Zachary
Saattueeni oli iso, mutta minä en siitä oikeastaan paljoakaan nähnyt, sillä se kahden päivän matka, joka kestää omasta kotikaupungistani Talven valtakuntaan ja siitä aina Stratfordiin, maan pääkaupunkiin, on vain kahden päivän mittainen ja vietin sen ajan hevoskärryn sisällä, jollei pysähtymisiä lasketa. Kuulemma reissua pidensi se, että jouduimme kulkemaan yllättävän hitaasti joukkomme suuruuden takia. Kaksi tai kolme kertaa joku rauhaton sielu yritti hyökätä kimppuumme, mutta juuri sen takia meillä oli sitä väkeä mukanamme suojelemassa kuningasta, eli minua.
”On alkanut talvi”, minua muistutettiin, ”ja Talven valtakunta on nimetty juuri sen mukaan. Siellä, minne olette matkalla, on kylmä, joten viitta on siellä äärimmäisen tärkeä pitää päällä.”
Talvi oli Talven valtakunnan aikaa siksi, että se oli vuoristoisinta seutua. Matkallamme me emme tulisi ylittämään kuin yhden, ennen kuin pääsisimme kuuden vuoren välissä olevaan tasankoon, jossa tämä Talven valtakunnan keskus Stratford sijaitsi. Vuoret olivat minulle tuttuja, olihan oma kaupunkini kahden sellaisen, Wockynin ja Nattanin välissä, mutta joka kerta kun kouluttajani puhuivat Stratfordin kuudesta vuoresta, he tuntuivat pidättelevän jonkinlaista salaisuutta.
”Beadine, Borreal, Arora, Liberon ja Liberan, sekä Timbar. Mitä niissä kuudessa vuoressa on niin erikoista?” Yritin kysyä kouluttajaltani, joka oli kärryssä kanssamatkustajani. Hänen hymynsä levisi autuaaksi ja sitten hän katsoi minuun.
”Teille selviää se pian. Saavumme näet pian Borrealin ja Aroran välissä olevaan solaan ja siitä pääsemme pian perille”, hän sanoi.
”Maltan tuskin odottaa”, äänessäni ei ollut mitään ivallista, sillä olin aidosti innoissani. Innostukseni oli herkästi tarttuva asia ja se oli tullut useasti tässä kahden kuunkierron aikana huomatuksi. Kouluttajani, vanha ja kokenut nainen mietti pienen hetken hevosten vetäessä kärryjämme eteenpäin ja sitten hän heitti ilmaan ehdotuksen.
”Suunnitelmamme oli viedä teidät suorinta tietä linnalle, mutta onhan elämässä aikaa. Kun pääsemme jäätikölle, voisimme tehdä yhden pysähdyksen. Siinä ei mene kauaa.”
”Mitä oppisin pysähdykseni aikana?” Kysyin, ja sisälläni syttyi innostuksen liekki. Olin kaikesta uudesta kuin lapsi jälleen ja mikä tahansa sai minut kiinnostumaan.
”Historiaa”, kouluttajani sanoi mystisesti ja hihitti hihaansa.
”Hyvä on!” Minä sanoin, ”opiskelkaamme siis historiaa.”
Kouluttajani ilmoitti ohjeet ajajalle ja parin tunnin päästä olimme perillä hänen ilmoittamassa paikassa. Minut ohjattiin ulos ja pääsin näkemään Stratfordin ensimmäisen kerran. Silloin ymmärsin myös, mikseivät kouluttajani tahtoneet kertoa minulle paikasta mitään. He tahtoivat antaa minun kokea tämän aivan itse.
Lienimme jossain vuorien Borrealin ja Aroran välissä ja näkymä oli ensisilmäyksellä kummallinen. Satoi lunta, ja tuuli, niin kuin kykeni odottamaankin vuoristolta, mutta edessäni ei avartunutkaan vuorien välinen alanko vaan jääseinä, joka hohti. Hohto ei ollut sellaista kultaista, vaan elävää, kuin tuon jään sisällä olisi ollut elävä tuli.
”Mitä tämä on?” Huusin tuulen läpi kouluttajalleni, joka jutteli ajajan kanssa. Vanha rouva tuli luokseni tuulen läpi.
”Tämä on Stratfordin jäätikkö. Jatkamme matkaamme pian sen päälle, jonka jälkeen sen poikki. Se on nopein reitti määränpäähäsi. Itse Stratford on itseasiassa tämän jäätikön alla, mutta se, mitä vien teidät katsomaan on tämän jäätikön sisällä.”
”Sisällä?” Ajattelin heti tuota kummallista hohdetta, joka paistoi jostain jään sisältä.
”Niin! Tule, luola on tuolla. Käymme tapaamassa erästä kuningatarta.”
Olin sanaton, mutta seurasin kouluttajaani, kun hän lähti suuntaamaan kohti jotain kiintopistettä. Saavuimme pian kohdalle, joka vaikutti ontommalta kuin muu jää.
”Noin vuosituhat sitten ensimmäisten kuninkaankävelyjen aikaan tätä jäätä ei vielä ollut”, kouluttajani kertoi, ”vaan jumalatar Beadine loi sen suojelemaan kaupunkia. Vuosisatojen aikana talvet ovat tehneet tästä vielä paksumman. Kokeilkaapa.” Hän ohjasi käteni jään pinnalle. Tunsin kylmyyden, joka imi lämmön minustakin. Pidin kättäni siinä pitkään ja oletin jään alkavan sulaa. Näin ei ikinä tapahtunut.
”Tuhannet ja tuhannet kerrokset ovat tehneet tästä jääkerroksesta sulamattoman, ja jumalattaren voima pitää sen paikallaan”, hän kertoi kun irrotin käteni jäästä, ”ja nyt me menemme sinne sisälle.”
”Miten?” Kykenin tuskin pitämään jännitystäni sisälläni. Kouluttajani soi minulle hymyn, ja sitten hän koputti onttoa kohtaa.
”Syksyn lapset pyytävät jumalattarelta lupaa astua tapaamaan kuningatarta”, hän sanoi jäälle. Kuului valtava kolahdus kun jää vastasi ja silloin ontto kohta suli pois silmiemme edessä. Kouluttajani kääntyi uudelleen hymyilemään minulle, kun edessämme olikin yllättäen tie sisälle tuohon läpipääsemättömään jäähän.
”Ja näin vastaa jumalatar Beadine. Tulkaa, mennään”, hän sanoi ja antoi minun mennä ensimmäisenä.
Mitä syvemmälle pääsimme, sitä lämpimämpi minun tuli. Oli, kuin olisin ollut matkalla aivan jonnekin muualle kuin valtavan jäätikön sisukseen. Valo ja tuo eriskummallinen elävä hohde kirkastui sitä mukaa, kun astelimme sisälle.
”Tuo liekki”, ahaa, se siis on tulta, ”valaisee Stratfordia. Jään alla olisi muuten hyvin pimeää, mutta tämä hohde pitää alueen elinmahdollisena. Mikään lämpö ei riitä sulattamaan näitä sisuksia, joten hän pysyy täällä sisällä vankilassaan.”
”Hän?” Kysyin kouluttajaltani. Hän vain hymyili tuota mysteeristä hymyään, kuten aina, kun hän tahtoi minun itse oppivan jotakin omin neuvojeni.
Jouduimme kävelemään hyvin pitkään, kilometrejä, jos ihan väärin laskin. Innostukseni ei silti laantunut, mutta jano ehti tulla moneen otteeseen. Jää näytti meille monet muotonsa sillä matkallamme, näimme eri kuvioita jään sisuksissa ja valo sai ne kaikki näyttämään erilaiselta. Punaiset ja siniset värit leikittelivät toisillaan, kun tuli ja jää sotivat keskenään.
Lopulta, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen pääsimme keskustaan. Se oli valtava pyöreä huone, jonka keskellä oli valtava jään ympäröimä tulipallo. Liekit iskivät jäätä kuin ne olisivat tahtoneet ulos, mutta tämäkään jää ei näyttänyt sulavan. Astuin ihmeissäni lähemmäs, kiertäen tuli ja jääpallon kummastuneena. Laskiessani käteni tulen ympäröimälle jäälle tunsin senkin olevan kylmä. Liekit sen sisällä tuntuivat katsovan minun puoleeni. Aivan kuin tuo elävä liekki tiesi olemassaolostani ja tahtoi minutkin mukaan palamaan. Lieskat pyörivät pallon sisällä vimmatusti, raapien jään pintaa epätoivoisesti, etsien jotain pientä säröä josta päästä vapaaksi.
Tunsin tulen liikkeet. Se kutsui minua ja samalla minä kutsuin sitä. Hetken kuunneltuani kuulin, miten tuli nauroi minulle.
”… Kuka sinä olet?” Kysyin jään sisällä olevalta tulelta. Se nauroi minulle.
”Etkö kuunnellut opettajaasi?” Tuli vastasi minulle naisen äänellä, ”minä olen kuningatar.”
Liekit vetäytyivät pallon keskelle ja loivat naisen alastoman hahmon. Hänen hiuksensa olivat tuliset, ja hänen liekeistä syntyneet huulensa vääntyivät hymyyn kun hän tuli jääpallon toiselle puolelle, laskien kätensä siihen missä minun käteni oli. Kylmyys muuttui lämmöksi, mutta se ei polttanut kämmentäni.
”Vuosia sitten olin samassa tilanteessa, missä sinä olet nyt, Syksyn lapsi”, hän tai se sanoi, ”Kohtalo merkitsi minut, kuten on merkinnyt sinutkin, oi kuningas." Naisen ääni ei ollut lämmin, vaikka näin olisi voinut olettaa, vaan se oli täynnä vihaa ja katkeruutta. Hänen vihansa yritti polttaa minuakin.
”Joten, miten sinä sinne päädyit?” Ivasin.
”Tekemällä jotain, mitä sinä tulet haluamaan: Sanoin ei”, hän painautui jäävankilaansa vasten ja katsoi liekkisillä silmillään suoraan minuun, ”sanoin ei Kohtalolle ja hänen määräyksilleen. Sanoin ei jumalille, sanoin ei ihmisille, enkä nainut ketään minulle osoitetuista miehistä. Tiedät kai mitä käy kun poltat liikaa kyliä ja metsiä?”
Tottakai tiesin.
”Minä muutun itse tuleksi, ruumiini palaa ja sieluni jää jumiin maan päälle”, vastasin jääpallon naiselle, ”niinkö sinulle kävi? Väärinkäytit jumalattaren voimaa?”
”Väärinkäytin?” Hän painoi otsansa jäähän ja liekit leikkivät pallon reunuksilla, ”minä tein juuri kuten ihmisten on määrätty tekevän. Minä aioin tuhota kaiken edestäni, jotta olisin saanut tahtoni, mutta jumalatar rakasti liikaa pahaista kyläänsä eikä päästänyt minua sinne asti. Hän sulki sieluni tänne odottamaan sitä päivää, kunnes olisin tarpeeksi vahva sulattamaan jään.”
”Kauankohan sinulla siihen vielä kestää?” Pakokauhun olisi pitänyt varmaan jo ottaa minusta vallan, mutta mitä tuo nainen olisi muka voinut tehdä tuon jään lävitse? Tiesin kuitenkin olevani hyvin vahvan sielun lähellä. Kaikki eivät kadottuaan päässeet edes sille tasolle, että he olisivat kyenneet muodostamaan hahmoa itsestään. Tämä nainen oli kuitenkin järjissään, taisteli vastaan ja kykeni jo lämmittämään kosketuksellaan sulamatonta jäätä. Nyt hän taas virnisti.
”Nopeammin, jos sinä luovutat liekkisi kiltisti minulle. Voisit liittyä meihin. Miksi turhaan teet kuten Kohtalo on määrännyt? Meillä ihmisillä on vapaa tahto, ei sinun tarvitse tavata yhtään pientä hemmoteltua perillistä. Muutu tuleksi, toteuta kirouksesi ja osallistu meidän huutavien tulen sielujen joukkoon. Meitä on täällä tuhansia, vahvoja, heikkoja, jokainen viimeisen vuosituhannen ajalta, joka on kadonnut polttaessaan itsensä loppuun on kerääntynyt tänne. Ylhäällä tuolla kierroksesi aiheuttaa vain sydänsärkyä ja tuskaa juuri sinulle. Haluatko sitä?”
”Eikö meillä ihmisillä ollutkaan oikeutta määrätä omasta kohtalostamme?” Kumarruin lähemmäs naista ja tämän tuhatta sielua tuolla jään takana, ”sinä epäonnistuit omassasi, mutta minä voin onnistua kuten kaikki muut ennen minua.”
Nainen katseli minua tulen ja jään lävitse, mutta hymy ei kadonnut hänen huuliltaan hetkeksi.
”Sinä olet niin suloinen”, hän kuiskasi, ”kuten kaikki tuossa alussa. Unohdat tärkeän asian, jonka joudut valitettavasti kokemaan jossain vaiheessa.”
”Ja se on?”
”Me emme itse valitse sitä, kehen rakastumme.”
Tehden tilanteesta liiankin dramaattisen nainen kadotti ihmishahmonsa niihin sanoihin ja tilalle jäi vain valtavan pallon kokoinen liekki. Nojauduin pois pallosta ja sen jäisestä pinnasta. Naisen sanat kaikuivat vielä jäisessä huoneessa. Kouluttajani seisoi parin metrin päässä minusta, tarkastellen tilannetta taustalla.
”Hurmaava persoona”, kommentoin kävellessäni hänen luokseen. Vanha rouvashenkilö nyökkäsi päätään.
”Joten… Mitä hänelle kävi?” Tarkistin vielä, kun aloitimme matkamme pois jään keskeltä.
”Ah. Rakastui ylimääräiseen, eikä suostunut enää edes katsomaan miesvaihtoehtojensa suutaan. Kun mikään ei mennyt miten hän halusi, hän päätti tuhota maailman. Jumalatar Beadine esti sitä tapahtumasta, ja loi hänelle tämän vankilan.”
Matkatessamme takaisin ihmisten ilmoille mietin tulisieluisen naisen sanoja ja tunsin oloni hämmentyneeksi. Pääsimme takaisin vaunujen luokse, ja matkamme jatkui aina jäätikön päälle ja sen poikki. Kaikkialla näkyi jäätä ja lunta, kylmä viima puhalsi jokaisen kuuden ympäröivän suunnalta.
”Tuo korkein on jumalatar Beadinen vuori”, kouluttajani kertoi osoitellen ikkunasta ulos kohti valtavaa vuorta, ”ja siinä vierellä on Timbar. Pääsemme jatkuvasti lähemmäs sitä kylää, johon Talven hallitsijoiden linna on rakennettu. Se on melkein täydellinen kopio jumalattaren linnasta, johon ihmisillä ei ole oikeutta mennä. Se on myös kotisi seuraavan kolme kuukautta. Kerro minulle nyt, mitä tiedät Talven nykyisistä hallitsijoista.”
Parin viimeisen kierron aikana oli Talven valtakuntaa hallinnut Kingordonin suku. Heidän noustua valtaan myös kruunu osui heti Talvelle, ja se oli kolme kiertoa sitten. Kingordoneja pidettiin edelleen nousukkaina yläluokan piireissä, vaikka he olivat hallinneet sadan vuoden ajan, mutta Syksyn kaduilla heitä kunnioitettiin suuresti.
Kaikista perillisistä Talven perillinen Harper Sebastiona oli kaikista nuorin, vain viidentoista vuoden kokenut. Hänen syntymänsä lukitsi minun kohtaloni, sillä jos sukujen perillisiä olisi syntynyt ensimmäiseksi neljä poikaa, yksi jokaiseen valtakuntaan, olisi valittavaksi tullut kuningatar. Harper Sebastiona Kingordonin syntymä lukitsi kuitenkin valittavaksi kuninkaan ja se olin minä.
Kuten aina, kouluttajani olivat jättäneet kaikenlaista kertomatta, sillä he halusivat minun kokevan kaiken itse. Kukaan ei ollut kuvaillut minulle Harper Sebastionaa sen enempää, kuin todeten hänen olevan sievä. Hänen vanhemmasta veljestään minua oli sen sijaan varoitettu monisanaisesti. Kuulemani mukaan hänen veljellään oli ollut kaikki mahdollisuudet nousta perilliseksi, mutta Harperin synnyttyä nämä mahdollisuudet murtuivat ja hän jäi prinssiksi. Katkerana hän oli kuuleman mukaan alkanut sabotoida sisarensa valtakuntaa. Näin olin kuullut, mutta yhtä lailla kuin minun ei haluttu tietävän näitä asioita, jotten tekisi vääriä johtopäätöksiä, vaan kokisin kaiken itse, yritin sulkea nämä ajatukset pois päästäni. Halusin antaa Harper Sebastionalle ja tämän veljelle reilun pelin.
Vauhtimme pysähtyi lopulta ja kuljettaja ilmoitti meidän olevan perillä. Minut ohjattiin jälleen ulos ja huomaisin saapuneeni linnan pihaan. Alamäessä näin kylän, joka ei ollut suurudella siunattu mutta näytti hurmaavalta lumisateen peittäessä sen. Kaukana takanamme näkyi jäätikön loisteliaisuus koko raakuudessaan, ja se kiersi kaikkialla kuuden vuoren välissä. Tuuli puhalsi irtolumesta uusia kasoja, jotka kohoilivat kylmän jään pinnalla. Sisällä paloi kuningatarnaisen liekki valaisten myös kylmää pintaa, kuten oletettavasti pohjaakin.
Puistatus otti kehostani valtaa ja käännyin kohti linnaa ja sen porttia piilottaessani käteni hihoihini lämmitelläkseni. En ollut eläessäni nähnyt korkea-arvoisten ihmisten todellisia elinpaikkoja, saatikka mitään, mikä voitaisiin laskea linnaksi. Tämäkin oli aivan erilainen kuin olisin ennen ajatellut linnan olevan. Linna oli rakennettu kalliosta leikatusta graniitista jolla oli tuhatta eri sävyä punaista ja harmaata. Sen seinät eivät kohonneet kohti taivaita, vaan kokonaisuus näytti olevan yksikerroksinen (ja korkea semmoinen). Linnan jykevä ovi oli portaiden yläpäässä rinteellä, jonka alaosassa me juuri nyt olimme.
Joitakin tärkeältä vaikuttavia ihmisiä oli tullut meitä vastaan. Myös kyläläisiä oli kokoontunut ihmettelemään saattuettamme… Ja minua. Minähän se tässä olin kaikkein kummallisin, mutta myös kummastunein.
”Kuningas ja arvon saattue, pyydämme tietä seuraamaan”, yksi niistä tärkeältä vaikuttavista ihmisistä tuli kumartamaan meille käsi sydämensä päällä. Tapa kummastutti minua, mutta sillä hetkellä ei ollut aikaa ihmetellä paikallisia tapoja vaan lähdin seuraamaan tätä tärkeältä vaikuttavaa miestä muun saattueeni esimerkin mukana. Kouluttajani varmisti siinä samalla, että viittani oli asemassaan ja että ulkomuotoni oli yleisesti edes jokseenkin hyväksyttävä. Hän otti jonkinlaista hajuvettä pullosta ja paineli sitä kaulalleni samalla, kun astelimme ylös graniittiportaita, jotka jäisellä säällä olisivat tappavat. Eräs saattueeni jäsenistä liukastuikin, ainakin äänestä päätellen. Nenääni levisi ruusuinen tuoksu, joka ei todellakaan sopinut minulle, mutta kai tämä oli epätoivoinen yritys peittää pitkältä matkalta kerääntyneen hien ominaishajua.
”Olemme niin odottaneet teitä”, tärkeältä vaikuttava mies jutteli, ”tuliko teille ongelmia matkaan? Odotimme teitä jo puolelta päivin, nyt ette nähneet auringon laskevan mikä on suoranainen sääli.”
”Kävimme tutustumassa jäätikön liekkiin ja siksi myöhästyimme.”
”Ah. Sehän on hyvä, ei jää kuninkaalle kysymyksiä heti alkuun!” Mies oli höpöttäjä. Ehkä hänet olikin palkattu hoviin vain höpöttämään. Hän oli tukeva, muttei näyttänyt hengästyvän portaiden kipuamisesta. Päättelin, etten tulisi pitämään tästä miehestä ja toivoin, ettei minun tarvitsisikaan. En pitänyt hänen imelästä äänestään enkä siitä, miten hän aivan turhaan puhutteli minua kuin pikkulasta. Tulevaa kuningasta pitäisi käsittääkseni puhua tietynlaisella arvokkuudella, eikä niin, kuin en olisi itse paikalla.
Saapuessamme portaiden yläpäähän nuo niin jykevältä näyttävät ovet aukesivat aivan meitä varten. Kaksi pientä punatukkaista lasta, tyttö ja poika, avasivat ovet meille säteillen. Pienempi heistä, poika, kikatti nähdessään meidät, mutta tyttö yritti näyttää arvokkaalta.
”Tervetuloa!” Hän sanoi kirkkaalla lapsen äänellä ja kumarsi meidät sisään painaen kätensä sydämelleen. Tytön veli(?) toisti eleen kömpelösti perässä ja siitä ei meinannutkaan tulla mitään kun hän oli liian innoissaan. Kuljimme avoimista ovista ja pysähdyin henkilökohtaisesti kiittämään molempia. Tyttö säteili entistä enemmän, poika taas joutui juoksemaan karkuun kiljuen ja nauraen samaan aikaan. Meitä johdattanut mies ei näyttänyt tyytyväiseltä, mutta minua vain nauratti. Nauruni kuitenkin loppui lyhyeen, sillä huomasin astuneeni valtaistuinsaliin.
Salin reunoilla paloivat lämpimät liekit, jotka tekivät kivisestä huoneesta hieman kodikkaamman. Tuli leikki graniitin eri väreillä ja toi niihin tuhat uutta sävyä. Huone oli lämpimämpi kuin voisi olettaa valtavasta kivisalista keskellä talvea ja viimaa.
Ihmisiä seisoskeli reunoilla, jättäen meille suoran tien valtaistuinkorokkeelle. Niitä oli kolme, kahdella korkeimmalla oli kaksi penkkiä, yksi miehelle ja yksi naiselle. Kolmannessa korokkeessa oli vain yksi, perillisen penkki, ja se oli matalimmalla. Yhteensä kolme näistä penkeistä oli täytettyjä ihmisillä: Minusta katsoen oikealla puolella sijaitsivat Talven nykyinen hallitsijapari, vasemmalla puolellani siinä yksinäisessä perillisen penkissä ei suoranaisesti istunut kukaan, mutta siinä käsinojalla kyllä. Korkeimmilla tuoleilla ei ollut ketään, sillä ne näyttivät olevan tarkoitettuja mahdolliselle kuninkaalle ja kuningattarelle.
Oikealla puolellani olevat mies ja nainen olivat toistensa vastakohdat. Miehellä oli punaiset hiukset, aivan kuin niillä kahdella lapsellakin jotka olivat avanneet oven meille, ja punaiset täplät näyttivät ottaneen valtaa koko hänen ihostaan. Nainen oli puolestaan vaalea, vaalea iholtaan, vaalea hiuksiltaan, vaalea silmiltään, vaalea vaatetukseltaan. Vaalea nainen ja punainen mies. Mielenkiintoinen yhdistelmä.
Alimmalla penkillä, tai siis sen käsinojalla taas istui henkilö, jonka päättelin heikolla päättelykyvylläni Harper Sebastiona Kingordoniksi. Nopeasti katsottuna hänellä oli isänsä punainen liekehtivä tukka ja värikäs iho, äitiään hänessä ei oikeastaan näkynyt. Jollei Talven perillisellä olisi ollut viittaa, en olisi häntä tämän nopean katsahduksen aikana tunnistanut naiseksi ollenkaan. Korkea status=Viitta.
”Tervetuloa Syksyn lapset!” Se ällöttävä mies joka oli meidät tänne johdattanut, julisti, ”ja erityisesti tervetuloa tuleva kuninkaamme-…” Tässä vaiheessa hänen olisi käsittääkseni kuulunut sanoa nimeni, mutta sitä ei tullut. Sen sijaan höpöttäjä jatkoi tarinaansa.
”Me Talven valtakunnassa toivotamme teidät tuhannesti tervetulleeksi ja minä, Tristian Pina, hallitsijan neuvonantaja esittelen teille nyt hallitsijaparin: John Kingordon, Talven prinssi ja hänen kunnioitettu vaimonsa, Patria Kingordon.”
”Kunnia tavata”, minähän olin tuleva kuningas, joten minä päätin puhua omasta puolestani, ”nimeni on Zachary Dawns, ja minua sanotaan kuninkaaksi, mutta olen vain Syksyn lapsi kuten seurueeni.” Ja sen enempää minä en saanutkaan suunvuoroa, sillä kouluttajani otti tilanteen itselleen ja alkoi ladella kauneuksia matkastamme ja siitä, kuinka oli hienoa ja kunniallista päästä tapaamaan Talven perilliset ja liibalaaba.
”Mukavaa, että olette päässeet perille”, rouva Kingordon, eli Patria, eli perillisen vaimo, avasi suunsa ja hämmennyin naisen äänen vahvuudesta. Hänen puhuessaan vaikutti siltä, ettei kukaan tohtisi sanoa mitään häntä vastaan. Kunnioitukseni tätä naista nousi hetkessä tuhannesta kolmeentuhanteen.
”Ja on äärimmäinen kunnia päästä tapaamaan silmästä silmään Kohtalon valitsema kuningas”, hänen miehensä osasi täydentää vaimon sanat, miten upea suhde. Kiinnitin huomioni John Kingordonin, Talven alkuperäisen prinssin silmiin. Hänellä oli kasvoillaan ilme, joka sai hänet näyttämään suunnittelevan jotain hyvin julmaa, kuten vaikka lapiolla kaikkien paikalla olijoiden murhaamista. Sitten tajusin tämän efektin johtuvan hänen kulmakarvoistaan, jotka näyttivät luonnostaan kohoavan noin korkealle ulkoreunoilta ja painautuvan syvälle alas. Hänellä oli lempeä hymy kasvoillaan ja silti hän näytti sarjamurhaajalta. Todella mukavan oloinen mies.
”Ja olen varma, että tulette ihastumaan tyttäreemme!” Rouva Kingordon hymyili rohkaisevasti.
”Ah”, minä vastasin, ”jos tytär on tullut yhtään vanhempiinsa, oletan tarinat hänen kauneudestaan olevan täysin totta.”
Joku revähti nauramaan. Rouva Kingordonin ilme synkkeni hetkessä ja hän mulkaisi tyttärensä tuolin suuntaan. Harper Sebastiona Kingordor nauraa räkätti, kuin olisin letkaissut hyvänkin vitsin… Mutta sitten rupesin kuuntelemaan hänen ääntään tarkemmin. Nauru, joka salissa kaikui, ei selvästikään kuulunut nuorelle tytölle. Katsoin valtaistuimen suuntaan hieman tarkemmin ja samalla puna levisi korviini.
Jaha. Tämä olikin se kuuluisa veli. Hyvä etten päästänyt suustani mitään tyhmää.
”Nathan, käytöstavat!” Rouva Kingordon sihahti, ja säteili minun suuntaani heti perään mitä hurmaavimmalla hymyllä. Vasemmalla puolellani olevalla penkin käsinojalla hytkyvä poika viittasi kirjaimellisesti kintaalla äitinsä käskylle, mutta nosti virnuilevan katseensa minuun. Harperin veli oli perinyt isänsä ulkonäön, aina pahaa suunnittelevista silmistä hiuksiin ja ihoon. Omaksi puolustuksekseni oli sanottavan, että hän oli yllättävän solakka, joten ei yhtään ihme että luulin häntä aluksi sisarekseen.
”Tämä hurmaava nuorimies-”, neuvonantaja Pina aloitti, mutta…
”Osaa esitellä itse itsensä.” Harperin veli hypähti alas käsinojalta ja asteli korokkeelta mahtipontisesti eteeni. Hänen kävelyssään oli jotain mikä sai hänet näyttämään siltä, kuin hän omistaisi koko maailman… Mutta hänellä ei ollut kenkiä. Itseasiassa koko hallitsijaperhe näytti kulkevan paljain varpain.
”Nimeni on Nathan Alexander, nykyinen Talven prinssi!” Hän kuulutti minulle ja seurueelleni ja jouduin surukseni huomaamaan, että hän oli perinyt äidiltään vahvan, kaikuvan äänen. Sillä hetkellä siitä oli minulle harmia, sillä hän sattui seisomaan edessäni. Nathanin asenne ihan käski minua olemaan kettuileva häntä kohtaan.
”No mutta onpa tämä ilo”, väänsin ääneni ivalliseksi ja kumarsin, kuten olin nähnyt paikallisten kumartavan (käsi sydämellä), katse hänen sinisissä silmissään, ”luulin jo hetken että olit prinsessa, mutta prinssihän se sieltä kuoriutui.” Nathan Alexanderin kasvoilla kävi kysymysmerkkejä, mutta sitten hän tunnisti ivan ja hänen silmänsä välkähtivät. Sillä hetkellä päätin, että pidin tästä henkilöstä.
”Hah”, hän naurahti puhaltaen nenästään ilmaa, ”loistavaa. Kuningas joka uskaltaa puhua takaisin.” Hän virnisti puolella naamallaan kuten kuka tahansa, joka oli valmis uuteen jäynään.
”Nathan!” Sihahti hänen äitinsä, palauttaen sitten sydämiä sulattavan hymynsä kun huomasi minun katsovan siihen suuntaan.
”Minä vain tarkistan millainen mies yrittää vokotella sisartani”, Nathan Kingordon kohautti olkapäitään ja katsahti vielä minuun ennen kuin palasi takaisin Haperin valtaistuimelle.
”Josta puheen ollen, missä itse perillinen mahtaa olla?” Kysyi kouluttajani katsellen ympärilleen, ”onko neiti Harper kunnossa?”
”Ah, teatraalinen pikkusisareni vain tahtoo teatraalisen ensitapaamisen”, Nathan Kingordon ilmoitti istuutuessaan takaisin käsinojalle. Rouva Kingordonin kasvot punertuivat raivosta, mikä näkyi selvästi, sillä hän oli muuten niin vaalea.
”Sukuvika, jos minulta kysytään”, päädyin kommentoimaan, katse Nathanissa. Tämän kulmakarvat kohosivat ja katse tiukentui minuun. Sen sijaan hänen isänsä nauroi vatsansa pohjasta. Seuralaiseni eivät oikein tienneet miten päin olla, mutta rouva Kingordon oli minä hetkenä hyvänsä kääntymässä ympäri.
”Vekkuli nuori mies”, prinssi John Kingordon nauroi, ”mielestäni tulevalla kuninkaalla pitää ollakin juuri tuollaista asennetta. Voisitkohan poikani nyt näyttää meidän kuninkaallemme tien sisaresi luokse?” Hänen vaimonsa avasi suutaan kuin olisi halunnut sanoa vielä jotain, mutta luovutti. Nathan virnisti jälleen ja nyökkäsi minut suuntaansa. Katsoin kouluttajaani poistumislupaa pyytäen. Hän nyökkäsi ja minä mietin, että miksi tulevan kuninkaan piti pyytää mihinkään lupaa. Menin joka tapauksessa Nathan Kingordonin perässä salista ulos ja käytävään.
”Älä vain sano että oikeasti luulit minua Harperiksi”, Nathan aloitti keskustelun aiheesta, jonka halusin jo unohtaa.
”… Se johtui viitasta”, mumisin happamana, ”Syksyn valtakunnassa tuollainen viitta on korkean statuksen merkki.” Nathan kääntyi ympäri katsomaan olinko tosissani.
”Oikeasti? Oikeasti oikeasti? Onko näkösi huono tai jotain?” Hän nauroi minulle. Korviani kuumotti, mutta yritin pitää ilmeeni kasassa.
”Sen siitä saa kun pukeutuu naisten vaatteisiin”, parempaakaan en keksinyt. Ilmeestä päätellen Nathan päätteli minun olevan tosissani ja häntä alkoi naurattaa.
”Ja minä oikeasti ehdin odottaa, että kaikki Syksyn lapset ovat samanlaisia luonteettomuuksia kuten sisarenikin!” Hän totesi ja ohjasi minut yhdestä käytävästä seuraavan.
”Hetkinen”, lause latautui hetken päässäni, ”mutta sisaresi on Talven kansalainen?”
”Hmm? Ai, ei, ei Harper, tarkoitin Petra-inkaa. Tiedäthän, sinun alueesi prinsessaa? Katsos tässä on sellainen pieni asia, että me kaikki olemme aikalailla kasvaneet yhdessä, ja meidät on vähän niin kuin pakotettu koko ikämme kutsumaan toisiamme sisaruksiksi. Eli, nimellisesti kaikki neljä naistasi ovat sisaria toisilleen, sekä minulle”, Nathanilla todella oli äitinsä vahva ääni. Hän puhui mahtipontisesti ja venytellen ja hänen jokainen sanansa suorastaan tarttui mieleeni. Melkein jo aloin pelätä sitä, millainen Harper Sebastiona mahtoi olla, jos hänen jo hänen veljensä oli näin vahva persoona.
”Mutta sinä et ole täällä kuuntelemassa tylsiä tarinoita minusta ja ihanasta lapsuudestani”, Nathan pysähtyi oven vierelle, ”sinä olet tullut tapaamaan ensimmäistä vaimoehdokastasi. Oikein mukavaa tutustumishetkeä, Zachary Dawns.” Hän avasi minulle oven ja toteutti senkin jotenkin ylidramaattisesti. Kiitin epäilevällä äänellä ja astuin sisään.
Huoneen lattia oli pehmustettu jollakin pehmeällä. Harvat kynttilät valaisivat kivistä huonetta, joten minun oli vaikea nähdä oikeastaan mitään. Päällepäin huone näytti tyhjältä. Älä nyt vain sano, että tämä oli jokin jekku.
Jokin kova lennähti takaraivooni ja lievä kipu valtasi minut hetkeksi, kun tämä jokin kolahti maahan. Kääntyessäni ympäri kohtasin itseäni huomattavasti pienemmän hahmon, joka osoitti minua jollakin, mikä näytti puumiekalta.
”Poimi se”, tyttö sanoi. Hänellä oli samanlaiset liekehtivät hiukset, mitkä olin nähnyt jo kahdella Talven prinssillä, mutta pidemmät. Myös hänen ihonsa oli punaisten ja oranssien täplien peittämä, kuten kahdella Talven prinssilläkin. Nopeasti pääteltynä tässä oli Harper Sebastiona Kingordon, joka jäykästä ilmeestä päätellen halusi hakata minut puukepillä. Kun en toiminut hänen käskynsä mukaan heti, hän hyökkäsi kimppuuni. Onnistuin juuri väistämään puumiekan iskun, kun tyttö hypähti ohitseni.
”Poimi se ja puolusta itseäsi!” Harper käski. Huomasin jalkojeni juuressa toisen puumiekan, jolla luultavasti minua oli juuri heitetty. Yritin olla näppärä ja napata sen taitavasti, mutta onnistuin vain pudottamaan puumiekan hyppysistäni. Heti kun se oli käsissäni, Harper Sebastiona Kingordon hyökkäsi päälleni, yrittäen osua otsaani. Onnistuin lyömään miekan terän pois, mutta se kimposi samalla takaisin ja osui minua olkapäähän.
”Kuolit”, hänen kasvonsa pysyivät ilmeettöminä kun hän peruutti ja antoi minun kerätä itseni, ”uudelleen.” Tällä kertaa minä yritin hyökätä, mutta hän vain työnsi puumiekkani sivuun ja painoi terän sydämeni päälle.
”Kuolit”, hän totesi jälleen, ”uudestaan.”
Jos Nathan Kingordon oli perinyt isänsä luonteen ja äitinsä äänen, oli tässä tytössä jotain päinvastaista. Hänen äänensä oli miltei kuulumaton ja jäykkä, mutta luoteesta oli vielä vaikea sanoa. Harper tutki minua otellen, aivan kuten Nathan oli tutkinut haastaen riitaa puheillaan. Ensimmäisen tahtojen taisin voittaa tai pärjäsin sentään Nathania vastaan ihan hyvin, mutta miekkailu puukepeillä Harperia vastaan oli ihan eri tarina, minulle luonnollisempi ase oli kuitenkin keihäs ja se oli suorastaan huono kahden keskeisessä ottelussa. Nuori nainen ei antanut minulle mitään armoa ja tunsin, miten mustelmat alkoivat muodostua kohtiin, joihin hänen miekkansa osui. Hän sai tarpeekseen vasta, kun hän oli hakannut sormeni niin perusteellisesti, etten enää edes kyennyt pitelemään puista miekkaa kädessäni.
”Jaha”, hän sanoi, katkaistuaan leikillään vielä kerran kaulani, ”tämäpä oli pettymys.” Niine sanoineen hän poistui huoneesta. Katsoin pitkään tytön perään käsi vapisten kivusta ja väsymyksestä ja tunsin oloni jälleen kerran hämmentyneeksi.
Ensimmäinen reaktioni Harper Sebastiona Kingordonista= Apua.
Nathan Alexander Kingordon odotti minua oven ulkopuolella. Hän katsoi ensin kuntoani, katse jumiutuen pitkäksi aikaa vapiseviin sormiini joita esittelin suurella innolla ja sitten hän vain hymähti.
”Mukavaa, että joku muukin saa joskus kärsiä”, hän ei antanut minulle sen enempää sympatiaa.
* * *
Prinssi John Kingordon nauroi makeasti kun esittelin mustelmiani. Hänen vaimonsa ei ollut aiheesta yhtään niin riemuissaan, ja hän ilmaisi mielipiteensä lappaamalla ruokaa suuhunsa.
Saapumiseni kunniaksi järjestettiin jokseenkin valtava illallinen. Vieraita lieni noin sata, ja ruokalajeja huhuttiin olevan yli kymmenen – eli illallinen tulisi muuttumaan yölliseksi ja pahimmassa tapauksessa jatkuisi vielä, kun aurinko joskus nousisi. Suoranaisesti minä en löytänyt tätä niin kiinnostavaksi, mutta ruoka oli aina tervetullut, iloinen asia.
Minut oli tungettu kunniapaikalle, ja yritin yhä ymmärtää, että tämä tulisi olemaan minulle täysin normaali asia loppu elämäni ajan, oli se niin pitkä tai lyhyt kuin Kohtalo salli. Perillisenä Harper Sebastiona Kingordon oli nakitettu siihen minua vastapäätä, ja niin edelleen oli täytetty viisi pitkää pöytää, arvojärjestyksessä. Olin siis jumissa Harperin ja tämän vanhempien välissä ja Syksyn tapojen mukaisesti minun olisi kuulunut puhua vain heidän kanssaan. Kulttuurishokki iski, kun eri pöydistä minua puhuttelemaan nousi aina välillä joku, joka olisi omalla maallani ollut kiellettyä. Heitä kiinnostivat odotukseni tuleville vuosille, ensireaktioni heidän valtakunnastaan ja erityisesti jäätiköstä. Monet innostuivat siitä, että olin jo ehtinyt tavata jäätikön vangin, eli tulisieluisen naisen, sillä hyvin harva oli saanut jumalattarelta lupaa käydä tapaamassa jään keskustan asukkia. Sana kulki, ja pian kaikki halusivat kuulla tutustumistarinani.
Harper Sebastiona Kingordon ei kommentoinut paljoakaan. Hän söi kun hänen eteensä tuotin ruokaa, ja sen jälkeen hän istui melkeinpä mököttäen, tutkiskellen vaatteidensa hihaa tai ruokapöydän koristeita. Luulen, että minun olisi pitänyt yrittää tehdä häneen jotain kontaktia, mutta keskittymiseni meni kaikkialle muualle, joten se siitä kontaktista. Emme olleet edes huomioineet toisiamme moneen tuntiin, ennen kuin Nathan Alexander Kingordon huudahti pöydän toiselta puolelta: ”No kerro nyt hyvä ja viisas kuningas, miten ensitapaaminen sisareni kanssa meni? Syttyikö rakkaus heti? Saadaanko uusi kuningatar Talven valtakunnasta?” Hänen äänensä kaikui salissa niin hyvin, että jokainen vieras kääntyi pöytäämme kohti ja hiljeni. Kohtasin Harper Sebastionan katseen ja hän päästi äänen, joka kuulosti naurulta.
”Ensivaikutelma?” Naurahdin happamasti ja nostin käteni korkealle, jotta kaikki näkisivät miten se vapisi, ”minulle on opetettu, että ensivaikutelman pitää olla hyvä. Hymyile ja ole kohtelias, niin minulle sanottiin. Jotenkin en olettanut, että minua yritettäisiin murhata heti ensimmäisessä valtakunnassa.” Illallisvieraat eivät tienneet mitä kommentoida. Harper sen sijaan oli löytänyt hymynsä ja hän suorastaan loisti.
”Tyttäreni on taitava miekankäsittelijä”, John Kingordon julisti ja nosti asialle maljan.
”Mutta tuleva kuninkaamme ei niinkään”, Harper totesi ja kun minä nauroin, kansakin nauroi.
Tästä pääsin esittelemään mustelmiani ja sormiani, jotka eivät meinanneet toimia muutoin, kuin solmittuna yhteen ja John Kingordon nautti tästä jopa liian paljon. Myös hänen poikansa, Nathan Alexander, näytti iloitsevan siitä, että minua sattui. Harper ja hänen äitinsä yrittivät pitää naamaansa peruslukemilla, mutta erityisesti Harper oli siinä erittäin huono.
Ilta venyi hyvin pitkäksi, niin pitkäksi, että minä aloin menettää mielenkiintoani selitettyäni samat tarinat noin sadalle vieraalle erikseen. Harper katosi pöydästämme noin seitsemännen ruokalajin kohdalla, ja hänen paikkansa täyttyi Nathanilla, joka oli muutenkin jo juoksennellut ympäri salia viihdyttäen itseään kun mistään muualta ei löytynyt kiinnostavaa tekemistä. Viimeisenä keinonaan hän päätyi luokseni. Ahdistavalta tuntunut tilanne muuttui heti rennommaksi, kun hän lösähti sisarensa paikalle.
”Eikö kuninkaan pitäisi viihdyttää kansaa?” Hän työnsi Harperin ruokamaljan sivuun ja vaihtoi omansa siihen tilalle.
”Anteeksi, se ei kuulu koulutukseeni”, vastasin hänelle, nojautuen selkänojaani hieman enemmän rentoutuneena kuin mitä olin äsken, ”ehkä valtakunnan prinssi osaisi hoitaa asian itse?”
”SEURAAVA RUOKALAJI PÖYTÄÄN!” Edellinen perillinen, eli prinssi John, ilmoitti ja kansa taputti innoissaan. Minä osallistuin taputukseen vain kohteliaisuudesta, mutta olin valmis viittaamaan ruuan sivuun kun sitä minulle yritettiin työntää. Nathan seurasi reaktioitani, muttei itse osallistunut siihen, mitä muu kansa teki.
”Hmmh, minä ihan vakavasti odottamalla odotin, että uusi kuningas olisi tiukkapipoinen tai jotakin siihen suuntaan”, hän pyöritteli maljaansa pöytää vasten, ”isän kertoman mukaan viimeisin kuningatar oli masentava, valitsi Syksyn siksi, että pääsisi itse helpoimmalla.”
”No, anteeksi jos olen pettymys”, vastasin, ”minä olen tällainen ja Kohtalo valitsi minut.”
”Niin teki”, hän tutki minua katseellaan, ”mutta hän on tehnyt ennenkin virheitä.”
”Aiheesta puheenollen”, nojauduin eteenpäin, jotta ääneni ei varmasti kuului muille Syksyn lapsille, esimerkiksi kouluttajalleni, ”kerroit, että olette kasvaneet muiden perillisten kanssa. Tiedän, että minun ei varmaankaan pitäisi kuunnella muiden mielipiteitä, mutta millaisia ovat nämä… Sisaresi?”
”Typeriä”, Nathan vastasi automaattisesti, ”kurjia, ilkeitä ja sietämättömiä. Meitä on Talven lapsia vain me kaksi, Keväällä on yksi ja sen kanssa sinä olet pulassa: Perhanan Shinja Kira, Frontailin sukua. Ainoa lapsi, ja kasvatettu juuri sitä varten, että sinä valitset hänet. Kesän tyttäriä on niin monta, etten edes tunne kaikkia, mutta vanhin heistä sattuu olemaan itse mahtava Zherri. Hän on siedettävä, hänellä ei ole yhtään silmää hallitsemiselle. Ja Petra-Inka nyt on sinun oma prinsessasi, eiköhän hän ole sinulle jo tuttu?”
”Eipä oikeastaan”, totesin vastaukseksi, ”en ole pääkaupungista, enkä ole nähnyt kuninkaallista perhettä ikinä.”
”Ahha. No, Petra-Inka on huomaamaton ja vähäpuheinen, pitää niistä teidän kansanne ikivanhoista tavoista kiinni kuin hullu puurosta. Mukava neitonen, jos totta puhutaan”, Nathan puhui mietiskellen.
”Ja miten he eroavat Harperista?” Uusi ruokalaji tuotiin silloin pöytään ja minun lautaselleni yritettiin laittaa mitä-lie lihakeitosta, mutta hätistin kädenliikkeellä lautasen pois. Nathan oli hiljaa niin kauan, kun Harperin paikalle laitettiin lautasellinen lihakeittoa ja alkoi sörkkiä sitä sitten lusikalla poissaolevasti.
”Kaikista ihanista sisaristani Harper on ehkä kieroin”, hän kuulosti yhtä poissaolevalta kuin näyttikin, ”se ei näy päälle eikä kukaan oikeasti usko jos tämän minun suustani kuulee, mutta minä tunnen sisareni. Shinja vielä luulee olevansa oikeasti hyvä johtaja ja yrittää esittää luotettavaa ja heikkoa, mutta Harper ei vetoa yhtään mihinkään sellaiseen tai jos vetoaa, tekee sen todella hyvin. Kaikista meistä hän liene vahvin, mikä on kurja myöntää, mutta jos sattuisin hänen kanssaan sotatantereelle ja naamakkain, niin minä juoksisin karkuun. Harperilla on myös paha tapa käyttää toisten vahvuuksia hyväkseen – siinä hän eroaa ah, niin rakkaasta Shinjasta, joka löytää jokaisesta hetkessä heikkouden ja vääntää sen omaksi edukseen.”
”Hmm”, mumisin itsekseni, ”no, minähän olen täällä näkemässä asiat omin silmin. Kai minun kuuluisi kiittää tässä vaiheessa.”
”Mitä pienistä kun ei pienetkään meistä”, Nathan halkaisi huomaamattaan lihapalan halki, muttei näyttänyt aikovan sitä syödä, ”onneksi tällaisia juhlia on harvoin, hermothan tässä menee kun päivä joutuu hukkaan.”
”No jaa”, totesi, tutkistellen samalla muuta kansaa katseellani, ”tuleepahan uusia kasvoja tutuksi. Lienee hyvä tuntea mahdollisimman paljon ihmisiä ja ilmaista, että on kiinnostunut heistä, sitten saa parempaa kohtelua itse.” Nathan Alexander ei kommentoinut, puhalsi vain ilmaa nenäänsä. Pysähdyin katselemaan hänen piirteitään lähempää nyt kun hän oli paikallaan eikä juossut ympäriinsä. Nathan näytti ikäiseltäni, eli siellä jossain melkein kahdenkymmenen talven paikkeilla. Hänen tukkansa oli lyhyt ja sojotti minne sattui, mutta jonkinlaisessa järjestyksessä, eli takaa taakse ja edestä eteen. Korvien takaa hänellä lähti kaksi pidempää hiustupsua, jotka oli sidottu tavalla tai toisella kiinni. Otsalla hänellä oli hopeinen panta ja samankaltainen sattui myös olemaan hänen sisarensa otsalla, tämä vain kultainen. Panta muodosti kiemuraisen kuvion, jonka tunnistin jumalatar Beadinen kuvioksi – tuuleksi. Talven jumalaa taidettiin pitää täällä todella suuressa kunniassa.
Nathan ei ollut äärimmäisen maskuliininen. Hänen tämänhetkinen pukunsa korosti hieman hänen olkapäitään, mutta mekko päällä hän olisi saattanut mennä naisesta (tai sitten vain yritin yhä alitajuntaisesti puolustaa itseäni sekoitettuani hänet sisareensa. Todennäköisemmin näin.). Käsivarsista hän kuitenkin oli lihaksikas, kuten oikeastaan aikalailla jokainen, joka osasi itse puolustaa itseään. Itsekin olin huomannut miten ravinnon muututtua vähäisestä terveelliseksi alkoivat lihaksenikin hiljalleen kasvaa, johon myös keihään käytön opettelu edesauttoi. Jos Harper Sebastiona oli todettu hyväksi miekankäyttäjäksi, niin eiköhän Nathan Alexanderkin osannut jotenkin itseään puolustaa – kuuluihan se jokaisen ihmisen perustarpeisiin.
Naama hänessä oli kuitenkin kiinnostavin. Hänen isänsä oli ilmeikäs heppu, mutta niin oli poikakin, mutta kulmakarvat saivat molemmat näyttämään äärimmäisen kieroilta ihmisiltä. Harper oli myös perinyt isältään silmät, joten jos he olivat kaikki kolme rivissä, niin näytti siltä, että minulta saattaisi kohta lähteä vaatteet kävelemään pakkaseen tai, että päälleni kaadettaisiin saavillinen kuumaa suklaata. Kun isä tai poika nauroi, tuo nauru täytti koko huoneen. Nathan ei päässyt vielä yhtä matalalle naurussaan kuin isänsä, mutta jokin päivä niin saattaisi käydä. He eivät kumpikaan piilottaneet huvittuneisuuttaan ja kaikki kyllä saivat kokea siitä osansa.
Olin alkanut päivän aikana ymmärtää miksi minua oltiin varoitettu Nathanin seurasta. Hän oli reipas ja kovaääninen, mutta kyllästyi herkästi ellei jatkuvasti tapahtunut jotain tai jollei saanut huomiota tarpeeksi. Hänen eleensä ja reaktionsa olivat suurieleisiä ja ehdottomasti liioiteltuja, aivan kuin hän olisi itse viihdyttänyt itseään. Jo yhden päivän aikana olin oppinut, että Nathan rakasti kerätä huomiota itselleen ja menetti kiinnostuksensa hetkessä, jos keskustelu kävi hetkeksikään liian tylsäksi. Hänen kaltaisia poikia tuli vastaan usein, ja heitä pidettiin kaduilla usein ongelmana, sillä heitä ei osattu käsitellä oikein. Ei siis ihme, jos prinssin maine sattui olemaan ongelmanuoren tasoa.
Entä haittasiko lyhyt keskittymiskyky, piikittely ja jatkuva tarve tekemiselle minua?
Ei. Ei missään tapauksessa. Joten antaa tulla vaan.
”Minne Harper mahtoi mennä?” Kysyin hieman johdattelevasti.
”Nnnnjaa, kuka noista tietää. Ehkä etsimään parempaa tekemistä”, niin, ja sisarhan oli tottakai samanlainen. Mahdoton pitää paikallaan hetkeä pidempään.
”Joten jos minä kerran olen kuningas ja mahdollinen kuningatar saa täällä poistua pöydästä”, minä vinkkasin, ”niin mikä laki käskee minua täällä pysymään salissa odottamassa kaikkia kahtakymmentä ruokalajia?”
Valo välähti Nathan Alexanderin silmissä kun hän nosti katseensa lihasopasta minuun. Hän ei sanonut mitään, odotti vain että minä tekisin jotain.
”Tai, ainakin yksi sisaruksista osaa käyttää miekkaa, mutta entä toinen?” Ehdotin.
”Zachary Dawns, yritätkö haastaa minua?” Nathan Alexander Kingordon oli jo selvästi valmis lähtemään.
”Mitä tahansa päästäkseni täältä pois!” Kuiskasin niin, että hän ja vain hän kuuli. Virnistys ja Nathan oli valmis mihin vain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti