Luku 1 (loput)

. Suuressa kaupungissa hänellä oli vain Lexie ja aluksi se tuntui riittävän. Siitä oli kuitenkin jo aikaa.

Peilistä katsoi väsynyt ihminen. Pystyssä sojottavat ruskeat hiukset näyttivät jälleen olevan homeessa ominaisvärinsä takia ja haalean harmaat silmät näyttivät tuijottavan tyhjyyteen. Kaikki mitä Miku omisti, oli maksettu Lexien rahoilla, joten hänen vaatteensakin olivat tyttöystävän valitsemat. Omistiko hän lopulta edes itseään?

Oli täysin totta, että Mikun perhe ei ollut yhtä rikas kuin Lexien, ja ettei hän karattuaan ollut saanut oikein Stratfordista töitäkään. Hänen perheensä oli silti hyväsydämisempi kuin eräiden, sillä kaikesta huolimatta he pitivät poikaansa yhteyttä. Välillä häntä jopa houkuteltiin jättämään tyttöystävä kokonaan ja palaamaan kotiin. Hän oli muka liian nuori takertumaan huonoon suhteeseen.

Oli myös täysin totta, että Miku Hunter alkoi olla valmis tarttumaan tilaisuuteen ja palaamaan kodin lämpöön mahdollisimman kauas Lexiestä. Hän ei kuitenkaan tehnyt niin, vaan pysyi tiiviisti päätöksessään. Kaikesta huolimatta hän silti välitti tyttöystävästään, ja hän tiesi tunteen palautuvan. Lexie vain oli kasvanut korkeasti arvostetussa perheessä ja koulussa, joten tyttö piti omaa päätään kaikkein tärkeimpänä. He pitivät silti toisistaan huolta ja Lexiekin oli vasta väkertänyt poikaystävälleen uudet lapaset talvea varten – ne olivat juuri valmistuneet ennen kuin hän oli lähtenyt valmistautumaan johonkin juhlaan, johon Mikua ei kutsuttu.

Hanskat irvistivät peilin heijastuksesta Mikun takana olevalla pöydällä. Lexie selvästi oli päättänyt, että Miku näytti parhaalta värikkäissä vaatteissa, sillä hän oli saanut viime viikkojen aikaan toisiinsa sopivat lapaset ja huivin, jotka räiskyivät punaista ja mustaa, mikäli nyt musta, väreistä tummin, pystyi edes hohtamaan. Hyvästä ajatuksesta huolimatta Miku oli vahvasti sitä mieltä, että vaatepari olisi sopinut tytölle itselleen paremmin, muttei lähtenyt asiasta kommentoimaan.

Poskeaan jauhaen Miku suuntasi mahdollisimman kauas typerästä peilistä ja löysi itsensä kohta istumasta sohvalta tuijottaen tällä kertaa ikkunasta ulos. Pimenevässä illassa taivas itki lumihiutaleita, ja maa alkoi olla täysin niiden peitossa. Talvi oli jo alkanut, ja sitä ajatusta hän haali, kun istui sisällä lämpimässä. Mitäpä Miku siellä ulkona olisi tehnyt typerissä Lexien juhlissa, joissa kumarreltiin sievästi ja miehet pakotettiin pitämään naisten vaatteita – joita myös kansallispuvuiksi saatettiin joissain piireissä kutsua. Maailma, jossa hän oli kasvanut, ei sisältänyt mitään niin naurettavaa, kuin tiukkoja nahkahousuja ja kauloihin kiristettäviä röyhelöitä. Tuollaiset asiat kuuluivat ylimystölle, rikkaille, jotka eivät joutuneet nostamaan sormeaan ansaitakseen päivittäisen ruokansa. Tiukat nahkahousut vaikeuttivat työskentelyä ja röyhelöt olivat ruumiillisen työn pahin vihollinen.

Käytävästä talon ulkopuolelta kuului tutuhkoa kikatusta. Miku havahtui kuuntelemaan tuota naurua, jota vielä kaksi vuotta sitten myönsi rakastavansa enemmän, kuin koko kylmää maailmaa ja sen rikkauksia. Lexie oli palannut tyttöporukkansa kanssa pois kaupungilta.
Ovi kävi, viimeiset näkemiset heitettiin ja joku tuli taloon sisään.
”Hei!” Miku huudahti, kuunnellessaan miten Lexie kuoriutui ulkovaatetuksestaan. Tytön kasvot ilmestyivät oviaukkoon ja hän säteili. Hänen hohtavan vaaleat hiuksensa oli nidottu sivulle ja päähän oli asetettu panta. Ulkovaatteiden alta paljastui silkkinen mekko, joka oli koristeltu monella tavalla ja joka tuki Lexien ylävartaloa.
”Hei sinä, ” tyttö tervehti maalatut huulet hymyssä, ”onko sinulla ollut kivaa?”
”Erittäin, ” Miku huokaisi vitsaillen. Vastaus tyydytti kuitenkin Lexien, joka ei yleensäkään jaksanut kuunnella muiden kuulumisia. Tyttö katosi jälleen eteisen puoleen ja palasi kohta hiuksiaan availlen takaisin.

”Sinä olet niin onnellinen, ettei sinua kutsuta tällaisiin juhliin, ” hän ilmoitti äänessään tyytymättömyyttä. Miku istui ja katseli, miten letti aukesi ja vapautti nyt kihartuneet hiukset. Hän yritti näyttää omaa tyytymättömyyttään kasvoillaan, eikä paljastanut sitä, miten hän ei todellakaan ollut onnellinen mistään.
”Siellä oli taas se frakkimies. Hän on nykyään kaikkialla, minne menenkin! Muistatko kun kerroin hänestä? Se minun mielestäni jo ikäloppu ukkorassu, jolla on aina se sama frakki päällään ja joka tulee kommentoimaan todella karmivia juttuja. Hän teki sen taas tänään: Voi neiti, ” Lexie kimensi tarkoituksella ääntään vielä aiempaa kimeämmäksi, ja ääni sattui Mikua korvii, ”pidän todella siitä, miltä hiuksenne näyttävät tänään. Pukunne tasapainottaa todella hyvin kauniita kasvojamme. Voisi luulla, että tuuli leikkii hiuksillanne vain korostaakseen teitä!”
”Voiko häntä siitä syyttää?” Miku istui sohvalle suorempaan, ”hiuksesi näyttävät aina hyvältä.”  Erityisesti vapaana, sillä tuuli todella näytti tarttuvan niihin ja se todella sai tytön säteilemään entistä enemmän. Lexie hymyili kommentille, ja hänen poskensa punertuivat kuin hallitusti juuri sopivasti.
”Sinä vain sanot noin miellyttääksesi minua!” Lexie kikatti hieman ja käänsi selkänsä, siirtäen vähän hiuksiaan, ”voisitko auttaa?” Hän osoitti kaulaketjua, joka lepäsi hänen pienillä hartioillaan. Miku nosti itsensä sohvalta, ja nousi pelastamaan neidon pulasta. Pitkillä sormillaan hän sai ketjun lukon helposti auki.
”Siinä, ” hän sanoi, vaikka ääni meinasi jäädä kurkkuun. Lexie kääntyi ympäri ja hymyili edelleen.
”Kiitos, ” tyttö niiasi viattomasti napaten ketjunsa poikaystävältään. Viimeiseksi kiitokseksi hän laski kylmän suudelman Mikun poskelle, kadoten sitten viemään kapistusta pois.

”Ulkona on muuten nyt jo kylmä!” Lexie huikkasi jostain, ”ajattelin huomenna käydä kaupungilla ostamassa uusia vaatteita talvea varten.”

Miku tiesi mikä oli tulossa. Yksinkertainen ehdotus siitä, että Miku voisi tulla mukaan ja he voisivat ostaa jotain hänellekin. Lopulta se menisi siihen, että hän kantaisi ostokset ja Lexie kipitti edes taas keskustassa haltioissaan, unohtaen poikaystävänsä lumisateeseen kuin koiran.
”Mitä jos menisimme yhdessä? Ihmiset ovat sitä mieltä, että tästä talvesta tulee erityisen kylmä, ostetaan sinulle jotain mikä sopii noihin hanskoihin ja huiviin, jotka tein sinulle!”

Sieltähän se tuli. Miku lysähti takaisin sohvalle.
”Käy, ” hän huokaisi äänellä, joka ehkä kuului tytölle asti. Kantojuhta, Lexien koira, se Mikusta oli tullut. Lemmikki, jota ei uskallettu näyttää julkisilla paikoilla, mutta jolle oli kiva ostaa uusi kaulapanta jos tuntui, että se sellaista saattoi tarvita.

Mikulla oli selvä paikka tässä suhteessa. Eikä hän tuntenut oloaan siinä hyväksi.

* * * Nanette

”Hupsista, ” Nanette Brezariosca ärähti, kun raskas kullattu vanne putosi melkein hänen varpaillensa. Hän vain pyyhkäisi hikeä kasvoiltaan, ja kumartui nostamaan sen ylös asettaakseen sen takaisin paikalleen.

”Muistiks kukkaa jiiä niijje heposijje ruokkee?” Huudahdus kaikui varikolla. Nanette kohotti katseensa vanteesta, jota oli nostamassa ja menetti samalla uudelleen otteensa siitä.

”Hupsista!” Hän parahti uudelleen, kun painava vanne putosi tällä kertaa hänen varpailleen. Onnettomuutta seurasi pari valittua kirosanaa, jotka olivat aivan normaaleja kärryvarikolle.
”Joojoo, muistin, muistin!” Naneten serkun ääni kuului vastaukseksi äskeiseen huudettuun kysymykseen jostain suunnasta varikkoa. Nanette tuhahti, potkaisi kullattua vannetta ja valmistautui karjahtamaan.
”Reks! Et kyllä muistanut!” Tämän Nanette tiesi jo kokemuksella. Reks saattoi olla pytingin omistaja, mutta hän ei muistanut tällaisia pieniä asioita, kuten hevosten ruokkimista.

”Minä hoidan sen!” Nanette huusi isoisälleen, joka oli aiemmin kysymyksenkin ilmoille päästänyt.
”Hyvä Nane!” Äänen omistaja oli jo montakymmentä vuotta yli eläkeiän, mutta hänessä pihisi enemmän elämäniloa kuin seitsemänkymmentä vuotta sittenkin. Niel Brezariosca oli hevoskättykorjaamon alkuperäinen omistaja, mutta se oli siirtynyt omistuksessa Naneten serkulle Reksille paria vuotta aiemmin. Mikään mahti maailmassa ei kuitenkaan saanut Nieliä, ja tämän aivan yhtä innokasta vaimoa Tineä poistumaan varikolta nauttimaan eläkkeestään, vaan he pitivät paikkaa yhä pystyssä lapsenlapsiensa voimalla. Hevoset oli laitettu paikan päävastuullisen ristiksi, mutta vaikka hänellä oli tarpeeksi lihaksia ja kuntoa hommaan, hänestä löytyi laiskuutta aivan yhtä lailla.

Nanette ja Reks vaikuttivat siltä, kuin he olisivat olleet läheisempääkin sukua. Jo lapsena he olivat avustaneet varikolla milloin apureina, milloin vain huvin vuoksi, ja noihin aikoihin heitä ei ollut erottaa toisistaan. Isoisä jaksoi selittää sitä, miten hän luuli jossain välissä Nanettea aina Reksiksi, sillä tämä oli aikanaan ollut lihaksikkaampi kuin serkkunsa. Aika korjasi tämän ongelman lopulta, ja Nanetestakin oli lopulta kasvanut nainen, eikä raavi mies, kuten vähän vanhemmasta serkustaan. Ulkonäöltään he muistuttivat silti aika lailla toisiaan, he molemmat antoivat hiuksiensa sojottaa sinne, minne ne aamulla herätessä tahtoivatkin.  Nanette erosi asiassa oikeastaan vain sillä, että hän värjäsi omia hiuksiaan välistä violetiksi. Pituudessaan Reks oli mennyt jossain vaiheessa ohi, mutta Nanette ei ollut jäänyt pitkälle perässä ja he olivat aika tasapainoinen kaksikko kaikin puolin.

Reks oli kuitenkin loppupeleissä Nanetelle työnantaja. Ilman minkäänlaista vastalausetta mies oli ottanut serkkutyttönsä automaattisesti töihin tämän valmistuttua, pääasiassa hoitamaan huollettavaksi tuotavia ylimystöjen kärryjä kuntoon ja pitämään huolta elektronisista laitteista, jossa tämä oli ollut aina serkkuaan parempi. Reks itse piti huolta kärryjen vetäjistä, eli hevosista, sillä se homma vaati enemmän tarkkuutta, voimaa ja kykyä pärjätä eläinten kanssa ja toikin loppujen lopuksi varikolle eniten rahaa, sillä kärryjä käyttivät yleisesti rikkaat ihmiset, eivätkä ne kaikki jaksaneet maksaa kalliista yksityishoitajasta, jos naapurissa oli hyvätasoinen varikko. Rikkailla oli ehkä rahaa kuin roskaa, mutta eivät hekään sitä kaikkea tahtoneet kerralla tuhlata.
Moottoriajoneuvojakin oli, mutta ne olivat äärimmäisen harvassa. Ne toimivat pääasiassa sähköllä, ja niitä pidettiin rahvaan kulkuneuvoina, sillä ne pitivät järkyttävää ääntä ja haisivat vielä pahemmalta kuin se, mitä hevoset tuottivat. Moottoriajoneuvoilla tavallinen kansa kuitenkin saattoi päästä pisteestä A paikkaan B, ja se oli huomattavan paljon kätevämpää kuin pitkien matkojen kävely talvipakkasilla. Niitä ei kuitenkaan arvostettu, kiire oli täysin halveksittavaa ja hevoskärryt oli todettu kaikista tehokkaimmaksi tavaksi liikkua säällä kuin säällä.

Niel Brezariosca saattoi olla vanha, mutta hän jaksoi yhä touhuta joka päivä. Hän oli yhtä lailla ensimmäinen joka heräsi aamulla töihin, kuin viimeinen joka poistui paikalta. Aamu alkoi kylläkin yleensä nopealla juoksulenkillä Stratfordin aamuisilla kaduilla. Tähän touhuun vanha mies ei enää saanut vaimoaan liikkeelle, tunnollista ja oman paikkansa tuntevaa Tine Brezarioscaa, jonka elämäntehtävänä oli vahtia, että jokainen söi päivän aikana. Tine oli aikanaan aloittanut huoltamon sihteerinä, mutta lempi oli leiskahtanut, ja hän oli lopulta jäänyt Nielin tueksi aina vanhoille päiville asti. Vanha neljän lapsen äiti toimi yhä aloittamallaan paikalla sihteerinä pyörittämässä raha-asioita, ja samalla myös huoltamassa moottorillisia ajoneuvoja, jos muut eivät siihen todellakaan kyenneet. Kukaan ei koko kaupungissa tuntenut sähkölaitteita ja niiden toimintaa paremmin kuin Tine, olihan hän ollut paikalla jo silloin kun ne ensimmäisen kerran keksittiin.

Huoltamolla toimi myös muita, sukuun kuulumattomia ihmisiä, eikä Nanetella ollut minkäänlaista pokkaa huomautella heille vääränlaisista työtavoista kuten serkulleen, joka saikin kuulla jokaisesta pienestä erheestä. Joinain päivinä Nanette päätteli Reksin toimivan typerästi vain saadakseen huomiota, ja sitä hän saikin – mutta tuskin huomion taso oli kiitettävää tai muutenkaan positiivista. Ties mikä hieno syy hänellä oli ollut sinä päivänä jättää oma työ tekemättä ja hevoset täysin heitteille.  Reks saisi kyllä kuulla kunniansa teostaan, viimeistään illallispöydässä sitten. Nanette oli kova huomauttamaan siitä, jos joku ei tehnyt tehtäviään, olihan hän elänyt pienen elämänsä sellaisten ihmisten ympäröivänä. Neljä vuotta elämästään hän oli asunut sellaisen ihmisen kanssa samassa huoneessa.

Tuskin Nanette oli ehtinyt hoitaa hevosten ruokinnan – jonka piti olla hänen serkkunsa työtä -, vastaanoton puolelta alkoi kuulua asiakkaita, jotka epäilemättä kuuluivat asiakkaalle. Liekö joku ollut tulossa hakemaan huollettavaksi jätettyä omaisuuttaan? Kiireellä Nanette palasi asettamaan huoltamaansa kärryyn viimeistä vannetta, joka oli aiemmin ehtinyt pudota hänen jalalleenkin vasta vähän aikaa sitten. Työtä tehdessään hän kävi vielä läpi mielessään asiat, jotka hänen piti muistaa työssään ja yritti etsiä jotain, mitä hän oli unohtanut tehdä. Mitään sellaista ei kuitenkaan enää löytynyt, vaan Naneten oli pian pakko huomata olevansa valmis. Vannekin loksahti kiltisti paikalleen, kuten myös kolme aikaisempaakin. Nanette koputteli kullatun vanteen paikalleen ja jäi pyyhkimään siitä viimeisiä likoja, kun ei muutakaan tekemistä keksinyt. Kärry oli nyt huollettu, ja hyvin olikin. Hän tarkasteli vielä katseellaan työnsä jälkeä, ja oli tyytyväinen. Toivottavasti myös asiakas oli tyytyväinen.

Autuas hymy hyvän työn ansiosta muodostui hänen kasvoilleen, ja uusi kappale syntyi sillä hetkellä hänen mielessään, nousten hyräilynä pihalle.
”Joten, mitenkäs kaunokaiseni tänään voivat?” Nanette kuuli heikosti varikon läpi vastaanoton puolelta keskustelun asiakkaan ja hänen serkkunsa välillä. Oman serkkunsa äänen hän tunnisti heti, mutta asiakas oli jokseenkin tuntematon. Yleensä asiakkaiden vastaanotto ei kuulunut hänelle, joten hän ei oppinut tuntemaan heitä: Mutta hän tunnisti kärryt ja hevoset, vaikkei tiennytkään niiden omistajista sen enempää.
”Oikein hyvää, oikein hyvää!” Reksin ääni kuului paremmin oven läpi kuin asiakkaan, ”ja oikein hyvää iltapäivää, herra King.”

King. King… Sukunimi iski muistona Naneten korvaan ja hän lopetti hyräilynsä, jääden kuuntelemaan tarkemmin keskustelua, joka käytiin siellä jossain. Puoliaukinaisesta ovesta hän näki heikosti miehuusvuosien pyöristämän siististi pukeutuneen miehen. Ulkonäöltään mies vaikutti epäluotettavalta, ja kuvaa vahvistivat miehen korkeat kulmakarvat, jotka saivat hänet näyttämään erityisen kierolta. Vielä enemmän Naneten silmään pistivät miehen punertavat hiukset, jotka eivät tasoittamisyrityksistä huolimatta tahtoneet pysyä siisteinä.

”Aah, nuoriherra Brezarioscahan se siinä, uskoisin? Oletko pitänyt lemmikeistäni tälläkin kertaa hyvää huolta? Ulkona on niin kurja sää, kylmää ja lumista. Talvesta on tulossa pitkä ja kylmä, väittäisin minä.” Herra King alkoi jutustella äänellä, jonka tutunoloisen nuotin Nanette olisi voinut tunnistaa vaikka unissaankin. Hän nieleskeli ilmaa, ja kääntyi pois. Kuin isä ja poika, niin kuin sanottiin. Mies ei voinut olla kukaan muu, kuin Naneten entisen luokkalaisen Iason Kingin isä ja jos ei ollut, niin maailma oli todella ihmeellinen paikka.
”Kyllä herra, ” Reksin ääni erottui herra Kingin äänestä möreämpänä, mutta aidosti pirteämpänä, ”hevosenne ovat juuri ruokittuja ja olen itse hoitanut ne kuntoon!  Ne ovat kengitettynä, harjattuja ja valmiita töihin. Jaloja eläimiä, oikein komeita, jos saan huomauttaa. On kunnia saada hoitaa niitä!” Nanette tunnisti serkkunsa äänestä opetellun imartelun, joka toimi aina erinomaisesti rikkaisiin kansalaisiin, jotka nauttivat tuon kaltaisesta sanahelinästä. Reks osasi asetella sanansa oikein, ja oli jälleen tehnyt loistavaa työtä, sillä herra King räjähti nauruun.
”Parempi ollakin!” Hän hohotteli, ”jokaisesta niistä on maksettu huomattava summa kasvattajalle!” Hän huudahti möreästi, ja Reks osallistui mukaan nauruun.

”Olenkin miettinyt miltä teillä täällä sisällä näyttää, ” herra King vaihtoi aihetta lennosta, ja Nanette näki miehen katselevan puoliaukinaisesta ovesta sisään varikolle. Äkkiä hän käänsi päänsä pois, jottei asiakkaalle selvinnyt, että hän oli salakuunnellut.
”Saanko?” Herra King pyysi lupaa mennä sisään tutkimaan. Reks antoi luvan ja he tulivat molemmat sisään Naneten työpaikalle. Yllättäen Nanette alkoi kiinnostua tavaroiden siivoamisesta ja hiljalleen seuraavaan hommaan siirtymisestä.

”Ahha!” Herra King huomasi omat kärrynsä, ”siinähän tämä kaunokainen on. Eikö ole upea? Kaiverrukset ovat veronalaista käsityötä, laivalla tänne kuljetettua. Koko komeus on koottu Sakburgissa. Kävin itse hakemassa ne!” Pyöreähkö mies asteli varikolle kuin olisi omistanut koko paikan. Hän ihaili omaisuuttaan, ja Nanette yritti väistää pois tieltä ennen kuin jäi asiakkaansa jalkoihin.

”Enpä tiennyt, että teillä oli uusia työntekijöitä, ” herra King kuitenkin ehti huomata tytön, ennen kuin tämä ehti livistää paikalta.
”Ei sentään, ” Reks kiirehti korjaamaan, ”hän on ollut täällä kolme vuotta palkallisena. Hän on serkkuni, ja olemme työskennelleet täällä pienen ikuisuuden yhdessä.” Herra King katseli Nanettea kiireestä kantapäähän pistävällä katseellaan, hymy kasvoillaan.
”Enkä ole vielä tähän päivään asti nähnyt näin hurmaavaa näkyä täällä? Voivoi, ette ole tainneet esitellä minua tälle neidille, nuoriherra Brezariosca. Tsot, tsot!” Mies hohotteli ja lähestyi Nanettea.

Herra King saattoi olla pyöreä, mutta hän oli yhtä lailla pitkä. Nanette, joka oli luonnostaan myös pitkähkö, joutui silti katsomaan pitkälle ylös nähdäkseen miehen kasvot kunnolla. Poika, jonka Nanette muisti luokkalaisenaan, ei ollut vielä kolme vuotta sitten saavuttanut paljoakaan isänsä pituudesta, mutta sen jälkeen hän olikin kadonnut. Isä ja poika vaikuttivat muuten kyllä huomattavan paljon samanlaiselta. Iason oli hiusten ja kulmakarvojen lisäksi perinyt isänsä kaikki hampaat paljastavan leveän hymyn, joka sai herra Kingin näyttämään siltä, kuin hänellä olisi ollut hauska salajuoni mielessään.
”Hyvää iltapäivää,” herra King aloitti innokkaana esittelemään itseään, ”minun nimeni on Damian King, asiakkaanne jo vuosia! Huomaan, että olette pitänyt huolta vaunuistani, neiti…” Tähän kohtaa kuului sanoa oma nimensä. Nanetella meni pieni hetki muistaa se, ja sovittaa sanat oikein kuulostaakseen kunnioittavalta. Pienen hetken päätteessä hän muisti niiata pienesti, kuten koulussa oli opetettu.
”Nanette. Nanette Brezariosca, ” turhaan hän yritti hidastaa puhevauhtiaan, sillä lopulta koko nimi tuli yhtenä epämääräisenä putkena ulos hänen suustaan. Damian King kuitenkin sai selvää, virnisti, ja nyökkäsi.

”Neiti Nanette Brezariosca. On kunnia tutustua, vaikkakin näin harmillisen myöhään. Mitäs mieltä olette rakkaastani?” Jos mies ei olisi samaan aikaan nyökännyt vaunujen suuntaa, ei tyttöraukka olisi ymmärtänyt puheenaihetta. Nyt hän kuitenkin pysyi keskustelussa mukana ja pääsi heti miettimään edellisen elämänvaiheensa aikana opeteltuja hienoja sanoja ja kehumisia.
”Kuten samoin, herra King. Kärrynne ovat oikein oivalliset. Erityisesti pidän sisustuksesta. Katsoinko oikein, vai onko kyseessä oikeaa Nanteksen samettia. Sehän on huippukallista!”

Damian King säteili katsellessaan ylpeänä hevoskärryjään.
”Onhan se, onhan se, ” mies hymähti, ”sinulla on hyvä silmä tällaisille asioille, neiti Brezariosca. Huomannet varmaan myös puuaineen, hmm?”
”Tummasta väristään päätellen kyseessä lienee Yunnanin tuliperäiseltä saarelta olevaa puustoa, ” pieni faktatieto olisi ollut Nanetelle tuntematon, ellei Reks olisi ehtinyt jossain vaiheessa päivää ehtinyt mainita asiasta. Kuullessaan tämän herra King suorastaan huudahti ilosta.
”Kylläpä, kylläpä neiti tietääkin asiansa! Olet kouluttautunut oikein hyvin. Ymmärtänette varmaan myös miksi olen niin kiinnostunut ihmisistä, jotka pitävät huolta lapsukaisistani? Minulle on näet tärkeää, että ne saavat vain parasta huoltoa! Huomaan, että sitä ainakin on tarjolla. Kertokaapahan minulle nyt, neiti Brezariosca, missä olette mahtaneet opiskella?”
”Keskustassa, herra, ” Nanette ei ollut paras ihminen lukemaan tilannetta tai pitämään suutaan kiinni oikeassa paikassa, ”ymmärtääkseni olin poikanne Iasonin kanssa samalla luokalla.”

Vaikutus oli välitön. Herra Kingin olkapäät lysähtivät hieman, ja hänen leveistä levein hymy alkoi väpättää miehen kovilla kasvoilla. Hänen katseensa lähti samalla hetkellä vaeltamaan kärryn sivua ympäri.
”Aivan, ” miehen ääni oli muuttunut lähelle muminaa, ”poikani Iasonin luokalla. Vai niin. Sehän on mielenkiintoista.” Tuli pieni tauko, kun herra King mietiskeli omassa päässään synkkiä ajatuksia. Reks etsi Naneten katsetta huolissaan, kuin kysyen, mistä oli kyse. Nanette ei oikeastaan osannut vastata katseeseen, sillä ei ymmärtänyt asiaa itsekään. Miten näin pieni asia sai suuren miehen surulliseksi?

Herra Kingin epämääräisyys muuttui hetkessä takaisin rehentelyksi, kun hän suoristi ryhtinsä takaisin ja kääntyi kohtaamaan Naneten silmästä silmään, ojentaen suurta kämmentään tervehdykseen.
”Siinä tapauksessa uiskon, että olet saanut erinomaisen koulutuksen, ” hän puristi Naneten kättä ponnettomasti, ”mutta nyt nuoriherra Brezariosca, tahtoisin tarkastaa hevoseni. Sanoitte, että ne on juuri ruokittu?”
”Kyllä herra, ” Reks valpastui heti ja lähti kuljettamaan asiakasta kohti hevostallia, alkaen samalla selittää hoitotoimista, joita hän oli niille tehnyt. Nanette jäi yksin varikolle seisoskelemaan käsi yhä velttona ilmassa. Hän käänteli hetken pienen päätään miettien kummallisia asioita ja yritti ymmärtää herra Kingin äkillistä, kummalista reaktiota siihen, kun puhuttiin Iasonista.

Iason oli ollut Naneten luokalla melkein alusta loppuun. Hän ja luokan eräs toinen poika, Jerry, olivat olleet kolme ja puoli vuotta erottamattomat, mutta viimeinen keskitalvenjuhla Iason oli yllättäen pyydetty pois juhlasalista, eikä Nanette ollut kuullut pojasta enää sen jälkeen. Luokassa oli asiasta vaiettu, sillä vaikeasta luonteestaan huolimatta Iason oli ollut hyvin tärkeä ihminen niin Jerrylle, kuin myös Naneten huonetoville Lilille, jotka olivat molemmat masentuneet kovasti tapahtuman jälkeen.

Juuri ennen kuin herra Damian King ja Reks ehtivät kadota näkyvistä, pysähtyi herra King ja kääntyi kohtaamaan vielä kerran Naneten, joka seisoi yhä paikallansa. Miehen kasvoilla ei ollut hymyä, vaan hänen silmistään paistoi jonkinmoinen suru.
”Kaikki… Kaikki se mitä Iasonille tapahtui… Oli vaimoni syytä. Ei minun. Minä yritin vastustaa ajatusta, en olisi tahtonut menettää molempia tyttäriäni toisille miehille ilman heidän omaa sanaansa, mutta tiesinkö minä siinä vaiheessa menettäväni ainoan poikanikin?” Herra Kingin ääni kuului varikon läpi Nanetelle haavoittuneena, anteeksipyytävänä. Äänessä ei ollut minkäänlaista ylpeilyä, vaan mies puhui täysin sydämestään. Nanette, jolle synninpäästö osoitettiin, nyökkäsi päätään hitaasti.
”Se ei ollut teidän syytänne, ” hän toisti hitaasti. Tämä yksi lause toi hymyn takaisin Damian Kingin kasvoille ja ehkä jonkinlaista mielenrauhaakin, ja sitten hän poistui huoneesta Reksin perässä tutkimaan hevosia.

”Mikä ei ollut hänen syytään?” Nanette kysyi itseltään alistuneena. Hän ei ymmärtänyt synninpäästön aihetta, muttei nauttinut lainkaan sävystä, jolla herra King oli asiansa sanonut. Mitä oli loppujen lopuksi käynyt kolme vuotta sitten keskitalvella?

Iasonista Naneten ajatukset palasivat työhön, ja hän huomasi edelleen seisovansa paikallaan tekemättä mitään. Hänellä ei toistaiseksi ollut työn alla muutakaan nyt, kun Kingin vaunut olivat huolletut, joten hän lähti kävelemään samasta ovesta ulos, mistä Reks oli äsken asiakkaan tuonut sisään. Hän oli jonkinlaisen lepotauon ansainnut, ennen kuin joku yllätysasiakas hyökkäisi tuomaan lisätekemistä. Nanette pyyhki likaisia käsiään housunlahkeisiinsa ja saapui aulaan. Tunkkainen ilma vaihtui raikkaampaan ja tyttö veti syvään happea, etsien samalla katsellaan mummoaan, joka istui tutusti vastaanottovirkailijan asemassa tiskin takana kirjoittamassa ahkerasti jotain. Bernard, yksi työntekijöistä, pieni ja silmälasipäinen miehenalku, oli ollut Naneten mummon apuna, mutta livisti nopeasti paikalta sivuvasempaan kun Nanette saapui paikalle.

”Kujteissenni, ” mummo huomioi jonkun saapumisen sisään, vaikkei edes nostanut katsettaan papereistaan, ”Voisitkohhan mahdollissesti silmäillä läppi sihellä pöydällänni olenannan työntekijähakkemuksennen, jonkka lähetännännän huomisseen lehtteen? Nyt on vain niinniin, ettät isoisäsi ei jakssa hoittaa hommia näinnäin pienellä porukkalla ja tarvitsemme uudden appurrin, ” Tine-mummo ei edelleenkään ollut nostanut katsettaan papereistaan, mutta äänestä päätellen tunnisti kuitenkin Naneten Naneteksi. Hän huitoi pienellä kädellään sihteerinpöydällä lojuvaa paperia, jonka äärellä Bernard oli ollut ennen kuin tyttö oli tullut aulaan.
”Mitä vikaa Bernardissa on?” Nanette teki kymyksestään huolimatta kuten mummo pyysi, ja kävi lukemassa hakemuksen läpi.
”Bernaddissa on sittä vikkaa, ettei siittä poijjasta olle mihhinkkään! Ei ossaa käsittellä heposijja, ei ymmärrä ellektroniikkaa, eikkä ossaa pittää ruuvvimeisselliä käessään. Mittä se Reks tuommoisessa näkkeepi, hyvvä työnttekijjä, justtiinssa juu.” Mummon äänessä kuului happamuutta, eikä Nanette allekirjoittanut haukkuja, jotka Reksin henkilökohtaisesti palkkaama työntekijä sai päällensä. Bernard ei ehkä pärjännyt hevosten kanssa, eikä ollut hyvä laitteiden kanssa, mutta osasi varmasti pitää ruuvimeisseliä kädessään. Eikä Reks ollut sen takia parasta ystäväänsä töihin ottanut, vaan hän oli saanut työn puhtaasti kirjallisten taitojensa asiasta. He olivat tutustuneet toisiinsa jo lapsina, ja heti saatuaan huoltamon omistukseensa, Reks oli palkannut Bernardin töihin, sillä hän tiesi itse olevansa toivoton paperiasioissa. Tine-mummo ei kuitenkaan ollut väistynyt uuden tulokkaan tieltä, mutta Bernard ansaitsi silti päivittäisen palkkansa tekemällä kirjanpidollisia töitä, sillä ei vanha nainenkaan jaksanut enää koko päivää istua paikallansa. Varsinkaan, jos tarjolla oli moottoriajoneuvojen korjaamista, johon muut eivät edes uskaltautuneet, kun Tine oli jo paikalla tekemässä töitä. Silloin Bernard pääsi tekemään ne työt, jotka olisivat jääneet tekemättä Tinen huidellessa muualla. Vastaanottopöydän takana tummahkoihoinen mies oli kaikkein onnellisimmillaan ja hyödyllisimmillään.

Oikeastaan koko huoltoasema odotti jo Tine-mummon eläköitymistä, joka oli miehensä tavoin viivästynyt jo vuosikymmenellä. Luultavasti sitä saataisiinkin odottaa vielä monta keskikesää ja –talvea, mutta loppujen lopuksi kaksikosta oli enemmän hyötyä kuin haittaa. Huoltamo oli loppupeleissä perheyritys, ja työntekijät esimerkiksi asuivat työpaikkansa yläkerrassa. Yhdessä asuminen tarkoitti myös yhteisiä ruoka-aikoja, ja oli erittäin hyvä, että samassa taloudessa oli joku, joka osasi pitää jöötä myös sen asian osalta. Naneten mummo oli kunnostautunut niin elektronisten laitteiden käsittelyssä, kuin myös ruuanlaitossa, ja juuri hän vahti, että jokaiselle riittäisi illallispöydässä tarpeeksi ruokaa selvitäkseen vaikka koko seuraavan viikon ilman ruokaa. Päivän aherrus jatkui työpäivän jälkeen keittiössä, jossa koko suku – ja työntekijät – osallistuivat yhdessä ruuanlaittoon (paitsi Nanette, jota ei uskallettu päästää keittiötä lähelle).
Työpaikalla asuminen oli tässä hommassa suoranainen pakko, sillä parhaat asiakkaat eivät välittäneet nukkuma-ajoista, vaan saattoivat piipahtaa vaatimassa kummallisia asioita kesken yötäkin. Vasta vähän aikaa sitten eräs asiakas oli piipahtanut kello kolmelta yöllä laitattamassa yksinäisen hevosensa juhlakuntoon. Tällaisten tapausten varalta alakerrassa oli summeri, jota soittamalla koko yläkerta kaikui ovikellon ääntä kunnes joku meni alakertaan sen sammuttamaan ja palvelemaan sitä, joka siellä alhaalla odotteli. Näitä tilanteita sattui noin kolmesti viikossa, joten hyvät yöunet eivät olleet aina aivan sallittuja. Rikkailla oli oma elinaikansa, johon saattoi kuulua yövalvonta.

Stratfordin alangon ihmisväki oli selvästi jakautunut kolmeen ryhmään. Seitsemänkymmenen tuhannen saaren asukkaan joukkoon mahtui 10 000 rikkaampaa väkeä, joka pyöritti koko saarta. Kastissa heidän alapuolellaan olivat työväki, niin sanottu normaali kansa, jota myös Brezarioscan suku pääasiallisesti edusti. Sitten olivat vielä köyhyysrajan alla asuvat ihmiset, joita näki saaren keskustan alueella hyvin vähän. Yleensä nämä ihmiset eivät olleet edes kaupungin kirjoissa ja he asustivat vuorilla. He eivät antaneet kuulua itsestään, toisin kuin rikkaat, jotka vahtivat vääjäämättä, että oma nimi tiedettiin kaikkialla. Kuuluisuus ja kunnia oli Stratfordissä kaikki kaikessa, ja se oli jotain mihin jokainen pyrki.

Rikkaille koulutus oli tärkeä ja siksi keskiluokkalaiset Reks ja Nanette olivat aikanaan päässeet hyvään kouluun opiskelemaan. Koulun rehtori, herra Pina, oli näes koko saaren toisiksi arvovaltaisin mies: ja hän arvosti vain parasta. Hän oli hieronut diilin Brezarioscan perheen kanssa: Hän ottaisi avosylin heidän lapsenlapsensa oppilaikseen, ja samalla hän varmisti ilmaisen palvelun itselleen koko loppuiäkseen.

Naneten vanhemmat eivät olleet varikolla töissä. Heille oli tarjottu hyvää paikkaa Granadasta, Stratfordin viereisestä saaresta, ja samaan suuntaan oli myös Reksin perhe suunnannut. Tämä pieni seikka ei kuitenkaan pitänyt perhettä erossa toisistaan, sillä Granadan ja Stratfordin kulkuyhteydet olivat oivalliset. Toiselta saarelta pääsi tehokkaasti toiselle, joten Naneten vanhemmat pääsivät esimerkiksi jokaiseen tärkeämpään juhlapöytään mukaan syömään. Laivareitti toki vei oman aikansa, samoin vuorten ylittäminen turvallisesti, mutta loppu olikin sitten suoraa maastoa. Helposti koko suuri suku pääsi juhlimaan milloin kenen syntymäpäivä porukalla, ja valmistamaan ruokapöydän täyteen milloin mitäkin herkkuja – paitsi Nanette, joka ei tunnistanut suolaa ja sokeria toisistaan. Ruuan laiton sijaan hän pääsi nauttimaan iänikuisesta jankutuksesta siitä, kuinka hän oli vielä nuori ja tarvitsi itselleen kunnon miehen, joka voisi tulla töihin varikolle. Suvun harmiksi Nanette oli kuitenkin työlleen omistautunut nuori nainen, eikä hän ollut niin kiinnostunut ”etsimään elämänsä rakkautta”.

Nanette kuitenkin eli uskossa, että jos Kohtalo oli hänelle jotain määrännyt tapahtuvaksi, se tapahtuisi aikanaan. Jos hänen kohdallaan suuressa Kohtalon Kirjassa luki, että hän rakastuisi jokin päivä, niin se tulisi todella joskus tapahtumaan. Hänen mielestään oli turha yrittää kiirehtiä asian suhteen. Kohtalo sai toimia omalla ajallaan, kunhan se ei haittaisi Naneten työntekoa.

Kohtalo oli kuitenkin talveakin julmempi, eikä se todellakaan jäänyt kuuntelemaan kenenkään toivomuksia.