Luku 3 (koko 26 sivua! Huih!)

Miku ei ollut tuntenut oloaan näin vapaaksi pitkään aikaan.

Vasta eilen hän oli vielä ollut jonkun toisen koira, jonka puolesta päätettiin vaatteet, ruoka- ja nukkuma-ajat. Koiraan verrattuna Miku sentään sai päättää menonsa ja tulonsa vessanpuolelle, joten kai hän oli ollut kissa. Lexien pieni kissanpoika, jolla oli suloisen pörröiset karvat ja suloiset harmaat silmät, ja jota oli kiva paijata kun se tuli lähelle.

Vanhemmat olivat ottaneet Mikun heti kotiin, kun hän oli ilmoittanut erostaan. Sen enempää kyselemättä he olivat päästäneet poikansa vanhaan huoneeseensa, ja olivat olleet hyvin onnellisia tuhlaajapojan paluusta. Heti seuraavana päivänä hänen isänsä oli tuonut kasallisen hyviä ehdotuksia työpaikaksi, sillä: ”pitäähän pojan päästä takaisin jaloilleen ja äkkiä tämän kaiken jälkeen!” Miku oli käynyt hakemukset läpi hajamielisesti samalla, kun hänen isänsä oli pitänyt pitkän saarnan siitä, että yläluokkaisiin tyttöihin ei ollut luottaminen. Hänen äitinsä oli jo edellisenä iltana käynyt läpi lapaset, jotka Lexie oli Mikulle väsännyt, ja oli onnistunut löytämään niistä tusinan virheitä.

”Olikin jo aika, että jätitkin sen likan, ” Mikun isä oli aina ollut kiltti puheiltaan, ”tietäähän sen, mitä nuo yläluokkaiset huor-”
”Kiitos, isä, ” Miku oli keskeyttänyt. Vaikka hän olikin nyt jokseenkin virallisesti erossa Lexiestä, hän ei silti ollut valmis kuuntelemaan tuollaista puhetta. Heillä oli loppujen lopuksi liikaa yhteistä historiaa, ei kukaan selviäisi kolmesta vuodesta päivässä.

”En tiedä mikä näistä muka olisi minulle sopiva, ” Miku työnsi työpaikkaehdotukset sivuun. Hänen isänsä nyrpisti perunanenäänsä.
”Ja tämän takia tuhlasit kolme vuotta elämästäsi, ” aina yhtä suorapuheinen, ”eiei, sinut pitää saada jaloilleen heti tämän jälkeen. Et todellakaan jää nurkkiin itkeskelemään. Ole mies ja ota ensimmäinen mikä kuulostaa hyvältä.”
Miku ei ollut yhtään niin varma asioista, kuin isänsä. Hän oli perinyt epävarmuutensa äidiltään, ja Lexien kanssa oleminen oli vain vahvistanut sitä tunnetta. Luonne äidiltä, ulkonäkö isältä, kuten hän oli saanut ennenkin kuulla.
”Kävisikö tämä, ” hänen äitinsä oli hiipinyt paikalle ja ojensi päivän lehteä miehelleen. Tämä silmäili ilmoituksen nopeasti läpi ja naurahti.
”Parempaa ei poika voisi pyytää!” Nauroi Mikun isä, ”anna hänen katsoa ja valita itse!” Poika kurottautui pöydän yli nappaamaan lehden äidiltään.

”Huoltamolle?” Hän kysyi epävarmana.
”Mutta katso vaatimuksia: Kyky toimia eläinten ja koneiden kanssa, ja työpaikka tarjoaa ruuan sekä katon pään päälle, ” hänen äitinsä sanoi hymyillen, ”eikö ajatus kuulosta ihastuttavalta?”
”Kieltämättä, ” Mikun oli pakko myöntää, ”mutta palkka ei ole erityisen hyvä, kyseessä on perheyritys, enkä minä ole ikinä oikeastaan osannut korjata mitään.”
”Noita hommia oppii tehdessä!” Hänen isänsä heilautti kättään, ”sitä paitsi, kukaan muu ei tarvitse huoltohommia kuin rikkaat, ja niitähän sinä osaat käsitellä jo.”
”Sen voi ainakin mainita haastattelussa, ” Mikun äiti ilmoitti yllättävän iloisena, ”mitäs sanot? Aina voi kokeilla, vaikka ei paikkaa saisikaan.”

”Parempi valita nyt eikä huomenna, ” isä huomautti vielä. Miku iski nyrkillä otsaansa ja huokaisi syvään.
”Hyvä on, hyvä on. Otan tuosta kolme päällimmäistä ja tämän, ja käyn paikat läpi vielä tänään.”
”Hyvä poika!” Hänen isänsä riemastui, ”niin sitä pitää. Näytä yläluokkaisille, mistä Hunterin suvussa tuulee!”

Miku ei tiennyt mistä tuuli. Tuuli oli liian kummallinen asia hänen käsiteltäväkseen.

Kello läheni puoltapäivää kun hän oli käynyt neljästä paikasta läpi kolme. Jäljellä oli enää huoltamo, eikä hän tuntenut oloaan niin varmaksi paikoista, joissa oli jo käynyt. Kukaan ei tuntunut arvostavan nuorta miestä, jolla ei opiskelujen jälkeen ollut oikeastaan minkäänlaista työkokemusta. Yhdestä paikasta luvattiin ilmoitella jos hänet valittaisiin hommiin, mutta Miku ei uskonut ikinä saavansa ilmoitusta. Närkästyneenä hän tarpoi lumikinosten läpi kohti Brezarioscojen huoltamoa, jonka suunnalta hänen ohitseen ajoi ehkäpä juuri huollettu neljän hevosen vetämä kärry kuskeineen ja omistajineen. Miku jäi katsomaan pitkään vaunujen menoa niiden jo mentyä ohi, ja mietti, olisiko hänestä työskentelemään tällaisessa paikassa. Ehkä, ehkä ei. Itseään rohkaisten hän lähti suuntaamaan kohti rakennusta.

”Päivää” Miku huomasi saapuneensa aulaan, jossa oli odotustuolien lisäksi vastaanottopöytä, jonka takana kykki hieman häntä vanhempi ja ihonväriltään tummempi mies.
”Päivää, ” mies sanoi yllättävän reippaasti, ulkonäön perusteella Miku olisi luullut tätä ujommaksi, ”kuinka voin auttaa?”
”Öh, ” Miku oli käynyt tämän jo kolmesti päivällä läpi, mutta oli silti jännittynyt, ”teille haettiin työntekijöitä?”

”Tulliko hakkija?” Aivan yllättäen eräästä ovesta kurkisti vanhempi rouvasnainen, saaden Mikun säikähtämään hieman. Varovasti hän nyökkäsi, jolloin mies vastaanottopöydän takana keskittyi äkkiä papereihinsa.
”Loisttavvaa, loisttavvaa!” Vanhempi nainen tuli peremmälle, hieroen käsiään yhteen, ”tervvettulloa vuan sitten.”

Työhaastattelu oli Mikun elämän kummallisin. Vanhempi rouvasnainen, hienosti kutsuttuna rouva Brezariosca, pyöritti häntä aluksi ympäri varikkoa kysellen pojan taustaa ja muita tärkeitä kysymyksiä, kertoen samalla kaikkea tärkeän kuuloista työpaikasta yleisesti. Päästyään rouva Brezarioscan käsittelystä Miku päätyi tämän miehen yhtä lailla kummalliseen huoltoon, johon kuului pelkkää keskustelua ja työvälineiden ojentelua samalla, kuin herra Brezariosca asenteli uutta istuinta ylellisen oloiseen vaunuun. Jos Miku arveli tilanteen oikein, niin uusi työntekijä haluttiin juurikin avuksi, eikä aiemmalla kokemuksella kuulemma ollut niin väliä, sillä apua tarvittiin vain jos jompikumpi Brezarioscan vanhemmasta väestä tarvitsi tuuraajaa tai tukea. Oikeastaan siis homma tulisi sisältämään aluksi juuri sitä, mitä Miku silläkin hetkellä joutui tekemään: Juttelua, ja esineiden ojentelua. Jokseenkin hänestä alkoi tuntua siltä, kuin hän alkaisi pitää kyseisestä paikasta. Vielä parempi oli, että myös vanha herra Brezariosca tykästyi häneen ainakin jollain asteella, tai ainakin juttelemaan tämän kanssaan. Monesti Miku kuuli itseään kehuttavan ”oikein reippaaksi nuoreksi mieheksi” tai ”hahhahhah, on siinä jätkällä jutut, ” kun hän avautui erostaan. Sympatiaa ei herunut, sillä Lexien suku oli kuulemma aiheuttanut ongelmia kyseisellä varikolla, ja ilkeät juorut olivat juuri sitä, mitä entinen omistaja tahtoi kuullakin.

Suoraan sanottuna kummallinen haastattelu taisi mennä hyvin. Rouva Brezariosca oli melkein valmis antamaan paikan suoraan Mikulle, mutta heidän piti kuulemma ottaa vielä huomioon muutkin hakijat, olihan paikka juuri auennut. He lupasivat kuitenkin ilmoitella, jos tuuri kävisi. Miku poistui paikalta huomattavan pirteänä (ja käsissään juuri leivottu pulla, jonka rouva Brezariosca oli näemmä juuri ehtinyt paistaa). Hän oli itse asiassa niin pirteä, ettei edes huomannut pirteydeltään hänen ikäistään poikaa, joka pujahti hänen jälkeensä varikolle vaatteet palaneena.

 Miku piti tätä jonkinlaisena uutena alkuna.

* * * Lukas

Lumi satoi verkkaalleen huoneen ikkunastakin sisään. Lukas ei enää edes muistanut aikaa, jolloin ikkuna oli ollut ehjä, eikä asia edes haitannut häntä enää. Hän oli niin tottunut nukkumaan kylmässä, että kylmimmälläkin pakkasella hän vain potki peittonsa pois. Joku päivä hän saattaisi joutua vielä maksamaan ikkunan korjauksen, mutta hän oli valmis siihenkin. Ei aivan sitä normaaleinta käytöstä, mutta Lukas kieltäytyi olemasta normaali: hän oli paljon iloisempi ollessaan oma itsensä.

Kylmyys oli osa häntä, kuin ystävä josta hän ei tahtonut enää ikinä luopua. Siksi Lukas tahtoi sen olevan aina kanssaan, vaikka se tarkoittaisikin ehkä sitä, että lattialle kasaantui lumikasa, joka aikanaan sulaisi lumeksi. Tämä koulu sai kärsiäkin, Lukas oli sitä mieltä. Jos hänkin kärsi, niin koulukin kärsi ja sen oppilaat ihan samalla lailla. Ainoa harmi oli, ettei Lukas tohtinut rikkoa jokaisen luokan ikkunoita. Siinäpähän kaikki muut kylmettyisivät, jäätyisivät, paleltuisivat, ihan vaikka hengenlähtöön asti. Saivatpahan osansa.

Ei Lukaskaan elämänsä joka vuosi ollut näin kylmätahtoinen. Sisimmässäänhän hän oli oikein reipas ja tunnollinen tämän vuoden aikana valmistuva poikapuolinen ihminen, joka oli elänyt lapsuutensa turvallisessa ja rakastavassa ympäristössä, monien kavereiden ja tuttujen ympäröimänä. Hänen maailmansa oli kuitenkin muuttunut yllättäen, kun tuli aika kasvaa isommaksi ja vaihtaa koulua. Hyvät ja rakastavat vanhemmat olivat päättäneet kerätä kaiken ansaitsemansa ylimääräisen rahan jo raskaudesta asti vain tähän yhteen stratfordilaiseen opistoon tähdäten, että jokin päivä heidän poikansa (tai, siinä vaiheessa se olisi saattanut vielä olla tyttökin) jokin päivä astelisi ylpeänä juuri sen koulun ovista ulos valmistuneena kunnon miehenä.

Kaikki vanhempien suunnitelmat olivat kuitenkin menneet sopivasti vikaan Lukaksen toisena oppivuonna, kun rinnakkaisluokkalaiset pojat eivät enää hyväksyneetkään häntä toisena ihmisenä. Tämä ajatus alkoi leviämään hänen luokkasarjassaan kuin tauti, sillä jokaisessa isossa porukassa oli aina joku, jonka itsetuntoa piti vähän koputella. Tämän kerran Lukas, hieman mieleltään erilainen nuori kuin muut, joutui tähän pyöritykseen, johon ei ollut lainkaan valmistautunut. Ensimmäinen puoli vuotta hän yritti ymmärtää, mikä oli mennyt hänessä itsessään vikaan. Mikä hänestä teki niin erilaisen kuin kaikki muut?

Kolmannen vuoden aikana hän ei vieläkään ollut keksinyt vastausta, ja rinnakkaisluokkalaiset olivat vain häirinneet häntä yhä ahkerammin. He keksivät nimityksiä Lukaksesta, joku heitteli häntä esineillä ja monta kertaa häntä oli uhattu tappaa. Seurasi lyhyt masennuskierre, joka ajoi Lukaksen itsetunnon täysin pohjaan. Joksikin aikaa hän ehti jo unohtaa itsensä ja luovutti melkein elämästäänkin.

Tätä aikaa ei kestänyt kuitenkaan pitkään, sillä kaiken pinnallisen masennuksen alla oli kuitenkin jotain vahvempaa. Hänen päätti olla pelkäämättä ja siirsi itseinhonsa vihaan niitä ihmisiä kohtaan, jotka olivat häntä kohtaan epäoikeudenmukaisia. Oma naama peilissä alkoi jälleen näyttää hyväksyttävällä pitkän taistelun jälkeen, ja uuden tarkoituksen myötä hänestä itsestään tuli vahvempi. Vahvempi niin henkisesti kuin fyysisestikin, sillä eräänä kesälomana hän löysi itsestään vielä uutta, uutta, mitä luuli, ettei kukaan muu siinä maailmassa edes kyennyt osaamaan.

Oli ollut auringon kierron aurinkoisimman ajan eli kesän aikainen kesäloma, jolloin koulu pidettiin auki vain siellä asuville, jolloin pohjoisilla saarilla asustavat riensivät eteläisimmille saarille vielä lämpimämpään. Kesätuulettomassa Stratfordissa ei ollut tarvetta lähteä etsimään lämpöä, sillä jokainen kesän päivä oli vuorten ympäröimässä laaksossa läkähdyttävän kuuma. Stratfordilaiset kokoontuivatkin kesäisin oman saarensa vesialueille, vuorilla oleville makeille vesialuille, tai joelle, joka virtasi pääkylän lävitse alati raikkaana, kadoten lopulta maan uumenissa olevaan järveen.

Lukas, jonka perhe asui ylempänä vuoristossa äärimmäisen pienessä kylässä, oli istunut hikoilemassa kotinsa portailla tylsistymässä. Hän oli ihminen, joka ei keksinyt millään tekemistä vapaa-ajallaan, vaan tarvitsi töitä tai koulua pitääkseen mielensä raikkaana. Kesäisin kumpaakaan ei ollut saatavilla, joten hänen päivänsä menivät nukkuessa, lukiessa tai yksinkertaisesti tylsyydestä kärsiessä.

Kaikki oli tapahtunut niin yksinkertaisen luonnollisesti, että Lukas ei ollut edes hämmästynyt. Paikallaan pysyneen pojan kädelle oli vain lennähtänyt viaton sinisiipinen perhonen luullessaan alustaansa kukaksi. Siinä he kaksi olivat toisiaan tutkiskelleet aikansa, eikä perhonen tuntunut ymmärtävän olevansa ihmiskädellä. Lopulta kuitenkin perhosen lepopaikka kyllästyi olemaan kukka, ja Lukas vain puhalsi siivekästä pois kädeltään. Ilma osui pieneen siivekkääseen ötökkään ja samalla hetkellä sen koko olemus näytti jäätyvän. Siniset siivet muuttuivat vaaleiksi ja perhonen kopsahti pienellä perhoskopsahduksella jäätyneen kuoleman saaneena porraskivelle.

Meni tietenkin hetki, ennen kuin Lukas ymmärsi mitään. Oli hänen oppimansa mukaan täysin luonnotonta, että kesän kuumimpana ja paahteisimpana päivänä yhdessä silmänräpäyksessä tuli jäätävä tuuli ja jäädytti kuoliaaksi yhden maailman viattomimmista asioista. Hiljalleen hän ymmärsi itse sen aiheuttaneensa, mutta järkytys ei painanut hänen mieltään. Lukas pikemminkin kiinnostui kylmyydestä enemmän ja yritti etsiä itsestään tätä voimaa, mikä oli aiheuttanut kylmyyttä. Hänen ei tarvinnut kuin ajatuksellaan ajatella kylmää tuulta, kun heti sillä hetkellä alas vuorenrinnettä vyöryi kylmä tuuli, joka heilutteli hänen hiuksiaan, sekä vaatteitaan. Toisella ajatuksella hän pystyi hallitsemaan tuulen suuntaa mihin tahtoi ja kolmannella hän kykeni luomaan lunta ja jäädyttämään pienen villiruusupensaan.

Jokainen tuulen kutsunta tai jään luominen aiheutti aina jälkikäteen pientä tai suurempaa päänsärkyä, riippuen siitä, mitä Lukas oli tehnyt tai luonut. Hän alkoi ymmärtää säästellä tätä uutta kykyään, vaikka uskoi kykenevänsä jäädyttämään koko Stratfordin, jos hän niin olisi käskenyt säätä. Mutta ei, hän ei sitä tehnyt. Päänsäryistä huolimatta hänen koko kesänsä meni tätä voimaa tutkiessa ja kehittäessä, kunnes hän oppi tuntemaan tuulen ja tunnistamaan jokaisen jään olomuodon.

Hänelle tämä oli lahja joltakulta, joka oli hänelle annettu siitä hyvästä, että oli kestänyt koulua ja kaikkea sen aiheuttamaa pahaa. Lukas ymmärsi mielessään, että hän oli oppinut hallitsemaan kylmää, asiaa, mitä kaikki pelkäsivät, jotta hän kykenisi puolustamaan itseään muulta maailmalta. Kesän loputtua koulu oli jälleen alkanut, eikä hän alkuun enää yrittänytkään piiloutua varjoonsa vaan kulki käytävillä täynnä itsevarmuutta ja antoi elämän heittää hänen eteensä mitä elämä halusi siihen heittää. Monet olivat jo ymmärtäneet hänenkin olevan jo ihminen, mutta tietyt ihmiset rinnakkaisluokalta yhä nauroivat hänen peräänsä Lukaksen kulkiessa ohitse.

Tämä antoi hänelle viimein mahdollisuuden kostoonsa. Hän aloitti vähällä: Kun Down ja hänen joukkionsa olivat menossa koululta liikuntasalille, nosti Lukas siltä alueelta pakkasmääriä ja kohtahan pojat jo hytisivät kylmissään, luultuaan ulkona olevan vielä syksy. Kaiken tämän aikana Lukas oli vain kävellyt poikaporukan ohitse lyhyt koulupakkopukunsa päällä ja näyttänyt rehdisti, ettei kylmyys tuntunut hänelle missään. Siitä oli hiljalleen alkanut sota, sillä joka kerta kun Down yrittikään kehittää uutta huonoa vitsiä rinnakkaisluokkalaisesta friikistä, jotain kylmää ja epämiellyttävää seurasi aina. Milloin kyseessä oli ollut jäätyneet putket, milloin liukas lattia, toiste jotain muuta, mutta Downkin hiljalleen alkoi varmasti jo ymmärtää kenen kanssa leikki vaarallista leikkiä.

Viimeisin kerta käytävällä oli imenyt Lukaksesta kaiken irti, eikä hän ollutkaan enää palannut opiskelemaan sinä päivänä. Hän oli vain kömpinyt sänkyynsä vihlovan päänsäryn saattelemana ja valunut suoraan tuntemattomaan unimaailmaan. Päivä oli vain kulkenut hänen ohitseen, eikä se ollut haitannut häntä lainkaan. Suloisen pelokas, avuton ja ymmärtämätön ilme rinnakkaisluokan mustahiuksisen Downin kasvoilla oli parempi palkka Lukakselle kuin hän olisi voinut pyytää. Eikö ollut jo aika, kun hän jo ymmärsi oman parempansa ja lopettaisi jatkuvan häiritsemisensä. Downin kätyrit samalta luokalta olivat sen ainakin jo tajunneet ja he pysyivätkin nykyään paljon kauempana, antaen niin sanotun ”päällikkönsä” tehdä mitä halusi.

Sota oli enää käynnissä Lukaksen ja Downin välillä. Muut osapuolet olivat jo luovuttaneet, ja kiusaaminen oli muutenkin menettänyt kunnioituksensa koulun käytävillä. Viimeinen sota käytiin kahden jäljellä olevan kesken, kummasta tulisi se säälittävä luuseri joka hävisi kaikille kaikessa ja kummasta uusi kunnioitettu ihminen. Lukas ei enää aikonut palata luuseriksi, vaan hän tunsi jo nyt olevansa koulun erikoislaatuisin ihminen, olento lähimpänä jumalaa, mies, joka hallitsi käsissään muiden elämiä.

Todellisuus oli kuitenkin toisin, sillä jos Down olisi ollut lainkaan samankaltaisessa tilaisuudessa kuin Lukas, hän olisi voinut sulattaa pienellä tulella jääpojan aikoja sitten pieneksi lätäköksi lattialle, joka valuisi surkeana portaita alas alakerrokseen ja haihtuisi matkalla vesihöyrynä ilmaan. Lukas ei todellisuudessa tiennyt, ettei hän ollut se erikoisin, jokainen siinä koulussa kykeni jollain tasolla samaan. Kukaan ei vain tiennyt siitä, toisin kuin kolme vuotta sitten samoilla käytävillä käveli luokallinen ihmisiä, jotka tiesivät voimistaan, mutteivät kaikki aivan sitä ymmärtäneet.

Ainakaan vielä.

Mutta, Lukas tunsi olevansa ainoa. Hän piti ajatuksesta, ainoana olemisesta, erikoislaatuisena olemisesta, eikä hän ikinä tuntenut itseään kotoisaksi muiden ihmisten kanssa. Jos sillä ehdolla, että hän kärsi ajoittaisista päänsäryistä hän sai tehdä säällä mitä halusi, oli Lukas valmis mihin tahansa. Hymyillen hän kaivoi esille päivän aikana tarvitsemansa kirjat ja jätti vetoisan huoneensa taakseen.

Ihmiset eivät katsoneet häneen, kun hän kulki heidän ohitseen. Hän oli viimein saanut rauhan heiltä kaikilta. Ketään ei enää kiinnostanut koko Lukas, ja se tuntui suloiselta voitolta. Taistelu oli kuitenkin yhä kesken, hänen oma pieni taistelunsa. Pian koko koulu tietäisi hänen olevan erikoinen, että hän todella oli jotakin. Nauttikoot kaikki vain siitä, etteivät katsoneet häneen: Vielä jokin päivä kaikki tietäisivät kuka Lukas Silversson todella oli miehiään.

Lukas ei ikinä ollut oikeastaan todella uskonut Kohtaloon. Hän saattoi ajatella, että oli hänen kohtalonsa löytää tämä voima hänestä itsestään, mutta Kohtalo oli julmista julmin ystävä. Se ei ikinä toiminut niin kuin tahtoi, vaan se päätti ihmisten elämästä kylmästi ja järkkymättömän julmasti. Ihanalla ystävällä Kohtalolla oli jo Lukaksen pään menoksi uusi seikkailu, johon hän sai kyllä vaikuttaa: mutta lopputulos oli jo kirjoitettu suureen Kirjaan.

Alkupäivä oli ollut vielä kaikin puolin täysin normaali kaikkine opiskeluineen, epäopiskeluineen, kummallisine opettajineen ja rasittavine oppilaineen. Päivä vaihtui hitaasti iltapäivään, ja Kohtalo alkoi hieroskella pitkiä sormiaan odottavasti yhteen. Lukas keräsi kamppeitaan ja alkoi valmistautua sen typerän päivän viimeiseen oppituntiin ei-niin odottavaisin mielin. Tämä kyseinen päivä oli määrätty loppumaan liikunnan merkeissä, joka tarkoitti lähinnä sitä, että puolet hänen ikäluokastaan kasaantui yhteen liikuntahalliin ja yritti olla ruhjomatta toisiaan milloin missäkin liikuntalajissa. Koululla kerrottiin urbaania legendaa siitä, miten joskus luokat ottelivat rauhassa toisiaan vastaan niiden lajien merkeissä, mutta tämä luokka-aste oli ottanut tehtäväkseen teurastaa mahdollisimman paljon oppilaita samalla kerralla.

Jos Lukas oli joutunut sotaan Downin ja tämän porukan kanssa, niin hän ei loppujen lopuksi (itse sitä käsittämättä) ollut ainoa tässä pyörityksessä. Salaa ja aikuisten katseiden ulottumattomissa käytiin valtataistelua oppilaiden välillä, ja se laittoi koko ikäsarjan kärsimään. Lukas vain oli sulkenut silmänsä muiden kärsimyksestä keskittyessään täysin itseensä, mutta jos hän olisi nostanut katseensa maasta ja katsellut muidenkin kasvoja, olisi hän nähnyt aivan saman tuskan muidenkin silmissä.

Liikuntatunnit olivat kaikille paikka, jossa pääsi päästämään turhautumisen ilmoja pihalle. Viime tuntien lajina oli ollut miekkailu, joka oli yhtä lailla vaarallista opiskelijoille, kuin myös rentouttavaa. Mikään ei tuntunut paremmalta, kuin jokseenkin pehmoisella miekalla vihatun ihmisen maahan lyöminen, mutta Lukas ei silti ollut asiasta niin innoissaan. Tämä laji ei ollut hänen. Ei kyseessä ollutkaan kuin leikki, mutta eräät oppilaat ottivat sen silti liian tosissaan, ja vaikka laji olisi ollut kuinka mukava, ei siitä saanut iloa irti jos pelkäsi oman niskansa kunnon puolesta.

Lukas suuntasi pihan poikki kohti liikuntahallia oikeastaan ilman talvivaatteita. Kylmin vuodenaika oli alkanut pian, vähän liiankin pian, eikä kukaan ollut osannut sitä odottaa. Lumikasat olivat nopeasti kasvaneet, ja pakkanen kipristeli sinäkin päivänä pitkällä kylmän puolella. Silverssonin poika ei tätäkään pakkasta tuntenut, kun hän hipsi hangen poikki. Friikkikö? Todellakin friikki, kukaan ei lähtenyt paukkupakkaseen pelkässä lyhythihaisessa kauluspaidassa ja suorissa mustissa housuissa.

”Normaalien” oppilaiden harmiksi liikuntahallin ovet olivat lukossa! Sisään ei päässyt ennen kuin joku avaisi heille ovet, joten he kaikki joutuivat odottelemaan ulkona pelastajaa. Tytöt kerääntyivät nopeasti omiin kaveripiireihinsä hytisemään kylmästä, pojat hakkasivat ovea ja kutsuivat jotakuta avaamaan sen. Joku jopa tutkaili ikkunoita katseessaan kiilto, joka kertoi, että semmoisen rikkominen kävisi nopeasti. Lukas vain seisoi sivussa tyynenä, nauttien kylmästä ja inhoten ikäsarjalaisiaan. Tällaista käyttäytymistä heille ei todellakaan opetettu koulussa, miksi ihmiset silti käyttäytyivät kuin siat pakkasessa?

Tilanne olisi varmaankin pysynyt rauhallisena, ellei eräs nimeltä mainittu miehenalku olisi hiihdellyt paikalle pyöreine poskineen ja mustine hiuksineen, sekä maailmanomistaja-asenteineen.
”Eikö se ovi jo ole auki?” Down oli karjaissut ilmaistakseen olevansa paikalla. Tyttöporukatkin hiljenivät ja hipsivät hiljalleen sivummalle, kun riitapukari saapui näyttävästi paikalle jengeineen.
”Se on lukossa-” Yksi Lukaksen omista luokkalaisista yritti kertoa rauhallisesti ja järkevästi.
”No avaa se sitten!” Down ärähti.
”Mutta kun se on lukossa, ” poika puolustautui. Välittämättä vastaväitteistä, Down marssi ovelle ja yritti riuhtaista sen auki, onnistumatta ajatuksessaan ja jääden hetkeksi arvioimaan oven tilannetta katseellaan. Lukas kuuli, miten tyttöjoukko häntä lähimpänä kuiskaillessaan haukkui Downia värikkäillä ilmaisuilla. Hän hymyili sitä kuunnellessaan.

Kuin käskystä, Down oli katsahtanut Lukakseen juuri, kun tämä oli hymyillyt. Ärtymys ehti vain välähtää koulukiusaajan kasvoilla, kun tämä jo harppoi lumihangessa kiusattavansa luokse.
”Mitä virnuilet, Silversson?” Hän ärähti, ja taas tyttöporukka joutui kipittämään äkkiä pojan alta pois, ”laitoit varmaan itse oven säppiin. Nautitko siitä, että joudumme nyt kaikki kärsimään täällä kylmässä?” Lukas ei ehtinyt reagoida, kun Down jo veti tämän lähelleen kauluksesta.
”Ehkä minun pitäisi vähän nuijia sinua, niin avaat meille oven, hmm?”
”Down, tämä ei ole enää edes hauskaa, ” yksi hänen jengiläisistään huudahti, ”miten Silversson olisi voinut sulkea oven-”

”Koska se on jäässä!” Down karjahti niin, että kaikki kuulivat, ”ei lukossa, se perhanan ovi on jäädytetty kiinni!”

Ovea lähimpänä olevat riensivät äkkiä tutkimaan tilannetta lähempää. Lukas tunsi verensä jäätyvän, ja yritti vääntäytyä Downin otteesta irti. Ote kuitekin vain vahvistui sitä myötä, mitä enemmän hän rimpuili.
”No voihan perhana, ” yksi ovea tutkineista huomasi, ”tämähän on jäässä.”
”Kuulit varmaan, Silversson, ” Down katsoi rinnakkaisluokalaista vankiaan uhkaavasti, ”jäässä. Ja sinähän niin pidät lumesta? Kylmästä? Jäästä? Luulenpa, että tämä paskiainen tuli tänne muita ennen vain varmistaakseen, että kukaan ei menisi sisään. Ei näytä pikkupoikaa edes palelevan.”

Lukas oli jähmettynyt paikallensa. Hän näki Downin silmissä jotain, mitä ei ollut koskaan ennen edes huomioinut. Tämä tunne oli pelko. Down pelkäsi Lukasta? Miten se muka oli mahdollista?

Oli tilanne mikä tahansa, Lukas tiesi Downin olevan väärässä. Hän ei ollut jäädyttänyt ovea, ajatuksessa ei olisi ollut mitään mielekästä. Jos hän olisi tahtonut jotain jäädyttää, niin se olisi ollut Down itse, mutta miksi muka ovi?

Tyhjää niellen Lukas tajusi, että kyseessä oli nyt jotain hämärää. Jotain todella hämärää. Tuollainen jykevä ovi ei itsestään, ei edes tässä pakkasessa jäätyisi tuosta noin vain kiinni. Joku oli kyllä siihen asiaan vaikuttanut… Mutta kuka?

Jos Downilta kysyttiin, niin sen oli pakko olla Lukas.

”Herra Lumiukko taisi menettää puhekykynsä jälleen, ” Down karjui päin vankinsa naamaa, ”anna tulla Silversson: kerro kaikille mikä järkevä ajatus kävi päässäsi kun jäädytit oven?!”
”Down, Lukas tuli vasta äsken paikalle, ” yksi Lukaksen omista luokkalaisista liukui paikalle puolustajaksi, ”ei hän mitenkään olisi voinut-”
”Ai ei olisi voinut?” Down karjui, ”entäpä jäätyneet putket? Rikkoutuneet ikkunat? Tai se kerta, kun koko käytävä oli jään peitossa, joka ei tahtonut sulaa pois millään. Tämä paskiainen oli varmasti niiden takana! Katseli sivussa ja virnuili.” Lukas katsoi vangitsijansa ohitse muita ikäsarjalaisiaan. Osan katseista näki, että he uskoivat kaiken minkä Down heille syötti. Osa pysyi kiltisti kauempana, osa oli jo lähtenyt hakemaan jotakuta aikuista paikalle oven lopullisesti avaamaan.

”Sinä vain pelkäät, ” Lukas mutisi ajatuksiaan pihalle, siirtäessään katsettaan hiljalleen takaisin Downiin, joka värähti sanojen voimasta.
”Anteeksi mitä?” Down sihahti vastaan, ”ei oikein kuulunut. SANO KOVEMPAA ETTÄ KUULUU!”
”Sanoin, ” Lukas lausui äänettömiä hyvästejä nenälleen, ”että sinä vain pelkäät.” Ääni katosi jälleen hänen kurkkuunsa, sillä todellisuudessa häntäkin pelotti.
”Pikkupojasta ei enää lähde ääntä, ” Down tuli nyt iholle, ottaen vapaalla kädellään Lukasta kurkusta kiinni, ”sano kovempaa. Sano perhana kovempaa, että kaikki kuulevat.”
”Sinä pelkäät!” Lukas huudahti, ääni vakavana ja silmät iskien tulta.

Lukas oli pelännyt, että saatuaan sanottua asiansa, tärähtäisi nyrkki hänen naamaansa. Lopulta sitä tärähdystä ei ikinä tullut, sillä tuuli nousi. Samalla hetkellä, kun hänen heikko huudahduksensa kaikui liikuntahallin seinästä, iski hänen takaansa jäätävän kylmä viima, joka toi mukanaan vaakasuuntaisen lumisateen. Osa tytöistä kiljahti, ja jokainen joutui suojaamaan kasvonsa viimalta – paitsi Lukas, jonka selkä oli käännetty kohti tuulta. Hän tunsi jäätävän tuulen painavan hänen niskaansa, mutta huonosta näköyhteydestä huolimatta hän näki kaiken mitä tapahtui. Viiman pakottamana Down joutui päästämään irti Lukaksen kauluksesta, ja suojautumaan itse tuulelta. Joku järkevimmistä laski itsensä maahan suojaan tuiskulta, mutta sen enempää ihmiset eivät oikeastaan kyenneet tekemään.

Kaikki kävi lopulta hyvin nopeasti. Lukas ei tiennyt lopulta miksi se oli juuri hän, joka näki koko tilanteen alusta loppuun: Oli, kuin kaikki viistosti satanut lumi olisi sulanut ja jäätynyt heti osuessaan tiettyihin hänen rinnakkaisluokkalaisiinsa, ja siitä muodostunut jää jäädytti osan ulkona olleista kolmestakymmenestä oppilaasta.

Ensimmäinen ajatus: ”Hyvä jumalatar, mitä olen tehnyt?”

Toinen ajatus: ”Hetkinen, mitä täällä tapahtuu?”

Kolmas ajatus: ”Voi hyvä jumalatar, mitä täällä tapahtuu!?”

Neljäs ajatus: ”Se siitä, jumalia ei enää ole, tämä ei ole minun syytäni, MUTTA MIKÄ TUO ON!?”

Tuuli heikkeni ja he kaikki näkivät erittäin lyhyen myrskyn tuloksen. Lukas tunsi olonsa jäätyneeksi – muttei aivan yhtä lailla kuin osat hänen ikäsarjalaisistaan. Lasinen jää oli peittänyt noin viisitoista hänen tuttuaan, loput 25 yritti selvitä tilanteen aiheuttamasta järkytyksestä. Joku tytöistä kiljaisi, mutta Lukas huomasi heti, ettei tämä kiljunut ihmeellisiä jäätymisiä: he molemmat tuijottivat samaa pistettä, vaikka kaikki muut pyörivät kauhuissaan ympäriinsä ja yrittivät tehdä jäätymisasioille jotain.

Keskellä jäätynyttä kaaosta seisoi mies. Hänen kasvonsa eivät näkyneet kunnolla, ja hänen muukin olomuotonsa oli kuin tuulta. Lukaksesta tuntui, että mies ei oikeasti olisi ollutkaan siinä, ettei hänen olisi kuulunut nähdä koko hahmoa siinä seisomassa lainkaan, vaikka todellisuudessa se oli silti siinä. Hänen aivonsa käsittelivät asian niin, että hän ei oikeastaan edes nähnyt koko miestä: Hän tunsi miehen olemassaolon ja loi sen mielellään olevaksi, kuin mies olisi ollut sitä samaa kylmää tuulta, jonka Lukas oli oppinut hallitsemaan. Asiaa hämmensi vain se, että hänen rinnakkaisluokkalaisensa tyttö myös selvästi näki miehen, sillä hän tuijotti järkyttyneenä aivan samaan paikkaan.

Mikä tai kuka oli tuo mies, oliko hän edes olemassa? Lukaksella ei ollut vastauksia omiin kysymyksiinsä, mutta katsoessaan kaaosta ympärillään hän arveli, että äskeisen myrskyn oli nostattanut tuo… Jokin.
”Silversson, mitä perhanaa!?” Down oli vielä pystyssä. Hän oli selvinnyt kaaoksen aiheuttamasta järkytyksestä, muttei selvästikään nähnyt sen syyllistä, joka nyt alkoi Lukaksen silmissä kadota tuuleen. Sen sijaan Down kääntyi sen puoleen, jota itse luonnollisesti alkoi syyttää epämääräisestä luonnonilmiöstä: Lukaksen puoleen.

Downin mustat hiukset olivat jäässä, mutta hänen ihonsa höyrysi. Oli kuin jää olisi yrittänyt takertua häneen, mutta kuin se olisi sulanut kuumuudessa kuin vesi kiukaaseen osuessaan. Lukas peruutti askelen katsoessaan vuoroin jäätyneitä luokkatovereitaan, vuoroin Downia joka tärisi kylmyydestä ja jonka silmät loistivat vihaa ja pelkoa, vuoroin kohtaa, jossa yhä näkyi heikkona olemattoman miehen hahmo. Hän tiesi, ettei hän ollut itse tätä aiheuttanut, mutta Downin reaktiosta näki, että toinen oli tasan tarkkaan sitä mieltä.
”Apua! Joku, auttakaa!” Nyt vasta Lukas alkoi kuulla muiden ääniä. Yllättäen kaaos, jolla oli ollut jo hahmo, joka oli tuntunut ja jonka hän oli nähnyt sai myös äänellisen olomuodon. Hän näki vihaisia ja pelkääviä kasvoja muuallakin kuin suoraan edessään, ja raivostuneita huudahduksia kuului muistakin suista.
”Onko tämä sinusta hauskaa Silversson?” Joku jäätymättömistä pojista karjaisi täristessään kylmästä. Hänen ympärillään kaksi pojan kaveria olivat molemmat vaalean läpinäkyvän jään peitossa.
”Murhaaja!” Eräs tyttö kiljui Lukasta kohti.

Ainoa katse, jonka Lukas todella tavoitti, oli tytön joka oli tuijottanut sanattomana hahmoa kaiken kaaoksen keskellä. Kyseessä oli Hille, rinnakkaisluokkalainen, jonka kanssa Lukas ei muistanut koskaan edes vaihtaneensa yhtään sanaa. Hänenkin hiuksensa olivat jäässä, mutta hän seisoi siinä paikallaan täysin elävänä. Kuten muut, hänkin tuijotti Lukasta, mutta hänen katseessaan ei ollut pelkoa poikaa kohtaan: Hän katsoi Lukasta kuin kysyen: ”Näetkö sinäkin tuon?”

Sillä hetkellä, kun Lukas todella ymmärsi Hillen katseen merkityksen, tuuli nousi uudelleen. Kyse ei ollut enää samasta kuin äsken, sillä nyt se iski joka suunnalta, ja syöksyi kohti Hilleä, joka ehti vain alkaa kirkua ennen joutumistaan pyörteeseen.
”LOPETA!” Yksi pojista huusi – Lukakselle. Syy ei ollut Lukaksen, hän ei tätä tehnyt! He kaikki joutuivat vain seuraamaan viereltä pyörteen ulkopuolella, miten Hillen ääni heikkeni ja hänen hahmonsa alkoi kadota tuulen mukaan.

”Lopeta Silversson, LOPETA!” Poika huusi edelleen, uskoen vahvasti, että tämä oli hänen rinnakkaisluokkalaisensa tekemä rangaistus. Lukas ei kuitenkaan voinut kuin seisoa ja pidättää hengitystään. Jokin eläimellinen otti hänessä vallan, ja hän nieli pelkonsa pois. Hän otti tuulen päätösvaltansa alle ja yritti estää pyörteen liikkeen. Tahdonvoimallaan hän taisteli tuota-mikä-se-sitten-olikaan vastaan ja pakotti pyörteen väistymään Hillen ympäriltä.

Tuuli totteli, muttei helposti. Aivan kuin joku olisi pistänyt vastaan. Tämä joku ei kuitenkaan selvästikään ollut osannut olettaa jonkun pistävän tappelua sitä vastaan, joten tuuli hajosi. Hillen hahmo tuli jälleen näkyviin, mutta tyttö vajosi heti maahan tajuttomana. Mieshenkilön hahmo puolestaan tuli myös näkyviin uudelleen, tällä kertaa katsoen suoraan Lukakseen kuin haastaen hänet – tai kertoen, että hän oli seuraava.
”Hille!” Yksi jäljellä olevista tytöistä riensi auttamaan pyörtynyttä ystäväänsä. Lukas tunsi voimiensa pettävän, ja päänsä heittävän kun hän katsoi tuota mieshahmoa, joka näkyi juuri ja juuri pienenä tuulena. Vai näkyikö? Miksi hän tiesi sen olevan siinä? Oliko se siinä oikeasti?

Mikä se ikinä olikaan, niin nyt se tahtoi Lukaksen. Ei elävänä, Lukas tunsi sen ytimissään. Hän oli juuri estänyt sen aikeet, mitkä ikinä ne olivatkaan, ja nyt tämä jokin oli raivoissaan.

Yhtään sen pidempää ajattelematta Lukas kääntyi ja lähti juoksemaan. Hänen peräänsä huudettiin, ne olivat hänen koulu”kavereidensa” ääniä, niiden, jotka syyttäisivät tästä lähin juurikin häntä yllättäneestä hyökkäyksestä ja ehkä jopa murhista? Kukaan ei tietäisi, että Lukas oli yrittänyt loppujen lopuksi pelastaa tilanteen, kaikki he pitäisivät häntä pelkurina, joka lopulta tuhotöidensä jälkeen oli juossut karkuun. Toisaalta karkuun juokseminen oli parempi vaihtoehto, kuin joutua vangituksi tai tuon jonkin tuhoamaksi. Tämä jokin ei ollut jättänyt vaihtoehtoja yhtään tämän enempää, joten Lukas muutti karkuun juostessaan ajattelemattaan alamäen jääksi, liukuen sitä pitkin tuulen ohjaamana ulos koulun alueelta, ja sitä myöten karkuun kaupunkiin, eikä kukaan enää näkisi häntä.

 Mieshahmo seisoi yhä nuorisojoukon keskellä. Kukaan ei katsonut häneen, kukaan ei nähnyt häntä. Koulurakennuksesta juoksi säikähtäneitä aikuisia, jota näkivät hahmon jättämän kaaoksen. Se tunsi olonsa oikein mahtavaksi, voimakkaimmaksi olennoksi maan päällä, ja se hymyili, muuttuen tuuleksi ja kadoten ilmaan, jättäen ihmiset ihmettelemään tuhoa, jonka se oli jättänyt jälkeensä. Lähtisikö se tuon oranssitukkaisen pojan perään, joka oli sille harmia aiheuttanut? Ei, ei vielä. Talvi kuitenkin lopulta voitti kaiken, ei poika pystyisi pitkään pakenemaan kylmyyttä ja pakkasta.

Yksi pieni tuulisielu ei häntä niin harmittaisi.

Hän kuitenkin muisti edellisen kerran, kun näin oli käynyt. Kyseessä oli kuitenkin kaksi tulisielua, ja he olivat pakottaneet hänet pakosalle liian pitkäksi aikaa. Siitä oli kolme vuotta, mutta muisto oli jäänyt hahmon mieleen vahvana. Edellisellä kerralla hänet oli pakotettu syrjään: Nyt oli hyvä aika kostaa.

 * * * Miku

Eilen oli tullut soitto. Hän oli saanut töitä Brezarioscoilta, eikä puheluakaan ollut tarvinnut odottaa kuin pari viikkoa! Siinä ajassa hän oli jo ehtinyt epäonnistua kolmissa seuraavissa työhaastatteluissa, ja majoittautua puoliksi asumaan oman vanhan huoneensa nurkkaan miettimään syntejä syviä. Hänen vanhempansa olivat työpaikasta ihme kyllä vähemmän innostuneita kuin hän itse, kai he ehtivät jo totutella poikansa kotiinpaluuseen ja nyt hän jo jatkaisi taas matkaa. Miku itse oli jo odottanut pääsevänsä tekemään edes jotakin. Siihen oli kestänyt vähän aikaan, mutta hän oli lopulta tajunnut olleensa täysin toimeton Lexien kanssa: Tyttö oli tehnyt työt ja käynyt ulkomaailmassa, ja Miku oli ollut kotona laittamassa ruokaa, jos sitäkään, sillä Lexie oli yleensä senkin ilon poikaystävältään kieltänyt.

Nyt oli Mikun jälleen aika aloittaa eläminen!

Hänen uuden työnantajansa, Reks Brezariosca, oli soittaessaan ilmoittanut, että joku tulisi vielä saman päivän aikana hakemaan hänet kotoaan. Miku voisi pakata jo nyt tärkeimmät tavaransa, ja siirtyä suoraan varikolle asumaan, mikäli hän niin tahtoi. Todellakin tahtoi! Hän olisi ollut valmis lähtemään samalla soitolla jo, mutta joutui silti odottamaan seuraavaan iltapäivään. Siinä vaiheessa hänellä ei ollut edes vähissä tavaroissaan mitään pakattavaa! 90% hänen entisestä omaisuudestaan oli ollut Lexien, ja sinne ne olivatkin jääneet. Katsellessaan pakkauksiaan läpi hänen oli pakko todeta, että he tulisivat selviämään yhdellä reissulla, eikä tarvittaisi yhtään enempää.

Iltapäivästä kahden hevosen ajama kärry ajoi hänen vanhempiensa talon eteen. Kuskin paikalta oli hypännyt naispuolinen henkilö, jota Miku ei ollut vielä edellisellä varikkokäynnillään tavannut. Tyttö oli esittäytynyt Nanette Brezarioscaksi, Mikun uuden työnantajan Reksin serkuksi.

Aluksi Miku ei ollut varma, oliko tämä Nanette lainkaan tästä maailmasta. Hänen katseensa harhaili muissa ajatuksissa, ja tytöllä oli jatkuvasti kasvoillaan hymy, jota ei mikään saanut sulatettua pois. Aivan kuin hänen mielessään olisi kerrottu jotain hauskaa tarinaa, jota hän autuaasti kuunteli. Nanette ei Mikun silmiin missään tapauksessa ollut normaali ihminen, ottaen huomioon myös tämän räjähtäneen tukan, seesteiset kasvot ja hassu, melkein laulava puhetyyli yhdistettynä ei millään lailla naismaiseen käytökseen, joka oli täysin vastakohta Lexielle.
Nanette oli kuitenkin auttanut mitään mukisematta kantamaan Mikun vähäiset tavarat kärryyn. Siinä vaiheessa hän oli vasta huomannut, että kyydissä oli joku muukin: Tällä kertaa poikapuolinen olento, nuori mies, ehkä Mikun ikäinen (kuten vaikutti Nanettekin olevan), joka oli siihen asti pysytellyt kärryssä piilossa. Tämä miehenalku, jonka nimeksi Miku käsitti Jerry, oli valittanut Nanetelle siitä, että tämä oli raahannut hänet mukaan aika lailla turhaan, mutta tyttö oli selittänyt vain, että Jerrynkin piti nähdä välillä ulkoilmaa.

”Joten oletko sinäkin varikolla töissä?” Miku yritti aloittaa keskustelua Jerryn kanssa, kun Nanette asetteli hänen tavaroitaan paikoilleen. Kiharapäinen Jerry oli katsonut häntä vahvasti silmiin, ja oli samalla onnistunut murtamaan alkukäsityksen siitä, että hän muka olisi ollut jollain lailla ujo tuolla lailla piiloutuessaan huppuunsa.
”Jollain lailla, ” Jerry oli todennut virnistäen.
”Jerry on vähän niin kuin minun alaiseni, ” Nanette oli ilmoittanut, ”hänkin aloitti työt vasta vähän aikaa sitten, joten olette molemmat aika lailla vasta opettelulinjalla.” Miku nyökkäsi, mutta Jerry vain piiloutui syvemmälle penkkiinsä. Aivan kuin tämä olisi pelännyt jonkun näkevän hänet.

Nanette sai pakattua, ja hätisti molemmat pojat vaunun sisään ajomatkan ajaksi. Miku ei voinut  myöntää hyppivänsä riemusta joutuessaan olemaan näinkin epäilyttävän olennon kanssa samassa sisätilassa kuin miltä tämä Jerry vaikutti, muttei todellakaan ruvennut väittämään työnantajansa serkulle vastaan vaan kömpi sisään puiseen vaunuun. Kun he lähtivät liikkeelle, Jerry vaikutti jokseenkin rentoutuvan ja hän tuli pian ulos hupustaan.
”Mistä olet kotoisin?” Oli tämä yrittänyt aloittaa keskustelua. Miku oli vähän säpsähtänyt toisen miehen äänen todellista vahvuutta, hän yhä ajatteli tämän jokseenkin ujoksi.

”Ihan Stratfordistä, ” hän myönsi. Jerry tarkasteli häntä pistävillä vihreillä silmillään (Miku huomasi vasta nyt tämän valtavat mustat silmäpussit).
”Kuinka vanha sinä oikein olet?” Jerry oli kysynyt ja Miku oli vastannut kysymykseen.
”Saman ikäinen kuin mekin, ” oli Jerry mietiskellyt ääneen, tarkoittaen oletettavasti itseään ja Nanettea, joka ei keskusteluun sillä hetkellä kuulunut, ”opiskelitko jossakin…?”
”Laitakaupungilla, ” Miku vastasi.
”Ah, eli et keskustassa?” Jerry ymmärsi, ”ei ihme kun naamasi ei ole tuttu.” Lausetta seurasi ahdistunut hiljaisuus, kun Miku tajusi olevansa jälleen uuden yläluokkaisen ihmisen kanssa tekemisissä.

”Satuitko tuntemaan Avril Privetteä?” Jerry kysyi hiljaisella äänellä hetken mentyä ohi. Miku ei aluksi tunnistanut nimeä, mutta sitten se palautui takaisin.
”Rinnakkaisluokalta, ” hän muisti etäisesti tytön, joka oli aina kulkenut suuren porukan mukana, ”muutti viimeisenä vuonna keskustaan, eikö?”
”Hmmh, ” toisen miehenalun äänessä oli myöntävä sävy. Tästäkään aiheesta ei tullut sen enempää keskustelua.

”Joten sinä päätit hakea töitä?” Miku ei tahtonut pysyä hiljaisuudessa. Hän oli saanut nauttia yksinäisyydestä ja tästä toisesta tylsästä asiasta liian pitkään Lexien kanssa. Nyt hän tahtoi jotain uutta elämältään.
”Jos ihan totta puhutaan, ” Jerryn kasvoilla kävi ilkikurinen hymy, ”niin Nanette vähän niin kuin pakotti minut hommiin.”
”Ai?” Miku kysyi kummastuneena.
”Jokaisen on ansaittava elantonsa, ” Jerry muutti äänensä hetkeksi kimeämmäksi, kun hän matki jotakuta, luultavasti Nanettea, ”pistetään sinut hommiin, niin olet kerrankin elämässäsi todella hyödyksi. Hyödyksi ja hyödyksi, kukaan älyllinen olento ei anna minulle ruuvimeisseliä käteen ja käske ruuvaamaan penkkiä paikalleen. Ei kukaan.”

Miku ei vieläkään oikein osannut päättää mitä hän ajatteli tästä Jerrystä. Hän ei missään nimessä vaikuttanut aivan tavalliselta rehvastelevalta yläluokkalaiselta, vaikka hänestä kyllä kuuli, ettei hän ollut tottunut ruumiilliseen työhön. Loppujen lopuksi hän vaikutti aika rennolta, vaikka tällä hetkellä ei todellakaan ollut sitä: Jerrystä näki, että hän jännitti tai ainakin hän yritti pysytellä piilossa. Miku mietti hiljaa itsekseen taustatarinaa, joka toisella pojalla oli mahdollisesti takanaan menneisyydessä, mutta keksi vain salaliittoteorioita murhista tai rikoksista. Tuskinpa rikollinen sentään olisi enää vapaalla jalalla?
”Ai, sinusta taitaa muuten tulla huonetoverini, ” Jerry hätkähti ajatuksistaan ja katsoi anteeksipyytävästi Mikua, ”ellet sitten tahdo mennä Naneten kanssa samaan huoneeseen. Osaan puhua vain omasta puolestani, mutta minä kuorsaan öisin.”

”Ei, ei se haittaa, ” Miku hätkähti, ”niin minäkin. Kuulemma.”
”Ai, ” Jerry mietti ääneen, ”no hyvä. Kuorsataan sitten kaksistaan. Tai toisaalta, jos valittavissasi olisi Nane tai minä, niin kannattaa ehdottomasti valita se kauniimpi osapuoli.”

Miku oli vain naurahtanut kommentiksi, mutta oli silti jäänyt miettimään asiaa. Jos hänen oli pakko näistä kahdesta uudesta tuttavuudesta valita se ”kauniimpi”, niin tarkkaan ottaen se taisi kyllä olla Jerry itse, eikä Nanette niinkään. Ei sillä, että Nanette olisi ollut pahannäköinen, ongelma oli siinä, että Jerry vaikutti niin paljon naisellisemmalta kuin itse neiti Brezariosca. Hän ei ollut suurikokoinen nuori mies, vaan itse asiassa Mikua ehkä kaksikymmentä senttiä lyhyempi ja suhteellisen laiha, paitsi posket, jotka olivat aika lailla lapsenpyöreät. Jerryä olisi voinut kuvailla sanoilla: ”kaunis poika”, ja sama päti aikalailla myös tämän ääneen: se ei ollut todellakaan liian matala, vaan hän oli äskenkin päässyt helposti kimeään.
Sitä Miku yritti verrata Nanette Brezarioscaan: Tyttö oli suurin piirtein hänen pituisensa, hänen käsivartensa olivat selvästi vahvat ja hänellä oli yllättävän matala, jokseenkin rauhoittava ääni. Nanetessa oli kaikki se Jerrystä puuttuva jätkämäisyys, ja Jerryssä oli kaikki se Nanetesta puuttuva naismaisuus.

Ihan hauskanoloinen parivaljakko. Miku huomasi miettivänsä, että mahtoiko näillä kahdella olla jonkinlaista suhteenpoikasta välillään, mutta ajatus siirtyi siitä liian äkkiä Lexieen, ja hän karisti sen pois mielestään. Hän ei kaivannut ajatuksia entisestä tyttöystävästään, ei enää yhtään kiitos.
Voi kumpa Jerry olisikin tehnyt asiasta niin helppoa.
”Ihan tämmöinen välikysymys, ” oli toinen vaunuissa oleskelija kysynyt, ”seurusteletko sinä?”
”En, ” vastaus tuli suoraan sydämestä. Jerry nosti kätensä viattomasti ylös.
”Anteeksi. Ajattelin vain kun menit niin hiljaiseksi. Olisi ihan hyvin voinut olla, että sinulla olisi ollut tyttöystävä, joka ei ihan kannattanut työpaikka-ajatusta jah… No, niin edelleen.”
”Ei mitään sellaista, ” Miku huoahti.
”Ei mitään sellaista?” Toisti Jerry, ”mitä sitten? Tuliko ero?” Kappas vain. Ei sittenkään mikään typerys.
”Itseasiassa kyllä, ” Miku valui hieman alemmas penkillään, laskien kätensä vierelleen kuin luovuttaen.

”Hyvä, ” Jerry virnisti, ”niin minullakin. Sanoppa, yrittikö tyttösi tappaa sinut?”

Miku katsahti Jerryä kuin hullua. Tämä vain tuhahti nenäänsä, kuin olisi naurahtanut.
”Ei vain? Käykö näin vain minulle? Hitsiläinen.”

”Hei siellä?” Naneten ääni kuului heikosti vaunun ulkopuolella. Miku tunsi, kuinka kärryt hidastivat.
”Mitä nyt?” Hän kysyi, olettaen, että neiti Brezariosca oli puhunut heille. Hän kohosi paikallaan kurkkimaan ikkunasta ulos, kun taas vaunun toisella puolella Jerry valui alemmas kuin piiloon.
”En tiedä, ” Jerry mumisi nopeasti, kun vaunut pysähtyivät. He kuulivat Naneten huutavan jotakin, ja vaunun tärinästä päätellen tyttö oli hypännyt ohjaajan paikalta pois.

”Tuolla on joku maassa, ” Miku näki ikkunasta, miten Nanette juoksi lumen halki kohti selvää ihmishahmoa, joka oli lyyhistynyt lumihankeen. Jerrykin nosti katsettaan nähdäkseen hieman paremmin.
”Tuskin Nane meitä tarvitsee, ” hän mutisi, ja piiloutui huppuunsa. Miku ei ollut asiassa samaa mieltä, vaan hän työnsi oven auki ja hyppäsi ulkoilmaan.

Nyt hän näki henkilöhahmon paremmin. Nanette oli jo ehtinyt tämän luokse, ja auttoi poikapuoleista henkilöä ylös jaloilleen. Oliko tämä humalassa? Poika oli ehkä pari auringonkiertoa Mikua nuorempi.
”Hei?” Nanette yritti puhua oranssihiuksiselle pojalle nostaessaan tämän jaloilleen. Siinä vaiheessa Miku huomasi kaksi asiaa: Sen, että poika ei ollut vielä täysin tajuton, ja sen, että tällä oli kaulassaan kravatti. Kun siihen lisättiin vielä valkoinen kauluspaita ja mustat housut…

”Hän on teidän koululaisianne, ” Miku sanoi päästyään lähelle. Nanette nosti katseensa uuteen työntekijään, ja katsahti uudelleen poikaa huomatakseen asian todeksi.
”Kuuletko minua?” Nanette puhui jälleen pojalle. Tämä avasi varovasti silmiään, mutta hänen katseensa ei oikein meinannut kohdistua mihinkään. Hetken päästä hän kuitenkin nyökkäsi.
”Voimmeko auttaa? Viemmekö sinut koululle hoitoon?” Nanette tarkisti. Seurasi voimaton päänpudistus.
”Ei… Koululle…” Poika voihkaisi.
”Lääkäriin?” Seurasi uusi voimaton päänpudistus.
”Lepäämään? Asun-… Asumme tässä aivan lähellä. Siellä on sänky, ruokaa ja rauhaa. Kelpaako se? JERRY OLIVER MCBARCA, RAAHAA SE AHTERISI TÄNNE JA SASSIIN TAI SYÖN JÄLKIRUOKASI!” Miku hypähti säikähtäneenä kauemmas, kun Nanette oli karjaissut kohti vaunuja. Hetkessä sieltä mönki kiroileva huppuun piiloutunut toinen jätkä. Vastaukseksi ”kelpaako se” kysymykseen oli oranssitukkainen poika nyökännyt väsyneesti.

”Sinä, Miku, auta minua, ” Nanette ohjasi Mikun ottamaan poikaa toisesta kainalosta. Miku teki heti työtä käskettyä. Jerry saapui paikalle vihaisena.
”Mihin tässä enää minua tarvitaan?” Hän ärisi huppunsa alta. Nanette pojan toisella puolella oli asettanut pojan käden olkapäänsä yli, ja nyökkäsi sitä kohti vakava ilme kasvoillaan. Mikukin katsoi osoitettuun suuntaan, muttei tiennyt mitä etsiä katseellaan. Jerry kuitenkin kirosi nähdessään jotakin, joka oli oletettavasti paha asia.

Miku ei tiennyt mitä etsi nuoren pojan oikeasta kädestä, joten hän katsahti vasenta, jonka hän oli laittanut omat olkapäänsä yli. Silloin hän säpsähti jälleen säikähdyksestä.

Pojalla ei ollut sormia. Hänen kätensä loppuivat mystisesti siihen, mistä rystyset alkoivat. Miten Miku ei ollut huomannut sitä aiemmin?
”Ei, ei todellakaan takaisin koululle, ” Jerry totesi puoliääneen.
”Sitähän minäkin, ” Nanette totesi, ”pidä ovea auki. Me viemme sinut sisään noihin vaunuihin, okei?”
”Pystyn kyllä kävelemään… ” Pojan ääni ei ollut tuulenvirettä vahvempi.
”Ja minä olen jumalatar Beadine, hyvää päivää vaan, ” Jerry ärähti ja meni takaisin vaunulle. Miku ja Nanette lähtivät kävelyttämään oranssihiuksista poikaa yhdessä samaan suuntaan.

”Hei, minullekin saa selittää, ” Miku voihkaisi, kun he saivat pojan istumaan vaunun reunalle. Voimat loppuivat siinä vaiheessa, kun heidän olisi pitänyt saada nostettua hänet ylös.

Selittäminen sai jäädä myöhemmälle, sillä juuri tuona hetkenä poika nosti katseensa ja hänen suustaan pääsi epätoivoinen, varoittava kiljaisu. Miku käännähti katsomaan samaan suuntaan heti, ja hänkin meinasi kiljaista.

Sama mieshahmo, jonka hän oli nähnyt samana iltana, jolloin hän oli eronnut Lexiestä, seisoi kadun päässä yhtä epämääräisenä kuin silloinkin. Se vain tuijotti nelikkoa hieman kauempaa ja irtolumi pöllysi sen jalattomien jalkojen alla epämääräisessä tuulessa.
”Mitä? Mitä siellä on?” Jerry, joka oli ollut pitämässä ovea, kysyi puolipaniikissa ja yritti kurkkia siihen suuntaan, mihin kaksikkokin tuijotti järkyttyneenä. Silloin lumi hahmon jaloissa lähti liikkeelle heitä kohti, kuin nousevan tuulen mukana. Oli Jerryn vuoro parahtaa kovaan ääneen, ja hän kohotti nopeammin kätensä ilmaan kuin suojaksi tuulelta.

Oranssitukkainen poika oli nopeasti jälleen jaloillaan, ja hän hypähti Mikun suojaksi vikkelästi. Ennen kuin myrsky ehti osua heihin, heidän eteensä kohosi tulimuuri, joka pakotti tuulen väistymään. Poika, joka oli tullut Mikun eteen, oli Jerryn tavoin kohottanut kätensä suojaksi, ja samassa heidän takaansa syöksyi toinen myrsky, joka pakotti niin tulimuurin kuin pohjoistuulen hajoamaan. Miku näki juuri ja juuri, kuinka tuulenmuotoinen mieshahmo joutui tulen ja tuiverruksen keskelle, kadoten kuin ilmaan.
”Mitä tapahtuu?” Nanette ei kuulostanut niinkään säikähtäneeltä ja hän tarkastelikin Jerryä sekä toistaiseksi nimetöntä poikaa kiinnostuneena.

”Vanha tuttu, ” Jerry huudahti vikkelästi, ”mihin se meni?”
”Mikä se on?” Nanette kysyi äänensävyllä, joka kertoi, että hän oletti tilanteen rauhoittuneen. Samassa Miku näki mieshaamun aivan neiti Brezarioscan vierellä. Jollain voimalla se takertui tyttöä kaulasta ja heitti hänet päin vaunuja, jolloin hädissään olleet hevoset säikähtivät viimeisen kerran ja lähtivät yhteistoimin juoksemaan karkuun. Nanette heilahti uhkaavan näköisesti maahan tärähdyksen ja liikevoiman johdosta, ja hän lyyhistyi maahan hyvin tajuttoman näköisenä.
Jerry otti tilanteen hallintaansa. Hän ei ehkä nähnyt mikä oli iskenyt, mutta hän kutsui jostain tulta ja syöksi sen kohtaan, jossa Nanette oli juuri kolme sekuntia sitten vielä seissyt. Miku näki, miten mieshahmo vain katosi ilmaan ennen tulen osumista.

”Väärä suunta!” Oranssitukkainen poika kiljahti, ”etkö sinä näe sitä?”
”EN!” Jerry karjahti, ”mutta ei kai sen liikkeitä niin vaikea ole arvioid-” hän oli väärässä. Mieshaamu oli päättänyt napsia nelikon yksi kerrallaan, ja nyt se hyökkäsi tuulen voimalla Jerryn kimppuun. Miku ja oranssitukkainen poika ehtivät juuri alta, kun Jerry heitettiin heidän päällensä. Tämä kuitenkin onnistui mönkimään maasta heti ylös samalla, kun oranssitukkainen poika sääti tuulta niin, että se pakotti mieshaamun jälleen katoamaan.
”Hitsinhitsi, tuohan on pottumaisempi kuin kolme vuotta sitten, ” Jerry ärisi, puistellessaan lunta tukastaan päänpyörityksellä.
”Hetkinen, ” oranssitukkainen poika havahtui, ”sinäkö tunnistat tuon-… Tuon?”
”Sama ukko hyökkäsi kolme vuotta sitten koululla exäni kimppuun, ” Jerry naksautti niskaansa.
”Minä näin tuon pari viikkoa sitten keskustassa, ” Miku tuli nopeasti mukaan keskusteluun, ”silloin se kadotutti vanhan kerjäläisen.”
”Ja äsken se tappoi kourallisen luokkalaisiani, ” oranssitukkainen poika myönsi.

”Ihanaa, ” Jerry narisi, ”oikein kunnon paskiainen siis.”

Miku havahtui. Hän ei ollut ehtinyt huomioida tilannetta aiemmin, mutta heidän taakseen kohosi juuri silloin valtava puu.
”Mitä vi-” Hän ehti kommentoida, katse kohoavassa puussa, kun puun reunustalta heitä kohti hyökkäsi jotakin, mikä näytti murateilta. Miku itse oli niin hidas, ettei ehtinyt väistää hyökkäystä, joten muratit kietoutuivat hänen käsiensä, jalkojensa ja kaulansa ympärille. Loput jäljellä olevasta nelikosta ehti reagoida vähän paremmin: Jerry käski tulen polttaa muratit ja hyökätä puun kimppuun, toisen pojan ympärille kietoutuneet köydenkaltaiset jäätyivät osuessaan häneen ja ne räsähtivät iloisesti rikki pojan ravistellessa itsensä turhaan. Kuristuksesta huolimatta Miku kykeni silti näkemään kaiken, ja vaikka puu ehtikin syttyä tuleen, muratit eivät tahtoneet päästää hänestä irti. Heikosti vastaan taistellessaan hän näki, kuinka Jerry ja toinen poika jäivät alakynteen kun milloin minkäkin elementin hyökkäys iski jostain, mitä he eivät kyenneet näkemään, eikä Miku kyennyt tekemään mitään auttaakseen.

Maailma alkoi sumeta hänen silmissään sitä myötä, kun muratin ote tiukkeni hänen kurkkunsa ympärillä.

”Nohnoh, nuoriherra McBarca, oletin teidän ainakin pystyvän parempaan, ” tuntematon ääni sanoi hänen tajuntansa ulkopuolella. Hän tunsi, kuinka murattien ote hellitti, kuin jokin olisi leikannut ne irti, ja ennen pyörtymistään hän näki… Pingviinin?

* * *

Jerry tunsi voimiensa ehtyvän ja hän valui maahan polvilleen. Tulesta oli hyötyä maan voimia kohtaan ja viimeksi hän oli Avrilin avulla selvinnyt tilanteesta tuulta vastaan, mutta nyt tilanne näytti pahemmalta. Vastustaja ei leikkinyt enää vain pakkasella ja tuulella, vaan sillä oli käytössään jokainen elementti, mikä Jerrylle tuli milloinkin mieleen.
Oranssitukkainen poika ei pärjännyt enää yhtään sen paremmin. Hän olikin ollut jo heikkona, joten hänen voimansa loppuivat nopeammin kuin Jerryn, ja sinäkin aikana hän ehti olla puolet vanhempaa poikaa hyödyllisempi. Jerry alkoi todella pelätä elämänsä puolesta, kun hän näki tuulen ja myrskyn jälleen nousevan, ja alkavan tutunoloisesti kiertää kehää heidän neljän ympärillä. Oranssitukkainen poika yritti epätoivoisesti painaa tuulta pois, mutta hän lyyhistyi maahan omaa heikkouttaan.

”Nohnoh, nuoriherra McBarca, oletin teidän ainakin pystyvän parempaan.” Tuttu ääni… Vaarallisen tuttu ääni. Todellinen pakokauhu heräsi silloin Jerryn mielessä. Ei, et sinä. Ei taas sinä.

Lyhyt mies käveli vaatimaton hymy kasvoillaan eteenpäin. Hän antoi käskyn, ja kolme henkeä lähti samalla liikkeelle, jokainen hyökäten vaarallisen hengen kimppuun. Kolmen voimalla ne pakottivat heikentyneen tuulenhengen pois paikalta, ja tuuli neljän ihmisen ympärillä rauhoittui. Mies frakissa käveli tilanteen keskelle tyynenä, välkkyvät silmät kohdistettuna maahan lyyhistyneeseen poikaan, joka tuijotti frakkimiestä kauhuissaan. Tämä seisahtui katsomaan nelikon ja yhden hengen aiheuttamaan tuhoa, asettaen kätensä asiallisesti kädet eteensä.
”Mukava nähdä jälleen, herra McBarca, ” frakkimies tervehti pään nyökkäyksellä nuorta miestä, joka yritti päästä takaisin jaloilleen, selvästikin juostakseen karkuun, ”viimeisestä tapaamisestamme taitaa nyt olla… Mitä, kaksi ja puoli vuotta? Ohhoh, miten aika lentää.”

Jerry luovutti ja sylkäisi maahan.
”Katoa pois, pingviinimies, ” hän ärähti. Pingviiniksi kutsuttu mies vain hymyili.
”Nohnoh, ” hän suorastaan hyräili, ”et kai todella luullut, etten saisi tietää tekemisiäsi?”
”Kyllä?” Jerry ehdotti. Frakkipukuinen mies hymyili edelleen.
”Elämäsi on ollut siitä eräästä keskitalvesta lähtien minun vahdittavanani, ” mies sanoi ystävällisesti. Samalla ne kolme häntä äsken palvellutta henkeä palasi vartiointipaikalleen hänen ympärilleen – vaikkakaan Jerry ja oranssitukkainen poika eivät nähneetkään niitä.

”Ja nyt minusta näyttää, että te kaikki neljä olette tulossa minun mukaani.” Kuin käskystä, yksi hengistä lähti liikkeelle ja survaisi nyrkillään Jerryä kasvoille. Poika kaatui maahan tajuttomana, tajuamatta ikinä mikä häneen iski. Jäljellä oli enää oranssitukkainen poika.

”Te lienette Lukas Silversson, olenko oikeassa?” Frakkipukuinen mies tiedusteli pojalta, joka hädin tuskin jaksoi pitää päätään pystyssä, ”minun nimeni on Pentti Före. Pyydän anteeksi, mutta minun täytyy ottaa teidät mukaani. Ei tarvitse pelätä, vien teidät hyvään turvaan.”

Lukas ei tiennyt pitäisikö hänen uskoa miestä, joka pukeutui kuin pingviini, mutta hänen mielensä päätti sillä hetkellä heittää ympäri ja hänkin menetti tajuntansa.

Pentti Före katseli sekasortoa ja huokaisi.
”Otetaan kaikki neljä mukaan, ” hän totesi väsyneenä, ”parempi vain viedä kaikki samalla suojaan, ennen kuin hän päättää taas hyökätä viattomien sielujen kimppuun.” Kolme henkeä nyökkäsi, ja jokainen niistä otti yhden tai kaksi tajutonta ihmistä kannettavakseen. Pentti Före lähti kulkemaan edeltä, frakki liikkeessä liehuen.