Luku 9. Epäselviä ohjeita

Zachary

”Kesä, Nadian suku, perillinen Zherrinadia. Aina juhlamielellä, hänellä ei ollut ikinä huonoa päivää. Kutsuttiin myös liikanimellä Maailman kaunein nainen. Hänellä oli taipumus järjestää juhlia, jotka jäivät koko kansan mieleen, ja tästä syystä häntä myös villiksi kutsuttiin.”

Juhliminen? Voi, sen Zherrinadia osasi, paremmin kuin kukaan muu. Villi? Enemmän kuin sitä, mutta viisas. Viisain ihminen, jonka olen ikinä kohdannut. Ero Harper Sebastiona Kingordoniin: Harper näki ihmisissä vahvuuksia, ja käytti niitä hyväkseen saavuttaakseen omat tarpeensa, vertaa minä ja Nathan. Ero Shinja Kira Frontairiin: Shinja näki ihmisissä heikkouksia, ja käytti niitä hyväkseen, vertaa koko valtakuntaa.
Zherrinadia? Näki ihmisen ihmisenä ja sai tämän puolelleen semmoisena. Hänelle oli aivan sama kuka pyöri mäen alas mitenkin, hän vain katseli viereltä miten muut pyörivät ja joi maljastaan tutkaillen kaikkea. Hän ei yrittänyt käyttää ketään hyväkseen, vaan antoi toisten pelata omaa peliään ja meni siihen suuntaan, mikä hänelle oli kulloinkin viisainta.

Onnekseni oma suuntani oli hänen mieleensä, sillä kyseessä oli sellainen nainen, jota vastaan en todellakaan olisi halunnut taistella, en sitten missään tilanteessa. Häntä toisaalta moinen taisteleminen ei kiinnostanut. Hän olisi voinut kääntää koko maailman oman tahtonsa alle vain koskettamalla heitä, mutta hän ei tahtonut sitä tehdä, sillä hän nautti ihmisistä liikaa.

Tämäkin oli minun onneni. Vapaa tahto on yllättävän kiva asia, eivätkä ihmiset, jotka semmoisen voisivat toiselta pois ottaa, ole erityisen kivoja.

Zherri oli kiva.

* * *

”Mitä luulette tytöt, mahtaakohan kuningas edes osata uida?”
”No katso noita käsivarsia! Noilla ui vaikka kuinka pitkiä matkoja!”
”Onko Syksyn valtakunnassa mertakaan? Missä hän muka olisi oppinut uimaan?”

”Menkää siitä jo!” Zherrinadia huusi sisaruksilleen nauraen, ”ja jättäkää Zachary-raukka rauhaan! Kyllä, Syksyn valtakuntakin päättyy mereen!” Nadian lapsikatras naureskeli minulle, mutta lähti kohti rantaa. Zherrinadia viittasi minut mukaansa, kertomatta mihin olimme menossa.

”Haluan, että tapaat erään ihmisen”, hän oli kertonut, ”sitten saat itse päättää kuunteletko häntä vai et.”
En kysellyt sen enempää, seurasin vain. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta ja minä kirosin sitä mielessäni. Olin onnekseni hankkinut heti ensimmäisinä päivinä uuden vaateparren kuumuutta varten, mutta se ei todellakaan tarkoittanut sitä, että olisin jo tottunut tähän. Hiki virtasi, ja minua ahdisti, mutta se nyt alkoikin olla jokapäiväinen tunne.

Suuntasimme kohti kielekettä, joka johti lopulta mereen. Näin siellä kaksi ihmistä, kaksi miestä, joista toinen istui maassa ja toinen käveli kielekkeellä edestakaisin, kuin odottaen jotakin. Saapuessamme lähemmäs maassa istuva kalju mies katsoi meihin ja katosi. Henkäisin, tarraten Zherrinadiaa hihasta.
”Näitkö sinä…?” Kysyin säikähtäneenä. Kesän perillinen pysähtyi, katsoi miestä kielekkeellä ja sitten minua.
”Mitä?” Hän kysyi huolestuneella äänellä.
”Toinen mies oli tuossa äsken”, nyökkäsin kielekkeen suuntaan, ”vanha, viiksekäs, kalju.” Zherrinadian kasvoille levisi ymmärtäväinen, innokas hymy.
”Jumalat todella ovat seuranasi”, hän sanoi tummat silmät loistaen.
”… Tarkoitatko, että näin… Tiedon jumalan?” Kysyin epäröiden.
”Tottakai! Hän on kaikista jumalista ihmisrakkain, harmi, ettei hän halunnut näyttyä minulle.”

”Aaah”, se toinen mies, joka ei ollut kadonnut, huomasi saapumisemme ja tuli lähemmäs, ”herra Dawns, jos saan arvata?” Hän levitti kätensä ja kumarsi. Tämä mies oli pukeutunut mustaan kaapuun. Hän näytti tärkeähköltä, semmoiselta varteenotettavalta. Hänellä oli samanlainen tumma iho kuten Nadian suvulla, samanlainen tumma tukka, mutta silmät olivat jotain ihan muuta.
”Zachary, tämä on Ed. Edillä on harvinainen kyky, mutta hän halunnee itse selittää itsensä”, Zherrinadia jäi taustalle seuraamaan tilannetta kiinnostuneena.
”Aaaah”, Ed, kaapupukuinen tumma mies huokasi, ”jumalatar on minua monet kerrat siunannut. Kovinkaan moni ei törmää kaltaisiini elämänsä aikana. Hyvä nuoriherra Dawns, voin lukea Kohtalon teille kirjoittamat päätökset, jos te niin haluatte.”

Miten päin tässä nyt sitten olisi pitänyt olla?
”Mitä minä siitä hyötyisin?” Kysyin heti epäillen miehen kyvyn hyödyllisyyttä.
”Ette ehkä mitään”, Ed vastasi huokaillen, ”ehkä se musertaa elämänne. Ehkä se palauttaa hymyn kasvoillenne. Ihmiset ovat aina olleet kiinnostuneita kohtalostaan, ja minulla on onni ja epäonni nähdä, mitä Kohtalo kirjoittaa.”

”Voitko katsoa, ja päättää sitten haluatko kertoa?” Tunsin mielenkiinnon kutkuttavan, mutta samalla pelkäsin. Kohtalolla oli kuulemma minulle paljonkin jäyniä mielessään, enkä ollut aivan varma halusinko niitä tietää. Toisaalta, Kohtalo valitsi vain suunnan, johon jumalat meitä työnsivät: Itse teimme päätöksemme.
”Aaaah. Tottakai”, Ed tuli lähemmäs, ojensi kätensä eteenpäin ja kumarsi minulle, ”jos te niin tahdotte?” Epäillen annoin käteni hänen käsiinsä. Hän nappasi kiinni ja nosti katseensa taivaisiin. Hänen suunsa kävi, kuin hän olisi lukenut jotain ilmassa. Sitten hän laski päänsä ja hymyili minulle.
”Paljon, paljon hän onkin teille keksinyt”, hän huokaili, ”mutta en näe mitään, mikä satuttaisi enemmän, kuin mitä nyt satutte. Haluatteko kuulla?”

”No, olemme jo tässä tilanteessa”, luovutin, ”joten kerro toki.”

”Kuten tiedät, hän on merkinnyt pääsi kruunulla ja hän näyttää olleen kiinnostunut sinusta jo pitkään. Näen muutoksia, näen korjauksia ja lopullisia tuloksia. Hänen suunnitelmansa pääsi menoksi ovat alkaneet jo vuosia ennen kuin olet syntynytkään, Kohtalo on nähnyt maailmamme epätasapainon ja siksi valinnut sinut kantamaan raskasta taakkaa. Hän työsti sitä vuosia, sinun kohtaloosi ovat vaikuttaneet useammat, kuin osaatkaan arvata… Mutta samoin sinä vaikutat muiden kohtaloihin. Kuten sinä, minä ja me kaikki, olemme osa hänen suurimpia suunnitelmiaan, ja sinäkin olet vain yksi osa sitä, et ratkaisija, vaan välikäsi, jonka valinnat suuntaavat maailmamme uusiin suuntiin.”

”Tiesi on nelihaarainen, ja jokaisella haaralla on oma vaikutuksensa. Kävelet kuitenkin kohti sitä yhtä ja Kohtalo on merkinnyt sen hyväksi. Yksi teistä on jo sulkeutunut, ja sen tiedät itsekin.”
”Kevät”, mutisin.
”Aaah, Kevät. Tuo kansa, joka elää tyytymättömyyden keskellä. Viimeisin kuninkaamme valitsi Kevään vastaparin juuri siksi, että yritti välttää kaikin puolin kaikkia konflikteja. Sinä kuljet hänen jättämäänsä tietä. Tässä tulee kuitenkin mielenkiintoisin osa, joka kiinnostanee… Hän on kuullut rukouksesi ja vastannut niihin.”
”Mitä se tarkoittaa?” Kysyin, kykenemättä juurikaan muistamaan, mitä olisin rukoillut.
”Aluksi hän oli vain kiinnostunut kahdesta sielusta”, Ed nosti katseensa ylös, ”mutta sitten hän ymmärsi, miten paljon nämä kaksi sielua tarkoittavat toisilleen, ja hän on yhdistänyt teidät. Se ei ollut helppo valinta, sillä kun Kohtalo jotkin kaksi sielua yhdistää, tuntuu erossaolo normaalia pahemmalta ja sinetti kantaa läpi tuhansien elämien. Olet saanut päällesi mitä hirveimmän siunauksen, jota olet itse pyytänyt, mutta se tuo teidät aina yhteen.”

Ei ollut vaikea arvata mistä Ed puhui. Tunsin todeksi joka sanan, ja se sai tunteeni jälleen reagoimaan. Tuijotin tummaan pukeutunutta miestä ja kyyneleet valuivat jälleen poskillani.
”Aaah”, Ed katseli minua ja itkuani, ”jatkanko vielä?”
”Älä”, käännyin kannoillani ja lähdin kävelemään mitään sanomatta takaisin siihen suuntaan, mistä tulimmekin. Zherrinadia ei selvästi edes aikonut tulla mukanani.
”Kun palaat linnaan, niin siellä sinua odottaa yllätys!” Hän vain huusi perääni. Päässäni humisi niin kovasti, että ehdin unohtaa koko huomautuksen kavutessani mäkeä ylös. Ihmiset huutelivat minulle hyviä päiviä kulkiessani ohi, mutta hurina päässäni esti minua vastaamasta.

Saavuin pyöreälle linnalle ja astuin sisään. Siihen minä jäinkin sitten seisomaan luullen näkeväni kummituksen.
Salissa tyynyillään istuivat niin prinssi Ammocknadia, kuin kaksi hänen vaimoistaan, keskustellen reippaasti lattialla seisoskelevien ihmisten kanssa. Jo ovelta tunnistin heidän joukossaan liekehtivät hiukset ja rehentelevän asenteen, joka suorastaan loisti siellä sisällä salissa. Äsken valumaan alkaneet kyyneleet vain jatkoivat valumistaan kun kuulin Nathanin rehentelevän äänen, joka kaikui pyöreässä huoneessa. Prinssi Ammock oli ensimmäinen, joka huomasi minun olevan paikalla ja hiljalleen myös hänen vaimojensa katseet kääntyivät minuun. Nathan huomasi ettei häntä kuunneltu, ja hän kääntyi ympäri nähdäkseen häiriötekijän. Siinä vaiheessa minä astuin peremmälle saliin, kävellen eteenpäin tajuamatta, että jalkani veivät eteenpäin. Hänen suunsa oli jäänyt auki kesken lauseen, ja minut tunnistaessaan hänen olkapäänsä lysähtivät.

Kukaan ei kommentoinut mitään, tai sitten minä en vain kuullut mitään. Nathan oli siinä ja se oli tärkeämpää, kuin kenenkään muun turhan ihmisen puhe. Kävelin häntä kohti ymmärtämättä itse, että itkin yhä. Hänen katseensa oli jäätynyt, mutta sitten hän lähti liikkeelle, levittäen kätensä kuin ottaakseen minut vastaan. Tajuamattani juoksin viimeiset askelet ja kajahdin hänen kaulaansa, puristaen lujempaa kuin alkuperäinen tarkoitukseni oli, mutta tehden varmasti itselleni selväksi kuka siinä oli. Hänen kätensä kiertyivät ympärilleni, ja tunsin hänen kyntensä pusertuvan paitaani. Annoin itselleni luvan itkeä hänen kaulaansa vasten, tuntien tutun lämmön ympäröivän minut ja kuukausia jatkuneen kivun hellittävän hiljalleen rinnassani. Nathan piteli minua pystyssä, kun tunsin jalkojeni pettävän, vetäen minut itseensä kiinni. Olisin halunnut sanoa tuhat asiaa, mutta sekaisin mennyt hengitykseni teki siitä yksinkertaisesti mahdotonta, joten jatkoin itkemistä.
”Okei”, hän inahti pitkän ikuisuuden jälkeen, ”irti. Happea. Au.” Silloin ymmärsin hellittää hieman otettani ja irtauduin Nathanista, irrottamatta todella otettani hänestä. Hän hengitti pari kertaa syvään ja näin, että hänenkin silmiensä ympärykset olivat alkaneet punertua.

”Aivan ihana jälleennäkeminen!” Ammocknadia keskeytti meidät, ”tarvitsetteko omaa aikaa, oman huoneen, tai jotakin?”

Naurahdin Kesän prinssille Talven prinssin olan yli ja katseeni palasi Nathaniin. Olin kasvanut pituutta! En olisi sitä muuten huomannut, ellei Nath olisi lyhentynyt.
”Missä on se ruipelo joka tuli Talven valtakuntaan?” Nathan nosti kättäni ja ihmetteli parin kuukauden aikana kasvaneita hauiksiani.
”Joutui kasvamaan kun päätyi melkein tappamaan Kevään perillisen, mutta se nyt on ihan eri tarina, mitä ihmettä SINÄ täällä teet?” Lause pulpsahti suustani niin nopeasti, etten itse saanut siitä enää edes selvää.
”Työasioita”, hänen kämmenensä kulki poskeani myöten niskaani, kun hän tutki kasvojani, ”eivät voineet lähettää prinsessaa itseään hoitamaan keskusteluyhteyksiä Kesän kanssa kesken kuninkaan kierroksen, joten hommaan valittiin se vähän helpompi osapuoli.” Ruumiini oli sulaa hänen kosketuksestaan. Humina päässäni alkoi viimein helpottaa, puristava tunne oli mennyttä ja jäljellä ollut kaipaus alkoi kadota hiljalleen pois, kun kaipauksen kohde oli siinä vastassani. Uskoin yhä olevani unessa, mutta oli se sentään hyvä uni, sellainen, josta ei ikinä tahtoisi herätä.

”Awwn, tyttäreni kaikki niin pettyvät tajutessaan, että kuningas onkin varattu mies”, yksi prinssi Ammockin vaimoista sanoi surkeana, vaikkakin pilke silmäkulmassaan, ”he niin elättelivät toiveita siitä, että hekin saisivat osansa.”
Vaivautunutta naurua minun suunnaltani, kun Nathan katsahti olkansa yli aikalailla ilmeellä, joka kertoi kyllä kenen omistukseen kuuluin. Prinssin vaimo numero 2 naurahti.
”Arvelinkin, että ehtisitte paikalle juuri tässä ajoissa”, Kesän nykyisen perillisen ääni kuului suunnasta, josta minä olin juuri tullut. Zherri käveli vierellemme ja katseli meitä molempia. Vasta silloin tajusin, että hän oli minua hurjasti pidempi. Juuri kun äsken olin ehtinyt kasvaa, niin sitten Kesän perillinen on minua pidempi. Höh.
Zherri kurtisti kulmakarvojaan.
”Näyttääpäs kummalliselta”, hän totesi, lähtien kävelemään kohti isäänsä ja äitejään, ”harvoin tulee nähtyä kahta ihmistä joilla on yhtenäinen sielu. Särkee ihan silmiin katsella noin kirkkaita tunteita, hyh.”
”Hmm, ei ihme, kun kuninkaamme on ollut mieli maassa”, prinssi Ammock nauroi heleästi, ”mutta katsokaa nyt tuota ilmettä! Pakko todeta, että emme me olisi moista hänen huulilleen saaneet yrittämälläkään, emme sitten mitenkään.” Nathan toisti sanat huulillaan: ”Mieli maassa?” ja sai siitä hyvästä kyynerpäästä kylkeensä. Häntä alkoi hykerryttää ja hänen naurunsa yritti tarttua minuunkin, mutta päätin pitää pokkani tässä joukossa.

”Talvi ja Kesä jatkavat neuvotteluja huomisen koittaessa”, Ammocknadia ilmoitti, ”kun näyttää siltä, että kuninkaamme ja Talven prinssi tarvitsevat hieman aikaa olla keskenään.”
”Ei suinkaan”, yritin olla kohtelias, ”emme me, emme minä, emme öö…”
”Poikakulta”, Kesän prinssi haali molemmat paikalla olevista vaimoistaan syliinsä, ”meistä kukaan ei tarvitse tyttäreni taitoa nähdäkseen miten onnellinen olet tällä hetkellä. Selvittäkää molemmat ensin päänne, sitten voimme alkaa puhua. Huomenna, ja alkakaa laputtaa siitä ennen kuin syötte toisenne siinä katseidemme alla.” Sitten hän jätti meidät kokonaan huomiotta, alkaen puhua Nathanin saattajille.

Mennään ulos ja sitten sinä kerrot kaiken mitä tapahtui Shinjan kanssa. Yksinkertainen käsky Nathanilta, tarpeeksi yksinkertainen jotta saimme molemmat sen toteutettua ja se tarkoitti, että sain selittää pitkän tovin aloittaen ihan alusta, siitä, miten en alusta asti oikeasti sietänyt Shinjaa aina sinne, miten kohtasin Mokan kanssa Helinin ja miten sitten hänen opettamansa kyvyn avulla kykenin pitämään omasta hengestäni kiinni. Nathan kuunteli, välillä kommentoiden törkeyksiä erityisesti silloin, kun puhe oli Shinjasta, mutta pääasiassa hän jaksoi keskittyä. Päästessäni pakenemiseemme asti olimme onnistuneet kävelemään rannalle asti ja löytäneet varjosta paikan, jossa oli hyvä istua ilman, että muiden ihmisten katseet olisivat meitä häirinneet. Koko matkan ajan Nathan oli pitänyt kädestäni kiinni, eikä ollut vieläkään päästänyt minusta irti. Itse pelkäsin, että jos Nath päästäisikin kädestäni irti, niin ehkä en enää ikinä saisikaan koskea häneen uudelleen, joten takerruin häneen itsekin.

”Shinjan ja Kevään valtakunnan uhkauksia onkin kuulunut aika paljon”, hän totesi, kun kerroin, että näin me olimme Siunattujen kanssa olettaneet, ”pääasiassa minun pääni on tahdottu pölkylle. Hän väittää, että minä olin lähettänyt sinut salamurhaushommiin, ja hänen kansansa imi tarinan aivan täysin itseensä ja nyt koko Kevään kansa on täysin varma siitä, että Talvi tahtoo sotaa heidän kanssaan.”
”… Mutta eihän se ole totta?” Kysyin huolestuneena.
”No, Talven kansan reaktio oli aika vahva”, Nathan mutristi suutaan, ”ongelmana on näet, että he oppivat tuntemaan sinut. He eivät usko, että vaikka olin minä ihan minkälainen hallitsematon ongelma vain, niin sinä ottaisit ja menisit tekemään mitään niin hölmöä ja no, kun heille kerrottiin oikuistamme, niin he suorastaan alkoivat mellakoida Kesää vastaan. Sen siitä saa, kun kuuluisin kansantarina kertoo naisesta, joka jäi jumiin jääpalloon sen takia, että rakastui ja muut ihmiset kääntyivät häntä vastaan. He eivät halua toistaa tuhat vuotta vanhaa virhettä ja ovat yleisesti sitä mieltä, että Kevät tahtoo lietsoa sotaa.”
”… Mikä taas on totta?” Ihmettelin.
”Ja täyttä hevonpaskaa Kevään mielestä”, Nathan jatkoi, ”näetkö ongelman? No, kaikki tietävät, että Kevät ja Kesä eivät muutankaan pidä toisistaan, joten siksipä minut lähetettiin tänne, puhumaan semmoisista asioista kuin siitä, että mitäs jos sota syttyy, kun kukaan ei halua vastata Kevään pakotteisiin.”
”Mihin Kevään pakotteisiin?”

Nathanin ilme muuttui äkisti vihaiseksi.
”Yksi, Syksyn pitää asettua Kevään puolelle, kaksi, kruunu Keväälle, kolme, minulta nirri pois”, hän luetteli.
”Viimeiseen ei. Toiseen ei, kruunusta päättää vain yksi henkilö, ja se olen minä”, sihahdin, puristaen Nathanin kättä, ”ja se menee Harperille.”
”Mikä tarkoittanee, että Kevät suuttuu vielä enemmän”, hän nyrpisti nenäänsä, ”mutta se nyt on odotettavissa, kuten myös se, että Kingordonin suku sanoi ei heti alkuunsa. Mukava, että vaikka minuakin kuinka vihataan, niin minua ei silti ole hylätty.”
”Entä Syksy?” Kysyin, ”mitä kuningas ja kuningatar ovat sanoneet?”
”Eivät mitään”, Nathan sihisi vielä äskeistä enemmän, ”he ovat hiljentyneet aivan täysin. Syksy on joko päättänyt pysyä neutraalina, tai odottaa jumalten tai Kohtalon määräyksiä… Tai sitä, mitä sinä valitset vuoden loputtua.”

”Ei siinä ole mitään odotettavaa”, minä vastasin heti, ”Talven. Sinut. Ei minulla ole muita vaihtoehtoja. Kuningattarena Harper voi puhua muille kansoille järkeä ja sitten…”
”Sitten Kevät aloittaa sodan”, Nathan totesi, ”mikä on hauska ajatus, sillä vaikka heillä on vähiten maata, heillä on myös eniten ihmisiä ja vahvin sotajoukko. Hauskaa.”
”Eli jonkun pitäisi saada Syksy mukaan?”
”Jos Syksy tukisi sinua, niin silloin koko juttu loppuisi tähän. Kevät ei jaksaisi varmasti uhota kolmelle valtakunnalle, edelliselle ja nykyiselle kuningasparille ja jumalille, mutta jos Syksy pysyy neutraalina niin Kevät tekee mitä haluaa.”
”Eli minun pitäisi puhua Syksy puolellemme?” Yksi plus yksi on yksitoista. Nathan kurtisteli taas kulmiaan.
”Ei olisi pahitteeksi vaikka yrittäisitkin”, Nathan mutisi, ”se, että saatko sinäkään puhuttua kuninkaan ja kuningattaren päähän minkäänlaista järkeä, on aikalailla Kohtalon käsissä… Ehkä he kuuntelevat omaa kansalaistaan enemmän, kuin meitä kaikkia muita. Suurella todennäköisyydellä ei.”
”Aina voi yrittää?” Jos maailmassa olisi pieni toivo sille, ettei kaikkien tarvitsisi ruveta tappelemaan tai pahimmassa tapauksessa Nathan menettäisi henkensä, niin minä olisin valmis pitämään siitä toivosta kiinni.

”Aina voi yrittää”, Nathan puristi minua kädestäni kuin varmistaakseen asiaa itselleen ja minulle, ”kerroinko jo, mitä yritin saada kirjurin kirjoittamaan viestiin, joka lähetettiin Keväälle sen jälkeen, kun he lähettivät ensimmäiset vaatimuksensa?”
”Et?”
”Hyvä, sillä se on yksinkertaisesti niin sopimatonta tekstiä, että kirjuri meni itsekin aivan punaiseksi. Harper hoiti homman diplomaattisemmin, miinusti hommasta ne kohdat joissa käskettiin Shinjaa tunkemaan oma päänsä perseeseensä ja koko Kevään valtakunnan hyppäävän yhteisesti kalliolta alas. Ei, odotas… Viimeisin taisi olla Harperin lisäys…”

Hän jäi hetkeksi hiljaisuuteen ja hänen kasvoilleen nousi kysyvä ilme. Liian pitkän reagointiajan kuluttua ymmärsin, että maa allani tärisi. Olimme hetkessä molemmat ylhäällä kun maa alkoi vavahdella hurjasti ja koko rannan täytti epämääräinen, minulle tuntematon rytinä. Itse en ymmärtänyt alkuunkaan mistä oli kyse, mutta Nathan pakotti minut hetkessä liikkeelle pois rannalta.
”Maanjäristys”, hän kommentoi lyhyesti ja jännityksen sekainen pelko otti minua valtaansa. Pohjoisessa ei tärissyt maa ellei joku saanut sitä aikaan. Näin, miten puut vavahtelivat ja heikosti rakennetut talot kaatuivat. Katseeni kapusi mäkeä ylös kohti tulivuorta, josta tuprusi savua kuten aina.
”Miksi me sitten suuntaamme ylös?” Kysyin ihmeissäni, sillä entä jos maanjäristys saisi tulivuoren elämään?
”Kielekkeelle”, Nathan vastasi, ”tsunamien varalta. Tulivuoresta huolta pitävät maaelementilliset jos siihen kykenevät, suolavettä voidaan yrittää määrätä, mutta koko kaupunki siirtyy varmuuden vuoksi turvapaikoille.”
”Miksei maan alle?”
”Koska kukaan ei tiedä onko järistyksen aiheuttanut ihminen vai luonto”, maan epätasainen tärinä hankaloitti ylös kapuamista, sillä tie yritti pettää jalkojemme alta. Koko muu kaupunkikin oli lähtenyt liikkeelle. Näin ihmisten katseista, miten he kaikki näyttivät tietävän mitä tehdä. Osa suuntasi kiireesti alas, aivan päinvastaiseen suuntaan ja heillä kaikilla oli tietäväinen katse kasvoillaan. He olivat niitä, jotka olivat valmiita uhraamaan oman elämänsä kansansa puolesta mikäli aallot kääntyisivät meitä vastaan. Me ja muut puolestamme suuntasimme ylös kohti kielekettä, jolla vasta sinä päivänä olin käynyt.

Järistys itsessään ei ollut paha. Kaikista hirveintä oli se ääni, tuo rytinä joka kuului jostain maan sisältä.

Maan vavahtelu loppui yhtä äkisti kuin olo alkanutkin, mutta ääni jatkui heikompana, kuin kulkien ylös vuorenrinnettä. Pääsimme kielekkeelle, jonne oli jo kokoontunut lähialueen ihmisiä. Osa tiiraili kohti rantaa ja merta, osa piti huolta läheisistään ja osan katse oli jäätynyt kohti vuorta. Tällä hetkellä olimme kaikki saman arvoisia, kenenkään ei tarvinnut jäädä palvelemaan toista jos maa itse oli kääntymässä ihmisiä vastaan. Meitä yritettiin houkutella muiden ylhäisten joukkoon, mutta vedin Nathanin mukanani kielekkeen toiselle puolelle josta näimme niin rantaan, kuin ylös vuorellekin ja istuimme alas kohdalle, joka ei näyttänyt niin heikolta kuin osa reunakohdista. Hän kääntyi niin, että näki rannalle, ja minua puolestani kiinnosti enemmän vuoren toiminta.

Hetken jos toisenkin istuimme kuunnellen maan toimintaa ja pidellen varmuuden vuoksi toistemme kädestä. Nathan seurasi vesirajan tapahtumia tiukalla katseella, reagoiden läheisyyteeni vain olemalla siinä vierellä. Minä kertasin päässäni viimeisimpiä tapahtumia ja sisälläni palava tuli pyöri ympäriinsä jännittyneenä. Minuutit olivat pitkiä, mutta mielenkiintoisia. Maa vavahteli aina välillä uudelleen, mutta heikosti.
”Ihminen vai luonto itse?” Kysyin Nathanilta.
”Luonto”, Nathan vastasi irrottamatta katsettaan vesirajasta, ”noin kovaan järinään ei ihminen kykene, jos mukaan lasketaan nämä jälkijäristykset. Ellei sitten ihmisen aiheuttava järinä saanut aikaan epätasaisen maan liikehdintää muuten. Voi perhhh-…” Hänen kätensä läimähti hänen suulleen ja katsahdin vesirajaan. Näin, miten se alkoi vetääntyä kohti merta. Nielaisin ja tunsin vereni kiehuvan.

”Aalto”, osasin päätellä ja päätelmäni oli oikeassa. Myös muut vesirajaa seuranneet ihmiset huomasivat saman ja äänistä päätellen ihmiset saivat tästä tiedon. Nyt kaikki kääntyivät katsomaan alas merta kohti. Alhaalla olevat vesi-ihmiset näkyivät vain pieninä hahmoina, mutta näin, miten he alkoivat seurata vesirajaa. Joku piteli jotakuta kädestä, kun he molemmat kävelivät kohti katoavaa merta.
”He yrittävät estää kaupunkia hukkumasta…” Nathan mutisi kämmenensä, suuri kunnioitus äänessään.
”Entä jos se epäonnistuu? Entä jos aalto on liian suuri?” Kysyin ja silloin Nathanin katse kääntyi minuun. Kohtasin hänen siniset silmänsä, joista paistoi hetken epävarmuus, joka yhdellä räpäytyksellä muuttui varmuudeksi.
”Sitten me jokainen joudumme keksimään jotain mikä pitää meidät hengissä”, hän sanoi. Tunsin itseni turhaksi, sillä mitä hyötyä tulesta olisi meren heittäytyessä päälle? Minun ei tarvinnut katsoa merelle, sillä ihmisten äänistä kuulin, että jotain alkoi tapahtua. Oikealta puoleltani alkoi kuulua huminaa ja kääntäessäni katseeni näin kaukana merellä aallon, joka suuntasi meitä kohti. Samalla jotakin kiertyi jalkaani vasten. Se oli vihreä, tukeva muratti, joka kasvoi maan alta ja se kasvoi jalkaani vasten. Nathanin silmät sulkeutuivat hetkeksi kun pahoinvointi kävi hänen kehossaan. Samanlainen kasvi oli myös hänen jalkansa ympärillä ja tiesin, että jos tilanne muuttuisi pahaksi ja aalto pyyhkäisisi suuntaamme, hän tekisi kaikkensa onnistuakseen pitämään meidät paikallaan.
Jännä asia: Kukaan ei oikeastaan näyttänyt pelkäävän omasta puolestaan. Jokaisen katse oli pikemminkin keskittynyt vesirajaa seuraaviin ihmisiin ja jokainen tiesi, että kyseessä saattaisi olla heidän viimeinen hetkensä. Osasin itsekin lukea tilannetta: He yrittäisivät torjua veden pääsyn ihmisasutuksille ja todennäköisesti heistä jokainen joutuisi joko käyttämään liikaa jumalattarelta saamaansa voimaa ja katoamaan näin tehdessään, tai sitten heidän ruumiinsa pistäisi paussin juuri silloin, kun he olivat itse veden varassa. Saattoi olla, että heitä ei enää siinä vaiheessa saisi pelastettua.

Kaikki tapahtui loppupeleissä hyvin nopeasti. Aalto kohosi sitä mukaa, kun se alkoi saapua rantaan. Se ei kasvanut ikinä niin korkeaksi, että kielekkeellä olisimme olleet vaarassa. Näin täältä kaukaa, miten ihmisraukat painoivat koko voimallaan ja käskivät vettä rauhoittumaan. Hetkeksi he saivat aallon haltuunsa, mutta lopulta veden todellinen voima painoi päälle ja näin, miten vesi imaisi hahmoja pauhannan keskellä. Yksi mies sai veden tottelemaan, ja pelokas, jännittynyt kansakunta hurrasi miehen uhraukselle. Aalto pääsi vain pyyhkäisemään rannan suuntaan ja sitten se pakotettiin vetäytymään. Kansa melusi ja huusi kunniaa niille, jotka olivat saaneet meren tottelemaan. Aaltojen tyyntyessä rantaan kömpi tummia hahmoja, toinen toistaan huonommassa kunnossa. Ne, jotka eivät palanneet, olivat joko muuttuneet mereksi itsekseen tai joutuneet pärskeiden sekaan.
”Tänä iltana juhlitaan”, Nathan kommentoi, ”jokaisen edesmenneen sielun kunniaksi sytytetään tuli ja heille lauletaan ja rukoillaan, että jokainen heistä löytää mieluummin rauhan osana merta kuin palaa irtosielun hallitsemana takaisin rantaan.”
”Kuulostaa ja näyttää siltä, että ihmiset ovat hyvin tottuneita toimimaan tällä tavoin”, totesin, ja tunsin, kuinka muratti jalkaani vasten hellitti.
”Tsunameja sattuu harvoin”, Nathan oli löytänyt tutun virneensä takaisin, mutta katseli yhä alas rannalle, ”viimeksi kun olin 10 ja sattumalta olimme juuri täällä Harperin ja muiden sisarusten kanssa. Shinja Kira yritti kutsua aaltoa ylemmäs hukuttaakseen minut, mutta menetti tajuntansa yrittäessään tehdä sitä. Samalla hän menetti jalkansa kolmeksi päiväksi ja kaikki sen takia, kun hänen korvastaan oli alkanut kasvaa itu. Hänelle ei tullut mieleenkään, että se olisi saattanut olla Harperin syytä.”
”Oliko se Harperin syytä?” Naurahdin. Nathan näytti syylliseltä.
”No ei”, hän myönsi. Seurasin, miten alhaalla ihmisiä etsiytyi rannalle auttamaan niitä, jotka olivat vielä hengissä. Eräs näytti nielaisseen vettä, ainakin joku kumartui hänen ylleen ja teki jotain, mikä näin nopeasti katsottuna näytti siltä, että hän yritti antaa tälle tekohengitystä. Saatoin olla väärässäkin, ehkä henkilö yritti syödä hänen kasvojaan tai oksensi hänen suuhunsa. Mistäpä minä tietäisin.

”Anteeksi”, joku saapui luoksemme. Nostin katseeni ja tunnistin Aaronin hahmon ja hänen siniset, kevyestä kankaasta tehdyt palvelijan vaatteensa.
”Perillinen Zherrinadia pyytää teitä saapumaan muun hovin luokse”, Aaron puhui äänellä, joka kertoi hänen olevan epävarma tilanteesta, johon oli joutunut. Nathan ei näyttänyt kiinnostustaan palvelijaa kohtaan, mutta itselläni alkoi omatunto kolkuttaa Aaronin takia.
”Ei nyt”, sanoin, ja viittasin Aaronia jäämään paikalleen, ”ihan ensimmäiseksi minun pitää selittää yksi asia.” Nathanin kiinnostus alkoi vasta silloin heräämään ja hänkin nosti katseensa palvelijaa kohti, joka nyt alkoi selvästi ahdistua. Huomasin, että Nathan tarkasteli punapäistä Aaronia hyvin tarkkaan nyt, kun minä hänet erityisesti siihen pysäytin. Olin melkein varma, että hän keksisi sen, mitä aioin tunnustaa jo ennen kuin sanoisin yhtään mitään. Taustallamme ihmiset alkoivat etsiä kielekkeeltä paikkaa jossa vain olla, nähtävästi kukaan ei aikonut lähteä pois paikalta ennen kuin oli varmistettu, että järistykset tai aallot eivät enää palaisi.

* * *

Nathan

Nuoren palvelijan saapuessa paikalle tilanne muuttui yllättäen hyvinkin ahdistuneeksi. Tunsin heidän kahden välillä jonkinlaista kummallista jännitettä, jota ei aluksi osannut lukea.
”Ihan ensimmäiseksi minun pitää selittää eräs asia”, hän sanoi, viitaten palvelijaa jäämään siihen. Katsahdin nuorta miehenalkua täältä maantasosta ylös ja näin kalpean, suurin piirtein ikäisemme pojan, tai miehen, miten päin asiaa nyt haluaisikaan sanoa, jolla oli siniset palvelijan vaatteet. Katseeni kiinnittyi kahteen piirteeseen hänessä: Yksi, punaiset hiukset, kaksi, kehon oikeaa puolta peittävät punaiset arvet, kuin poikaa olisi yritetty polttaa. Erityisesti kuitenkin punaiset hiukset veivät huomioni, ja mukaan luettuna Zacharyn ahdistuneisuus, tarina alkoi olla jo siinä vaiheessa minulle selvä.
”Aaronvuur, Nathan Alexander Kingordon, Talven prinssi ja Talven perillisen veli”, Zachary esitteli meidät toisillemme. Palvelija ei katsonut suoraan minuun, vaan hitusen ohitse, kasvot alkaen kerätä punaista väriä.

”Aaron on vähän niin kuin… Toiminut sijaisenasi?” Zachary alkoi itsekin menettää pasmojaan. Minusta oli hurjan suloista nähdä hänet menettämässä peliä. Hän ei kuulostanut nolostuneelta kertoessaan sängynlämmittäjästään, mutta hän vältti katsetta, ”koska oli oikeasti hyvin lähellä, etten hajonnut näiden viimeisten kuukausien aikana.”
”Hyvä”, totesin, tarkastellen palvelijan ulkomuotoa. Poika näytti vähän minulta, jonka laskin ehdottomasti hyväksi asiaksi. Zachary oli viimeinen ihminen, joka pettäisi pelkän pettämisen ilosta, vaan hän oli ehdottomasti liian kiltti moiseen, siksi minun oli helppo ymmärtää, ettei hän tehnyt sitä muuten kuin siksi, että häneen oli sattunut. Mistä sen tiesin? Koska minua oli sattunut aivan yhtä lailla. Erossa oleminen oli ollut pahin asia elämässäni, jokainen päivä oli ollut liian pitkä ja välimatka sitäkin tuskallisempi. Se, että hän oli etsinyt jonkun lohduttamaan, toi mieleeni vain yhden ajatuksen: Minkä perhanan takia minä en ajatellut samaa?

”Onko hän yhtään hyvä?” Painoin kämmeneni poskelleni ja jatkoin punapään tarkastelua. Zachary ja tämä Aaron hämmentyivät entisestään.
”Ööh?” Zach ei enää edes saanut sanoja suustaan.
”Yhtään hyvä? Kumpi parempi, minä vai hän?”
”Öööh?” Nyt hänen kasvoilleen alkoi nousta toivottu puna. Oli mukavaa saada hänet näin sekaisin vain kysymällä ahdistavia kysymyksiä. Punapäinen palvelija alkoi oikeasti olla punapäinen, poskia myöten, hyvin ahdistuneena tilanteesta johon hänet pakotin.

”Kelpaava”, hän sai lopulta kaivettua päästään, ”ei yhtään niin hyvä kuin sinä.”
”Positiivista”, myhäilin, ja tarkastelin palvelijaa lähemmin. En voinut kyllä syyttää Zacharyä mistään, palvelijaksi poika näytti ihan hyvältä. Arvet eivät haitanneet hänen ulkomuotoaan yhtään.
”Hyvä, seiso siinä vielä hetki”, käskin, katsahtaen Zacharyä, ”sinä et kuitenkaan noita saanut aikaan?” Osoitin palvelijan palovammoja.
”Zachary ei-! Ei… Tarkoitan, että siis…” Palvelija puhui itsensä pussiin. Pakotin hymyn pois kasvoiltani, vaikkakin se oli hyvin vaikeaa, sillä tilanne alkoi olla suorastaan huvittava.
”Zachary?” Kysyin. Siinä vaiheessa palvelija menetti loputkin varmuudestaan. Eipä sillä, että minua ei ihmetyttänyt se, että jos Zach jonkun sattui valitsemaan avukseen, niin todennäköisesti hän halusi olla enemmän kuin liian halukas aateli, joka käytti palvelijoita hyväkseen kun mieli teki. Zachary oli kuitenkin Zachary, Syksyn lapsi, valmis hyväksymään melkein kenet tahansa ihmisenä – onneksi se yksi joka tätä kohtelua ei saanut oli iki-ihana sisareni Shinja Kira.

Jännää oli, ettei Zachary sanonut mitään, seurasi vain viereltä. Suun hän oli peittänyt kämmenellään, ja näin, miten punapäinen palvelija etsi katseellaan apua Zacharysta.

”Mukava, että olette ihan noin läheisiä”, venyttelin, menettäen kiinnostukseni tästä palvelijasta, ”yhtään vähempää en olisi odottanutkaan, Zach vain yksinkertaisesti on hyvä ihminen eikä voi sille mitään. Ei ihme, että pistää palvelijankin mieluummin kaveriksi kuin julmasti palvelemaan.”

”Suorastaan harmi, että Kohtalo on ollut paskiainen”, jatkoin, rentoutuen taakse ja samalla palvelijakin alkoi rentoutua nähdessään, etten minä ollutkaan niin vihainen kuin osasin esittää olevani, ”ei riittänyt, että rakastuin Zachiin, ei, piti vielä saada kiinnitettyä minut täysin häneen. Tiedätkö, miten paljon se sattuu?”

Aaronvuur katseli meitä kahta vuoronperään ja hänen jännittynyt hengityksensä alkoi rauhoittua.
”Tiedän, herra”, hän löysi viimein äänensä, ”olen nähnyt sen Zac-, kuninkaassa.”
”Sen kun jatkat nimeltä kutsumista, minä en välitä”, heilautin kättäni välinpitämättömästi, ”pointti on, että minä en ole päässyt olemaan Zachin luona viimeisimpään vajaaseen puoleen vuoteen ja se ei ole mielestäni hirveän kiva asia. Kolme kuukautta tuntuu yllättäen aika pitkältä ajalta, ja jos itse olen meinannut hajota, niin en kykene edes kuvittelemaan häntä, sillä Zach on paljon minua herkempi ja altistuu jatkuvalle stressille.”

”Siinä vaiheessa sinä olet tullut kuvioihin, Aaron”, jouduin myöntämään, ”ja ainoa, joka minua ärsyttää, on se, etten minä ole löytänyt ketään joka olisi voinut korjata minua sillä välin, kun olin Talven valtakunnassa. Joten siis, minulle on ihan sama mitä te kaksi teette ja milloin, jos se auttaa pitämään Zachilla järjen päässä.” Lysähdin pois äskeisestä asennostani Zachin vierelle ja he molemmat tuijottivat minua hämmentyneen sekaisesti.

Silloin Zachary napsahti.
”Sinä. Senkin. Julma. Paska!” Hän hakkasi minua jokaisella sanalla nyrkillä, mutta naurunsekainen hakkaaminen oli aika heikkoa, tarkoittaen, ettei hän ollut aivan täysin tosissaan. Hänen naurunsa tarttui minuun, kun yritin suojata kehoani kädelläni. Aaronvuur tuijotti meitä ilmeellä, joka kertoi siitä, ettei viimeisin pari minuuttia ollut oikein rekisteröitynyt hänen päähänsä. Zachary jatkoi heikkojen loukkauksien laukomista, mutta samalla nauru vei hänestä voimia ja kun hän jäi kikattamaan siihen, pääsin hänen päälleen ja kaadoin hänet kalliolle. Yhä kikattaen hän yritti työntää minua pois, kun puskin otsaani hänen otsaansa. Siitäkään ei tullut mitään, minä olin aivan liian vahva hänelle ja hänen hytkymiselleen, kun hän ei naurultaan saanut kunnolla happea. Lopulta hän keksi käyttää polveaan ja potkaisi minua vatsaan, jolloin hän sai minusta yliotteen ja väänsi minut takaisin istumaan, vaikkakin hänen päällänsä. Hän sulki minut suudelmaan rauhan merkiksi, mikä toi minulle kierosti mielihyvää erityisesti nyt, kun tiesin, että Aaronvuur oli siinä takanani ja katseli. Saatoin olla julma, mutta Zachary Dawns oli minun, kiitos, toivottavasti olet ehtinyt saada kuninkaaseemme jonkinlaisen tunne linkin, sillä mikään muu ei olisi tehnyt minua iloisemmaksi kuin se, että oli jonkun muun vuoro kärsiä.

No, se siitä julkisesta tunteenosoituksesta. Zherri oli selvästi päättänyt että meidän kuulunut olla enää kalliolla kun jälkijäristyksiäkään ei kuulunut, ja Aaronvuurin perään lähetettiin pian uusi palvelija. Meitä todella kuulemma kaivattiin takaisin linnalle, joten nyt, kun itsekin olin paikalla vain vieraana niin mikäpä siinä. Pakotettuina suuntasimme linnalle, jossa selvisi, että meidän haluttiin vain ilmoittautua paikalle siltä varalta, että olimme varmasti kunnossa. Joku näet ehti heittää ilmoitta teorian siitä, että koko järistys oli Kevään valtakunnan hyökkäys ja kukapa muu siinä olisi yhtä lailla ollut kohteena kuin me kaksi. Tällä haluttiin vain varmistaa, että olimme elossa. No olimme. Ei siitä aiheesta sen enempää.

Kaupunki selvisi säikähdyksellä. Vuori ei näyttänyt minkäänlaista muutosta käytöksessään, joten ihmiset huokaisivat helpotuksesta ja ryhtyivät järjestelemään juhlia iltaa varten. Kymmenen sielua oli menetetty aallon torjumisessa, yksi ruumis oli huuhtoutunut rantaan ja irtosielu oli napannut sen käyttöönsä. Tämäkin uhka oli pian torjuttu, sillä juuri siihen rannan seudun väki oli osannut varautua. Pari taloa joutui korjattavaksi. Kaiken kaikkiaan olimme selvinneet säikähdyksellä. Kevään hyökkäyksen teoriointi unohtui hyvin nopeasti, sillä sille ei löydetty mitään syytä. Kaikki syyttivät yksinkertaisesti luontoa itseään.

Ilta toi mukanaan juhlinnan, ja kaupungille epäilemättä sytytettiin valoja kuolleiden puolesta. Me emme sitä päässeet näkemään, sillä emme osallistuneet juhlintaan.

Sanotaanko, että meillä oli parempaa tekemistä.

Oletko ikinä herännyt niin, että päälläsi kirjaimellisesti istuu jumala? Entä jumala, jonka läsnäolo yleisesti nähdään huonona enteenä?

En suosittele sitä kenellekään. Sinä yönä minä nimittäin heräsin siihen, että pieni tyttö oli ilmestynyt jostakin vatsani päälle. Untani häiritse ajatus siitä, että joku tuijotti minua ja siinä sitten silmät avatessani näinkin tyhjät silmät, jotka katselivat minua kiinnostuneena.
”Heräsi”, tyttö sanoi ja silloin osasin sanoa kenestä oli kyse. Kaikki veri pakeni sisuskaluihini pelon ottaessa valtaa. Helin tökkäsi minua poskelle.
”Luulin aina, että pisamat kertoivat ihmisen kuolevan tulessa”, hän nipisti poskeani, ”mutta sitten he alkoivatkin kaikki kuolla miten sattuu. Se oli aikamoinen pettymys.”
”Helin”, kuulin Zacharyn äänen lattian puolelta ja hän oli vakava, ”ei nyt.” Zach oli pukemassa paitaa ylleen. Näin, miten hänen kasvoillaan ei ollut hymyä ja se viimeistään pisti hälytyskellot soimaan. Helin nyrpisti nenäänsä ja kompuroi päältäni ylös.

”Vuori”, Zachary kommentoi lyhyesti.
”Vuori?” Kysyin, nousten hiljalleen ylös sängyltä. Haistoin ilmassa kummallisen hajun.
”Vuori”, Helin vastasi innoissaan ja hyppeli huoneessa, ”se purkautuu! Kukaan ei ole vielä huomannut ja kun niin tapahtuu, teidät unohdettaisi tänne. Minusta oli huijausta jos te kuolisitte nyt, joten tulin hakemaan teidät pois. Pue päälle, äkkiä, ehditte vielä nähdä kun vuori todella innostuu.” Zachary oli kumartunut maahan, poiminut sieltä paitani ja hän ojensi sitä nyt minulle vakavailmeisenä. Ehdin heittää sen päälleni kun Helin jo hoppuutti meitä etenemään.

”Kohtalo unohti taas missä mennään”, Helin selitti reippaana, kun hän kulki edessämme tyhjiä käytäviä, ”hän lisäilee kirjaansa kohtauksia, jotka kuulostavat sillä hetkellä hyvältä, unohtaen aina hyvin väliajoin muut suunnitelmansa. Viimeksi kävin korjaamassa talteen erään naisen, jonka piti kuolla synnytyksessä, mutta hän olikin hukkumisvaarassa, joka taas oli määrätty muiden laivalla olleiden kohtaloksi. Lapsi piti saada syntymään, joten hänelle piti tehdä jotain ja minä poimin hänet veneeseeni. Tätä sattuu aina välillä. Nyt hän suunnitteli, että vuoren tämä puolisko tuhotaan melkein täysin nyt, kun hallitsijaperheen kerma on muualla, mutta unohti teidät. Jos hyvin käy, koko linna ja sen väki tuhoutuu.” Silloin Zach hypähti pari askelta nopeammin eteenpäin ja tarttui Heliniä ranteesta.

”Anteeksi”, hän sanoi heti, ”mutta voiko asialle vielä jotain?” Helin pysähtyi ja hänen ilmeensä oli synkkä.
”Ei teitä kaikki saa turvaan vaikka kaikki lähtisivätkin NYT”, hän polkaisi maata, ”juoksemaan.” Yritin itse purra huultani yrittäen ymmärtää ajatuksen, ettemme voisi tehdä mitään kenenkään puolesta.
”Edes yhden?” Zach kysyi epätoivoisella äänellä ja ymmärsin mistä oli kyse. Helinin ilme oli tiukka.
”Teille kahdelle ainoa toivo on tulla veneeseeni”, hän jankutti, ”tuo palaa liian helposti kun on ihan ruohoa päästään, enkä saa veneeseen kuin kaksi teitä isoja ihmisiä.”

Siunasin pienen ajatuksen Zachary Dawnsille. Hän oli aivan liian hyvä ihminen, aivan liian hyvä ihminen erityisesti minulle. Aloin jo kuulla ajan tikittävän, maa tärähti silloin ensimmäisen kerran jalkojemme alla, vain vähän. En olisi sitä itse huomioinut, ellen olisi odottanut sitä.
”Veneeseen mahtuu kaksi”, Zach toisti, ”sitten kaksi sinne menee.” Hän irrotti jumalattaren ranteesta ja laski huulilleni suudelman. Irrottautuessaan hän katsoi minua silmiin vakavalla ilmeellä, joka käski minun toimia.

”Seuraa Heliniä. Minä en pala”, hän sanoi, päästäen minusta irti ja lähtien juoksemaan käytävää suuntaan, josta olimme juuri tulleet. Maa tärähti uudelleen ja Helin huokasi.
”Olet ällöttävän kiltti!” Hän kiljui Zacharyn perään.

”Niin on”, ja siksi minä häntä rakastin. Tunsin mustasukkaisuuden sekaista ylpeyttä… Ja pelkoa. Mutten voinut asialle mitään, sillä Helin tarttui puristavalla pihtiotteella minua kädestä ja veti minut toiseen suuntaan. Sisimpäni käski minun juosta perässä, mutta jumalatar käski toisin ja jumalia vastaan en mielelläni asettunut varsinkaan, jos he yrittivät pelastaa minun henkeäni.