Zachary
Kolme kuukautta lähestyi loppuaan ja kevään tulo lähestyi kokoajan. Päivien kuluessa olin aina vain varmempi, etten olisi kolmen kuukauden loputtua halukas jättämään Nathania pois elämästäni yhdeksäksi kuukaudeksi. Hänestä tuli kuin osa minua, eritysesti sen jälkeen, kun hänen äitinsä lopetti pyrkimyksensä pitää meidät eri huoneissa jos vain mahdollista.
Myös Harperista kuoriutui eri ihminen nyt, kun hänen ei enää tarvinnut ajatella minua ja itseään yhteen. Lähemmin katsottua alkoi vaikuttaa siltä, että hän suorastaan riemuitsi siitä, että minulla ja hänen veljellään oli läheisempää juttua. Harper alkoi tehdä juuri sitä mitä olin hänen epäillytkin tekevän: Varmistavan, että minut ja Nathan varmasti jätettiin samaan huoneeseen keskenään. Aloin toisen kuukauden kuluessa umpeen viimein ymmärtämään, että hän todella oli Nathanin oikea sisar. Isoimpina eroina olivat ne, että siinä, missä Nathan yritti olla pirullinen ja häirikkö, Harper oli juuri sitä: Muttei yksinkertaisesti jäänyt kiinni. Hän käytti perillisen titteliä häikäilemättä hyväkseen ja oli siinä vähän liiankin taitava. Jos maailma oli hänelle peliä, niin minä ja Nathan olimme hänen pelinappuloitaan, ja hänellä oli avaimet pyörittää meitä juuri omien tarpeidensa mukaisesti.
Eli ei mitään uutta itärintamalta.
Pari viikkoa ennen kevättä ja kolmannen kuukauden loppua minut pyydettiin valtaistuinsaliin. Yhtään sen enempää kyselemättä seurasin pyyntöä, ja saapuessani saliin huomasin siellä pyörivän isohkon joukon yhtenäisesti pukeutuneita ihmisiä. Prinssi John Kingordon oli ottamassa heitä vastaa.
”Ahh, sieltä nuori sankarimme saapuukin”, hän viittasi kämmenellä minut luokseen, ”tulehan tänne niin esittelen teidän armonne.”
Kävelin hämilläni prinssi Johnin vierelle ja pysähdyin katselemaan tätä joukkoa. Heitä oli tasan kuusitoista ja jotenkin minusta tuntui että kellojen olisi jo tässä vaiheessa pitänyt soida mielessäni. Mitään valaistumisen hetkeä ei kuitenkaan vielä syntynyt.
Olin aluksi arvioinut heidän pukeutuneen jokaisen samalla tavalla, mutta nyt aloin huomaamaan joukossa eroa. Kahdeksan heistä, tyttöjä ja poikia molemmat, iältään kaikkea viidestätoista kahteenkymmeneen viiteen, olivat pukeutuneet täysin samalla tavalla, jokainen mustiin väreihin. Jokaisella heistä roikkui selässään jousi ja sille nuolet viinissään.
Kahdella heidän ikäisellään tai heitä vanhemmalla, mies ja nainen kumpikin, roikkui vyöllään jokin, mikä täältä kaukaa näytti ruoskalta. Sitten oli vielä neljä, mies ja nainen joilla oli miekat ja mies ja nainen joilla ei ollut näkyvää asetta. Tätä koko porukkaa yhdisti yksi asia: Jokainen oli kietonut päähänsä huivin, joka levisi heidän olkapäillensä. Osasta näkyi naamaa, osasta ei niin paljon.
Pukeutumista ei heillä myöskään ollut hirveän paljon tähän vuodenaikaan verrattuna. Heidän vaatteensa vaikuttivat liiankin ohuilta ja naisten puvuista näkyi vähän turhankin paljon paljasta pintaa. Miesten pukuihin kuuluivat vain paljaat kädet aina olkapäistä sormenpäihin, joiden en uskonut olevan erityisen suojelevat taistelussa. Ei sillä, että eivät naisten paljaat polvetkaan hirveästi suojelleet. Puvustuksessa oltiin selvästi keskitytty enemmän ulkonäköön, kuin käytännöllisyyteen itseensä. Ehkä sotaa varten heillä olisi eri vaatetukset? Ja tanssiaisiin omansa, ja joka päivälle omat kengät? Kuka tietää.
Äsken he kaikki olivat olleet jakautuneet jokainen vähän eri suuntaan, mutta saavuttuani he alkoivat kaikki saapua valtaistuinkorokkeen alle. Kaksi heistä, miekkamies ja –nainen, olivat etummaisina, ja heidän iäkseen olisin siinä tilanteessa veikannut kolmeakymmentä. Mies oli tukeva hartioistaan, lihaksikas ja pitkä, ja hän näytti kyllästyneeltä ja vakavalta samaan aikaan. Miekka roikkui hänen selässään kiinni. Naisesta katseeni kiinnittyi ensimmäisenä hänen silmiinsä. Ne olivat melkein täysin valkoiset, ellei lasketa haileaa tummaa keskustaa. Nainen saattoi hyvinkin olla sokea. Hän oli melkein päätä tätä miestä lyhyempi.
”Poikaseni!” Kuulosti siltä, ettei kahden ja puolen kuukauden jälkeenkään nimeni ollut jäänyt John Kingordonin mieleen, tai sitten hän vain vältteli sitä, ”lienet kuullut Siunattujen joukoista? Jakaisitko kanssamme mitä tiedät heistä?”
Tilanne aukeni minulle heti nimen kuullessani.
”Siunatuiksi kutsutaan kuninkaan ja kuningattaren omaa suojelusryhmää”, vastasin heti, kun tunnistin termin, ”heidät koulutetaan niistä, jotka eivät ole päätyneet jumalatar Beadinen kiroamaksi, vaan ovat saaneet häneltä siunauksen, oli se sitten mikä tahansa ja heidän työnsä kestää niin kauan, kun nykyinen kuningas ja kuningatar hallitsevat.”
”Sen suorempaa vastausta ei voisi odottaa”, prinssi nyökkäsi hyväksyvästi, ”ja tässä ovat sinun ja sen, kenet sitten valitsetkaan vaimoksesi, Siunatut. Olkaa hyvä ja tutustukaa, tämä tässä on tuleva kuninkaamme, Syksyn lapsi-” Nimeäni ei ikinä kuulunut. John Kingordon ei sitä yksinkertaisesti vain muistanut.
”Zachary Dawns”, miekkanainen astui eteenpäin ja pelkäsin, ettei hän näkisi mihin astua, ”saanen esitellä itseni ja parini. Olemme Neuvottelijoitanne, kuningasparin neuvonantajat ja niin oikea, kuin vasen käsi kun kyse on taistelemisesta. Minun nimeni on Nottamalia, Kesän lapsi. Tottelen nimeä Notta.” Nainen puhui hyvin vakavasti ja asiallisella äänensävyllä, että minua ihan pelotti. Esiteltyään Notta suorastaan singahti oikean polvensa varaan ja laski päänsä.
”Rork”, hänen parinsa, väsyneen oloinen iso mies otti lavan itselleen, ”Kaletson, Syksyn lapsi kuten itse teidän armonnekin.” Hänkin laskeutui oikean polvensa varaan ja pysyi siinä.
Rorkin veli Vive ja vielä Nottamaliaa tiukemman oloinen Elath (Kevään tytär) esittäytyivät seuraavina. Heidän toiminimensä oli Tiedustelija ja tietämykseni mukaan he olivat kapteenin arvossa. Elath näytti koko porukasta vanhimmalta, Vivestä taas ei ihan tiennyt oliko hän minua nuorempi vai vanhempi. Parrasta päätellen ehkä minua vanhempi. Hänellä oli kummallinen, hieman kissamainen hymy ja hän tarkasteli minua kuin vaaniva… No, kissa. Hekin asettautuivat Rorkin ja Nottan molemmille puolille ja vajosivat itsekin polvilleen.
Heidän jälkeensä olivat kaksi Kalliota, jotka vastasivat kahdeksan muun johtamisesta. Heillä oli aseenaan ruoskat, tai ainakin ne roikkuivat nätisti siinä näytillä, ja heidän nimensä katosivat nopeammin muististani kuin eilisen päivän lounaan kastikkeen väri. Miespuoleinen kaksikosta näytti hyvinkin eksyneeltä, naispuolinen taas vähän liian innokkaalta ja olin varma, että jos häneltä pyydettäisiin esimerkkiesitystä ruoskansa kanssa, saisin varmasti sen ja paljon enemmän.
Sitten oli vielä kahdeksan Noviisia. Heitä oli neljä poikaa ja neljä tyttöä, tai, osa heistä oli kyllä jo aikuisiässä. Heidän nimiään en edes yrittänyt muistaa, saatikka sitten yrittänyt erottaa kuka oli kuka. Jokainen heistä hallitsi jousen käytön kuulemma loistavasti. Mitäpä muuta kuningas ja kuningatar muka tarvitsisivat kuin oman joukon joka tekee tappelut heidän puolestaan. Kun jokainen oli esittäytynyt, he kaikki ponnahtivat ylös takaisin molemmille jaloilleen.
”Öh”, mitäpä siinä sitten enää sanoa, ”erittäin mukava tutustua. Teillä on aikamoinen ammatinvalinta seuraavaksi kahdeksikymmeneksi vuodeksi.”
”Olemme pahoillamme, että ryhmän kasaamisessa kesti oletettua pidempään”, Nottamalia puhui järkähtämättömällä äänellä ja samalla hänen takanaan pari noviisia vapisi kylmästä, ”valtakuntien välisistä konflikteista johtuen meidän oli vaikea saada koulutus loppuun ajoissa. Pari Noviisia jatkaa vielä koulutustaan, mutta meidän oli pakko lähteä matkaan, jotta ehdimme seuraksenne ennen tulevaa vaihtoa.”
”Ja Kingordonin suku on myös hoppuuttanut meitä nopeampaan toimintaan”, Rork jatkoi siitä, mihin hänen parinsa jäi, ”epävakaan tilanteen takia olemme kiirehtineet. Yleensä Siunatut tuodaan paikalle vuoden puolessa välissä.”
”Ja Neuvottelijoina oletan, että te tiedätte nykytilanteeni Talven prinssin kanssa?” Varmistin. Rork katsahti Nottaa, joka tuijotti tyhjyyteen.
”… Emme ole… Erhm-.. Tuota…” Hän menetti melkein ryhtinsä siinä samalla.
”Hyvä, sitten pääsen heti kokeilemaan luotettavuuttanne”, minä sanoin, ”saatatte olla jokaisen neljän valtakunnan alueelta kasattu ryhmä, mutta lojaaliutenne kuuluu minulle, olenko väärässä?”
”Ette ole väärässä”, Notta vastasi, ”jos kiellätte meitä puhumasta asioistanne, me emme puhu asioistanne. Jos käskette meidän nyt salamurhata jonkun ja pitää sen salaisuutena, me pidämme sen salaisuutena.”
”Hienoa”, minä vastasin, ”jos nyt ei tänään ruveta salamurhailemaan, kiitos. Mutta jos olette todella minulle ja tulevalle kuningattarelle lojaaleja, teidän kaikkien kahdeksantoista on parempi tietää, että minä olen homo.”
Hiljaisuus.
”Okei!” Yksi Noviiseista huudahti reippaana. Toinen Kallioista, se naispuolinen, katsahti poikaa hiljentääkseen tämän.
”Mitä?” Pojalla oli selvästi koulutus kesken, ”mitä väliä sillä on? Kuningas vain nai miehen sitten. Onko se sallittua?”
”Hiljene!” Naiskallio sihahti, mutta minä ja John Kingordon naurahdimme ahdistuneesti.
”Olisikin se niin helppoa”, Talven edellinen perillinen rapsutteli leukaansa.
”Jep, kuninkaan kierto voidaankin sitten lopettaa tähän, julistetaan Talvi seuraavaksi valtakunnaksi muiden yli ja ollaan iloisia kaikki”, pyörittelin ranteitani, ”mutta ei, muille valtakunnille pitää antaa mahdollisuutensa.” Noviisipoika ei näyttänyt yhtään seuraavan keskusteluamme.
”Kiitämme tästä tiedosta”, Notta nappasi pallon itselleen, ”ja vannomme kaikki pitävämme tämän salaisuutena, jos se on toivonne.”
”Kyllä kiitos”, olisin hymyillyt Neuvottelijalle, mutten tiennyt näkisikö hän sitä, ”en halua turhia konflikteja neljän valtakunnan välille ja tämä tieto voi kuitenkin vaikuttaa myös teidän työhönne.”
”Mielenkiintoiset ajat ovat edessämme!” Naiskallio, joka juuri oli hyssytellyt Noviisipoikaa, vaihtoi asenteensa takaisin reippaaksi.
”Niinkö?” Hänen parinsa tuijotti naista ihmeissään. No tämä ihminen ainakin oli aivan pihalla koko elämästä.
”Emmeköhän ole nyt jutustelleet tässä tarpeeksi!” John Kingordon ilmoitti, ”huomaan, että vieraillamme on kylmä. Saanenko pyytää teitä astumaan linnaan peremmälle, saapumisestanne on ilmoitettu keittiöön ja teille jokaiselle valmistellaan tällä hetkellä huonetiloja linnan alasiivestä.”
Kalliot ottivat Noviisit hallintaansa ja järjesteli niin, että he kulkivat yhdessä. Minä hypin korokkeelta alas ja menin tekemään läheisempää tuttavuutta Neuvottelijakaksikon kanssa, sillä heidät oli kuitenkin koulutettu olemaan minulle ne kaksi läheisintä.
Notta todella oli sokea, hän näet katsoi suuntaani, muttei silmiini. Kun saavuin hänen ja Rorkin luokse, nainen näytti heti tietävän missä olin.
”Joten, Siunattuja”, yritin epätoivoisesti aloittaa keskustelua näiden kahden kanssa, ”onko liian tunkeilevaa kysyä, millä tavalla Talven jumalatar on teitä mahtanut muistaa?”
”Ei lainkaan”, Nottamalia vastasi, ”saatoin syntyä sokeana, mutta näen auranne.”
”Mitä se tarkkaan ottaen tarkoittaa?” Kysyin epäilevästi. Notta tuijotti lävitseni.
”Värejä”, hän sanoi, ”kaikuja. En näe, mutta näen tulenne ja kaiken, mitä se lämmittää. Näen, miten prinssi Johnin aura valuu maahan ja antaa sille elinvoimaa jopa silloin, kun hän ei sitä itse näe. Tunnistan jumalatar Beadinen kirouksen eri muodot ja miten se vaikuttaa ympärillämme olevaan maailmaan.”
”Onko siitä hyötyä työssäsi?” Halusin tarkistaa, sillä kuka tahansa järkevä epäilisi sokeaa ihmistä suojelijana. Rork tirskahti toisella puolellani.
”Haluaako teidän ylhäisyytenne kokeilla?” Notta kysyi, asettuen asentoon, josta olisi hyvä puolustaa tai hyökätä. Rork tirskahteli taustalla.
”… Tämä rupeaa kuulostamaan siltä, että otettuani ensimmäisen askelen suuntaasi lentäisin päin seinää tai lattialle”, totesin, ”ehkä minä en ole tähän se, johon kannattaa kokeilla yhtään mitään.”
Kalliot veivät Noviisiporukan mukanaan John Kingordonin kutsuman palvelijan mukana ja nyt Nottakin hymyili, rentoutuen äskeisestä puolustusasennostaan.
”Ehkäpä jokin toinen päivä?” Hän ehdotti.
”Tai jotakuta muuta vastaan”, mumisin, ja käänsin katseeni Rorkin suuntaan. Todellakin KÄÄNSIN, sillä hän oli minuakin pidempi.
”Entäpä sinä?” Kysyin. Rork puhdisti virneensä pois käden pyyhkäisyllä ja ryhdistäytyi.
”Minun on parempi näyttää, jos ette pelkää myös minua”, hän sanoi, ojentaen kättään, ”tuli, olenko oikeassa?”
”Sisältä”, Notta vastasi nopeammin kuin minä.
”Voitteko sytyttää liekin kämmenellenne?” Rork pyysi, äänensävy oli kuitenkin jokseenkin käskevä. Vähän aristellen tein, mitä pyydettiin ja puhalsin liekin sormenpäihini.
”Anteeksi”, Rork pyysi ihan kohteliaisuudesta ja tarttui minua ranteesta. Tunsin, miten liekki sammui ja tuijotin suorastaan kauhuissani.
”Voisitteko nyt yrittää uudelleen?” Hän kysyi irroitettuaan otteensa ranteestani. Yritin. Tuli ei syttynyt.
”Tuohan on hieno kyky!” Minä huudahdin.
”Ei hätää, se ei ole pysyvää”, Rork huomautti, toistaessaan saman puhalluseleen jonka olin äsken itse tehnyt. Nyt tuli paloi hänen hyppysissään. Mieleni teki kiljua.
”Eikä ole tämäkään”, hän sanoi sammuttaessaan tulen, ”saatte tulenne puolen tunnin sisällä takaisin. Sillä välin se on minulla.”
Tuijotin hetken omia käsiäni. En tuntenut tulen palavan sisälläni. Se oli mitä ihmeellisin tunne, sillä samalla tunsin oloni voimattomaksi, mutta turvalliseksi. Tuli oli vaikea hallittava, ja se paloi helposti loppuun jos sitä ei vahtinut, mutta nyt olin vapaa tuosta huminasta sisälläni. Olin normaali ihminen. En tiennyt pitikö minun itkeä, nauraa vai itkeä ja nauraa. Samalla aloin heti myös kaivata lämpöä sisälläni. Tuli oli osa minua, ja Rork oli ottanut sen pois minusta.
”Tuntuu kuin olisit ottanut sieluni irti minusta”, katsoin pitkää miestä hämmentyneenä. Hän naurahti ja huivin alta paljastuivat hänen siniset hiuksensa.
”Niinkin voisi sanoa”, Notta sanoi, ”sillä minä en enää näe teitä. Värinne siirtyi pois.”
”Onneksi olettekin minun puolellani, ettekä minua vastaan”, tyhjä olo alkoi heti käydä hermoilleni ja aloin ihan odottaa milloin tuli tulisi takaisin.
Siunatut olivat hauska joukkio. Heillä oli omat säännöt, mutta se ei estänyt heitä pitämästä välillä hauskaa. Ruokapöytään astuessaan näin heti, että tämä porukka oli tiivis ja he kaikki pitivät toisistaan. Heillä oli heidän omat juttunsa, eikä kukaan jäänyt yksin. Myös vanhempi polvi osallistui nuoremman juttuihin, ja kuri tuntui pysyvän vain johtajiston porukassa.
Jopa ruokaillessa heidän piti pitää huivia. Se oli heidän virka-asunsa virallisin osa, se, mistä heidät tunnistettiin oli tilanne mikä hyvänsä.
Minua enemmän Siunattujen saapumisesta innostui Harper, ja hänkin vain siitä, että linnaan saapui iso porukka ihmisiä, jotka olivat hänen tasoisia taistelijoita. Näin hänen silmiensä välkkyvän tavalla, joka kertoi hänen himostaan tätä joukkoa ja kruunua kohtaan. Jos valitsisin Talven, myös tämä joukko olisi hänen.
Ja heti ruokailun jälkeen Harper onnistui haastamaan Nottamalian harjoitusotteluun. En yllättynyt.
Tuleni oli palannut ja asettuessani tutun treenisalin korokkeelle seuraamaan Neuvottelijan ja Talven prinsessan ottelua annoin liekin palaa pienissä erissä vain varmistaakseni, että se varmasti oli palannut. Nathan hipsi paikalle, istui vierelleni ja heitin jalkani hänen jalkojensa päälle antaessani pienen liekin pyöriä käteni ympärillä.
”Siunattuja?” Hän tunnisti porukan nopeammin kuin minä, ”kukaan ei kertonut, että heidät kutsuttaisiin paikalle jo nyt.” Nathan töksäytti päänsä olkapäälleni.
”Vanhempasi ovat kuulemma hoppuuttaneet heidän saapumistaan”, liekki hypähti kämmeneltäni toiselle, ”että ehtivät suojakseni ennen kuin vaihdan valtakuntaa.” Nathan mietti hetken, katse seuraten pientä liekkiä.
”Ja Harper on heti haastamassa riitaa? Tyypillistä”, hän tuhahti. Sammutin liekin ja katselin salin puolelle. Harper oli siellä verryttelemässä käsiään. Toisella puolella Nottamalia ja Rork keskustelivat.
”Ketkä ottelevat?” Nathan kysyi.
”Tuo lyhyt nainen, Nottamalia”, nyökkäsin hänen suuntaansa, ”hän on sokea.”
Harper oli silloin valmis ja ilmoitti siitä Neuvottelijalle. Tämä kääntyi parinsa puolesta pois ja vastasi haastajalleen. Tyttö ja nainen valmistautuivat.
”Kumpi voittaa?” Nathanin äänessä kuului huvittuneisuutta.
”Jälkiruoka panokseksi, Notta”, ojensin käteni vedonlyönnin merkiksi. Nathan katsahti kättäni ja nyrpisti nenäänsä.
”Älä viitsi, olisin sanonut saman.”
”Jaetaan?”
”Jaetaan”, hän tarttui käteeni.
Harper hyökkäsi, Notta väisti ja löi miekan väärällä päällä Harperia olkapäähän niin, että tämä joutui pudottamaan aseensa. Järkytys käväisi Talven prinsessan silmissä, kun hänen oma kehonsa petti, mutta sitten hän hihkaisi innoissaan. Uusi erä, ja Harper löysi itsensä tilanteesta, jossa hänet oli heitetty selälleen maahan ja miekan terä painoi hänen kurkkuaan. Uusi innokas hihkaisu.
”Sokea?” Nathan katseli tarkemmin, ”varmasti?”
”Mutta näkee aurat, tai jotain siihen suuntaa”, totesin, enkä voinut kieltää, ettenkö nauttinut siitä että Harper oli kerrankin alakynnessä.
Kolmas erä ja Harper yritti pelata likaisesti. Hän nosti maan alta juuren, jotta Notta olisi kompastunut siihen. Neuvottelija ei ollut juuresta moksiskaan, vaan pyörähti sen sivusta ja pääsi jälleen Harperin iholle. Hymy se siitä vain leveni Harperin huulilla.
Neljännessä hän yritti jälleen samaa, ja kun Notta väisti, Harper oli tilanteen tasalla. Kun peli päättyi tasapeliin, Notta tuijotti tytön läpi kuin häntä arvioiden.
”Taistelukentällä sinulla ei ole näin paljon aikaa opiskella vihollistasi”, hän varoitti.
”Sen takia opiskelen heidät jo ensimmäisellä tapaamisella, jotta tiedän mitä tulee vastaan sitten tositilanteessa”, Harper suorastaan loisti intoa. Nottamalia nyökkäsi hyväksyvästi.
”Kaksi vastaan kaksi?” Harper ehdotti, ”sinä ja parisi. Nathan! Tänne!”
Nathan kirosi joutuessaan jättämään minut, mutta minä suorastaan työnsin hänet sinne. Tämä oli ehdottomasti mielenkiintoista nähtävää.
”Tämä on teille epäreilua”, Rork vastasi, mutta astui itsekin kehään. Muut Siunatut naureskelivat. Minä kuitenkin vain ristin jalkani ja jäin seuraamaan tilannetta mielenkiinnolla.
Ja tilanne päättyikin siihen, että Rork oli onnistunut tappamaan Nathanin, mutta oli itse tullut tapetuksi siinä samalla ja Harper ja Notta jatkoivat vielä. Rork nykäisi Nathanin ylös ja pyyteli anteeksi hekottaen. Samalla taustalla Notta hävisi Harperille ensimmäistä kertaa.
”Sekopäitä”, Nathan naurahti katkerasti, ”Zach, ylös sieltä!”
”Jatkakaa te vain!” Huudahdin pidätellen kikatusta, ”ette te minua enää sinne sähläämään halua.”
Noin puolen tunnin päästä löysin itsenikin samasta kasasta. Siinä meni sitten se iltapäivä.
* * *
Nathan
Nyt laskettiin jo tunteja.
Koko linna oli valmistautunut Talven viimeiseen päivään. Kevät alkaisi huomisesta, ja silloin Zachary oli jo viety Kevään valtakuntaan.
En olisi halunnut, että tämä päivä tulisi. Minuun sattui jo valmiiksi, kun tiesin, etten näkisi Zacharyä… Ehkä ikinä? Talven alkaessa viimeistään, jos Kohtalo niin soisi.
Kipuni näkyi myös hänessä. Viimeiseen viikkoon hän tuskin poistui viereltäni ja sama toisinpäin.
Lopulta viimeinen päivä kuitenkin saapui ja Zach pakkasi vähäisen omaisuutensa. Hänen vaatteensa oli jo viety, matkaa varten oli pakattavana vain vähän. Mitään muuta hänellä ei ollutkaan, kuin keihäänsä ja viittansa.
Hiljaisena Zachary pysähtyi katselemaan komeaksi kirjailtua viittaa, joka oli lojunut unohduksissa jo jonkin aikaa. Hänen kätensä valui sen kangasta pitkin.
”Olenko ihan väärässä, mutta eikö se ollut ennen erivärinen?” Kysyin. Hän nyökkäsi.
”Vihreät kuviot ovat uusia”, hän myönsi. Zachin ääni kuulosti siltä, kuin hänen kurkussaan olisi ollut palanen.
”Ja kultaisuus on vähentynyt”, hän sanoi tutkittuaan tarpeeksi, ”mutta sama viitta se silti on.” Hän kääntyi puoleeni.
”Kun lähdin matkaan tänne, Kettu laski tämän olkapäilleni. Olisi kai soveliasta, että sinä jatkaisit hänen työtään.”
Nostin pääni ja tuijotin hetken. Sitten hymyilin, nyökäten.
”Ihan juuri niin kuin teidän armonne tahtoo”, sanoin, nousten paikaltani ylös. Keräsin viitan käsiini ja Zach käänsi itsensä kohtaamaan peilin. Asetin viitan hänen hartioilleen ja kuljin hänen toiselle puolelle sulkemaan sen edestä kiinni. Otin askelen kauemmas ja katselin häntä päästä varpaisiin.
”Miltä näyttää?” Hän levitti kätensä esitelläkseen itseään paremmin.
Miltä näyttää?
Tullessaan ensimmäisen kerran sisään Talven linnan ovesta Zachary Dawns oli näyttänyt pieneltä. Hän oli pidätellyt hymyä kuin joku, jonka ahterin alla pidettiin tulta ja pakotettiin nauttimaan tilanteesta, tai tulta lisättiin. Viitta oli tuonut hänelle jonkinlaista arvokkuutta, mutta hän oli hukkunut siihen. Huoneeseen ei ollut astellut kuningas, vaan kadulta poimittu poika, joka oltiin ruoskittu kuninkaaksi.
Kolme kuukautta myöhemmin edessäni seisova henkilö ei ollut vieläkään kuningas, mutta mahtui paremmin sukkiinsa. Hän oli kasvanut, hänelle oli tullut luonne ja hän oli joku. Hän oli Zachary Dawns.
”Kultainen väri saa sinut näyttämään liian kalpealta”, vastasin lopulta. Zachary pysähtyi miettimään pieneksi ikuisuudeksi ja sitten häntä alkoi kikatuttaa. Hän nauroi aina kikattamalla. Rakastin hänen nauruaan, kiitos vaan kysymystä.
”Minäkin sinua”, hän nipisti poskeani ja taputti sitä sitten. Hänen lämmin kätensä jäi poskelleni olemaan. Tunsin iljettävien tunteiden nousevan pintaan ja painoin oman kämmeneni hänen kämmenelleen. Emme sanoneet mitään, kummallakaan ei ollut yksinkertaisesti enää sanoja jäljellä.
Lopulta meitä tultiin hakemaan. Samassa hiljaisuudessa kävelimme linnan poikki, pysähtyen valtaistuinsaliin kuuntelemaan isäni lähtöpuhetta. Zachary sanoi hyvästi Harperille ja joka puolelta hänelle toivotettiin hyvää matkaa. Siunatut seisoskelivat ihmisten joukossa ja vahtivat tilannetta. Minä seisoin sivussa, enkä osallistunut hyvästien jättöön.
Sitten, mitään puhumatta, Zachary käänsi selkänsä valtaistuimille ja lähti kävelemään salin poikki pois. Siunatut lähtivät liikkeelle ihmisjoukosta ja muodostivat jonon hänen peräänsä. Rork ja Notta löysivät tiensä hänen molemmille puolilleen.
Zachary pysähtyi ovella, josta näki ulos kylään ja siitä aina jäätikölle. Kuulin hänen kysyvän jotain Nottalta.
”Päätietä, mitenkä niin?” Nottan ääni vastasi.
”Ei vielä mitään”, kuuli Zacharyn vastaavan. Menin ihmisjoukon mukana ulos heidän perässään.
Alhaalla Zachary meni puhumaan tutulle ajurilleen, ja minä pujahdin ihmisjoukosta lähelle vaunuja. Siunatut nousivat hevosten selkään ja valmistautuivat lähtöön. Kuljettaja nyökkäsi Zacharylle. Hän kääntyi heti ympäri ja vislasi.
”Nathan!” Hän sanoi kovalla äänellä, ”tänne!” Ihmiset katselivat, kun irrottauduin väkijoukosta ja menin hänen luokseen. Samalla ajuri meni puhumaan Neuvottelijoille. Zachary lähti kävelemään kohti jäätikköä, sanomatta minulle sanaakaan.
”Mitä nyt?” Kysyin hieman hämilläni. Kun muut eivät enää voineet nähdä meitä, Zach tarttui käteeni ja lähti juoksemaan kohti jäätikköä.
”Heillä menee kolme tuntia, parhaassa tapauksessa enemmän päästä alas!” Hänen äänensä kuulosti riemastuneelta, ”Ja me pääsemme sinne vajaassa puolessa tunnissa!”
Silloin ymmärsin ja tartuin tiiviimmin hänen käteensä, juosten hänen vauhdissa.
”Vähemmässä, jos et jarruttele!” Nauroin.
Mäki alas ja sitä seurasi kastuminen. Onnistuimme säikäyttämään pari kalastajaa kun tupsahdimme jääluolasta esiin ja matalaan järveen. Zach kieräytti minut vielä vauhdissa alleen ja veti minut hyvin märkään suudelmaan. Vastasin, painautuen täysin häntä vasten kylmyydestä yhtään välittämättä. Yksi säikäytetyistä kalastajista sattui olemaan majatalon omistajien tytär, joka huokaisi jotain. Kuulin etäisesti, miten hän ilmoitti menevänsä varoittamaan meistä kahdesta vanhempiaan, mutta sitten maailma katosi ja jäljelle jäi Zachary. Elämääni tuli hetkessä kolme tuntia lisäaikaa, ja kiitos vain, aioin ottaa kaiken siitä irti.
Marieta kiroilutti kun saavuimme paikalle märissä vaatteissa. Hän oli kuitenkin ymmärtäväinen, ja löysi hetkessä varavaatteet. Viitta ei kuulemma ehkä ehtisi kuivua kolmessa tunnissa, mutta hän lupasi tehdä parhaansa.
* * *
Kolme tuntia venyi neljään. Istuimme odottamassa ulkona, Zachary sylissäni, tahtomatta ikinä päästää minusta irti. Tunsin hänen hengityksensä, kuulin hänen sydämensä tykytyksen ja hänen hiuksensa poskeani vasten. Valelin hiljaa kättäni hänen selkäänsä pitkin ylös alas, tuntien hänen lämpönsä siitä läpi.
Emme vieläkään puhuneet. Meillä ei yksinkertaisesti ollut sanottavaa. Tiesin, että hän ymmärsi, että hajoaisin, jos yrittäisin saada jotain henkevää suustani. Sen sijaan, että olisin yrittänyt avata suutani, olin siinä hänen lähellään, siinä, mihin tunsin kuuluvani.
Kaukaa jostain alkoi kaikua hevosten kapina. Zachary puristui minuun kiinni kovemmin, ja automaattisesti toimin samoin, kuin suojellen.
”Ei vielä”, hän mutisi rintaani vasten. Pala kohosi kurkkuuni.
”Ei vielä”, totesin saman ja olin valmis itkemään. Kun näimme hevoset ja vaunut puiden joukossa, kohosimme ylös ja astelimme tien varteen, josta Zach jatkaisi matkaansa. Nyt en enää päästänyt hänestä irti. Saattojoukon saapuessa lähemmäs Zach veti minut vielä puoleensa, painaen huulensa omiani vasten, suudellen minua niin pitkään, että Siunatut ja hänen vaununsa olivat aivan siinä vierellä ja pysähtyivät. Joku vislasi, näytin kauniin käsimerkin siihen suuntaan ja jouduin sitten päästämään irti.
Viimeisen kerran Zachary katsoi minua silmiin. Minä nyökkäsin hänelle ja hän nyökkäsi takaisin. Sitten hänen oli pakko kohota vaunuun. Joukkio lähti liikkeelle ja minä katsoin viimeiseen asti, kun he katosivat kohti vuoria Liberan ja Libaron.
Murhe otti heidän hahmojensa kadotessa minusta otteen ja kaaduin maahan polvieni varaan. Vesi alkoi valua silmistäni hallitsemattomasti ja annoin itseni itkeä täällä jää alla, missä kukaan ei kääntänyt katsettaan suuntaani. Sydämeni tuntui tyhjältä.
Sydämeni oli tyhjä.
* * *
Nuori kuningas piti kasvonsa tyhjinä aina iltaan asti. Kun jäätikkö jäi heidän taakseen, hän ymmärsi ensimmäistä kertaa yksinäisyytensä ja alkoi itkeä. Kaksi Neuvottelijaa, mies ja nainen, jotka istuivat hänen kanssaan vaunussa, eivät tienneet mitä tekisivät. Kyyneleet valuivat nuoren kuninkaan poskilla, hänen hengityksensä muuttui epätasaiseksi ja hän vapisi.
Kaksi Neuvottelijaa ymmärsi sinä iltana kuinka paljon ihmiseen sattui sisälle, kun tämä joutui eroon siitä, jota todella rakasti.
* * *
Zachary
Kevään valtakunnan pääkaupunkia ei turhaan kutsuttu valkeaksi. Joku älypää oli päättänyt, että hei, vuori Ellester oli kokonaan puhdasta valkoista marmoria, rakennetaanko koko kaupunki siitä? Ja näin oli tapahtunut.
Valkoinen kaupunki oli nainen, sillä sen nimi oli Evelyn, ja se olikin sitten isoin nainen jonka olen ikinä nähnyt. Saavuimme Evelyniin aamulla, kun aurinko kohosi juuri sopivasti idästä. Silloin Ellesterin varjoon rakennettu valkoinen kaupunki esittäytyi meille kaikessa komeudessaan, päättyen lopulta mereen, joka sekin hohti. Kaupunki oli rakennettu rantaan, ja se kohosi idästä kohti Ellesteriä.
Kuulin jonkun Siunatun huokaisevan ihmetyksestä. Minä vedin verhon ikkunaani ja katosin vaunun pimeyteen.
Aamun ihmiset alkoivat ilmestyä kodeistaan, kun kuljimme heidän valkoisten talojensa ohitse. Pienet lapset huutelivat peräämme, ja yrittivät koskettaa hevosia. Siunatut vain jatkoivat matkaa tietäen täysin, mihin olivat suuntaamassa.
Pysähdyimme. Kuulimme miehen äänen puhuvan ajurille. Lähdimme taas liikkeelle ja nyt kohosimme mäkeä ylös. Verhon takaa näin ihmisten hahmojen tuijottavan meitä.
Lopulta pysähdyimme uudelleen. Vaunujen ovi aukaistiin ja minua kutsuttiin nimeltä. Astuin ulos vaunuista valkeuteen. Olimme saapuneet valtavalle aukiolle, joka päättyi edessämme kohoavaan valkoiseen muuriin. Sen takana lieni Kevään valtakunnan linna tai kartano, mikä lienikään.
Kevät oli todella alkanut. Jäätiköllä oli ollut kylmä, mutta täällä alkoi olla jo lämpimähkö. Oli vielä hieman viileää, mutta se oli vähän verrattuna siihen, mitä Talven valtakunnassa oli vielä päivä sitten ollut ja aurinko toi lämpöä mukanaan.
Minut kuljetettiin eteenpäin ja koin ensisilmäyksen Kevään kansalaisiin. Heillä oli melkein jokaisella tummahko iho ja hiusten väri vaihteli ruskeasta vaaleanruskeaan. Kulttuurishokki alkoi jälleen ottaa valtaa. Nämä ihmiset eivät pitäneet viittoja, eivätkä kulkeneet paljain varpain… Mistä minun pitäisi nyt tietää kuka oli arvokkaassa asemassa ja kuka ei?
Jännä asia heissä kaikissa oli, että he olivat ilmeettömiä. Jokainen vain tuijotti, ja jos he jonkin ilmeen löysivät kasvoilleen, oli se pakotetun omainen.
Eteeni astui pitkä ja ylevä mies. Jopa hänen kasvonsa olivat ylevät, tai ehkä enemmänkin hän oli niin ylhäällä, että hänestä tuli ylevä mielikuva.
”Herra kuningas”, hän asetti jalkansa toisen taakse, ja kätensä selkänsä taakse ja kumarsi syvään, ”tervetuloa Evelyniin. Toivottavasti matka oli miellyttävä. Nimeni on Moka Frontair.” Mies vaikutti jäykältä, vaikkakin äärimmäisen ylevältä. Hänen ihonsa oli omaani huomattavasti ruskeampi, hiukset tummat ja pitkät.
”Todellakin”, yritin pitää ääneni reippaana, mutta itse kuulin puheestani happamuuden, ”hurmaava suorastaan. Olen tähän mennessä kuullut vain tarinoita Evelynin kauneudesta, mutta mikään tarina ei vedä vertoja todellisuudelle.” Notta ja Rork, jotka seisoivat takanani, kuulivat varmasti valheen puheestani, mutta se meni läpi Moka Frontairiin kuin voiveitsi kuumaan voihin.
”On mukava kuulla, että pidätte kaupungistamme, mutta saanen kertoa, ettette ole kohdanneet sitä vielä kaikessa loisteessaan. Nyt, saanen pyytää teitä ja seuralaisianne seuraamaan minua: Prinsessa odottaa.”
Yritin tunkea päästäni Nathanin ja Harperin kertomukset Frontairin suvun perillisestä Shinja Kirasta. He olivat molemmat sitä mieltä, ettei tyttö ollut luotettava alkuunsakaan ja oli kasvatettu aivan liikaa siihen, että hänestä tulisi vuoden lopussa uusi kuningatar.
Valitettavasti ensimmäinen käsitykseni Shinja Kirasta oli kuitenkin aivan, kuten minulle oltiin kuvailtukin.
Saavuimme paikalliseen valtaistuinsaliin, joka oli sillä hetkellä tyhjä. Toisin kuin Talven valtakunnassa, täällä valtaistuimia oli tasan yksi ja silläkin istui joku. Nainen, minun ikäiseni tai minua vanhempi, erittäin ruskettunut iho, laineikkaat hiukset jotka olivat sidottuna pitkän harson alle ja kasvot kauniimmat, kuin yhdelläkään ikinä kohtaamallani naisella – ja samalla niin ylpeät, että minun teki mieli oksentaa. Hän istui valtaistuimella kuin omistaisi koko maailman jo nyt, ja hymyili erittäin lempeästi, kuin ihminen, joka näki ensirakkautensa pitkästä aikaa.
Shinja Kira oli laiha. Hyvin laiha, mutta lihaksikas. En uskonut, että ihmisen pitäisi edes näyttää noin laihalta. Hän oli pitkä, hoikka ja kaikkea sitä, mitä naiselta oltaisi haluttu. Ensisilmäykseltä asti osasin sanoa, etten tuntenut erityisempää vetoa häneen – mutta ymmärtäisin heti, jos joku sanoisi haluavansa tältä naiselta edes yhden katseen.
”Aah, Zachary!” Shinja Kira nousi elegantisti valtaistuimeltaan ja saapui alas luokseni, halaten minua kuin olisi tuntenut minut pienen ikuisuuden. Minun oli vaikea reagoida hänen halaukseensa millään tavalla, mutta sitten se olikin jo liian myöhäistä kun hän jo päästi irti.
”Tervetuloa, tuhannesti tervetuloa Kevään valtakuntaan!” Hän julisti säteilevänä, paljastaen hymyllä kaikki valkoiset hampaansa, ”on hyvä, että olet selvinnyt sisaruksieni luota tänne etelään turvaan. Eiväthän ne kaksi vain saaneet sinua voimaan kovin pahoin? Kuulin, että Nathan on kohdellut sinua sanoinkuvaamattoman huonosti.”
”Olen voinut oikein hyvin, kiitos kysymästä”, peruutin askelen. En halunnut olla Shinja Kiran lähellä. Unohdetaan Nathanin ja Harperin kauhukertomukset, osasin katsoa ihmisiä omillakin silmillä ja näin kyllä, kun luottamustani yritettiin kalastella. Shinja Kiran silmissä kävi ilme, jota en osannut lukea, mutta hänen ilmeensä suli hurmaavaksi hymyksi jälleen.
Kauniita sanoja. Paljon kehumista. Paljon lauseita, jotka eivät tarkoittaneet sisukseltaan mitään, mutta kuulostivat hyvältä tyhjäpäisten mielestä. Hymy, ulkonäkö ja pitkät sääret, siitä on Shinja Kira tehty. Minulla ei jäänyt paljoa sanottavaa hänestä itsestään. Kansa näytti rakastavan häntä kun hän hymyili, palvelijat toteuttivat hänen jokaisen tahtonsa ja hän käveli aina pää pystyssä. Tunsin itseni huonoksi, rumaksi ja heikoksi hänen vierellään, enkä kehdannut edes katsoa ihmisiä silmiin kun hän nappasi kiinni ranteestani ja esitteli koko halvatun linnan minulle sirkuttelevalla äänensävyllä. Hän ei edes kutsunut linnaa linnaksi, vaan se kulki sanalla Kevään palatsi.
Kevään täydellinen palatsi, missä kaikki oli hyvin, linnut sirkuttivat kilpaa Shinja Kira Frontairin kanssa ja jokaiselle jaettiin vaaleanpunaista toffeeta joka päivä tehtyään jotain hyvää naapurilleen.
Mieluummin Harperin hakkaus kuin tämä. Mitä tahansa muuta kuin tämä.
Ohitse kulkiessamme ihmiset pysähtyivät, asettivat yhden jalan toisen taakse, kuten myös kätensä selän taakse ja kumarsivat niin syvään kuin siinä asennossa pääsivät. Jokainen teki niin. Frontairin suvun jäsenet, palvelijat, tavalliset ihmiset, jokainen kumarsi meille samalla tavalla. Ja jokaisen kumarruksen jälkeen tahdoin mennä riuhtomaan ihmisten päät ylös. Oli, kuin kenelläkään ei olisi ollut arvoa minun allani, mutta vielä enemmän Shinja Kiran alla.
JA NÄIN MENI ENSIMMÄINEN TUNTI.
Kuten Talven valtakunnassakin, myös Kevät järjesti kunniakseni (ja kevään alkamisen johdosta) juhla-aterian. Muistin ensimmäisen ruokalajin, ja sitten Shinja Kiran ääliömäinen tekohöpötys turrutti pääni niin, etten enää tajunnut mitään. Havahduin monesti, monesti, monesti tuijottamasta valkoista marmoriseinää, sillä sekin oli kiinnostavampaa kuin kaikki mitä siinä ympärillä tapahtui.
Ihmiset olivat kuin sieluttomia. He hymyilivät toisilleen sieluttomasti ja ilman valoa sisällään, ja kumartelivat toistensa suuntaan. Keskustelunaiheet eivät muuttuneet päivän säästä oikeastaan ikinä mihinkään suuntaan.
”On kaunis sää ulkona.”
”Talvi alkaa viimein väistyä ja kevät tulee viimein.”
”Kevät on kaunis.”
”Kevät toden totta on kaunis. Linnut palaavat ja kukat pilkistävät mullan alta. Maailma herää jälleen eloon!”
”On niin kaunis sää ulkona.”
”Kevät tuo mukanaan kauniin sään.”
”Kaunis sää on jumalten lahja meille!”
”Ulkona on NIIN kaunis sää.”
Kuinkahan tämä porukka reagoisi, jos sytyttäisin pääni tuleen?
”Oi, miten kaunis liekki!”
”Hänen hiuksensa palavat niin kauniisti, sillä ulkona on niin kaunis sää.”
”On jumalten lahja että hänen päänsä palaa.”
Urrgrh…
Ja koko ruokailun ajan Shinja Kira tunki itseään vierelleni. Hän hilpasi kättäni, hän tutki hiuksiani ja jutteli minulle SÄÄSTÄ. Kesän säästä, kevään säästä, kotini säästä, talven säästä, säästä sinä päivänä kun hän syntyi, säästä sinä päivänä kun hänen vanhempansa luovuttivat valtaistuimen hänelle ja niin edelleen. Hän ei ikinä kysynyt minusta mitään, mutta sirkutteli itse.
”Ja se oli silloin kun työnsin Nathanin myrskyssä mereen! Voi, miten me kaikki sisarukset nauroimme sitä, kun hän ryömi rantaa pitkin ylös ja yritti heittää minua merisiilillä. Eihän se tietenkään osunut, kun tuuli puhalsi suunnaltani. Loin silloin uuden aallon ja olin varma, että hän hukkuisi, mutta ei, kyllä hän sieltä vielä kömpi ylös, ahahahahhaaaaaa~!”
Ihan tosi. Pää ja tulta, hyvä tapa lähteä tästä elämästä. Nyt vai kohta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti