Luku 7. Nukkemestari

Zachary

”Kevät, Frontairin suku, perillinen Shinja Kira Frontair.

Kuuleman mukaan Shinja oli herkkä ja haavoittuvainen. Hänestä puhuttiin vain hyvää. Hän oli puhdas, valkoinen kuin lilja, makea kuin omena ja ilo kaikille niille, jotka olivat hänen lähettyvillään.”

Herkkä ja haavoittuvainen lilja? Makea kuin omena? Ilo kaikille niille, jotka olivat hänen ympärillään? Selvästi juorujen levittäjä ei ollut ikinä edes tavannut iki-ihanaa Shinja Kira Frontairia.
Myrkyllinen. Hapan. Valheellinen. Tappava. Petollinen, kiroava, tuo mukanaan vain tuhon, katkera, vihattava. Omenakin olisi hapan, omenat luultavasti muuttuivat happamiksi hänen käsissään.

* * *

Kaksi päivää olin ehtinyt olla Kevään valtakunnassa, kun halusin jo pois ja syitä oli noin tuhat. Pääsyynä oli kuitenkin Shinja Kira.

Hän oli tekopirteä. Hän hymyili aina, kun luuli, että minä näin mutta heti, kun katse vältti, hänen ilmeensä synkkeni. Minulle hän muisti puhua kohteliaasti ja flirttaillen, mutta kaikkia muita hän kohteli kuin he olisivat ilmaa tai tarkoitettuja vain palvelemaan häntä. Kaikkien muiden seurassa hän oli kylmempi kuin itse jää, kovempi kuin valkoinen marmori ja sieluttomin elävä olento, jonka olin ikinä tavannut. Jopa Tiedustelijani, Elath, joka puhui aina vain kun oli pakko tai kun häntä puhuteltiin, oli elävämpi kuin tämä nukke, joka oli pukeutunut naiseksi. Jos joku irtosielu tulisi ja valtaisi hänen ruumiinsa, kukaan ei edes huomaisi ennen kuin siinä vaiheessa, kun hän ei enää olisi kykenevä puhumaan.

Mutta suurin asia mikä minua hänessä hermostutti, oli tapa, miten hän puhui Nathanista. Oli selvää, että vaikka he olivat pakotettu kasvamaan yhdessä, niin lämpöä toisiinsa ei kumpikaan ollut ikinä kokenut. Nathan oli aina välttänyt puhumasta Shinjasta, mutta jos jotain pääsi hänen suustaan, oli se lähinnä halveksintaa ja sen vannottamista, etten sietäisi Shinjaa. Kaksikon toinen osapuoli puolestaan kieltäytyi täysin hyväksymästä, että Nathan oli oikeasti ihminen. Hän vertasi Talven prinssiä kaikkeen siihen, minkä näki maailmassa menevän huonosti, ja käytti hänen nimeään huvittaakseen kansaansa. Pahinta oli, että hän yritti saada minut nauramaan samoilla vitseillä. Shinja Kira Frontair todella oletti, että olin kolmen kuukauden aikana oppinut vihaamaan Nathan Alexander Kingordonia, ”Kingordonin poikaa”, ”Talven narria”, ”sitä yhtä”, ”aivotonta prinssiä” aivan yhtä lailla, kuin hänkin vihasi.

Väärin. Tarina oli hyvin erilainen ja vaikka Shinja Kira kuinka yritti tökkiä minua nauraessaan omalle vitsilleen, hän ei ikinä saanut minusta kuin puhutun sanan ”hah”.

Kaksi viikkoa tuntui ikuisuudelta. Ikuisuus loppui heti, kun pääsin Shinja Kiran käsikynkästä pois sillä verukkeella, että minä ihan toden totta kerrassaan halusin lähteä tutustumaan kaupunkiin.
”Ah”, hänen äänensä oli mukamas pettynyt ja surullinen, ”oletko varma ettet halua minua mukaasi?”
Mieleni teki huutaa: ”OLEN!”, mutta pidin pääni.
”Tässä on nyt tapahtunut parin viikon aikana niin paljon, että tarvitsen vain vähän omaa aikaa”, osasin minäkin puhua tyhjiä. Shinja Kira mutristi huuliaan muka-surullisesti.
”No Moka tulee mukaasi, ettet eksy.”

Ja Moka tuli mukaani.
Moka Frontair oli Shinja Kiran vanhemman puoleinen serkku ja prinsessan vasen käsi, ja hän oli niitä, jotka kulkivat aina perässä ilman, että erikseen sanottiin mitään. Hänen pitkä, solakka hahmonsa vain tuli perässäni kun suuntasin valkoisen kaupungin kaduille, ja jokainen kaksi askeltani oli hänelle yksi normaali askel. Minusta näytti, ettei hän osannut liikuttaa kaulaansa ollenkaan, jokainen liike oli pakotettu ja hidas. Jos hän käänsi katseensa johonkin suuntaan, hän joutui kääntämään koko kehoaan. Ehkä hänen niskansa olivat niin jumissa, ettei hän voinut yksinkertaisesti sanottuna käyttää niitä.
Rork oli olevinaan pitkä ihminen, mutta sitten tuli Moka, ja sitten jopa sinitukkainen Neuvottelijani näytti lyhyeltä. Kai siinä menee niskat jumiin kun joutuu katselemaan maailmaa yläilmoista. Minulla meni, kun yritin katsella ylöspäin hänen kasvojaan, joten olin luovuttanut koko asian kanssa. Mieluummin puhuin hänen vatsalleen, joka vaikutti olevan aivan yhtä ilmeikäs ja puhelias kuin ihminen itse. Tai sitten hän vain söi aamupalakseen joka aamu jotain sopimatonta. Tiedäppä tuosta.

Valkoinen kaupunki, Evelyn. Kaupunki, jossa jokainen käveli hartiat korkealla kuin peläten, eikä kukaan ollut normaali ihminen. Kaupunki, joka pysyi valkoisena sen takia, että ihmiset pelkäsivät koskea siihen, ja toisiinsa. Minua katseltiin pelokkaasti, aivan kuin aikoisin purra ja lapsia vedettiin luotani kauas kuin olisin ollut kävelevä rutto – tai ehkä se oli Moka? Kauppiaat kuitenkin innostuivat minut nähdessään ja yrittivät kutsua minua ostamaan kaikenlaista, mitä juuri sillä hetkellä en tuntenut tarvitsevani. Osa olikin kasvoiltaan tuttu, ja huomasinkin kohtaavani hahmoja, jotka olin kohdannut jo Stratfordissa. Tutuin kaksikko olikin tulennielijäkaksikko, joka istuskeli muurilla turhautuneena. Ei tainnut olla tästä kansasta faniporukaksi.

Omassa kaupungissani pohjoisessa oli meri, mutta se oli synkkä. Täällä meri tuoksui vahvemmin suolalta, ja se oli vaalea. Juuri sitä halusin päästä näkemään, tämän valtakunnan meren, joka oli niin erilainen omaani verrattuna. Kauppiaista välittämättä suuntasinkin siis korkealta loivan Ellesterin rinteeltä alas marmorista tietä myöten aina alas kohti satamaa, joka levittäytyi koko alangon poikki. Näin valtavia laivoja, näin keskikokoisia kalastajien aluksia ja oikeita ihmisiä niihin nukkeihin verrattuina, joita oli ylhäällä Evelynin keskustassa.
Meri tuoksui satamassa vahvasti (kas kummaa, kun se meri oli siinä vieressä). Merimiehet ja naiset pakkasivat laivojaan ja toivat satamaan kauppatavaraa myyjille. Näin jonkun käyvän takin alta kauppaa jostakin, minkä viranomainen saattaisi sanoa pahaksi. Tällä kertaa kyseessä näytti olevan pussillinen sieniä. Jokunen juoppo merimies örvelsi kapakoitten ulkopuolella vaikka päivä oli vasta puolessa ja huuteli törkeyksiä perääni.
”Hei, nätti poika, tuo perseesi tänne niin minä vähän”, oksennus onneksi peitti loput miehen lauseesta. Hymyilin, tuo ihmisten raakuus oli enemmän sitä, mihin olin tottunut kuin valheelliset hymyt ja tekopyhyys mitä tuli tavattua tuolla ylhäällä Ellesterin parhaimmiston naamoilla ja puheessa. Otin huutelut mikä päivä vain vastaan mieluummin, kuin sen imelän äänen, millä Shinja Kira Frontair minulle puhui.
Ihan mikä päivä vaan.

Tunnistin laivojen joukosta Syksyn värejä ja yritin löytää muita Syksyn lapsia. Valitettavasti laivojen matkustajat olivat juuri silloin jossain muualla, enkä kyllä olisi uskonutkaan tapaavani tuttuja. En ollut ollut useasti edellisessä elämässäni merimiesten kanssa, tai en ainakaan tunnistaisi heitä jos he tulisivat vastaan. Syksyn lapset olivat täällä etelässä kuitenkin niin harvassa, että kuka tahansa maanmies/-nainen olisi saattanut olla hauskakin tavata, varsinkin, jos he olisivat samaa kastia entisen elämäni kanssa. Kuninkaan rooli oli puuduttava sellaiselle, joka oli kasvanut kaduilla.

”Hassua, miten Syksyn ja Kevään laivat ovat toisistaan täysin erilaisia”, kerroin Mokalle, jonka en olettanut kommentoivan, ”Syksyn valtakunnan laivat ovat jykeviä, metsurimme myyvät vain vahvimmat ja jykevimmät puunsa laivojen valmistukseen. Täällä laivat ovat siroja ja kauniita. Ei ihme, ettei niitä näe Syksyn alueella paljoakaan, eivät nuo kestäisi syksyn hurjia myrskyjä.” Moka murahti ja minä jatkoin laivojen tutkimista. En tiennyt mitään laivoista, ja jäinkin ihailemaan kahta valtavaa purjelaivaa, jotka olivat ankkuroitu satamaan.

”Isoja ja vahvoja”, kommentoin Mokalle, ”näissä on voimaa. Osalla voisi seilata sotaan jos uskaltaisi. Toisin kuin noilla. Kuka ihme seilaisi rantaviivaa pidemmälle laivalla, joka ei kestä sadetta tai myrskyä. On vain yksi, joka selviää pienellä laivalla, ja sekin on vene, ja hänkin on jumala.” Sitten katseeni osui pieneen venepahaseen kahden jättiläismäisen laivan välissä. Näytti siltä, että pienen pieni vene oltiin rakennettu yhtä yksinäistä ihmistä varten. Eihän tuollainen pysyisi missään aallokossa pystyssä. Vene oli kuin pienen lapsen lelu. Siinäpä paha missä mainitaan.

Sisimpäni meni sekaisin kun toistin sanat ajatuksissani.

Pienen lapsen lelu.

Pienen lapsen vene.

Pysähdyin ja pysäytin Mokankin. Osoitin kaikessa hiljaisuudessa pientä venettä.
”Onko tuolla kahden laivan välissä se, mikä luulen, että se on?” Kysyin. Moka tiiraili osoittamaani suuntaan.
”Vene”, hän sanoi ja sitten hänen suustaan pääsi pitkä sotkuinen ei-mikään. Sitten hän näytti siltä, että olisi valmis itkemään.
”Helin on tullut rantaan”, iso mies näytti suorastaan halkeavan.

Helin. Elämän ja kuoleman jumalatar, pieni tyttö veneessä.
”Tiedättekö”, Moka huokaili, ”se, joka joskus päätti, että olisi hyvä asia antaa elämä ja kuolema pienen tytön käsiin, oli päästään sekaisin. Tulikohan hänelle ikinä mieleen, että lapset eivät käsitä elämää, varsinkaan, jos eivät ole itse kuolevaisia.” Sen enempää Moka ei sitten puhunutkaan. Jäin tuijottamaan venettä vielä pitkäksi aikaa. Tuo vene oli todistanut maailmamme alun, aivan kuten sen omistajakin. Tuota venettä ei kaatanut myrsky eikä maailman loppu, mutta toisaalta, nyt kun sen näki näin elävänä, niin oli pakko todeta: Ei siinä kyllä asuisi. Ei ihme, että Helin kasvoi kieroon.
Kyllästyttyäni jatkoin matkaa ja päätin, että satama oli nyt ihan tarpeeksi tutkittu. Oli parempi kipittää paikalta pois ennen kuin joutui liian innokkaan Elämän ja kuoleman jumalattaren leikkien uhriksi. Rakkauden jumala oli tarpeeksi kiva kaveri, ja hänestäkin oli vain harmia.
Käännyin suuntaamaan takaisin ylös, yrittäen tiedustella Mokalta, jospa kaupungista löytyisi vielä jotakin kiinnostavaa. Päädyimme portaikkoon, joka johtaisi ylös, mutta siinä tuli seuraava pysähdyksemme, sillä siinä paha missä mainitaan.

Maassa makasi mies selällään ja näytti kuolleelta. Hänen vierellään portaalla istui pieni tyttö, ja tiesin heti kohdanneeni jumalan. Tytöllä oli pitkät letit molemmilla puolilla päätään ja hän istui miehen vierellä nojaillen päätään polviinsa, seuraten miehen tilannetta. Kuulin, miten hän hyräili jotain laulua, joka nosti niskavillani pystyyn. Pysähtyessä paikalleni tyttö nosti katseensa minuun ja hän naurahti minulle.
”Zachary Dawns!” Tyttö, jumalatar innostui, ”joko on kevät? Ja Moka Frontair, tämäpä on onnenpäiväni! Tulkaa lähemmäs, tulkaa katsomaan, tämä on jännää!”

Nielaisin. Helinin silmät olivat karmivat, niin isot, ja niin kirkkaat. Hänen innostuksensa toi mieleen lapsen, joka on juuri saanut uuden lelun. Elämän ja kuoleman jumalana pidin Heliniä pelottavana, ja ensikohtaaminen kertoi ihan samaa tarinaa.
”Olet Helin, eikö vain?” Astuin vapisten eteenpäin, ”pienen veneen tyttö?”
”Mukava että tunnet minut”, Helin heilautti päänsä toiselle sivulle, ”mutta tule nyt, äkkiä, ennen kuin hän kuolee!”

Mikä minä olin sanomaan lapsijumalalle ei? Kumarruin miehen vierelle ja otin sen asenteen, että olin kiinnostunut Helinin jutuista.
”Mikä hänellä on?” Kysyin huolestuneena.
”Hän söi tuntemattoman sienen!” Helin kiljahti innoissaan, ”joku Kesän lapsi tarjosi sen hänelle, ja hän söi sen. Ensin häneltä lähtivät niin haju, kuin makuaistikin. Sitten kuulo! Minä seurasin koko tilannetta. Hän yritti pyytää kaikilta apua, mutta kukaan ei kuunnellut häntä. Viimeisenä hän löysi minut, anoi polvillaan että auttaisin. Sitten häneltä meni näkö. Siitä asti hän on maannut tuossa!”
”… Eli… Hän ei näe, ei kuule, ei haista eikä maista”, tarkistin.
”Ei niin!” Helin riemuitsi, ”hän kykenee vain tuntemaan, ja häntä pelottaa hirveästi. Katso!” Hän tökkäsi lyhyellä sormellaan miehen olkapäätä. Heti mies havahtui.
”KUKA SIELLÄ!?” Hän kiljui, kyyneleet valuen silmiään myöten, ”AUTTAKAA MINUA! JOKU, ONKO SIELLÄ KETÄÄN? AUTTAKAA MINUA!”

Miehen kurja tilanne sai minut voimaan pahoin ja takerruin häntä kädestä. Mies suorastaan hypähti ihmiskosketuksesta. Minä halusin auttaa tätä miestä.
”Apua”, mies itki, nousten ylös, etsien avuttomana minua. Helin tarkkaili minua viereltä, kun laskin käteni miehen päälle että hän tiesi, että siinä oli joku. Hän alkoi itkeä aivan mahdottomasti, etsien viimeisellä aistillaan jotakin, mistä pitää kiinni. Otin hänen kätensä ja laskin kurkulleni. Hän ei kyennyt kuulemaan, mutta hän kykeni tuntemaan jos puhuin.
”Ei hätää”, sanoin rauhallisesti, jotta hän tiesi, että joku elävä oli todellakin siinä, ”ei hätää. Olet nyt turvassa, minä autan sinua.”

En tiedä ymmärsikö mies mitään, mutta hän ymmärsi selvästi, että hänelle yritettiin puhua. Se sai hänen näkemättömät silmänsä riemuitsemaan ja hänen kyyneleihinsä sekoittui onnea. Joku ihminen oli hänen lähellään, joku yritti olla hänen tukenaan tässä kylmässä maailmassa missä jopa jumala vain istui ja odotti, milloin hän vetäisi viimeisen henkäisynsä.

”Tylsää”, Helin tuhahti ja otti kädellään jotain irti miehen selästä. Silloin mies lyyhistyi kasaan syliini ja tajusin piteleväni ruumista. Helinillä paloi kädessään heikko liekki, jonka hän pudisteli ilmaan.
”Mi-mitä sinä teit?” Minä änkytin peloissani.
”Lopetin hänet”, hän totesi kuin olisi puhunut eilisestä ruokalistasta, ”sinä lopetit hänen tuskansa. Ei siinä sitten ole enää mitään kivaa.” Helin puhdisti kätensä ja jäi sitten tutkimaan minua katseellaan.
”Siksipä Kohtalo varmaan valitsikin sinut”, hän käänteli päätään puolelta toiselle, ”olet niin kiltti.”
”Kiltti? Minä?” Naurahdin ahdistuneesti, kun pienen tytön silmät tunkivat lävitseni.
”Kiltti”, tyttö totesi, ”harvat ihmiset ovat todella kilttejä. Etkö muka suutukin, kun Kevään perillinen haukkuu Talven prinssiä noin avoimesti? Etkö haluakin jokaiselle vain hyvää? Etkö juuri halunnut auttaa tuota miestä, jolla ei ollut mitään, jossa ei ollut mitään. Kiltti sinä olet, haluat sitä tai et. Kerran tapasin erään naisen alun, joka myös oli olevinaan kiltti. Hän oli parantaja, hän opetteli ollakseen muiden tukena. Hän ei kuitenkaan todella ikinä nähnyt ihmisiä ympärillään. Hän näki ulkoiset haavat, muttei ikinä sisäisiä. Kaikki sanoivat häntä hurjan kiltiksi, hyväsydämiseksi, kun hän halusi parantaa ulkoisia haavoja. Tyttö oli myös rakastunut, erittäin komeaan poikaan, jolla oli hyvin synkkä sydän. Tyttö sulki silmänsä tältä synkkyydeltä, katsoi vain kauniita kasvoja ja täydellistä kehoa. Eräs toinen poika oli puolestaan rakastunut tyttöön, yritti pitää tämän tytön kaukana siitä synkkäsydämisestä, mutta tyttö ei ikinä kuunnellut. Moni taho yritti kertoa hänelle, että todellinen rakkautesi on tuossa pojassa, joka sinua yrittää pelastaa, ei siinä, joka aiheuttaa sinulle kärsimystä, sillä synkkäsydäminen poika ei kyennyt itse selvittämään omaa synkkyyttään.”

”No, synkkä poika otti tytön itselleen. He eivät ikinä olleet onnellisia, mutta tyttö uskotteli itselleen, että juuri tätä hän halusi. Kun poika satutti häntä, tyttö kaivautui syvemmälle omaan uskoonsa ja eli siinä todellisuudessa, että poika oli puhdas. Lopulta poika jätti tytön, eikä tämä osannut enää elää ilman valhettaan… Ja hän kuoli! Hän ei ikinä kyennyt parantamaan pojan sisäisiä haavoja, sillä hän sulki silmänsä niiltä. Samalla hän myös unohti oman hyvinvointinsa. Sokeus tappoi hänet.”

Hiljaisuus.
”Mukava kuulla”, totesin lopulta, pakottaen hymyä kasvoilleni, ”oikein kiva tarina.” Jälleen Helin alkoi tuijottaa minua.
”Kohtalo on määrännyt päällesi monta kohtaloa”, hän surkutteli, ”hän tahtoo sinusta niin paljon. Pelkään, että olet niin kiva, että hajoat sen kaiken alla. Mitä minä voisin tehdä auttaakseni kohtaloasi?”

Helin katsahti kuollutta miestä ja kiljaisi sitten innosta.
”Nyt minä tiedän! Minä voin auttaa sinua suojelemaan itse itseäsi!” Yllättäen hänen kätensä olivat poskillani. Tunsin tulen pyörähtävän sisälläni, järjestäytyvän uuteen uskoon.
”Ole hyvä, Zachary Dawns!” Helin irrotti lapsenkätensä poskistani ja katseli minua, kuin katsellen kättensä jälkiä.
”Mitä sinä nyt teit?” Kysyin arasti.
”Moka Frontair, tule tänne!” Helin pyysi. Pitkä mies tuli, ja polvistui vierellemme.

”Kosketa häntä tuohon”, Helin tökkäsi Mokaa sydämen kohdalle. Minä tein mitä käskettiin ja laskin kämmeneni Frontairin suvun jäsenen sydämen kohdalle. Tunsin hänen sisällään tulen, mikä säikäytti minut, sillä Frontairit olivat kaikki elementiltään vettä.
”Ota se pois!” Helin neuvoi ja minä tyhmä tottelin. Vedin Mokan sisältä tulen pois ja samalla mies lysähti maahan kuten .

”Sinä otit hänen sielunsa irti!” Helin taputti käsiään. Kädelläni paloi vahva, sykkivä liekki… Mokan sielu. Olin kauhuissani.
”Mi-mi-mitä…?” Änkytin ja keskityin siihen, etten varmasti päästäisi liekkiä sammumaan pelostani huolimatta.
”Annoin sinulle voiman ottaa sieluja irti!” Helin iloitsi, ”ja niin kauan kuin pidät tulen palamassa, pysyy se henkilö hengissä. Jos olet nopea eikä kukaan irtosielu ehdi napata ruumista itselleen, niin voit vielä palauttaa ihmisen henkiin-, HEI!” Hän kiljaisi ja katseemme osui Mokaan, joka oli noussut istumaan. Hän avasi suunsa, ja kuulin rohisevaa ääntä. Olin hypähtää jo kauemmas, mutta silloin Helin paiskasi kämmenensä Mokan ruumiiseen tiukka ilme kasvoillaan. Jotain lennähti hänen ruumiistaan ulos ja lenteli ilmaan. Olin tunnistavinani ihmishahmon tuulen seassa. Irtosielu.

”Laita hänet takaisin ennen kuin joku toinen tulee yrittämään!” Helin käski ja laskin äkkiä Mokan sielun takaisin ruumiiseen. Tunsin, miten liekki palasi omaan ruumiiseen ja sydän alkoi jälleen tykyttämään. Helin hymyili minulle.
”Hyvä”, hän sanoi, ”nyt sinä saatat selvitä. Näkemiin, Zachary Dawns! Me neljä vahdimme sinua, ja Nathaniasi. Jos se on meistä ja Kohtalosta kiinni, teillä kahdella on pitkä tulevaisuus. Loppu on teidän ihmisten käsissä.” Pikkutyttö nousi jaloilleen ja hän lähti hyppelemään kohti satamaa. Pääni hakkasi hetken tyhjää, sitten kuolleen miehen suunnalta alkoi kuulua tuttua rohinaa. Uusi irtosielu oli saapunut (vai olikohan mahdollisesti sama?) ja tajusin, että tilanne oli vaarallinen. Toimin nopeasti, varastaen Mokalta (joka oli yhä tajuttomana) miekan ja iskin sen irtosieluisen kuolleen miehen sydämen läpi, antaen tulen syttyä ennen kuin hän ehti nousta ylös. Mies kiljui äänettömästi ja paloi silmieni alla, kuollen saman hetken aikana jo toista kertaa.

Miehen palaessa jäin odottamaan Mokan heräämistä. Hänen sielullaan kesti yllättävän pitkään ottaa oma ruumis jälleen haltuun, ja päästä siitä sitten jaloilleen. Pahoittelin noin tuhat kertaa, mutta Moka ei itse näyttänyt muistavan sitä, mitä oli tapahtunut. Hänen mielestään hän oli menettänyt tajuntansa, ja se riitti minullekin selitykseksi. Meillä meni puolisen tuntia saada hänen jalkansa toimimaan, ja lopulta kahden merimiehen avulla sain hänet kannettua takaisin Kevään palatsille. Maksoin miehille vaivanpalkkaa ja linnoittauduin sitten omaan huoneeseeni loppuillaksi piiloon. Päässäni pyöri. Helin oli sanonut, että Kohtalolla oli minulle monta suunnitelmaa, eli enemmänkin, kuin vain se, että minut valittiin kuninkaaksi. Jotenkin siihen liittyi myös Nathan ja se, että minun piti kyetä suojelemaan itseäni.

En pitänyt tästä tilanteesta, en pitänyt tästä tilanteesta sitten yhtään. Yksi asia kuitenkin lohdutti mieltäni: Jos olin tulkinnut elämän ja kuoleman jumalatarta oikein, Kohtalo oli tyytyväinen siihen, että minä ja Nathan olimme yhdessä.

Jotain hyvää tässäkin elämässä.

* * *

Shinja

Huone haisi kuolemalta. Voin pahoin jo sisälle astuessani, enkä yhtään sen paremmin päästessäni sisään. Hajua oli yritetty peittää muilla tuoksuilla, osa heikompi, osa vahvempi ja aiheutti herkästi päänsärkyä, mutta mätänevän ruumiin haju oli yksinkertaisesti liian vahva.
Kivihuoneeseen ei päässyt valoa muualta, kuin reunoille asetetuista kynttilöistä.  Kivistä tilaa oli täytetty kankailla ja tyynyillä, jotta se olisi hieman mukavampi.

Tilassa oli kaksi hahmoa lisäkseni. ”Isäni”, Kevään edellinen perillinen, makasi lattialla siinä ruumissa, jonka oli viimeisimmäksi ottanut haltuunsa. Nyt ruumis alkoi jo olla niin hajalla, ettei hän kyennyt sitä enää itse käyttämään. Äitini, omaa lihaani ja vertani, istui tyynyllä ”isän” vieressä, tuijottaen tyhjästi suuntaani kun kävelin huoneen poikki.
”Isä” aisti minut, ja hän alkoi kurluttaa. Se oli ainoa ääni, jonka hän osasi päästää suustaan, henkäyksien ja pihinän lisäksi. Äiti tuijotti minua ilmeettä.
”Tervehdi isääsi, Shinja Kira”, hän sanoi, ”hän tahtoo kuulla äänesi.”
Minua iljetti, mutta tein, kuten äitini käski. ”Isä” kurlasi vastaukseksi, haisten hetki hetkeltä pahemmalta.

”Kuinka sinulla sujuu kuninkaan kanssa?” Äidin ääni oli tyhjä.
”Huonosti”, minä myönsin, ”on kulunut jo viikkoja, enkä saa hänestä otetta.”

Silloin ”isä” nauroi tuota karmivaa nauruaan, äänettä, hengettä, sielutonta rohinaa jota vain se, jolla ei ollut omaa ruumistaan käytössä kykeni tuottamaan. Äitini räpäytti silmiään tasan kerran, senkin kerran hitaasti ja harkitusti.
”Isäsi odottaa sinulta enemmän”, hän sanoi, ”hän tahtoo nähdä kruunun päässäsi, ja siksi hän taistelee päivä päivältä. Sinun vuoksesi. Ja sinä sanot, että sinulla menee huonosti? Tyttäreni, sinä olet sen kaiken arvoinen, ja sinut täytyy kruunata, pakkohan kuninkaan on nähdä sinun kykysi?”
”Hän on vaikea”, myönsin, katse kovana, ”hän sulkee korvansa. Häntä ei toimi kuin muut.”

”Isä” rohisi uudelleen.
”Kerro meille hänestä”, äiti pyysi.
”Zachary Dawns on surullinen”, minä kerroin, ”hän ei naura, hän ei hymyile, mutta hän rakastaa muita ihmisiä. Hän olisi kuninkaana heikko, joten hän tarvitsee jonkun vahvan vierelleen ja silloin hän hiljenisi. Hän on kuriton, mutta osaa hallita itsensä paremmin, kuin eräät. Hän on karu ja kouluttamaton, vaikka osaakin käyttäytyä arvolleen sopivasti.”
”Entä”, äitini räpäytti jälleen silmiään, ”rakastuisitko häneen?”
”Oppisin varmasti”, vannotin, ”tiedän, että saisin hänet muutettua jos saisin enemmän aikaa. Kevät on liian lyhyt ja menee ohitse liian äkkiä… Ja hän aloitti matkansa Talvesta: Ties mitä ne kaksi ovat ehtineet upottaa hänen päähänsä. Näen kaksikon vaikutuksen hänessä. Zacharyn olisi pitänyt päästä aloittamaan matkansa Keväästä, mutta se on toki Kohtalon lakia vastaan, mutta se olisi ollut hänelle hyväksi. Vielä ei ole kuitenkaan liian myöhäistä”
”Entä… Hän sinuun?” Äitini jatkoi, ”uskotko tyttäreni, että hän voisi löytää rauhan sinussa?”
”Aivan varmasti!” Ääneni kuitenkin meinasi pettää. Ruumis, jossa isäni sielu oli, alkoi taas nauraa. Nauru jatkui rohinaksi.

”Mitä sanoit, kulta?” Äitini käänsi hitaasti päänsä kohti sitä, missä isä oli.

”Eh-”, ruumiit, joissa oli vaihdettu sielu, eivät kyenneet puhumaan, mutta isä silti yritti, ”-pä… onnis… tut.”

Silmäni laajenivat kauhusta.
”Minä? Epäonnistun?” Kämmeneni puristuivat nyrkkiin ja kynteni painuivat ihoon, ”minä en epäonnistu! Minä en epäonnistu ikinä, minä t-todistan sen vielä sinulle, isä! Sinä epäonnistuit! Sinä katosit, sinä menetit ruumiisi ja joudut nyt vaihtamaan ruumista pysyäksesi hengissä ja jokainen, elävä tai kuollut ruumis, hajoaa käsittelyssäsi! Sinä epäonnistuit, kun et saanut kruunua itsellesi! Minä en ole sinä, minä onnistun siinä missä sinä epäonnistuit!”

”Isä” nauroi. Minä käänsin hänelle selkäni ja poistuin huoneesta. Heti poistuttuani kaksi palvelijaa raahasi huoneeseen kiljuvan miehen, joka anoi armoa. ”Isän” uusi ruumis oli saapunut.

* * *

Zachary

Yksi mielenkiintoinen asia paistoi Shinja Kiran kuoren läpi. Hän ei ikinä mennyt minnekään ilman kahta kevytkirvestään.
Keskustan tutkittuani otin saman lähestymistavan, enkä mennyt enää siitä lähtien mihinkään ilman Nottamaliaa ja Rorkia. Vasen ja oikea käteni saivat luvan toimia vasempana ja oikeana kätenäni heti sen jälkeen, kun Helin oli uhkaillut minua kauhukuvilla tulevaisuudesta. Tunsin oloni turvallisemmaksi heidän seurassaan, mutta varmuuden vuoksi myös keihääni tuli mukanani.

Shinja Kira alkoi vaikuttaa happamammalta kun päivät kuluivat eteenpäin. Yhtenä syynä lieni se, ettei hän tehnyt kanssani minkäänlaista lähentymistä, vaikka kuinka yritti. Toinen syy saattoi olla siinä, että hän todella halusi Siunattujen joukon itsensä taakse, eikä minun. Näin sen hänen silmistään, miten hän katseli Nottaa ja Rorkia vallanhimolla ja sitten minua, kuin en olisi heidän arvoisensa.
Vielä enemmän syitä pitää heidät lähelläni. Jos heillä oli muuta tekemistä, sivuilleni kutsuttiin Elath ja Vive, arvoasteikossa seuraavat, ja Shinja Kira Frontairia kismitti aina vain enemmän.

Kun päivät alkoivat pidentyä, myös ihmisten puheenaiheet alkoivat vaihtua säästä kaikkeen muuhun. Monesti aloin löytää itseni sääkeskustelujen sijasta maailman tilanne-keskusteluista, joissa puitiin neljän valtakunnan välisiä suhteita.

Jälleen yksi turhauttava ruokailuhetki oli edessämme ja kaupungin kerma oli jälleen kutsuttu paikalle. He toimivat kaikki kuin nuket, heidän kasvonsa eivät paljastaneet heidän todellisia tunteitaan ja he kääntyivät kohtaamaan muut ihmiset, kuin heidät olisi pumpattu täyteen posliinia. Yksikään hymy ei ollut aito, yksikään nauru ei lähtenyt heidän sydämestään ja yksikään ihminen ei ollut oikeasti siinä tilassa. He olivat kaikki vain nukkeja, jotka keskustelivat silläkin hetkellä siitä, miltä maailmamme tulevaisuus näytti.

”Valtakunnat kärsivät, ja mitä tekevät kuningaspari?” Shinja Kira oli aina tässä keskustelussa kovaäänisin ja samalla ainoa, jolla oli luonne, ”istuu linnassaan ja antaa palvelijoiden täyttää jokaisen pikkuriikkisen toiveensa.” Jauhoin hajamielisesti puukeppiä, joka oli ollut pitämässä lihapaloja toisissaan kiinni ja katselin meuhkaavaa Shinjaa. Nämä olivat niitä hetkiä, kun hänen todellinen minänsä paistoi hänestä läpi. Ei hän todellakaan ollut mikään haavoittuvainen myötäilijä, vaan tulinen taistelija ja varmasti opetettu siihen, että hänen piti saada kaikki itselleen juuri nyt eikä kohta, joten oli häiritsevää kuulla hänen suustaan lauseita kuten: ”kuningas ja kuningatar vain istuvat linnassaan ja läskiintyvät.” Mitä hän muka itse teki?

Muu pöytäkunta nyökytteli päätään unisesti, jokainen taivuttaen päätään samaan tahtiin.
Selkäni ei vieläkään ollut tottunut Kevään pöytätapoihin, tai, oikeammin siihen, ettei heillä ollut pöytiä. Istuimme ringissä tyynyillä ja ruoka tarjoiltiin eteemme astioissa, joista otimme itse niin paljon kuin halusimme. Olin todennut, että paras tyyli istua oli ehdottomasti niin, että tyyny oli jalkojen välissä tukemassa ahteria, eli istuin oikeastaan korkeammalla kuin kukaan muu. Muut istuskelivat jalat ristissä tai levällään, kuka mitenkin. Shinja Kira istui totta kai nätisti, jalat kauniisti taivutettuna toistensa päälle risti-istuntaan.

”Syksy on todistanut olevansa kykenemätön johtamaan”, Shinja Kira sihisi, ”heistä ei ole mihinkään! Kesä, kesästä on turha puhua, koko Nadian suku on oikea riesa! Heitä kiinnostaa RUOKA ja JUHLIMINEN. Ja voi kuulkaa, antakaa kun kerron teille Kingordoneista. Heistä ei ole johtamaan.” Yritin sulkea korvani tältä jauhamiselta ja katselin valkoisesta katosta roikkuvaa kynttelikköä. Jopa siinä oli enemmän elämää kuin Shinjan nukkeyleisestä.

”Minä tunnen Kingordonit! Harper on liian nuori tekemään minkäänlaisia päätöksiä ja sitten hänellä on se veli. Nathanista ei ole ikinä ollut kuin harmia. Hänet on mahdotonta saada pysymään paikallaan, hän on kuriton ja on Kohtaloa kyllä kiittäminen, ettei hän suonut muista perillisistä miehiä. Talven valtakunta kaatuisi hänen käsissään, mutta sitä päivää emme onneksemme ikinä joudu näkemään.”

Kynttilä, kynttilä, kaunis on kynttilä, palaa oikein nätisti. Kas, kärpänen, kiva kärpänen, ei, älä jooko mene sinne ruokaani.
”Mutta onneksi tuleva kuninkaamme ei selvästikään ehtinyt periä Kingordoneiden pahoja tapoja”, Shinja Kiran ääni muuttui lirkutteluksi, ”vaan hän on järkevä, ja tietää, miten kelvottomia Harper ja hänen veljensä ovat.”

Alkoi olla todella hankala pitää pokkaa ja keskittyä johonkin muuhun. Kuulin, miten takanani Notta liikahti ja siirtyi painamaan kätensä olkapäälleni.
”Voimme lähteä, jos haluatte”, hän kuiskasi minulle.
”Siksihän nämä Siunatutkin piti tuoda ajoissa paikalle, kesken koulutuksen!” Shinja Kira Frontair jatkoi mellastamistaan yleisölle, joilla ei näyttänyt olevan henkeä tai sielua, ”ettei kuningas saa pahoja vaikutteita. Ties vaikka huhut ovat totta, ja Nathan yritti todella itse saada kuninkaan kadottamaan itse itsensä.”
”Hyvä ajatus”, mutisin saatuani tarpeeksi Shinja Kiran todellisesta olomuodosta ja lähdin nousuun.

”Mutta tiedättekö mikä on pahinta?” Shinja Kira nauraa räkätti, ”se, ettei siitä pojasta ole mihinkään. Olisi jo hankkinut itselleen naisen, sanon minä, mutta taitaa poikaressukka yhä elää siinä kelvottomuudessaan. Kuka nainen muka sellaisesta miehestä muka välittäisikään?”

Ja kiitos sitten riitti.

”Helpompi hänestä on välittää kuin sinusta”, suustani lipsahti kun olin jo ehtinyt nousta ylös ja kääntyä. Shinja Kira nosti katseensa minuun ja kerrankin näin hänen maskinsa sulavan niin, että hän katsoi minuun. Kerta se oli ensimmäinenkin, sillä siihen asti hän oli aina onnistunut vetämään roolinsa päälle kohdatessaan kasvoni.
”Anteeksi, mitä sanoitkaan?” Hänen äänensä kylmeni hetkessä.
”Nathan on sinuun verrattuna hyvä ihminen”, jatkoin siitä, mihin olin jäänytkin, ”vaikea pitää paikallaan? Kuka tahansa etsisi huomiota jos on joutunut elämään hyljeksittynä, kakkosena sisariinsa verrattuna.”

Shinja Kira oli löytänyt ilmeekseen murhaavan. Hän ponnistautui jaloilleen yhdessä hetkessä ja kohtasi minut silmästä silmään.
”Väitätkö sinä todella, että se pentu on parempi kuin minä”, hän uhkasi minua koko kehollaan, kuin yrittäen ilmoittaa, että hänen turkkinsa todella oli kiiltävämpi kuin minulla ja kynnet varmasti terävämmät. Asetuin häntä vastaan.
”Väitän”, sanoin nostamatta ääntäni, ”että kuka tahansa on parempi kuin sinä.” Shinjan violetit silmät kylmenivät kymmenen astetta.

”Anteeksi, mutta voisivatko kaikki poistua, minulla ja kuninkaallamme näyttäisi olevan keskusteltavaa”, ennen kuin ehdin sanoa mitään Shinjan määräystä vastaan, olivat kaikki jo nousseet paikoiltaan kuin yksi yhtenäinen sotajoukko ja poistuneet huoneesta. Nottamaliaa ja Rorkia Shinja ei saanut karkotettua jäätävällä äänellään.

”En voi uskoa, että puolustat sitä poikaa”, Shinja seisoi yhä siinä minua vastassa, ”mitä hän on tehnyt mielellesi, sulattanut aivosi?”
”Sinä olet sulattanut kaikkien näiden ihmisten aivot”, sanoin, yhä häntä haastaen, ”käytät heitä häikäilemättä hyväksesi ja yrität tehdä sen saman minulle. Mutta haluatko kuulla hauskan jutun: Se ei toimi minuun, eikä tule ikinä toimimaankaan. En ole vahaa käsissäsi, kuten nämä nukkesotilaasi. Eikä kruunu tule ikinä koristamaan sinun ah niin täydellistä päätäsi.”
Shinja Kira Frontairin hengitys alkoi sihistä siinä, kun hän mulkoili minua. Tunsin itseni niin pieneksi hänen katseensa alla, mutta yritin olla iso.

”Talvi on turruttanut pääsi, arvon kuningas. Et ymmärrä vielä maailmamme tilannetta kuten minä ymmärrän. En tiedä mitä Harper tai se Nathan on sinulle kertonut, mutta olemme kaikki sodan partaalla. Ymmärrätkö, että minä olen tämän maailman ainoa mahdollisuus, jos annat kruunun minulle, niin voin estää sen kaiken. Harper? Ei hänestä ole johtamaan maailmaa parempaan tulevaisuuteen.”
”Todellakin olemme sodan partaalla”, totesin kallistaen päätäni, ”mutta Talvi ei sitä aloita. Eikä Syksy. Ainoa kansa, joka toivoo sotaa, on se, jota sinä kuvittelet johtavasi.”

Shinja Kira sihisi.

”Ja kyllä, Harperista tulee parempi kuningatar kuin sinusta ikinä”, toivoin ja rukoilin, että tämä olisi keskustelun päätöslause, mutta Shinja ei hävinnyt taisteluita helpolla.
”Joten siitä siis on kyse”, hän vastasi, ”olet rakastunut ja se on turruttanut mielesi. Tiedätkö kuinka nopeasti saan sen lopetettua? Naps vain ja rakas Harperisi on, puf, tuhottu.”
”Ei”, vastasin, virnuillen, ”Harper ei sinulle häviä. Ja ei, olet väärässä. Ei Harper.”

Näytti, että Kevään prinsessan polvet olisivat pettäneet, kun hän joutui ottamaan askelen taaemmas. Ymmärrys levisi hänen silmiinsä.
”Ei”, hän mutisi, ”Nathan.” Sitten ymmärrys muuttui vihaksi.

”NATHAN!” Hän suuttui todella ja potkaisi savikulhon rikki kenkänsä korolla, ”SE PERHANAN NATHAN. HÄN ON AINA. TIELLÄNI!” Seuraava kulho hajosi samaa menoa. Sitten hän hengähti ja rauhoittui. Kirves ilmestyi hänen käteensä, kun hän tuijotti seinää.

”Hmm”, hän käänsi päätään miettien. Hänen raivostunut olomuotonsa muuttui hetkessä kylmäksi.
”No mutta. Tämähän olikin yksinkertaisempaa kuin kuvittelin. Miksi olenkaan tuhlannut viikkoja sinun kanssasi…”

”Kun olisin voinut lopettaa sinut siihen paikkaan.”

Ja hän hyökkäsi päälleni.

Kirves oli iskeä päähäni, kun ehdin kokeilla refleksejäni, jotka olin Harper Sebastiona Kingordonin kovassa koulutuksessa saanut. En tiennyt mitä muutakaan tekisin, joten väistin, melkein kaatuen, ja käteni singahti eteeni suojaamaan tilaa meidän välissämme. Osuin Shinjaa sydämen kohdalle, ja tunsin liekin. Takerruin siihen ja riuhtaisin, menettäen tasapainoni. Heti tytön ruumis kaatui vierelleni velttona, vielä hyökkäyksessä, kirves kolahtaen kiveen. Kaaduin toiselle puolelle kulhojen päälle ja puristin hänen sieluaan hyppysissäni. Notta ja Rork ehtivät vasta silloin reagoida ja näin, miten kaikki väri katosi Nottamalian kasvoilta. Hän totta kai näki tarkalleen, mitä juuri tapahtui.
”Kuningas!” Rork hypähti Shinja Kira Frontarin elottoman ruumiin yli ja tuli varmistamaan, että minä olin varmasti kunnossa. Huomasin jälleen vapisevani pidellessäni Shinja Kiran sielua käsissäni.

”Oletteko kunnossa?” Rork yritti tarkistaa, mutten tiennyt vastausta. Tuijotin vain Kevään prinsessan ruumista ja kirvestä, joka oli kimmonnut marmorilattiasta sen sijaan, että olisi osunut päähäni. Helinin lahja todella pelasti minut.
”Tilanne on muuttunut”, Nottamalia tuijotti liekkiä käsissäni, mutten tiennyt mitä hän näki, ”Kevään valtakunta on liian vaarallinen. Meidän täytyy lähteä täältä, nyt.”

”Odota”, minä havahduin ja palautuin Shinjalle hänen sielunsa. Nottamalian tyhjä katse seurasi epäilemättä, miten väri alkoi palautua hänen ruumiiseensa.
”Meillä on noin puoli tuntia aikaa”, sanoin vapisten, ”sitten hän kykenee kävelemään uudelleen, sittenkin heikosti.”
”Ymmärretty”, Notta sanoi, ”unohtakaa kaikki omaisuutenne. Rork, varmista selusta. Pakenemme Kesän valtakuntaan. Zachary, seuraa minua.” Nyökkäsin.

Ja näin minä pakenin Kevään valtakunnasta.