EHEHEHEHE, Luku 6.

Luku 6. Nanette

Pojat löytyivät miekkailemasta. Tämä ei Nanettea niinkään hetkauttanut, olihan hän kuullut Iasonin mainitsevan asian aiemmin. Hänet oli neuvottu suuntaamaan kellarikerroksen isompaan saliin, jossa oli tiloja kaikenlaiselle urheilulle. Nähtävästi sieltä löytyi yhtä lailla tilaa harjoitella taistelua, joka aluksi vaikutti Nanetesta jokseenkin kummalliselta.

Miekkailu oli ollut heidän opiskellessaan yksi asia, mitä heidät pakotettiin harrastamaan liikuntatunneilla. Nanette ei ollut ikinä oikein innostunut asiasta, kuten eivät monet hänen ikäisistään tytöistä muutenkaan, eivätkä edes kaikki pojista, paitsi ne, joilla oli suurempi kilpailuvietti. Suositummat lajit olivat ehdottomasti kaikki pallolajit, joissa pääsi juoksemaan ympäriinsä, mutta eräät olivat tykästyneet myös lajeihin, joissa pääsi vahingoittamaan muita. Miekka ei ollut ikinä loppujen lopuksi sopinut Naneten käteen, hän piti enemmän ruuvimeisseleistä ja vasaroista. Jos hän olisi hennon puumiekan sijaan saanut ottaa kunnon nuijan käyttöönsä, hän olisi epäilemättä ollut iloisempi.

Iason taas oli luotu ottelemaan, milloin pallon kanssa, milloin mailan kanssa, milloin vaikka miekan kanssa. Hän ei todellakaan ollut ikinä hallinnut ryhmäpeliä, mutta yksin hän osasi toimia. Miekka sopi hänen luonteelleen suhteellisen hyvin ja käteen vielä paremmin. Ongelma oli siinä, että hän ei saanut päätään pidettyä ruumiinsa mukana ja oli koulussa aina hävinnyt juuri sen takia.
Jerry oli hänen vastapainonsa. Hän ei säntäillyt tai toiminut oman päänsä mukaan, vaan harkitsi aina edes pienen hetken tekemisiään. Toisin kuin Iason, Jerry oli tehty toimimaan ryhmässä ja sitäkin tarkemmin sanottuna johtamaan ryhmää. Ilman että hän itse sitä tajusi, Jerryllä oli tahto saada muut tekemään mitä hän neuvoi, ja toimi hyvin tilanteen dominoijana, vaikkei itse aina kyennytkään suoriutumaan fyysisesti tilanteista yhtä lailla kuin Iason. Miekka pysyi hänen kädessään, ja hän onnistui antamaan jonkinlaista vastustakin, vaikka hänen ruumiinsa ei aina pysynyt pään mukana. Jerry tiesi tarkkaan mitä kentällä tapahtui, mutta oli kykenemätön reagoimaan tilanteisiin niin hyvin.
Yhdessä kaksikko toimi ihan hyvin. He täydensivät toisiaan, vaikka Iasonilla ei ollutkaan aina halua kuunnella neuvoja. Toisiaan vastaan… Siitä ei oikein tahtonut tulla mitään. Iason hoiti hyökkäyksen, Jerry puolustuksen, ja he olivat epäilemättä olleet samassa tilanteessa jo pitkään ennen kuin Nanette ehti löytää paikalle. Ehkä he olivat ehtineet jo väsyttää toisensa, mutta siinä vaiheessa kun kolmas henkilö saapui samaan tilaan, olivat molemmat ottelijoista valmiita luovuttamaan.

”Tauko?” Iason pyysi heikosti. Jerry nyökkäsi hikisenä, mutta hymyillen. Ainakin hänellä oli ollut hauskaa, jos ei muuta.
”Nane, haluatko sinä yrittää tauon jälkeen?” Iason heitti, ”varastosta löytyy kaikenlaisia aseita harjoittelua varten. Voit valita vapaasti mitä haluat.”
”Kiitos, ” Nanette ei ehkä kiinnostunut taistelemisesta sillä hetkellä, vihloihan häntä jatkuvasti selkään hänen kävellessään, ”ehkä minä vain katson kun te hakkaatte toisenne. Miksi täällä edes on aseita?”
”Puolustukseksi, ” Iason pyyhkäisi otsaltaan hikeä, ”kaikki osaavat täällä puolustaa itseään jos tulee tarve. Fyysisesti siis. Ja todennäköisesti tuleekin tarve. Näitkö aamupalalla ne pennut siinä viereisessä pöydässä? Kukaan ei käytä puukkoja näppärämmin kuin se pikkutyttö. Pian kiität onneasi, että olet tällä puolella muuria.”
”Mikä tämä Luostari oikein on, ” Jerry ihmetteli, ”yksityisarmeija vai suojapaikka.” Hän mittaili yhden käden harjoitusmiekkaa käsissään samalla siinä kun puhui.
”Aika lailla molempia, ” Iason totesi, ”te olette asuneet koko ikänne keskustassa. Odottakaa vain iltaa, sitten näette todella mitä pelko on.”

”Maltan tuskin odottaa, ” Naneten oli pakko myöntää, ettei hän pitänyt tavasta, millä Iason ei suostunut kertomaan kaikkea heille. Mitä nähtävää muurin toisella puolella muka oli? Kuka tänne hyökkäisi?
”Usko pois, et halua nähdä mitä siellä on, ” Iason heitti, ”mutta tulet silti näkemään, koska lupauduit tulemaan seurakseni. En edes pyydä anteeksi.”
”Joten jos melkein jokainen täällä kykenee puolustautumaan elementtiensä voimalla, ” Nanette etsi puhuessaan itselleen sopivaa paikkaa istuakseen, ”niin mihin tarvitaan raakaa voimaa?”
”Tämäkin on parempi kertoa yöllä, ” Iason totesi yllättävän rauhallisesti ja pyöritteli miekkaa samalla kädessään. Nanette turhautui salaisuuksiin ja meni istumaan sivulle seinää vasten.

”Miksi?” Jerry ihmetteli ääneen.
”Koska se kuulostaa minusta hauskemmalta, ” Iason vastasi virnuillen.
”Ei yllätä, ” Jerry huokaisi venytellessään käsilihaksiaan, ”tiedätkö, tämä ei ehkä ole täysin järkevää vielä. Saan tuskin pidettyä tätä kädessäni. Minusta tuntuu, että minä hetkenä hyvänsä sormeni katoavat.”

”Iason, miksi ihmiset katoavat jos he käyttävät liikaa elementtivoimaansa?” Nanette kysyi istuessaan maatasossa.
”Öh-… Tuota noin… Jotkut kertovat, että kyseessä on jumalatar Beadinen lahjoittama voima ihmisille, ” Iason joutui miettimään ankarasti sanojaan, ”paitsi että kyseessä ei ollut niinkään lahja, vaan kirous. Beadine kuulemma jakoi omat jumalattaren voimansa ihmisten kanssa rangaistukseksi siitä, että he olivat käyneet häntä vastaan ja yrittäneet ottaa maailman kohtalon omiin käsiinsä. Periaatteessa tämän perusteella voitaisiin siis sanoa, että ihmisten ruumis ei ole tarkoitettu kestämään jumalten kykyjä, joten sen sijaan, että meistä olisi tullut jumalten kaltaisia, voimillamme onkin jokin raja. Eli siis jos ihminen ylikäyttää voimaansa, hänestä alkaa tulla enemmän ja enemmän tämän voiman kaltainen… Yleensä se tarkoittaa sitä, että ihmisruumis ei enää tiedä onko se tulta, tuulta vai nahkaa ja luuta, joten se alkaa haihtua. Jos siinä vaiheessa lopettaa voiman käyttämisen, ruumis alkaa hiljalleen palautua omaan elinmuotoonsa.”
”Itse olen huomannut, että jos pidän vaikka liekkiä yllä pitkään, niin alan haihtua hitaasti, ” Jerry huomautti, ”keksimme tämän joskus kolme vuotta Lilin kanssa. Sitten taas jos käytän tulta paljon ja kerralla, ei se vaikuta minun ruumiiseeni heti, vaan vasta vähän myöhemmin.”
”Joo, näin se jotenkin tuntuu toimivan, ” Iason yhtyi mukaan, ”sen takia monet täällä opettelevat ensimmäiseksi säännöstelemään voimankäyttöä ennen kuin alkavat tekemään mitään radikaalimpaa. Lyhytaikainen toiminta vain saattaa aiheuttaa pientä pahoinvointia, tai joskus isompaakin, mutta ruumis alkaa hiljalleen tottua.”
”Eli jos olisin keksinyt tämän itsestäni jo lapsena voisin nyt jo olla tottuneempi polttamaan asioita?” Jerry tarkisti.
”Kiitä onneasi ettet löytänyt, ” Iason parahti, ”lapset ovat liian arvaamattomia. Olisit luultavasti polttanut itsesi loppuun heti ensimmäisenä päivänä. Tämän paikankin lapsia joudutaan vahtimaan jatkuvasti, sillä he saattavat tehdä minä hetkenä tahansa ihan mitä tahansa. Kaikki on liian hauskaa kun sen ensimmäisen kerran keksii. Pikkulapset ovat käveleviä tuhoajia. Hei, muuten, nyt kun asia tuli puheeksi: Mitä Lilille nykyään kuuluu? Oletteko nähneet häntä vähään aikaan? Entä Yarrow?”

Nanette tunsi tilanteen jäätyvän. Hän suorastaan näki, miten Jerry nielaisi ahdistuneesti sylkeä suustaan. Kumpikin yritti hymyillä, mutta molemmat onnistuivat asiassa aivan yhtä huonosti. Entisellä luokallaan Lili ja Iason olivat olleet yllättävän läheiset, ei mitenkään romanttisesti, he vain pärjäsivät keskenään kuin sisar ja veli. Molemmat olivat olleet yhtä jäärä-, ja tyhjäpäisiä.
”Jerry ja Lili masentuivat kolme vuotta sitten keskitalven juhlan jälkeen aika lailla, kun sinä lähdit, ” Nanette ilmoitti edelleen hymyillen katkerasti.
”Aww, masennuitko sinä todella?” Iason piikitteli Jerrylle.
”Kyllä masentui, ” Nanettekin piikitteli Jerrylle, ”hän vietti tuntikausia joka päivä keskustassa toimittamassa tyhjää sen vanhan hullun kerjäläispapan seurana.”
”Hei, Howard Pierce oli loppujen lopuksi ihan järkevä vanha mies!” Jerry otti haukkumisen kohtalokkaasti, ”hän ei ollut mikään hullu, hänen mielensä oli vain järkkynyt siitä, että hän menetti perheensä onnettomuudessa! Sitä käy huonommillekin ihmisille ja sitä paitsi, hän kykeni tunnistamaan ihmisten elementit vain katsomalla heitä ja hän tiesi jo alusta, että minä ja Avril olimme tuhoon tuomittu pari!”

Nanette nyökkäsi hitaasti ja hieman surullisestikin. Howard Pierce. Stratfordin keskustan vanha mies.
”Minä taidan muistaa hänet, ” Iason mietiskeli, ”Piercekö hänen sukunimensä oli…? Oliko hänellä todella perhe joskus?”
”Vaimo ja lapsi, ” Jerry muisteli, ”menetti molemmat samalla. Sen jälkeen hän yritti elää varoittaen muita ihmisiä maailman vaaroista.”
”Anteeksi Jerry, ” Nanette ei kehdannut pitää kokouksessa kuulemaansa salaisuutta itsellään, ”mutta hän kuoli itse pari viikkoa sitten.”

Jerry Oliver McBarca ei näyttänyt tunteitaan ulos. Hän sulatteli asiaa vähän aikaa mielessään, ja sulki sitten silmänsä.
”Harmi, ” hän sanoi, ”häntä parempaa miestä en ole tavannut. Harmi, että lopussakaan kukaan ei edes tiennyt häntä nimeltä. Viime aikoina on menehtynyt hirveästi hyviä ihmisiä.”
”Ja Iason, ” Nanette päätti nyt antaa kaikkien pahojen uutisten tulla samalla kerralla, ”Yarrowista en ole ole kuullut sitten koulun päättymisen, mutta Lili ei ikinä selvinnyt masennuksestaan.” Iason Noah King oli lopettanut hymyilemisensä jo hyvän aikaa sitten, mutta nyt hänen kasvoillensa piirtyi epäusko.
”Onko hänkin kuollut?” Hän sopersi hitaasti, katsahtaen Jerryyn kuin hakien tukea. Vastaukseksi hän sai varovaisen nyökkäyksen.

Iason painoi nyrkillä otsaansa ja kierähti ympäri sihisten. Nanette ei ollut varma yrittikö hän pidättää itkua vai mahdollisesti kiukkua sisällään sihinällään.
”Kuoliko hän normaalisti? Kuten ihmisen pitäisi?” Punapää kierähti takaisin ja purki tunteitaan heilauttamalla miekkaa kädessään vaarallisen oloisesti eri suuntiin.
”Millä tavalla ihmisen pitäisi kuolla?” Nanette ihmetteli.
”Luonnollisesti. Ei minkään jumalattaren kirouksen seurauksena, ” Iason töksäytti, ”Ei katoamalla, ei muuttumalla energiaksi, ei joutumalla jonkun toisen käyttämäksi.”
”Lili päätti itse päivänsä, ” Jerry kertoi yllättävän rauhallisella ja rauhoittavalla äänellä, ”onko se normaalia?”
”Tarpeeksi normaalia, ” Iason myönsi purkaen tunteitaan, ”oikeastaan parempi vaihtoehto kuin katoaminen. Häntä voisi melkein sanoa onnekkaaksi.” Nanette ei osannut sanoa asiaan juuta eikä jaata, hänen mielestään Iasonin reaktio oli jokseenkin liian kylmä. Eikö tämä sama jätkä juuri vähän aikaa sitten selittänyt lähteneensä etsimään omaa sisartaan keskellä talven kylmintä yötä ilman kunnon vaatteita? Mikä oli muuttunut ihmisessä näin paljon kolmen vuoden aikana?

Aamu meni ohi, sitä seurasi päivä ja kohta oli jo ilta. Nanette ehti tavata monia uusia kasvoja ennen auringon laskemista, muttei tiennyt muistiko enää kenenkään nimiä. Monet tuntuivat ottavan uudet kasvot rakennuksessa hyvin porukkaan, osa kiersi hänet hyvin kaukaa eikä edes katsonut kasvoihin. Jotkut tuntuivat hyväksyvän elävänsä Luostarissa kuin yhteisössä, osalle paikka oli selvästi vankila ja se näkyi ihmisten kasvoilla. Iasonilla oli tarpeeksi tekemistä, kun hän joutui esittelemään melkein jokaisen vastaantulijan itse, sillä kaikista ei ollut sanomaan kahta sanaakaan. Hänen esittelyjensä perusteella iso joukko luostarilaisia olisi pitänyt vielä kunnon vankilaan, eikä jättää vaeltelemaan itsekseen yhden muurin sisään kaiken maailman perheiden ja vanhusten joukkoon. Jollakulla oli taustallaan neljän henkilön murha, toinen saattoi olla kiltti kotirouva ja kolmas etsintäkuulutettu rikollinen tai vaikkapa vaimontappaja, kuten Jerrystä olisi voinut sanoa – totuus ei ehkä ollut sen mukainen, mutta sillä perusteella hän oli paikalle kuitenkin joutunut.

Kolmikko tapasi Miku Hunterin uudelleen vielä samana päivänä, kun Naneten kohtalotoveri ilmaantui heidän valtaamaansa pöytään syömään. Juuri siinä vaiheessa heillä oli ollut menossa erittäin intensiivinen keskustelu menossa ihmisten lempinimistä, eikä kukaan muu kuin Jerry edes huomannut mykän henkilön saapumista.
”Ei Pulver edes ole hänen oikea nimensä, tuskin kukaan täällä jaksaa käyttää oikeaa nimeään, ” Iason oli kertonut, ”sillä ei näet ole oikeastaan mitään väliä miksi ketäkin täällä kutsuu. Ei meistä ole mitään virallisia papereita, joten jos joku päättää että nytpä te kutsutte minua tällä ja tällä nimellä, niin saattaa ihan hyvin olla, että häntä kutsutaan sillä nimellä jatkossa.”
”Mutta sinuahan kutsutaan ihan Iason Noah Kingiksi?” Nanette oli kysynyt. Tässä vaiheessa epämääräinen hahmo oli liukunut jostain heidän pöytäänsä, eikä hän ollut edes huomannut.
”Oikeastaan harmillisen usein pelkäksi Kingiksi, ” Iason nyrpisti nenäänsä, ”välillä se vääntyy ihan Kuninkaaksi. ”King? Niin kuin neljän kuningaskunnan hallitsija King? Oooh! Teidän armonne!”” Iason kopioi jotakuta, jota Nanette ei vielä tuntenut.
”Voiko sille mitään, että melkein jokainen Stratfordin rikas suku periytyy jostakin hallitsijasta, ” hän ärisi, ”joku todella kaukaisista sukulaisistani oli Kohtalon määräämänä kuningas yhden hallituskauden, mitä väliä sillä on? Sukunimi on vain sukunimi, siniverisyys ei suoraan sanottuna tarkoita yhtään mitään enää nykypäivänä. Voiko sitä edes laskea siniverisyydeksi, jos yksi ainoa sukulainen oli yhden kerran Kohtalon määräämä kuningas?”

”Mitä se tarkoittaa?” Kuiskasi heikko ääni Naneten toiselta puolelta. Hän hypähti hieman, ja kääntyessään näki Mikun, joka ilmeestä päätellen huomasi ettei häntä oltu huomattu.
”Öh, ” Jerry otti selitysohjat käsiinsä, ”kai tiedät, että ennen oli neljä kuningaskuntaa? Tai kuningatar, ihan sama.” Miku Hunter pudisti päätään heikosti, kuin hänen kaulansa olisi yhä arka. Kaulakorusta hän oli sentään saanut jo luopua.

”Joten siis, ajatuksena oli, että yksi näistä hallinta-aluista pitäisi jöötiä yllä kerrallaan, ” Jerry tahtoi selvästi panostaa tarinankerrontaan, ja hän otti avukseen leipäpalan, jonka hän jakoi neljään osaan.
”Kevään valtakunta oli suurin piirtein nykyisten Goan ja Radomin alueella, ” hän asetti valtakuntia paikalleen Saariston alueiden mukaisesti, ”Kesän valtakuntaan sisältyivät niin Visby, Inari, Rancaqua kuin Yunnankin, Syksyyn pohjoisen saaret ja Stratford, Nantes ja Sakburg olivat Talven valtakuntaa.” Jokainen leipäpala löysi oman paikkansa pöytäkartalta.

”Valtakunnissa oli yhteinen sopimus, että he antaisivat Kohtalon määrätä heille uuden kuninkaan tai kuningattaren. Se toimi jotenkin niin, että jos vaikka Talvi oli hallitsijana, niin kuninkaalliseen perheeseen odotettiin syntyvän neljä saman sukupuolista lasta: Joko tyttöjä tai poikia. Jos neljä lasta olivat kaikki tyttöjä, etsittiin valtakunnalle uusi kuningas. Jos toisinpäin, etsittiin kuningatarta. Sillä oli joku systeemi minkä mukaan uusi hallitsija valittiin, mutten tiedä mikä. Joka tapauksessa, uusi valittu kuningas tai kuningatar kävi itse läpi Kevään, Kesän, Syksyn ja Talven, ja valitsi itselleen vaimon tai miehen neljästä vaihtoehdosta sen mukaan, mitä oli tarjolla ja se, mikä tuli kulloinkin valituksi, hallitsi neljää valtakuntaa seuraavat parikymmentä vuotta ennen kuin tuli taas aika vaihtaa.”
”Kuulostaa täydellisen typerältä, ” Miku Hunter totesi hiljaa. Nanette nyökytteli vieressä, vaikka tiesikin tämän jo, olihan heille koulussa historiaa opetettu.
”En sanonutkaan, että se olisi ollut toimiva, ” Jerry totesi ja pyyhkäisi leipäpalat takaisin itselleen, ”oikeastaan siitä seurasi vain ongelmia ja sotaa, sotaa, sotaa. Oli ihme, että tällä tavalla saatiin pidettyä neljä kuningaskuntaa kaksituhatta vuotta pystyssä. Yhden hallitsijan hallituskausi ei ollut kuitenkaan kahtakymmentä vuotta pidempi.”
”Kaksituhatta?” Miku kysyi varovasti, ”kuitenkin niin pitkään.”
”Niin. Kuitenkin niin pitkään, ” Jerry totesi, ”se päättyi vasta Tulvaan, joka jonkun tarinan mukaan oli itse asiassa Talven valtakunnan aiheuttama.”

”Sinä olet kuunnellut Yarrowin tarinoita, ” Nanette huomasi. Yarrow Brar, heidän entinen yhteinen luokkalaisensa oli tunnettu kummallisuudestaan, sekä kummallisista tarinoistaan. Kukaan ei tiennyt yhtä paljon uskonnoista tai Saariston historiasta kuin hän.
”Minä olen kuunnellut Yarrowin tarinoita, ” Jerry myönsi ja Nanette virnisti huomattuaan näinkin turhan faktan, ”mutta pitää muistaa: Jokaisessa tarinassa on totuuden siemen.”
”Yäk, yäk, kliseitä, ” Iason pudisteli päätään kuin kaikki, mitä Jerry oli äsken sanonut olisi poltellut.

”Eikö teille opetettu näitä koulussa?” Nanette kysyi Yarrowilta, ”luulin, että tämä on yleistä tietoa.”
”Historia ei ole tärkeä aine, ” Yarrow vastasi lyhyesti ja ytimekkäästi, ”me keskityimme enemmän asioihin joista on oikeasti hyötyä tulevaisuudessa. Eräille maailma ei aukea rahalla.”
”Kuulenko vittuilua?” Iason kysyi, mutta ääni ei kuulostanut Naneten korviin lainkaan suuttuneelta. Ehkä hän ymmärsi jo, että kaikki keskiluokkaiset eivät niinkään arvostaneet syntymärikkaita, joiden vanhemmilla oli varaa ihan mihin tahansa. Varsinkaan, jos Iasonin väitteet olivat yhtään totta, ja hän oli jotain eeeeerittäin kaukaista sukua kuninkaallisille.

”Aloitimme puhumaan lempinimistä, ” Jerry tunki väliin ennen kuin tilanteesta syntyisi riitaa. Nanette kyllä epäili, että niin ei olisi kuitenkaan käynyt, sillä porukkaan toistaiseksi vielä jokseenkin kuulumaton Miku ei oikeastaan jaksanut vieläkään puhua kunnolla ja Iasonkin tuskin lähtisi riitelemään haavoittuneen ihmisen kanssa, joka oikeastaan oli ollut oikeammassa kuin hän.
”Joten jokainen täällä vähän kuin elää lempinimillä?” Nanette nappasi heti Jerryn keskustelunaloitukseen mukaan, ”koska oikeat nimet ovat tylsiä?”
”Ja koska täällä asuu 200 ihmistä. Kukaan ei jaksa muistaa pitkiä nimiä kokonaan, varsinkaan, jos on niin monta opeteltavaa, ” Iason huomautti.
”Sen takia siis jokainen esittelemäsi on omistanut jokseenkin kummalliset nimet, ” Jerry mutisi ja kääntyi tuolillaan katsomaan muuta väkeä ruokalassa, ”eikö tuo perhe ollut se väriperhe? Kaksoslapset Sininen ja Puna, vanhemmat: Sini ja Greenie, sekä… Sekä tuo nuorin, eikö hän ollut sitten Nero?”
”Minä en nimiä valitse, ” Iason huomautti hyvin nopeasti, ”eikä ole minun ongelmani, että noiden kahden oikeatkin nimet ovat Sini ja Greenie. Vähemmästäkin lasten nimistä tulee yhtä epämääräiset, varsinkin kun kyseessä on suku, joka on asunut Luostarissa pienen ikuisuuden. Niin Sini kuin Greeniekin ovat syntyneet ja tavanneet toisensa täällä.”

”Hurmaavaa, ” Jerry totesi, ja etsi katseellaan muita, joiden nimen hän ehkä mahdollisesti muistaisi, ”eikö tuo kokin näköinen mies ollut Ise, niin kuin yksi saarista?”
”Ja se johtuu siitä, että hän on iseläinen karkuri, ” Iason totesi, ”kukaan ei edes tiedä hänen oikeaa nimeään, joten siitä tuli nimi Ise.”
”Okei, sen enempää nimiä minä en edes muista, ” Jerry palasi takaisin ruokansa ääreen.

”Pole, ” Miku Hunter totesi tyhjästi osoittaen tyhjää ilmaa pöydän lähistöllä, ”Mint, Grig… Nikel. Janski, Tella, Ris, Loe, Franz.” Osan nimistä kohdalla hän osoitti jotain tyhjää jossakin, osalla nimistä hän osasi näyttää oikean ihmisen. Nikel ja Janski olivat olleet heidän hoitajansa, ja he olivat juuri äsken itse asiassa lähteneet pois ruokasalista.
”Sinulla taitaa olla hyvä nimimuisti?” Nanette arvioi. Ihminen, jolle hän puhui, nyökkäsi.
”Onko tässä taas henkiä ympärillä?” Jerry päätteli vähän hitaammin. Jälleen pieni nyökkäys.
”Ihanaa, ” Iason ärähti, ”täällä ei todellakaan saa olla rauhassa.”
”Ei minua haittaa!” Nanette totesi ja toivoi näkevänsä henkiä, ”minusta se on kiinnostavaa.”

”Mihin nuo ihmiset ovat menossa?” Oli Jerryn vuoro vaihtaa aihetta. Hänen katseensa osoitti ruokalan toisella puolella olevaa pientä ihmisjoukkoa, jotka käyskentelivät paikalla sen näköisinä, kuin olisivat matkalla jonnekin. Jonnekin oletettavasti tarkoitti ulkoilmaa, sillä heillä oli hyvin paljon ulkovaatteita päällään. Porukan nuorin taisi olla heitä vuosia nuorempi, ja hänen kasvoistaan ei näkynyt vaatetuksen alta kuin silmät.
”Pimeän tullen alkavat vartiovuorot, ” Iason vain katsahti porukkaa, jolla taisi olla jo huomattavan kuuma, ”nuo suuntaavat ylös muurille. Heillä on ensimmäinen vuoro, joka päättyy puoliltaöin. Sen jälkeen vaihtoon on kolme tuntia ja viimeinen vuoro kestää aamuun asti. Minä-… Me menemme ylös kahdeltatoista.”
”Miksi jo nyt?” Jerry kysyi, ”eihän nyt ole yö.”
”Nyt on pimeä, ” Iason vastasi, ”joten nyt on oikeastaan jo yö. Kuolleet eivät oikeastaan kellosta niin välitä.”
”Kuolleet?” Nanette nosti katseensa.
”Kuolleet, ” Iason tunki samalla suuhunsa ruokaa ja katsoi Naneten ohitse Miku Hunteria, ”kysy niiltä kiinnostaako niitä kello.”

”Pole sanoi, että ei kiinnosta, ” hän vastasi hitaasti.
”Ja näin, ” Iason käyttäytyi kuin olisi todistanut suurenkin asian todeksi. Nanette vain tuhahti ja palasi lautasensa äärelle. Pöydän toisella puolella Jerry vielä tarkasteli lämpimästi pukeutunutta porukkaa, joka alkoi hiljalleen valua pois ruokalasta.

”Mistä meinaat hankkia meille lämpimät vaatteet?” Nanette kysyi Iasonilta, kun ajatus tuli hänen mieleensä. Vastaukseksi hän sai silmän vinkkauksen.

Keskiyön aikaan nelikko löysi toisensa seisoskelemasta käytävältä, joka vei muurille. Iason oli taikonut heille kaikille pakkasta kestävän vaatetuksen, ja heille alkoi jokaiselle nousta hiki. Nanette oli aivan varma, että vaatteet hänen päällään olivat aikanaan kuuluneet jollekin miehelle, sillä ne olivat hänelle aivan liian isot. Ehkä vaihtoehtoina ei ollut sopivia, mutta hän epäili sitä. Tämä oli luultavimmin täysin tahallisesti päätettyä ja tehtyä. Perhanan Iason.

”Miksi tämä vuoro kestää vain kolme tuntia?” Jerry oli ehtinyt kysyä jossain välissä parannellessaan hanskojensa asentoa.
”Koska tämä on kaikista mielenkiintoisin, ” Iason virnisti, ”keskiyöstä kello kolmeen on aina tunnettu kummitusten aikana. Jossain tarinoissa piilee totuus.” Nanette ei todellakaan enää edes pitänyt tästä salamyhkäisyydestä. Hän jo kuvitteli mielessään, miten hän tyrkkäisi Iasonin muurilta alas. Siinäpähän putoaisi.

Paikalle mönki myös muita ihmisiä. Noin kymmenen elävää henkilöä oli vastuussa keskiyön vuorosta. Nanette pisti heti huomioon, miten kyseessä oli kasa ronskimman oloisia ihmisiä: Miehiä, jotka Iason oli päivän aikana ehtinyt luotella rikollisiksi ja naisia, joiden karskius voitti jopa Naneten. Kauniskasvoinen Jerry näytti täysin porukkaan kuulumattomalta, joten hän hautautuikin huomaamatta huppuunsa itsekin ymmärrettyä asian. Kukaan ei puhunut paljoa, ja melkein jokaisen miehen tai naisen silmien alla oli hieman tummaa.
”Äh, unohdin jotain, ” Iason parahti yhdessä vaiheessa ja katosi äkkiä paikalta. Nanette katseli ympärilleen, ja huomasi, että jokaisella vartiojoukosta oli jokin ase mukanaan. Joku kantoi vyöllään miekkaa, jollakin oli jotain painavampaa, eräs nainen pyöritteli sormissaan terävää puukkoa.
”Ihan kuin lähtisimme sotaan, ” hän kuiskasi Miku Hunterille, joka ilmeestä päätellen oli arvioinut saman. Hän ja Jerry näyttivät molemmat siltä, kuin kuuluisivat jonnekin ihan muualle kuin siihen tilanteeseen juuri silloin.

Iason palasi pian ja kantoi mukanaan neljää asetta. Yksi sattui olemaan pitempivartinen vasara, jonka hän suorastaan työnsi Nanetelle. Loput kolme olivat miekkoja, jotka hän jakoi nelikon miespuoleisille olennoille.
”Mitä näillä?” Jerry ihmetteli.
”Näillä sinä pelastat itsesi ja suojelet muita, ” Iason kertoi ojentaen viimeisen jäljellä olevan miekan Mikulle, joka vaikutti siltä, kuin ei olisi tiennyt miten päin sitä pidetään.

”Miltä?” Tiukkasi Jerry turhautuneena. Nanette pyöräytti vasaraa kädessään ja tykästyi sen painotukseen heti.
”Uusia kasvoja, ” yksi karskimmista miehistä tuli lähemmäs nelikkoa muun porukan keskeltä. Hänellä oli ollut tumma huivi kasvoillaan, mutta nyt hän veti sen alas näyttääkseen kasvonsa. Heti Naneten silmiin pisti kolme terävää arpea pitkin häntä vuosikymmeniä vanhemman miehen poskea. Miehen piirteet olivat muutenkin terävät, eivätkä lainkaan ystävälliset. Hänellä oli pistävät, vaalean vihreät silmät, jotka tuntuivat näkevän aivan kaiken. Sen enempää vaatetus ei antanut näkyä, paitsi tietenkin nenän, joka näytti siltä, kuin se olisi murtunut ainakin kolmeen kertaan.
”Uusia kasvoja, ” Iason vastasi miehelle ja puhui yhtäkkiä yllättävän rauhallisesti. Nanette melkein hypähti karkuun tätä uutta ääntä. Kyseessä ei ollut enää pilkkaava ääni, mikä oli Iasonille täysin normaali, vaan siinä oli jotain… Jotain mitä Nanette ei ollut tuolta jätkäpahalta ikinä kuullut… Kunnioitusta! Iasonin äänessä oli kunnioitusta! Mihin tämä maailma oli menossa, Iason Noah King, koulun paha poika, auktoriteetteja kunniottamaton miehenalku: KUNNIOITTI JOTAKUTA.

”Noh Kuningas, ” miehen ääni ei ollut möreä, vaan enemmänkin jokseenkin vinkuva, aivan kuin hänellä olisi ollut pala kurkussaan, ”etkö meinaa esitellä söpöjä kavereitasi? Tämä tässä on erittäin söpö.” Nyt mies hymyili paljastaen koko hammasrivinsä, kun hän katsoi vaalean vihreillä silmillään Jerryä. Katseesta päätellen mies odotti, että Jerry juoksisi kiljuen karkuun, mutta sitä ei tapahtunut.
”Tulisielu, Jerry Oliver McBarca, ” Iason ei edes näyttänyt kasvoillaan miten häntä ärsytti oma lempinimensä, ”pakkoavioitiin kolme vuotta sitten, kohtasi kahdesti keskustassa jonkun jäähengen ja selvisi elossa, syytetään vaimontappamisesta.”
”Söpöä, ” mies virnuili, ”noin pitkä nimi. Varmaan yläluokkalainen. Sen näkee jo kasvoista.” Nanette yritti yhä käsittää Iasonin yllättävää puhetyyliä. Mikä tässä – toistaiseksi nimettömässä – miehessä oli niin… Mahtavaa, että hän ansaitsi kunnioitusta?

”Sähkösielu, ” Iason nyökkäsi Naneten suuntaan, ”Nanette-”
”Ai sehän on sittenkin tyttö!” Mies naurahti niin, että ahtaassa käytävässä kolahti. Siinä vaiheessa kaikki olivat jo hiljentyneet kuuntelemaan keskustelua.

”Likalla ja tällä pikku prinssillä on tainnut mennä sukupuolet sekaisin, ” hän nauroi ja vertasi Nanettea ja Jerryä katseellaan, ”entäs tämä kolmas sitten? Mikä on nimesi ja voimasi, hevosnaama?”
”Miku Hunter, ” Miku otti itse vapauden vastata aivan itse, ”ei voimaa, jotkut sanovat näkijäksi.”
”Eli sinä pääset aitiopaikalle näkemään koko yön paskan, ” miehen äänessä taisi olla myötätuntoa tai sitten se oli vittuilua, ”pidä Kuningas hyvää huolta haaremistasi tai he eivät selviä yön yli. Ainakaan tämä pieni prinssi.” Nanetesta melkein tuntui, että Jerry oli juuri ansainnut lempinimensä ja hän tunsi myötätuntoa.

”Ja nätin pojan ilme kertoo minulle, että on aika esitellä itseni: Voitte kutsua minua nimellä Rane. Tunnetaan Stratfordin laitamilla vedenpinnan nostattamisesta ja noin kolmensadan ihmisen hukuttamisesta – ja täysin vahingossa!” Kuulijaporukassa kuului hieman hörähtelevää naurua.
”Ihan tosi, se oli vahinko. Vesi meni väärään suuntaan, eikä koko viisisataa ehtinyt hukkua. Huonosti arvioitu, sanoisin minä. Mutta olin silloin vasta siloposkinen ja nuori, paljon nätinpi kuin tämä poikaystäväsi tässä Kuningas. Ah, se oli sitä aikaa. Sitten pakottivat tänne ja pistivät tappamaan työkseen. Voiko valittaa? Todellakin.”

”Rane on vesisielu, ” Iason huomautti.
”Eivät kai Prinssi ja loput haaremistasi ihan tyhmiä ole, hä Kuningas?” Rane röhähti nauruun ja piilotti kasvonsa huivin alle, ”älä pidä heistä liikaa huolta. Omat ruumiinosasi tässä hommassa ovat vaarassa. Hoi kaikki, taitaa olla aika käydä vapauttamassa lapsoset tuolta nukkumaan. Yön näyttää erityisen synkältä ja kylmältä, eiköhän aleta hommiin.” Syntisten joukko murahteli myöntävästi ja alkoi valua portaita ylös. Iason katsahti anteeksipyytävästi Jerryyn, joka mutristeli huppunsa alla suutaan. Miku ja Nanette lähti kaksikon ja muun sakin perässä ylös muurille.

Ulkona, joo, oli kylmä. Se ei yllättänyt ketään, tätä vartenhan he olivat pukeutuneet lämpimästi. Naneten liian isojen vaatteiden rei’istä alkoi suorastaan heti puhaltaa ilmaa sisälle. Muurin päällä ihmiskasa alkoi hajaantua eri suuntiin.
”Kuningas ja haaremi portille!” Joku huusi, ”laitetaan uudet kasvot heti pitämään hauskaa.”
”NO KIITOS VINCE!” Iason karjui jonnekin joukon toiselle puolelle. Heidän lähistölleen pysähtynyt nainen virnuili silmien asennosta päätellen.

”Tämä ei taidakaan olla vain istumista ja tyhjyyden tuijottamista?” Nanette uskaltautui kysymään, kun he suuntasivat muuria eteenpäin kohti suuntaa, jossa portit sisälle olivat.
”Joo, ei ole!” Iason naurahti, ”tämä on paljon mielenkiintoisempaa!” Tietyin aikavälein heitä vastaan tuli väsyneen oloisia ihmisiä, jotka tärisivät kylmästä. Jotkut näyttivät hieman siltä, kuin olisivat olleet jonkinlaisessa tappelussa. Sen nuoren pojan - jonka Nanette oli huomannut ruokalassa - kädet olivat itse asiassa haihtuneet ja hänen hihansa lepattivat toimettomana. Poika näytti siltä, kuin voisi nukahtaa minä hetkenä hyvänsä.

”Ja kyllä, ennen kuin kukaan kysyy, yön kolmen tunnin vuorossa on joka kerta tällaista porukkaa, ” Iason huomautti, kun he kulkivat erään naisen ohitse, joka saattoi olla heitä kaikkia huomattavan paljon lyhyempi, mutta hänen katseensa oli rautaa, ”tämä voi olla lyhyt, vain kolme tuntia, mutta keskiyönsä eteenpäin on se kriittisin aika. Kerran pariin kuukauteen joku itse asiassa kuolee tästä porukasta. Nämä ihmiset ovat tottuneita taistelemaan.”
”Joten mitä sinä tässä porukassa teet?” Jerry piikitteli selvästikin happamana.
”En minä ole toivoton!” Iason puolustautui heti, ”okei, en minä ole mikään sotilas, mutta joo… Ehkä te pääsette näkemään. Ovella aina tapahtuu.”

”Joko tahdot kertoa mistä on kyse?” Nanette yritti saada Iasonin puhumaan, kun he pääsivät porttien yläpuolelle. Siitä kohdasta lähti portaat alas muurin sisäpuolelle, josta pääsi Luostarin ovelle ja kohti rakennusta, joka näytti hieman hevostalleilta. Toisella puolella muuria oli vain suora seinä ja pudotus kohti kuolemaa.
”No nyt voin kertoa, ” Iason asetteli miekkaa paremmin vyölleen, ”te tapasitte jo tavallisen vihollishengen toissapäivänä. Ehtikö kukaan selittää mikä se oikeastaan oli?”
”Ihmishenki, joka kuollessaan oli päättänyt vahvistua imemällä muiden voimat itseensä, ” Jerry vastasi.
”Hyvä vastaus. Joten-… Ah, kappas. Joltakulta jäi homma kesken. Tulkaa katsomaan!” Iason oli kurkistanut muurin yli metsän puolelle. Nanette teki työtä käskettyä, ja hän nojautui katsomaan alas.

Alhaalla oli suhteellisen pimeää. Muuriin oli kiinnitetty kaksi lyhtyä, jotka valaisivat noin viiden metrin aluetta, mutta muuten oli vaikea nähdä mitään. Nanetelta meni hetki totuttautua katsomaan pimeyttä, mutta hän silti näki jotain.
”Jumalat, ” Jerry ähkäisi kurottautuessaan katsomaan, ”mikä jumalattaren nimessä tuo on?”

Nanette ei olisi osannut ainakaan itse selittää näkemäänsä. Maassa oli jokin, joka vaikutti ihmiseltä. Hän kuuli ihmiselle sopivaa ääntä, jonkinlaista muminaa, kuin joku olisi vasta opetellut puhumaan uudelleen uudella suulla. Hahmolla oli ihmisen jalat, kädet, ruumis ja pää, mutta se näytti ainakin tässä valossa jokseenkin… Vääristyneeltä.
”Nyt jos ensimmäiseksi ottaisitte aseen käden ulottuville, ” Iason varoitti, ”tästä saattaa tulla rumaa.”
”Kappas, lapset pääsevät heti hommiin, ” tämä ääni kuului Ranelle, joka oli saapastellut paikalle. Hän oli ottanut jostain mukaansa jalkajousen, ja hänen olkapäällään keikkui nuoliviini.

”Minusta näyttää, että tuo on ollut tuolla jo hyvän aikaa, ” Iason arvioi tilannetta.
”Onko joku pudonnut?” Nanette kysyi ja yritti edelleen saada hahmosta selvää.
”Kuka tietää, ” Rane tutkaili hahmoa yhtä lailla, ”jollakin tavallahan tuokin on kuollut jo kahdesti.” Nanette, Miku sekä Jerry katsoivat nyt kilpaa Ranea ja Iasonia, odottaen, että joku selittäisi heillekin jotain.

”Kuningas ei taida olla hyvä selittämään asioita?” Rane nojautui pois muurilta, ”joten mitä jos minä hoidan puhumisen ja katsellaan samalla miten hänen korkeutensa tappaa tuon tuolla.”
”Kiitos kunniasta, ” Iason ärähti.
”Joten, kuolleiden sieluthan ovat vain ihmisiä, joilla ei ole enää ruumista ja aika vajavainen ymmärrys. Luonnollisesti sielu yrittää saada itselleen haltuun uutta elinpaikkaa. Osa luovuttaa ja pysyy mieluummin henkenä, osa pyrkii saamaan voimiaan takaisin muilla keinoin.” Nanette ei tiennyt pitäisikö hänen keskittyä Iasoniin joka teki sillä hetkellä jotakin, vai mieheen joka kutsui itseään Raneksi ja kertoi heille asioita, joita toinen ei ollut suostunut kertomaan. Hän yritti kovasti keskittyä molempiin, mutta todellinen keskittyminen meni Ranen puoleen.
”Sitten on ihmisiä, jotka kuolevat niin sanotusti normaalin kuoleman, ja jättävät ruumiinsa maan päälle lojumaan, ” Ranen silmissä näkyi mielipuolinen kiilto, ”sielu voi elää ilman ruumista, mutta ruumis ei ilman sielua. Joten, miksi ruumiinsa menettänyt sielu ei voisi ottaa haltuunsa uutta ruumista ja käyttää sitä elämiseen? Eikö näin avautuisi ovet ikuiseen elämään? Kuolemisen sijaan voisi vain vaihtaa ruumista kun sellainen tulee vastaan ja Kuningas, mitä kaikkien neljän jumalan nimessä luulet tekeväsi?” Oli aika katsahtaa mitä Iason touhusi.

Nanette tahtoi kirkaista, mutta ääni takertui pitkälle hänen kurkkuunsa ja tuli ulos vain epämääräisenä kuplana. Näytti siltä, kuin Iason oli kasvattanut liaanin tai jonkin ja nostanut sillä maassa olleen ihmisen kaltaisen hahmon ilmaan. Nyt se pyöri liaanien mukana ilmassa, kaikki ruumiinjäsenet – jos niitä sellaisiksi enää pystyi kutsumaan – sidottuna tällä kasvilla.
Kyse saattoi olla ihmisestä. Ehkä se oli joskus sellainen ollutkin, mutta nykyisestä olomuodosta ei niinkään voinut sanoa. Suoraan sanottuna se oli kävelevä naisen ruumis, jolla ei ollut enää ilmeitä mädäntyneiden kasvojensa kohdalla, vain kasa lihaa ja luuta. Järki sanoi, että tämän naisen piti olla kuollut, mutta siinä hän leijui Iasonin liaaneissa, pitäen kammottavaa mumisevaa ääntä. Ihan kuin se olisi yrittänyt puhua. Entisen naisen silmät olivat erityisen karmivat, sillä yhtä lailla kuin ne eivät enää edes olleet siinä, niin yhtä lailla ne näyttivät tulen valossa jokseenkin karmivilta. Väriltään ne olivat jopa liiankin ruskeat, ottaen huomioon naisen muuten niin kärsineen olomuodon.

”Mikä tuo on?” Jerry ähkäisi järkyttyneellä äänellä, ”ja miten se voi olla elossa?”
”Kuningas on tainnut unohtaa, että jumalattaren kirousta ei saisi käyttää näiden tappamisessa, ” Ranen ääni oli pettynyt.
”Tämä tässä on sielu, joka on napannut itselleen uuden ruumiin, ” Iason esitteli. Nainen aukoi ja sulki suutaan, ja sen silmät tuijottivat kohti tyhjyyttä. Näytti siltä, kuin sen pää olisi voinut irrota liitoksistaan minä hetkenä hyvänsä.
”Näitä pirulaisia vastaan täällä taistellaan, ” Iason jatkoi esittelyään, ”tällä alueella pyörii noin kolmisensataa pahantahtoista henkeä, joista monet yrittävät päästä sisään toisten ruumiiden avulla. Ne löytävät jostain tällaisen, ja ottavat sen haltuunsa.”
”Mutta tuo on ruumis, ” Nanette mietti, ”miten sielu pystyy hallitsemaan toisen ihmisen ruumista?”
”Eivät ne oikeastaan pystykään, ” Iason kertoi, ”se on niille vain kotelo, jota ne yrittävät pitää mukanaan. Sielu ei kykene silloin keskittymään mihinkään muuhun, kuin ruumiin hallitsemiseen. Meidän täällä pitää keinolla tai toisella yrittää saada niiden nappaamista ruumiista käyttökelvottomia, mutta ne suostuvat kuolemaan uudelleen vain, jos sielu saadaan irti niistä.”
”Eli periaatteessa tuosta voitaisiin nätisti silpoa irti kädet ja jalat, mutta pää jatkaisi silti matkaansa ja sielu saattaisi innostua kasaamaan käyttämänsä ruumiin uudelleen kasaan, ” Rane kertoi, viritellen samalla jousta ampumakuntoon, ”on kaksi vaihtoehtoa: Joko tuhotaan sen aivot tai pakotetaan sielu ulos. No, Kuningas, mitä aiot tehdä tälle mimmille?”
”Jälkimmäisen, ” Iason totesi tyhjästi, ja veti miekan tupestaan, ”tiedän kyllä, että elementtiä ei saisi oikeastaan käyttää, mutta tämä toimii näin helpoiten. Nuo köydet pitävät niin kauan, kun sielu ei suostu tulemaan ulos.”

Nainen piti kummallista kurlaavaa ääntä. Nanette piti vasaraa kätensä ulottuvilla.
”Jos ne ovat tuolla alhaalla, ” Jerry kysyi, ”niin miksi vartijat ovat täällä ylhäällä?”
”Koska ei niitä tarvitse tappaa, elleivät ne tule päälle, ” Iason sanoi, ”tämä tässä esimerkiksi on maasielu. Oletettavasti se ei olisi keksinyt tapaa, jolla se olisi päässyt ylös. Todellista harmia on kaikista muista, tulisielut yleensä kykenevät liikkumaan liekistä liekkiin, tuulisielut tuulen mukana ja niin edelleen. Maasielut tykkäävät olla maan lähellä.”
”Mutta ettekö te juuri sanoneet, että ne eivät pysty muuhun kuin ruumiin hallitsemiseen?” Jerry katseli naishahmoa epäilevästi, ”miten ne voivat muka sitten liikkua elementtinsä mukana?”
”Kuningas selittää omiaan, eivät ne kaikki pysty, ” Ranen ääni oli tiukka ja vähemmän pilkkaava, ”vain ne, jotka ovat ottaneet saman elementin ruumiin kuin jota olivat, kykenevät ”muuntautumaan” tuoksi elementiksi. Sillä tavoin esimerkiksi tuo voisi ottaa nuo liaanit haltuunsa, jos ruumis on samaa kuin se itse on. Siksi tuota ei todellakaan kannattaisi tehdä.”
”Meitä on tässä viisi, ” nyt Iasonin äänestä katosi se aiempi kunnioitus, ”täytyy olla hiivatinmoinen peto jos se nappaa meidät kaikki kerralla. Joka tapauksessa, tuosta se ei pääse helpolla irti. Saat kyllä tappaa sen jos haluat, päästään siitä nopeasti eroon.”

”Kiitos kunniasta, ” Rane tuhahti, ja viritti jousensa. Naisen suunnalta kuului epämääräistä ulinaa, kun yllättäen sen ruumis veltostui.
”Se lähti!” Iason huudahti ja samalla hetkellä veti liaaneineen tyhjän ruumiin muurille, ”Nane, iske sitä päähän! Miku vai mikä sinä oletkaan, missä se on?!” Tilanne muuttui yllättäen hengenvaaralliseksi. Nanette hypähti hieman kauemmas kun naisen puoliksi maatuva ruumis lennähti hänen ja Miku Hunterin jalkoihin.
”Tuolla-” Miku oli nähnyt mihin sielu ruumiista oli lennähtänyt, ja nyt hän osoitti muurilla eteenpäin Iason Noah Kingin, Jerry Oliver McBarcan ja Ranen ohitse. Nanette ei edes ehtinyt nähdä mitä tapahtui, kun Mikun osoittamaan suuntaan räjähti liekkimeri. Niin Iason kuin Rane näyttivät jokseenkin säikähtäneiltä, kunnes he keksivät sen olleen Jerry. Nanette mietti, miltä tilanne mahtoi näyttää Mikun silmissä: Näkikö hän palavien liekkien keskellä jonkun?

”Mitä?” Jerry huomasi, että häntä tuijotettiin. Ranen silmissä ei näkynyt sanoja, mutta Iasonin kasvoilla oli puhdasta kunnioitusta.
”Sehän oli maasielu?” Hänen äänessään oli pientä viattomuutta, ”jos tuulisielu pakenee tulta, niin miksei tuokin?” Iason aukoi suutaan kuin naisen ruumis äsken.
”Kappas, ” Rane myhäili, ”prinssinakki taitaa ymmärtää taistelun päälle.”
”Se säikähti, ” Miku kommentoi lyhyesti, ”ja lähti. Tai katosi. En ole ihan varma.” Kuultuaan Miku Hunterin kommentin, Jerry antoi tulen sammua.

”Jumalattaren kirousta ei saisi käyttää turhaan liikaa!” Rane sätti, vaikka olikin juuri ehtinyt kehaista Jerryä. Samalla sättimisen joutui kokemaan Iason.
”Noin pieni liekki, ” Jerry vähätteli enemmän tai vähemmän tosissaan, ”ei siitä tule edes päänsärkyä.”
”Älä ikinä Prinssinakki yritä liikoja, ” Rane ärähti, ja asetteli jousen takaisin olalleen oleskelemaan, ”kadotat itsesi tästä elämästä.” Sen sanottuaan heitä kaikkia paljon vanhempi mieshenkilö poistui paikalta. Iason katsahti syrjäkarein Jerryä, joka selvästi yritti päättää tuliko paha olo vai ei, ja sitten hän hoiteli sen loppuun, mikä Nanetelta oli jäänyt kesken naisen ruumiin kanssa.

”Tätä siis täällä tapahtuu?” Nanette mietti ääneen, kun Iason oli Mikun avulla pudottanut tyhjäkäytöllä olleen ruumiin alas muurilta, ”tappelette eloon heränneiden ruumiiden ja henkien kanssa?”
”Aika lailla joo, ” Iason totesi ja pyyhki innokkaasti likoja käsistään, ”muuten ne tulevat sisälle ja tappavat meidät kaikki, joten mieluummin tämä. Ja jos ihan totta puhutaan, mieluummin tämä kuin tuolla metsässä.”
”Miksei kukaan tiedä näistä?” Jerry kysyi, ”miksei näitä mitä-lie-ovatkaan näe kaupungilla?”
”Koska ne eivät pidä valosta, ” Iason totesi ja hypähti samalla muurin päälle kuin tuolille, josta hän näki alas, ”kaupungeissa on aina jossain valoa. Ei tuokaan oikein tuosta tulesta hirveästi innostunut. Niiden silmät ovat jotenkin yliherkät, tai jotain… Ja liian lämpimässä ne alkavat mätääntyä. Talvi on oikeastaan sitä kriittistä aikaa, jolloin ruumiita pyörii täällä aina pimeän aikaan. Keskiyöllä ne vain jostain syystä ovat aktiivisimmillaan. En tiedä edelleenkään miksi.”
”Joten miksei tätä koko muuria ole varustettu lampuin?” Nanette kysyi. Hän oli kyllä huomannut soihdut, mutta ne valaisivat vain vähän.

”Koska se vie liikaa energiaa, ” Iason selitti, ”kappas, tuolla menee taas yksi, ei ole onneksi tulossa tänne suuntaan. Täällä ei ole mitään muuta tapaa saada energiaa, kuin sähkösielujen voimat, joten joudumme elämään sillä. Sähkölamput kuluttavat liikaa voimaa ja tultakaan ei pysty kokoaikaa olla pitämässä palamassa. Nuo tuolla ulkopuolella joudutaan sytyttämään tulisielujen voimilla, ei kukaan tahdo enää pimeän tullen mennä alas.”

Tämän enempää kyseltävää Nanette ei keksinyt, joten hän istahti muurin vastapäiselle puolelle, josta pudotessaan hän putoaisi sen sisälle. Tilanne alkoi muutenkin rauhoittua, Jerry ja Iason jäivät hetkeksi tähystelemään muurin toiselle puolelle, Miku Hunter taas näytti yhä eksyneeltä. Hänestä epäilemättä tuntui vain vahvemmin siltä, kuin ei kuuluisi porukkaan.

”Miksi Prinssi?” Jerry ähkäisi lopulta pompoteltuaan ajatusta varmaan jo pitkään mielessään. Nanette joutui miettimään pitkään, että mistä nyt puhuttiin, mutta sitten hän ymmärsi mistä on kyse.
”Ehkä se sopii yhteen Kuninkaan kanssa?” Nanette virnisti.

”Tai, ottaen huomioon miten hän ehti kutsua teitä kahta jo suhteessa oleviksi, ” Miku Hunter päätti yllättäen alkaa puhua, ”ehkä hän viittaa historiaan ja erääseen kuninkaaseen, jolta uhattiin ottaa kruunu pois sillä hänellä väitettiin olevan läheisempi suhde yhteen kuningattaren veljeen, prinssiin siis, kuin itse vaimoonsa.”

Laskeutui hiljaisuus.
”Kyllä, minäkin tiedän jotain historiasta, ” pörrötukka tuhahti ja jäi yskimään, oletettavasti kaulassaan painavaa kipua pois. Jerryn ja Iasonin ilmeet olivat mietteliäät.
”Kuulostaa ihan järkevältä jos sen noin laittaa, ” Jerry totesi yllättävän rauhallisesti. Iasonkin vain kohautti olkapäitään.

”Minä varoitin, ” Nanette naurahti Mikulle, ”he ovat aina tuollaisia.”

// A/N OKEI! ONKS MAAILMA SELVILLÄ? VIELÄ KYSYTTÄVÄÄ? Aaaaargh. Miulla meni neljäkymmentä sivua käydä TÄÄ KAIKKI läpi. Ja varmasti oon unohtanu jotain. Heviletti. Ihanaa. Mie varmaan keksin huomenna uuden kohdan, missä on mahdollinen plothole ja oon sellai: "Äää, miun pitää taas täyttää toi plothole jotenkin" Ihan kuin noitten sielujen kanssa jutut ei ois jo tarpeeksi epäselvää. Mie en oikeesti enää ees ite tiiä miten ne toimii. Nää on näit, mihin pääsen takertumaan sitten joskus, kun alan kirjoittaa näit puhtaaksi. NYT EI. Nyt aloitan kirjoittamaan PÄÄHENKILÖSTÄNI. Kuka se oli? NO SE HITON LUKAS. Milloin se nähtiin viimeksi? SIVULLA 37!!! Nyt ollaan sivulla 82! ARGH. HERÄÄ PAHVI.