Epäilemättä koko palatsi sai tietää tapahtuneesta vasta, kun olimme jo karanneet kauas Ellesterin yli kohti suuntasimme Siunattujen joukkojen kanssa kohti Raaliaa. Valkoinen kaupunki jäi kauas taaksemme, eivätkä Siunatut onnekseni jääneet kyselemään syytä.
Emme pysähtyneet ennen kuin pääsimme Kesän alueille. Jokainen Siunattu oli ehtinyt kaivaa hevosensa ja omat tavaransa mukaansa, mutta minulle ei moista etua oltu suotu. Alkumatkan oli ratsastanut unisen Kallion, Mikael Petterin kyydissä, kunnes Rork oli kirinyt meidät kiinni ja tuonut niin omaisuuteni, kuin minullekin hevosen. Siitä jatkoimme Nottan johdolla Raalian ohitse kohti koko maamme suurinta ja aktiivinsata vuorta, Yomiaa ja Kesän pääkaupunkia, Yunnania. Rork otti mukaansa yhden Tiedustelijan ja lähti edeltämme ilmoittamaan tulostamme sillä välin, kun me pysähdyimme antamaan hevosillemme levähdystauon, olivathan ne juuri kirineet valtavan vuoren yli.
Minä en edes tajunnut nousta satulasta ylös. Oli yö, tähdet olivat löytäneet taivaan ja olimme meren rannassa. Siunatut antoivat hevosilleen juomakelpoista vettä, ja joku kävi hoitamassa minunkin hevoseni, joka muuten kuljeskeli ympäriinsä minun sitä suuremmin ohjaistamatta. Yritin kutoa yhteen kaikkea sitä, mitä oli tapahtunut. Tilanne oli lauennut niin nopeasti Shinja Kiran kanssa, etteivät aivoni oikeastaan ehtineet sitä sulattaa ja kun ehtivätkin, mieleni valtasi pelko.
Pelko, ei itseni, vaan Nathanin puolesta.
Joku Noviisi juotti hevostani.
”Sinä, sinä siinä”, heräsin todellisuuteen, ”minulla on sinulle tehtävä.”
”Niin, teidän korkeutenne?” Noviisi oli nainen, sieltä vanhemmasta päästä, eli minua vuoden tai pari kokeneempi.
”Ratsasta heti Talven valtakuntaan, ja kerro tilanteesta Kingordonin suvulle. Varmista erityisesti, että Nathan Alexander Kingordon on turvassa.” Varmuuden vuoksi kerroin hänelle hyvin nopean kertauksen kaikesta, mitä minun ja Shinja Kira Frontairin välillä oli sattunut, jotta hän osaisi kertoa asiasta eteenpäin.
”Ilmoitan Kalliolleni”, Noviisi kävi nopeasti polvellaan ja lähti sitten rannan poikki ilmoittamaan kuninkaan käskyn Kalliolleen. Hetken päästä näin, miten Noviisi nousi hevoselleen ja lähti ratsastamaan kohti Raaliaa ja sen yli kohti pohjoista.
Sitten minut valtasi hilpeys. Näytin varmasti sekopäiseltä nauraessani siinä hevosen selässä, mutta kukapa Siunatuista olisi siitä välittänyt.
No, eipähän minun tarvinnut enää välittää siitä, että tiesikö joku minusta ja Nathanista. Huomenna kaikki Evelynin asukkaista tietäisi, että tuleva kuningas olikin hupsista noin vain rakastunut Talven prinssiin ja sitten tarina leviäisi siitä eteenpäin.
Seuraavaksi pelko otti minut taas kouriinsa ja nauruni sekoittui itkuun. Yksi keskustelu, ja olin vaarantanut niin omani, kuin Nathanin turvallisuuden. Olinko tehnyt oikein edes palauttaessani Shinja Kiran sielun paikallensa? Jos olisin kadotuttanut hänet siihen, ei mikään olisi levinnyt, mutta sitten minua olisi pidetty murhaajana ja kuka minua sitten olisi kuunnellut. Mutta nyt, kun hän oli vielä elossa, hän oli myös vaaraksi. Olin täysin varma siitä, että seuraavaksi Kevään perillinen lähettäisi Talven valtakuntaan salamurhaajia enemmän tai vähemmän lopettamaan Nathanin, parhaimmassa tapauksessa myös Harperin.
Kaikki tuntui hajoavan käsiini.
Elath, toinen Tiedustelijoista, ratsasti luokseni.
”Emme jatka vielä Yunnaniin”, hän tuli ilmoittamaan, ”vaan suuntaamme ensin Siunattujen koulutusalueelle. Jatkamme Yunnaniin, kunhan saamme Rorkilta ilmoituksen, että tie on turvallinen. Jos ei, palaamme Talven valtakuntaan. Kevät on meille nyt joka tapauksessa vaarallinen alue.”
”Käy”, tuijotin hevoseni selkää ja kyyneleet tekivät uusia reittejä poskillani. Elath oli niin jäykkä ja tunteeton, että häneltä oli täysin turha etsiä sympatiaa tähän tilanteeseen. Minähän tämän kaiken olin sotkenut.
Nostin pääni, ja Elath oli yhä siinä.
”Odota”, sanoin, ”kerron sinullekin mitä tapahtui. Sen varalta, että kun Shinja Kira kertoo oman tarinansa, niin oletan, että se on täynnä valheita. Tahdon, että te kaikki Siunatut tiedätte todella mitä tapahtui.”
Elath tuli lähemmäs ja kuunteli. Toisin kuin Noviisille, Elathille kerroin kaiken minkä sain suustani ulos. Hän kuunteli, nyökkäsi ja oli kääntämässä hevostaan kun tulikin toisiin ajatuksiin.
”Me ymmärrämme nykyisen tilanteenne”, hän vastasi tunteettomalla äänellään, ”ja tiedän, että kerrotte vain totuuden. Se on vahvuutenne, mutta myös heikkoutenne. Mutta tässä tapauksessa en näe, että olisitte voineet toimia eri tavalla.”
”…” Olin hetken sanaton. Sitten painoin käteni rinnalleni ja laskin pääni: ”Kiitos sanoistasi.” Sanoin. Nyt Elath lähti luotani ja käänsin hevoseni kohti merta.
”LÄHDEMME PIAN. VALMISTAUTUKAA!” Medinnan, toisen Kallion, ääni kaikui yössä. Katselin merelle, joka oli tasainen ja synkkä. Nostin katseeni taivaalle ja rukoilin Kohtaloa, jotta tämä johdattaisi minut ja Nathanin turvallisesti tästä sotkusta pois.
Kaukana jossain Kohtalo kuunteli, ja huokaili. Hän naputteli kynällään kirjaansa ja pohti päänsä puhki. Sitten hän otti ja yhdisti Nathan Alexander Kingordonin ja Zachary Dawnsin nimet toisiinsa.
Ensimmäisenä tieto meni Tiedon jumalalle, joka oli ollut torkkumassa erään kapakan nurkassa. Muutoksen saapuessa hän havahtui hereille, otti kirjansa esille ja tarkasteli uusinta muutosta. Hän huokaisi, ja tarttui uudelleen pulloonsa, jonka harmikseen totesi tyhjäksi. Kohta se oli taas täynnä, ja hän kittasi sen kaiken kitaansa yhdellä kulauksella. Sitten hän antoi tiedon mennä myös muille jumalille.
Helin oli sillä hetkellä istuskelemassa laiturilla seurailemassa, miten kalat söivät hukutettua kalamiestä. Kun tieto saapui hänelle, häntä alkoi naurattaa ja koko satama kaikui hänen karmivaa pikkutytön nauruaan. Yksikään merimies, joka sinä yönä oli laivassa, ei uskaltanut nukkua työn äänen kuultuaan koko yönä.
Jumalatar Beadine oli puolestaan istumassa valtaistuimellaan. Tiedon tullessa hänelle, hän nosti katseensa hetkeksi ja nyökkäsi hitaasti. Sitten hän sulki silmänsä uudelleen.
Sitä, mitä Kettu teki kun tieto saapui hänelle, ei ole soveliasta kertoa kenellekään. Kummallinen hihkaisu sai kuitenkin hänen seuralaisensa kyseenalaistamaan mukanaan kotiinsa tuoman miehen järkevyyttä ja Kettu joutui unohtamaan toisten treffien mahdollisuuden. Se ei häntä kuitenkaan harmittanut, sillä hän oli vain iloinen Kohtalon päätöksestä nitoa kaksi sielua ikuisuudeksi yhteen. Mikään ei miellyttänyt häntä enemmän kuin todellinen draama ja hän riemuitsi siitä, että oli itse ollut siunaamassa tämän uusimman parin toisen osapuolen matkaanlähdön. Oli, kuin hän olisi jotenkin vaikuttanut heidän rakkauselämäänsä ja sitähän varten Kettu oli Rakkauden jumala. Seuraavana päivänä hän juhlisi pistämällä kaksi henkilöä, jotka eivät todellakaan tulisi pärjäämään keskenään, haluamaan toisiaan niin että sattui ja katsoisi sitten, kumpi hajoaisi nopeammin.
* * *
Rorkilla kesti pitkään palata. Kuukausi ehti vaihtua, emmekä olleet kuullet kenestäkään mitään. Niin lähettini Talven valtakuntaan oli jäänyt johonkin, kuten myös lähettimme Yunnanin kaupunkiin.
Me odotimme sen aikaa Siunattujen harjoituspaikassa keskellä ei mitään. Muistikuvani olivat hataria siltä ajalta, heittäydyin niin täysillä harjoittelemiseen pahaa oloani helpottaakseni, että päiväni muodostuivat vain heräämisestä, vessasta, syömisestä, harjoittelemisestä, vessasta, syömisestä, harjoittelemisesta ja lopulta nukkumisesta kun olin harjoitellut itseni loppuun.
Siunatuilta löytyi minulle yrttejä, joista keitetty tee auttoi minua nukkumaan unettomasti. Ilman sitä ja hullua harjoittelemista olisin hajonnut tähän odottamiseen. Emme kuulleet huhuja mistään, olimme täysin eristettynä muusta maailmasta.
Lopulta Rork palasi ja kertoi, että olin yhä tervetullut Kesän valtakuntaan, mutta vasta, kun kevät olisi ohi, jotta jatkaisin kiertoa normaaliin tapaan. Tämä tarkoitti sitä, että olisimme vielä toisen kuukauden piilopaikassamme. Hyväksyin asian, ja palasin harjoittelemaan.
Pari päivää myöhemmin myös Talven valtakuntaan lähettämä Noviisi palasi. Hän kertoi, että Kingordonin suku oli nostanut perillisen ja prinssin valvontaa. Kevät oli kuulemma todellakin nostanut maan epävarmuutta uhoamalla tuhota heidän valtakuntansa, jos tilanne tästä enää yhtään kärjistyisi. Syksystä ei kuulemma ollut kuulunut mitään ja Kesä oli ilmoittanut vastustavansa Kevään touhua. Oli huojentavaa kuulla, että minulla oli edes yksi valtakunta takanani, kun yhden olin ehtinyt suututtaa.
Mielenkiintoista kyllä, tarina minusta ja Nathanista ei kuitenkaan ollut levinnyt.
”Epäilimme, että Frontairin suku otti asian niin henkilökohtaisesti, etteivät he halua asian leviävän pidemmälle. He pelkäävät nöyryytystä.”
”Sen parempi minulle”, totesin kysyvästi, ”entä Nathan? Jättikö hän mitään viestiä?”
Noviisin kasvot muuttuivat punaiseksi.
”Jätti hän”, hän möngersi, kykenemättä enää katsomaan minua silmiin.
”No?”
”Se on… Aika henkilökohtaista...” Noviisi oli nyt jo täysin hämillään, ”sanoin etten kykenisi ja-… Tuota… Joutuisin tulemaan teidän armonne henkilökohtaiselle tilalle, ja-…”
”Ei haittaa”, annoin luvan. Noviisi meni suorastaan sekaisin, mutta astui eteen ja suuteli minua suulle. Sitten hän hypähti kauemmas, katsellen varpaitaan, kadoten täysin huivinsa alle.
”Ja Talven prinssi pyysi myös sanomaan, että teidän pitää pitää ahterinne turvassa, tai hän itse tulee varmistamaan, ettette tee mitään typerää! Viesti loppu!”
Tuijotin Noviisia silmiäni räpytellen. Sitten aloin nyökkäilemään.
”Njoo, tuo oli ihan ehtaa Nathania”, päässäni pyöri, ”todellakin Nathania. Huh. Sano nyt vielä, että hän suuteli sinua antaen esimerkin.”
Noviisi nyökytti päätään huivin alla ja minua alkoi naurattaa.
”Loistavaa!” Kikatin, ”vähempää ei olisi voinut olettaakaan! Kiitän viestistä, anteeksi että jouduit kärsimään.” Lähdin paikalta hekotellen. Noviisi jäi paikallensa pihisten nolostumistaan pois.
Kevät kului pois hitaasti, ja minä kasvoin sitä myötä vahvemmaksi Siunattujen treenatessa minua. Opin ampumaan jousella ja taistelemaan heidän rinnallaan. Opin heidän tapansa ja heidän oikkunsa. Jokaisesta omasta Siunatustani tuli minulle läheinen ystävä, ja pian osasin kaikki 18 nimeltä. Tiesin heidän taustansa, tiesin heidän heikkoutensa, rakkautensa, lempi ruokansa, tulevaisuuden toiveensa, vahvuutensa ja kaiken, mitä he vain kanssani tahtoivat kertoa.
Nottamalia, kotoisin Kesän valtakunnasta. Perheestään hän ei puhu mitään, ja taustastaankin vain sen verran, että hän oli syntynyt sokeana ja päässyt siitä silti Kesän armeijaan. Hänen elämäänsä ei käsitykseni mukaan kuulunut yhtään mitään muuta kuin taisteleminen. Siunattuihin hänet kutsuttiin vasta parin palvelusvuoden jälkeen, ja siinä joukossa hänellä olikin ollut vaikeampaa pärjätä kovemman tason takia. Meni vuosia, ennen kuin hän ylsi tarpeelliselle tasolle, ja alkoi tähdätä siitä suoraan Neuvottelijaksi.
Hän ei pitänyt aseista. Ne olivat hänen mielestään turhia, jos Notta olisi itse saanut valita, hän olisi kohdannut vihollisensa kasvokkain.
Rork Kaletsson, Syksyn lapsi ja perheensä lapsista vanhin. Hyvin pitkän ja vahvan miehen kuoren alta ei löytynyt mitään uutta. Hänellä oli vähän ymmärrystä ihmistunteille ja pääasiassa hän toimi jäykästi ja paljoa kyselemättä. Huhun mukaan hän oli toiminut aikaisemmin jonkinlaisella ihmiskauppa-alalla, mutta kukaan ei tiennyt varmasti, eikä Rork itsekään siitä puhunut. Oli kuitenkin selvää, että hänestä olisi pitkän romaanin pahikseksi ihan minä hetkenä vain, mutta sen sijaan että hän olisi käyttänyt älyään ja voimaansa maailmanvalloitukseen, hän oli päätynyt kuninkaan ja kuningattaren suojelijaksi, Siunatuksi. Mikä oli saanut hänet tähän päätökseen, sitäkään en tiennyt. Tiesin vain, että maailmassa oli hänellä vain yksi tärkeä asia: Hänen riehakas pikkuveljensä Vive, joita ei kyllä osannut lukea veljeksiksi jos he sattuivat olemaan vierekkäin.
Vive, yhtä lailla Kaleksson, Tiedustelija eli astetta veljeään alempana. Toisin kuin Rork, Vive oli hyvinkin avoin ja hyvin innokas. Hän unohti hyvin aikavälein Siunatun kunniansa innostuessaan jostain muusta. Minusta hän vaikutti kissalta, tietyssä valossa jopa hänen silmänsä näyttivät viiruilta. Jotain samanlaista näkyi myös Rorkissa, joka oli kyllä enemmän iso puuma, kuin herttainen kotikissa, joka Vive oli.
Toisin kuin isoveljellään, Vivellä ei ollut synkkää, mysteeristä taustaa. Vive oli ollut edellisessä elämässään kauppias ja vuosia hän oli kierrellyt maailmaamme. Hän puhui melkein jokaista maailmamme kieltä ja murretta, ja kykeni vaihtamaan niiden välillä yhden lauseen aikana noin viidesti. Hän oli ihminen, jonka päässä pyöri tuhat asiaa samaan aikaan ja se sai hänet tekemään tuhat asiaa samaan aikaan. Kaiken tämän alta löytyi kuitenkin ihminen, joka oli todella ansainnut tittelin Tiedustelija. Hänen tehtäväänsä näet kuului se, että hän keskusteli asioista ihmisten kanssa ja tiesi kaikesta kaiken. Siinä hän oli ehdottomasti loistava. Ei ollut olemassa juorua tai juonta, jota Vive ei olisi tiennyt, ja se teki hänestä yhtä lailla hyödyllisen, kuin myös vaarallisen.
Toinen Tiedustelija Elath, oli todella raskas pähkinä purra. Hän oli yksinkertaisesti jäätä. Täydellinen vastakohta Vivelle, joka jopa puhui liian nopeasti. Oli Elath ihan kuinka vaikea pähkinä tahansa, niin minä pääsin siitäkin läpi ja sain selville hänestä kaikenlaista.
Hän ei ollut kylmä, hän kärsi päänsärystä eikä hän jaksanut pitää hirveää metakkaa. Hänen päänsärkynsä johtui hänen kyvystään kyetä keskustelemaan itsensä kadottaneiden sielujen kanssa. Sieluja pyöri hänen ympärillään jatkuvasti ja he kaikki yrittivät saada omaa ääntään kuuluvaksi, joka taas johti siihen, että Elath joutui kuuntelemaan jatkuvasti jonkun mäkätystä. Jos joku eli jatkuvassa hälinässä, niin ei siinä hirveästi jaksa pitää melua.
Elath oli hyvin väsynyt ihminen ja se selvisi minulle vasta pitkän ajan päästä. Päästyäni hänen kuorensa läpi aloin ymmärtää häntä paremmin, ja pyrin siitä lähtien tietoisesti siihen, etten itse häiritsisi Elathia liikaa. Hän vaikutti kiitolliselta siihen, ja näin me pärjäsimme keskenämme.
Seuraavana olivat kaksi Kalliota, Mikael Petteri ja Medinna.
Mikael Petteri ei ollut ikinä paikalla. Hän haahuili aina omia teitään ja katoili tuon tuostakin. Hänen silmistään näki aina, ettei hän ollut ihan perillä siitä mitä tapahtui ympärillä. Jouduin puhumaan hänelle aina niin, että katsoin häntä silmiin valmistaakseni, että tieto meni varmasti sisään.
Ainoa aika, kun Mikael alkoi elämään, oli silloin kun joku hyökkäsi hänen kimppuunsa. Yllättäen vakavan tilanteen sattuessa hän löysi itsensä ja kykeni puolustautumaan jopa sekunnin varoitusajalla. Niinä hetkinä hänen silmissään paloi tuli. Kun taistelu oli ohi, hän palasi ihmeelliseen maailmaansa ja käveli vahingossa päin seinää.
Medinna oli ollut joskus merirosvo. Hän osasi noin tuhat laulua merestä ja kaikesta siitä, mistä merimiehet/-naiset sitten ikinä lauloivatkaan. Tuhat laulua seikkailuista, tuhat laulua kauan odotetuista rakkauksista ja siitä jostakusta, joka jäi rannalle vilkuttamaan ja jonka luokse palata kun Kevät koittaa. Ei riittänyt, että hän osasi kaikki laulut ulkoa, vaan myös osasi laulaa e-rit-täin hyvin ja iltaruuan aikaan koko koulutusalue kerääntyi kuuntelemaan, kun entinen merirosvo, nykyinen Kallio, lauloi siitä, miten ne kaikki, jotka olivat hukkuneet edellisen maailman aikaan maan painuessa alas, nousivat uudelleen ylös ja valloittivat maan.
Medinnalla oli kaksi kulmahammasta, joista toinen oli lohjennut teräväksi taistelussa, ja tasapainon takia hän oli hionut toisenkin teräväksi. Hän sopi hyvin Rorkin ja Viven joukkoon kissamaisena, mutta terävät kulmahampaat johtivat myös siihen, että hän puri usein kielensä verille.
Kahdeksan Noviisia.
Pentti, ehkä kaikista Noviiseista kummallisin. Hän ei tuntunut yhtään kuuluvan joukkoon, hän kuului enemmänkin kaupungintalolle pitämään kansaa ja lakeja kunnossa. Pari kertaa hän oli hipsinyt luokseni ja yrittänyt kaupata minulle takataskustaan sukkia. Pentti oli näsäviisas, Pentti oli alkoholisti ja alkoholin vaikutuksen alaisena Pentti alkoi henkäillä kummallisesti ja puhua jotain tontuista.
Jousta hän osasi käyttää. Se riitti. Ja pakko myöntää, häneltä saamani sukat olivat todellakin lämmittävät.
Irenalette, eli Irena, kotoisin Kesän jokialueelta. Hänen puheestaan ei kukaan saanut selvää. Irenan isä oli pappi ja äiti nykyisen hallitsijaparin Siunattu, itseasiassa ihan Tiedustelija. Irena tahtoi seurata äidinsä jalanjäljissä, mutta ei päässyt pitkälle menettäessään jumalattarelta saamansa kyvyn kyetä kontrolloimaan niitä sieluja, jotka esimerkiksi Elathin ympärillä pyörivät. Tästä syystä hän jäi vain Noviisiksi, ja keskitti koko keskittymiskykynsä siihen, että oppisi käyttämään jousta niin, kuin haluttiin.
Llernos, Illinoisin saarelta ja hän puhui hyvin hitaasti. Se johtui kuulemma siitä, että hänellä kesti aikaa itsellään hahmottaa sanoja päässään, joten hänen kanssaan piti vain olla kärsivällinen. Myös muuten hän oli aika hidas, ja aluksi epäilinkin hänen hyödyllisyyttään. Selvisi kuitenkin, että hän muuttui hyödylliseksi – nukkuessaan. Hänen sielunsa lähti nukkuessa irti hänen ruumiistaan ja kuka tahansa irtosielu kykeni ottamaan hänet valtaan ilman puhekyvyttömyyttä tai muuta. Tämän takia hänen ympärillään pyöri sieluja, jotka puolestaan olivat edesmenneitä Siunattuja tai sotilaita, ja he olivat ottaneet tehtäväkseen vakoilemisen + tiedonkeruun. Vasta, kun Llernosin hajamielinen sielu päätti palata ruumiiseensa, muut sielut joutuivat väistämään ja Llernos oli taas luonamme, yhtään tietämättä mitä yöllä oli tapahtunut.
Miraclia, nainen, jonka takia en enää ikinä kyseenalaistanut naisten kuukautisen ongelman vakavuutta. Hänen kykynsä sattui olemaan kivun jako, hän kykeni vain katseensa avulla määräämään kenet tahansa kärsimään samasta kivusta minkä hän sillä hetkellä tunsi. Olin kerran typerä ja kommentoin: ”Ei kai se nyt noin paha kipu voi olla”, kun kuulin parin nais-Siunatun keskustelevan aiheesta kuukautiset ja pahaksi onnekseni Miraclia oli juuri silloin kovissa tuskissa – tai, siltä se minulle tuntui, kun hän laittoi minut koko loppupäiväksi sänkyyn voivottelemaan. Kukaan Siunatuista ei edes yrittänyt auttaa minua, olin kuulemma ansainnut kaiken sen tuskan. Heti, kun Miraclia antoi minulle aikaa elää, menin pyytämään jokaiselta naiselta anteeksi henkilökohtaisesti, jonka vain kykenin löytämään ja osasin jatkossa varoa sitä, mitä suustani päästin.
Micho, joka halusi toistaa kaiken minkä joku toinen sanoi. Joka kerta, kun joku antoi käskyn, Micho toisti saman käskyn, mutta puhui aina itselleen. Tämä oli vain tapa hänelle itselleen saada käsky todella menemään hänen päähänsä, sillä hän oli kaksisieluinen. Hänen nuorempi sisarensa oli kadotuttanut itsensä ja jotenkin onnistunut pääsemään veljensä päähän, eli ikinä ei tiennyt puhuiko Micholle vai Nanalle (jota myös Michaksi kutsuttiin). Kaksisieluisuus teki Michosta hyvin mielenkiintoisen henkilön, sillä vaikka hän oli ruumiiltaan mies, hän ajatteli ja käyttäytyi kuin nainen jos Nana oli äänessä. Hänen äänensä vaihtui hetkessä matalasta kimeäksi, hänen ryhtinsä vaihtui kun henkilö vaihtui ja hän todellakin joutui puhumaan itsekseen ääneen, jotta toinenkin osapuoli kuuli mistä oli kysymys. Aluksi se oli ollut rasittavaa, sitten siitä oli tullut huvittavaa, kun aina välillä kaksi osapuolta alkoi keskustella keskenään.
Winanth oli joukkoni ase-expertti. joka vahti, että jokaisen aseet olivat varmasti kunnossa. Hän laski joka aamu ja ilta jokaisen nuolet ja varmisti niiden kunnon. Hän saattoi viettää yöt teroittaen aseiden teriä, järjestellen niitä ja korjaten niitä, mitkä tarvitsivat korjaamista. Nuorena hänen päähänsä oli lentänyt kivi, ja hänestä oli samalla tullut äärimmäisen järjestelmällinen. Winanthin vanhemmat olivat hylänneet sekaisin olleen tyttärensä, ja hän oli etsinyt Siunatuista turvaa. Järjestelmällisyys oli tuonut hänet näin pitkälle ja kaikki luottivat häneen, vaikka hänellä saattoi mennä liikaa aikaa järjestellen pikkukiviä johonkin tiettyyn järjestykseen.
Shekelight, eli Sheke, toinen merirosvo. Hän ylpeili sillä, että hänen koko sukunsa oli samalla alalla ja että hän tunsi jokaisen tuulen henkilökohtaisesti. Kukaan ei epäillyt tätä epätodeksi, sillä hän todellakin tunsi melkein kaikki sielut, jotka olivat muuttuneet tuuleksi. Sheke ei nähnyt muita, kuin vain tuulisielut, mutta se riitti hänelle. Häntä seurasi aina pieni tuulenpyörre, joka hänen kertomansa mukaan oli hänen entinen tyttöystävänsä. Muut Siunatut, jotka kykenivät näkemään sieluja, eivät olleet samaa mieltä tämän tarinan kanssa, mutta Sheke piti tarinasta kiinni.
Mereltä hän oli hänen kertomansa mukaan lähtenyt pois juurikin tämän tuuleksi muuttuneen tytön takia. Tarina kuulosti ihan eräältä Medinnan lauluista, ja jälleen epäilimme Sheken luotettavuutta. Meille kuitenkin riitti, että vaikka hänellä saattoikin olla suuri suu, niin hän oli siitä huolimatta lojaali Siunattu ja innokas sellainen. Hän osallistui usein Medinnan laulutuokioihin, vaikkakin hänen lauluäänensä oli hirveä.
Niilotta. Kotoisin hyvin, hyvin suuresta perheestä, hän oli kuulemma kymmenes lapsi. Jokaiselle perheen lapselle ei ollut aikaa, ja iltatähti kärsi asiasta eniten. Kun huomiota ei kuulunut miltään suunnalta, Nii lähti lätkimään ja oli joutua ihmiskaupan uhriksi. Uhrin sijaan hän onnistui kääntämään jopa nuorella iällä tilanteen omaksi hyväkseen, ja sai kuin saikin elannon alalla sen sijaan, kuin olisi joutunut kärsimään asiasta. Nii kuitenkin pakeni tilanteesta heti, kun sai tilanteen siihen ja tässä kohtaa Rork tuli kuvioihin, pelastaen nuoren tytön ja tuoden hänet Siunattujen joukkoon huomattuaan, että tämä oli näkijä. Näkijä tarkoitti yksinkertaisesti sitä, että hän kykeni ihmistä koskettamalla näkemään mitä elementtiä tämä oli, aivan jokaista pienintä piirtoa myöten ja myös kuin kauan tämä henkilö kestäisi, jos käyttäisi voimaansa. Kyky ei ollut taistelussa niin hyödyllinen kyky, mutta se sai Niin Siunatuksi ja se riitti hyvin.
Hän oli nuori, elämänhaluinen, ja huomionhaluinen. Oli myös selvää, että hänellä oli sydämessään herkkä kohta Rorkia kohtaan, mikä oli suhteellisen huvittavaa sillä heillä oli ikäeroa kymmeniä vuosia. Valitettavasti Rork ei selvästikään palauttanut näitä tunteita, mutta tytön kasvot muuttuivat aina punaisiksi jos he olivat mitenkään samassa tilassa.
Tässä oli koko Siunattujen joukkoni. Jokaisen tunsin nimeltä, jokaisesta tiesin jotain salaisuuksia ja jokaista osasin kunnioittaa eri tavalla.
Ps, Rork oli komea, mutta Vive näytti paremmalta ja oli mielenkiintoisempi luonteeltaan. Sivuhuomautus.
Ja koko kevään ajan kaipasin Nathania tavoilla, joilla en tiennyt, että ihminen kykeni kaipaamaan toista. Aika erossa sai minut rakastamaan häntä enemmän kuin mikään aika yhdessä olisi kyennyt tekemään kun ymmärsin todella, miten paljon häntä tarvitsin. Ehdin kevään aikana kysyä noin tuhannesti, että mikä minut sai hänestä pitämään, ja joka kerta löysin uusia vastauksia. Tärkeimmät olivat kuitenkin hänen asenteensa maailmaa kohtaan: Hän oli kokenut syrjintää koko elämänsä ajan ja katkeroitunut siitä tiettyjä henkilöitä kohtaan. Se oli saanut hänet havittelemaan huomiota, ja minä en ollut se, joka antoi hänelle sen huomion, vaan joka meni mukaan siihen. Rakastin sitä, miten hän veti minut mukaan tyhmiin juoniin ja miten minä tein sitä samaa hänelle.
Toinen oli se, miten hän käyttäytyi minua kohtaan täysin eri tavalla, kuin muita ihmisiä. Iso tekijä saattoi olla se, ettei minua saanut suututettua pelkällä härnäämisellä, mitä hän kovasti harjoitti. Nathan tiesi, etten toiminut kuten kaikki ne, joita hän oli tottunut ärsyttämään, ja siksi ei enää edes yrittänyt. Olin hänelle saman arvoinen, melkein kuin Harper, mutta eri tavalla.
Ja niin edelleen, tuhat syytä lisää, jokainen toinen toistaan kummallisempi.
Näissä tunnelmissa kevät lipui onnekkaasti ohitsemme. Kaksi päivää ennen kesää minä ja Siunattuni pakkasimme tavaramme ja nousimme ratsaille suunnataksemme kohti Yomian valtavaa tulivuorta ja Kesän pääkaupunkia, Yunnania.
Se olikin sitten ihan uusi seikkailu se.
Yomia oli todellakin valtava. VALTAVA. Se peitti koko taivaanrannan, laajentuen jokaiseen ilmansuuntaan. Ylhäältä tulivuori tuprutteli savua kertoen, että kyllä vain, minä olen vielä aktiivinen ja saatan purkautua vaikka huomenna, hehheh! Siitä huolimatta sen reunat olivat täynnä vihreyttä, vuoren oikuista työntyviä kasveja, puita ja kaikkea, mikä vain löysi ravinteikkaasta maasta elinpaikkaa. Jo ratsastaessamme näin niin monta minulle tuntematonta kasvia, että aloin kohta olla jo pyörryksissä.
Yunnan puolestaan oli kaupunki, eikä mikä tahansa kaupunki, vaan se levittäytyi koko vuoren ympäri. Saapuessamme kaupunkiin saavuimme vain sen pohjoisimpaan osaan, ja se ei ollut edes viidesosa siitä, mitä tulisimme vielä näkemään. Valkoinen kaupunki oli ollut suuri, mutta Yunnan oli kaikkein suurin, kaikkein mahtavin ja kaiken kaupan todellinen keskus.
Ihmiset? Oli uskomatonta, että vain parin vuoren päässä lännessä oli Kevään valtakunta ja Valkoinen kaupunki, sillä täällä ihmiset olivat ihan eri puusta veistettyjä. Kaduilla laulettiin, juhlittiin, meille vilkutettiin, meidän peräämme juostiin ja muodostettiin valtava letka, joka kulki perässämme nauraen, kiljuen, pommien ja riemuiten aina Yomian pohjoispuolelta sen eteläpuolelle, jolloin aloimme viimein olla perillä. Ihmisten riemu oli tarttuvaa ja sai minut pian tempaistua mukaansa. Kaikki se Kevään jäykkyys oli täällä unohdettua. Kesä ja Kevät olivat sisaruksia, joita ei todellakaan tunnistanut sukulaisiksi.
”Kesää hallitsee Nadian suku!” Notta huusi minulle kaiken melun yli, ”tiedätte kai, miten maassani nimet toimivat?”
”Etu- ja sukunimi muodostavat nimen”, huusin Neuvottelijalleni, joka oli Kesän lapsia, ”Nottamalia, Notta ja Malia.”
”Oikeastaan Amalia”, Notta huomautti, ”mutta Nott ja Amalia.”
”Nott kuulostaa pojan nimeltä”, huusin mietiskellen.
”Siksi pyysinkin teitä kutsumaan minua Nottaksi”, sokea Neuvottelija totesi, edelleenkään hymyilemättä.
”No Kesän perillinen on kuitenkin Zherri, Zherrinadia!” Huusi melun yli, mutta harmikseni melu kuuli huutoni ja tarttui siihen. Juhlahuumassa olevat ihmiset alkoivat huudella Zherrinadiaa nimeltä ja lauloivat hänelle lauluja.
”Kyllä!” Notta huusi nyt kovempaa, sillä yleisön melu oli kasvanut melkein sietämättömäksi.
”HEI!” Huusin yleisölle, joka melkein ehkä mahdollisesti kuuli huutoni. Katseet ainakin kääntyivät puoleeni, kun ratsastin ohi, ”NIMENI ON ZACHARY DAWNS JA OLEN TULLUT TAPAMAAN PERILLISTÄNNE. HALUATTEKO KERTOA MINULLE, MILLAINEN HÄN ON?”
”KAUNIS!” Ihmiset huusivat ja hurrasivat, ”MAAILMAN KAUNEIN NAINEN!” Huuto tarttui ja jokainen huusi maailman kauneinta naista. Joku aloitti soiton ja he lauloivat kaikki laulun maailman kauneimmalle naiselle. Minä ja Siunatut ratsastimme juhlahumussa eteenpäin.
Nadian suku asui kaupungin yläpuolella kielekkeellä, joka päättyi pudotukseen ja mereen. Molemmilla puolilla oli hiekkaranta ja siniset aallot tekivät alueesta satumaisen. Yksi miinuspuoli: Kuumuus.
Kesä = kuuma. Hiki valui selkääni pitkin, kun ratsastimme illan viimeisessä valossa ylös kohti Kesän linnaa tai mikä lie se sitten olikaan. Verrattuna Kevään palatsiin mikä tahansa paikka tuntui tönöltä, ja juuri sellaisena olisinkin kuvaillut Kesän linnaa. Tönö. Iso, pyöreä, värikäs, syttyisi tuleen hetkessä, ja… Näytti siltä, että siellä voisi ihminen jopa asua. Hurmavaa.
Meitä… Ei tultu vastaan. Ihmisjoukko jäi alemmas mäkeen, kun Siunatut johdattivat minut ylös pyöreälle puulinnalle.
”Olemme perillä”, kommentoi Rork ja aloimme purkautua hevosten selästä. Kun yksi Noviiseista tuli ottamaan minun hevosen hoiviinsa, puulinnasta kipitti yksi pieni tyttö valtava virne kasvoillaan. Hän juoksi suoraan luokseni, pysähtyi eteeni, ojensi kätensä ja niiasi.
”Tervetuloa, Zachary Dawns!” Tyttö kiljahti ja takertui käsiini, ”tule, tule jo, sinua odotetaan!” Tyttö repi minua mukaansa. Rork kiiruhti perääni turvakseni ja sitten lähdimme tytön perään, kun tämä nyki minua kohti puulinnaa.
En ollut varma olinko saapunut linnaan vai temppeliin. Olimme tilassa, jonka päättelin olevan jonkinlainen valtaistuinsali. Tila oli pyöreä, ja kaivautui pari metriä maan alle. Paikka täynnä ihmisiä, jotka eivät edes katsoneet suuntaamme. Siellä täällä oli pöytiä, jotka notkuivat eksoottisista ruuista. Tulet valaisivat puista tilaa. Vastapäisellä laidalla, korokkeella, oli iso kasa eri kokoisia tyynyjä, ja siellä suunnalla istuskeli ihmisiä juomassa, keskustelemassa ja nauramassa.
Kukaan ei oikeasti kääntänytkään katsetta suuntaamme, kun minä ja Rork kuljimme ihmisjoukon lävitse pikkutytön ohjastamana. Hämyisessä valossa aloin nähdä tyynyillä istuvat ihmiset tarkemmin. Siellä näytti olevan kokonainen suku, sillä jokaisella heistä oli samanlainen tumma iho, tummat silmät ja tummat hiukset. Kaiken keskellä kahdella isoimmalla tyynyllä oli mies ja nainen, molemmat hyvin ravittuja ja molempien silmät välkkyivät heidän nauraessaan. Jos sain arvata, niin siinä olivat Kesän edellinen perillinen ja hänen vaimonsa… Vai yksi vaimoista?
Pikkutyttö johdatti meidät kuitenkin heidän luokseen, ja kipitti sitten sen miehen syliin, jota olin ehtinyt ajatella Kesän edelliseksi perilliseksi. Tytön saapuessa paikalle he kaikki nostivat katseensa ja tunnistin jokaisessa jotain samaa. Selvästi sukua toisilleen.
Miehen suu levisi mitä leveimpään hymyyn.
”Zachary Dawns!” Mies levitti kätensä, ”ole tuhannesti tervetullut! Oletan, että viihdyt meidän seuranamme!”
”Suloinen poika”, hänen vaimonsa(?) tarkasteli minua päästä varpaisiin, ”mutta noin surulliset silmät. Mitä mahtanemme tehdä hänen hyväkseen, jotta hänet saisimme jälleen hymyilemän todella koko sydämellään?”
Itse keksin kyllä vastauksen, mutta siitä nyt ei puhuta.
”Kiitos, että otatte meidät vastaan”, yritin olla kohtelias, ”tämä on minulle vähän… Uusi ja outo tilanne, mutta keitähän te mahdatte olla?”
”Minun on kunnia olla Ammocknadia, Kesän prinssi ja tämän katraan isä!” Mies nauroi ja levitteli käsiään tyttäriensä puoleen. He olivat kaikki minua vuosia nuorempia, ja he kaikki tirskuivat tai vilkuttelivat minua. Osan katse kävi paikoissa, joissa ei olisi tarvinnut ja sitten kuului lisää kikattelua.
”Thalianadia, Ammockin kolmas vaimo”, pyöreäkasvoinen nainen hymyili lempeästi, ”ja Zherrinadian äiti.”
”Entä…” Olin jo kysymässä, sillä en todellakaan tunnistanut itse Kesän prinsessaa tästä joukosta.
”Zherri itse?” Thalia kysyi, tarkastellen ympärilleen, ”voi, hän on taas löytänyt itselleen vientiä, epäilemättä. Pelkäänpä, että tänään ette tule tapaamaan. Sen sijaan teillä ja Siunattujen joukoilla on ollut pitkä matka ja koettelemuksia takananne. Olette enemmän kuin tervetulleita pöytiemme ääreen syömään.”
”Nauttikaa juhlasta!” Ammocknadia julisti ja hänen tyttärensä taputtivat. Muu juhlakansa osallistui taputuksiin, vaikkei selvästikään tiennyt mistä oli kyse.
Ruokaa, musiikkia ja tiivistä tunnelmaa. Sitä tarkoittivat Kesän valtakunnassa juhliminen. Ihmisiä oli niin paljon, että omaa tilaa oli suorastaan mahdoton löytää. Nadian suvun tytöt olivat hetkessä kimpussani, jokainen yrittäen vuorollaan tulla iholleni. Minun ei onneksi tarvinnut kuin pyytää kauniisti, niin he osasivat luovuttaa, mutta kikatus ei loppunut.
Kadotin Rorkin jossain vaiheessa, mutta siellä täällä näkyi Siunattuja. He eivät osallistuneet juhlintaan, he seisoivat tai istuivat reunoilla ja tutkailivat huiviensa alta tilannettani, joka ei vaikuttanut vaaralliselta.
Aurinko laski, ja Nadian tyttäret alkoivat viimeinkin kyllästyä minuun. Ihmiset olivat niin juovuksissa päivän juhlinnasta, että he alkoivat kadota paikalta kuka kenenkin kanssa. Väki väheni, juhlat paranivat, mutta minulla ei ollut hauskaa. Ainoa, johon osasin keskittyä, oli se, miten huolissani olin silläkin hetkellä Nathanin puolesta. Ikävä oli muodostanut kipeän pallon sisälleni ja nyt se pomppi siellä kuin hajottaen sisuskalujani. Ei ihme, että sain vähän väliä kommenttia siitä, miten vakava olin, sillä hymyileminenkin sattui. Jos olisin tiennyt edes vähän enemmän Nathanin kunnosta, olisin saattanut kyetä rentoutumaan, mutta nyt se tuntui mahdottomalta.
Istuin salin laidalle pyörittelemään maljaa kädessäni. Nyt, kun ihmisiä oli paikalla hieman vähemmän, kykenin keskittymään heihin vähän paremmin. Huomasin, että jokaisen pukeutumisessa oli jotain samaa: Värejä ja tyylejä oli noin tuhat erilaista, mutta jokaisella oli samanlainen kaula-aukko, niin miehillä, kuin naisillakin. Yhteneväisyyksiä näkyi muitakin, mutten tiennyt miten niitä olisi pitänyt yhdistää toisiinsa. Helpoin oli kuitenkin tunnistaa palvelijat: Heitä näet pyöri kaikkialla. He olivat pukeutuneet haaleaan siniseen ja heidän housunsa olivat kummalliset pussimaiset.
Havahduin tuijottamasta yhtä palvelijaa, joka siivosi sillä hetkellä pöytää. Näin hänestä aluksi vain punaiset hiukset ja typerä, ikävää täynnä oleva pääni huusi: ”NATHAN!”, mutta onneksi suustani ei tullut mitään sillä tunnistin nopeasti olleeni täysin väärässä. Kyseessä oli vain palvelijapoika, jolla oli laineikkaat, aivan tulenpunaiset hiukset. Nathanin hiukset olivat piikikkäät ja hänen värinsä oli liekehtivä, punainen ja oranssi olivat sekoittuneet hänen päässään. Tämä palvelija oli täysin punainen. Nathanin iho oli myös tulinen, mutta tämä palvelija oli kalpea. Myös heidän ruumiinrakenteensa olivat hyvin erilaiset.
Mutta kun yhdistäminen kerran ehti jo tapahtua, niin en päässyt enää yli ajatuksesta, että tuo palvelija näytti Nathanilta.
Sattumalta palvelija sattui juuri silloin katsomaan suuntaani, ja huomatessaan että minä tuijotin samaan suuntaan, hän epäilemättä luuli, että olin jotakin vailla. Hän tuli luokseni.
”Voinko olla avuksi?” Hän kysyi. Katseeni kohtasi hänen kehonsa vasemman puolen. Puolet hänen päästään, otsa, kallo, kaula, vasen käsi ja vasen kylki, olivat punaisen arpikudoksen peittämänä ja tunnistin arven aiheuttajan heti: Tuli.
Hänen äänensä ei ollut matala, mutta rauhallinen. Rauha näkyi jopa hänen silmistään. Hän näytti tyytyväiseltä oloonsa, ja kykeni sen takia hymyilemään minulle aidosti. Iästä oli vaikea sanoa, minun ikäiseni, vanhempi vai nuorempi, kas siinä kysymys. Palvelijan katse kertoi luottamuksesta, ja juuri sitä minun pääni halusikin tehdä: Luottaa häneen.
”Onko sinulla juuri tällä hetkellä kiire?” Kysyin.
”Ei juuri ikinä”, hän sanoi hymyillen aidosti.
”Mikä on nimesi?” Oli seuraava kysymykseni.
”Miellä ei ole nimiä”, hän vastasi, ”meitä kutsutaan sillä nimellä, jonka joku sille hetkelle keksii.”
”Häiritseekö sinua, jos kutsun sinua Jonathaniksi?” Mitä tahansa lievittääkseni sisäistä tuskaani.
”Kuulostaa paremmalta kuin arpinaama, tai ’hei sinä poika!’”, palvelija, joka uskaltaa vitsailla päin kuninkaan naamaa. Pienet sille.
”Voisitko istua seurakseni?” Kysyin. Palvelija nyökkäsi, ja otti itselleen paikan viereltäni.
Näin tutustuin vale-Jonathaniin. Hän oli hyvä kuuntelija, tarkka, ja ymmärtäväinen. Oli helppoa puhua hänelle, johtunee myös siitä, että palvelijalla ei ole paljoa sanottavaa jos joku häneltä jotain pyytää.
Yksi asia johti toiseen ja se yö olikin sitten pitkästä aikaa ensimmäinen yö, kun en nukkunut yksin.
* * *
Aamulla minut pyydettiin taas saliin. Palvelija oli aamusta jo kadonnut töihinsä, mutta niin olivat Siunatutkin, ja Nottan sekä Rorkin seuratessa perässä saavuin takaisin valtatyynyhuoneeseen.
Paikalla oli nyt vain yksi ihminen ja heti paikalle saapuessani tiesin, että tämä oli Zherrinadia.
Olin kohdannut eläessäni monen näköisiä naisia. Harper oli pieni, mutta voimakas, Shinja oli ollut pitkä ja liian laiha, mutta kummastakin heistä puuttui aika lailla liha luiden ympäriltä, erityisesti Shinjalta. Zherrinadian nähdessäni ensimmäinen ajatukseni kuitenkin oli: ”No TUOLTA naisen pitäisikin näyttää!” Kuten sukunsa, Zherrillä oli tumma iho, silmät ja hiukset. Hän oli pukeutunut kevyesti, ja hänellä oli koristeita vähän kaikkialle, erityisesti tummissa hiuksissaan. Hänen kasvonsa olivat pyöreät ja lempeät, hänellä oli lihaa juuri oikeissa paikoissa niin paljon, että minua normaalimpi mies menisi vähemmästäkin sekaisin ja hänen pukeutumisensa paljasti juuri sopivasti.
Maailman kaunein nainen. Todellakin, jos jopa minä, joka olin sentään kiinnostunut miehistä, osasin todeta tämän lauseen todeksi.
”Olen kuullut tarinoita”, sanoin keksiessäni oikeat sanat, ”lauluja ja runoja siitä, että Kesän valtakunnassa hallitsee maailman kaunein nainen. Olen kulkenut kolmen valtakunnan poikki, ja jokainen laulaa samaa kertomusta. Nyt näyttää siltä, että olen tullut perille ja hän istuu siinä edessäni. Mukava huomata, että tarinat, laulut ja runot eivät aina liioittele.”
Zherrinadiaa alkoi naurattaa. Hänen naurunsa oli täynnä elämää ja se täytti huoneen hetkessä.
”Ja sinun täytyy siis olla Zachary Dawns. Shinja Kira ehti lähettää minulle monta varoitusta sinusta. Olet kuulemma valehteleva, manipuloiva, murhanhimoinen ja vaarallinen lähestyä. Mikähän tästä kaikesta pitää paikkansa?”
”Minä-”
”Sinä todellakin oletat, että annan ihanan sisareni muodostaa mielipiteet puolestani?” Zherrinadian tummat silmät välkkyivät kun hän hymyili. Tunsin punastuvani.
”Voi, siinä erehdyt, Zachary Dawns”, hän nauroi minulle ja hämmennykselleni, ”minä en luota Shinja Kiraan yhtään sen enempään, kuin sinäkään ja sillä perusteella lasken sinut luotettavaksi.”
”… Kiitos?”
”Kysytäänkö toisestakin lähteestä millainen sinä olet?” Ihan yllättäen Zherri muutti äänensä vakavaksi, ”tule peremmälle!” Käytävästä sisään asteli tuttu punahiuksinen palvelija. Hän käveli suoraan alatasolle, jääden kauas meistä ja tunsin kasvojeni jälleen punertuvan.
”Te kaksi ehditte kuulemma tutustua eilisen aikana”, Zherri otti paremman asennon ja tutkaili nyt palvelijaa silmä kovana, ”haluatko kertoa vähän mitä kaikkea eilisen aikana ehti tapahtua sillä välin, kun minä olin alhaalla paremmissa juhlissa?”
Punatukkainen palvelija laski hetkeksi katseensa maahan kuin anteeksi pyytäen, nostaen sitten katseensa maansa prinsessaan.
”Kuningas pyysi minua jäämään hänen seurakseen, joten minä tottelin. Hän tahtoi jutella, joten me juttelimme.”
”Sepäs on tylsää”, Zherrinadia totesi, ”eikö muka muuta tapahtunut. Te vain juttelitte.”
”… Tapahtui”, palvelija näytti hyvin ahdistuneelta puhuessaan, mutta se näytti johtuvan enemmän Zherrinadiasta, kuin minusta, ”mutta-”
”Vietitkö yön hänen kanssaan?” Zherrinadia suorastaan imi tiedon ulos palvelijasta.
”… Kyllä.”
”Entä miksi hän kutsui sinua kun olitte kahden?”
”Jonathan.”
Tuijotin hämmennyksessä ja nolostuksessa Zherrinadiaa. Ymmärsin hyvin mitä hän ajoi takaa, mutten ymmärtänyt siltikään mitä hän ajoi takaa.
”Kiitoksia”, Zherri heilautti kättään palvelijalle, ”voit poistua.” Punatukkainen palvelija katsahti minuun katse täynnä anteeksipyyntöä, sitten hän poistui samaa reittiä minkä oli tullut sisäänkin.
”Jonathan… Kuulostaa epäilyttävästi Nathanilta. Kuinka monta Nathania me tunnemme?” Zherrinadia mietti ääneen.
"Shinja Kira Frontair ei sitten kertonut kirjeissään siitä, etten ole suuntautunut naisiin päin alkuunkaan?” Yritin napata tilannetta itselleni.
”No ketä se semmoinen haittaa?” Hän sanoi, nousten tyynyltä ja lähtien liikkumaan suuntaani, ”isälläni on kolme vaimoa ja yksi mies, joka käy täällä aina välillä. Minä vaihdan kiinnostustani kerran tunnissa.” Hän saapui luokseni ja puristi poskeani.
”Tervetuloa Kesän valtakuntaan ja sen pääkaupunkiin”, hän sanoi, löytäen lempeytensä uudelleen, ”täällä kukaan ei välitä mitä teet ja kenen kanssa. Minä puolestani olen iloinen veljeni puolesta, sillä hän ei ole ikinä antanut kenenkään koskea itseensä. Hyvä, että hänen ensimmäisensäkin on niin tunnollinen, että jopa löytäessään ikäväänsä lohdutusta hän pitää silti kiinni omastaan.”
”Kesä on valinnut puolensa”, hän julisti minulle, ”en turhaan pakota sinua edes yrittämään sitä, että ajattelisit minua vaimonasi, ellet jostain syystä sitä itse halua. Tahdon sinulta vain sitä, ettet ikinä, ikinä särje talvisen veljeni sydäntä, sillä silloin minä särjen sinut. Niin kauan, kuin Shinja Kira kärsii, voit huomata, että Kesä on puolellasi. Ai, ja vielä yksi asia”, en tiedä mitä tapahtui, mutta samalla tunteeni heittivät laidasta laitaan hetkessä. Tunsin iloa, tunsin surua, rakkautta, pettymystä, äärimmäistä vihaa, kateutta, himoa, tuskaa ja lopulta hämmennystä. Zherrinadia katseli reagointiani lempeällä ilmeellä.
”Ei kannata päästää minua iholle”, hän sanoi lempeästi, ”näen tunteesi, ja voin muokata niitä jos tahdon.”
”Ah”, huokaisin, sulkien hetkeksi silmäni, ”se kuulostaakin suorastaan loistavalta taidolta. Shinja Kira ei selvästikään kertonut sinulle mitä Kevään valtakunnassa tapahtui kun jouduin pakenemaan?” Kesän prinsessa oli vielä niin lähellä, että kykenin koskettamaan häntä hänen sydämensä kohdalle. En aikonut ottaa hänen sieluaan irti, mutta tunsin sen ja kun väri katosi hänen iholtaan, tiesin, että hän ymmärsi mistä oli kyse.
”Ehkä on parempi, ettemme päästä toisiamme iholle?” Päästin hänen liekistään irti ja väri palautui prinsessan kasvoille. Hän nyökkäsi, silmät välkkyen.
”Zachary Dawns”, hän tarttui käteeni, ”nuori kuningas, joka onnistui valloittamaan Talven prinssin sydämen ja voitti Kevään prinsessan, jättäen tämän nuolemaan näppejään. Olen varma, että meistä tulee vielä hyvät ystävät.” Puristin hänen kättään.
”Olen varma siitä, Zherrinadia.”
Poistuessaan kättelystä Zherri ilmoitti olevansa kiireinen, ja joutui poistumaan. Havahduin, käskin Tiedustelijoitani keksimään itselleen rakentavaa tekemistä ja suuntasin nopeilla askeleilla suuntaan, johon punapäinen palvelija oli kadonnut. Hän ei ollut päässyt pitkälle, hän näet seisoi käytävällä pidellen päätään.
”Hei”, hidastin vauhtiani saapuessani hänen luokseen, ”olen pahoillani, olen todella pahoillani.” Punapää nosti katseensa suuntaani ja veri pakkautui hänen poskilleen. Heti hän hyppäsi kumartamaan eteeni.
”Anteeksipyyntö on kokonaan minun, herrani!” Hän sanoi niin nopeasti, että hänen äänensä meni puuroksi, ”mutta en tiennyt mitä muutakaan minun pitäisi sanoa! Neiti-”
”Pyydän, rauhoitu”, yritin rauhoittaa tilannetta, ”sinä et ole tehnyt mitään väärää, olet totellut vain käskyjä, mutta minä olen käyttäytynyt sinua kohtaan epäinhimillisesti. Voisitko nostaa pääsi?” Punatukka kohosi kumarruksesta, kalpeat kasvot yhä punertaen.
”Ihan ensimmäiseksi, haluan tietää oikean nimesi”, sanoin, ”joka minun olisi pitänyt selvittää jo aikaisemmin.”
”Meillä ei ole nimiä kun palvelemme Nadian sukua”, punatukka sanoi heti toistaen saman tarinan minkä eilen, ”voitte jatkaa kutsumistani Jonathaniksi, se on oikein kelpo-”
”Ei”, vaadin, ”sinulla on nimi ja minä haluan tietää sen, jotta voin kutsua sinua sillä nimellä.”
Palvelija tuijotti minua pitkään, uskomatta sanoja, jotka kuuli suustani.
”Aaronvuur, Vuurin sukua”, hän vastasi heikolla äänellä, aivan, kuin olisi alkanut unohtaa oman nimensä.
”Zachary, Dawnsin sukua”, tarjosin hänelle käteni esitelläkseni itseni, ”mukava tutustua.” Epäillen ja varovasti Aaron tarttui käteeni ja puristi sitä.
”Hyvä”, sanoin päästäessämme irti, ”minä kerroin sinulle ummet ja lammet eilen. On sinun vuorosi puhua.” Puna lehahti jälleen Aaronin kasvoille ja hän menetti puhekykynsä.
”No, minä kyselen”, ristin käteni puuskaan, ”mistä olet kotoisin?”
”Vuoren koiliselta puolelta”, Aaron vastasi lyhyesti ja ytimekkäästi.
”Onko sinula perhettä?”
”Isä kuoli, äiti, pikkuveli ja isosisko ovat elossa”, hän kertoi.
”Mitä heille kuuluu?”
”Paljon parempaa nyt, kun minä olen täällä töissä. Äitini on työkyvytön, sisareni ja minä yritämme elättää perhettämme, mutta ennen se oli vaikeaa. Nykyään meillä riittää raha ruokaan ja pikkuveljeni hoitaa äitiämme.”
”Miten päädyit Nadian suvun palvelukseen?”
”Tämä on hyvin ruma tarina”, Aaron kurtisti kulmiaan (tai, palaneella puolella kasvoja ei ollut oikeastaan mitään mitä kurtistaa), ”oletteko varma, että haluatte kuulla?”
”Olen varma, että haluan, ettet enää teitittele minua”, sanoin jäykästi, ”olet palvelija tai et ja minulla voi ehkä olla hyvin mahtava viitta, mutta sinä ja minä emme ole toisistamme erilaisia. Eri valtakunta, sama tausta. Ole hyvä ja kerro.”
Hetken mietittyään Aaron nyökkäsi ja hänen kätensä kosketti kuin automaattisesti kaulassaan kohtaa, joka oli arven peittämänä.
”Zherrinadia itse poimi minut kadulta, kun kimppuuni oli hyökätty. Kyseessä oli pari Syksyn valtakunnan merimiestä, toinen heistä kykeni käsittelemään tulta ulkoisesti. Hän yritti polttaa minut ja veljeni. Minä kärsin pahiten, mutta sain puolustettua veljeäni. Silloin Zherrinadiania sattui kulkemaan ohitsemme. Hän toi minut paikattavaksi ja tarjosi minulle töitä, jossa olisin turvassa. Vastasin kyllä.”
”Olen pahoillani”, sanoin. Hän vain pudisti päätään.
”Kaikki Syksyn kansalaiset eivät ole pahoja, ettekä-… Etkä ole vastuussa siitä mitä kansanne-… Kansasi on tehnyt vuosia sitten.”
”No sitten olen pahoillani sitä, jos kyselen liian henkilökohtaisia asioita”, intin. Aaronvuur näytti aina vain hämmentyneemmältä.
”Ei, ei nyt sentään ja minun kuuluu vastata kysymyksiin ja-…”
”No, vastaappa tähän: Mitä mieltä olit eilisyöstä?” No nytpä hän vasta menikin hämilleen.
”Minä… Tuota… Ää-”
”Sitä vain että sattuiko sinuun tai loukkasinko sinua tavalla tai toisella?”
”Ei! Eiei, kaikki oli… Hyvin?” Aaronin puhe meinasi muuttua sopertamiseksi, ”Tarkoitan siis, ääh, että olen jatkossakin käytettävissä jos tarvitsette minua, tarvitset!... Minua, anteeksi, minun ei pitänyt sanoa noin, tarkoitin siis että-”
”Hei”, yritin rauhoittaa häntä, ”en käske enkä pyydä sinua tekemään mitään, mitä et halua.” Hänen katseensa meni maahan.
”En ole tehnyt kanssanne mitään, mitä en olisi halunnut itse”, hän mumisi.
Aaronvuur oli reilu kaveri. Hänelle oli oikeasti helppo puhua, aina vain helpompi sitä mukaa, kun hän oppi luottamaan minuun ja ymmärtämään, että vaikka Kohtalo oli pistänyt merkin pääni päälle, niin ei se minusta itsestäni mitään kertonut. Aaroniin kykeni luottamaan. Ehkä jokin päivä hän oppisi luottamaan todella myös minuun.
* * *
Aurinko jälleen laski vieden päivän mukanaan, ja minä onnekas löysin itseni uudesta huoneestani painajaisen kourista. Olin herännyt omaan itkuuni, kynnet puristumasta omaan lihaani. Tilanne alkoi olla liiankin tuttu, sillä en osannut enää todellakaan nukkua ilman Siunattujen unijuomaa. Eilisen jäljiltä minä olin jo ehtinyt unohtaa ongelmani, ja nyt se näytti palanneen. Sydämeni tykyttäessä liian lujaa päätin käydä heti etsimässä jonkun heistä käsiini.
Sitten mietinkin uudelleen. Viime yön olin nukkunut vielä ihan hyvin.
Kunhan ruumiini antoi minulle luvan, ponnahdin sängyltäni ja kävelin ulos. Hiukan aikaa harhailtuani löysin yhden palvelijan käsiini ja pyysin häntä toteuttamaan palveluksen. Palasin huoneeseeni ja jäin ikkunan ääreen painamaan kynsiä ihooni. Tuttu vapina alkoi ottaa kehostani valtaa.
Oveeni koputettiin. Sain pupellettua suustani heikon kutsun sisään ja Aaronin hahmo saapui paikalle.
Selitin tilanteen hänelle heikolla äänellä ja onnekseni hän ymmärsi minua. Hän irrotti jäykistyneet kynteni ihostani, hieroen käteni rennoksi. Sitten hän talutti minut sängylle, jutellen samalla rauhallisesti, peitellen minut sänkyyn. Pyytäessäni häntä jäämään hän asettui vierelleni ja silitteli hitaasti hiuksiani niin kauan kunnes nukahdin uudelleen yhden lyhyen itkunpuuskan otettuaan minut ensin valtaansa. Toisen ihmisen lämpö ja läheisyys kuitenkin pelastivat minut sinä yönä.
Aamulla heräsin ja totesin olevani jälleen yksin. Kohdatessani Aaronin myöhemmin samana päivänä pyysin häneltä jatkossa sitä, että jos hän vain kykenisi, niin hän tulisi joka ilta automaattisesti huoneeseeni nukkumaan.
Näin Aaronvuurista tuli minulle hyvin läheinen ystävänä, auttaja, tukena ja jos tarvittiin, rakastajana.
* * *
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti