Luit juuri tarinan Helinistä, elämän ja kuoleman jumalattaresta, pienestä tytöstä joka pienen puisen veneensä kannelta todistaa maailman loppua ja maailman alkua. Tämä oli kuitenkin vain tarinamme alku.
Tulen kertomaan sinulle eri tarinoita tämän maailman eri ajoilta. Ensimmäisenä kohtasit jumalsodat, jossa tuhoutui kokonainen maailma ja uusi syntyi. Ensimmäinen uhri oli Sattuma, seuraavaksi jumalat alkoivat taistella keskenään. Jumalsodista selvisi neljä jumalaa: Helin, jonka kohtasit juuri. Hän ei osallistunut sotaan itseensä, hänet oli siirretty sivuun. Pienen puisen veneen tyttö vain seurasi kaukaa taustalta, kun muut tuhosivat toisensa, myrskyn itsensä jättäen hänet rauhaan. Sodan loputtua hän tuhosi edellisen maailman ja aloitti uuden niiden lakien mukaan, jotka Kohtalo oli määrännyt.
Jumalsodista henkiin jäi myös rakkauden jumala. Hän ei ollut osallistunut taisteluihin, vaan oli paennut ja jäänyt odottamaan hetkeä, jolloin maailma tarvitsisi uudelleen rakkautta. Nimeä hänellä ei ollut tai jos oli, se oli unohdettu hänen pakonsa aikana. Kun ihmiset asettuivat uudelleen asumaan maan päälle, he muistivat tämän jumalan nimellä Kettu. Kettu, joka vaihtoi kasvojaan päivittäin, Kettu, jonka tapaaminen johti aina johonkin hirveään, Kettu, jonka kaikki halusivat kohdata, mutta jota kukaan ei halunnut ymmärtää täysin.
Tieto jäi myös sodista henkiin. Hän oli toinen niistä jumalista, joita voitiin kutsua sodan voittajaksi. Hän oli vanha mies, sodan jälkeen aina vain vanhempi, ja hän hallitsi kaikkea tietoa minkä ihmiset ja jumalat ymmärsivät. Tiedon jumala oli Kohtalon suosima ja kun Kohtalo jotakuta suosii, ei tämän tarvitse mistään huolehtia. Itse Kohtalo oli määrännyt tiedon jumalan voittamaan sodan tai ainakin jäämään henkiin ja näin tapahtui. Tiedon jumala sai jäädä uuden maailman päälle pitämään yhteyttä Kohtalon, jumalten ja ihmisten välille.
Viimeisenä jumalsodista voittajaksi oli noussut jumalatar Beadine, ihmisten jumala. Hänen tehtävänsä oli ollut hallita niitä, joita ei ollut siunattu jumalallisilla tehtävillä ja hän elikin pitkään ihmisten joukossa, nousten lopulta maailman kuningattareksi.
Jumalatar Beadine oli kaunis katseltava, mutta käytökseltään julma kuin terävä pakkasaamu. Hänen valtakuntansa sijaitsi vuorella koko maan keskipisteessä. Valtava kylä oli ajan myötä kasaantunut hänen linnansa ympärille ja jokainen osasi kunnioittaa ihmisten joukossa asuvaa jumalatarta. Pitkään, hartaasti ja tunnollisesti jumalatar hallitsi ihmiskansaa ja piti heidät yhdessä, ohjaten heitä niin, kuin Kohtalo oli määrännyt.
Sitten ihmisten joukosta nousi yksi yksinäinen mies kansan joukkoon. Hän nosti jokaisen suulle kysymyksen: ”Miksi me tottelemme tuota naista? Miksi hän on meitä parempi?”
Kukaan ei tiennyt kuka tämä mies oli tai mistä hän oli tullut. Hän kulki muiden ihmisten joukossa viljelemässä vihaa heidän sydämiinsä, keräten heitä puolelleen, nousemaan hiljalleen jumalattaren valtaa vastaan. Ahneus oli hänen sanoissaan, ahneus, joka suuntautui jumalattaren valtakuntaa kohtaan. Muut lähtivät hänen sanoihinsa mukaan. ”Niin. Miksi me kuuntelisimme tuota naista? Mikä hän on meitä muita vastustamaan?”
Jumalatar Beadine sulkeutui omaan linnaansa ja tarkasteli tilannetta sieltä käsin. Ihmiset alkoivat kerääntyä aina vain suuremmiksi joukoiksi mutisemaan otsat kiinni toisissaan. Kaiken sen keskellä tuntematon mies oli ja kuunteli muiden mielialoja. Hän näytti nauttivan tilanteesta, siitä, että sai käsiteltyä muita käsissään kuin vahaa. Vaha muotoutui piikikkääksi, ehdottoman vihamieliseksi ja se alkoi liikehtiä kohti jumalattaren linnaa. Silloin jumalatar kulki valtaistuimensa ääreen ja jäi seisomaan siihen vierelle.
Maailma oli kylmä paikka elää.
”Yhdessä voimme voittaa tämän tyrannin!” Miehen huuto kaikui ihmisjoukossa, ”olemme vahvimpia yhdessä. Astukaamme siis eteenpäin ja murskatkaamme tuo valta, joka meitä on pompotellut jo tarpeeksi pitkään!”
”Niin!” Ihmiset tarttuivat miehen sanoihin ja uskoivat tämän todeksi, ”meitä on kohdeltu julmasti. On meidän vuoromme ottaa oma elämämme omiin käsiimme. Alas kuningattaren valta!”
Jumalatar Beadine pysyi ilmeettömänä kun tuntemattoman miehen johdattamana ihmisjoukot rynnivät hänen linnaansa kohti. Hänen olisi tarvinnut vain sanoa sana, ja ihmiset olisivat lyyhistyneet hänen porteillensa, mutta hän ei sitä tehnyt. Tämä oli ihmiskunnan tahto, loppujen lopuksi he saisivat itse valita kohtalonsa. Iltaan mennessä tuntematon mies oli kerännyt kaiken kansan taakseen ja yhdessä he marssivat lukitsemattomista ovista sisään. Sisältä he löysivät jumalattaren seisomasta kivisen valtaistuimensa viereltä, ilmeettömänä, mahdottomana lukea.
Tuntematon mies, jonka hiukset olivat ruskeinta mahonkia ja iho kuin kuolevalla, huusi kuulevalle kansalle: ”Siinä hän on! Siinä on tyranni, joka luulee voivansa määrätä elämästämme!” Ihmisjoukko huusi ja manasi, mutta ei uskaltanut astua lähemmäs. Jumalattaren olemus piti heidät kaikki kaukana, paitsi sen yhden miehen. Hurmio, joka oli kapinallisjoukon sydämet valloittanut, alkoi järkkyä kun he kohtasivat kuningattarensa. Tuntematon mies kääntyi jälleen heidän puoleensa.
”Mitä te odotatte? Tiedätte kaikki, että voimme yhdessä voittaa tämän vihollisen. Tulkaa, ja antakaa minulle tukenne!”
Kun ihmisjoukko sai menetetyn itsetuntonsa takaisin, tuntematon mies astui jumalattaren eteen.
”Katso, nainen. Sinun aikasi on ohitse. Olen kääntänyt kaikki kansat sinua vastaan. On aika ihmisen ottaa oma elämänsä jälleen omiin käsiinsä! Kuuntele! Jopa pienemmät kivet ovat sinua vastaan nousseet!” Ihmismassa hurrasi. Jumalatar vain painoi päänsä.
”Mies ilman nimeä tai tarinaa voi nousta tätä kansaa johtamaan. Mikä jumala on silloin, kun kaikki, joita hän on huoltanut ja huolehtinut, hänet hylkää?” Jumalatar Beadine avasi suunsa ja silloin maailman valtasi hiljaisuus. Epäilys palasi. He kaikki tunsivat tämän naisen, tämän jumalan, olivat tunteneet aina lapsesta asti. He olivat oppineet rakastamaan tätä naista, tämän lempeää äidillisyyttä ja tämän huolenpitoa. Ihmisten jumala oli ollut heidän tukenaan, ja nytkö he olivat kääntymässä tätä vastaan? Kuka on tämä nainen, joka seisoo jumalattaren salissa ja puhuu kylmällä, välinpitämättömällä äänellä? Onko tämä todella kaikkien rakastama äiti Beadine?
Nimetön mies astui aina vain lähemmäs, puhkuen vihaa ja ylpeyttä, heijastaen jumalattaren kylmyyttä.
”Myönnätkö häviösi, valtasi päättyneen? Anna siis paikkasi meille ihmisille!” Miehen ääni ei ollut särkynyt jumalattaren läsnäoloa, vaan pysyi tiukkana ja valtaa huokuvana, samana, joka oli onnistunut kääntämään nämä ihmismassat jumalatarta vastaan.
”Uskooko ihminen olevansa jumalan arvoinen?” Jumalatar Beadine sylkäisi, ”Jos uskot olevasi sen arvoinen, ota se mikä sinulle kuuluu.” Ihmismies katsoi, miten jumalatar osoitti graniitista veistettyä valtaistuintaan ja katosi tuulen mukana.
Ihmiset säpsähtivät jumalattaren kadotessa. Vain heitä johtanut mies rohkaisi mielensä ja nousi korkealle tasolle, jossa kivinen, tyhjä valtaistuin odotti. Hän kohotti kätensä puhuakseen.
”Sisareni, veljeni, ystäväni. Jumalatar on väistynyt. Maailmassa ei ole suurempaa voimaa kuin me itse. Rakentakaamme yhdessä ihmisten johtama maailma, jossa me itse määräämme elämästämme!”
Säälivänä hän kääntyi tyhjää valtaistuinta kohti.
”Sääli kaunista kuningatarta. Hän pysyi teille rakkaana loppuun asti, mutta nyt hän on väistynyt, jättänyt valtaistuimensa sille joka on sen arvoinen. Kuka paremmin voisi sillä hallita, kuin se, joka nosti kansan itse jumalaa vastaan?” Valta, jota hän oli lähtenyt hakemaan, oli vain askelen päässä. Muut ihmiset seurasivat, kun heidän johtajansa astui sen askelen ja istui kuningattarelta jääneelle istuimelle.
”Uusi valtakuntakin tarvitsee hallitsijansa”, mies sanoi korkeudestaan, ”ja se olen minä.”
Vailla nöyryyttä, vailla myötätuntoa, nimetön mies otti ihmiskunnan haltuunsa.
”Oikea johtaja toi teidät tänään tänne ja karkotti kauniin jumalattaren. Vain oikea johtaja voisi jatkaa tästä vielä eteenpäin. Tänä iltana te teitte minusta johtajanne, tänä iltana otan paikkani. Se, joka tätä vastustaa, menettäköön henkensä. Jokainen, joka jumalattaren nimeen vielä kurkottaa, kokekoon saman. Kääntyköön kaikki maan elävät ja elämättömät minun puoleeni ja kuunnelkoon vain minua. Lentäköön linnut tyköni, kierikööt kivet vuorta pitkin minua ylistäen. Ja jos joku, elävä tai kuollut sielu kohtaa ihmiskunnan hylänneet jumalattaren, tulkoon minun luokseni jumalatar mukanaan. Kuka näin toimii, palkittakon kolminkertaisesti!”
Ihmiset palasivat omiin maihinsa ja alkoivat elää uuden hallitsijansa käskyjen mukaisesti. Jokainen elävä ja eloton lähti etsimään jumalatarta, kuten käsketty oli. Maan pinta tutkittiin tarkkaan, jokainen kivi ja kanto käänsi itse itsensä toteuttaakseen uuden kuninkaan tahdon. Elävät eivät kuitenkaan löytäneet syrjäytettyä kuningatarta joukostaan, elämättömätkin joutuivat luovuttamaan vuosien jälkeen. Kuningatar oli kadonnut, eikä kukaan enää uskonut ihmisten jumalan palaavan.
Jumalatar ei ollut kuitenkaan täysin jättänyt ihmisiä. Hän oli yhä olemassa, mutta petettynä hän oli tehnyt itselleen suojan veden pinnan alle, paikkaan, josta yksikään ihminen ei häntä tavoittaisi ja jossa ihmisten kuninkaan sanat eivät vaikuttaisi. Kalat eivät näet olleet kiinnostuneet ihmisten säännöistä, joten he eivät antaneet jumalattaren piilopaikkaa ilmi.
Meren uitettavaksi joutunut pieni kivenmurikka sattui joutumaan alueelle, joka oli jumalattaren uusi koti. Se oli kuullut ihmisten kuninkaan määräyksen ja se oli kiinnostunut kolminkertaisesta palkitsemisesta. Se saattoi olla vain pieni kivi, mutta sillä oli silti niin paljon todistettavaa maailmalle. Pienen kivenressukan törmätessä veden alla itse jumalatar Beadinen jalkaan se suorastaan kiljaisi riemuissaan. Nyt oli sen hetki todistaa olevansa jonkin arvoinen. Jumalatar vain istui ja odotti huomispäivää, eikä hän edes huomannut pientä kiveä joka yritti saavuttaa hänen huomionsa siellä pohjassa suolaisen veden. Kivi otti elämänsä tilaisuudesta vaarin ja hyökkäsi kaikella voimallaan jumalattaren kimppuun. Niin pieni se kuitenkin oli, että se vain tömähti uudelleen jumalattaren jalkaan. Kivi oli jo ottamassa uudelleen vauhtia, kun jumalatar huomasi pienen kiven. Huvitteena hän seurasi pienen kiven epätoivoista yrittämistä.
”Mitä ihmettä sinä teet?” Jumalatar naurahti seurattuaan tilannetta aikansa.
”Tottelen kuninkaan määräystä!” Kivi huusi tarmokkaasti, puhkuen ylpeyttä ja innokkuutta, ”ja ansaitsen elämälleni tarkoituksen! Kuningas on määrännyt, että se, joka jumalatar Beadinen löytää, on palauttava tämän ihmisten kuninkaalle ja hänet on tästä teosta palkittava! Se tulen olemaan minä!”
Pienen kiven urheus huvitti syrjäytettyä kuningatarta.
”Kivi pieni, kaikista huomaamattomin ja mitättömin, tahdotko elämällesi tarkoituksen? Tahdotko, että sinustakin kerrotaan tulevaisuudessa tarinoita?”
Pieni kivi pysähtyi ja katsoi ylös kohti syrjäytettyä kuningatarta. Hetken mietittyään se nyökytti tarmoa uhkuen.
”Kyllä haluan, arvon jumalatar! Se on hartain toiveeni!”
Jumalatar Beadine kurottautui poimimaan kiven kämmenelleen.
”Mene kuninkaasi luo. Kerro hänelle, että jumalatar Beadine ei enää ikinä tahdo kohdata häntä. Kerro kuninkaalle, ettei sinuun kannata luottaa, sillä valehtelet aina. Kerro nimettömälle miehelle, että hänen valtakuntansa hajoaa hänen omaan itsekkyyteensä ja kerro hänelle, että hänen sukkansa haisevat.”
Kivi oli ymmällänsä, mutta hän teki niin, kuin jumalatar oli pyytänyt. Pitkän matkan jälkeen kivi löysi tiensä kuninkaan linnaan ja aina kuninkaan saliin. Vuosien aikana ihmisten kuningas oli vuorannut linnan kultaan ja pukenut ylleen vain kalleimpia aarteita. Kuningas itse istui valtaistuimellaan arvokkaampana kuin koskaan ennen, hohtaen koko salissa kirkkaimpana. Pieni arvoton kivi pyöri kuninkaan jalkoihin ja valmistautui kertomaan jumalattaren viestin.
”Oi mahtava kuningas! Jumalatar Beadine aikoo tavata sinut pian! Minä olen saanut lahjan puhua aina totta ja minuun voi luottaa, sillä näen tulevaisuuden! Jos otat minut vierellesi, alaiseksesi, niin valtakuntasi kukoistaa päivä päivältä kirkkaammin ja minä olen nähnyt, että sinut tullaan kurottamaan jumalaksi. Kuninkaani, johtajani jota kaikki rakastavat ja jonka sukat eivät ikinä haise, annattehan minulle paikan vierestänne?”
Nyt kivi ei ymmärtänyt enää mitään. Hän oli pitänyt jumalattaren sanoista kiinni ja aikoi kertoa ne juuri, kuten ne oli hänelle kerrottu, mutta sanat muuttuivat hänen kivisessä suussaan valheeksi. Kuningas kuitenkin ilmaisi kiinnostuksensa tähän kiveen, joka väitti puhuvansa vain totuuden.
”Lahjan puhua aina totta?” Kuningas kysyi kiinnostuneena, ”Kivi, joka ei ikinä valehtele, ja tietää tulevaisuuden? Ethän varmasti valehtele? Saan kyllä tietää jos valehtelet, ja silloin se on sinun loppusi.”
”Älä luota minuun!” Kivi tahtoi kertoa peläten itse omaa suutaan, mutta sanat vääristyivät, ”Puhun totta!”
”Joten kerro minulle, pieni kivi, missä on jumalatar, minne hän on piiloutunut?”
”Arvoisa kuningas, kohtasin hänet laineiden alla, merestä kalojen keskeltä”, näin kivi olisi tahtonut sanoa. Hän kuitenkin sanoi: ”Kuninkaani, jumalatar saapuu pian.”
”Pianhan me sen näemme”, kuningas sanoi, ”jos todella käy kuten sanoit ja jumalatar todella saapuu luokseni vapaaehtoisesti, niin saat paikan neuvonantajanani. Sinä saat auttaa minua hallitsemaan tätä maailmaa.” Kivi tunsi olonsa alakuloiseksi. Se ei tahtonut pahaa, mutta jumalatar näytti kironneen hänet. Hänhän oli kuullut omin korvinensa, ettei jumalattarella ollut aikomuksia tavata kuningasta, joten kun sitä päivää ei ikinä tulisi, niin kuningas tuhoaisi kiven. Surkeana se otti paikkansa kuninkaan viereltä ja jäi odottamaan pahinta.
Aika kului eteenpäin eikä kiven ennustus näyttänyt toteutuvan. Päivä päivältä sitä ahdisti aina vain enemmän, mutta kuningas ei näyttänyt suuttuvan. Hän jaksoi uskoa siihen, että kivi puhui vain totuuden ja oli kertonut todellisen ennustuksen. Hän valmistautui kohtaamaan jumalattaren, keräten ympärilleen sotajoukon, joka koulutettiin kohtaamaan näkymätön vihollinen. Mitä pidemmän aikaa kului, sitä synkemmäksi kävi ihmisten mieli. Jokainen alkoi pelätä, kuka huomista, kuka eilistä, kuka näkymätöntä, kuka näkyvää ja näkyvät ilmeet kuten ilo, nauru ja onnellisuus katosivat. Yleisesti uskottiin, että jäljellä olevat jumalat olivat kaikki hylänneet ihmiskunnan ja jokin päivä he nousisivat vastustamaan ihmisiä. Pelon ottaessa valtaa ihmismielissä alkoivat he myös sotia keskenään. Huhuttiin salaliitoista, huhuttiin murhayrityksistä ja pelosta sekaisena naapuri kääntyi naapuriaan vastaan. Pian kukaan ei ollut enää turvassa ja ainoa turva, jonka he keksivät, oli kuningas ja tämän määräys: Tuokaa jumalatar minulle.
Kuningas taas käytti pelkoa silmittömästi hyväkseen. Hän oli jo kääntänyt kansat omalle puolelleen, nyt hänen tarvitsi vain antaa käskyjä ja häntä toteltiin. Kukaan ei noussut miestä vastaan, joka oli onnistunut karkottamaan jumalat. Hiljalleen kaikesta vallasta ollessaan sekaisin mies itse alkoi uskoa olevansa jumalan asemassa. Tuntematonta miestä, joka oli noussut kansojen johtoon, alettiin kutsua kultaiseksi mieheksi, kultaiseksi kuninkaaksi, joka jokin päivä nousee jumalaksi edellisten jumalten tilalle. ”Näin on Kohtalo määrännyt”, julistettiin kaduilla, ”Kohtalo on valinnut ihmisten joukosta uuden jumalan edellisten tilalle, jotka niin huonoa työtä tekivät antaessaan maan valua epätoivon parhaalle. Kunniaa kultaiselle miehelle, joka istuu jumalattaren kivisellä valtaistuimella ja elää kullan ja hopean loiston keskellä.”
Lopulta, vuosien odottamisen jälkeen, veden aalloissa aikaansa odottanut kuningatar, jumalatar Beadine nousi ja lähti liikkeelle. Oli hänen aikansa palata takaisin ihmisten joukkoon.
Noustessaan pintaan jumalatar tunsi maan päällä vellovan vihan. Se iski hänen sisuksiinsa kipuna, olihan hän ihmisten jumala, nimellisesti vastuussa ihmisten hyvinvoinnista. Heikkona ja huonovointisena jumalatar sitoi kiharaiset hiuksensa, ja puki ylleen arvottoman puvun oman mekkonsa tilalle naamioituakseen ihmisten joukkoon.
Saapuessaan kylään, joka oli ennen ollut hänen valtakuntaansa, ei hän kohdannut yhtään elävää sielua. Kaikki kylän asukkaat olivat joko piiloutuneet tai ryhtyneet sotimaan, mutta kaduilla ei kulkenut ketään. Silti jumalatar tunsi ahdistavia katseita kulkiessaan tyhjyydessä, joku oli pimeydessä ja vaani häntä. Pimeyden ja yön lähestyessä hän livahti puisesta ovesta sisään erääseen huomaamattomaan taloon, jonka oli vallannut hiljaisuus. Vain talon isännän kuorsaus jylisi puisista parruista, mutta edes talon koira ei huomannut jumalattaren saapumista paikalle.
Syrjäytetty kuningatar istui pimeyteen jätetyn pöydän äärelle ja painoi päänsä kämmeniinsä. Mikä maailmalle oli tullut, mikä oli tehnyt ihmisistä näin pahoja? Oliko hän itse epäonnistunut tehtävässään jumalattarena jättäessään maailman vuosiksi ilman tukijaa, vai oliko tämäkin kaikki Kohtalon itsensä määräämää? Jumalten työnantaja ei ollut antanut kuulua itsestään jumalattaren suuntaan aikoihin, jättäen tämän täyteen hiljaisuuteen meren pohjaan. Kohtalo näet käytti jumalia antamalla heille vinkkejä suunnitelmistaan, joita jumalat yrittivät parhaansa mukaan toteuttaa. Kaikki ei aina onnistunut Kohtalon määräyksen mukaan, sillä ihmisille oli jätetty vapaa tahto toimia. Nyt jumalatar Beadine ei enää tiennyt Kohtalon suunnitelmista, eikä hän tiennyt mitä hänen pitäisi tehdä. Kohtaisiko hän ihmisten kuninkaan, vai jättäisikö ihmiset keskenään taistelemaan kunnes he olisivat kaikki tuhoutuneet?
Epätoivossaan jumalatar Beadine antoi kyynelten valua poskiaan pitkin pimeän yön vallitessa hänen ympärillään. Täällä maan pinnalla kyyneleet eivät sekoittuneet meren kuohuihin vaan niistä jäi hetkeksi näkyvä ja tuntuva muisto.
Talon oli vallinnut hiljaisuus. Oman epätoivonsa yli jumalatar ei ollut edes huomannut kuorsauksen päättymistä, mutta se oli tuli hänelle ilmi kun talon isäntä yllättäen seisoi huoneen ovella kynttilä kädessään. Tuntemattoman naisen nähdessään oman pöytänsä ääressä mies säikähti aluksi, mutta seuraavaksi viha otti hänestä valtaa.
”Kuka olet!?” Hän ehti vinkaista, kunnes hän katsoi tarkemmin. Jopa valepuvun alta mies tunnisti jumalattaren, jota oli oppinut aikoinaan rakastamaan ja kunnioittamaan. Hän tunnisti kuningattaren, joka istui hänen pöytänsä ääressä. Silloin miehen viha murtui ja hän puhalsi kynttilänsä sammuksiin. Mies painoi sormensa huulilleen hiljaisuuden merkiksi. Jumalatar ei ymmärtänyt hetkeen mitä mies teki, mutta hetken päästä selvisi, että mies kuunteli emäntänsä liikkeitä. Kaikesta päätellen miehen vaimo vielä nukkui, sillä isäntä huokaisi.
Tarkistettuaan talon turvallisuuden mies painoi kätensä sydämelleen ja painoi päänsä.
”En ole sen arvoinen, että jumalatar voisi talooni astua. En tiedä mitä voin tehdä tämän kunnian ansaitakseni, mutta jos on mitään, mitä voin teille antaa, niin pyytäkää vain niin se on teidän. Vaimoni on leiponut, pöydällä lienee keksejä: Oi jumalattareni, ne ovat teille jos niin tahdotte.”
Jumalatar Beadine katsoi miestä tarkkaan ja räpäytti silmiään. Kipu hänen rinnassaan hellitti. Tämä mies ei ollut häntä vastaan, tämä mies ei tahtonut sotia eikä mitään pahaa. Ihmisissä lieni siis vielä niitä, joilla oli hyvää sydämissään ja niin kauan kuin heitä oli, ei jumalattaren työ ollut vielä loppu.
Hän nousi puiselta penkiltä ja painoi päänsä miehen puoleen.
”Olet osoittanut minulle ystävyyttäsi maailmassa, joka on käännetty minua vastaan. Teen lupauksen sinulle ja muille, joilla palaa lämpö sydämessään tämän kaiken keskellä: Jokainen, joka ei ole kääntynyt minua eikä naapuriaan vastaan nimettömän kuninkaan käskystä, tulee saamaan siunauksen kun päivä sille koittaa.”
Uutta varmuutta saaneena kuningatar vapautti hiuksensa ja muutti olomuotonsa takaisin jumalalliseksi. Talon isäntä jäi mykistyneenä paikallensa kun syrjäytetty kuningatar nousi ylös penkiltä, ja kohotti katseensa kohti taivasta, jonka kylläkin juuri siinä vaiheessa peitti katto.
Kultainen kuningas havahtui valtaistuimellaan ja suoristi selkänsä. Pieni kivi hänen jalkojensa juurella huomasi kuninkaan levottomuuden.
”Mitä tapahtuu?” Kivi kysyi levottomalta kultaiselta mieheltä.
”Jumalatar on palannut ihmisten joukkoon”, mies sanoi katse loistaen, ”ennustuksesi on käymässä toteen kiviseni. Et valehdellut.” Kivi tunsi hätää jumalattaren puolesta.
”Kivi, luotetuin palvelijani, kerro minulle”, kuningas huudahti, ”milloin jumalatar saapuu luokseni?”
”En tiedä!” Kivi parahti, mutta sanat tulivat edelleen valheena hänen suustaan, ”hän saapuu huomenna, kun aurinko laskee.” Nytpä kivi vasta säikähtikin. Kuningas ei ikinä uskoisi näin ilmiselvää valhetta.
”Totuudenko kerroit?” Kuningas tarkisti.
”EN!” Kivi yritti huutaa, muttei kyennyt, ”Kyllä, kuninkaani.”
Silloin kultainen mies nousi valtaistuimeltaan. Hänen kasvojaan koristi mitä julmin virne, joka kertoi julmasta suunnitelmasta.
”Ja mehän otamme hänet vastaan avosylin, emmekö otakin? Ihmisten jumalatar tulee tapaamaan ihmisten kuningasta. Kuinka… Hurmaavaa.”
* * *
Kun seuraava aamu paistoi vuoren takaa, kuningas julisti kansalleen sanaa jumalattaresta, joka oli tulossa luovuttamaan elämänsä ihmisille. Kansakunta valmistautui tapaamaan jälleen ennen rakastetun, nyt runsain joukoin vihatun syrjäytetyn kuningattaren, ottamaan tämän vastaan sillä ”arvostuksella”, jonka hän oli kuninkaan mukaan ansainnut. Kaikki pyörivät jännityksessään, kansat saapuivat pitkänkin matkan päästä suurelle vuorelle kuninkaan linnaan vastaanottamaan uutta päivää, joka määräisi jotain tulevaisuudesta.
Kuningas itse pukeutui parhaimpiinsa. Hänen villit ruskeat hiuksensa tasoitettiin siistiksi, hänen partansa ajettiin. Uusi, hohtava kruunu asetettiin hänen päähänsä ja hänen palvelijansa kivi koki kiillotuksen. Iltaan mennessä kaikki kullan ja hopean kimallus oli kolminkertaistettu ja jokainen ihminen ihmetteli ihmisten kuninkaan valtakunnan loistoa. Ilta-auringon kullatessa vuoren pintaa alkoi viimeinen odotus ennen kuin ihmiset ja jumala kohtaisivat jälleen.
Tunnit vierivät ja kuninkaan salin hohto tummeni auringon valuessa aina alemmas taivaanrantaan. Keltainen kulta muuttui hohtavaksi oranssiksi ja hopea kimmelsi viimeisten säteiden loisteessa. Ihmiset luulivat hiljalleen tulevansa sokeiksi tässä kaikessa loistossa, mutta heidän kuninkaansa vain tuijotti järkkymättömänä valtavista ovista ulos kohti oranssina hehkuvaa palloa, joka valui alas punaista taivasta. Kivi nieleskeli hiekkaa ahdistuneena ja valon määrä vain lisääntyi. Hiljalleen alkoi tehdä pahaa katsoa kohti tuota valoa, ja monet alkoivat kääntää katseitaan muuhun suuntaan, vain kohdatakseen kullan tai hopean loisteen. Kuningas vain odotti, hänen katseensa ei kääntynyt loisteesta mihinkään.
Viimeinen valonsäde tervehti maata ja tulevaa yötä, ihmiskansa voihkaisi. Säde oli niin kirkas, että kaikki joutuivat peittämään silmänsä siltä kaikelta hohteelta, mikä linnassa velloi, mutta kuningas ei horjahtanut vaan hänen hymynsä leveni. Valon sammuessa ja yön alkaessa hänen äänensä kaikui täynnä olevassa salissa.
”Katsokaa”, hän julisti, ”jumalattarenne on palannut.”
Portaiden yläpäässä, juuri sopivasti oviaukon sisäpuolella, seisoi nainen. Hänen ihonsa oli auringon tummentama, hänen silmänsä tiukat, rakastamattomat ja hohtamattomat, niiden valo oli jo kauan aikaa sitten sammunut. Tuuli leikki hänen tummien kiharien hiustensa kustannuksella, heilutellen niitä puolelta toiselle. Puku oli sama mikä hänellä oli ollut yllään päivänä, jolloin hänen valtansa oli murrettu, sininen väri oli lempeän puhdas ja täydensi hänen muita piirteitään pehmeillä kuvioilla ja kevyellä kankaalla. Pimeyden vallitessa hän näytti ylhäiseltä, eivätkä ihmiset uskaltaneet nostaa ääntään häntä vastaan. Vastapainona oli itse kuningas, johon jumalattaren hohde ei vaikuttanut.
”Astu toki lähemmäs, oi jumalatar”, kultaisen kuninkaan ääni oli täynnä ivaa, ”astu edemmäs ja katso valtakuntaasi, josta olet joutunut luopumaan.”
Yön alun lumous särkyi ja nyt ihmiset näkivät edessään vain naisen samanarvoisena kuin he itsekin olivat. Viha palasi heidän äsken hämmentyneisiin mieliinsä ja he huutelivat naisen perään kun tämä käveli entisen linnansa salin poikki kohti omaa menetettyä valtaistuintaan.
”Ystäväni, veljeni ja sisareni!” Kuningas huudahti, ”jumalatar on antautunut meille ihmisille. Tänään astuessaan eteemme hän on vain nainen, yhtä teidän muiden joukossa. Mikä hän oli teitä johtamaan?”
Jumalatar astui entisen valtaistuimensa eteen ja hänen huulilleen levisi ensimmäistä kertaa vuosiin hymy hänen nähdessään kuninkaan oikealla puolella oleskelevan pienen kiven. Kivi huomasi hymyn ja hänen pelkonsa katosi. Jumalattarella lieni sittenkin suunnitelma, jossa se oli osallisena. Häntä, pientä mitätöntä kiveä, ei ollut vielä hylätty.
”Minä todistan teille, ystäväni, veljeni ja sisareni, että edessämme on vain nainen!” Kuningas julisti, nousten valtaistuimeltaan ja astuen entisen kuningattaren eteen. Hetken salissa vallitsi hiljaisuus, kun ihminen ja jumala tarkastelivat toisiaan, toinen toisesta etsien heikkoa kohtaa, jotain mihin takertua ja musertaa lopullisesti. Tilannetta seuraavat pidättelivät hengitystään tilanteen jännittyessä ja hiljaisuuden pidentyessä. Mikä räjähtäisi ensimmäisenä, ihminen, jumala vai koko maailma?
”Jumalten aika… On ohi”, ensimmäistä kertaa kultaisen miehen ääni petti, eikä hän kyennyt irrottamaan katsettaan entisestä kuningattaresta, ”ja on aika kun ihminen nousee korkeimmaksi. Se ihminen olen minä ja sinä tulet antamaan voimasi minulle.”
Jumalatar ei kommentoinut, mutta hänen katseensa välkähti. Kultainen mies oli lukinnut hänen katseensa ja mielenkiintonsa, eikä hän tahtonut itse lopettaa tätä mielenkiintoista tilannetta. Jumalatar tahtoi itse kokea sen, miten tämä ihminen meinasi kurottautua jumalaksi. Ehkäpä Kohtalo oli itse näin määrännyt?
”Mutta sitä ennen”, nimetön mies keräsi itsensä takaisin kuntoon ja julisti kansalleen uuden käskyn, ”todistaakseni teille ja Kohtalolle itselleen olevani tämän arvoinen, otan tämän naisen vaimokseni. Näin on Kohtalo määrännyt, näin tulee tapahtumaan!”
”Onko määrännyt?” Kivi kysyi itseltään, epäillen kuninkaan sanaa.
Jumalatar naurahti ja mies tunsi polviensa pettävän.
”Vai se oli suunnitelmasi”, hänen äänestään puuttui todellinen ilo, se oli kaikki peittynyt kylmyyden alle, ”odotan innolla sitä, kun se, mitä sinä sanot Kohtalon määräämäksi, käy toteen.”
Kuningas määräsi viikon valmisteluajan häille. Jokainen, niin elävä kuin eloton, oli määrätty töihin. Linnut käskettiin jokainen luovuttamaan yhden höyhenen, joista punottaisiin ihmisten jumalattarelle hääpuku. Kaikki kukat käskettiin kukkimaan ja niiden piti koristaa koko matkalta tie, jonka jumalattaren oli kuljettava avioliiton käydessä toteen. Ihmiset kaikista kansoista oli kutsuttu osallistumaan suureen juhlaan, joka nostaisi kansan kuninkaan jumalaksi ja alentaisi kansan jumalattaren ihmiseksi.
Puolivalmiin mekkonsa kanssa jumalatar eli tulevan viikon. Linnut lentelivät sisään ja ulos pienestä ikkunasta tuoden aina lisää sulkia pukuun. Kylmyyttä jumalatar ei tuntenut puolivalmiin puvun läpi. Itse kultainen kuningaskin kävi tarkastamassa lintujen työn valmistumista, vahtien, että hänen määräyksiään toteltiin jokaisessa oikussa ja halussa. Kerran kuninkaan mukana paikalle pyöri myös kivi, joka oli noussut korkeaan, luotettuun asemaan. Nyt jo ihmiset kertoivat tarinoita kivestä, jolle oli annettu tulevaisuuden tiedon taito ja joka ei kyennyt valehtelemaan. Vain se, ja jumalatar itse tiesivät totuuden. Kuninkaan poistuttua paikalta kivi vieri jumalattaren luokse ja kyseli, miksi hänet oli tuomittu valehtelemaan, miksei hän kyennyt kertomaan totuutta suustaan ja voisiko jumalatar poistaa tämän julman kirouksen hänen yltään.
”Rauhoitu”, jumalatar Beadine pyysi, ”sinä pyysit tarkoitusta elämällesi. Minä annoin sen sinulle, vaikket vielä ole sitä ymmärtänytkään. Olet tärkeä pelinappula tämän tarinan puitteissa, sinä ohjaat kuningasta harhaan ja se on tässä tärkeintä. On minun tahtoni, että ihmisten kuningas luulee olevansa jumalten tasoinen. Ihmisten voima ei yllä jumalten yli, mutta pelkää toki, herra kivi. Nimetön mies tulee saamaan sen minkä haluaakin.”
”Minä ymmärrän”, kivi voihkaisi ymmärtämättä mitään.
”Tietenkään et ymmärrä. Odota ja näet mitä käy, kun ihminen nousee jumalia vastaan”, niin sanottuaan jumalatar hiljeni ja jäi hiljaisuuteen. Kivi huokaisi ja kieri pois ennen kuin linnut häätäisivät hänet pois pelätessään, että tämä tuhoaisi heidän pitkän uurastuksensa hedelmän.
Kuusi päivää kului ja seitsemäs päivä sarasti. Jumalatar oli tuotu häätiensä alapäähän, aivan vuoren juurelle kiviselle tielle, jonka kukat olivat täysin peittäneet. Kenkiä hänelle ei oltu suotu, joten hän matkasi koko tien ylös vuorelle paljain varpain. Matkan varrella naiset itkivät ja lauloivat perinteisiin kuuluvia lauluja ja miehet heittelivät törkeitä kommentteja jotka kuuluivat tulevaan avioliittoon. Heinäsirkat soittivat surullisia virsiä tulevan vaimon kävellessä heidän ohitseen.
Matka vei koko päivän ja seitsemännen päivän iltana hän saapui entisen linnansa ovien eteen. Ihmismassat olivat jo kokoontuneet paikalle ja viimeisetkin kulkivat hänen perässään.
Ihmisten kuningas odotti tien päässä linnan ovilla. Hänen ompelijansa olivat ylittäneet itsensä ja punoneet kullasta puvun, joka sai hänet hohtamaan kilpaa auringon kanssa. Tuleva aviomies ojensi kätensä tulevalle vaimolleen ottaakseen tämän vastaan ja täyttääkseen avioliiton. Kun jumalatar tarttui odottavaan käteen, veti kultainen kuningas hänet puoleensa.
”No niin. Anna minulle voimasi”, hän määräsi, kuiskaten sanat jumalattaren korvaan äänellä, joka ei kuulunut minnekään muualle kuin juuri vihkiytyneille miehelle ja vaimolle. Uudelleen arvonsa saanut kuningatar laski kätensä miehen olkapäälle ja heidän välinen tila pienentyi.
”Ole hyvä”, kuningatar Beadine kuiskasi takaisin ja silloin hänen tuore miehensä päästi irti. Hämmennys paistoi miehen silmistä kun hän tunsi voiman kasvavan sisällään.
He molemmat astuivat kauemmas toisistaan, aviomies katsoen uskomatta aviopuolisoaan, kummallisen voiman ottaessa valtaa hänen kehossaan. Kuningatar hymyili rohkaisevasti ja mies lähti leikkimään uudella voimallaan. Kättä siirtämällä hän sai vuoret liikkumaan, kutsuen kuusi vuorta ympärilleen luoden laakson niiden keskelle. Vasemmalla kädellään hän muokkasi merestä makean ja järvistä suolaisen, oikealla kädellä hän korjasi tilanteen toisinpäin. Ajatuksen voimalla hän kykeni luomaan myrskyjä ja kääntämään tuulia. Sanalla hän pystyi luomaan liekkejä, sytyttämään taivaan tuleen ja iskemään salamaa kuuden vuoren pintaan.
”Olen jumala!” Mies huusi myrskyn ja lieskain muuttaessa maailmaa hänen haluamakseen. Häävieraat katselivat kauhuissaan miten heidän tuntemansa maailma mureni ja kohosi tuhkasta uudelleen,
”Vai oletko?” Kuningatar kysyi niin, että vain hänen miehensä kuuli nämä sanat. Yllättäen kultainen kuningas tunsi ruumiinsa pettävän ja katsoessaan käsiinsä hän huomasi menettävänsä hallintansa kehostaan. Koko kansan seuratessa kuninkaan ruumis alkoi muuttua savuksi ja tuhkaksi.
”Mitä minulle tapahtuu?” Ensimmäistä kertaa ihmisten kuninkaan ääni oli pelokas.
”Sinä sait mitä halusit”, kuningatar Beadine tarttui rakastavasti miestään poskista kuin lohduttaen, ”sinä sait jumalain voimat itsellesi, mutta sitä taakkaa ei ole tarkoitettu ihmisille kannettavaksi. Joka hetki, mitä käytät minun voimaani, muutat itse itseäsi lähemmäs juuri sitä asiaa, mitä yritit hallita. Lopulta ruumiisi pettää ja sinä katoat. Tässä tapauksessa, rakas aviomieheni…”
Jumalatar kohotti katseensa miehensä silmistä maailmana, jota tämä oli ehtinyt muokata. Uusia vuoria kohosi paikoissa joissa niitä ei ennen ollut, uudet joet virtasivat uusilla uomilla ja tuuli puhalsi nyt alueilla, joilla ennen ei tuullut. Yksi mies ehti kääntää maailman ylösalaisin vain pienessä hetkessä.
”Tässä tapauksessa lähdet nyt jo luotamme, rakas nimetön viholliseni.” Miehen ruumis oli jo muuttumassa ilmaksi, jäljellä oleva keho huutaen törkeyksiä jumalatarta kohtaan. Äänetön viha muuttui tuuleksi kun mies katosi tästä elämästä, ja niin kultainen mies suli pois näkyvistä.
Häävieraat olivat kaikki hiljaa. Kukaan ei tiennyt mitä ajatella. Tuoreen aviomiehensä kadotettua itsensä kuningatar Beadine kääntyi ihmisten puoleen, kun nämä tuijottivat sanattomina takaisin.
”Onko voima todella se, mitä ihminen haluaa? Olette valinneet sodan ja riitelyn, joten sen minä teille annan. Te kaikki, jotka seurasitte tänne asti kuningastanne, minä kiroan teidät kaikki. Saatte kaikki minun voimani, minä jaan sen teidän kanssanne ja jokainen teistä oppikoon käyttämään tätä kykyä. Liikutelkaa maata miten haluatte, kasvattakaa metsiä mielenne mukaan, polttakaa toisenne maan tasalle jos toivotte niin, hukuttakaa maailma ja kylät vetten alle, antakaa salamoiden iskeä maailmanne tuhkaksi tai ottakaa tuuli haltuunne ja kääntäkää sitä mielenne mukaan. Tämä kyky on teille annettu sitä varten, että tuhoaisitte itse itsenne tai toinen toisenne. Te taas, jotka ette kääntyneet minua vastaan, ottakaa vastaan erilainen lahja. Te voitte oppia käyttämään muiden kykyjä hyväksenne, te voitte nähdä Kohtalon määräykset, te voitte kohdata uudelleen ne, jotka ovat itsensä tuhonneet tai te voitte hallita tätä kaikkea. Tämän siunauksen minä teille annan, eikä sillä ole varjopuolta, toisin kuin niillä, jotka oppivat maailman voimia hallitsemaan. Oppikaa itse käyttämään tätä kykyä, olette sitten kirottuja tai siunattuja. Tämä on minun viimeinen lahjani teille, teille, jotka minua vastaan nousivat, minua, jonka te ihmiset karkotitte joukostanne.”
Siitä hetkestä alkaen jokainen ihminen löysi itsestään uuden voiman. Osa hallitsi maata ja kaikkea sitä mitä siellä kasvoi. Osa hallitsi tulta, osa salaman voimaa. Osa tunsi veden omakseen, toiset löysivät rauhan tuulesta. Pieni osa ihmisistä oppi jotain muuta, ja silloin alkoivat uudet taistelut. Jokainen tahtoi paikan tässä maailmassa ja kokeilla omia kykyjään. Vuoret järkkyivät, joet nousivat vesiä vastaan ja ilmasto heitteli lämpimästä kylmään kun ihmiset sotivat keskenään. Osa onnistui kadotuttamaan itsensä innostuessaan liikaa, useimmat kuolivat muiden käsistä. Harvat pakenivat ja opettelivat käyttämään uutta kykyään hyväkseen, kasvattaakseen ruokaa tai suojellakseen itseään ja perhettään uusilta vihollisilta, jotka jumalattaren kirous loi.
Mutta jumalatar Beadine vain sulki oven takanaan ja istuuntui valtaistuimelleen. Pieni kivi vieri hänen vierelleen.
”Ymmärrätkö sinä mistä on kyse?” Jumalatar kysyi kiveltä.
”En”, ja siitä asti kivet eivät enää ikinä valehdelleet.
Jumalatar Beadine sulkeutui omaan linnaansa. Oli alkanut aika, jolloin ihmisten olisi määrä hallita itse itseään, joten hän sulki itsensä ulos ihmisten maailmasta ja hänen vuorensa tehtiin lävitse pääsemättömäksi. 1000 vuotta jaksoivat ihmiset taistella ja kun liian voimakkaat ja ne, jotka eivät osanneet uutta voimaansa hallita, oli joko itse tuhonnut itsensä tai päätynyt tuhotuksi, oli aika uudelleen maailmanjärjestykselle.
Jumalattaren kirouksen ansiosta syntyi neljä suurta aluetta, joille syntyi oma hallitusjärjestelmä. Pohjoisessa hallitsi Syksyn valtakunta, hallintoalueeltaan suurin mutta väkiluvultaan pienen. Keskelle, kaikista vuoristoisimmalle seudulle kasvoi Talven valtakunta, pääkaupunki aivan kuningatar Beadinen entisen valtakunnan alle. Eteläiset alueet olivat jaettu kahteen alueeseen, Kesän ja Kevään hallinta-alueisiin.
Ihmiset tekivät rauhan niin keskenään, kuin jumalienkin kanssa. Neljä jäljelle jäänyttä jumalaa otti neljä aluetta oman ”tarkan” valvontansa alle, Rakkauden jumala Kettu Syksyn, kuningatar Beadine Talven, Tiedon jumala Kesän ja Kevät jäi Helinille, elämän ja kuoleman jumalattarelle. Jotta kaikki neljä aluetta kykeni elämään sovussa keskenään, valitsi Kohtalo neljän valtakunnan joukosta aina lyhyeksi aikaa yhden, joka hallitsisi muita niin kauan, kunnes seuraava alue tulisi valituksi. Kohtalo ei kuitenkaan tehnyt tätä valintaa aivan itse, vaan antoi siinäkin ihmisille vapauden itse valita.
Tästä alkaa Kohtalon kolmas tarina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti