Kökkökakkosluku (Loput)

Nanette luuli epämääräisesti tietävänsä suurin piirtein, missä epäonnekas kaksikko saattoi asua. Hän suuntasi tiensä Tulen temppeliltä siihen suuntaan Stratfordia, jossa muisti heidän asuvan.

Kolme korttelia ennen kohdettaan hän tunsi nenässään savun pistävän havun.

Yhden korttelin päässä hän näki lumikasojen peittyneen tuhkaan.

Perille päästessään hän oli täysin sanaton. Pelastusjoukkoja pyöri rakennuksen edessä, jossa hän tiesi ennen asuneen McBarcan onnettoman pakkopariskunnan. Suoraan sanoen mitään ei ollut jäljellä, mutta rakennuksen yhä savuavista raunioista yritettiin silti etsiä toivottomasti talossa asuneita. Paikalla oli myös lainvartijoita, jotka huomasivat nopeasti paikalle tulleen siviilin.
”Neiti, pyydän teitä poistumaan paikalta, ” yksi niistä lainvartijoista tuli paikalle vakavana.
”Mitä täällä on tapahtunut?” Nanette huomasi, ettei hänen äänessään ollut lainkaan järkytystä. Hänhän oli tiennyt tämän kokoajan, muttei ollut uskonut.
”Tulipalo, ” lainvartija sanoi närkästyneenä, selvästi selitettyään tätä samaa jokaiselle nuuskivalle ohikulkijalle, ”nyt, neiti, jos saan pyytää-”
”Oliko uhreja?” Nanette kieltäytyi poistumasta paikalta.
”Asiaa ei voida antaa ulkopuolisil-”
”Minä tunnen heidät, ” Nanette sanoi nopeasti, ”molemmat. Jerry ja Avril.” Tämä taisi muuttaa asian, sillä lainvartija hiljeni hetkeksi.
”Emme ole löytäneet raunioista ketään, ” hän kertoi vakavana, äänessään anteeksi pyytävä sävy.
”Ei ketään?” Nanette toisti, ”ovatko he mahdollisesti selvinneet?”
”Siitä emme tiedä, ” kuului vastaus, ”epäilemme tällä hetkellä, että joku talon asukkaista sytytti tulen.” Lainvartija heilautti kättään. Tämäkö sitten oli sitä julkista tietoa.
”Mitä se tarkoittaa?”

”Että jos satut tapaamaan jompaakumpaa ystävistäsi, pyydän tuomaan hänet kuulustelua varten paikalle. Nyt, anteeksi, minun täytyy palata töihini.” Lainvartija huitoi Naneten pois paikalta. Tämä nieli kylmää sylkeä suustaan.

 * * *

Jos hän uskoi päivänsä muuttuvan yhtään normaalimmaksi Tulen temppelin kokemuksen jälkeen, niin hän oli täysin väärässä. Kotona työpaikallaan häntä odotti jo uusi yllätys.

”Jerry?” Nanette tunnisti heti sotkuisen ruskean tukan, ja entisen luokkalaisensa kasvojen pyöreät piirteet, joita kolme vuotta olivat kuluttaneet pois. Kuullessaan tutun äänen nuo pyöreät kasvot katsoivat ylös vihreillä silmillään, joista paljastui väsymys, vaikkakin nuoren miehen huulille levisi hymy.

”Nanette, ” Jerry Oliver McBarca oli ollut istumassa aulan tuolilla, mutta nyt hän kohottautui kohtaamaan vanhan tutun, ”sanoivatkin, että tulisit pian paikalle. Näytät hyvältä.”

”En voi valehdella, sillä sinä et todellakaan näytä hyvältä, ” Nanette puhui tapansa mukaan mieluiten suunsa puhtaaksi, kuin jätti jotain mieleen kaivertamaan. Hän oli huomannut jo sisään tullessaan Jerryn kuluneet piirteet, jotka eivät yltäneet vain tämän kasvoihin. Miehenalku oli pukeutunut pitkään, joskus lämpimältä vaikuttaneeseen takkiin, joka peitti vain heikosti hänen muuten tummuneet ja osaksi palaneet vaatteensa. Osa hänen kiharista hiuksistaankin näyttkärsineen vahinkoa tulessa, ja hänestä kärysi savun kirpeä haju. Kasvot näyttivät pestyiltä, mutta työtä ei ollut hoidettu erityisen hyvin, sillä hänen naamansa reunat olivat noesta tummia. Tästä kaikesta huolimatta Jerry naurahti väsyneesti.

”Anteeksi, että tulen luoksesi tämän näköisenä. En tiennyt kehen voisin luottaa enemmän kuin sinuun, ” hän laski hieman katsettaan. Naneten ei olisi enää tarvinnut kysyä ”mitä on tapahtunut”, mutta hän kysyi sen silti.

”En minä oikeastaan muista, ” Jerry lysähti takaisin tuolille, jossa oli äskenkin ollut, ja hän tuijotti tyhjyyteen, ”meillä oli riita. Vaihteeksi. Siitä ei ikinä tullut mitään, vaikka yritin kaikkeni... Olimme vain... Liian samanlaisia ja silti liian erilaisia. En edes muista miltä hänen äänensä kuulosti kun hän puhui normaalisti, viimeinen vuosi oli pelkkää huutoa. Tällä kertaa se oli todella paha, oikeastaan niin paha, että minä en edes muista siitä kuin katkelmia.”

Nanette oli tullut istumaan entisen luokkalaisensa vierelle kuullakseen tämänkin tarinan. Hän ei tahtonut kallistua kummankaan osapuolen puolelle, vaan tahtoi pitää ystävänsä ystävinä, vaikka toinen olikin kuollut. Jerry puhui särkyneellä äänellä, ja Nanette näki paremmin läheltä, miten poika oli täysin kalpea. Aivan kuin kaikki veri olisi poistunut hänen kehostaan. Hänen silmänsä olivat elottomat ja tummareunusteiset, kuin hän ei olisi nukkunut moneen yöhön.

”Hän muuttui täysin hurjaksi. Jossain vaiheessa hän heitti minua jollakin, ” Jerry onnistui pitämään äänensä jokseenkin vahvana, ”jollakin, mikä aivan varmasti oli tulessa. Luulen, että se kaikki lähti siitä... Kaikki räjähti käsiin. Koko tyhmä talo paloi.”

Nanette nyökkäsi hitaasti. Adrian Yddin tulkkaama versio Avrilin näkökulmasta oli jokseenkin erilainen, mutta molemmilla siihen liittyi läheisesti tuli.

”En tiedä miten minä selvisin siitä, ” Jerry voihkaisi, ”mutta aamulla kaikki oli poissa. Heräsin tomun keskeltä, vajanaisena, joten ei se kai kaikki ollut vain hänen tekosiaan.”

”Vajanaisena?” Nanette takertui pieneen yksityisseikkaan. Nyt tarinan kertoja katsoi häneen kummastuneena.

”Etkö sinä muista? Tai tiedä? Kai Lili sinullekin ehti kertoa elementeistä?” Hän kysyi ihmeissään.

”Taas niitä, ” Nanette huokaisi, ”alan hetki hetkeltä uskoa enemmän, että ne ovat todella olemassa. Mikä niissä on niin kiinnostavaa?” Jerry tuijotti häntä pitkään. Sitten hän nosti kättään. Nanette ei ollut ehtinyt katsahtaa hänen käsiään, mutta oli ehtinyt nähdä miten Jerry piti kämmeniään hihojen alla piilossa. Ainoa kohta, joka pojan kädestä nousi, oli lyhyt tynkä olkapään kohdalla. Nanette säpsähti kauemmas. Molemmissa käsissä oli sama – tai, jos niitä käsiksi pystyi sanomaan. Jäljellä olivat vain lyhyet pätkät suuren takin alla.

”Nane, tämä on kaikki totta, ” Jerry painotti, ”kaikki mitä Lili selitti koulussa. Aivan kaikki, ” hän nyökkäsi päällään kohti oikean kätensä tynkää, ”voitko auttaa tämän takin kanssa?”
Nanette teki mitä pyydettiin, ja auttoi suuren tumman takin entisen luokkalaisensa päältä. Jerryllä ei todella ollut enää käsiä. Siinä, missä piti olla kyynärpää ja sen jatko, oli vain tyhjää ilmaa.

”Ne tulevat ajan kanssa takaisin, ” Jerry huokaisi, ”asiat voisivat olla huonomminkin. Edellisellä kerralla olin viikkoja tajuttomana.”

”Mitä tämä on?” Nanette ei ollut enää niinkään säikähtänyt, vaan kiinnostunut. Hän kosketti käden tynkään. Se tuntui jokseenkin kummalliselta, aivan kuin kyseinen kohta olisi hieman polttanut hänen sormiaan.

”Rangaistus siitä, kun joku käyttää voimiaan liikaa, ” Jerry kertoi, ”tai en minä oikeastaan tiedä. Näin siinä vain käy.”

”Jerry... Missä käy?” Naneten silmät välkähtivät, kun hän katsoi luokkalaistaan silmiin. Jerry nielaisi ja hänen katseensa harhaili hetken. Sitten hän kääntyi istumaan tuolillaan paremmin ja kohdisti katseensa roskakoriin, joka oli hänen vastassaan toisella puolella huonetta.

”Toivottavasti tuolla ei ole mitään tärkeää, ” hän varoitti ja Nanette vasta löysi asian, mitä hän tarkoitti, kun roskiksessa iski tuli. Metallinen kori piti tulen sisällään, mutta Nanette näki silti liekit. Hän hypähti tuolillaan.
”Oho, ” hän ihmetteli. Samassa tuli sammui ja Jerry hengitti hänen vierellään raskaasti. Yhä enemmän väriä oli kadonnut hänen kasvoiltaan.

”Mistä tuo tuli?” Nanette ihmetteli kummastuneena. Jerry hengitti pari kertaa sisään ja ulos kuin hyvin väsynyt ihminen, joka yritti pitää itseään hereillä.

”Kyllä sinun pitäisi muistaa, ” hän huoahti, ”Lili ei puhunut viimeisenä vuonna mistään muusta, kuin tästä. Elementeistä.”

Nanette alkoi pitää itseään typeränä. Hän oli kyllä kuunnellut luokkalaistensa puheita asiasta, muttei ikinä ollut todella uskonut mihinkään tällaiseen. Ajatus oli kuulostanut vain humpuukilta, joltakin kivalta uskomukselta, muttei todelliselta elämältä. Oliko hän ollut todella näin typerä ja sokea? Hänen täytyi olla. Hän oli vasta nähnyt Tulen temppelin, jossa Avrilin sielu oli yrittänyt puhua hänelle, ja sitten oli vielä tämä...

”Kyllä minä muistan, ” Nanette huomasi virnistävänsä, muttei tiennyt täysin mistä se oli hänen kasvoilleen ilmestynyt, ”eri asia on, uskoinko teitä silloin. Ehkäpä minun olisi pitänyt? Mutta Jerry, mitä sinä täällä sitten teet?”

Jerry levitteli käsientynkiään, kuin olisi levittänyt käsiään kertoakseen, että ”no miltä tämä näyttää?”
”Ei minulla ollut muutakaan paikkaa johon mennä, nyt kun tämä muuttui näin vakavaksi ja hänkin katosi, ” Nanette huomasi vasta nyt, miten Jerry oli välttänyt Avrilin nimeä koko tämän ajan.
”Minä ymmärsin, että Avril kuoli, ” hetkeksi Nanette unohti, ettei Jerry tiennyt kaikkea mitä hän tiesi. Tästä kommentista hän sai hyväkseen vain naurahduksen.

”Onko sillä niin väliä onko se kuolema, vai katoaminen?” Pojan ääni oli katkera, ”minä yritin vielä etsiä häntä kaiken sen keskeltä. Kukaan ei kuollut siellä viime yönä, mutta hän ei silti ollut enää paikalla. Kukaan ei olisi kyennyt selviämään moisesta tunteidenpurkauksesta hengissä, hän poltti koko hiivatun talon ajattelemattomuuksissan. Muuttui varmaan tuleksi koko nainen…”
”Niin muuttui, ” Nanette päätti kertoa kaiken, ”minä juttelin hänelle vasta pari tuntia sitten.” Jerry nosti katseensa ja katsoi entistä luokkalaistaan kuin hullua.

”Tai hänen sielunsa, en minä oikein ymmärtänyt…” Nanette kertoi koko tarinan sellaisenaan, kuin oli sen kokenut. Jerry kuunteli kiltisti, mutta irvisti siinä kohtaa, kun hänelle kerrottiin entisen vaimonsa viimeisestä toiveesta.
”Jotenkin odotettavissakin, että hän lähtisi vielä haudan takaakin minun perääni, ” hän kirosi ääneen.

”Etkö ole yhtään surullinen?” Nanette kysyi, ja tajusi nyt itse olevansa täysin tahditon. Lyhyen harkinnan jälkeen hänen ystävänsä kohautti olkapäitään.
”Surisinko ihmistä, joka yritti viimeisillä hetkilläänkin polttaa minut? Ihme, etten saanut veitsestä nukkuessani jo aikoja sitten. Av oli päättänyt vihaavansa minua, ja kertomasi perusteella vihaa yhä. Eikö ole parempi, että olen hänestä vapaa?”

”Mutta kyseessä on ihmishenki, ” Nanette yritti saada miehenalun surulliseksi, mutta hän näki Jerryn silmistä, että tämä oli jo kokenut tarpeeksi.
”Kuten minäkin, ” Jerry huoahti, ”ja toisin kuin Av, minä olen vielä jaloillani ja kohta minulla on koko saaren lainvartijat perässäni.”
”Mitenniin?” Nanette ihmetteli.
”Ihan kohta joku keksii, että ehkä se olin minä joka poltti sen talon, ” Jerryn ääni alkoi hiljalleen vahvistua, ja hän kuulosti enemmän omalta itseltään, ”ja sitten he lähettävät kaiken minkä kykenevät irrottamaan, perääni.”
”Totta, ” Nanette myönsi hitaasti, ”lainvartija jo pyysi ilmoittamaan, jos näkisin sinua… Tai Avriliä…”

”Ja näin, ” Jerry heilautti kädentynkäänsä, ”minulla ei oikeastaan ole paikkaa johon mennä. Vanhempani räjähtävät raivosta kuullessaan mitä on tapahtunut. Parempi, että minä katoan johonkin.”
”Meinaatko todella alkaa lainsuojattomaksi?” Nanette ihmetteli, ”sinä? Jerry Oliver McBarca, jonka pahin rikos on ollut koulusta lintsaaminen?”
”Onko tunnille menemättömyys muka nykyään rikos?” Jerry nyrpisti nenäänsä, ”siitä on jo kolme vuotta. Enkä ollut todellakaan ainoa, joka teki sitä. Eivätkö Iason ja Lili molemmat kuuluisi siinä tapauksessa vankilaan kanssani…”
”Ehkä se olisi Lilille parempi kohtalo, ” Nanette unohti jälleen kuulostaa surulliselta. Jerry laski huomautuksesta katseensa.

”Ai niin, ” hän mumisi.

Pari kuukautta Naneten valmistuttua tuotiin hänelle uutisia luokkalaisestaan. Lili oli myös nukkunut hänen kanssaan samassa huoneessa vuosien ajan, eikä hän ollut ikinä ollut se vakain ihminen. Tyttö oli masentunut menetettyään samana vuonna niin Iasonin, kuin Jerryn ja Avrilinkin muulle maailmalla, ja hän oli joutunut keskeyttämään opiskelun. Eräänä syksyisenä päivänä hän oli sitten kuollut. Lainvartijat eivät osanneet sanoa, oliko kyseessä itse aiheutettu tilanne vai henkirikos, eikä mitään ollut selvinnyt vielä siihenkään päivään asti.

”Loppujenlopuksi olet siis täällä hakemassa yöpaikkaa?” Nanette hyppäsi äkkiä aiheesta toiseen, ennen kuin he takertuivat ahdistaviin menneisyyden asioihin aivan liikaa. Jerry nyökäytti kerran päätään varovasti.
”Siinä tapauksessa joudut hommiin, ” tyttö virnisti, sitten muistaen pienen yksityiskohdan, ”huomenna. Saat luvan toimia minun apunani, jotta näytät hyödylliseltä.” Hän nyökkäsi kohti pojan kädentynkiä.
”Oletko varma että se käy?” Jerry kysyi epäileväisenä.
”Voi, näkisitpä sitä porukkaa mitä täällä käy, ” Nanette virnisti, ”ovi Brezarioscoille on aina auki, ja ruokapöydässä on aina tilaa niille, jotka sen ansaitsevat.”
”Onko tämä huoltamo vai hotelli?” Jerry mietiskeli ääneen.

”Molempia, jos niin tarvitaan, ” Nanette kertoi, ”pistetään sinulle takki päälle, ettet järkytä mummoa, ja sitten menet suihkuun.”