliä niille, jotka pitivät maailmaamme kasassa, enkä tiennyt oliko se hyvä vai erittäin huono asia.

Tämän jälkeen seurasi pitkä hiljaisuus. Aaron lysähti nurkkaan ja äänestä päätellen hän pidätteli itkua. Nathan löysi jalkansa ja alkoi kävellä pientä ympyrää pienen veneen kannella. Minä itse löysin itseni tuijottamasta sitä tuhoa, joka näkyi sinne meille asti veneeseen. Myrsky vuoren yllä alkoi rauhoittua, mutta tulikiveä valui yhä vuolaana edellisen maansisuksen päälle.

”Helin”, minä kuulin Nathanin pysähtyvän ja puhuttelevan jumalatarta, ”sanoit, että Kohtalo oli määrännyt tämän tapahtuvaksi, mutta sitten Tiedon jumala väitti toisin. Miten asia oikeasti on?”
”No minä valehtelin siitäkin”, Helin myönsi, ”ei iso setä meille mitään ole sanonut vuoresta tai siitä mitä käy niille ihmisille, jotka nyt kärsivät.”
”Eli onko tämä ihmisten aiheuttamaa?” Nathan jatkoi kyselyään.
”On toki. Ihmiset haluavat tappaa toisiaan taas. Joku kuuli, että Talven valtakunnasta on tullut lähetti ja pisti toimintaa aikaan. Katosi itse siinä samalla tokikin, oli vielä heikko eikä taida ikinä saada mieltään kasaan”, Helin selitti yllättävän rauhallisesti, joka tuntui olevan vielä karmivampaa kuin hänen innostumisensa.
”Joten… Meitä yritettiin tappaa”, Nathan katsahti äänestä päätellen suuntani.
”Ja se olisi ollut ihan huijausta!” Helin kiljui taivaalle, ”ketään kuningasta tai kuningatarta ei ole vuosien saatossa tapettu kesken kierron! Ei ketään! Ja nytkö olisi ollut jotenkin poikkeustapaus? EI!” Tyttö tuntui huutavan Kohtalolle enemmänkin kuin meille.

Silloin Aaron nousi nurkastaan ja suoristi selkänsä. Hän katsahti minuun, mutta käveli kuitenkin Nathanin luokse, langeten polvilleen hänen eteensä.
”Minun elämälläni ei saata olla merkitystä”, hän sanoi, ”ja Zachary siitä huolimatta päätti pelastaa minut. Olen siitä teille molemmille elämäni velkaa ja sekin on liian vähän.”
”Ähh”, Nathan murahti, ”unohdat, että olet pelastanut Zachin jo kerran. Eikö tämä ole silloin jo tasapeli, jaloillesi siitä.” Aaron kuitenkin piti päänsä ja ruumiinsa alhaalla.
”Ei, herra, se on eri asia. Ilman Zacharyä minä olisin nyt tuolla laavan alla.”
”Aaron-” Yritin tunkea mukaan heidän keskusteluunsa, mutta Nathan huitoi minut tieheni.
”Ihan miten haluat”, Nathan vaikutti jokseenkin ärsyyntyneeltä, mutta ei sillä normaalilla tavallaan. Hän selvästi tiedosti tilanteen, ja vaikka hänestä paistoi mustasukkaisuus läpi, hän yritti ymmärtää myös Aaronvuurin tilannetta.

”Ole sitten elämäsi velkaa Zacharylle ja todista se”, hän ärisi, ”minä joudun kuitenkin palaamaan Talven valtakuntaan ja jonkun pitää jäädä hänen tuekseen. Vaihda pois siniset vaatteet ja ota paikkasi kuninkaan apulaisena, eikä vain alhaisena orjana mitä olet Kesälle. Kulje sinne mihin hänkin kulkee ja vahdi Zachia silloin kun minä en voi ja ole valmis luopumaan elämästäsi, jos se sitten on Zachin puolesta. Tätäkö sinä haluat?” Aaron ei reagoinut.
”Nathan”, nyt tungin mukaan keskusteluun vaikka sitten pakolla, mutta sain osakseni vain sinisten silmien jäätävän katseen, joten muutin äkkiä mieltäni ja sanojani, ”… Kiitos.”
”Pää kiinni”, hän sanoi vihaisena ja marssi veneen toiseen laitaan. Ylempänä jumalatar Helin vain seurasi meidän touhujamme. Minä polvistuin nopeasti kiittämään ja pyytämään anteeksi Aaronilta, jonka jälkeen riensin Nathanin seuraksi. Aluksi hän vaikutti siltä, ettei olisi halunnut puhua minulle, mutta sitten hän olikin jo vetänyt minut syliinsä. Hän mutisi jotain mikä kuulosti anteeksipyynnöltä ja siitä, miten hän itse oli mielestään liian heikko. Oli vaikea saada häntä rauhoittumaan, kun itsekään en oikein osannut olla mitenkään päin.

Yön aikana Nathan ja Aaron kuitenkin lopulta oppivat hyväksymään täysin toinen toisensa. Se tuntui voitolta kaikkien häviöiden keskellä.

* * *

Jumalatar ohjasti meidät rantaan vasta aamulla, kun vuori oli yhtä lailla rauhoitettu ja rauhoittunut. Minä en itse ollut nukkunut yöllä silmällistäkään, yhtä lailla kuin Nathan joka oli viettänyt yön painautuneena rintaani vastan, tuijottaen tyhjyyteen. Aaron sen sijaan oli ainakin pitänyt silmänsä ummessa, nukkumisesta itsestään en ollut niin varma.
Rantautuessamme lounaiseen satamaan, oli meitä vastassa väsyneen oloinen Siunattujen joukko. Selvisi, että he olivat saaneet yöllä tiedon olinpaikastani ja osasivat näin ollen odottaa saapumistamme. Heidän silmissään ei näkynyt tuskaa, sillä heidät oli koulutettu ymmärtämään menetystä. Näin kuitenkin heidän lukujensa harventuneen, ja osasin jo suoraan nimetä pari, jotka puuttuivat paikalta.
Vive ja Medinna olivat ottamassa meitä vastaan. He molemmat vetivät minut halaukseen vuoron perään helpottuneina siitä, että niin he, kuin minä, olimme kunnossa.

Llernos, Irena, Pentti.

Toinen Kallioista, Mikael Petteri ja toinen Tiedustelijoista, Elath.

Tuli oli vienyt viisi Siunattuani – tai, Pentin kohtalo oli vielä kyseenalainen, jonkun mukaan hän vain katosi paikalta sen sijaan, että olisi oikeasti kuollut. Jokseenkin pakeneminen kuulostikin enemmän häneltä…

Nämä viisi olivat jääneet linnalle päivällä, kun muut olivat totelleet prinssin käskyä tehdä sitä mitä ikinä halusivatkaan elämällään. Viimeisen tiedon mukaan Elath ja Mikael olivat suunnanneet ylös ensimmäisen järistyksen jälkeen kohti vuorta selvittämään asiaa. Sen jälkeen heistä ei oltu kuultu.

Suru-uutiset eivät kuitenkaan loppuneet vielä siihen. Siunatut johdattivat meidät rakennukseen satamasta, johon muu hovin väki oli kokoontunut. Paikalle päästessämme kohtasimme vain surun ja menetyksen täyttämiä ilmeitä. Joku tuijotti seinää, joku itki toisen olkapäätä vasten ja jotkut puhuivat hiljaisella äänellä keskenään. Yksi niistä, jonka olkapää oli käytössä, oli itse Kesän perillinen Zherrinadia, jonka kaksi nuorempaa sisarusta olivat etsineet vanhemmasta sisarestaan turvaa. Toinen itki hänen olkapäätään vasten, toinen, kaikista pienin, istui hänen sylissään ja hänen katseensa oli tyhjä. Saavuin kolmikon luokse ja lysähdin maahan heidän eteensä. Pienen Nadian sisarkunnasta tunnisti minut ja oli hetkessä vaihtanut syliä sisarestaan minuun, kietoen pienet kätensä vatsani ympärille.
”Zachary, Nathan”, Zherri tervehti meitä, hymyillen meille rohkaisevasti. Tunsin Nathanin oikealla puolellani, kun hän polvistui vierelleni ja silitti hitaasti Nadian suvun nuorimmaisen hiuksia, kun tämä alkoi nyyhkyttää rintaani vasten.
”Ovatko… Tässä kaikki?” Löysin itseni kysymästä. Zherri nyökkäsi hyvin hitaasti.
”Äitini ehti ulos”, hän sanoi hiljaisella äänellä, ”kuultuaan jonkun meluavan käytävällä hän ymmärsi lähteä liikkeelle. Hän ja kourallinen palvelijoita onnistuivat taistelemaan tiensä ulos. Me kolme olimme muualla, kun purkaus tapahtui. Pelastuneet palvelijat puhuvat kaikki siitä, että kuningas itse kävi heidät herättämässä. Siitä osasimme olettaa, että saatoitte ehkä olla kunnossa.”

Jälleen yksi voitto kaikkien häviöiden joukossa. Meluamiseni ei sittenkään mennyt hukkaan. Zherrinadia laski kätensä pikkusisarensa pään päälle, ja hetkessä hän lopetti nyyhkyttämisensä, nousten pois isosisarensa olkapäältä ja lähtien etsimään jotakuta, jota voisi auttaa.
”Isoveli Nathan!” Kaikista pienin Nadian suvun jäsen tunnisti henkilön vierellään ja oli kohta kavunnut sylistäni seuraavaan.
”Entä prinssi Ammock-”, en edes ehtinyt kysyä lausetta loppuun, kun Zherri pudisti päätään.
”Joka tarkoittaa siis sitä, että minä olen vallassa”, jos Zherri suri, niin hän oli kyennyt siirtämään sen tunteen pois. Hänellä oli nyt vastuu koko kansastaan, ja ihmiset epäilemättä katsoivat hänen suuntaan voimia etsiessään.
”Entä saattueeni?” Nathan kysyi, ”ovatko hekin…”
”Emme ole kuulleet mitään kenestäkään Talven lapsesta”, Zherrin ääni oli täynnä myötätuntoa, ”olet ensimmäinen, joka on palannut.” Nathanin katse laski maahan.

”Kesän ja Talven yhteinen tulevaisuus on nyt sinun ja minun käsissä”, Zherri puhutteli Nathania, ”ja tilanne näyttää pahalta, sillä monet ovat huomioineet, miten juuri samana päivänä kun te saavuitte, alkoi… Tämä.” Nathan kalpeni hetkessä ja se toi paremmin esille hänen pisamansa. Myös Zherri ehti huomata hänen reaktionsa ja varmasti vielä eri tavalla kuin mitä minä näin.
”Mutta minä en Talvea lähde syyttelemään”, hän jatkoi heti, ”en tässä maailmantilanteessa, en, kun itse tiedän niin sinut kuin sisaremmekin.”
”Me tapasimme yöllä kaksi jumalaa”, minä puutuin aiheeseen, ”Helin pelasti meidät, ja Tiedon jumala tuli sättimään häntä siitä, ettei hän olisi saanut puuttua tähän, sillä kyseessä oli murhayritys meitä kohtaan.”
”Teitä?” Zherri toisti kiinnostuneena, ”miksi teitä?”
”En tiedä”, laskin katseeni sillä pelkäsin pahentavani tilannetta, ”mutta näin me kuulimme heiltä.”

Zherri tarkasteli minua hetken.
”No, onneksesi tietäisin jos valehtelisit. En epäile väitöstäsi, sillä kaiken perusteella purkaus oli ihmisen tai ihmisten aiheuttamaa. En voi kuitenkaan sille mitään jos muut ihmiset muodostavat omia mielipiteitään, mutta meidän tehtävänä lieneekin kertoa totuus.”

Zherrinadia suoristi selkäänsä ja pyysi pikkusisartaan poistumaan paikalta. Tyttö nousi vastahakoisesti pois Nathanin sylistä (tiedän tunteen.) ja kipitti pois.
”Juttuhan on nyt todellakin niin”, Zherri alkoi puhua hiljaisemmalla äänellä, jotta kaikki ympärillä oleskelevat eivät kuuntelisi, ”että Nathan edustaa Talvea tällä hetkellä yksin, ja minä edustan Kesää. Tällä hetkellä me kolme olemme tämän sodan keskikohta, jos tästä sellaista syntyy, ja miltä tämä minusta näyttää, niin sitä kohti olemme menossa.”
Minä olen sodan keskikohta. Ajatus iski niin rajusti, että tunsin vatsani heittävän ympäri. En ollut vieläkään tottunut todella asemaani, ja vatsahapot ryöpsähtivät kurkkuani ylös. Sain pysäytettyä oksennusreaktion juuri ajoissa ja pitämään kaiken sisälläni.
”Syksy on vieläkin jäljellä”, Nathan muistutti Kesän perillistä, ”Talvi tahtoo tehdä Kesän kanssa yhteistyötä, eikä tilanne ole muuttunut mihinkään.”
”Mutta meidän pitää saada Syksy mukaan peliin”, Zherri vastasi ja röyhtäisin kuplia.
”Joten… Jääkö se minulle?” Kysyin, kunhan sain vatsani jokseenkin rauhoittumaan. Zherri nyökkäsi huolestuneella ilmeellä.
”Uskoisin, että he kuuntelevat mieluummin omaa kansalaistaan, kuin meitä muita. Ainakin näin voisimme sanoa viimeaikaisen perusteella, sillä kuningas ja kuningatar ovat täysin päättäneet pysyä kaikesta ulkona. Se saattaa olla viimeinen toivomme saada rauhaa.”
”Mutta nyt näyttää siltä, että Kevät tekee siitäkin huolimatta mitä ikinä haluaakaan”, Nathan murahti samalla, kun hänen sormensa löysivät hänen housujensa lahkeen, joka muuttui yllättäen hyvin mielenkiintoiseksi näprättäväksi, ”Frontairin suku on hullu.”

”Ja aivan yhtälailla he pitävät sinua ja muita Kingordoneita hulluina”, Zherri muistutti, ”mutta jos eilinen niin sanottu hyökkäys tuli heidän suunnaltaan, on selvää, ettei Kesä voi pysyä hiljaa paikallaan. Kansa kääntyisi seuraavaksi minua vastaan, jos emme tekisi jotain… Joten parasta on pistää sana heti kulkemaan siitä, että purkaus oli ihmisten aiheuttamaa, ja selvästi suunnattu hovia, Talven prinssiä ja tulevaa kuningastamme vastaan, jolloin kansa kääntyy puolellemme. Huhut siitä, että tämä olisi millään tavalla Talven aiheuttamaa pitää saada heti tukahdutettua. Seuraavaksi meidän pitää alkaa rakentaa uudelleen ja Talvelle pitää ilmoittaa nykytilanteesta mahdollisimman nopeasti. Nathan, sinun pitää palata vielä tämän päivän aikana kotiin ja varoittaa siitä, että Kevät on äkkiarvaamaton.”

Siinä tuli lause jota vatsani ei enää kestänyt ja jouduin poistumaan paikalta ulos, satamaan ja laiturin yli oksentamaan. Ei minulla ollut mitään mikä olisi tullut ylös, joten päädyin kakomaan tyhjää ja veri nousi päähäni. Hetken päästä lojuin rähmälläni laiturilla ja joku halvatun lokki luuli minua kuolleeksi. Näin Rorkin ja Nottamalian hahmon ympärilläni, mutta he molemmat pysyivät minusta vähän kauempana kuin tietäen, että olisin kohta kunnossa.
En halunnut puhua. Nathan lähtisi pois. Hän palaisi kotiin, ja minä jäisin tänne. Miten minun olisi se pitänyt muka kestää jo nyt, vastahan hän tuli tänne ja nyt kun tämä kaikki oli tapahtunut… Ei hän voinut lähteä. En voinut päästää häntä lähtemään. Minä tarvitsin hänet.

Mutta Talvi tarvitsi prinssinsä ja Nath oli paremmassa turvassa vuoristossa kuin täällä.
”Alkaa näyttää siltä, että sinun aikasi on mennä nukkumaan”, Nottamalia sanoi jonkin aikaa seurattuaan tilannettani. En tehnyt elettäkään toimiakseni, joten Rork otti ohjat omiin kätösiinsä ja nosti minut julmasti jaloilleni, taluttaen minut takaisin sisään ja johonkin huoneeseen, josta en kohta enää muistanut mitään. Minut laitettiin nukkumaan, ja siihenkin tarvittiin Siunattujen unijuomaa. Myös Zherri kävi tyhjentämässä pääni tunteista ennen kuin nukahtaisin ja lupasi, että vaikka oli kiire, hän ei päästäisi Nathania lähtemään mihinkään ennen kuin heräisin, sillä hänen mukaansa myös Nath tarvitsi unta.

Unijuoman vaikutus lakkasi nopeasti, ja heräsin liiankin lyhyiden unien jälkeen. Tunteet tyhjennettynä minä vain nousin ja lähdin kävelemään huoneesta pois, tajuten vasta joskus Yunnanin kaduilla ollessani että olin kävelemässä. Rork ja Notta olivat jälleen perässäni, vaikken ollut tajunnut heidän olevan siinä. Ymmärsin vain haistavani palaneen ja se sai minut todella hereille. Kesti hetken ennen kuin paikallistin omat jalkani ja oman pääni ja ymmärsin todella, etten ollutkaan enää istumassa ja keskustelemassa Zherrin ja Nathanin kanssa, vaan siinä välillä oli ehtinyt tapahtua asioita ja minä olin lähtenyt kävelemään ulos tuntemattomasta huoneesta kuin mikäkin sieluton olento.

”Ensi kerralla”, mumisin enemmän itsekseni, vaikka tähtäsinkin lauseen Neuvottelijoilleni, ”jos lähden haahuilemaan tällä tavalla niin olkaa hyvä ja ohjatkaa minut nukkumaan takaisin…”
”Mutta tehän käskitte meitä seurata…?” Rork hämmentyi. En muistanut kyseistä tapahtumaan, mutta hyväksytään. Olinkin jo ihan tarpeeksi sekaisin.
Pysähdyin kadun laitaan ja istuin kaiteelle pitelemään päätäni. Mitä ihmettä minulle tapahtui?

Katseeni harhaili kadun toiselle puolelle, jossa näin pienen, melkein huomaamattoman kaupan näytehyllyineen. Hetken tuijotettuani tajusin siinä olevan myynnissä pieniä purkkeja, isoja purkkeja, taideteoksia ja kaikenlaista, mitä lasista kykenikään tekemään. Kauppias, jolla näytti olevan hiljainen päivä menossa, hipsi luoksemme ja rykäisi.
”Anteeksi”, myyjä kohteli minua asiakkaana hyvinkin kohteliaasti, jättäen virneen perseeseensä ja käsitellen minua kuin jotakuta, jota selvästi sattui (kappas, ei ollut kaukana todellisuudesta), ”mutta en voinut olla huomaamatta tuskaanne. Mahtoiko tulimyrsky viedä jonkun läheisen teiltä? Minulta löytyy sielupurkkeja, lasista puhallettuja, ja ne ovat oivalliset pitämään läheisenne aina siinä lähellä-”
”Mene pois”, käski Rork.
”No mutta”, myyjä otti nokkiinsa, ”minä vain yritän käydä kauppaa.”
”Ei, odota, kerro vain lisää”, en tiedä kiinnostuinko asiasta, mutta puheen kuuleminen helpotti päänsärkyäni, ”sielupurkkeja?” Myyjän ilme kirkastui.
”Juuri sitä, mitä jokainen jonkun menettänyt tarvitsee! Sähkö, ei niin helppo vangita, mutta tuli jää elämään, samoin vesi, maa ja ilma. Mitä minä tarjoan, on lasista tehtyjä tiiviitä purkkeja, jotka pienellä siunauksella, joka vaimoltani ja työpartneriltani löytyy, saa pidettyä sielun sisällään sitten kun se on kerran irronnut ruumiista.”

Tuijotin pitkään, hyvin pitkään tätä myyjää.

”Onko aivan pieniä purkkeja? Sellaisia, minkä saisi kannettua kaulalla?”

* * *

Ilta läheni.

Zherri onnistui hankkimaan Nathania varten luotettavan kasan sotilaita, jotka auttaisivat Talven prinssin kotia kohti. Seurasin vaiteliaana viereltä, kun saattue ja Nathan pakkasivat tavaroitaan ja valmistautuivat lähtöön. Hän ja minä emme olleet katsoneet toisiamme silmiin melkein koko päivänä ja hetkittäin tuntui siltä, etten kestäisi katsoakaan ilman, että hajoaisin uudelleen samaan epätoivoon, joka oli vellonut sydämessäni ja mielessäni jo monen kuukauden ajan. Osasin melkein päätellä hänen tuntevan samoin ja juuri tämän takia pysyimme erillämme – vaikka pää, sydän, keho ja järki sanoivat kaikki toista.

”Olemme valmiita lähtemään!” Ilmoitti sotilasjoukon johtaja. Nathan kääntyi ja kumarsi kohteliaasti Zherrinadialle, jonka kanssa he näyttivät sopineen monenkin asian puolesta. Sitten hän automaattisesti tuli luokseni ja näytti siltä, että kenkäni olivat hyvin mielenkiintoiset hänen mielestään. Tarkistin itsekin, ettei kengilläni vain ollut mitään hyppyhöttiäistä pureskelemassa nahan läpi, mutta ei ollut. Nathania vain ahdisti.

Tähän kohtaan kuuluisi sanoa jotain kliseistä. Meidän pitäisi vannoa ikuista rakkautta, meidän pitäisi luvata odottaa toisiamme tuhannen vuoden ajan ja pidempäänkin jos oli tarve… Mutta me emme olleet niitä ihmisiä. Me olimme niitä ihmisiä jotka nauroimme, jos meitä kutsuttiin kultasiksi tai rakkaiksi. Me olimme niitä ihmisiä, jotka kommunikoivat tönäisyin ja nyrkein, jotka väänsivät kauniin tilanteen vitsiksi ja jotka vannoivat mieluummin kostoa kuin ikuisesti palavan rakkauden puoleen. Me olimme niitä ihmisiä, joille sanat merkitsivät vähän, mutta teot sitäkin enemmän.
Joten, siinä Nathanin katseen alla kaivoin ostokseni taskustani. Kyseessä oli pieni riipus, lasista puhallettu pieni pullo joka mahtui hyvin kämmenelle. Asetin sen vasemmalle kädelleni, ja painoin oikean käteni rintaani vasten. Tunsin tulen sisälläni, ja suljin silmäni kyetäkseni keskittymään siihen, mitä aioin tehdä. Onnistuin irrottamaan koko sieluni sijasta vain yhden pienen liekin, jonka sain palamaan kämmenelleni. Hetken ajan tunsin itseni heikommaksi, mutta sitten sisimpäni korjasi itsensä. Asetin liekin pieneen lasipulloon ja päästin sen sinne elämään. Liekki kykeni elämään hapettomassa tilassakin, olihan se osa sieluani ja tämän ojensin Nathanille.
”Jos hyvin käy, tapaamme jälleen kun Talvi koittaa”, sanoin, ”sillä en voi tulla mukaasi nyt, kuten sinä et voinut tulla minun mukaani. Tässä on nyt jotain hyvin, HYVIN, karmivaa, mutta ehkä tällä tavalla sielumme ovat edes jotenkin lähellä toisiaan.”
”Todellakin karmi
vaa”, Nathan kommentoi, tarttui ojennettuun käteeni ja siinä olevaan lasikoruun, ”ihan tarpeeksi näköistäsi.”
”Kuten koulutetun tappajan määrääminen lähettämään terveisiä suudelman muodossa on erään näköistä”, irvailin, puristaen hänen kättään, tuntien Nathanin lämmön sormissani.
”Hah”, hän purskahti lyhyeen nauruun, ”tekikö hän sen oikeasti?”
”Teki”, virnistin, ”ja kärsi siitä ikuiset traumat.”
”Loistavaa”, Nathan vastasi, kumartuen vielä kerran sulkemaan huuleni hänen huulia vasten. Käteni löysi tiensä hänen niskaansa automaattisesti ja lyhyenä alkanut suudelma venyi pitemmäksi, kuin kukaan olisi tahtonut.

”Älä tee mitään typerää”, sanoin irrottautuessamme, antaen viimeisten sanojeni toimia tienviittana Nathanille. Hän virnisti tutulla hymyllään ja lähti suuntaamaan kohti hevosia.
”Enhän minä ikinä”, hän vinkkasi silmäänsä vielä kerran minulle samalla, kun hän pujotti minulta saamansa kaulakorun kaulaansa. Sitten hän kapusi hevosen selkään ja he lähtivät kohti Talven valtakuntaa.

Oloni ei tuntunut nyt niin pahalta. En tuntenut samaa eroahdistusta minkä koin viimeksi sillä sieluni oli siellä missä sen oli parasta olla. Pääni päätti kuitenkin itkeä, mikä alkoi olla jo niin tuttu tunne, että antoi mennä vaan.

Talvi oli nimittäin lähestymässä vääjäämättä.