Luku 4. Jään alla

Harper Sebastiona Kingordon ei vain ollut mykkä. Hän oli yksinkertaisesti vain päättänyt olla puhumatta mitään kanssani.

Aloin hiljalleen tutustua tarkemmin Talven valtakuntaan. Ensimmäinen viikko minulla meni tutustuessa paikallisiin tapoihin ja erityisesti hallitsijaperheeseen, joista eräs osoittautui erittäin vaikeaksi palaksi niellä, ja se oli itse arvon Harper Sebastiona.
Nathan? Ei mitään ongelmaa. Viikon aikana hänestä ehti muodostua jotakin, jota pystyin kutsumaan ystäväksi.
Harper? Turha yrittää. Hänestä sai jonkinlaista luonnetta irti vain, jos hänen kanssaan suostui astumaan kehään puumiekkojen kanssa. Silloin hän jotenkin aukesi, mutta vain siksi ajaksi ja ehkä vähän sen jälkeen, kun hän piikitteli sillä, että oli ollut parempi. Tässäkin asiassa pidin enemmän Nathanin seurasta, sillä hänestä ei ollut miekkaihmiseksi, kuten ei minustakaan. Hän itseasiassa suosi enemmän valtavaa kirvestä, jota olin aluksi epäillyt aivan järkyttävän painavaksi. Selvisi kuitenkin, että kyseinen kirves oli erään sepän erikoistekele maan sisuksista kerätystä tulikivestä, joka oli äärimäisen kevyttä. Siitä huolimatta Nathan oli heikko taistelija yksinään, mutta päästessään jonkun muun vierelle hänestä tuli heti hyödyllinen. Vastapainona taas Harper ei tarvinnut ketään puolelleen, vain kilven ja aidon miekan ja hän olisi ollut enemmän kuin tyytyväinen.
Jokatapauksessa, Nathan otteli mieluummin hieman kauempana, joten kun ehdotin hänellekin harjoituskeihästä, niin saimme aikaan edes jonkinlaista tuhoa. Oli peli edes jokseenkin reilumpaa kuin Harperia vastaan, joka pääsi liiankin helposti keihään ohi ja iholle.

Aikani Talven valtakunnassa oli toki sisältänyt muutakin kuin vain tappelemista. Koulutustani kuninkaaksi jatkettiin ja Syksyn valtakunnasta mukanani tullut kouluttajani siirsi kapulan seuraavalle joukolle äärimmäisen taitavia opettajia. Hekin innostuivat opettamisestani aivan liian paljon, mutta eivät oman aktiivisuuteni takia, vaan yksinkertaisesti sen, että he olivat saaneet jo tarpeekseen Harperista ja Nathanista.
”On se ihanaa kun on joku joka oikeasti kuuntelee!”
”Olette te kuningas loistava oppilas, kun jaksatte istua paikallenne sillä välin kun käymme näitä asioita läpi etkä yritä aiheuttaa joka hetki jonkinlaista kaaosta.”
”Mukavaa kun on joku joka puhuu aiheestakin eikä vain suklaakakuista.” Ps, suklaakakut olivat Harperin herkkua. Näin ainakin kertoi villi huhu.

Talven valtakunta keskittyi lähinnä kaupankäyntiin. Aivan kuuden vuoren ulkopuolella oli tärkeä kauppakaupunki Sakburg, josta vietiin ja tuotiin niin ruokaa kuin muuta elämälle välttämätöntä. Lännessä Timbar-vuoren takana sijaitsi kalastukselle tärkeä joki, jonka suunnalta myös Stratfordiin tuotiin joka päivä melko tuoretta kalaa. Stratfordin läpi kulki myös turvallisin reitti Syksyn valtakunnasta Kesään ja Kevääseen, sillä jumalatar Beadinen valvonnassa harvat irtosielut pääsivät aiheuttamaan tuhoa.

Ja nyt, viikon kuluttua saapumisestani tähän kummalliseen jään valtaamaan maanosaan, minut viimeinkin kuskattiin jään alle kohtaamaan itse ihmeellinen kaupunki Stratford. Kauppaan sisältyi kolme tuntia ahdistavaa hevoskärrymatkaa Harper Sebastiona Kingordonin kanssa täydessä hiljaisuudessa.
Oli ihanaa kokea miten meitä kahta yritettiin laittaa yhteen. Todella usein meidät istutettiin eri tilaisuuksissa vierekkäin, todella usein meidät jätettiin kaksin samaan tilaan ja yritettiin varmistaa, että me kaksi kävisimme jonkinlaista tutustumisaiheista keskustelua.

Näin ei käynyt.

Olin jo luovuttanut Harperin suhteen. Minun oli turha yrittää aloittaa keskustelua, jos toinen osapuoli ei selvästikään halunnut puhua takaisin. Hän piti puhetta yllä vain, jos joku selvästi katsoi peräämme, mutta heti kun silmä vältti, hän välillemme lankesi hiljaisuus. Hän joko ei pitänyt minusta, tai ei pitänyt minua sen arvoisena, että kannattaisi tuhlata aikaa minuun.
Ei se mitään. Hiljaisuus oli ihan kelpuutettava asia, mutta kolme tuntia ahtaassa kärryssä täydessä hiljaisuudessa? Jossain vaiheessa sekin alkaa tuntua puulta.

Kärry körötteli hiljalleen eteenpäin ja ah, kyllä vain, me olimme hiljaa. Häntä se ei niin näyttänyt ahdistavan, hän vain nojasi käteensä ja heilutteli varpaitaan jonkin hänen päänsä sisällä kuuluvan musiikin tahtiin. Itseäni tämä kyllä haittasi. Minusta tuntui, että laiminlöin velvollisuuksia kuninkaana, tai ainakin tätä osaa missä minun piti tutustua neljään perilliseen.
Mistä tytöt yleensäkään puhuivat? Kahden sukupuolen välillä oli kuitenkin jonkinlaisia eroja, ja minä en ollut näissä asioissa aivan se kätevin. Pojista? Ei, tuo menee aivan liikaa stereotypioiden puolelle. Näin olisi voinut olla Syksyn valtakunnassa, sillä jokainen luuli seurustelleensa edes kerran itse Ketun kanssa enemmän tai vähemmän intiimissä suhteessa, mutta Harper ei ollut sellainen ihminen. Mitä minä ylipäätänsä hänestä tiesin? Hän tykkäsi hakata ihmisiä puumiekoilla, kun metalliset ovat liian vaaralliset pelkkään harjoitteluun. Hän piti myös siitä, kun Nathan teki jotain aivan käsittämättömän typerää saadakseen huomiota, sillä silloin tyttö yleensä pääsi livahtamaan paikalta. Ujo hän ei ollut, enemmänkin… Kapinallinen.

Kyllä. Kapinallinen. Tuon ikäinen tyttö ja joutunut koko ikänsä kuuntelemaan sitä, miten hänen tulisi yrittää naida kuningas (minä) ja tuoda kunniaa kansalleen. Ei ihme, että hän yritti välttää minua, moni muukin saattaisi yrittää tapella Kohtaloa vastaan.
Joten, kun näin ajattelee, niin en minä oikeammin halunnut olla keskustelunavaaja. Jos Harper oli jo päätynyt tulokseen, että minä olen turha ja hyödytön, eikä hän halunnut havitella kruunua, niin mikä minä olin sitä hänen päällensä tyrkyttämään.

Huokaisin. Eli ei, en tule ainakaan valitsemaan Talvea. Ehkä kolmessa muussa valtakunnassa menisi paremmin, ellei jotain dramaattista käännöstä tapahtuisi tässä tulevan yhdentoista viikon aikana. Yksi oli kuitenkin vasta takana ja mitä tahansa voisi varmasti vielä tapahtua.

Katsellessani ulos vaunun ikkunasta en nähnyt mitään. Tai, näin, mutta se jokin oli jäätä.  Päästäkseen ylhäältä Stratfordiin joutui kulkemaan pitkiä monimutkaisia tietä pitkin vuoren reunaa paikoissa, joissa jää ei osunut vuoren rinteeseen. Yksi positiivinen asia tässä oli, vaikka tiet olivatkin paikoitellen aika ohuita: Tippumisvaaraa ei ollut. Sen sijaan liukastumisvaara oli ja sitten saattoi litistyä päin jäätä, tai muuta yhtä kivaa. Ikivanha kuningatar ja muut tulisielut hohkasivat jään keskellä ja välistä minusta näytti, että jään sisäinen liekki olisi saattanut vilkuttaa minulle. Tuli kutsui tulta. Mieleni teki vilkuttaa takaisin, mutta sitten ajattelin kyseessä olleen vain jään ja tulen aiheuttama harha. Valo näet leikki ilkeästi jään läpi, mutta pysyipähän tie näkyvänä ja selvänä, ja minulla oli luotto kuskiini.

Siinä kun köröttelimme eteenpäin ohitimme myös pienempiä kyliä. Niitä oli perustettu kummallisiin paikkoihin tien varrelle, eivätkä useimmat olleet kuin parin talon kokoisia. Osa niistä näytti itseasiassa perustuvan vain majataloista, joten niitä oli epäilemättä ripoteltu matkan varrelle niiden suojaksi, jotka kulkivat ilman hevoskyytiä. Aina välistä meitä vastaan tulikin muita matkustajia, jotkut isoissa porukoissa jalan, jotkut pienemmissä porukoissa hevosilla, ja yksi vaunullinen korkea-arvoisempaa sakkia, jotka lienivät matkalla pinnalle. Heidän kanssaan kuskimme pysähtyi keskustelemaan hetkeksi jään kunnosta, ja asioista, jotka olivat sillä hetkellä tärkeäntuntuisia. Siinä samalla minä tarkastelin jäätä ja ympäristöämme hieman tarkemmin, ja huomasin jäässä samankaltaisen luolan, jota myöten olin viikko sitten kulkenut tulisieluisen naisen luokse jään keskelle. Tarkastelin sitä näin kaukaa, ja erotin sen viettävän alas, eikä suinkaan keskustaan. Kun kuskimme palasi vaunulle, kysyin häneltä asiasta.

”Luolat?” Hän kääntyi katsomaan jäätikköä, ”ah, aivan. Jää on täynnä veden kovertamia luolastoja, jotka kaikki vievät alas. Jotkut käyttävät niitä kulkureitteinä, jos meillä menee ylhäältä alas kolme tuntia, niin liukumäkenä noita käyttäen pääsee alas noin kymmenessä minuutissa. Tosi siihen liittyy pieniä riskejä, monikaan ei kykene hallitsemaan sellaista järjetöntä vauhtia. Ylös niitä pitkin ei tokikaan pääse.”
”Mutta eikö jään pitänyt olla kaiken kestävää?” Tarkistin ihmeissäni.
”Se on”, hän kertoi minulle, ”vain jumalallinen voima voikin niitä luoda.” Hän jätti asian siihen ja palasi työhönsä, eli ohjastamaan meidät ja hevoset vaunuineen turvallisesti alas. Ennen kuin hän ehti kavuta ylös ohjaajan paikalle, minä hyppäsin kyydistä ja otin pari juoksuaskelta siihen vierelle.

”Anteeksi”, aloitin kohteliaasti, ”mutta haittaako jos tulen tähän vierelle? Sisältä näkee niin vähän.” Ajuri oli suorastaan ihmeissään, ja änkyttäen antoi minulla luvan nousta vierelleen. Hän yritti eksyneen oloisesti tarjota minulle kättään auttaakseen minut ylös, mutta osasin kiivetä itsekin. Kun olin mukavasti penkillä ajurin vieressä, hän antoi hevosille lähtökäskyn ja matka jatkui.

Tämä oli mukavampaa. Oli ehkä hieman kylmempi, mutta ajurista oli paljon enemmän seuraa kuin mykkiintyneestä Harper Sebastionasta. Hänellä riitti tarinoita matkoiltaan ylös, alas ja muihin maailmoihin. Nimeltään hän oli Kenok, ja hänellä oli kertoman mukaan kaksi poikaa, joista toinen oli syntynyt Kevään valtakuntaan, nuorempi Stratfordissa, ja hän pääsisi nyt tapaamaan tätä nuorinta. Ajurini Kenok suunnitteli, että kun me huomenna palaisimme ylös linnaan, hän ottaisi nuorimman poikansa mukanaan ylös. Tämä ei ollut kuulemma ikinä nähnyt taivasta, ja odotti kovasti sitä reissua, jolloin isä veisi hänet tapaamaan herra Kuuta ja rouva Aurinkoa. Kannatin kovasti ajatusta ja ehdotin, että poika voisi matkustaa osan matkasta myös vaunun sisällä, sillä pitkä matka saattoi olla hurjan rasittava nuorelle pojalle. Ajurin kasvot vääntyivät suureen kiitollisuuteen.
”Poikani kuninkaan vaunussa?” Hän ihmetteli ääneen, ”se olisi suuri kunnia.”
”No ei se nyt niin ihmeellistä ole”, minun piti todeta, ”ilma muuttuu siellä nopeasti tukalaksi ja penkit hytkyvät ihan yhtä paljon kuin tässäkin. Erona lienee penkin pehmeys.” Koputin puista ajurin penkkiä, johon oli sentään tehty mukavan oloiset pehmusteet. Sisällä vaunussa asia oli toki ihan eri, mutta jos matkan rankkuus oli syynä sille, miksei pieni lapsi ollut nähnyt taivasta, niin asialle kyllä pystytään tekemään jotain.

”Mutta onko se ihan varmasti soveliasta?” Ajuri kysyi arasti. Selvittääkseni asian kurotin hieman penkin yli ja koputin raskaalla kädellä vaunua.
”Harper!” Huusin sisälle. Kesti hetken.
”Zachary!” Kuului Harperin ääni sisältä.
”Haittaako jos huomenna otetaan kyytiin yksi lapsi ja tuodaan ylös samalla kyydillä?”
”Ei!” Kuului tytön vastaus.
”Kiva, kiitos!” Huusin vielä sisälle ja kurottauduin takaisin. Ajuri tuijotti minua suurin silmin.
”Joo, onnistuu”, vastasin vielä. Hän menetti moneksi minuutiksi puhekykynsä. Näin siinä käy, kun uusi kuningas tulee alhaiselta arvotasolta.

Tie alkoi loiventua kun pääsimme alas. Jään reuna loppui kuin seinään ja silloin tiesin olevamme pian perillä. Edessäni avartui kuuluisa jäänalainen kaupunki Stratford.
Sitä voisi kuvailla sanalla kaunis.

Jää ei ollut vain kattona, vaan se reunusti valtavaa laaksoa kuuden vuoren välissä. Ei ollut mitenkään mahdollista edes nähdä jään toista reunaa tuolla jossain kaukana, eli jäänalainen alue oli valtava ja myöskin korkea. Tulisieluisen naisen vankila väritti maisemaa niin, että kaikkialla temppuilivat oranssit ja siniset sävyt. Aurinko pääsi heikosti jään lävitse, mutta kaupunki ei silti ollut synkkä kiitos tulisen sielumeren siellä ylhäällä.
Alhaalle päästessämme huomasin, että kaupunkia reunustivat jään lisäksi kirkasvetiset järvet. Kenok selitti, että täällä alhaalla jää suli sen verran, että nuo järvet kykenivät muodostumaan. Siellä täällä näkyi luolia, jotka päättyivät jokainen tällaiseen järveen ja kerran onnistuin näkemään, miten eräästä luolasta putkahti esiin nauravia lapsia. Heidän matkansa päättyi järveen, joka tuskin ylsi heidän polviinsa ja sieltä he kömpivätkin pian ylös naureskellen.

Kaupunki itsessään oli rakennettu aivan kuuden vuoren keskelle. Siitä läpi virtasi kirkas joki, joka jakoi kaupungin kahteen osaan. Kaupunki oli rakennettu väljästi, melkein yksikään talo ei ollut vieri vieressä toisten kanssa kuten omassa kaupungissani Syksyn valtakunnassa. Niin suureksi kaupungiksi Stratford oli yllättävän pieni, vain sen keskusta oli mainitsemisen arvoinen sillä kaikki näyttivät kokoontuneen sinne. Keskellä kaikkea, korkeahkon mäen varjossa, sijaitsi näet valtava tori jonne oli kokoontunut aivan kaikkialta kaikenlaista väkeä myymään kuka mitäkin. Näin jopa erään innokkaan myyjättären, joka kauppasi suuria jäälohkareita (”kaloille ja kaikelle muulle pakastusta varten!”). Aina, kun asiakas kävi moisen ostamassa, nainen keräsi saman verran vettä kasaan ja jäädytti uuden lohkareen.

Minut ja Harper jätettiin kaksillemme, jotta kiertelisimme toria keskenämme. Tällä kertaa tyttö ei heti juossut karkuun vaan tuntui jääneen tarkistamaan etten eksyisi tai muuta yhtä ihanaa. Minä olin tästäkin kokemuksesta huomattavan paljon innokkaampi kuin hän, sillä täällä minua ei heti leimattu kuninkaaksi. Pienimuotoinen vapaus koitti siis, ja sain pyöriä torilla oman mieleni mukaan. Harper vain tuli perässä, oikeastaan puhumatta, ja seurasi, miten minä menin kojulta kojulle tapaamaan ihmisiä. Erittäin pitkäksi aikaa mielenkiintoni vei nuori pariskunta, jotka hallitsivat jumalattaren kirouksen niin hyvin, että kykenivät temppuilemaan voimillaan. Heistä mies oli elementiltään liekkiä ja hän kykeni luomaan tulta sisältään (sielunveljeni!), kun taas nainen kykeni käyttämään ulkoista tulta, joten kun mies loi tulen, niin nainen muokkasi sitä sitten miten mieli teki. Myös muita oli kokoontunut katselemaan esitystä, kun nämä kaksi pompottelivat tulta toinen toiselleen ja mies suoritti upeita tulen nielentä-kohtauksia. Itse vain naurahdin kun hän sylkäisi liekkejä suustaan kuin se olisi muka polttanut, oli näet ihme, että esitys meni läpi tähän yleisöön. Luulin, että oli yleisesti tiedotta, että ne, jotka loivat tulen sisällään olivat myös yhtä lailla immuuneja omalle tulelleen.
”Ihan hieno temppu, mutta kuka tahansa kykenee samaan”, kerroin Harperille, joka puolestaan näytti olevan hyvinkin kiinnostunut esityksestä ja esimerkkinä puhalsin suustani pienen liekin jonka nappasin hyppysiini. Hän katsoi minua nyrpeästi, aivan kuin olisin pilannut hyvän esityksen.

Esityksen loputtua Harper Sebastiona yritti muistuttaa minua, että auringon laskettua meitä odotettiin kaupungintalolla ja että pian joutuisimme jättämään tämän ihanan torin, mutta silloin olin julma ja työnsin hänen sanansa sivuun.
”Haistatko tuota?” Kysyin ja nuuhkaisin ilmaa. Jokin äärimmäisen herkullinen tuoksui ilmassa. Harper nuuhkaisi itsekin ja keksi hetken päästä mikä haju oli.
”Leipää”, hän vastasi, ja minun vastani oli todennut jo hetki sitten saman. Kosketin taskuani ja tunsin kolikoiden kopinan.

”Leipää”, totesin itsekin ja lähdin hajun suuntaan. Löysinkin leipomon ja innossani pyysin myyjältä tuoreimman leivän, minkä hän siinä tilanteessa minulle kykeni myymään.
”Laitoimme vasta tuoreen satsin uuniin”, myyjä kertoi lempeästi, ”joten jos teillä kahdella ei ole niin kiire, niin voisin myydä aivan kohta aivan uunituoretta leipää.”
”Käy!” Työnsin rahat pöytään aivan unohtaen arvokkuuteni. Myyjä tarkasteli hetken Harperia, muttei näyttänyt tunnistavan tätä prinsessaksi, mikä oli minun mieleeni hyvä asia. Hän otti pyytämänsä hinnan ja pyysi meitä odottamaan, neuvoi samalla hakemaan parin kojun päästä tuoretta voita. Näin minä teinkin, ja palatessani voin (ja juuston!) kanssa leipomoon, odotti Harper sen portailla leipäni kanssa.

”Saako olla?” Jäimme siihen portaalle syömään, ja lainaamallani veitsellä levitin voita vielä höyryävälle leipäpalalle. Harper leikkasi juustoa ja minä lysähdin syömään pehmeää, lämmintä leipää, jonka lämmössä voi ja juusto sulivat. Leivän levitessä suussani voihkaisin onnesta.
”Oletpa onnellinen”, Harper totesi, aloittaen ensimmäistä kertaa keskustelun melkeinpä vapaaehtoisesti.
”Hmm-mh!” Olin sulaa ilosta, aivan kuten voi leivälle, ”mikä muka on parempaa kuin tuore leipä?” Ilmeestä päätellen onneni ei jakautunut itseäni nuoremman tytön mieleen.

”Katsos, minulla ei ole ennen ollut rahaa leipään”, kerroin, ”ja jos oli, niin se tapahtui harvoin. Syksyn alkaessa meillä oli yleensä tapana kerätä kaikkien rahat ja hankkia kunnon limppu voineen ja juustoineen. Se oli aina juhlaa. Sitten tuli Kettu ja nappasi minut kuninkaaksi – sen jälkeen eteeni on työnnetty ruokaa enemmän kuin ehdin syömään. Mikään ei maistu erikoiselta kun kaikki on erikoista! Mutta tuore leipä, omalla rahalla ostettu…” Puistatus valtasi kehoni kun ajattelinkin tätä iloista tapahtumaa. Harper sulatteli hetken asiaa ja nyökkäsi pienesti, posket punertuen. Hänkin haukkasi leipäänsä, ja voisula valui hänen sormiaan pitkin. Silloin hän nauroi, ei ilkeästi, vaan nolostuneesti.
”Voi ei”, hän kikatti, pyyhkien kättään mekkoonsa joka puolestaan sai minut järkyttymään. Korkea-arvoinen nuori tyttö pyyhki rasvaa mekkoonsa. Apua!

Hän huomasi laajentuneen katseeni ja irvisti.
”Hei”, hän kuulosti närkästyneeltä, mutta huvittuneelta, ”ei tämä nyt noin järkyttävää ole.”
Päätin pitää mölyni vatsassani ja sen sijaan nautin tästä pienestä hetkestä. Se olikin sitten ainoa tilanne sinä päivänä, kun sain Harperiin jonkinlaista yhteyttä, sillä kun palasimme muiden ”tärkeiden” ihmisten luokse, hän oli palannut takaisin kylmäksi itsekseen.

Mutta kai tämä oli jo jonkinlainen voitto?

Mitä väliä, sain leipää.

* * *

Tytön nimi oli Annabelle, ja hänen pikkuveljensä-…
”Minun nimeni on Peter- AU!” Ja silloin hän pisti sormeaan neulalla. Kyseessä olivat Harper Sebastionan ja Nathanin kaksi nuorinta serkkua, jotka olivat tulleet minulle tutuksi ensimmäisenä päivänäni. He olivat John Kingordonin sisarenlapsia, jotka normaalisti asuivat kuuden vuoren ulkopuolella luoteessa Alon-vuoren katveessa aivan meren lähellä, mutta olivat tulleet tänne… No, todellisena syynä lieni minun läsnäoloni, mutta shh, se on salaisuus.
Minulle oli viimein auennut tilaisuus tutustua näihin kahteen, kun olin saanut lähteä ajoissa pois laskentatunniltani (jossa Nathan oli nukahtanut. Siinä lieni syy, miksi olimme lopettaneet ajoissa.). Löysin heidät valtaistuinsalista itse Patria Kingordonin seurasta, kun tämä opetti molempia ompelemisen kummallisessa taidossa. Rouva Kingordon oli lämmennyt minulle helpommin kuin tyttärensä, ja häntä ei haitannut lainkaan, että majoittauduin heidän seuraansa, kun hän opetti miehensä sisarenlapsia.

Peter ei ollut perinyt sukunsa leiskuvaa ihoa, mutta hiukset olivat tutut. Hänen oli tuore kasvo maailmassa, vain viiden talven jos hänen kertomustaan oli uskominen. Annabelle puolestaan oli aivan selvä Kingordon, punaisia hiuksia ja iholäiskiä, sekä sinisiä silmiä myöten. Hänessä oli paljon samaa näköä kuin Talven perillisessä Harperissa, ja hän vaikutti olevan hyvin ylpeä siitä.
”Ja mitä sinä teet tällä hetkellä?” Minä kysyin Annabellestä, kunhan Peter oli esitellyt oman sukkansa (mikä näytti… Lapulta.)
”Hattua!” Hän kohotti lampaan villaista tekelettään minulle ylpeänä, posket hehkuen.
”Aa, niinpäs onkin!” Kehuin, ”itsellesikö sinä sitä teet?” Tyttö pudisti reippaasti päätään.
”Ei, tämä tulee Peterille!” Hän ilmoitti, eikä pikkuveli edes kuunnellut, ”hänelle tehdään joka talvi lisää hattuja, mutta hän kadottaa ne kaikki, joten tänä vuonna minä autan tekemällä yhden. Viimeksi tein hänelle sukat!”
”Jotka koira söi”, Peter mutisi surkeana, niiskauttaen, ”ne olivat lämpimät.”

”Oletpa taitava”, kehuskelin yhä, osoittaen aidosti kiinnostustani nuorta tyttöä kohtaan, ”minä näet en osaa tehdä mitään tuollaista.”
”Mutta sinä osaat taistella!” Peter huudahti, ”kuten Harper! Ja Nathan! Minulle sanotaan, että saan kokeilla omaa miekkaa kunhan täytän kuusi. Annabellekin osaa taistella.”
”No enkä”, tyttö punastui ja peitti kasvonsa puolivalmiin hatun alle.
”Osaatpas, osaatpas!” Peter jankutti, ”ja jokin päivä sinä olet parempi kuin Harper ikinä!”

Annabelle hämmentyi tästä niin, että kutsui maan alta multaa ja heitti mutaisen pallon pikkuveljensä naamaan. Hetkessä kaksikolla oli kummallinen mutasota, mikä oli suorastaan hämmentävää, sillä olimme kivisen linnan sisällä. Patria Kingordon ei edes katsonut kahden keskenään riitelevän lapsen suuntaan, nappasi vain Peterin sukan ja korjasi sieltä pari karannutta lankaa.
”Anteeksi”, minä puhuttelin äärimmäisen vaaleaa naista, ”mutta saanko kysyä yhtä asiaa?” Samalla Peter puri Annabellea ja kinastelu jatkui.
”Saat toki”, Patria ei laskenut sukkaa alas, vaan alkoi jatkamaan sitä, mihin nuori poika oli jäänyt.
”Näköjään nämä kaksi ovat myös elementiltään maata”, totesin, katsellessani mutaa, joka sotki paikat, ”ja niin Harper kuin Nathan ovat samaa, mutta he eivät käsittele maata…”
”Haluatko tietää miten maaelementti toimii?” Rouva Kingordon tarkisti.
”No”, pieni hiljaisuus, ”kyllä. Itse kun olen tulta ja ymmärrän aikalailla vain oman elementtini.”

”Olen itse vettä”, Patria kertoi, ”mutta yhtä lailla kuin tuo tulenpunainen väri kulkee Kingordonin suvussa, niin myös eriasteiset maankäytön voimat tulevat siinä veressä vahvana. Mutta osaan kyllä kertoa siitä sinulle.”

”Mieheni hallitsee kasvua ja tämä on periytynyt lapsillemmekin. He hallitsevat luonnossa kaikkea vihreää, puiden kasvua ja talvilevolle käymistä. Yhden puun kasvattaa esimerkiksi pienessä hetkessä, ja parin kohdalla alkaa päänsärky. Yleensä tämän ominaisuuden omaavat alkavat metsureiksi, sillä he voivat itse kasvattaa juuri sellaisia puita kuin haluavat. Myös kaikki muu kasvuun liittyvä kuuluu heille, kuten ruokakasvit, lääkekasvit… Ja myrkkykasvit, tottakai.”

”Nämä kaksi puolestaan hallitsevat maata itseään. Heitä tottelevat maan kivet, kalliot ja multa, kaikki missä kasvit kasvavat – tai eivät kasva. He voivat kutsua maan alta arvometalleja, paikantavat niitä ja kykenevät helposti muokkaamaan niitä oman tahtonsa mukaan. Taisteluissa he voisivat kutsua isolla porukalla tulikiveä maan sisältä ja vaikka upottaa vastustajansa sinne. Peter ja Annabelle ovat kuitenkin opetelleet hyödyntämään kykyään muihin tarkoituksiin. He esimerkiksi osaavat rikastuttaa maaperää, jotta sitten taas kasvattajien olisi helpompi saada jotakin kasvamaan siinä.”

”Ahaa”, mietiskelin, ”entä vesi?” Patria Kingordon hymyili.
”Veden käyttäjät jakaantuvat yleensä kahteen eri kategoriaan. Meitä on makeita, ja meitä on suolaisia. Itse olen makea, joten en kykenisi käsittelemään meren vettä. Joet ja juomavesi sen sijaan ovat minulle tuttuja. Osaan erottaa juomakelpoisen veden likaisesta ja pystyn luomaan kaivoja sinne, minne haluan… Ja nostattaa jokia ja hukuttaa viholliseni sinne, jos minua huvittaa. Tai käyttää hyväkseni sitä vettä, mikä on ruumiissasi.” Kavahdin hieman kauemmas.
”Ei kiitos”, mumisin ja hän vain nauroi.
”Siinä onkin suurin ero makean ja suolaisen välillä. Ne, jotka hallitsevat suolaista vettä, eivät voi kerätä vettä ihmisestä itsestään.”
”Joten makea on oikeastaan parempi kuin suolainen?” Tarkistin.
”Niin, ellet satu olemaan merellä laivassa ja vesi on juuri loppunut. Minä voisin kerätä ilmasta lisää, mutta siinä saattaa mennä tunteja ja siinä vaiheessa kuolisin pois. Suolaiset vesielementilliset voisivat erottaa suolan ja veden”, mutainen Peter tuli siinä Patrian selittäessä takaisin ja pyysi pienellä äänellä sukkaansa itselleen. Annabelle tuli heti perässä ja istuuntui kivirappuselle mököttämään.

Avonaisesta käytävänovesta ja sitä kautta käytävältä kuului kolahdus, jonka tunnistin tulevan sieltä huoneesta, josta olin karannut laskentatunniltani. Patria Kingordonin ilme täydensi ajatuksiani.
”Jahas”, nousin ylös kiviportaalta ja lähdin suuntaamaan kohti käytävää, ”poikanne taisi herätä.” Patrian suu mutristui ja minä livahdin pois salista.
Huoneessa, jonka ovi oli auki, ja jossa eräs opettajistani oli opettanut minulle ja Nathanille laskentaa, mönki lattialla hyvin punainen ihminen. Pysähdyin ovelle seuraamaan tilannetta. Nathanilla oli paha tapa keikkua tuolilla miten sattuu, ja jos hän semmoiseen sattui nukahtamaan, niin siitä saattoi seurata tämän kaltainen tilanne: Nathan kaatui.
”Hyvää huomenta”, irvailin, kun punainen pää tupsahti pöydänkulman yli. Siniset silmät kohdistuivat minuun ja Nathanin ilme synkkeni.
”Mitä hyvää tässä on?” Hän etsi pöydästä tukea ja nosti itsensä jaloilleen, voivotellen kipua jossakin päin ruumista.
”Opettaja totesi, että parempi jättää sinut nukkumaan”, marssin sisään huoneeseen ja nojauduin pöytää vasten, ”koska sinun piti auttaa minua, mutta sinä nukahdit sen sijaan että olisit ollut hyödyksi.”
”No annnnteeeksi”, Nathan ei kuulostanut anteeksipyytävältä sotkiessaan takahiuksiaan, ”joko on ruoka?” Hymähdin.
”Tuskin”, vastasin, nojautuen pois pöydästä, ”kuulemma minulla piti olla vielä tänään oppitunti jostakin kummallisesta kuolleesta kielestä, mutta liekkö sitäkään pidetään. Kouluttajani oli vielä eilen kuumeessa.”

”Hmm”, Nathan tutki kyynärpäätänsä, joka oli sillä hetkellä hyvinkin punainen, ”tuletko sitten kanssani keittiölle? Ehkä sieltä löytyy omena tai jotain…”
Kohautin vastaukseksi olkapäitäni.
”Käy”, ei niin kuninkaallista käydä napsimassa keittiöltä omenoita, mutta mikä tahansa kuulosti paremmalta, kuin tyhjäntoimittaminen.

Nathan oli kummallinen. Hän tiesi, ettei hänen tarvinnut välittää kielloista tai määräyksistä, ja nauttikin siitä sitten täydellä sydämellä. Yleensä hän repi minut tällaisiin asioihin mukaan, sillä kuka minulle olisi mukamas sanonut ei?
Nathanista näki, miten hän oli kasvanut koko ikänsä tyttöjen seurassa. Epäilin, että siinä oli suurin syy sille, miksi hän niin äkkiä heti ensimmäisenä päivänä takerrutti itsensä minuun. Pieni ikuisuus vastakkaisen sukupuolen seurassa, jonkun unelma, toisen kauhistus. Saatoin olla väärässäkin, mutta epäilin olevani ainoa hänen ikäisensä samaa sukupuolta oleva henkilö, jonka kanssa Nathan oli ikinä kunnolla viettänyt aikaa.

Minä en valittanut. Nathan oli mahtavaa seuraa. Hänen kanssaan koki aina jotain uutta, joka johtui hänen lyhyestä keskittymiskyvystään. Hän oli aina menossa johonkin suuntaan, ja minä menin mukana, sillä hänen tyylinsä elää oli lähimpänä sitä, mihin olin aiemmassa elämässäni tottunut. Kaikki hienostelu, oikeaoppinen juominen tai kävely, se kaikki kuulosti minun korvaani kiinnostavalta, muttei minulle sopivalta. Pienimuotoinen kapinointi puolestaan? Se sopi enemmän tyyliini. Olisi ollut väärin sanoa, että Nathan yllytti minua – me yllytimme toinen toisiamme.
Ja nyt me suuntasimme keittiölle. Paikka oli minulle jo kertaalleen esitelty, mutta sen jälkeen en ollut siellä puolen linnaa käynyt.
Keittiöt sijaitsivat linnan alapuolella pienessä siivessä, johon oli helppo tulla kylältä tuomaan erinäisiä ruokia. Se tarkoitti mukavaa kävelymatkaa, mutta jos seurassa ei ollut mitään valittamista niin mikäs siinä. Päästessämme perille, keittiössä ei ollut suurtakaan hulinaa. Kokonaisuudessaan se oli jakautunut kolmeen osaan, yhdessä tehtiin kylmempiä ruokia, yhdessä kuumia ruokia ja yhdessä säilöttiin kaikenlaista. Saavuimme kylmien ruokien puolelle, ja siellä pyöri vain pari palvelijaa/kokkia, ja hekään eivät oikeastaan välittäneet meistä. Sillä hetkellä suurin kaaos oli kaiketi kuumien ruokien puolella, sillä parin tunnin sisällä hovissa tarjoiltaisiin ateria.
Nathan välitti kokeista yhtä paljon, kuin he meistä ja marssi erään sivupöydän ääreen, jonne oli asetettu tarjoiltavaksi hedelmävati. Hän poimi vadista käsiinsä kaksi omenaa, joista toisen hän heitti minulle.
”Kiitos”, muistin sanoa. Vastauksena sain jotain mutinaa, joka kuulosti ”Ole hyvä”ltä, kun Nathan hypähti pöydälle istumaan. Hän tutki omenaansa hetken ja katselin hieman kauempaa, miten omenaan kasvoi vihreä lehti. Punaisen omenan väri muuttui kirkkaammaksi ja sitten hän haukkasi omenasta palasen.

”Tuo on jokseenkin epäreilua”, totesin, kun hän mutusteli omenapalaansa.
”Mhikä niinb?” Hän kysyi omenapala vielä hampaiden välissä.
”Tuo”, nyökkäsi omenaa kohti, ”sinä saat tuoreita hedelmiä milloin haluat. Minä taas,” annoin sisäisen tulen levitä kättäni pitkin omenaan ja se syttyi reippaaseen liekkiin. Nathanin sinisissä silmissä paloi tuli, kun hän katseli miten omenani rypistyi ja muuttui hiljalleen tuhkaksi. Sammuttaessani tulen pieni vihlaisu kävi päässäni ja silmilläni kesti hetken tarkentaa.
”Tiedäppä tuota”, Nathan mietiskeli, ”jos joutuisin nyt lähtemään vuorelle kiipeilemään yksinäni, niin mieluummin ottaisin kyvyn sytyttää tulen missä vain kuin sen, että saisin kasvatettua puita.”
”No, sinulta ei loppuisi ruoka?”
”Ja kuolisin tuota pikaa, kun talvella kasvattaminen on hullun hommaa?” Nathan naurahti katkerasti, ”lämpö on tärkeä asia.” Hän tunki omenan jälleen suuhunsa ja puraisi. Samassa huoneessa olevat kokit seurailivat jutteluamme sivusta, selvästi närkästyneenä siitä, että Nathan istui pöydällä.

”Tiesitkö muuten”, Nathan meinasi aloittaa, mutta lopetti lauseen kesken.
”Mitä? Onko hiuksissani tuhkaa?” Tutkin leikilläni vaaleita hiuksiani otsani kohdalta, kuin yrittäen puhdistaa niitä.
”Näh”, Nathan heilautti omenaa minua kohti, ”unohda sittenkin. Ja ei, ei tuhkaa, täydelliset hiuksesi ovat aivan yhtä täydelliset kuin naamasikin.”
”Aha, eli tuhkaa naamallanikin?” Siirryin puhdistamaan poskeani ja huomasin, että käteni sattumoisin olivatkin tuhkassa. Eli nyt sitä todella oli kaikkialla. Kiitos tästä.Nathan hörähti minulle hyvin ilkeällä äänensävyllä.
Jouduin puhdistautumaan ennen, kuin kehtasin näyttää naamaani julkisesti ja tähän syypäänä sattui olemaan kouluttajani, joka työnsi minut peseytymään heti, kun satuimme törmäämään käytävällä. Peili paljasti todellisuuden ja näytti, että oli onnistunut vetämään otsaani, poskelleni ja kaulaani tuhkaviivoja ja Nathan oli päättänyt olla tätä täysin kommentoimatta. Sen sijaan hän höhötti vierelläni kun yritin epätoivoisesti saada pinttynyttä tummaa väriä otsastani.

”Kiitos paljon”, mumisin, kun taputtelin pyyhettä otsaani ja näin vielä korvassani sitä kuuluisaa tuhkaa. Nathan vastasi menettämällä kykynsä puhua hohotellessaan lattiatasossa.

”Ei ollut noin hauskaa”, virnistin pyyhkeen alta ja hänen mahtava naurunsa vain kasvoi kohti hysteriaa. Nauru tarttui hiljalleen minuunkin, ja jo kohta olin lattiatasossa pitelemässä vatsaani ja haukkomassa henkeä kuin kala kuivalla maalla. Nathan oli jo siinä vaiheessa selvinnyt omasta kohtauksestaan ja vietti sen ajan tökkien paljailla varpaillaan kylkeäni.
”Hei, ei ollut noin hauskaa”, hän kommentoi irvaillen ja pyrskähdin uudelleen nauruun.

Pääsimme poistumaan kylpyhuoneesta vasta turhauttavan pitkän ajan jälkeen, ja silloinkin vielä kasvot punaisina. Kello soi, meidät kutsuttiin ruualle, ja kaikkien muiden harmiksi sama hysteria jatkui vielä ruokaillessammekin. Patria Kingordon teki tilanteelle lopun häätäessään Nathanin ruokasalista pois aivan täysin ennen jälkiruokaa ja silloin minäkin onnistuin vetämään naurun sisääni. Tunsin katseen tarkkailevan minua, ja löysin Harperin katseen, joka tarkkaili minua. Hänen ilmeensä oli mietteliäs, eikä hän edes yrittänyt esittää, etteikö ollut juuri tuijottanut suuntaani.
Mitähän minä nyt olin tehnyt väärin?

* * *

Yö.

Semmoinen oli talven aikana hyvin yleinen tapahtuma. Talvi vain pimeni päivä päivältä, ja lähestyvä keskitalven juhla tarkoitti sitä, että totaalinen pimeys oli vain viikkojen päässä. Yö kesti silloin kokonaisen päivän, eikä aurinko tullut esille ikinä.

No, se oli sitten parin viikon päästä. Nyt oli kuitenkin yö, joka loppuisi aamuun, ja minä en saanut unta. Päivällä tapahtunut hysteerisyys oli onnistunut väsyttämään minua vain vähän, ja löytäessäni itseni omasta huoneesta päivän päätteessä, niin tilanne oli se, että mieleni ei tehnyt nukkua.

Huoneeni oli iso, jopa liian iso minun makuuni, olihan se tarkoitettu kuninkaalle. Sänky oli liian iso yhdelle henkilölle, seinät olivat yksinkertaisesti liian kaukana toisistaan, matot olivat liian isoja ja vaatekaappi oli liian iso. Oven sulkeutuessa olin liian suuressa tilassa aivan liian yksin ja se ei ollut mukava tunne. Olin aluksi yrittänyt täyttää tyhjää tilaa tuomalla paikalle kynttilöitä, mutta ne vain pahensivat illuusiota tyhjästä tilasta ja päädyinkin totaaliseen pimeyteen nopeammin, kuin olisin uskonut. Pimeässä oli helpompi kuvitella, että tila oli tiiviimpi ja vieraanvaraisempi.
Liian ison huoneen miinuspuoli numero kaksi: Kylmyys. Päivisin takassa pidettiin tulta ja vällyjeni väliin laitettiin hiiliä vielä illalla ennen kun saavuin itse paikalle, mutta se ei silti muuttanut todellisuutta siitä, että yön aikana lämpö karkasi. Heräsin usein kurkku kuivana ja kipeänä, eikä se ollut mukava tunne ei sitten yhtään. Sängyssä itsessään oli toki lämmintä, sillä peittoja ja muuta härpäkettä oli vaikka koko kylälle. Valitettavaa? Hyvin vähän. Vielä viimeisen talven aikana en ollut ikinä kokenut lämmintä talviyötä (muistaakseni).

Kylmyys ja tyhjyys. Mukavia asioita, erittäin mukavia. Nämä olivat asioita, joita mietin siinä nyt, kun olin yksin tässä liian tyhjässä huoneessa.
Käänsin kylkeä, etsin seuraavaa lämmintä kohtaa ja yritin vaipua uneen.

* * *

Nathan

Zachary Dawns tuhisi unissaan. Hän oli hautautunut peiton alle nenää myöten, aivan, kuin olisi yrittänyt suojella sitä maailman hajuilta.
Huoneeseen pujahtaminen oli ollut helppoa. Käytävillä ei ollut tähän aikaan oikeastaan ketään, joten tie oli ollut tyhjä. Olin suorastaan pettynyt, ettei Zachary ollut herännyt oven avaamiseen, ja nyt hän siinä sitten tuhisi, mikäkin prinsessa.
Kauankohan hänellä kestää tajuta, että joku seisoo siinä vieressä?

Tuhina jatkui ja hän hautautui syvemmälle peittoon. Kumarruin sängyn laidalle, ja katselin samalta tasolta kohti tulevaa kuningasta, josta ei näkynyt kuin silmät, jotka nekin olivat suljetut. Heräämistä ei silti kuulunut, joten puhalsin hänen naamaansa. Ilman osuessa hänen naamaansa hänen ilmeensä muuttui häirityksi ja hän siinä tuhistessaan käänsi päätään kohti tyynyään. Puhalsin uudelleen ja sain saman reaktion.
Vaihdoin lähestymistaktiikkaa ja istahdin hänen sänkynsä reunalla. Painoni liikuttaessa hänen patjaansa Zachary kaivautui unissaan pois peiton alta ja kääntyi selälleen. Seurasi pitkä kuorsaus ja aloin pomputtamaan hänen sänkyään. Hetkessä hän räväytti vihreät silmänsä auki, jotka näkyivät heikosti tässä pimeydessä.
”Mitä Kettua-”, hän mumisi, huomatessaan viimein jonkun muun sänkynsä laidalla. Ensiksi hän säikähti, jonka kuulin hänen vetäistessä henkeä sisäänsä. Sitten hän ymmärsi tilanteen.
”Nathan”, Zachary kuulosti hämmentyneeltä, syystäkin, ”mitä Kettua?”
”Minua ei nukuta”, vastasin kuiskaten, ihan varmuuden varalta, jos vaikka joku sattui olemaan sillä hetkellä oven ulkopuolella kuuntelemassa, ”joten haluatko käydä alakerrassa?”

Zacharyllä oli tässä vaiheessa yötä näköjään hyvin pitkä reagointiaika.
”Alakerrassa?” Hän mumisi madaltaen esimerkistäni ääntään, ”mitä tekemässä, hakemassa perunoita?”
”Ei kellarissa”, yritin selventää, ”vaan alhaalla.”
”…”, hyyyyyvin pitkä reagointiaika, ”jään alla?”
”Niiiin!”
”Mi-miten? Onko se sallittua?”
”Ei tietenkään”, hoppuutin ja nousin hänen sängyltään takaisin lattialle, ”kaikki saavat aamulla sydänkohtauksen, mutta sitten he huomaavat että minäkin puutun ja he laskevat 1+1.”

”… Mutta sinne ratsastaa ainakin kolme tuntia”, hän ei vieläkään ollut ihan sulattanut tätä tilannetta.

”Kuka sanoi mitään ratsastamisesta?”

* * *

”Onko tämä _varmasti_ turvallista?” Zachary tarpoi lumihangessa perässäni sulkien takkia kiinnemmäs suojaamaan viimalta.
”Tottakai”, kerroin kokemuksen syvällä rintaäänellä, ”olen laskenut saman mäen satoja kertoja. Harperkin on. Ihan turvallista.” Pääsimme jäätikölle ja aloin vaistonvaraisesti suunnata kohti erästä lukuisista lumikasoista. Zachary päästi äänen, joka kertoi epäilyksestä, mutta tuli silti perässäni. Lumikasalle päästessämme maa tasoittui, sillä emme olleet ainoita, jotka täällä olivat käyneet. Monet jalanjäljet paistoivat kuun loistaessa matkaamme. Lumikasan sivulla oli aukko, jonne tuuli ei päässyt puhaltamaan. Zachary ahtautui koloon mukanani ja päädyimme luolaan, joka hohti, kiitos kuulle. Siitä lähti pitkä, loputtomalta vaikuttava luola alas.

”Noin varttitunnin matka täältä alas”, kerroin ylpeänä, ”puoli tuntia, jos hidastelee oikein kunnolla.” Levitin eteeni maton, jonka olin raahannut linnasta mukanani.
”… Olisiko jollekulle pitänyt ilmoittaa-”, Zachary oli aivan liian kiltti. Tai, kiltti oli ehkä väärä sana, hän oli vielä tottumaton ylhäisten tapoihin ja vielä vähemmin minun tapoihini.
”Mietippä vähän”, keskeytin hänen epäilynsä, ”minä laskin tämän mäen ensimmäisen kerran ollessani 3. Siitä seurasi valtaisa kaaos kahdeksi päiväksi, ennen kuin eräs mukava ratsastaja toi minut ylös. Sen jälkeen hovi on osannut olettaa, että jos minua ei tapaa missään päivälliseen mennessä, niin sitten kannattaa lähettää ajuri alas minua hakemaan. Ja koska olet kadonnut mukanani, niin he osaavat olettaa, että olet kanssani ja suurin piirtein kunnossa. Joten, haluatko eteen vai pelkääjän paikalle?”

Zachary mietti kaksi pienen pientä hetkeä.
”Eteen”, hän sanoi ja viittasin hänet istumaan matolle.
”Ei hätää”, varmistelin vielä, kun istuuduin matolle hänen taakseen, ”tämä jarruttaa itsessään jo vähän. Jos osumme seinään, niin vain sinä liiskaannut.”
”Loistavaa”, hän naurahti hermostuneena.
”Pelottaako ensikertalaista?” Varmistin.

”Tottavie”, hän naurahti, ”joko mennään?” Työnsin vauhtia, ja matka jään poikki kohti Stratfordia alkoi. Jumalatar Beadine oli luonut mäet kestäviksi ja vaarattomaksi, ja oli antanut lupauksen pitää ne sellaisina, joten minun ei tarvinnut kuin antaa maton mennä menojaan ja takertua Zacharyä vyötäisiltä, etten itse putoaisi.
Vauhti oli kova, eikä siinä oikein jääty katselemaan maisemia. Kokemuksella minun oli helppo sanoa, että mäki kiersi ympyrää, kiertäen jäätikön keskusliekkiä niin, että se jäi kauas vasemmalle. Itse innostuin enemmän vauhdin huumasta, Zachary taas äänistä päätellen oli ihmeissään ja innokas aivan kaikesta. Hänen päänsä kääntyili ympäriinsä hänen tutkiessaan jään kuvioita sitä myöten mitä ehti. Vastatuuli puhalsi sen verran, että hänen vaaleat hiuksensa yrittivät nuoleskella kasvojani, joten työnsin pääsi suojaan hänen olkapäälleen. Zachary puristi maton reunasta kiinni ja kiljahteli riemusta.
”Tämä on mahtavaa!” Hän huusi, kun ohitimme keskusliekin.
”Puoliväli!” Vastasin kovalla äänellä, että ääneni varmasti kuului vauhdin huuman läpi.
”Joo, päättelin!” Hän parahti. Loppumatka olikin hiljaista, kun sukelsimme pimeyteen.
”Ai!” Aloimme lähestyä maan pintaa, ”kun sanon päästä irti, niin päästä irti!”

”Käskystä!” Hän valmistautui, osaten itsekin pääätellä matkan lopun olevan korvalla, kun pimeys yltyi. Jää allamme alkoi hiljalleen muuttua vetisemmäksi, ja nojauduin itse taakse valmistautuessani äkkijarrutukseen, jonka kokisimme pian.
Pujahtaessamme ulos jäämäen syövereistä minä huusin: ”Päästä irti!” Ja silloin tuli jarrutus jään muututtua matalaksi vedeksi. Zachary pyörähti iskusta ympäri, matto meni menojaan ja minäkin huomasin kaatuvani. Vesi ympärillämme läiskyi suuntaan ja kolmanteen ja jäätävä viileys tuli vaatteideni läpi. Siinä kierähdysvauhdissa huomasin jonkun ison ja lämpimän pyörähtäneen alleni matalaan veteen: Ja se oli Zachary Dawns. Hän nauroi todella makeasti.
”Uudestaan?” Hänen naurunsa helähteli yössä siinä allani. Nauru tarttui minuunkin ja pyrskähtelin adrealiinikoukussa hänen rintansa yläpuolella. Kun huuma alkoi olla ohi, tuli kylmyys ja oli pakko nousta ylös. Vedin Zacharyn mukanani hänen vielä naureskellessa äskeiselle kokemukselle.

”Mihin matto meni?” Hän pyörähti ympäri, yrittäen paikantaa pimeydessä sitä myttyä, jonka päällä olimme laskeneet alas.
”Ei väliä, joku löytää sen aamulla”, totesin, ”tule, ennen kuin me molemmat jäädymme! Parempi pysyä liikkeessä.” Rämmimme vedestä ylös ja Zach joutui turvautumaan minun apuuni, sillä ei meinannut nähdä mitään. Vasta päästyämme rannalle hän keksi, että osasi luoda tulta ja puhalsi kämmenelleen pienen pallon, jotta kykenimme näkemään edes vähän eteemme.
”En pysty hallitsemaan tätä viittä minuuttia pidempään”, hän muistutti, ”joten… Mitä me nyt teemme?”
”Ei se mitään, osaan tämän tien ilman valoakin”,  viittasin hänet taas mukaani, ”ensiksikin, tarvitsemme yöpymispaikan. Toiseksi, vaihtovaatteet.”
”Saisiko toisessa järjestyksessä?” Hän ehdotti ja äänestä päätellen pyrähti kylmyyttä. Suuntasimme kohti pientä metsikköä, jonka katveesta loisti valo. Päästyämme tarpeeksi lähelle hän sammutti kämmenensä, sillä kykenimme hyvin suunnistamaan ilmankin.

”Mikseivät kaikki tee tuota?” Zachary kysyi.
”Koska se ei ole arvokasta”, matkin äitini ääntä, ”kuninkaallisten tulee näyttää esimerkkiä! … Ja koska sitten on helpompi saada kyyti ylös?” Valon suunnalta, jota kohden suunnistimme, irtautui toinen, pienempi valo ja se liikkui. Hetken päästä näimme hahmon ja lyhdyn.
”Hei!?” Miehen ääni huusi pimeyteen, ”te kaksi, vastatkaa!”
”Olemme ihmisiä, Jamie!” Huusin takaisin. Zachary katsahti minuun kysyvästi.
”… Prinssi Nathan? Taas täällä?” Jamien ääni huokaisi pimeydessä.
”Ja kuningas Zachary!” Huusin takaisin, ”myöskin ihminen!”
”Ihminen!” Zachary vastasi varmistaakseen, ettei kukaan luulisi häntä mykäksi. Jamie lyhtyineen pysähtyi odottamaan meitä, ja päästessämme vielä lähemmäs pimeydessä tuli esiin myös majatalo, jonka pitäjä hän oli.

”Teidän ei pitäisi olla tähän aikaan yöstä liikkeellä”, hän läksytti meitä, ”kummankaan. Tiedätte hyvin, mitä täällä pimeässä mönkii.”
”Sekö tässä oli se suurin ongelma?” Kysyin kun Jamien kasvot viimein paljastuivat meille lyhdyn valossa, ”minusta suurin ongelma oli, että tulevaa kuningastamme pidetään tuolla ylhäällä valjaissa.”

Jamie kääntyi Zacharyn puoleen ja kumarsi vapaa kämmen sydämellään.
”Arvon kuningas”, hän totesi unisena.
”Zach, majatalon pitäjä Jamie, Jamie, kuningas Zachary Dawns, nyt kun tunnette toisenne niin me haluaisimme yksi, huoneen ja kaksi sänkyä, kaksi, lainavaatteet”, esittelin ja kerroin.
”Huonetta kahdella sängyllä en voi luvata”, Jamie valitteli, ”meillä on vain eräs pieni huone jäljellä, sesonkiaika katsokaas, ja sekin lienee teille kahdelle liian pieni… Mutta vaatteet ovat nyt tärkeämmät. Seuratkaa minua.”

”Jamie on vanha tuttu”, kerroin Zacharylle, joka lämmitti itseään käsillään, ”hän perusti perheensä kanssa tähän majatalon juuri niitä varten, jotka tulevat tuosta aukosta nopeinta tietä alas.”
”Eli luonnollisesti meillä on myös jokaiseen tarpeeseen vaatetusta!” Jamie ilmoitti ylpeänä, ”myös kuninkaallisille, sillä prinssi John otti asiakseen hankkia tänne kunnon kerraston, kun nuoret prinssi ja prinsessa alkoivat käyttää mäkeä pääkulkuväylänään.”
”Käytännöllistä”, Zachary totesi, ”entä *pitkä ja harras haukoitus* käykö muuten asiakkaita?”
”Voi, kyllä”, Jamie vastasi rehennellen, ”olemme suorastaan täydellisellä paikalla. Tuosta toiselta puolelta lähtee tärkeä katu, joka vie vuorten toiselle puolella, ja toiseen suuntaan se jatkuu aina Stratfordin läpi Syksyn valtakuntaan. Olemme hyvin onnekkaita löydettyämme näin täydellisen paikan. Myös yläkerran väki usein ottaa ensimmäiseksi pysähdyspaikakseen pienen vaatimattoman majatalomme, sillä mikäs sen mukavampaa? No niin, arvon kuningas, ja prinssi, astukaa sisään olkaa hyvä. MARIE. ASIAKKAITA!” Saavuimme öiseen vastaanottotilaan. Majataloa piti nelihenkinen perhe ja heidän kolme työläistään ja joka yö valvoi vahtimassa. Tänä yönä näytti valvontavuorossa olevan mies ja vaimo, Jamie ja Marie. Majatalon pitäjän vaimo oli mukava, hieman pyöreä rouvashenkilö, joka piti mielellään huolta siitä, että jokaisella oli vatsa lähtiessä täynnä. Nyt hän tulla puuskutti ulos keittiöstä ja minut tunnistaessaan hänen kasvonsa alkoivat loistaa (minä = rahaa majatalolle).

”Nuoriherra Kingordon!” Marie vinkui, ”tämäpä on kunnia! Entä kuka lienee seuralaisenne?”
”Hyvää, öh, yötä”, Zachary sai revittyä kohteliaan itsensä jopa tähän aikaan yöstä esille ja astui valoon esittäytymään, ”nimeni on Zachary Dawns.”
”Haa!” Marie henkäisi, ”itse kuningas!”
”Niin kultaseni”, Jamies pyörähti erään pöydän taakse, ”mutta eikö nyt olekin niin, että meillä on vain yksi huone vapaana?”
”Kyllä, sivuhuone yhdelle hengelle, kuinka ni-… Ah. Voi ei”, Marie laski päämme uudelleen, ”Eihän teille molemmille riitä sänkyä.”
”Ellemme sitten tuo yläkerrasta patjaa?”
”Ne homehtuivat vesivahingon takia”, Marie muistutti, ”sinä tilasit viime viikolla uudet, muistatko?”
”Argh”, mielikuvat viime viikosta palasivat miehen mieheen, ”niinhän se olikin. Anteeksi, teidän korkeutenne, yö on myöhäinen eikä vanhan miehen muisti ole enää terävimmillään.”

”Ei haittaa”, Zachary totesi, ”mutta vaatteista oli vielä äsken puhetta…”
”AIVAN!” Maria vinkaisi ja kipitti sivuhuoneeseen. Minä haukottelin makeasti.
”Nyt on niin kovin myöhäistä”, Jamie voivotteli, ”tulisitte joskus päivällä, niin sitten ei olisi tällaisia ongelmia.”
”No, sitten me nukumme samassa sängyssä”, totesin kylmästi, ”minä sitten kuulemma kuorsaan.”
”Käy hyvin”, Zachary suli ajatukselle yllättävän nopeasti joka yllätti minut aluksi. Sitten vasta muistin, että hän ei ollut alkujaan korkeasta asemasta. Ehkä hän oli ennen tottunut jakamaan sängyn, ehkä pikkusiskon, ehkä koko suvun kanssa? Kuka tietää.

”Oletteko varmasti aivan varmoja?” Jamie tarkasteli reaktioitamme.
”Toki”, kohautin olkapäitäni ja huomasin, että nyt se väsymys ihan oikeasti alkoi ottaa veroaan, ”mutta laskutat sitten hovia sen mukaan.” Marie palasi sivuhuoneesta vaatteiden kanssa, ja työnsi ne syliimme hyräillen.
”Vaihtakaakin sitten vikkelään ettette kylmety ja jäädy siihen!” Hän ohjeisti, ”ja sitten tulette juomaan jotain lämmintä, sillä välin kun mieheni valmistelee teille huoneen.”

Marie oli mahtavin. Hänellä oli varastossaan jotain suklaajuomaa, johon hän aina pudotti pari tippaa jonkinlaista minttuviinaa (shh, se on salaisuus) lämmikkeeksi. Matkamiehet toivat niitä aineita hänelle jostain kaukaa Kesän valtakunnasta ja hän tarjoili sitä innolla kaikille, jotka päättivät ottaa kylmän kylvyn tullessaan alas nopeinta reittiä. Suklaajuoma ja alkoholi lämmitti mukavasti sisältä, kun odottelimme huoneen valmistumista ruokatilassa takan lämmössä. Zach takertui omaan mukilliseensa kuin se olisi hänen viimeinen ateriansa ja nautti juoman silmät ummessa.
”Älä nyt siihen nukahda”, varoitin, tuntiessani omieni luomienikin painuvan hiljalleen kiinni.
”Itsepähän herätit minut tätä varten”, hän mumisi
”Muttet voi väittää, ettei tuo olisi ollut mahtavaa”, totesin.
”Hmm’mh!” Hän myöntyi, autuas hymy kasvoillaan, ”sitä en kiellä.”

Huoneemme todella oli pieni, mutta sillä ei enää siinä vaiheessa ollut väliä. Zach ei edes yrittänyt tapella siitä, kuka menisi millekin puolelle ja mitään sanomatta käpertyi seinää vasten. Jamie toivotti meille hyvät yöt ja sulki oven perässään. Siinä vaiheessa Zach oli jo kaivanut itsensä peiton alle, huokaissut, ja hengityksen rauhallisuudesta päätellen nukahtanut.
Asetuin itsekin sängylle ja vedin peiton ylleni. Pitkän hetken tuijotin parrukattoa mitään sanomatta, ja yritin kieltää myllerryksen vatsassani. Lopulta käännyin kyljelleni, selkä Zacharyä kohti, upottaen käteni pääni alle. Selkäni suunnalla oli lämmin. Se oli mukava tunne.