Luku 1. Lukas
Aamu oli alkanut kuten jokainen aamu sitä hetkeä ennenkin: Raivostuttavasti.
Lukas saattoi olla montaakin asiaa, mutta hän ei ikinä ollut nauttinut
aamuista. Hänestä ei ollut mukava herätä tajuamaan, että hän joutuisi sinäkin
päivänä välttelemään tiettyjä ihmisiä ja samalla yrittää opiskella. Molemmat
näistä tuntuivat ylitsepääsemättömän rasittavalta pakkopullalta, jota
yli-innokas naapurintäti pakotti jauhamaan kolmannenkin, kun ”pikkupojan pitää
saada murua rintansa alle, että kasvaa!”. Neljännen pullan kohdalla yleensä
meinasi antaa ylen ja tekosyyt otettiin käyttöön. ”On se ihan hyvää, kiitos
paljon, ei minuun enää mahdu, älä ihmeessä syötä minulle enempää!”
Lukakselle jokainen aamu oli naapurintädin pakkopullaa, jokainen päivä
pakkokahvikuppi, jokainen iltapäivä pakkosantsiateria ja ilta pakko”ota toinen
pipari!” Eikä hän siksi pitänyt heräämisestä.
Kaikesta huolimatta hän tiesi, että päivässä saattoi olla jotain hyvääkin.
Esimerkiksi se, että joku todella uskaltautuisi lähtemään uhittelemaan hänen
kanssaan.
Lukas Silversson oli syntyjään stratfordiläinen. Kuuden vuoren ympäröivässä
laaksossa hän oli kasvanut ja tulisi ehkä asumaankin siellä koko ikänsä, myös
opiskeluajan lopussa. Hänen vanhemmillaan olisi ollut tarpeeksi rahaa lähettää
hänet vaikkapa viereiseen saareen, mutta Stratfordia pidettiin Stratfordissa
ehdottomasti parhaimpana ja mahtavimpana paikkana elää. Miksi ihmeessä joku
tahtoisi pois, kauas ulkomaailmaan, jossa ei osata käyttäytyä sivistyneesti!? Liekö
niillä karelialaisillakaan kolmen saaren päässä olla edes kunnon teitä? Kuka sinne muka haluaisi?
Lukas halusi. Hänellä olisi riittänyt halua lähteä tutkimaan jokainen
yhdeksästätoista saaresta, joista hänen maailmansa muodostui. Oli aikoja,
jolloin hän olisi tehnyt mitä vain päästäkseen ulos Stratfordin kaduilta ja
hienostoherrojen seuroista. Sinne hän kuitenkin oli syntynyt, ja siellä hänen
oletettiin olevan loppuun asti. Kaikenhan piti olla Lukaksen elämässä niin
hyvin, hän oli maailmankuulussa yksityiskoulussa jota pyöritti melkein
henkilökohtaisesti saariston yksi arvostetuimmista miehistä, hän sai tasokasta
koulutusta tasokkaassa seurassa, jonne valikoituivat vain ne, jotka olivat
tarpeeksi päteviä opiskellakseen siellä.
Tämä ei ollut tosi. Stratfordin keskustassa olevassa opistossa saivat opiskella
tasan ne, joiden vanhemmilla oli rahaa maksaa lapsensa naurettavan tyyriiseen
lukaaliin opiskelemaan juuri niitä aineita, joita saaren presidentti näki
tarpeelliseksi. ”Tarpeellinen” sisälsi esimerkiksi turhauttavan monta saarnaa
siitä, että: ”EI SITÄ KRAVATTIA NOIN PÄIN PIDETÄ,” tai, ”kumarra syvempään ja
katso silmiin kun sinulle puhutaan.” Stratfordissa nuorista tehtiin samanlaisia
hienoja herroja ja rouvia, kuin heidän vanhempansakin olivat. Samalla diilin
saattoi kuulua se, että jotkut eivät oikein pitäneet toisistaan ja oppilaiden
keskellä syntyi jonkinlaisia valtataisteluita koulun herruudesta.
Kun Lukas Silversson oli kolme vuotta sitten saapunut opiskelijaksi siihen
pytinkiin, oli koulun opiskelijoiden joukossa vallinnut selvä hierarkia:
todellista jöötä piti presidentin ainoa poika ja kätyreinä toimivat Lukaksen
naapurihuoneiston epämääräinen kaksikko. Hyväkin hierarkia koki välillä
kolauksia, ja ennen kuin nuoren pojan ensimmäinen vuosi oli ohi, oli koko
hierarkia hajonnut. Presidentin pojan valmistuttua koulun oppilaat eivät enää
saaneet samaa rauhaa aikaan, joka oli sitä ennen vallinnut heidän yhteisössään
ja siitä seurasi ongelmia monille.
Mitä ongelmia?
No…
Lukas oli juuri palaamassa ruokatunnilta. Hän ei ollut vaivautunut raahautumaan
syömään muun kansan kanssa ruokalaan, vaan hänen yksinäiset askelensa olivat
suunnanneet suoraan ulos rakennuksesta ja keskustaan. Kuten yleensä, kukaan ei
ollut lähtenyt hänen peräänsä tai ylipäätänsä kaivannut häntä. Yhden ihanan
tunnin ajan Lukas oli saanut olla täysin omassa rauhassaan. Sillä hetkellä hän
kuitenkin käveli koulunsa aulaa myöten ja ihmiset yllättäen taas huomioivat
hänet. Useimmat jättivät viimeistä vuotta opiskelevan pojan rauhaan, heillä ei
ollut syytä lähteä häntä häiritsemään. Kaikki eivät olleet niin järkeviä.
Poikalauma käveli Lukasta vastaan käytävällä. Joku heistä tirskui, osa saarnasi
kovaan ääneen. Yksi heistä, tukevahko pojanklöppi joka ei ollut vielä
onnistunut kasvamaan aikuisemmaksi, oli huomannut jo kaukaa
rinnakkaisluokkalaisen Lukaksen, joka erehdyksissään oli suunnannut heidän
suuntaansa katse tiukasti kohdistettuna maahan ja askelet tarkkaan valittuina,
ettei hän vahingossakaan häiritsisi jonkun muun elämää. Virne oli jo ehtinyt
levitä mustahiuksisen pojan kasvoille, kun hän oli tunnistanut oranssihiuksisen
piirteet ihmismassan joukosta.
Uhri!
Virnettä oli seurannut tömähdys, kun kaksi olkapäätä oli isketty toisiaan päin.
Lukas, joka ei ollut osannut varautua yhteenottoon, menetti jokseenkin
tasapainonsa ja löysi itsensä maasta lojumasta. Poikalauma nauroi.
”Eikö pikkutyttö meinaa pysyä jaloillaan?” Yksi pojista suorastaan parkui
naurusta.
”Hah, ” Lukas sanoi pysyen jokseenkin rauhallisena, ”todella hauskaa Down.
Todella hauskaa.” Hän osoitti sanansa mustahiuksiselle pojalle, joka oli
pyyhkinyt virneen naamaltaan ja muuttanut sen puhtaaksi halveksunnaksi.
”Katsoisit eteesi, kun kävelet, ” Downiksi nimetty mustahiuksinen poika
röhähti. Lukas ei vastannut mitään, vaan keskittyi nousemaan jaloilleen.
Samassa hän tunsi kengän pohjan iskevän rintaansa ja hänet potkaistiin kovalle
lattialle.
”En kuullut sinun pyytävän anteeksi, Silversson, ” Down murahti, kykenemättä
enää pitämään hymyään piilossa. Pojat hänen takanaan hekottivat. Lukas vain makasi
maassa ja antoi Downin painaa häntä maahan jalallaan.
”No?” Down tiukkasi, ”anteeksi, Silversson. Kuinka vaikea sana se on?”
”Saat anteeksi, ” Lukas päästi vahingossa suustaan ja tästä kostoksi häntä
potkaistiin kylkeen. Kipu levisi pitkin hänen kylkeään aina kohti hänen oikeaa
kättään, mutta hän yritti parhaansa mukaan pitää tunteita kasvoiltaan. Kukaan
ohi kulkevista ihmisistä ei edes jaksanut kääntyä auttamaan kumpaakaan
osapuolta, koulussa vallitsi sanaton sopimus siitä, että jokainen piti huolta
omasta nahastaan.
”Älä avaa suutasi ennen kuin sinulle annetaan lupa!” Yksi Downin porukasta
nauroi, lainaten aika tarkkaan rehtori Pinan sanoja. Downkin naurahti
tilanteeseen sopinutta pilaa.
”Mikä tuli, kultakutri?” Yksi toinen pojista pilkkasi, ”menitkö sanattomaksi?”
Lukas vain tuijotti. Eivät hänen hiuksensa olleet lähelläkään kullan sävyjä. Ne
olivat ja olivat aina olleet luonnollisesti oranssit. Käytävän kiusaajat olivat
selvästi alkaneet menettää pilkanaiheitaan.
”Parempi päästää menemään, Down, ” viimeinen pojista, joka oli pysytellyt
sivussa eikä ollut nauranut hauskalle jutulla, sanoi, ”kiroaa kohta meidät
kaikki.” Down tuhahti kommentille.
”Kiroaa? Sitäkö tämä friikki nykyään osaa? Huu, kiroan teidät kaikki! Todella
pelottavaa.”
Friikki? Sana oli suorastaan iskenyt Lukaksen korvaan. Friikkokö hän oli?
”Sinä ja minä tiedämme aivan yhtä hyvin, ettei ole olemassa mitään sellaista
kuin kiroaminen. Tämä tässä on vain friikki. Ei mitään muuta, ” Down julisti ja
sanojaan vahvistaakseen hän potkaisi uhriaan uudelleen. Raivoaan pidätellyt
Lukas sulki kivusta silmänsä, ja lähti laskemaan puoliääneen kymmeneen.
Kymmenen.
Yhdeksän.
Kahdeksan.
”Silti. Tässä ei ole enää mitään järkeä. Päästä se menemään ja mennään
tunnille, ennen kuin joku hakee Windsteadin pitämään saarnaa.”
Seitsemän.
”Hyvä on. Kuulitko friikki, tämä tässä pelasti sinut juuri. Hyvä niin, sillä
seuraavalla kerralla kun unohdat mihin olet kävelemässä, minä-”
Seitsemän.
”- onko selvä, friikki?”
Seitsemän.
”Ei kuulu? Mitä se sanoi? Minä en kuullut mitä se sanoi. Sinun täytyy puhua
KOVEMPAA, Silversson, jos meinaat saada tuon säälittävän äänesi kuuluville-”
Lukakselle riitti.
Jostain kuului pamahdus, kuin ikkuna olisi räjähtänyt auki. Yllättäen
käytävällä nousi kylmä viima, joka sai monet tytöt kiljahtamaan.
”SULKEKAA SE IKKUNA NYT HETI!” Joku jossain käytävällä huusi. Downin
jätkäporukka oli lähimpänä ikkunaa, ja he juoksivat tekemään juuri niin kuin se
joku oli käskenyt. Tuuli ja tuiverrus pisti poikien yrityksille hanttiin, ja
terävät lumihiutaleet ehtivät tuulen mukana viillellä oppilaiden arkoihin
poskiin pieniä haavoja, mutta lopulta ikkunat pamahtivat takaisin kiinni.
Tuulen ääni lakkasi, ja käytävällä vallitsi ylitsepääsemätön hiljaisuus.
Down hengitti raskaasti ja huomasi peruuttaneensa kauemmas maahan potkitun
Lukas Silverssonin luota. Tuuli oli noussut äkisti ja pyyhkäissyt hänenkin
käsivarsiinsa pieniä haavoja. Selkäpiissään Down ymmärsi, että mikään äsken
tapahtuneesta ei ollut täysin normaalia. Hän katsoi maassa edelleen makaavaa
Silverssonia, ja huomasi järkytyksekseen tämän tuijottavan takaisin jokseenkin
haastavasti, kuin käskien Downia pistämään paremmaksi. Katse järkytti poikaa
syvemmältä kuin hän itse tahtoi myöntää.
Friikki? Lukas ajatteli, friikkikö minä olen?
Sinä Down et tiedä siitä vielä
puoliakaan.
*
* * Miku
Lexie ei ollut kotona. Lexie oli itse asiassa hyvin harvoin kotona, eikä
tuntunut ikinä haluavan Mikua mukaansa kun poistui talosta. ”Tyttöjen ilta, ei
sinun tarvitse raahautua mukaan.” Oli siinäkin syy.
Miku ja Lexie olivat löytäneet toisensa erän kylmähkö kevätpäivä parisen vuotta
sitten. Harmikseen Miku huomasi unohtaneensa sen, mitä ensitapaamisella oli
tapahtunut, ja tarkka päivämääräkin oli kadonnut pois hänen mielestään.
Oikeastaan hän vain muisti tavanneensa Lexien keväällä, ja jo syksyllä he
olivat seurustelleet. Tuoreen tyttöystävän perhe ei todellakaan ollut
hyväksynyt tyttärensä seurustelua alempiluokkaisen pojan kanssa, joten kaksikko
oli joutunut omille teilleen suorastaan heti. Rahasta ei heillä kaikesta
huolimatta ollut pulaa, sillä Lexiellä oli ensiksikin hyvä työ ja jo valmiiksi
rahaa tilillään. Miku taas ei oikein edelleenkään voinut tuoda paljoakaan
rahallista suhteeseen, mutta pyrki silti pitämään välillä jopa mahdottomalta
tuntuvaa suhdetta yllä. Lexie ei kuitenkaan tehnyt asiasta erityisen helppoa
jatkuvalla jäkätyksellään ja karkailemalla iltaisin tyttöjen kanssa kaupungille
– ilman poikaystäväänsä, joka oli sentään jättänyt kaikki omat ystävänsä aivan
toiselle paikkakunnalle muuttaessaan yhteen elämänsä rakkauden kanssa.
A/N terveeks vaan marraskuu. Oikein kiva tavata. 1h 41min on ollut kirjoitusaikaa ja tässä on tulos: 1963 sanaa! Ei paha aloitus, ei lainkaan. Aamulla jatkuu, tarkoituksena ois päästä lähemmäs sitä kolmeatuhatta tällain jo heti alussa, ei sen pitäisi enää niin vaikeaa olla.
Ps, näppäimistö on rikki, mie en tykkää kirjoittaa sellain, että tuo peruutuspainike on huono. Murh.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti