Luku 5. Vastuu

Nathan

 Aamu alkoi hitaasti. Auringolla nyt muutenkin kesti nousemisessa, joten valo oli heikko herättäjä. Vasta, kun muualta majatalosta alkoi kuulua metakkaa, havahduin minä unesta. Kuuntelin hetken tilannetta, ja huomasin, että oli menettänyt peittoni yön aikana. Päälläni oli vain hassu kulma, joka piti vartaloni juuri ja juuri lämpimänä. Peitto oli päätynyt toiselle puolelleni, jossa sattui eräs henkilö nukkumaan. Nykäisin peittoani tahtoen sen takaisin, mutta joku pisti vastaan.
”… Hereillä?” Kysyi selkäni taakse. Olinko nukkunut koko yön samassa asennossa?
Takaani kuului muminaa, aika todella läheltä selkääni ja kylmät väreet kapusivat niskaani ylös.
”Mmjuummmm”, Zachary ei äänestä päätellen ollut hereillä. Käännyin ja kohtasin hänen kehonsa. Yön aikana hän oli kerännyt, epäilemättä unissaan, peitoista kasan syliinsä ja oli jälleen haudannut kasvojensa alaosan niihin. Tällä kertaa, toisin kuin yöllä, minua katsoivat vihreät (uniset) silmät kuin vaanien.
”No huomenta vaan sitten”, totesin, nyhtäen peiton tällä kertaa kokonaan itselleni noustessani istumaan sängyn reunalle. Oli ihme, etten ollut tipahtanut yön aikana. Zach ei ehtinyt reagoida peiton varastamiseen, joten hän jäi häviäjänä mutisemaan ilkeitä yhden peitteen varaan, käpertyen pieneksi sen sisään. Heitin oman peittoni olkapäilleni ja haukottelin sen suojassa.
”Jokohan meidän katoamisemme on huomattu?” Mietiskelin ääneen.
”Kauanko heillä yleensä kestää?” Zachary kysyi, pyörähtäen selälleen ja venytellen.
”Puoleenpäivään”, vastasin, ”silloin joku lähettää yleensä ajurin tänne.”
”… Eli tässä on hyvin aikaa”, hänen äänensä muuttui heti vähemmän uniseksi. Heilautin sukkien peittämät varpaani sängylle oikaistakseni jalkani ja kohdatakseni henkilön, jolle puhuin.

 ”Tätä pitäisi harrastaa useamminkin”, Zach sanoi katsellen kattoa, ”juuri eilen mietin, miten aivan liian iso ja yksinäinen huoneeni on.”
”Sinä tarvitsen sinne jonkun tytön lämmittämään sänkyäsi”, irvistin. Kuulostipas murjaisu kurjalta, kun tuo tyttö olisi sisareni.
Zach ei kommentoinut. Hän oli aivan liian kiltti kommentoidakseen mitään törkeää sisarestani. Hän oli suorastaan liian kiltti. Tätä menoa hän ei valloittaisi kenenkään sydäntä, ellei sitten kiltteydellään. Hiljaisuuden venyessä pitkäksi rupesin tutkimaan lainasukkiani. Ne olivat villaa, punavalkoraidalliset. Liekkö Marie ollut nämä ihan itse tehnyt? Sukista keskittymiseni kyllä meinasi jatkuvasti herpaantua henkilöön, joka makasi vierelläni.
Mitä jos en halunnut, että Zach ja Harper ikinä mitenkään päätyisivät yhteen? Tai Shinja Kira ja Zach? Tai Perta-inka ja Zach, tai Zherri ja Zach? Ikinä. Shinja Kira erityisesti ei ollut sen arvoinen, Zach ei ikinä tulisi hyväksymään sitä naista itselleen ja jos minua kuunneltaisiin yhtään, niin hänen ei tarvitsisikaan. Hän oli aivan liian… Zachary, ollaakseen heidän miehenä.

 Jossain kaukana tuntemattomassa Kohtalo havahtui ja pysähtyi kuuntelemaan tilanne tarkemmin. Hetken katseltuaan maailman puoleen hän tarttui kynäänsä, ja ympyröi sieltä Zachary Dawnsin ja Nathan Alexander Kingordonin nimet kolmesti. Sitten hän käänsi jälleen katseensa muualle ja jatkoi muita askareitaan.

 Iltapäivä sujui rauhallisesti. Marie tuli vain vähän heräämisemme jälkeen koputtelemaan oveamme ja tuomaan kuivat vaatteemme. Puimme ne yllemme ja siirryimme ulos terassille ”aamiaiselle”, jonka Marie ole yön aikana meitä varten valmistanut. Siitä oli hyvä seurata mitä tapahtui pääkadulla. Tulijoita tuli ja meni, sekä majatalossa yöpyneitä. Eräs iso joukko pysähtyi hetkeksi kysymään tietä Stratfordiin ja he saivatkin hepulin kuultuaan, että tuleva kuningas oli myös kylässä juuri siinä majatalossa. Sana kiiri jo seuraavan tunnin aikana eteenpäin, ja seuraava ohikulkenut porukka pysähtyikin kysymään kuninkaan perään.
Me kaksi vain olimme terassilla ja vietimme päivää. Tämä oli paljon mukavampi tapa viettää päivää, kuin ylhäällä hovissa tylsistyminen ja se näkyi myös Zacharystä. Moni ei ollut samaa mieltä kanssani, mutta Zachary ei selvästikään kuulunut hoviin. Hän oli kohtelias ja avoin kaikille ohikulkijoille, mutta tavoissa hän ontui. Sen sijaan täällä raa’assa todellisuudessa hän aukesi aivan eri tavalla, kun kummankaan ei tarvinnut pitää arvokasta tunnelmaa yllä. Zachary muuttui hetkessä luonnollisemmaksi, ja minusta se oli täydellistä. Hän oli täällä ulkomaailmassa täydellinen. Hän oli piikiteltävänä, ja piikitteli takaisin, hän ei taipunut maailman vietäväksi, mutta nöyrtyi viisaamman vierellä. Hän puhutteli ketä tahansa kohteliaasti, ellei toinen ollut omalla käytöksellään ansainnut jotain muuta, kuten minä heti ensimmäisellä tutustumiskerralla. Vielä tämän ensimmäisen kuluneen kuukauden aikana en ollut nähnyt Zacharyä kertaakaan vihaisena. Hän ei edes tulistunut jos häntä yritettiin ärsyttää, turhautuikin vain harvoin ja silloinkin sai aikaan vain kirosanoja, ei mitään raivostumiseen viittaavaakaan ja pääsi siitä yli hetkessä.

 Talven harvinaisen auringon kavuttua taivaalle oli taivas, eli jäätikkö, muuttanut väriä. Sen valo loisti vain himmeästi paksun jääkerroksen läpi, mutta valaisun hoitikin pääasiassa jäätikön kuningatar. Tässä valossa Zacharyn vaaleat hiukset näyttivät hopealta ja kullalta. Yksinäiset hiustupsut pyörivät hänen otsallaan, ja vihreät silmät olivat vaaleassa valossa vaihtaneet väriä vaaleammaksi. Iho hänellä oli hieman ruskettunut kesän aikana, joka teki hänen hiuksistaan hieman valkoisemmat.
Talven valtakuntaan tullessaan Zachary Dawns oli ollut pienikokoisehko. Näkyviä lihaksia hänellä oli vähän jos lainkaan, ja moneen kohtaan olisi voinut tunkea lisää massaa. Täällä ollessaan hän oli kerännyt lisää kiloja, osa oli mennyt suoraan hänen lihaksiinsa ja minäkin onnistuin huomaamaan muutoksen erityisesti hänen yläkropassaan. Käsissä lihakset olivat hieman jo tulleet esille, mikä kertoi hänen vahvistumisestaan. Itse olin ottanut hänen kanssaan taisteluharjoittelun omana kunnianani, sillä häntä oli jo opetettu kahdenkäden aseiden kanssa. Minä olin itse samassa aiheessa nuorempana erikoistunut, joten kokemattoman harjoittaminen kävi helposti. Yksin taistellessani käytin itse kasvistoa hyväksi: Jos vihollisen taakse sattui juuri kriittisellä hetkellä kohoamaan juuri, niin minun oli helppo käyttää tilannetta hyväkseni. Esimerkistäni Zach oli edistänyt itseään harjoittamaan elementtivoimaansa.

 Tulen käytössä oli kaksi tapaa: Joko kykenit käyttämään ulkoista tulta, tai sisäistä. Zachary käytti sisäistä, muttei kyennyt pitämään sitä yllä pitkään, sillä tuli verotti suoraan hänen omaa energiaansa. Keihäs oli hänen oman ruumiinsa jatke, ja hän kykeni levittämään tulen siihen helposti. Hänen tarvitsi päästä vain tökkäämään vihollistaan keihään kärjellä ja pum, vastustaja syttyi palamaan sisältä. Ei niin kaunis tapa kuolla, mutta mieluummin se vai lapiosta päähän? ... Itse valitsen lapion, kiitos.

 Lyhyesti sanottuna… Zachary oli kiinnostava. Hyvin kiinnostava.

 Tällaisina hetkinä jopa sairaalloisen kiinnostava. Hän näet puhui.

 Puhui ja puhui, ties mistä puhui. En edes tiedä miten naamani reagoi, en välittänyt mitä ruumiini teki, minä vain istuin nojatuolilla siellä terassilla, jalat pöydällä (heck yeah) ja selkänojaan nojaten mahdollisimman rennossa asennossa, josta näin keskustelukumppanini parhaiten. Zachin kasvoilla loisti autuas onni, kun hän vain pääsi puhumaan. Hänen vihreät silmänsä välkkyivät kun hän innostui ja sitä oli suoranainen ilo seurata. Kuuntelin hyvinkin tarkkaavaisena, valmiita kommentoimaan heti takaisin jos tilanne sitä vaati, pysyen varmasti mukana keskustelussa, mutta pääasiassa kuitenkin taisin olla ulkona. Olin niin uppoutunut siihen onnen tunteeseen, mikä hänen kauttaan vyöryi minuun, että oli vaikea tietää miten päin milloinkin istuin. Jos keskustelun loppuessa olisin löytänyt itseni istumasta päältäni, niin sekään ei olisi ollut ihme.

 Jostain kaukaa kuului kärryjen natinaa, mutta olin silti tässä kummallisessa maailmassa jumissa, jossa oli olemassa vain me kaksi. Kärryt vain aiheuttivat minulle ilkeän muistutuksen todellisuudesta: Pian joku lähetettäisiin yläkerrasta meitä hakemaan ja sitten saattaisi mennä jopa viikkoja, ennen kuin minulle tarjoutuisi seuraava tilaisuus olla hetki ihan kahdestaan Zacharyn kanssa ilman, että joku siihen tulisi huutamaan kengistä (eihän minulla edes ollut ikinä kenkiä jalassa, yrittäisivät edes.)

 Zacharyn tarina keskeytyi, kun Jamien poika mikä-lie-olikaan-nimeltään saapui terassille ja rykäisi.
”Anteeksi, mutta teitä tultiin hakemaan”, meitä nuorempi poika kertoi.
”Käske hänen mennä hiiteen”, totesin edes päätäni kääntämättä. Ei kiitos. Pojan suunnalta kuului epämääräisiä ääniä.
”Kiitos tiedosta”, Zachary otti taas sen niin kiltin asenteen, ”tulemme ihan kohta.”

 Poika meni pois.
”Mikä on ihan kohta?” Kysyin närkästyneesti. Zach löysi kynsiensä alta jotain kiinnostavaa.
”Kohta on sitten kun kuningas käskee”, hän sanoi, oikaisten itsensä tuolille. Ja se siitä kiltistä pojasta. Miten yksi ihminen pystyi pitämään kahta niin eri puolta itsestään sisällään.

 Poika kuitenkin palasi pian, mukanaan...
”Kaenu! Kenai! Eikun mikä se sinun nimesi taas olikaan! Hei!” Ajuri saapui pojan perässä, hieman tympeän näköisenä.
”Täällähän te kaksi olette”, hän sanoi moittivasti, ”rouva Kingordon ehti huolestua.”
”Ja lähetti sinut meitä hakemaan, ai kuinka ystävällistä”, piruilin, eikä aikomukseni ollut nousta vielä mukavalta paikaltani. Zacharyllä oli näköjään muita ajatuksia.
”Hyvä kun saavuit”, hän sanoi noustessaan ylös nojatuolistaan, ”sillä haluan Stratfordiin.”
”Mutta-”, ajurimme änkytti, ”rouva Kingordon sanoi että teidät pitäisi tuoda takaisin heti-”
”Kunhan olemme ensin käyneet Stratfordissa”, Zach painotti, ”tunti tai kaksi sinne tänne. Patria Kingordon ei edes huomaa.”

 Ajurimme ei voinut kieltäytyäkään. Ajoimme Stratfordiin… Vain, jotta Zach pääsi ostamaan leipää. Matkalla ylös hän säteili.

 Todella mielenkiintoinen persoona.

 * * *

 Zachary

 Seikkailuni Nathanin kanssa jätti minut nälkäiseksi. Patria Kingordor oli huutanut vajaan tunnin pojalleen, ja minä ja Harper Sebastiona Kingordon olimme olleet kuuntelemassa koko saarnaa oven ulkopuolella. Se oli toinen kerta, kun todistin Harperin nauravan aidosti. Näköjään tytön sai iloiseksi sillä, että laitettiin isoveli kärsimään.
”MITEN SINÄ KELVOTON KEHTAAT VIEDÄ VIERAAMME ALAS ILMAN LUPAA JA VIELÄ VAARALLISTA REITTIÄ. ENTÄ JOS OLISITTE MOLEMMAT KUOLLEET, MITÄ ME SITTEN OLISIMME SANONEET MUILLE VALTAKUNNILLE? VÄLIMME KEVÄÄN KANSSA ON JO VALMIIKSI HEIKOT JA SINÄ ET PARANNA SITÄ YHTÄÄN KÄYTÖKSELLÄSI”, äidin pauhatessa Harper valui seinää myöten alas hytkyen naurusta.
”Miten tämä voi olla sinusta näin hauskaa?” Kysyin kuiskaten, ettei puheemme varmasti kuulunut ulos. Siitä ei ollut vaaraa, sillä Patria Kingordon rääkyi uudelleen.

 ”VASTUUTON! SE SINÄ OLET, VASTUUTON. KOHTALO ON VOINUT MÄÄRÄTÄ HÄNESTÄ UUDEN KUNINKAAN, MUTTA KOHTALO EI ITSE TEE VALINTOJA SIITÄ, MITÄ ELÄMÄSSÄMME TAPAHTUU. KUOLEMA KORJAA KYLLÄ KENET VAIN OLI HÄNEN PÄÄLLÄÄN MINKÄLAINEN SINETTI!”

 ”Nath on saanut kuunnella samaa saarnaa pienen ikänsä”, Harper kertoi silloin, kun hytkymiseltään kykeni, ”kaikki on aina ollut hänen syytään, varsinkin äidin mielestä ja mitä enemmän hänelle saarnataan, sitä varmemmin hän tekee juuri päinvastoin jatkossakin.”
Harper Sebastiona Kingordon venytteli käsiään haukotuksen mukana.
”Mutta on hyvä olla joku syntipukki tässäkin perheessä”, hän totesi ja minusta alkoi tuntua, että tämä oli pisin aika mitä hän oli minulle puhunut vapaaehtoisesti, ”yli puolet hänen jäynistään on näet minun keksimiäni.”
”Tällä kertaa ei ollut”, minä totesin hajamielisesti. Harper tuijotti tyhjyyteen ja sihahti.
”No ei niin”, hän kuulosti ärtyneeltä, ”muuten olisin tullut mukaan. Muttah, ainakin teillä kahdella oli hauskaa.”

 Oli, oli todella hauskaa. Minua ei haitannut yhtään, että olimme joutuneet tähän tilanteeseen jossa Nathanille huudettiin, sillä karkaaminen oli ehdottomasti hienointa, mitä minulle oli tässä parin kuukauden aikana tapahtunut. Hetken olin päässyt tuntemaan sitä, miltä edellinen elämäni oli suurin piirtein tuntunut, enkä ollut aiemmin edes huomannut miten kaipasin sitä, kun sain päästää suustani mitä vain ajattelematta, että mitä tuokin nyt minusta ajattelee tai sitä, että kokoajan sai olla herroittelemassa tuntemattomia ihmisiä.
Nathanin kanssa elämäni oli rennompaa ja yhden seikkailun ansiosta meistä kahdesta tuli vielä tiiviimpiä. Hänen äitinsä yritti entistä kovemmin saada meidät kauas toisistamme, mutta sitten taas itse tämän hetkinen perillinen Harper tuntui käyttäytyvän yllättäen aivan erilailla. Hän tuntui ihan varmistavan, että vain me kaksi jäimme samaan tilaan, tai että ainakin päädyimme samaan tilaan. Oli kuin äiti ja tytär olisivat käyneet sotaa toisiaan vastaan niin, että minä ja Nathan Alexander olimme siinä nappuloina.

 Joskus minä jopa nauroin itsekseni, että nythän minua yritettiin parittaa aivan väärän ihmisen kanssa.

 Keskitalvi lähestyi vääjäämättä, ja kun se koitti, niin samalla tuli myös suuri juhlahumu. Keskitalvi oli Talven valtakunnan tärkein juhla, yhtä lailla kuin Syksy juhlisti tunteella sadonkorjuuta. Juhla sisälsi valoja kaikkialla, mihin vain niitä saatiin ja ruokaa. Paljon ruokaa.
Tuntui, kuin koko Stratford olisi kutsuttu ylös. Koko kylä ja linnan alue olivat täynnä puista hakattuja lyhtyjä, jotka paloivat reippaina monta tuntia. Liekkimeriä näkyi myös pitkälle jäätikön poikki, ja vielä kaukana vastarannalla. Tulia oli kerätty ympäriinsä kaikkialle korvaamaan päivättömän päivän pimeyttä.

 Pimeyden juhla oli todella tuonut ihmiset ylös. Alhaalla kohtaamani torikauppiaat olivat tulleet ylös ja pienessä kylässä kävi täysi vilske. Siellä täällä tarjoiltiin lämmintä juotavaa karkottamaan kylmyyttä ja jokainen löysi itselleen seuraa jonkun tulen ääreltä. Nauru ja musiikki pauhasi koko kuuden vuoren läpi.

 Linnassa taas oli enemmänkin tiivis tunnelma. Valtaistuinsali oli täytetty ruokapöydillä, joista jokainen sai käydä napsimassa haluamaansa omalle lautaselle. Musiikista vastasi kaksi semmoiseen kykenevää ryhmää, jotka soittelivat soittimiaan vuoron perään, aina yksi kipale toiselta puolelta huonetta, ja seuraavaksi toinen toiselta puolelta.
Kansakunnan kermaa oli kutsuttu vähän kaikkialta ja sitä kyllä riitti. Väkeä oli juhlistamassa päivätöntä päivää aivan kaikkialta. Osa puhui kielillä, joista en ollut itse ikinä edes kuullut. Minua totta kai käytiin tervehtimässä, jälleen kerran ihmiset halusivat tavata tulevan kuninkaan ja mikäs sen parempaa heille kuin lyhyt juttelutuokio kanssani. Monia kiinnosti mielipiteeni Harperista, ja kaikille kerroin ympäripyöreästi en mitään: ”Harper Sebastiona Kingordon on sisukas nuori nainen, joka kääntää neljä valtakuntaa selälleen vaikka itse. Oletteko muuten kuulleet siitä, miten hän heti ensitapaamisella hakkasi minulta sormet viikoksi käyttökelvottomaksi? Ettekö? No antakaas kun kerron”, ja niin edelleen. Näin muut valtakunnat eivät saisi oikein minkäänlaista käsitystä siitä, mikä todellinen mielipiteeni hänestä oli.

 Nälkä minulla ei ollut, ja hyvä niin, sillä kaiken tämän juhlahumun keskellä minulla oli vain hyvin vähän aikaa syödä. Pääsin kerrallaan noin kolme askelta eteenpäin puolitäysi malja hyppysissäni, kun seuraava vieras päätti tunkea seuraani.
”Mikä lienee mielipiteenne maamme nykyisestä tilanteesta? Pitäisi hallitsijaparin pitää läheisempää yhteyttä jumaliin ja sitä kautta Kohtaloon?”
”Odotatteko jo kevättä? Onhan tämä tällainen pimeys hyvin masentavaa, mutta odottakaan kun kolme kuukauttanne on kulunut umpeen ja pääsette Valkoiseen kaupunkiin. Meri on siellä aivan erilainen kuin pohjoisessa, ja jopa ranta on valkoinen!”
”Onko teille kerrottu jo Kesän valtakunnasta? Lämpöä, sitä voin teille luvata, ja luulen, että lämpö on tämän koettelemuksen jälkeen tervetullut asia. Olen varma, että tykästytte perilliseemme arvon neiti Zherrinadiaan tuota pikaa. Hän on suunnattoman kaunis katsella, ja lempeä kuin kesätuuli mereltä.”

 Hymyilyä, kohteliaita kommentteja ja oikeaoppista kumartelua. Sitä oli koko se juhla minulle. Kun viimein pääsin monen anteeksipyynnön jälkeen ihmisjoukosta, tunsin päätäni vihlovan. Jatkuva ihmissurina ja musiikki sai pääni pyörälle. John Kingordon nousi juuri silloin korokkeelle ja ilmoitti tanssin alkavan. Etsin itselleni mahdollisimman syrjäisen paikan salista, jossa saisin olla edes hetken rauhassa ja juoda maljalliseni loppuun ennen kuin minua taas vietäisiin johonkin. Kaikkien huomio keskittyi kivilattian keskelle, joten minä todellakin sain olla rauhassa. Pieni hetki vain minulle itselleni.

 En ymmärtänyt miten nämä kaikki ihmiset tiesivät miten tanssia tätä samaa tanssia. Olivatko he kaikki harjoitelleet salaa yhdessä? Näin Harperin jossain siellä väentungoksessa tanssimassa jonkin itseään päätä pidemmän miehen kanssa. Olisiko minun pitänyt mennä mukaan tai ainakin viemään juuri prinsessaa tanssin pyörteisiin? Sitäkö minulta odotettiin?
Kuin vastalauseeksi löysin itselleni hyvän, lämpimän istumapaikan läheltä huonetta valaisevia reunaliekkejä ja jäin nauttimaan omasta rauhastani siihen. Musiikki kuulosti mukavammalta täällä, missä sen kuuli hyvin.

 Jostain paikalle tulivat paljaat varpaat ja niiden omistaja, joka työnsi naamani eteen lautasellista joitakin noutopöydän herkkuja.
”Syö”, määräsi Nathanin ääni, ”muuten tuuperrut lattialle ennen päivän vaihtumista.” Nostin katseeni Nathaniin. Hänellä oli yllään hyvin tärkeän oloinen puku, joka ei sopinut hänen ylleen ei sitten alkuunkaan. Jopa minä näin, miten korkea, tiukka kaulus ahdisti häntä.
”Oletko sinä vakoillut minua jostain nurkasta?” Töksäytin, itse ainakin täysin tietoisena etten ollut saanut laitettua suuhun mitään syötäväksi kelpaavaa viimeiseen ikuisuuteen.
”En”, Nathan irvisti, ”mutta olet aivan liian kalpea ja silmäsi harottavat. Toisaalta, olihan siinä taas parille seuraavalle vuodelle jotain kerrottavaa: Tuleva maan kuningas menetti tajuntansa kesken päivättömän päivän juhlan. Tekee todella hyvää maineellesi.”
”No anna tänne”, nappasin lautasen Nathanilta ja tungin jonkinlaisen kalapyörykän suuhuni. Nathan istui vierelleni vahtimaan, että varmasti nielin kaiken. Heikko olo alkoi heti väistyä, kun ruuan maku tuli kielelleni. Lautanen tyhjeni nopeammin kuin olin odottanut.

 ”Lisää?” Työnsin lautasta kohti Nathania, joka nyrpisti nenäänsä.
”Pujottele itse ihmisjoukkoon, teidän korkeutenne.”
”Teidän korkeutenne määrää sinut hakemaan minulle lisää ruokaa”, yritin, mutten todellakaan saanut vakavaa äänensävyä aikaiseksi. Nathan kohotti jo muutenkin korkeita kulmakarvojaan.
”Tai mitä? Teloitatko minut julkisesti? Lisää hyvää mainetta: Tuleva kuningas teloitti perillisen vandaaliveljen. Tämä on jo sen arvoinen tarina, että tästä lauletaan vielä vuosia.”
”Älä sitten”, vaihdoin ääneni muka-vakavasta surulliseksi ja näytin surkeaa naamaa. Tämäkään ei mennyt läpi, kun Nathan vain pudisti päätään.

 Tanssin loputtua alkoi toinen. Minä ja Nathan istuimme hiljaisuudessa piilossamme, emmekä kumpikaan edes kuvitelleen, että lähtisimme mukaan tuohon joukkoon. Katseeni osui jälleen salin keskellä tanssahtelevaan Harperiin ja päädyin mietteisiini.
”Alan olla varma, että en valitse Talvea”, sanoin Nathanille, joka nosti katseensa minuun, muttei kommentoinut mitään.

 ”Harper vain… Ei liikuta minua mihinkään suuntaan”, purin sydäntäni, ”eikö se ole jo aika selvää, että me emme pärjää keskenämme?”
Nathan siirsi katseensa pois ja nosti jalkansa niin, että hän kykeni nojaamaan päällään polveensa.
”On se”, hän myönsi, katse suunnaten itsekin sinne missä hänen sisarensa oli muiden ihmisten seurassa, ”teillä kahdella ei ole minkäänlaista kemiaa. Ja Harper totesi jokseenkin jo alussa, että häntä ei kiinnosta.”
”Huomasin itsekin”, myönsin, ja sisintäni kivisti. Tuntui kummalliselta puhua tällaisesta asiasta Nathanille, jonka kanssa muuten oli helppo olla niin avoin.
Katsoin pitkään vierelläni istuvaa Talven prinssiä. Jotenkin minusta tuntui, että sanoessani luopuvani Talvesta en olisi tarkoittanut Harperia, vaan Nathania, ja se ajatus tuntui väärältä. Voisin olla valitsematta hänen sisartaan, mutta jos se tarkoittaisi, että menettäisin samalla Nathanin, niin sitten asia oli toisin.

 ”Emme valitse itse sitä, kehen rakastumme.”

 Hätkähdin. Nathanin sinisistä silmistä ei voinut sillä hetkellä lukea mitään, mutta ne heijastivat tulen leikkimistä. Jopa hänen silmäkulmissaan oli pisamia. Hänen koko ihonsa oli epäilemättä tulisten läiskien peittämä.
Myönnettyäni, etten kyennyt välittämään Harperista ymmärsin myös miksi. Syypää istui siinä vieressäni.

 Hyppäsin ylös ennen kuin todella tajusin mitä ruumiini teki. Nathan hätkähti nopeaa toimintaani ja katsoi minuun ihmeissään.
”Anteeksi”, mumisin hypätessäni jalkojeni yli ja peruuttaessani paikalta, ”anteeksi.”

 Anteeksi, myös mieheltä johon satuin siinä poistuessani törmäämään.
Anteeksi, että lähdin pois juhlasta oikeastaan mitään kommentoimatta kenellekään.
Anteeksi kaikille niille, jotka odottivat minulta niin paljon.

 Ketun kasvojen kuva hypähti mieleeni rientäessäni ulos täältä, missä oli liikaa ihmisiä. Hän oli tiennyt tämän jo aiemmin. Hän oli tiennyt jo alkuunsa, mikä minussa menisi vikaan kiertäessäni valtakuntia, sillä hän oli Rakkauden jumala.
Kohtalo… Miksi?

 Jossain kaukaisuudessa Kohtalo katseli alas ja kuuli mitä Zachary ajatteli sillä hetkellä. Vastaukseksi hän vain nauroi.

 * * *

 Äänistä päätellen ulkona vieläkin juhlittiin sitä, että päivä ei alkanut ikinä. Minä olin löytänyt itselleni tien huoneeseeni, oli se sitten aivan liian iso minulle tai ei, ja olin jälleen sängyssäni piilossa. Vatsassani myllersi sen verran, etten yksinkertaisesti olisi pysynyt jaloillani pidempään.
Siinä menikin sitten monta tuntia. Yritin sulkea välillä silmiänikin, mutta mieleeni tunki heti tulinen nainen jäävankilassaan. Hän oli käynyt tämän kerran läpi ja menehtynyt siinä samalla ja nyt oli minun vuoroni.

 Tarpeeksi pitkään pyörittyäni aloin hiljalleen rauhoittua. Päässäni humisi pahan laatuisesti, ja pelkäsin, että koko humina oli Ketun naurua.

 Ja sitten oveeni koputettiin. En reagoinut, en tahtonut ketään tänne juuri nyt, enkä todellakaan aikonut osallistua mihinkään kello kolmen juomakilpailuun hiilien päällä tai johonkin muuhun Talven tärkeimmän juhlan perinteeseen, mitä niitä nyt olikaan.
”Zach?” Ja kenen ääni se siellä oven takana olikaan, kuin itse se, jonka sinisistä silmistä tämä koko ongelma lähti liikkeelle. Painoin silmäni kiinni ja kuvittelin nukkuvani. Kuulin narahduksen kun oveni aukaistiin ja hetken valo käytävästä valaisi silmäluomieni läpi. Valo sammui kun kuulin oven sulkeutuvan kevyesti. Paljaat jalat kävelivät huoneeni poikki ja pysähtyivät taakseni sängyn vierelle. Olin aivan liian tietoinen siitä, että Nathan seisoi takanani ja nukkuvan esittäminen muuttui hyvin nopeasti vaikeaksi. Hänen suunnaltaan ei kuulunut mitään, joten päättelin hänen vain seisovan. Sitten kuului kahinaa ja tunsin patjalleni ylimääräistä painoa.

 ”Jos nukkuisit, niin hengittäisit rauhallisemmin”, hänen äänensä oli suuntautunut kohti takanani olevaa seinää, mutta siinä hän taas istui, sänkyni reunalla. Päästin pitkän huokauksen ja avasin silmäni, jotka näkivät vain varjoja pimeydessä vastapäisessä seinässä.
”Mitä tapahtui jäätikköön vangitulle naiselle?” Kuiskasin tyynyyni.
”Tulikuningattarelle?” Nathan kysyi, ”mitenkä niin?”
”Tiedätkö sinä mitä hänelle tapahtui?”
”Kyllä vain”, patjan liikkeestä päätellen Nathan nosti jalkansa ristiin, ”hän kertoi minulle itse. Hänelle kävi niin, että hän rakastui naiseen. Muut valtakunnat ottivat tästä nokkiinsa, sillä hänen piti naida joku perillisistä.”

 Kylmyys valtasi minut sisältäni.
”Sitten ihmiset yrittivät pakottaa hänet valitsemaan, kuten Kohtalo oli määrännytkin. Ehdotettiin jopa, että hän valitsisi sen kansan perillisen, jonka kansalainen tämä toinen nainen oli, mutta hän ei pitänyt tästä ajatuksesta. Lopulta hän pisti ranttaliksi ja yritti tuhota paikkoja.”
”Mutta jumalatar Beadine esti häntä ja loi jäästä hän sielulleen vankilan”, täydensin ulkomuistista.

 ”… Jos sinä tiesit jo, niin miksi kysyit?” Nathan oli kääntänyt päänsä suuntaani.

 ”Koska halusin tietää mitä minulle kävisi”, myönsin väsyneesti. Nathan ei kommentoinut mitään. Keskittämällä ajatukseni takkaan sain sen syttymään ja huoneeseen tuli edes jonkin verran valoa noustessani ylös istumaan ja kohtasin Nathanin katseen.
”Tahdonko minäkin kohta tuhota maailman sen takia, että Kohtalo valitsi minut tekemään päätöksen johon en ehkä pysty?” Kysyin enemmän ehkä itseltäni, mutta puhuinpahan ajatuksiani ääneen, ”vai joudunko särkymään, kuten jäähän vangittu nainen uhkasi?”

 Nathan oli yhä hiljaa, mutta hänen katseensa tarkkaili minua siinä vähäisessä valossa jonka takka meille luovutti. Tunnistin tuon katseen: Hän etsi totuutta minusta. Näkemäni perusteella osasin jo sanoa, että yleensä hän löysi minusta vain ja ainoastaan totuuden – olinhan äärimmäisen huono valehtelemaan.
”Olen pahoillani”, laskin katseeni polviini, ”en revi sinua mukaan tähän. Anteeksi.”
”Minäkin revin sinut ongelmiin”, Nathan kohautti olkapäitään, ”joten mikä mättää?”

 Vatsani heitti voltin ja minusta tuntui, että oksentaisin kohta. Takka reagoi reaktiooni ja tuli leimahti hieman vahvempana. Päässäni pyöri tuhat asiaa samaan aikaan eikä mikään oikein käynyt järkeen, joten en oikeastaan saanut mitään järkevää enää suustani ulos. Nathan istui siinä hiljaisuudessa niin pitkään kuin jaksoi, ja kyllästyttyään hän huokaisi, laskien jalkansa takaisin lattialle ja kohottautuen, kuin olisi lähdössä.
”Ei sitten”, hän sanoi siinä samalla, ”et revi minua tähän mukaan. Olkoon sitten n-” Tarrasin häntä ranteesta ja sain hänet pysymään juuri siinä, missä istui äsken.

 ”Yritä nyt päättää!” Nathan puuskahti, ”tai minä poistun.”
”Älä poistu”, annoin itseni puhua yhtään tarkemmin ajattelematta, peläten, että Nathan lähtisi, ”älä mene pois.”
”En”, hän sanoi, takertuen vuorostaan minua ranteesta, ”en todellakaan.”

 * * *

 Olisi väärin sanoa, että aamu nousi, sillä aurinko pilkisti vuorien takaa vain kymmenen minuutin ajan yhtenä kummallisena hetkenä. Aamu tarkoitti ehkä enemmän sitä, kun huomasin herääväni. Muistikuvat hetkistä ennen nukahtamistani pyrkivät heti pintaan ja hämmennyksen sekainen nolostuminen otti vallan. Pyörähdin ympäri ja painoin kasvoni tyynyyni puhaltaen kaiken ilman keuhkoistani siihen päästäkseni nolostumistani ulos.
”Huomenta”, kuului sängyn toiselta puolelta lattian suunnalta. Nostaessani punaiset kasvoni tyynystä näin Nathanin sängyn vierellä. Hän oli juuri silloin pujottautumassa paitaansa sisään ja siinä samalla hänen hiuksensa pörröttyivät entisestään, saaden hänet näyttämään täysin pöllämystyneeltä. Tässä juuri heränneenä minusta se oli mitä upein näky. Nojasin päätäni tyynyyn ja mietin, että mitä väärää tässä muka olisi.
”Hyvää huomenta”, vastasin, kun jaksoin. Nathan asetteli vyötä paitaansa.
”Tuhiset unissasi”, hän totesi virne kasvoillaan. Puna helahti takaisin kasvoilleni.
”Millä tavalla?” Kysyin, mutten ollut varma halusinko tietää vastausta.

 ”Vähän kuin puhetta, mutta vain kun käännyt ympäri. Vähän kuin siili”, ja esimerkkinä hän tuhisi kuin siili, esittäen, että kaivautuisi johonkin, joka tässä kontekstissa lieni tyyny.
”Ai”, ja heti löysin itseni tunkemasta päätäni tyynyyn, ”ai.”
”Mutta ei se mitään”, Nathan laskeutui sängylle ja painoi huulensa otsalleni, ”se on vain mahdottoman suloista.” Hän läsähti siihen vierelleni vatsalleen makaamaan, katsellen minua samalta tasolta mistä minäkin häntä.
”Minun piti olla kuningas”, murahdin vitsilläni, ”eikö söpö.”
”Ja sinun piti naida sisareni eikä hankkia minua sänkyysi”, hän huomautti, osuen naulankantaan, ”joten sitten saat luvan olla söpö.”
”Kiitän luvasta olla söpö”, irvailin. Hän paljasti virneessä hampaansa.

 ”Mutta”, minä nostin pääni tyynystä, ”meidän pitää sopia säännöistä.” Nathan huokaisi syvään ja puski päätään tyynyyn.
”Minä kun niin vihaan sääntöjä.”
”Yksi”, menin heti asiaan ilman sen enempää jauhamista, ”kenenkään ei tarvitse tietää.” Hänen vihreät silmänsä tulivat taas esiin tyynyn yli.
”Hyvä on”, hän sanoi mietiskeltyään, ”tuo on tärkeä sääntö. Ettei käy kuten kävi edelliselle.”
”Ja toinen. Sinä et saa näyttää hyvältä”, ja Nathanin silmissä leimahti.
”No siihen en voi vaikuttaa”, hän suorastaan kihersi ja pidin siitä mahdottoman paljon.
”Sitten pysytellään yhdessä säännössä”, minä jouduin myöntymään, ”ja siitä pidetään kiinni.”
”Sovittu”, Nathan oli samaa mieltä, mutta hän vaipui mietteliääseen hiljaisuuteen heti siitä. Hänen katseensa oli sumea, ja ymmärsin, että hän oli täysin uppoutunut ajatuksiinsa. Annoin hänen jäädä siihen maailmaan ja tyynyn sijaan kaivauduin hänen rintaansa vasten. Tunsin Nathanin sydämen rauhallisen pumputuksen otsaani vasten ja hänen hengityksensä hiuksissani. Painaessani silmäni kiinni unohdin koko maailman keskittyessäni tasaiseen tykytykseen ja siihen miten hänen rintakehänsä kohoili hengityksensä tahtiin.

 Tökkäys. Havahduin hereille jälleen kerran kun Nathan tönäisi vatsaani.
”Siihenkö nukahdit?” Hänen äänensä kuulosti matalammalle tässä asennossa.

 ”Tiedätkö, kuuluisia viimeisiä sanoja, mutta tämä on nyt niitä tilanteita jotka saisivat jatkua ikuisesti.”
”Tai ei, minun pitää käydä toiletin puolella…”
”… Samoin.”

 * * *

 Aurinko käväisi taivaan puolella ja eiliset juhlijat alkoivat hiljalleen etsiä itseään koteihinsa kärsimään, tai ainakin nukkumapaikkoihin. Iltapäivän linnassa olikin jo aivan rauhallista, kun ihmiset voivat enemmän tai vähemmän huonosti. Oli helppo suunnistaa linnassa paikasta toiseen ilman, että joutui ihmisten katseiden alle. Siitä syntyi hetkessä mielenkiintoinen seikkailu, kun me kaksi suunnistimme maailmaa vältellen sinne, minne pää vei. Tutut käytävät muuttuivat vaaralliseksi sotatantereeksi matkallamme ties minne. Löysimme tiemme jälleen valtaistuinsaliin, joka myös oli tyhjä. Eilisen juhlan jäljiltä oli siivottu, kivilattiat kiilsivät jälleen ja tarjoilupöydät oli viety pois. Tuli paloi seinien vierellä tutusti ja lempeästi ja askeleet kaikuivat huoneessa.
Nathan veti minut korkeimmalle valtaistuimelle, tyhjälle kuninkaan istuimelle, joka olisi saattanut olla minun jos niin valitsisin vuoden lopussa Talven valtakunnan seuraavaksi hallitsijavaltakunnaksi. Hänen peruuttaessaan istumaanminä kapusin hänen syliinsä laskien samalla pitkiä kuumia suudelmia hänen huulilleen.

 ”Nathan?” Harperin ääni kaikui jostain kaukaa käytävältä. Irtosimme toisistamme ja hän huokaisi.
”Harper!” Hän karjaisi ilmoittaakseen olinpaikkansa. Näytin surkeaa naamaa, sillä en olisi halunnut päästää Nathania menemään. Hän kuitenkin tunki altani pois ihan vain sen takia, ettei Harper näkisi mitään mikä hänelle ei kuulunut ja hän ehti hypähtää pari porrasta alemmas kun tyttö ilmestyi käytävästä saliin. Otin paremman asennon valtaistuimella.
”Missä olet ollut koko päivän?” Harper kysyi, ilme väsähtäneenä, ”äiti luuli jo, että olette molemmat taas karanneet.”
”Yllättävän houkutteleva idea”, Nathan virnisti suuntaani ja minä vinkkasin hänelle silmääni. Harperin ilme tiukentui kun hän tarkasteli meitä kahta, minua, joka istui valtaistuimella ja hänen veljeään, joka seisoi siinä vähän alempana kuin joku, joka selvästi oli jäänyt kiinni jostakin pahasta.

 ”Mene ilmoittautumaan äidille ennen kuin hän lähettää jonkun etsimään teitä molempia!” Harper hätisti veljeään.
”Mene itse”, Nathan puuskahti, mutta Harper Sebastiona Kingordonin ilmeen synkentyessä hän kohotti kätensä kuin luovuttaja.

 ”Hyvä on, hyvä on”, hän hyppeli portaat alas ja jätti minut yksin valtaistuimelle, kulkien Harperin ohi närkästyneen oloisesti.

 Harper katsahti minuun kun hänen veljensä oli mennyt siitä ohi ja hänen ilmeensä oli tarkkaileva. Kohotin kulmakarvojani kuin kysyen: ”Mitä?” Hän vain kääntyi ympäri heilauttaen samalla pitkiä liekehtiviä hiuksiaan ja poistui veljensä perässä. Minä jäin yksin valtaistuinsaliin ja etsin kuninkaan valtaistuimelta parempaa asentoa.
Nathanin lähdettyä sisimpääni oli jäänyt tyhjä paikka joka alkoi sattua. Yritin nähdä itseäni tämän valtakunnan kuninkaana, Harper siinä vierellä kuningattaren paikalla, johtaen neljää kuningaskuntaa tiedolla ja taidolla. Se oli yllättävän vaikeaa.
Kipeä paikka sisälläni levisi ja tunnistin sen peloksi. Epävarmuus iski mieleeni ja huomasin hetken päästä käsieni tärisevän. Nousin äkisti valtaistuimelta, hyppelin portaat alas kaksi kerrallaan ja lähdin kävelemään salin poikki ilman selvää päämäärää. Löysin itseni ulko-ovelle ja kun olin päässyt linnan portaat alas, aloin juosta. Juoksin, juoksin ja juoksin. Jää taipui allani luoden uuden kulkuväylän, jota pitkin puoliksi juoksin ja puoliksi liu’uin. Loput matkasta meni puolipolvella liukuen ja kompuroidessani viimeiset askeleet löysin itseni Stratfordia valaisevan tulipallon luota.

 Hengitykseni oli sekaisin. Sydämeni oli sekaisin, pääsi oli sekaisin. Kaikki oli sekaisin, ja tulipallo jään vankina tuntui olevan ainoa järkevä asia siinä jäisessä tilassa. Kaatuessani polvilleni sen eteen tuli tutkisteli minua hetken ja näin tuhat kasvoa liekeissä. Lopulta se kaikki tiivistyi tutun naisen hahmoksi, ja hän kumartui tasolleni pallon sisäpuolella.
”Tiedän mitä sinulle tapahtui”, ääneni ei kuulostanut omaltani, ”ja nyt se sama tapahtuu minulle. Ja sinä tiesit sen, sinä tiesit että näin tulisi käymään.”
”Puhu minulle”, tulen vanki käski, ”kerro minulle, Zachary Dawns, syksyn lapsi ja neljän valtakunnan tuleva kuningas, kerro minulle ongelmastasi.”

 ”Nathan”, minä huomasin itkeväni, ”minä ja Nathan Alexander Kingordon, talven prinssi, me-… Minä-…”
”Tuntuu pahalta, eikö tunnukin?” Nainen kysyi, ”suorastaan hirveältä. Tietää, mitä sinulta odotetaan ja pettää kaikkien luottamus sillä, että rakastuukin aivan väärään osapuoleen.”

 ”Mitä minun pitää tehdä?” Käteni vapisivat yhä ja vapina alkoi ottaa ruumistani hallintaan, ”neljä valtakuntaa odottaa, että nain jonkun perillisen ja nousen kuninkaaksi. Ja jos rupean vastustamaan Kohtaloa, niin minulle käy yhtä huonosti kuin sinulle.”
”Tutki itseäsi, syksyn lapsi”, nainen kertoi minulle, ääni kaikuen vankilansa jäisyydessä, ”tutki itseäsi ja tunne omat tunteesi. Ehkä koet vain ihastuksen? Ehkä löydät seuraavasta valtakunnasta jonkun toisen, ehkä rakastutkin yhteen perillisistä? Kohtalo ja Kettu molemmat leikkivät sinulla, mutta sydämesi on itsesi hallinnassa.”
”Se ei tunnu siltä”, valitin, kaatuen yhä syvemmälle kohti maata kivun ottaessa valtaa sisältäni, ja nainen näki reaktioni. Hänen tuliset silmänsä välkähtivät.
”Mistä sinä vielä tiedät, nuori poika?”
”Koska Kettu tekee saman tempun kaikille!” Minä karjaisin, ”jokaiselle kohtaamalleen! Minä tiedän miltä tuntuu olla hänen määräyksensä alla, minä tiedän miltä se tuntuu kun hän ottaa ihmissydämen käsittelyynsä! Hän teki sen minulle kerran, ja minä luulin sen olevan rakkautta, mutta hän vain leikkii ihmisillä! Se ei satu, se on pelkkää puhdasta himoa, hänen tahtonsa on vain parin kerran juttuja varten.”

 Nainen kuunteli ja liekit hänen taustallaan vahvistuivat.
”Mutta tämä on eri”, minä puristin rintaani, ”tämä on tuskaa. Tämä on todellista, eikä Kohtalon määräämää.”
”Ei niin”, nainen myönsi tutkittuaan minua tarpeeksi, ”ei Kohtalon määräämää. Aivan kuten minulla.”
”Etkä sinä selvinnyt”, minä tunsin epätoivon vievän järkeni, ”joten miten minä selviän?”

 ”Zach?” Takaani kuuluva ääni veti epätoivoni heti pois. Käännyin äkisti ja jään seasta esille liukuivat niin Nathan kuin Harperkin. Nähdessään minut Nathan otti vauhtia ja liukui kiireesti luokseni. Hän veti minut heti puoleensa, pidellen kasvoistani kiinni.
”Zach? Hei, ei hätää, kaikki on kunnossa”, hän lohdutti painaen otsansa kiinni omaani. Hengitykseni takkuili, kun enkä kyennyt itse vastaamaan hänen läsnäoloonsa muuten kuin sopertamalla epämääräistä ja tärisemällä. Nathanin kädet löysivät omani ja varmistivat, että pysyisin järjissäni.

 ”Katosit moneksi tunniksi”, Nathanin ääni oli rauhallinen ja vain sillä, että hän oli siinä, hän sai minut hiljalleen rauhoittumaan, ”etsimme sinua joka paikasta, ennen kuin eräs kyläläinen osasi kertoa sinun suunnistaneen jäätikölle.”
Katosin? Lähdin vasta pieni hetki sitten istuin valtaistuinsalissa.
”Ja jumalatar Beadine johdatti hänet, kuten teidätkin tänne”, jäätikköön vangittu nainen kommentoi taustaltamme, ”avasi oikein uuden väylän. Tämäpä on oikein mukavaa. Valitettavasti polku näyttäisi jo jäätyvän uudelleen kiinni.”
En välittänyt. Nathan oli siinä, joten miksi välittäisin sulkeutuvasta jäästä. Käteni puristuivat hänen käsiinsä kohtalokkaan tiukasti ja hän puristi takaisin. Kipu toi minulle itkunsekaisen hikan, mutta pääni helpottui.

 ”Parempi?” Nathan tarkasteli vointiani ihan siinä vierelläni ja hikotuksen sekaisesti kykenin jo nyökkäämään terävästi. Tärisin yhä, vatsani oli kippuralla, mutta hengitykseni tasaantui hiljalleen.

 ”En halua joutua valitsemaan valtakuntaa”, sopersin ja hikkasin, ”en halua, että kaikki riippuu minusta itsestäni. Kohtalo valitsi väärin, K-hik-ohtalo teki virheen valitessaan minut.”
”Saanen väittää vastaan”, puhuja oli Harper, joka oli pysynyt koko tämän ajan hiljaa taustalla, ”Kohtalo ei tee vääriä valintoja, ihmiset tekevät väärät valinnat.” Tunsin jäähän vangitun naisen sielun reagoivat Harperin sanoihin, sillä hänen liekkinsä kuumeni.
”Kohtalo tietää aivan varmasti, ettei Nathan ole ikinä edes katsonut naisten suuntaan”, Harper naurahti ja näin, miten Nathan mulkaisi sisartaan hyvin vihaisesti.”
”Entä sinä, syksyn lapsi?” Tulisieluinen nainen kuiskasi, ”tekikö Kohtalo todellakin virheen kanssasi?”

 Minun ei tarvinnut edes miettiä vastausta.
”E-enemmän tai vähemmän sama tarina”, minä myönsin, vapisten ja hikotellen, ”mutta lu-luulin, että se-se oli Ketun joku jäynä.”
”Epäilemättä olikin”, jään vanki hykersi, ”mutta silti olette molemmat nyt tuossa tilanteessa.”
”Kohtalo ei ole tehnyt virhettä”, Harper hykersi aivan yhtä lailla ja hänen äänensä kuulosti pelottavan varmalta, ”hän ei valitsisi turhaan seuraavaksi kuninkaaksi henkilöä, joka kykenee rakastumaan vain omaan sukupuoleensa.”
”Eipä niin”, jään vanki naurahti ja kaikki tuleksi muuttuneet sielut pyörähtelivät innoissaan jäisen pallon sisällä.
”Sinä voit tehdä valinnan tästä kaikesta huolimatta”, Harper pysyi edelleen kauempana, ”sinä voit valita minut ja Talven. Sen jälkeen kukaan ei enää kysy siitä, mitä hallitsijaparin välillä tapahtuu, kunhan neljä valtakunta saa uudet hallitsijat. Jos valitset Kingordonin suvun, niin sinä voi myös vaikuttaa siihen, mitä Nathanille tapahtuu.”

 Vavahduin heti hieman kauemmas jotta näin varmasti Nathanin silmät. Harperin sanat saivat hänen katseensa seikkailemaan hänen vaipuessaan mietteisiinsä. Hän näytti synkältä.
”Mitä?” Minä hikkasin, ”mitä Nathanille tapahtuu?”
”Neljän valtakunnan sisaruskunnan ainoa poika”, kuiskasi jään vanki, ”vientiä riittää.”
”Minun odotetaan puolestani ottavan vaimokseni joku niistä, jotka jäävät kuninkaalta yli”, Nathan ärähti.
”Äiti on valmistellut asiaa jo vuosia selkämme takana”, Harper jatkoi, ”kuten myös muut valtakunnat.” Sen sanottuaan hän polvistui vierelleni ja pakotti katseeni häneen.

 ”Mutta jos sinä valitset Talven, niin sitten voit puuttua tähän naimakauppaan”, Harper painotti, ”sinä ja minä voimme molemmat estää sen tapahtumasta, jos sinä valitset vuoden loputtua minut.”

 Hikkasin. Sitten menetin tajuntani.

 * * *

 Heräsin. Joku työnsi syliini ämpärin. Oksensin.
”Äkillinen elämäntavan vaihtaminen, painostus”, tutuhko ääni luotteli, ”ihme, että poika on pysynyt jaloillaan näinkin pitkään. Lähetetään prinssi ylös kertomaan, että tuleva kuningas tarvitsee ainakin viikon omaa aikaa.” Jamie. Ääni kuului majatalon pitäjälle Jamielle.

 Tunnistin majatalon hetken tuijotettuani sen seiniä. Tämä huone oli paljon isompi kuin se, missä olimme yöpyneet Nathanin kanssa viikkoja sitten.
”Minä menen”, Harperin ääni kuului jostain näkökenttäni ulkopuolelta, ”veljeäni ei uskottaisi. Jommankumman on parempi joka tapauksessa jäädä tänne alas hänen tuekseen, ja Nath on siinä hommassa luotettavampi.”
”Hyvä on”, Jamie tuli näkökenttääni, ”kuten haluatte.”
”Ja muu kansa ei saa tietää mitään tästä koko tapahtumasta”, Harper pysyi tiukkana, ”tämä kaikki pysyy Kingordonin suvun ja tämän majatalon henkilöstön välisenä salaisuutena.”
”Kyllä, arvon prinsessa”, Jamie kumarsi, ”perheeni ja minä pidämme huolta vieraastamme ja pidämme kaiken, mitä täällä tapahtuu, itsellämme.” Happamuus kohosi kurkkuani myöten suuhun ja löysin itseni oksentamasta uudemman kerran huolimatta siitä, ettei minussa tuntunut olevan mitään mitä oksentaa.

 Kun kakominen loppui, ilmestyi Nathan näköpiiriini ja työnsi minulle vesimaljaa.
”Juo”, hän käski, ja kaatoi itse suuhuni kylmää vettä. Jamie ja Harper katosivat huoneesta kokonaan jatkaen keskusteluaan, ja Nathan istui vierelleni varmistamaan, että sain juotua varmasti kaiken.

 ”Ainakin jumalat ovat puolellasi”, hän kertoi pitkän hiljaisuuden jälkeen, ”menetettyäsi tajuntasi paikalle saapui vanha mies, ja olen aika varma, että hän oli Tiedon jumala. Hän auttoi meidät alas sinun tajuttoman ruumiisi kanssa ja Marie oli mäen alapäässä odottamassa meitä. He olivat varanneet jo tunteja sitten tämän huoneen ja olivat osanneet odottaa saapumistamme. Sitten vanha mies katosi paikalta, jättäen meidät pitämään sinusta huolta. Keskitalvi oli kaksi päivää sitten, nukuit aika pitkään.”

 Näin Nathanin tummat silmänalukset. Hän räpytteli silmiään liian usein ja kuulosti uupuneelta.
”Oletko sinä nukkunut?” Sopersin. Hän pudisti päätään heikosti.
”Hän käski minun pitää sinusta huolta”, hän sanoi, takertuen itse noihin sanoihin kuin viimeisen hengenvetoonsa.
”Sitten sinun pitää nukkua”, minä sanoin niin vakavana kuin kykenin sillä hetkellä olemaan. Hän tuijotti minua kuin ihminen, joka ei ymmärtänyt sitä, mitä hänelle juuri sanottiin.
”Ei, vaan minun pitää pitää sinusta huolta”, hän sanoi hämmentyneenä siitä, että miksi minä yritin sanoa jumalan sanaa vastaan.

 ”Minulla on ämpäri sitä varten”, minä sanoin heikosti nauraen, mutta huomasin ämpärin lähteneen kävelemään. Joku oli ottanut sen sylistäni huomaamattani ja laskenut sen lattialle. Nathan kohotti kulmiaan.
Majatalon pitäjän vaimo Marie tömisteli paikalle.
”Hereillä? Onko hän juonut? Hyvä”, sen pidemmittä puheitta hän kipitti vapaalle tuolille sänkyni viereen ja alkoi tarjota minulle jotain marjapuuroa. Joka kolmas lusikallinen pakotettiin Nathanin suuhun. Puuro rauhoitti vatsaani ja tunsin uupumuksen ottavan taas valtaa.
”Ja nyt kun olette molemmat taas ravittuja, niin molemmat pistävät nyt sitten päät tyynyyn ja nukkuvat!” Marie määräsi yhtään siitä välittämättä kenelle puhui, ”myös sinä nuori herra Kingordon, sinähän nukut jo siinä istuessasi. Pää tyynyyn!” Nathan yritti vastustella, mutta minä sain painettua hänet alas. Marie ei lähtenyt ennen kuin oli varmistanut, että molemmat meistä varmasti sulki silmänsä. Nathan yritti vielä vähän sanoa vastaan, mutta melkein heti, kun hän oli pakotettuna sulkenut silmänsä, hän myös nukahti.

 Marie poistui huoneesta jupisten. Oven pamahtaessa kiinni avasin vielä silmäni hetkeksi ja katselin selällään makaavaa Nathania. Hänen suunsa oli jäänyt auki kesken jupinansa, ja hän hengitti rauhallisesti sisään ja ulos. Seurasin häntä hetken ja painoin silmäni kiinni hänen kasvojensa profiili mieleeni painautuneena. Huokaisin ja vajosin unettomaan uneen.

 Älä kerro kenellekään. Helppo käsky. Herättyämme kouluttajani olivat kaikki ehtineet kavuta vuorelta alas ja olivat kaikki kuulemma huolestuneina pyörimässä majatalon oleskelutilassa. Se siitä kertomattomuudesta.
Marie ja Jamie estivät heitä pääsemästä sisään huoneeseeni, eivätkä antaneet heidän edes tulla tarkistamaan tilannetta. Kuulemma heille oli selitetty, että minä olin itse käyttänyt tulta liikaa pään paineiden purkautuessa, ja olin siinä samalla onnistunut kadotuttamaan raajani sekä menettämään tajuntani. Sillä verukkeella minut onnistuttiin jättämään rauhaan.
En tiedä mitä Nathanista oli kerrottu kouluttajilleni, mutta huoneeseen kuuluvista äänistä päätellen hänet haluttiin siirtää pois lähettyviltäni. Harperiin kuitenkin luotin ja uskoin vahvasti, että hän oli pitänyt jäävankilan keskustelut vain itsellään. Nathan nukkui kokonaisen vuorokauden, jonka aikana Marie oli herättänyt minut kuuden tunnin välein auttaakseen minua syömään, juomaan ja muuta sellaista terveellisin aikavälein.

 ”Me kaikki tiedämme, että he vaikuttavat toisiinsa negatiivisesti!” Kuulin erään kouluttajani huudon huoneen ulkopuolelta ja havahduin siihen, ”nuori prinssi epäilemättä sai kuninkaan tekemään taas jotain typerää. Olemme puhuneet asiasta herra ja rouva Kingordonin kanssa ja Patria Kingordon oli kanssamme täysin samaa mieltä siitä, että Nathan pitää poistaa kuninkaan lähettyviltä.” Nousin äkisti istualleni. Nathan nukkui yhä, eikä hän huomannut kun hyppäsin sängyltä ja kuljin ovelle kuuntelemaan.
”Prinsessa Harper käski itse, että prinssi pitäisi kuninkaasta huolta. Eikä siinä vielä kaikki, mieheni sai saman käskytyksen Tiedon jumalalta-”
”Olemme kuunnelleet tuota selitystänne tarpeeksi pitkään!” Kouluttajani meuhkasi, ”Tiedon jumalalta? Mitä Kesän jumala tekisi täällä keskellä talvea?”
”Herra hyvä-”
”Patria Kingordonin käskystä poistamme hänen poikansa kuninkaan lähettyviltä. Hänet viedään Sakburgiin kunnes kevät koittaa ja kuninkaan kierros jatkuu. Nuori kuningas myös halutaan parhaaseen hoitoon, ja siksi hänet tulisi mitä pikimmiten siirtää keskustaan sinne, missä häntä voidaan valvoa ja jossa hän saa sopivaa hoitoa.”

 Olin kuunnellut tarpeeksi ja painoin oven auki. Kolme kouluttajaani seisoi käytävällä Marieta vastassa ja kaikilla kolmella oli hyvin vakava ilme kasvoillaan. He kaikki kolme huomasivat minut, kun suljin ovea.

 ”-!” Joku heistä aikoi sanoa jotain, mutta minä aloitin ensin.
”Minun sanani Patria Kingordonia vastaan”, ääneni oli kylmä, ”ja minä sanon, että Nathan jää, te kaikki menette takaisin ylös ja aiheesta ei enää keskustella.”
”Nuoriherra!” Yksi kouluttajistani veti perseestään vakavan äänensävyn, ”on hyvä, että näytätte tervehtyneen, m-”
”Kuulin jo kaiken, kiitos”, Ääneni ei kohonnut, ”ja kieltäydyn tästä kaikesta. Nyt käsken teitä jättämään minut rauhaan.” Käänsin suuntani, riuhtaisin oven auki ja marssin sisään, paiskaten puisen oven takanani kiinni.
Nathan oli herännyt. Hän istui sängyllä tuijottaen minua hämmentyneellä ilmeellä.

 ”Sinä et huuda”, hän onnistui päästämään suustaan, ”mikset sinä huuda? Minä olisin saattanut hyökätä heidän päälleen, mutta sinä et edes huutanut?”
Nielin raivostumistani sisääni ja hymy löysi itsensä uudelleen.
”Minä en oikein osaa suuttua”, sanoin mietiskellen, ”en ole oikeastaan ikinä osannut. Kas, ruokaa.” Kävelin huoneen poikki pöydän ääreen, jonne Marie oli jossain välissä ehtinyt tuoda leipää. Nathanin hämmentynyt ilme seurasi minua melkein jopa pelonsekaisesti kävellessäni leipien luokse. Vielä lämmintä! Istuin tuolille ikkunan viereen ja otin puuveitsen voidellakseni leivän Marien tuomalla voilla. Lieköhän ollut vielä itse tekemää? Seurasin voin sulamista leivällä ja haukkasin sitten palasen. Herkullista.

 Ensimmäiset kaksi päivää elin rauhallisesti poistumatta juuri lainkaan huoneesta. Nathan tuli ja meni, sillä hän ei muutenkaan jaksanut olla paikoillaan pitkiä aikoja. Niinä aikoina minulla oli seurana kirjoja ja siinä riittikin tekemistä päänsäryksi asti, sillä olin vasta oppinut lukemaan. Kolmantena päivänä suostuin poistumaan oma-aloitteisesti ulos ”haukkaamaan happea” ja vietinkin sitten koko päivän keskustellen paikallisten kalastajien kanssa. Jokikalat olivat minulle täysin tuntematon rotu ja siinä riitti taas lisää ihmeteltävää. Sen päivän aikana Nathan ei poistunut viereltäni kuin kaksi tai kolme kertaa.
Neljäntenä päivänä sairastuin kuumeeseen ja päädyin taas sänkylepoon. Nathan vietti puolet ajastaan piruillen minulle aiheesta, puolet varmistaen, että sain varmasti tarpeeksi nesteitä.

 Viides ja kuudes päivä meni sairastaessa ja harmikseni Nathan ei saanut samaa tautia. Kuudentena päivänä hän kuitenkin masentui, sillä seuraavana päivänä meidät kuuleman mukaan haettaisiin takaisin ylös. Hän selvästi vastusti ajatusta. Lämpöni palasi takaisin normaaliksi ja oloni oli muutenkin hyvä, mutta pysyin varmuuden vuoksi majatalon sisätiloissa viimeisen vapaapäiväni.

 Ja aamu tuli liian nopeasti.

 * * *

 Nathan

 Zacharylle oli syntynyt tapa vaihtaa tyyny minuun ja kun majatalon omistajien tytär tuli aamulla koputtamaan oveen herättääkseen meidät, heräsin tutusti siitä, että Zachary oli pyörinyt yöllä päälleni ja puristui jälleen paitaani. Tuijotin kattoon ja hengitin sisään rauhattomasti.
Jamien tytär koputti uudelleen.
”Aamiainen on katettu!” Hän huusi seinän lävitse, ”ja täällä on joitakin tärkeän oloisia ihmisiä tulossa noutamaan teidät yläkertaan.” Purin huultani. En halunnut ylös, en halunnut että Zachary menisi ylös. Siellä hänelle taas annettaisiin turhia paineita ja kohta hän saattaisi hajota täysin. Olin rukoillut Kohtaloa muuttamaan mieltänsä ja valitsemaan uuden kuninkaan, mitä hän ei ollut ikinä tehnyt, eikä näyttänyt tekevän nytkään.
Harper oli antanut Zachille mahdollisuuden valita Talven valtakunnan, mutta se tarkoittaisi joka tapauksessa sitä, että hänen kiertonsa jatkuisi vain puolentoista kuukauden päästä Kevään valtakuntaan. Jokaiselle alueelle piti antaa oma Kohtalon määrämä vuoro tutustuttaa tuleva hallitsija omaan alueeseensa.

 Hyvin synkkiä ajatuksia kävi jälleen mielessäni.
Entäpä jos Zachary muuttaisikin mieltään? Entä jos hän löytäisi jostain muualta jonkun toisen? Entä jos hänelle sattuisi matkan varrella jotain hirveää.
Reagoin ajatuksiin suuttumalla. Raivo purkautui itkuna, jonka synnylle en mahtanut mitään.

 Zacharyn annettiin olla rauhassa koko matka ylös. Olin odottanut, että hänen ympärillään alettaisiin hössöttää heti kun tilanne antaisi sille oikeuden, mutta sen sijaan häntä kohtaan oltiin jopa yltiöystävällisiä. Minun teki ihan pahaa kuunnella, miten hänen ympärillään varmisteltiin, että hänellä oli varmasti lämmin ja hyvä olla. Äiti oli yrittänyt olla kiltti ja oli lähettänyt minulle oman hevosen jolla minun oli muka tarkoitus ratsastaa omin neuvoineni ylös saattueen mukana, mutta viittasin kintaalla koko touhulle ja menin lupaa pyytämättä Zacharyn seuraksi vaunuun. Kyydistä joutui poistumaan kouluttaja numero 2, jolle ei ollut tilaan kun minä vein sen häneltä. Hah. Kärsi.

 Ylhäällä meitä – tai siis Zachia – odottivat huolestuneet ilmeet.
”Nuoriherra!” Neuvonantaja Tristian Pina suorastaan ryntäsi avosylin häntä vastaan, ”on hyvä, että olette jälleen joukossamme.” Juuri, kun Pina yritti tunkea hikiset, pyöreät sormensa Zacharyn olkapäille, työnsivät kaksi kättä ne pois: Minun käteni, ja Harperin. Pikkusisareni suorastaan tunki itsensä ”arvon herra Pinan” ja Zacharyn väriin ja minä puristin hänen töppösormensa irti ennen kuin hän ehti koskea ”nuoriherraan”. Koko linnan väki, joka oli tullut kaikessa hiljaisuudessa häntä saattamaan ylös, hiljeni täysin.

 ”Zachary”, Harper sulatti ilmeensä hymyksi ja oli, kuin ei olisi huomannut Tristian Pinaa ollenkaan, ”tervetuloa takaisin!” Ja sitten hän halasi Zacharyä. Niin minä, Tristian Pina ja Zachary huomasimme silmiemme laajentuvan järkytyksestä. Kuka oli tämä sisareltani näyttävä tyttö joka näytti tunteitaan ja halasi toista ihmisolentoa ja mitä hän oli tehnyt Harper Sebastiona Kingordonille? Herra Pina rykäisi ja peruutti pari askelta kauemmas. Zachary puolestaan aukoi suutaan suuntani kysyen äänettömästi apua. Hän ei vastannut halaukseen eleelläkään, niin uusi tämä tilanne oli.
Harper päästi irti ja puhuessaan hänen äänensä oli lepertelevä.
”Oletko kunnossa? Lähtiessäni olit niin hirveässä tilassa, minun teki pahaa jättää sinut sinne alas”, Zachary ei tiennyt miten päin hänen pitäisi olla, jotain hänen katseensa pomppi minusta Harperiin vastauksia etsien. Aivan selvästi hän yritti etsiä jotain kohteliasta vastattavaa, mutta mitään ei juuri sillä hetkellä päässyt hänen suustaan.

 ”Öööääöö?” Hän totesi lopulta.
”Loistavaa!” Harper sanoi lempeästi, kuin Zach olisi oikeasti sanonut jotain järkevääkin, sitten hän halasi häntä uudelleen. Kuulin heikosti pienen kuiskauksen sisareni puolelta joka kertoi paljon nykytilanteesta: ”Esitä mukana”.

 Ah. Minä jo meinasin järkyttyä. Sisareni, Harper Sebastiona Kingordon, Talven prinsessa ja perillinenkö muka oikeasti olisi käyttäytynyt kuin ihastunut pikkutyttö. Joo. Ei. Ei tänään, ei huomenna, ei ikinä, mutta tämä oli juuri sitä, mitä tämä narrijoukko ympärillämme halusi nähdä.

 ”Ja Nathan!” Okei, nyt alkoi mennä yli, kun sisareni tuli ja puristi minun käsiäni jätettyään Zacharyn rauhaan, ”täällä on ollut niin kovin hiljaista ilman sinun seuraasi. Olethan kunnossa? Ja oletko pitänyt kuninkaastamme huolta?”
”Minun pitää sitten pistää täällä taas paikat sekaisin, vai mitä?” Yritin kommentoida jotain järkevää. Sisareni ilme ei ollut yhtään niin lempeä kuin hänen äänensä, hän selvästi vaati minua mukaan leikkiinsä.
”Loistavaa”, hänen katseensa oli vaativa, ”mutta nyt meidän pitänee viedä nuori kuningas sisään täältä kylmästä.”
”Toden totta”, Harperin napatessa Zacharyä käsikynkästä minä asetuin nuoren kuninkaan toiselle puolelle varmistamaan, ettei kukaan ylimääräinen enää tunkisi kuvioon mukaan.

 ”Kyllä vain!” Tristian Pina huudahti kun me jo menimme, ”tehkääpä niin! Loistavaa, ehdottoman loistavaa!”
”Älä tee tuollaista varoittamatta”, Zachary mumisi niin, että vain Harper ja minä kuulimme, ”luulin, että aioit iskeä minua puukolla.”
Harper kikatti.
”Ei tänään”, lempeys katosi hänen äänestään heti kun muut eivät kuulleet, ”ehkä joskus kauniimpana päivänä.”

 Äiti ja isä olivat valtaistuimilla odottamassa saapumistamme. Äiti nousi ylös saavuttuamme puhe-etäisyydelle ja hänellä oli selvästi jotain sanottavaa, mutta Zachary riuhtoi itsensä irti Harperista ja astui lähemmäs kohottaen kätensä, vaatien puhevuoroa itselleen.
”Tahdon kaikki ylimääräiset pois salista”, hän määräsi, ”vain Kingordonin suvun edustajat saavat jäädä.” Katsahdin olkapääni yli Tristian Pinaa, joka näytti ottavan määräyksen loukkauksena. Hän nyrpisti nenäänsä ja marssitti kaikki ylimääräiset pois. Tuhahdin nenääni kun katsoin hänen poistumistaan, pistäen käteni puuskaan. Oven pamahtaessa kiinni heidän takanaan käänsin katseeni takaisin Zacharyyn. Nyt meitä oli huoneessa enää vain viisi.

 ”En tiedä mitä Harper on teille jo ehtinyt kertoa keskitalven tapahtumista”, hän aloitti, ”mutta haluan koko perillisperheen ymmärtävän nykyisen tilanteen, ettei varmasti synny väärinkäsityksiä.”
”Harper kertoi, että menetit tajuntasi käytettyäsi paniikissa liikaa voimaasi”, äidilläni oli jokin halvatun tarve puhua aina silloin, kun ei ollut hänen vuoronsa puhua. Jopa nyt, kun hänelle yritettiin selittää totuutta, hänen piti päästä pätemään. Minä tunsin punan nousevan kasvoilleni kun ymmärsin, mistä Zachary aikoi kertoa vanhemmilleni.
”Shh, kultaseni”, isäni rauhoitti äitiäni, ”anna pojalle vaatimansa vuoro puhua.” Käänsin katseeni seinään, sillä en juuri sillä hetkellä kehdannut kohdata kenenkään katsetta.
”Yritän selittää teille tilannetta, joka voi vaikuttaa tuntemasi maailman tilanteeseen, arvon rouva Kingordon”, Zachary puhui vakaalla äänellä, ”en näet ole kyennyt rakastumaan tyttäreenne… Vaan poikaanne.”

 Vanhempani olivat hetken hiljaa. Sitten isäni löi kämmenensä yhteen.
”Haa!” Hän huudahti riemuissaan, ”minä tiesin!” Katsahdin isääni tarkistaen, että tämä oli tosissaan. Hänen katseensa säteili, samalla, kun äitini tuijotti miestään epäuskovasti.
”Ja keskitalven tapahtumat johtuivat yksinkertaisesti liiasta stressistä, kun ymmärsin, etten kykene toteuttamaan sitä mitä te, ja kaikki muut ovat minulta odottaneet siitä asti, kun Kohtalo merkitsi minut”, Zachary jatkoi, ”eikä Nathanista, kuten olette ymmärtäneet.”
”Entä Nath, entä sinä?” Isäni oli aivan liian innoissaan eikä selvästikään enää kuunnellut Zacharyn selitystä, ”oletko sinä viimein löytänyt rauhan sisältäsi tästä nuoresta miehestä?” Hän osoitti kädellään Zacharyn suuntaan. Korviini sattui ja poskiani kuumotti, mutta onnistuin katsomaan Zacharyn suuntaan. Hänen silmänsä seisoivat päässä, pieni puna hänenkin ruskettuneilla poskillaan.

 ”Kyllä, isä”, sanat kuulostivat epätodellisilta minun suustani. Isäni hihkaisi.
”Tämä on päivän paras uutinen!” Hän taputti käsiään innoissaan. Äitini ei vaikuttanut yhtään niin onnelliselta ja hän yritti tavoittaa isäni katsetta.
”Mitä? Älä nyt, onhan tuo tiedetty siitä asti kun poika oli viisi talvea kokenut”, isä puolusti minua, ”sisareni on nyt minulle kolmetoista kultakolikkoa velkaa!”
Patria Kingordon meni sanattomaksi. Tulipahan tämäkin hetki todistettua edes kerran elämässä.

 ”Tunnemme jokainen Aliazianan tarinan”, Harper otti puheenvuoron itselleen, ”historiassamme tuntee yhden kerran, kun on käynyt samoin. Alia rakastui naiseen, ja muut valtakunnat ottivat sen loukkauksena.”
”Seis!” Zachary keskeytti, ”Aliaziana? Kuka?”
”Tulikuningatar”, Harper painotti ihmeissään, ”ettekö muistaneet esittäytyä?”
”…” Eivät selvästi.
”Joka tapauksessa”, Harper jatkoi, ”te kaksi olette halunneet pitää suhteenne salaisuutena. Minusta näin on parempi. Zacharyn olisi mielestäni hyvä kiertää muut valtakunnat samoilla säännöillä, millä hän tännekin saapui.”
”Ellei se sitten kuulosta huijaamiselta?” Isäni kommentoi väliin, ”olisiko reilumpaa, että muut valtakunnat tietäisivät jo alkuunsa, että kuningas suuntautuu omaan sukupuoleensa eikä näin voi valita ketään perillisten joukosta.”
”Ei tässä kukaan muukaan ole ikinä pelannut reilusti!” Harper huudahti niin, että salissa kaikui, ”kuningas voi valita minut! Näin hän valitsee myös Nathanin, eikä kenenkään tarvitse tietää todellista syytä sille. Minusta tulee uusi kuningatar ja siinä se!” Zachary tuijotti sisartani ja otti sivuaskeleen suuntaani pelokas ilme kasvoillaan. Tarrasin häntä kädestä ja vedin itseni hänen vierelleen ollakseni tukena… Ja koska tunsin sellaista itsekin tarvitsevani.

 ”Hah!” Isäni nauroi, ”tytöltä ei puutu vallanhimoa.”
”Syksy ei ansaitse kruunua!” Harper jatkoi raivoamistaan, ”he eivät tahdo puuttua maailman ongelmiin ja heidän takiaan neljä valtakuntaa elää nykyään kauempana toisistaan kuin koskaan ennen! Eikä kukaan halua nähdä kruunua enää ikinä Frontailin suvun perillisen päässä. Shinja Kira johtaisi Kevään muita valtakuntia vastaan heti, kun saisi tilaisuuden. Kohtalolla on ollut selvä suunnitelma. Hän ei tee turhia päätöksiä, ja meidän kuuluisi yrittää ymmärtää häntä! Syksyn valtakunta on täynnä ihmisiä, jotka tahtovat muutosta ja jotka olisivat valmiita johtamaan kansat toisiaan vastaan jos vain saisivat tilaisuuden. Kaikkien heidän joukostaan Kohtalo kuitenkin valitsi HÄNET, joka jopa nyt tahtoo rauhaa itsensä ja meidän välillä puhumalla. Ylempi voima ei tahdo, että neljä valtakuntaa jatkaa erkaantumistaan ja yrittää korjata virheen minkä me ihmiset teimme tuhat vuotta sitten hylätessämme kuningattaremme vihaan.”

 ”Teemme me mitä vain, niin aina joku kärsii valinnastamme”, isäni rapsutteli partaansa, ”mutta siksi me emme tee päätöksiä tälle asialle. Kuningas tehköön ne puolestamme. Jotenpa niin, poika-mikä-lie-olikaan-nimesi, mikä on aikomukseni?”

 Zachary puristui käteeni kiinni.
”Kohtalo määrää sen, mihin elämämme kuuluisi mennä”, hän sanoi, ”jumalat työntävät meitä hänen päätöksiensä suuntaan. Lopulta teemme omat valintamme. En halua, että muut teidän sukunne ulkopuolelta tietävät siitä, mistä olemme tänään tässä keskustelleet. Se, mitä tapahtuu minun ja Nathanin välillä, jää yhtä lailla salaisuudeksi meidän kaikkien välille… Paitsi sisarellenne voitte kertoa jos teillä oli veto aiheesta… En tahdo konfliktia neljän valtakunnan välille. Jokaisella neljällä valtakunnalla tulee olla yhtäläiset mahdollisuudet tulla valituksi puoleltani. Mitä tahansa ovi tapahtua vuoden aikana… Mutta.” Hän etsi katseeni.
”Muilla valtakunnilla on huomattavasti kirimistä, jos he aikovat pistää paremmaksi.”

 Menetin pokkani ja pyrskähdin nauramaan. Nauru tarttui heti myös Zacharyyn ja päädyin polvilleni lattiatasoon nauramaan. Hetkeen en meinannut saada happea ja Zachary ei tehnyt tilanteesta yhtään helpompaa kikattamatta siinä vieressäni, käsi yhä kiinni kädessäni. Vapaalla kädelläni pidin kasvoistani kiinni hekottaessani. Zachary oli joko äärimmäisen huono flirttailemaan tai minä äärimmäisen huono ottamaan moista vastaan.

 ”Loistavaa, tasapuolisuutta jokaiselle valtakunnalle!” Isäni julisti, ”nyt ehdotan, että vastoin vaimoni halua lopetamme turhan häsläämisen. Lienee parempi niin tälle valtakunnalle kuin teille kaikille kolmelle, että teemme kuninkaan ajasta täällä nyt mahdollisimman rauhallisen ja mukavan, ei mitään piilojuonta tässä taustalla, hahhahah. Julkisesti näytettäköön, että nuori kuningas ja Talven perillinen edes sietävät toisiaan, missä olette olleet tähän mennessä suorastaan järkyttävän huonoja. Lopputalvi opettelemme siis esiintymään! Ei pitäisi olla mahdotonta? Nyt hus siitä ennen kuin Patria räjähtää ja täyttää keuhkomme vedellä, heihei!”

Ehdimmekin kaikki kolme juuri sopivasti ulos kun jouduin kumartumaan nurkkaan kakomaan ylimäääräistä vettä kurkustani. Minäkin sinua.