”Neljä valtakuntaa, neljä perillistä, ja vain yksi valtakunnista johtaa muita seuraavat 20 auringonkiertoa! Tulkaa, tulkaa, rakkaat ystäväni, kokoontukaa todistamaan tätä päivää!”
Syksyn valtakunta oli johtanut neljää valtakuntaa nyt kahdenkymmenen kolmen vuoden ajan, ja ihmiset alkoivat odottaa innolla uuden hallitsijan valintaa. Syksyn kaduilla kuiskailtiin ja lyötiin vetoa, olihan Kohtalolla ollut tapana valita uusi hallitsija juuri siltä alueelta, joka edellisellä kerralla oli tullut valituksi muita johtamaan.
”Olen kuullut Kohtalon sanaa, ja tiedän, kuka on seuraava kuninkaamme!” Julisti pitkänaamainen nuorimies erään Syksyn valtakunnan kaupungin keskustassa. Miehellä oli lempeät kasvot ja loistavat silmät, jotka tekivät hänestä luotettavalta vaikuttavan. Hänen kasvonsa olivat niin mukavat katsoa, että kaupungin naiset kuiskailivat tuossa olevan itse Kettu, Rakkauden jumala.
”Älä jaksa!” Huusi kadunkulman kauppias, joka oli tullut tutkimaan ihmeellistä metakkaa kaupungin keskustassa, ”kaikki me tiedämme ettet sinä ole mikään Kohtalonlukija, vaan ihan tavallinen metsuri tuolta alamäestä!” Ihmiset naureskelivat kauppiaan huomautukselle, mutta mukavan näköinen mies vain virnisti leveämmin.
”Sepä se!” Hän huusi niin, että hänen äänensä kaikui koko keskusaukiolla, ”minä en ole mikään, ja silti jumalien jumala valitsi juuri minut tuomaan teille tänä päivänä ilosanoman!”
”Ja mikä se lienee?” Ivaili vedenkannosta unohtunut nainen, jonka pään päällä keikkui täysi saviruukullinen kirkasta vettä, ”että juuri sinun poikasi on valittu tulevaksi kuninkaaksi ja hänet pitäisi ottaa kiertämään kaikki valtakunnat? Kas kun et sinä itse lähde kosiskelemaan perillisiä!” Yleisö nauroi niin, että nainen oli keikauttaa vesiruukullisen päänsä päältä. Ruukku itse tipahti, mutta nainen sai veden itsensä pysymään samassa muodossa päänsä päällä, hytkyessään samalla omalle niinkin nerokkaalle letkautukselleen.
”Tällä naamalla? Voi rouvaseni, eihän siinä olisi enää mitään hauskaa kun kaikki neljä perillistä tappelisivat minusta, enkä minä heidän sydämistään”, silmän vinkkaus eturivin kolmelle tytölle, jotka kikattelivat saadessaan mukavalta metsurilta huomiota, ”mutta ei, en minä, enkä poikani – vaikka hän onkin fiksu nuori mies, kasvattaa päivässä kymmeniä puita eikä tarvitse sen jälkeen kuin kuusi tuntia unta, EI. Poikani ei se ole!”
”Vaan minä!” Nauraa räkätti kadunkulman kauppiaan oppipoika, saaden letkautuksestaan korvatillikan.
”Hyvä ehdotus”, mukavan oloinen metsuri huudahti säteilevänä, ”mutta ei! Kuunnelkaahan minua, kun kerron teille tarinan! Viime yönä, kun olin työvuoronani kasvattanut satoja puita poikani kanssa” (”enemmänkin kaksi, ennen kuin molemmat tuupertuivat”), ”niin minulle tuli näky! Se oli itse Kohtalo, hän otti minua kädestä ja puhutteli minua: Metsuri, olen nähnyt sinun uurastuksesi, ja olen siksi sinua siunannut. Sinä juuri saat toimia tänä vuonna minun edestäni ilmoittamassa tulevan kuninkaasi nimeä!”
”No?” Yleisö kysyi yhteen ääneen, ”mitä olet saanut kuulla?” Monet kikattelivat, oli metsuri ihan miten luotettavan näköinen tahansa, kukaan ei tahtonut ottaa hänen sanastaan vaaria.
”Kun talvi alkaa ja ensimmäiset lumihiutaleet satavat maahan on aika uudelle kuninkaankävelylle! Tiedämme tämän, sillä kaikkien valtakuntien perilliset ovat enemmän tai vähemmän naimaikäisiä, ja naispuolisia. Uudeksi kuninkaaksemme on Kohtalo julistanut…”
Metsuri piti pienen hengitystauon. Kaikki odottivat mielenkiinnolla nimeä, jonka mies kohta kertoisi.
”Iki-ihana, kaikkien rakastama, kummipoikani Elias!” Metsuri riuhtoi kummipoikansa yleisön joukosta esille. Tämä näytti täysin pöllämystyneeltä ja jokseenkin uniselta. Poika oli tuskin nähnyt kahtatoista talvea. Pitkän hiljaisuuden jälkeen yleisö meinasi ryhtyä nauramaan, mutta kolme terävää, sarkastista, kaikuvaa taputusta esti heitä tekemästä niin.
”Ensiksikin’”, uusi, tuntematon ääni sanoi, jolle myös nämä kädet joilla taputettiin, kuului, ”Kohtalo on mykkä ja hän kommunikoi jumalten kanssa kirjoittamalla kirjaansa.” Ihmisjoukosta esiin astui mies, jota kukaan ei tuntenut. Jos tämä mies olisi normaalina päivänä tullut kadulla ketä tahansa vastaan, olisi häntä katsottu kieroon, sillä hän näytti huvittavalta. Miehellä oli täysin suorat mustat hiukset jotka ylsivät jonnekin lantion tasolle. Ylleen hän oli pukenut kevyen panssarin, johon oli kuvioitu jonkinlainen merkki, jota kukaan ei juuri sillä hetkellä ehtinyt nähdä. Päällimmäisinä tuntomerkkeinä olivat kuitenkin liehuva viittä, joka teki hänestä kuninkaallisen näköisen, sekä kummalliset, vaaleapunaiset viikset. Torille kokoontunut ihmisjoukko ei oikein tiennyt miten päin olla kun mies asteli esiin. Metsuri oli kuitenkin hiljentynyt ja hänkin tuijotti tätä tuntematonta miestä… Joka hassuista viiksistä huolimatta näytti huomattavan paljon paremmalta kuin hän mukavine kasvoineen ja mahtavine lihaksineen ikinä.
”Toiseksi”, mies hymyili niin leveästi, että vierellään seissyt mies pyörtyi ihastuksesta, ”hän käyttää jumalia välikätenään – ja tämänhän te kaikki tiesitte, eikö niin? Joten olisiko ollut uskottavampaa, jos olisit sanonut, että joku jumalista olisi antanut tämän näyn sinulle?”
Kaupungin keskustan aukiolle kokoontunut ihmisjoukko mutisi hyväksyvästi ja jopa metsurin kummipoika nyökytti päätään.
”Mutta yhdessä asiassa olet oikeassa, alamäen puunkasvattaja. Tänään todella oli Kohtalon määräämä päivä, jolloin minun on määrä ilmoittaa teille Syksyn lapsille uudesta kuninkaasta”, puhuessaan mies aivan huomaamattomasti sipaisi vedenkantajanaisen poskea ja tämä pudotti hämmennyksen sekaisesti ylhäällä pitelemänsä vedet omalle päällensä.
”Se on Kettu!” Metsurin kummipoika huudahti. Silloin ihmiset aukaisivat silmänsä ja tunnistivat merkin miehen panssarissa: Rakkauden jumala Ketun kettukuvio. Jumala hymyili yhä sitä leveää hymyä, johon kaikki lähellään olijat rakastuivat. Hänen nimeään alettiin kuiskia vieruskavereille, jotta jokainen varmasti ymmärtäisi kuka tämä äsken niin tuntemattomalta tuntunut mies todellisuudessa oli.
”VEIT MIEHENI, SINÄ SENKIN KIERO JULMURI!” Kiljui joku nainen jossain väkijoukon syövereissä.
”Se oli sinulle ihan oikein!” Rääkyi joku takaisin. Kettu virnisti, ja ilmestyi sitten metsurin vierelle pienelle korokkeelle. Metsuri suorastaan hypähti kun jumala ilmaantui hänen vierelleen ja putosi saman tien korokkeelta pieneen ruusupuskaan. Aukiolle kokoontunut kansa nauroi jumalan mukana.
”No, mutta. Nyt kun koko kaupunki näyttäisi olevan tässä jo koolla niin mitä minä teitä nyt enää jännityksessä pidän turhaan?” Kettu rauhoitti tilanteen aloittamalla puhumaan. Nyt ihmisiä ei enää naurattanut, nyt he kuuntelivat tarkkaan mitä heille ilmoitettaisiin.
”On nimittäin totta, että syksyn loputtua alkaa uusi kierros, joka on tänä vuonna kuninkaan. Muistamme varmaan viimeisimmältä kierrokselta, miten ah niin rakas kuningattaremme valitse neljän valtakunnan komean nuorukaisen väliltä juurikin meidän, Syksyn perillisen ja he ovat nyt olleet onnellisesti aviossa kaksikymmentä vuotta… Ja rapiat päälle, ellen väärin ole laskenut?”
”Kaksikymmentä kolme!” Huusi kauppiaan oppipoika, ”he menivät avioon samana vuonna kun minä synnyin!”
”Hurmaavaa”, kauppias murisi ja suunnitteli vievänsä suurisuisen oppipoikansa pois tästä väkijoukosta.
”Ah, niin se aika vain rientää.”
”Ja kaksi vuotta siitä, niin Creenen perheelle syntyikin hurmaava tyttölapsi. Kuka ei voisi rakastaa iki-ihanaa prinsessa Petra-Inkaa?” Kettu voivotteli, ”noh, noh, ennen kuin innostun taas selittämään aivan mitä sattuu, menisimmekö me asiaan?”
Jumala otti teatraalisen mahtavasti oman viittansa hartioiltaan ja heilautti sen kaikkien näkyviin. Tuuli tarttui sen yksinkertaisiin väreihin, ja muokkasi sen loistavaksi. Kadulle kerääntynyt yleisö vetäisi henkeään, kun viitan tummat värit vaihtuivat kirkkaiksi, arvokkaaksi punakultaiseksi kirjailuksi ja hohtavaksi sametiksi.
”Kuninkaan viitta”, metsurin kummipoika mumisi ihmeissään.
”Kiitoksia paljon tästäkin selvityksestä, sinä päivänselvien asioiden kapteeni”, Kettu murahti ja katseli viittaa mietiksellen, ”onpa kyllä masentavan näköinen. Punainen ja kulta ovat huonoja värejä kuninkaalle. Itse pitäisin niin paljon enemmän mustasta ja vaaleanpunaisesta… Ainakin tänään. Ehkä huomenna? Ah, onhan siinä ruskeaakin!”
”Syksyn kansa, te tunnette oman kulttuurinne. Ette pidä kruunuja tai jalokiviä ilmoittaaksenne omasta arvostanne, te kunnioitatte ihmistä viitassa. Tässä on uuden kuninkaanne viitta, ja kyllä vain, hän on siellä joukossanne! Tunteeko kukaan pistosta sydämessään?” Kaikki kylän keskustaan saapuneet pojat katselivat toinen toisiaan. Pitäisiköhän jonkun vain nostaa kätensä ilmaan ja ilmoittaa reippaasti tuntevansa pistoa sydämessään, vaikkei todella niin ollut? Mitä jumala heistä oikein halusi?
”Minä?” Huusi kauppiaan oppipoika.
”Jaaaaaaa, et”, Kettu naurahti.
”Minä!” Kysyi kapteeni päivänselvä, ”viitta näyttäisi hyvältä päälläni. Olen jo niin kyllästynyt työläisen asuun ja kylmiin olkapäihin.”
”Joo, et, mene nyt pois korokkeelta”, Kettu murahti ja potkaisi pojan pois. Pitkän aikaa oli hiljaista. Kukaan ei näyttänyt haluavan ottaa enää tilannetta haltuunsa sen jälkeen, kun Kettu oli jo kahden pojan syrjännyt sivuun.
”Pfft, poika, älä luulekaan karkaavasi paikalta”, Kettu huusi hiljaisuuden päätteeksi ja hänen katseensa siinsi kaukana väkijoukon takana. Jokainen kääntyi suuntaan, johon jumalakin katsoi ja heidän katseensa osui nuoren miehenalun selkään. Hänen olkapäänsä olivat paljaat, joka kertoi alhaisesta statuksesta ja sillä hetkellä paljaat olkapäät olivat kohotetut, kuin ihmisellä, joka oli jäänyt kiinni verekseltään. Tuntiessaan muiden katseen selässään hän kääntyi varovasti kohtaamaan katseet, jotka alkoivat tutkailla hänen naamaansa. Hän näytti säikähtäneeltä.
”Mi-mitä?” Hän änkytti, kun ihmiset katsoivat häntä arvioiden.
”Sinä, juuri sinä, ala tulla tänne!” Kettu hoputti ja viittoi poikaa luokseen. Nuori miehenalku laski kolmeen ja olisi ottanut jalat alleen ellei väkijoukko olisi silloin tarttunut hänestä kiinni.
”Tuokaa kuningas tänne! Tuokaa tuleva kuninkaamme Ketulle!” Ihmiset huutelivat kun poikaa raahattiin kädestä käteen ja työnnettiin kohti Kettua korokkeella. Väri oli kadonnut pojan iholta ja hän käveli vastahakoisasti koroketta kohti. Lopulta hänet saatiin survottua ylös Rakkauden jumalan vierelle ja siinäkin vaiheessa hän näytti siltä, että saattaisi alkaa kiljumaan minä hetkenä hyvänsä.
”No, poika. Mikä on nimesi?” Kettu kysyi rohkaisevasti. Sanaakaan ei kuulunut pojan suusta, sillä tämä kääntyi ympäri ja kaatui oksentamaan korokkeen yli ruusupuskaan. Kansanjoukosta kuului voivottelua.
”No, Zachary Dawns hän joka tapauksessa on ja hän on uusi kuningas. Ablodeja?” Kettu aloitti riemukkaan taputtamisen itse, johon harva ihminen lähti mukaan.
”Kuka hän on?” Kysyi joku naapuriltaan, kun korokkeella lojuva poika yökkäili ruusupuskaan.
”En ole varma”, naapuri vastasi, ”olen kyllä varma, että olen nähnyt hänet jossain… Joku katupoika, olkapäistä päätellen.”
”Zachary Dawns”, makusteli kauppias suussaan, ”sukunimi kuulostaa kaukaisesti tutulta.”
Kunhan surunäytelmää oli mennyt tarpeeksi, niin Kettu riuhtaisi vapisevan Zachary Dawnsin jaloilleen ja suoristi hänet yleisönsä eteen.
”Upea ensivaikutelma”, hän sanoi virnuillen, ”otetaanpa alusta. Syksyn kansa, tässä on uusi kuninkaanne, jonka olkapäille asetetaan kuninkaan viitta! Vielä tämän päivän aikana hänet viedään Syksyn valtakunnan parhaimpien opettajien opetettavaksi, sillä talven alkaessa hänen matkansa alkaa kohti neljää valtakuntaa, joiden väliltä hän vuoden päästä valitsee uuden kuningattaren itselleen. Otetaanpa ne taputukset uudelleen?” Zacharyn maha näytti olevan toista mieltä, sillä kun Kettu sai asetettua kuninkaan viitan hänen olkapäilleen, pojalta petti niin polvet kuin vatsa jälleen kerran ja ruusupuskalle tuli uudelleen käyttöä.
* * *
Zachary
Kysy minulta miten päädyin kaupunkini päärakennukseen pormestarin aulaan ja en todellakaan osaa vastata. Muistikuvani ovat huomattavan epämääräiset viimeisimmistä ikuisuudesta, ja ne loppuvat siihen, kun yritin poistua keskustan aukiolta vielä, kun olisin voinut. Syksyn jumalan Ketun ääni kaikui kummallisena mössönä päässäni ja sitten seuraavaksi naamaani yritettiinkin tunkea niin vettä kuin jotain lämpimältä tuntunutta ruokaa. Minun käskettiin niellä molemmat, ja sitten kuva silmissäni alkoi hiljalleen selventyä. Näin ympärilläni kiviset seinät ja ihmisiä juoksenteli minne sattui. Joku nainen kumarteli edessäni ja yritti selvittää, oliko minulla nyt parempi olo. Kykenin tuskin puhumaan, ja vastaus oli jotain epämääräistä, jonka perusteella nainen tunki vesimaljaa eteeni. Vapisevin käsin sain sen juotua, ja hetken päästä maailma selveni taas vähän.
”Ahaa?” Kuulin matalasävyisen miehen äänen kaikuvan jossain siinä huoneessa, jossa olin, ”ai tämän pojan on Kohtalo valinnut. Onko tuleva kuninkaamme ihan kunnossa?” Mikä kuningas? Mistä mies puhui? Minua juottanut nainen otti maljan pois ja kokeili otsaani.
”Hän on järkyttynyt”, naisen ääni kuului vahvempana kuin äsken, ”hän tarvitsee vähän aikaa.”
”Olisit ollut paikalla viime kerralla kun kuningatar tuli valituksi”, vanhemman miehen ääni tunki läpi, ”minä näet satuin olemaan. Kuningatar Marciel oli ollut edellisessä elämässään suutarin tytär, arvostettu sellainen onneksemme. Koulutusta kielissä ja lukemisessa tuskin lainkaan ja kun Pieni tyttö sattui hänen luokseen kävelemään, niin hän kiljui. Aina, kun joku yritti puhutella tulevaa kuningatarta, hän alkoi kiljua uudelleen. Meni viikko, ennen kuin saimme hänestä sanaakaan esille ja siihenkin tarvittiin kaksi päivää täyttä hiljaisuutta. No, loppujen lopuksihan hänestä koulutettiin seuraavan vuoden aikana tasapainoinen nainen.”
Kuninkaita. Kunigattaria. Kouluttamista? Kaikki kuulosti jokseenkin väärältä korviini.
”Arvon kuningas”, nainen, joka oli minua juottanut, yritti uudelleen puhutella minua, ”oletteko täällä kanssamme?” Räpytin silmiäni, sillä kysymys ei oikeastaan mennyt sisälleni.
”Antakaa pojan hengittää”, vanhan miehen ääni sanoi, ”ja valmistakaa hänelle ateria, hyvänen aika, hänhän on aivan väritön.”
”Ei mitään liian tukevaa”, nuoremman miehen ääni, se hyvin matala, sanoi, ”näyttäisi, ettei hän ole kokenut lämmintä ruokaa vähään aikaan. Siinä onkin ensimmäinen haaste näille parille kuukaudelle: Tasainen ruokavalio, hiljalleen nostaen tasoa. Emmehän voi lähettää Syksyn lasta kuninkaankävelylle ja Talven valtakuntaan, jossa heti ensimmäisenä tekonaan hän oksentaa ulos liian raskaan aterian.”
”Mikä se Ketun ryökäle sanoikaan pojan nimeksi?” Vanha mies kysyi, saapuen näköpiiriini. Hänen viittansa laahasi lattiaa… Kaupungin pormestari?
”Öm”, se toinen mies kysyi, ”miksemme kysyisi sitä hänen korkeudeltaan itseltään?”
”Hei”, nainen, joka oli minua juottanut, otti minua kädestä ja veti huomioni itseensä, ”kuuletteko minua?” Tuijotin hetken, ja sitten nyökkäsin.
”Mikä on nimesi?” Hän kysyi rauhallisella äänellä. Nimeni. Joo, nimi, sen minä tiedän.
”Zach”, vastasin sopertaen, ”Zachary. Dawns, Zachary Dawns.”
”Zachary”, nainen toisti, ”ymmärrätkö, mistä me puhumme?” Jouduin pudistamaan päätäni.
”Viekää tuleva kuningas lepäämään!” Vanha mies, jota epäilin kaupunkini pormestariksi, määräsi, ”hänen pitää selvittää päänsä. Kettu voisi ensi kerralla olla kohtelias ja lieventää pudotusta. Kuinka usein uusi hallitsija on tullut valittua niiden joukosta, jotka eivät ole kokeneet ikinä mitään tällaista? Joka kerta joku järkyttyy.”
”Pystytkö kävelemään?” Nainen otti toisestakin kädestäni kiinni ja katsoi silmiini kuin etsien luottamustani. En ollut varma, mutta mumisin myöntyvän vastauksen ja naisen tukemana nousin ylös kävelläkseni huoneeseen, johon hän minut ohjasi. Minut osoitettiin sängylle, joka oli pehmeä ja lämmin ja minun käskettiin sulkea silmäni. Nainen sanoi, että hän tulisi herättämään minut kun ruoka olisi valmis, jättäen minut sitten yksin siihen huoneeseen.
En kuitenkaan sulkenut silmiäni, vaan jäin tuijottamaan kankaita, jotka roikkuivat liiankin pehmeän sänkyni päällä. Miksi tässä sängyssä oli kankaat tuolla ylhäällä ja päädyissä? Mitä ihmeen hyötyä niistä on?
Kohta löysinkin jo itseni istumasta tältä yksinkertaisesti liian pehmeältä sängyltä tuijottaen kuvaa, joka näkyi sängyn reunalla olevasta peilistä. Meni hetki ennen kuin tajusin itse katsovani itseäni peilin kautta. Vaatteeni olivat samat kuin ne, jotka muistin sinä aamuna laittaneeni ylleni, paitani oli sama vanha ja housuni samat värinsä menettäneet. Olin kalpea joka näytti huvittavalta sillä normaalisti ihoni olisi ollut auringon ruskettama. Vihreitä silmiäni ympäröivät tummat reunukset ja vaaleat, harmaan ja keltaisen sekoituksen omaiset ohuet hiukseni olivat sopivasti sekaisin. Vaikka tunnistin kasvot omikseni, en tunnistanut itseäni tuosta peilistä.
Jotain punaista ja kultaa välkkyi vierelläni sängyn jalkopäässä. Katseeni osui siihen peilin kautta ja käänsinkin katseeni tätä jotakin kohti. Tunnistin kankaan muodot viitaksi, joka oli topattu olkapäiden kohdalta, jotta ne saisi omistajansa olkapäät näyttämään huomattavan paljon leveämmältä. Kömmin viitan luokse ja annoin käteni kulkea kummallisen kankaan päällä. Kullasta, pronssista ja punasta muotoillut kuviot kohoilivat sormieni alla. Kangas oli reippaasti pidempi kuin minä itse, ja se valui pitkälle lattialle. Muistin heikosti, miten Kettu oli esitellyt tätä viittaa kansanjoukolle ja hetken päästä asettanut sen olkapäilleni. Tämä oli minun viittani. Minun.
Sisukseni heittivät ympäri. Syksyn valtakunnassa ainoa, mikä kertoi tasostasi, oli juuri viitta. Minulla ei sellaista ole ikinä ollut, kesät talvet minun oli pitänyt kulkea ympäriinsä suojaamatta kaulaani millään liian näkyvällä tai minua ei oltaisi voitu ottaa tosissaan. Mutta nyt minulla oli viitta… Minulla oli viitta, jonka jumala oli itse minulle antanut.
”Näytät pitävän siitä”, ääni sängyn päästä sanoi. Hypähdin säikähdyksestä, sillä luulin olleeni yksin huoneessa. Vaaleanpunaiset viikset ja tummat suorat hiukset omistava mies virnisti minulle nojatessaan patjaan.
”Mitä sinä turhaan rakkautta säikähdät?” Kettu suorastaan kehräsi. Hänen puhetapansa toi minulle mieleen tuulen puhalluksen kesän lehdissä, mutta hänen ilmeensä kertoi jostain ilkeästä.
”… Luulin olevani täällä yksin?” Kuiskasin varovasti.
”Kuten monet sinua ennen”, Syksyn jumala totesi, nojaten päätään kämmeniinsä, kummallisen värittömät silmät minua tutkaillen, ”ja sitten he säikähtävät kun olenkin ollut siinä vierellä alusta alkaen.” Hän hypähti ylös ja istahti sängylleni uuden viittani päälle.
”Sinä et selvästikään ole vielä ymmärtänyt tilannettasi”, jumala sanoi, ”mikä ei sinällään ole yhtään kummallista. Monelle ei näet käy niin, että jumala marssii naaman eteen ja sanoo, että sinustapa tulee uusi kuningas.”
”Ei kai niin?” Mitä muutakaan minun olisi pitänyt kommentoida?
”No, mutta tulinpahan vielä katsomaan sinua ennen kuin valtakunnan viisaat alkavat muokata sinusta sellaista, kuin he sinusta haluavat uutena hallitsijana”, Kettu heilautti jalkansa ristiin ja katseli minua yhä vain kiinnostuneemmin, ”mikä taas on minulle mitä viihdyttävintä. Olet vielä niin raaka, niin puhdas ja yläkerran herra päätti juuri sinut repiä mukaan johonkin suureen suunnitelmaansa. Jännittävää! Suoranaisesti jännittävää.”
”… Mutta miksi minä?” Heitin kysymyksen, ”Syksyn valtakunta on täynnä ikäisiäni poikia. Minä en ole kukaan.”
”Noh, älä nyt. Olethan sinä joku!” Kettu säteili, ”sinä olet Zachary Dawns, tuleva kuningas. Eikö se riitä?”
”Mutta-”
”Mitä mutta? Eivät nämä ihmiset ole kiinnostuneet sinun menneisyydestäsi, eivät siitä mitä sinulla oli vielä eilen olkapäilläsi. Kunhan opit käyttäytymään kuten hoviin kuuluu, he rakastavat sinua ja Kohtalo on sellainen herra… Tai rouva, en tiedä oikein itsekään, joka suunnittelee kaiken kyllä loppuun asti.”
”Kohtalo siis määrää jokaisen elämästä, hmm? Eli meillä ei kenelläkään ole vapaata tahtoa?”
”Sanoinko minä niin? En muistaakseni”, Rakkauden jumala tarttui minua leuasta ja veti pääni ylös, ”hän ilmoittaa meille mitä me jumalat yritämme saavuttaa teidän ihmisten elämässä. Joskus hän käskee, että minun pitää luoda suotuisa tilanne kahdelle ihmiselle niin, että se saattaisivat tavata ja sitten heidän omat päätöksensä johtaa siihen, että vuoden vaihtuessa syntyy suloinen lapsonen. Nyt minun käskettiin asettaa sinun olkapäillesi kuninkaan viitta ja johdattaa sinut tiesi alkuun, jotta voit tehdä oman tulevaisuutesi. Kaikki on tällä hetkellä omissa kauniissa kätösissäsi, kukaan ei sano mitä sinun tulee valita. Muista se, kun kuljet eteenpäin.”
”Kiitos?” Irrotin itse Ketun sormet leuastani ja otin itse etäisyyttä häneen, ”lupaan muistaa.”
”Älä turhaan lupaa”, hän vinkkasi silmäänsä, ”mutta minä lupaan sinulle jotain: Koska se satun olemaan minä, joka lähetän sinut eteenpäin kohti tulevaisuuttasi, Zachary Dawns, niin siitä tulee… Minua kiinnostava.” Niin sanoen hän nousi sängyltä ja heilautti kättään, kadoten paikalta yhtä kummallisesti kuin oli saapunutkin. Mutristin suutani, antaen itseni kaatua sängylle uudelleen makaamaan.
Kivakiva. Lisää mietittävää. Tämähän kohta saa pääni särkemään.
Ummistettuani silmäni… Minä nukahdin. Se ei ole erityisen mielenkiintoista, mutta myöhemmin minut herätti se sama nainen, joka oli minut tähän huoneeseen tuonutkin. Hän vei minut ensin pesulle ja antoi minulle jostakin uudet vaatteet, jotka olivat karheat, iljettävät ja epämukavat, mutta kuulemma näytin niissä hyvältä. Vanhat vaatteeni hän taisi kärystä päätellen polttaa.
Seuraavaksi, kunhan minut oli ensin laitettu haisemaan ruusuilta, minut kuskattiin suuren pöydän ääreen ja joka puolelta saapui ihmisiä istumaan saman pöydän äärelle. He kaikki kävivät ensin tervehtimässä minua ja luulen, että minun olisi ehkä pitänyt tervehtiä jotenkin arvokkaasti takaisin, mutten todellakaan osannut tapoja. Sen sijaan möngersin jotain vastaukseksi ja se näytti huvittavan tätä kansaa. Yhtäkään nimeä ei siitä esittelystä jäänyt mieleeni, joten koko tilanne oli jokseenkin turha. Sitten vanha mies aikaisemmalta, eli se, jota kuvittelin pormestariksi, nousi ja alkoi puhua.
”Veljet ja sisaret, odottamamme päivä on koittanut ja jumala on ilmoittanut meille uuden kuninkaan. Onneksemme se sattui vielä meidän pienestä pahaisesta kaupungistamme, ja olette juuri tavanneet maailmanne seitsemänkymmenennen seitsemännen Kohtalon valitseman hallitsijan.” Taputuksia. Laskin katseeni varpaisiini, kuin ne olisivat olleet maailman ihmeellisin asia, sillä en tahtonut kokea näiden ihmisten katseita.
”Tahtooko kuningas itse esitellä itsensä?” Kesti hetken, ennen kuin tajusin, että minulta kysyttiin jotain. Mikseivät nämä korkea-arvoiset ihmiset osanneet kysyä ihmiseltä mitään suoraan? Haluaisitko itse esitellä itsesi. Ei ole näin vaikeaa.
”Öh”, enpä tiennyt mitä siinä tekisi tai enemmänkin, että mitä minun haluttiin tekevän joten nousin ylös haparoiden ja yritin suoristaa selkääni, ”nimeni on Zachary, Dawnsin sukua… Ja ei minusta sitten ole oikeastaan muuta sanottavaa… Joten öh…” Ja sitten istuinkin takaisin alas. Vanha mies hymyili minulle.
”Raaka ja kouluttamaton”, hän hykerteli itsekseen. Kukaan ei oikein näyttänyt siltä, että olisin tehnyt jotain väärin, vaan he näyttivät hyväksyvän minut.
”Kohtalo tekee usein samankaltaisia temppuja. Valitsee uuden kuninkaan tai kuningattaren niiden joukosta, joilla ei ole kytköksiä ylärinkiin”, joku, jonka nimen olin autuaasti ehtinyt unohtaa, kommentoi pöydän äärestä. Muut nyökkäilivät.
”Mutta ei hätää”, pormestari puhutteli minua (katseestaan päätellen), ”me koulutamme sinusta oivan hallitsijan. Kertokaapas meille, kuningas, mahdatteko hallita lukemisen tai kirjoittamisen taitoa?”
”En”, totesin ja poskeni punertuivat, ”tunnistan kirjaimia sieltä täältä, mutta kokonaiset sanat tuottavat vaikeuksia.”
”Montako talvea olette kokenut?” Pormestari jatkoi kyselyään.
”En tiedä, herra”, oliko minun oikein vai väärin herroitella, ”en ole varma. Väittäisin yhdeksäätoista.”
”Entä laskutaito, hallitsettelo numerot?”
”Yhtä lailla heikosti, herra”, vastasi, ”paremmin kuitenkin kuin minun kuuluisi, luulisin. Osaan näet käydä kauppaa, mutta teidän tasollenne en yllä.”
”Eikä tarvitse, jos tuuri käy”, nauroi tuttuääninen mies, se jolla oli hyvin matala ääni, ”valitse vaimosi oikein ja piiri ympärilläsi, niin sinun tarvitsee jatkossa vain osata sanoa kyllä tai ei. Sanotaan, ettei kuningatar Marciella ikinä oppinut kaikkea, mitä häneltä odotettiin ja hän jättää nykyäänkin puolet hommista miehelleen.”
”Kuten monet ennen hänen ylhäisyyttään ovat toimineetkin”, pormestari huomautti.
He tahtoivat tietää minusta vielä paljon lisää, tiedoistani ja taidoistani, sekä siitä, mitä sillä hetkellä suunnittelin tekeväni kuninkaaksi päästessäni. Vastaukseni olivat kaikki epämääräisiä, ainakin omaan makuuni, mutta he näyttivät tyytyväisiltä. Varsinkin kuningaskysymykseen sain suustani vain pitkän hiljaisuuden ja sitten kummalliselta kuulostaneen selityksen siitä, miten lupasin tehdä parhaani siinä työssä minkä Kohtalo minulle osoitti… Ja niin.
”Loistavaa”, kommentoi se tummaääninen mies lopulta, jonka nimeksi ymmärsin lopulta Danelon tai jotain siihen suuntaan (arvon neuvonantaja Danelon), ”lähetämme tänään vielä illalla neljään eri suuntaan tiedon tämän päivän tapahtumista, yhden kuninkaan hoviin, yhden Stratfordiin, yhden Yomian suurkaupunkiin ja yhden Raaliaan. Viikon päästä kaikki valtakunnat tietävät, että uusi kuningas on valittu ja kahden täyskuun jälkeen alkavan talven alussa hän lähtee vaellukselleen. Näin hekin osaavat varautua.” Pöydän ääressä olleet ihmiset hyväksyivät tämän asian ja sitten siirryttiin seuraavaan aiheeseen: Ruokaan.
Seuraavan kahden kuunkierron aikana minua alettiin kouluttaa niin käyttäytymisasioissa, kirjoittamisessa, lukemisessa kuin yleisissä sosiaalisissa asioissa, jotka eivät minun elämääni olleet koskaan ennen koskeneet. Pitkän päivät saattoivat kulua siinä, kun minua kävelytettiin erilaisissa vaatteissa ympäri pormestarin taloa, jotta osaisin varautua kaikkeen. Aluksi painavan viitan kantaminen ja muut tällaiset tuntuivat vaikeilta ja illan päätteeksi hartiani olivat alinomaa jumissa, mutta hiljalleen siihen tottui.
Kaikista vaikeinta oli syömään opetteleminen. Tuntui, kuin olisin joutunut opettelemaan sen aivan alusta. Ensimmäisinä päivinä ruoka oli yksinkertaisesti liian raskasta minulle, enkä kokkien yrityksistä huolimatta kyennyt pitämään sitä sisälläni. Hiljalleen vatsani oppi syömään viidesti päivässä ja kahden kuukauden kuluttua kykenin jo pitämään sisällään raskaankin oloisen lihapaistoksen. Valitettavasti ruokailuun kuului myös tietty arvokkuus, piti käyttää haarukkaa ja veistä (miksi veitsi vasemmassa ja haarukka oikeassa jos olin vasenkätinen? Mitä järkeä tässä touhussa on?), pöydästä ei saanut poistua ennen kuin jokainen oli syönyt, oli kohteliasta jättää lautasen reunalle vähän ruokaa jotta tarjoilijat eivät enää raahaisi lisää ruokaa ja keskustella sai vain niiden kanssa, jotka olivat siinä lähiympäristössä (josta ei ollut aluksi mitään ongelmaa minulle, sillä en todellakaan ymmärtänyt mistä tässä muka lähtisi kenenkään kanssa puhumaan.).
Opettajani olivat kuitenkin kaikki ymmärtäväisiä. He olivat osanneet olettaa, että seuraava kuningas valittaisiin sellaisesta taustasta kuin minä – eli ei mitään taustaa -, eivätkä he siis olettaneet minun olevan hirveän innokas oppimaan. Siinä he olivat väärässä. Päätin heti alkujärkytyksen jälkeen ottaa tilanteesta vaarin ja lupasin itselleni oppia kaiken, minkä minun haluttiinkin oppivan, oli se sitten miten typerältä tuntuvaa tahansa. Yhden kuunkierron jälkeen olin oppinut lukemaan, kirjoittaminen ei onnistunut niin helposti. Laskeminen osoittautui yllättävän helpoksi haasteeksi, sillä minun ei tahdottukaan osaavan kaikkea sitä, mikä suuret matemaatikot osasivat. Opin kumartamaan oikeassa tilanteessa, opin puhuttelemaan ihmisiä heidän arvonsa mukaan ja todellakin opin tunnistamaan ihmisten arvon. Kaduilla katsoimme aina vain viittaa, mutta kuulemma muualla oli eri keinot osoittaa se, mihin kastiin kuuluit.
Ja tämä kaikki oli minusta mahdottoman mielenkiintoista. Kahden kuunkierron aikana opin niin paljon uutta omasta maastani, että en malttanut pysyä housuissani kun kuninkaan kiertoni aika alkoi lähestyä. Minulla olisi vuosi aikaa tutustua eri valtakuntien perillisiin, jokaiselle oli annettu se kolme kuunkiertoa, mikä kesti yhdellä vuodenajalla vaihtua. Talvi Talven valtakunnassa tutustumassa Kingordonin suvun perilliseen, kevät Kevään valtakunnassa tutustumassa Frontairin pitkään hallinneeseen sukuun, kesän viettäisin Kesän valtakunnassa jossa kohtaisisin Nadian suvun perillisen ja viimeisenä palaisin Syksyn valtakuntaan, jossa minut vastaanottaisivat itse kuningas ja kuningatar Creene – sekä heidän tyttärensä. Tätä tilaisuutta eivät todellakaan saaneet ketkä tahansa, sillä jo kylien ja kaupunkien välillä matkustaminen oli yksinäiselle ihmiselle vaarallista. Ne, joilla ei ollut rahaa kunnon hevoseen tai jotka eivät saaneet matkustuskumppaneita, eivät yleensä edes poistuneet muiden ihmisten välittömästä läheisyydestä oman turvallisuutensa takia.
Turvallisuus. Se oli tärkeä asia. Jokainen kadun kasvatti osasi puolustaa itseään ja läheisiään, käyttäen joko elementtiään tai jotain kättä pidempää. Itse olin opetellut jo nuorena puolustamaan henkeäni tulen ja sauvojen avulla, joten kouluttajani antoivat käteeni keihään ja käskivät sotilaita opettamaan minua sen käytössä niin, että jos tilanne matkallani vaatisi, osaisin käyttää sitä suojellakseni itseäni.
Keihäs kädessä ja viitta hartioilla minut lähetettiin lopulta matkaan. Oli minun, tavallisen Zachary Dawnsin aika kulkea valtakuntien poikki ja valita uusi kuningatar muiden joukosta.
Täytyy olla totaalinen idiootti jos tämän homman onnistuu kusemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti