Luku 5.

Luku 5. Miku

Voisi se päivä varmaan huonomminkin alkaa. Tai ehkä enemmänkin jatkua. Voisi se päivä huonompikin olla.

Jerry McBarca ja joku hänen tuttunsa (oliko se nimi ollut Iason?) olivat häipyneet paikalta, eikä sen jälkeen Gean Damian Kusky enää jaksanut selittää sen enempää. Hän oli kerrannut vielä kerran, että Miku ja Nanette Brezariosca olisivat Luostarissa vain oman turvallisuutensa takia, he saisivat palata takaisin ulkoelämään, mutta sekin tarkoittaisi sitä, että he joutuisivat kieltämään kaiken, minkä olivat Luostarissa ollessaan nähneet tai kuulleet.

”Siitä voisi seurata ennalta arvaamatonta kaaosta, jos yllättäen tämä kaikki selviäisi tavallisille ihmisille, ” oli heille jankutettu, ”yksinäinen, ja vielä heikko tulisielu esimerkiksi saa poltettua kokonaisia kyliä tahdonvoimallaan, ja kykenee aiheuttamaan samalla tuhansien ihmisten kuoleman, mukaan lukien oletettavasti omansa. Sanotaankin, että tämä voima annettiin ihmisille, jotta he tuhoaisivat toisensa, joten sen kieltäminen on yksi tapa yrittää selvitä maailmassa, joka meille on annettu.”

Miku kuvitteli ymmärtävänsä mistä oli kyse. Sen enempää hän ei olisikaan jaksanut kuunnella. Hänen käsiään ja nilkkojaan särki ilkeästi, ja hengittäminen tuntui hetki hetkeltä pahemmalta. Onneksi hänen kurjuutensa paistoi luultavimmin läpi, ja paikalle oli pian kipittänyt samat hoitajat, jotka olivat hetkiä sitten vieneet tajuttoman oranssitukkaisen pojan mukanaan jonnekin.

”Minusta tuntuu, että jos emme irrota hyvää ystäväämme Kuskya nyt puheestaan pois, niin emme saa teitä kahta ikinä hoitoon, ” oli frakkiin pukeutunut Före huomauttanut, ja työntänyt Mikua ja Nanettea hoitajien mukaan, ”kokemuksella täytyy sanoa, että paras pahanolon poistaja on lepo. Kipitelkääs siitä hoitoon, hushus.”

Miku ja Nanette eivät edes yrittäneet väittää vastaan, vaan he seurasivat hoitajakaksikkoa paljoa mutisematta. Mikusta ei toisaalta kyllä tuntunutkaan siltä, että häntä olisi huvittanut mumista, sillä hän yritti vain keskittyä hengittämiseen ja hengittämiseen. Toinen hoitajista, miespuoleinen, yritti jo heidän kävellessä käytävää pitkin hoitaa nuorta miestä ja selvittää tämän vointia, mutta se ei oikein siinä vauhdissa onnistunut.
”Eikö teitä ollutkaan kolmea?” Naispuolinen hoitaja oli kysynyt Nanetelta, joka vaikutti huomattavan paljon parempivointiselta, kuin Miku.
”Jerry Oliver McBarca lähti lepäämään Iason Kingin mukaan, ” Nanette oli vastannut iloisesti.
”Pitäisikö käydä tarkistamassa?” Miespuolinen kysyi hieman epäillen työkaveriltaan, ”King ei taida olla se paras hoitamaan tällaisia tilanteita?”
”Tuskin onkaan, ” Nanette puuttui keskusteluun, ”mutta jätkien väliin ei kannata yrittää mennä. He olivat erottamattomat jo kouluaikoina ja minusta vähän tuntuu, että Iason osaa kyllä pitää kämppiksestään hyvän huolen.” Hoitajien ilmeistä Miku päätteli, etteivät nämä oikein uskoneet tätä tuntematonta ihmistä, mutteivät alkaneet väitellä vastaankaan. Sen sijaan he ohjasivat kaksikon eräästä ovesta sisään ja johonkin huoneeseen, mikä vaikutti erehdyttävästi sellaiselta, joka voisi löytyä sairaalasta. Huoneeseen ripoteltu sänkyjä seiniä vasten, mutta yhdelläkään niistä ei ollut ihmistä. Miku sen sijaan huomasi siellä täällä sieluja, jotka katselivat kiinnostuneena kahta tulijaa.

”Eikö se poika olekaan täällä?” Nanette ihmetteli ääneen, puhuen oletettavasti oranssitukkaisesta henkilöstä, jonka pelastamisesta tämä kaikki lähti liikkeelle.
”Emme pidä epävakaita hoidettavia yleisissä tiloissa, ” vastasi mieshoitaja, viitaten Miku tulemaan mukaansa, samalla kun Nanette jäi naishoitajan hoidettavaksi.

”Epävakaita, ” Nanette maisteli sanaa suussaan, ”onpa kiltisti sanottua.”
”Niihin ei kannata takertua, ” naishoitaja sanoi, ”anteeksi, unohdin esittäytyä: Minun nimeni on Janna, mutta minua kutsutaan täällä Janskiksi.”
”Nanette, ” tervehti tyttö takaisin ja hymyili. Miku ihmetteli tämän naishenkilön pirteyttä tällaisessakin tilanteessa. Olikohan koko Brezarioscan suku yhtä sekaisin, vai vain ne kaikki, joihin hän oli ehtinyt jo tutustua.

”Ja hän on Nikke, se on lyhennelmä Nikelistä” Janski nyökkäsi kohti hoitajaa, joka tutki sillä hetkellä Mikun kaulan mustelmia varovaisesti.
”Ja hän taas on Miku, ” Nanette huikkasi, olettaen luultavasti, että Hunterin pojan oli helpompi olla sillä hetkellä puhumatta.
”Tervehdys Miku, ” Nikeliksi nimetty mies tervehti hoidettavaansa, ”nämä näyttävät aika pahoilta. Kykenetkö puhumaan?” Miku yritti nyökätä, mutta sekin sattui kurkkuun. Yksi sieluista tuli hänen luokseen ja tutkaili tilannetta viereltä. Kyseessä oli vanhemmanpuoleisen naisen henki, jolla oli ystävälliset, hieman jo kurttuiset kasvot. Tämä vinkkasi silmäänsä, kun huomasi Mikun tarkastelen itseään silmäkulmastaan.

”Nikel on pojanpoikani, ” vanhan naisen kummitteleva sielu kertoi lempeällä, jokseenkin kaikuvalla äänensävyllä, ”voit luottaa häneen, kultapieni.” Miku ei tiennyt mitä hänen pitäisi vastata hengelle, joten hän vain hymyili, ja sillä välin Nikel ja Janski kävivät keskustelua Naneten kanssa tämän voinnista.

”Ei tunnu oikeastaan muualla kuin selässä, ” Nanette oli ilmoittanut iloisena, ”päähän koski vielä jonkin aikaa sitten, mutta se meni jo ohi.”
”Toimivatko kaikki raajasi kunnolla?” Janski tarkasteli, kaivaen jostain pienenpienen vasaran, jolla yleensä kokeiltiin refleksejä.
”Kyllä ne siltä tuntuvat.”
”Saanko silti kokeilla?”
”Juujuu!”

”Näytät olevan aika lailla kunnossa, ” Nikel totesi Nanetelle, kun Janski oli kokeillut hänen ruumiinjäsentensä toiminnan, ”parempi kuitenkin, että nukut täällä yhden yön yli, katsotaan aamulla kuntoasi. Jos mitään akuuttia muutosta ei ole, sinulle voidaan jo aamulla varata huone.”
”Entä Miku?” Nanette kurkisti kahden hoitajan ohitse henkilöä, joka ei ollut ehtinyt edes huomata jääneensä huomion ulkopuolelle.
”Myöskin yksi yö täällä vahdinnan alla, ” Nikel kertoi, ”parempi vuorata kaulasi jollain tukevalla, et saa nyt liikuttaa sitä ehkä viikkoon. Katsotaan miltä se alkaa tuntua. Ranteet ja jalat varmaan toimivat normaalisti. Älä liikuta päätäsi vastataksesi!” Ei Miku olisi aikonutkaan. Hän sen sijaan nosti kättään ja kokeili. Ranteet olivat punaiset, mutta ei niissä mitään ongelmaa ollut. Jaloilla oli sama juttu.

”Hyvä, ” Janski hymyili, ”jos tahdotte, voitte käydä lepäämään. Parin tunnin päästä on ruoka, teille tuodaan keittiöstä ateria. Haluatteko, että tähän ympärille laitetaan verho? Luultavimmin tämän päivän aikana ei tule enempää potilaita, joten olette täällä luultavimmin kahteen pekkaan yön yli.” Tai sitten eivät, sillä juuri silloin seinän läpi lipui uusi henkihahmo.
”Ei tarvitse, ” Nanette, joka oli jo istunut sängyllä, pudisti päätään, ”enköhän minä ainakin saa semmoisen itse jos tunnen tarvetta.” Hoitajat nyökkäsivät ja katsoivat Mikua, joka huitaisi kädellään kuin sanoen: ”ei tarvitse vaivautua turhaan minun takiani. Saisiko tänne lämpimämmän peiton?” Kysymystä hoitajakaksikko ei valitettavasti tajunnut pelkästä kädenheilautuksesta, joten Janski ilmoitti hakevansa jostain heille vaihtovaatteita ja katosi reippaasti paikalta. Nikke, Nikel lähti sen sijaan hankkimaan Mikulle niskatukea.

”Tämä on jännittävää, ” Nanette heivasi kengät jalastaan ja risti jalkansa sängylleen, ”ihan kuin olisimme pujahtaneet ihan uuteen maailmaan.”
Jännittävää? Miku ei ehkä olisi sillä sanalla kuvannut sitä, kun joku yritti tyhjästä ilmestyneillä murateilla kuristaa toista hengiltä, mutta kaikki eivät tietenkään voineet ajatella samalla tavalla. Nanette olikin ollut tajuttomana koko taistelun läpi, joten ei ihme, että häntä jäi se kiinnostamaan. Miku puolestaan ei oikeastaan tahtoisi enää palata samaan tilanteeseen. Hän ei kyennyt edes kuvittelemaan miltä olisi tuntunut olla mukana siinä, jos ei kyennyt näkemään sitä, mikä tai kuka heidän kimppuunsa oli sitten käynytkään. Oli pakko tuntea jonkinlaista hiljaista kunnioitusta Jerry McBarcaa ja oranssitukkaista poikaa (oliko joku sanonut hänen nimekseen Lukas Silversson?) kohtaan, sillä mikäli Miku oli oikein ymmärtänyt, vain tietyt ihmiset kykenivät näkemään kuolleiden/kadonneiden sieluja. Esimerkiksi Nanette taisi olla silläkin hetkellä täysin tiedoton siitä, että hänen vierelleen oli tullut nuorena kadonnut hoitajalta myöskin olemukseltaan vaikuttanut poika, mies, mikä lie olikaan ollut kuollessaan, jonka mielestä Nanette oli selvästi kiinnostava. Ehkä olikin parempi, ettei tämä nähnyt mitä tapahtui.

Mikun kaulalle asetettiin lopulta niskatuki, ja hänen onnistui sitä ennen vaihtaa vaatteetkin sairaalavaatetukseen. Ei ollut helppo löytää hyvää nukkuma-asentoa kun kaulalla painoi tuki, mutta hengittäminen helpottui. Lopulta paras asento oli selällään, jolloin hän kykeni hengittämään ilman, että häntä sattui oikeastaan yhtään.

Koko päivän väsyttämänä Miku Hunter oli nopeasti unessa tuntemattomalla sairaalasängyllä, välittämättä täysin siitä, että Nanette Brezariosca oli löytänyt uuden mukavalta kuulostavan tavan kommunikoida sielujen kanssa, joita ei kyennyt näkemään ja hän jutteli niiden kanssa suhteellisen kovaan ääneen. Tasainen, innokas hölinä oli oikeastaan aika rauhoittavaa, jos asiaa ajatteli läheisemmin. Miku ei edes tajunnut ulkomaailmasta ennen iltaa, jolloin Nikel toi heille luvatun aterian. Siihenkään mennessä Nanette ei ollut edes ummistanut silmiään, mutta Miku sen sijaan jouduttiin tökkimään hereille. Kunhan hän oli tapellut nestemäisen sosekeiton alas kurkustaan, simahti poika suoraan uudelleen, eikä ymmärtänyt maailmasta enää mitään. Siinä vaiheessa Nanettekin päätti hiljentyä, ja kävi ystävällisesti laittamassa toisen sängyn ympärille sittenkin ne ehdotetut verhot, jotta tämä sai nukkua rauhassa.

Ulkona taisi olla jo pimeää, kun Miku heräsi jälleen. Hän ei nähnyt paljoakaan, sillä myös sisällä oli pimeää, mutta hänen sänkynsä ympärille laitettujen verhojen välistä loisti hieman lepattavaa valoa. Hän tunsi painetta kurkussaan, ja luultavammin siitä seurannut paha olo oli ollut juuri se, mikä oli saanut hänet hereillä. Miku yskäisi, mutta paha olo vain levisi, joten hän yritti vaihtaa asentoaan sängyllä. Kipu vain paheni eri asennoissa, ja lopulta hänen oli pakko nousta istumaan sängylleen hengittääkseen rauhassa. Ruumiin muitakin jäseniä särki, ja vasen jalka tuntui siltä, kuin hän olisi juossut maratonin ja unohtanut venytellä sen jälkeen. Miten ihmeessä hän oli kyennyt nukkumaan monta tuntia putkeen?

Hänen korvansa alkoivat vasta tottua tilanteeseen, ja Miku huomasi kuulevansa pehmeää hyräilyä. Äänen hän tunnisti vain etäisesti, mutta osasi jo äänen suunnan perusteella päätellä, kuka oli kyseessä: Hänen työnantajansa serkku Nanette. Eikö tyttöä vieläkään väsyttänyt?
Miku työnsi kädellään sotkuisia hiuksiaan pois kasvoiltaan, ja tuijotti tyhjästi verhoa edessään. Naneten sävelmä oli hänelle täysin tuntematon, toisaalta musiikki ei ollut ikinä oikein ollut hänen juttunsa muutenkaan. Tytön ääntä ei olisi voinut kuvailla rauhoittavaksi, sillä hänen matalahkossa hyräilyäänessään oli jotain karmivaa. Asiaa eivät auttaneet yhtään pimeys, ja kummallinen lepattava valo, joka näkyi edelleen heikosti.

Pitkään liikkumattomuudessaan maannut Miku päätti nousta ylös sairaalavuoteelta ja lähteä vähän edes liikkeelle. Hän ei myöskään enää tahtonut olla yhden verhon takana piilossa, kun ulkopuolella yhä tapahtui… Jotain? Jotain karmivaa ainakin. Näin ajatellen hän työnsi verhon sivuun ja saapui maailmaan, joka oli jokseenkin erilainen kuin nukkumaan käydessään.
Koko vaaleaseinäisessä sairastuvassa ei ollut ketään muuta, kuin pelkkä Nanette ja yksi yksinäinen henki hänen luonaan. He molemmat istuivat Nanetelle varatulla sairaalasängyllä ja tuijottivat yksinäistä virvatulen kaltaista liekkiä heidän kahden välissä. Nuoren tytön sielu ohjasi virvatulta kädenliikkeillään, ja sen pieni liekki värjäsi koko huoneen tumman punertavaksi. Sängyn päällä istuvan Naneten kasvoista heijastui tuo yksinäinen liekki, ja hän näytti uppoutuneen kokonaan sen valtaan hyräillessään samalla tuota jokseenkin karmivaa kappalettaan.

”Hei, ” tyttö totesi hyräilynsä välistä Mikulle, joka oli jäänyt verhon toiselle puolelle tuijottamaan tilannetta.
”Hei?” Miku sanoi niin lujaa, kuin hänen kipeä kaulansa antoi myötä. Nanette ei edes ollut nostanut katsettaan liekistä kun toinen tuli piilostaan esille.

”Eikö ole jännä, ” hyräily loppui siihen paikkaan, ”että olemme koko ajan eläneet maailmassa, jossa tämmöinen on mahdollista.” Nanette kertoi hiljaisella, lumoutuneella äänellä katsellessaan virvatulen tanssia.

”Ja olemme olleet tästä kaikesta täysin tiedottomia, vain siksi, että jotkut käyttävät näitä kykyjä väärin. Minusta se on suorastaan surullista. Äh, vielä opiskellessani kaksikin luokkalaistamme yritti kertoa tätä kaikkea meille todeksi, mutta minä en tahtonut uskoa. Lili ei ollut ikinä se luotettavin näissä asioissa, hän innostui aina pikkujutuista, Yarrow taas oli ihan kummallinen. Miksi minun olisi pitänytkään uskoa? Ei heillä ollut todisteita… Ehkä se juttu uskomisessa onkin? Ei tarvitse nähdä kaikkea itse, eikä kokea: Pitäisi itse uskoa.” Nanette alkoi puhumaan ja Miku vain kuunteli. Hän yritti edelleen päättää mitä ajatteli tästä… Henkilöstä. Nanette oli täysin erilainen nainen kuin Lexie oli ollut, ei ehkä yhtä vahvamielinen, dominova ja päättäväinen, mutta sitäkin kiinnostuneempi kummallisista asioista ja selvästi nautti pienten asioiden kauneudesta. Jollain lailla hän oli myös fanaattinen ja se kuului Naneten puhetavasta, kun hän tutkaili sielujen käyttäytymistä. Asia selvästi kiinnosti häntä, mutta samalla hänestä jäi sellainen kuva, ettei hän täysin elänyt tässä samassa maailmassa muiden ihmisten kanssa. Kuin hänellä olisi ollut oma salainen valtakuntansa mielessään, jossa hänen ajatuksensa asuivat.
Lexie ei ikinä kiinnostunut mistään muusta kuin uusista kengistä ja uusista tavaroista yleensäkin. Hän oli ollut uusien tavaroiden orja: Joka viikko piti saada jotain uutta. Itse asiassa Lexie keräili tyynyjä, ja heidän yhteinen asuntonsa oli ollut täynnä niitä. Niitä tuli kokoajan lisää, ja yhtä nopeasti kuin tyttö hankki uusia, hän kyllästyi vanhoihin. Siinä maailmassa piti olla kokoajan jotain uutta, hän ei ikinä pysähtynyt katsomaan taakse menneisyyteen ja miettimään: ”Hmm. Tuopa näyttää yhä kivalta.” Lexie ei nähnyt maailman kauneutta, hän näki lumen aineena, joka sai kengät märiksi ja sateen vain haittana, joka kasteli vaatteet. Nanette puolestaan vaikutti ihmiseltä, joka olisi ihmetellyt lumen eri olomuotoja vaikka työkseen jos niin annettiin, ja joka ei oikeastaan välittänyt, jos vähän sataisi.

Miku ravisteli päätään ja yritti lopettaa ihmisten arvioinnin yhden päivän tuntemisen jälkeen. Kyseessä oli hänen paha tapansa, josta hän ei meinannut päästä eroon: Hän tarkasteli muiden käyttäytymistä ja päätteli millaisia ihmisiä he saattoivat olla. Yleensä hän ei ollut väärässä. Hän oli arvellut Lexien luonteen jo kauan ennen kuin he aloittivat seurustelua: Ja oli siitä huolimatta kiinnostunut tytöstä.
Nyt hän ei ollut varma. Hänellä oli ajatuksia Nanette Brezarioscasta, muttei osannut päättää pitivätkö ne paikkansa vai ei. Tämä henkilö oli jotenkin vaikea pääteltävä. Ehkä tutustumiseen vain tarvittiin lisää aikaa.

Virvatulisielu katsahti Mikua ja hymyili. Hän ei ollutkaan niin nuori, kuin Miku oli aluksi olettanut, saattoi jopa lähennellä kolmekymmentä. Tai, lähenteli silloin, kun oli ollut vielä elossa. Nainen ei puhunut, mutta viittasi juuri herännyttä miehen alkua istumaan sängylle heidän lähellään olevalle sängylle. Miku totteli ohjausta, ja istuutui sängylle, johon henki hänet ohjasi.

Heidän kolmen välillään oli hiljaisuus. Vain virvatulen liekin rätinä ja jostain kuuluva koneiden tasainen hurina rikkoi sitä. Nanette oli selvästi jossain omassa maailmassaan seuratessaan, miten joku näkymätön liikutteli liekkiä hänen edessään. Miku vain tutkaili tilannetta viereltä.

”Oletko ikinä kuullut tarinaa tytöstä veneessä?, ” Nanette vain alkoi puhumaan jotain, säpsäyttäen niin hengen kuin Mikunkin, ”yksinäisessä veneessä keskellä ulappaa, vailla minkäänlaista päämäärää, vain keinuen tyhjällä merellä?”

”En?” Miku kuiskasi. Hän ei ihan ymmärtänyt, mistä tämä kysymys oli tullut.

”Minä muistan tuon tarinan lapsuudestani, ” Nanette heilautti päänsä sivulle ja yritti koskettaa liekkiä, mutta se poltti hänen sormeaan ja hän nykäisi sen äkkiä takaisin, ”en minä tiedä sen tarinan nimeä, mutta kai äidilläni oli tapana kertoa sitä. Saanko kertoa sen?” Miku ei tiennyt mitä muutakaan voisi tehdä, joten hän ojensi kädellään tytölle luvan puhua. Oletettavasti tämä selittäisi tarinan kuitenkin, luvalla tai ilman sitä.

”Olipa kerran pieni tyttö puisessa veneessä keskellä ulappaa. Hänellä ei ollut mitään mukanaan pienessä veneessään, kuin pieni valkoinen koiranpentunsa. Yhdessä he olivat nähneet sadan auringon nousevan, ja yhdeksänkymmenen yhdeksän auringon laskevan. Tyttö ei ollut matkalla mihinkään, hän ja hänen koiransa vain ajelehtivat ulapalla vailla minkäänlaista päämäärää. Tytön aika ei ikinä käynyt pitkäksi, vaikka hänen ympärillään oli tuhansia ja taas tuhansia kilometrejä tyhjää, tasaista merivettä, sillä jos hän tahtoi, hänen luokseen lenteli paperiarkkeja, kaiken kokoisia ja värisiä. Viihdyttääkseen itseään ja koiraansa tyttö taitteli papereista pieniä veneitä, joita hän laski meren vietäväksi. Yhdessä he seurasivat koiransa kanssa, kuinka meri kuljetti veneet aina samaan suuntaan. Jossain vaiheessa ne katosivat taivaanrantaan, ja tyttö rukoili, että ne menisivät viihdyttämään muita tyttöjä pienissä veneissä koirineen.”

”Eräänä päivänä tytön vene lähti hiljakseen liikkeelle. Hän ei edes itse huomannut koko asiaa, ennen kuin hän huomasi taivaanrannassa jotain muuta, kuin paperiveneitä. Siellä oli näet viisi saarta.”

”Ensimmäinen saari oli valtava, ja se kohosi kohti taivasta synkkänä, syösten sisuksistaan laavaa ja tulta. Se saari kohosi ja kohosi aina vain korkeammalle jättiläismäisenä tulivuorena. Saari oli jatkuvasti elossa ja tyttö ajatteli itsekseen: Ei kukaan voi asua noin vaarallisella saarella. Mitä jos se räjähtää?”

”Toinen saari oli yhtä lailla tummien tuhkapilvien peittämä, mutta se saari oli rauhoittunut. Tulta ja laavaa ei enää roiskunut sen syövereistä, vaan sen vuori oli kyllästynyt sylkemään sisuksistaan myrkkyä. Saari ei ollut yhtä korkea kuin naapurinsa, ja sen reunoilla alkoi näkyä jo terveellistä vihreää metsää. Tyttö ajatteli kuitenkin: Tämä saari on vielä liian epävakaa. Mitä tahansa pahaa voi käydä sen pinnalla.”

”Kolmas saari oli kukkula, joka pilkisti koko laajuudeltaan meren pinnalle. Tasaisen pinnan nähdessään tyttö mietti: Tälle saarelle olisi hyvä muuttaa. Se on kaunis ja lempeä. Ei yhtään kuin sisarensa.”

”Neljäs saari oli hyvin matala ja se oli aivan täynnä. Ihmiskunta asui saaren päällä, ja he olivat rakentaneet sen niin täyteen, että saari ei enää kyennyt kannattamaan omaa painoaan. Missään ei näkynyt enää mitään vihreä, vaan joka paikassa oli harmaata ja korkeita rakennuksia. Tyttöä kuitenkin kiinnosti eniten juuri tämä saari: Vaikka siellä eläminen oli ehkä ahdasta, ihmiset silti tahtoivat pysyä siellä, vaikka he olisivat voineet siirtyä vihreälle saarelle.”

”Viimeinen saari ei ollut saari ollenkaan. Tyttö näki sen vain, kun hän katsoi alas siniseen mereen. Pienen veneensä alla hän näki uponneen kaupungin. Ihminen oli asunut silläkin saarella, mutta nyt he olivat kaikki muuttuneet kaloiksi ja uiskentelivat yhdessä uponneiden talojen keskellä. Harmaiden rakennusten paino oli painanut saaren alas mereen, mistä se oli alun perin lähtenytkin.”

Siihen Nanette keskeytti hetkeksi, kuin olisi tarvinnut aikaa miettiäkseen.

”Meitä oli aikanaan luokallamme viisi vakituista oppilasta: Minä, Jerry ja Iason, jotka olet tavannutkin. Sitten oli vielä Lili ja Yarrow. Minä luulin pitkään, että minä olin yksi ainoista normaaleista: Lili oli jokseenkin yliaktiivinen, Iasonilla oli pakkomielle hiuksiin ja hän oli aina häsläämässä ja Yarrow oli aikalailla vain kummallinen. Hänellä oli tapana unohtua omiin ajatuksiinsa ja joskus hän puhui kummallisista asioista, joita kukaan muu ei ymmärtänyt. Kai minäkin lopulta kuuluin siihen porukkaan, ehkä Jerry oli ainoa luokkamme täysjärkinen? Nojaa. Se oli sitä aikaa. Onko loppujen lopuksi kukaan normaali?”

Miku havahtui. Nanette ei kuulostanut oikein puhuvan järkeviä sillä hetkellä. Oliko hän aivan kunnossa? Hän katsoi tarkemmin naisen kasvoja, ja tällä kertaa hänen katseensa kiinnittyi tämän silmiin. Koko ajan tarinaa kertoessaan tai muustakin puhuessaan hän oli vain tuijottanut samaa kohtaa. Nanette joutui räpyttelemään monta kertaa putkeen, kuin hänen silmänsä eivät meinaisi pysyä auki. Nyt vasta Miku ymmärsi, että toinen oli aivan täysin poikki ja selitti oletettavasti vain tyhjäpäisesti asioita, joita tuli mieleen.
”Sinunkin pitää välillä nukkua, ” hän pakotti itsensä sanomaan, katsahtaen merkitsevästi kolmekymppisen naisen sielua, joka yhä leijutteli virvatulta heidän ilokseen. Kuollutkin nainen ymmärsi saman asian, ja hän sammutti valonsa, poistuen välähdyksenä itsekin pois paikalta. Nanette tuijotti yhä samaa kohtaa.
”Mutta tarinanihan on vielä kesken?” Hän ihmetteli.
”Kerro se myöhemmin loppuun, ” Miku yritti päästä äänensävyssään huolehtivaiseen, muttei ollut varma onnistuiko, ”kello lienee jo vaikka mitä.”
”Niin se lienee, ” Nanette nyökkäsi kerran päätään, ”mutta mitä jos minä en uskalla nukkua?”

Ah. Ei hän ollut ehkä sittenkään sekaisin. Kyseessä saattoi olla kivun aiheuttama trauma. Miku huokaisi hieman ja salaa, ja istui paremmin sängylle, jolle hänet oli istutettu.
”Minä voin vahtia että nukahdat, ” hän kuiskasi, kun enempääkään ääntä ei lähtenyt, ”niin mikään paha ei pääse tänne.”

Nanette nosti päätään ja hymyili väsyneesti.
”Puhut kuin lapselle, ” hän huomautti.
”Anteeksi, ” Miku laski hajamielisesti päätään.
”Ei se mitään, ” Nanette totesi, ”kerron tarinan ajelehtivasta tytöstä sinulle jokin toinen kerta. Tässä taitaa olla ihan tarpeeksi aikaa siihen tulevaisuudessakin.”
”Kerro vain, ” Miku ei ollut varma halusiko kuulla sitä loppuun, muttei kohteliaasti tahtonut kieltäytyäkään. Pääasia oli, että Nanette kävisi pitkälleen ja alkaisi nukkua.

Näin toinen tekikin, eikä tehnyt enää muuta, kuin toivotti hyvät yöt. Jo parin minuutin päästä hänen hengityksensä alkoi tasaantua, ja Miku päätteli tämän nukahtaneen. Hän ei vieläkään oikein osannut päättää mitä ajatteli tästä työnantajansa serkusta. Vielä ikinä hän ollut tavannut näin erikoisluonteista ihmistä. He olivat tunteneet kohta päivän, eikä Mikulla ollut edelleenkään tarkkaa käsitystä siitä, kuka toinen oikeastaan oli. Tämä oli hänelle hämmentävä tilanne, näin ei ollut vielä ikinä ennen käynyt.

Miku jaksoi valvoa hetken. Ehkä puolen tunnin päästä hän alkoi kuitenkin itse nukahtamaan kuunnellessaan Naneten tasaista hengitystä, ja hänen oli pakko palata omaan sänkyynsä.

Ai niin, hän ajatteli hiljaa itsekseen, minun piti aloittaa tänään työt. Asia taisi jäädä toiseen päivään, mikäli Mikua enää otettiin töihin tämän kokemuksen jälkeen... Mikäli hän ylipäätänsä ikinä pääsisi pois tästä Luostarista.

* * *

Nanette ja Miku oltiin vapautettu heti tulevana aamuna pois sairashuoneesta. Nanette oli selvinnyt koko taistelusta vain kauniilla mustelmalla selässään, joten hän oli suorastaan täysin kunnossa seuraavana aamuna. Miku ei kyennyt sanomaan samaa itsestään, sillä puhuminen sattui edelleen, joten hän yhä vältti sitä.
Aamulla heille oltiin molemmille osoitettu oma yksityinen huone, jossa he saisivat nukkua ja elää sen ajan, minkä he tulisivat loppupeleissä Luostarissa viettämään. Mikun huone sijaitsi kolmannessa kerroksessa, Naneten toisessa ja kun heitä ohjattiin rakennuksen läpi, he saivat ensimmäistä kertaa käsityksen sen suuruudesta. Punatiilinen rakennus ei pelkästään kohonnut kolme kerrosta, vaan sillä oli vielä pohjakerroskin maan alla ja koko komeutta ympäröivät valtavat muurit, joiden sisäänkin olisi mahtunut asumaan noin kolmesataa ihmistä. Kunhan he olivat saaneet majoittaa vähäiset tavaransa ja omat itsensä huoneisiinsa, heidät jätettiin aika lailla oman onnensa nojaan.
”Aamupalaa saa alhaalta!” Oli Mikulle sanottu, mutta sen enempää asiasta ei kerrottu. Hänet oli aika lailla jätetty ”omaan huoneeseensa” tyhjähköin käsin. Ei hänellä oikein ollut tavaroita, joita hän voisi huoneeseen asettaa, tai ylimääräisiä vaatteita, joita laittaa jonnekin. Oli huoneeseen sentään tuotu kaikki ne vaatteet puhtaina, jotka hänellä oli ollut eilen päällään.

Turhauduttuaan tarpeeksi pitkään ”omassa huoneessaan” (joka sisälsi sängyn, yöpöydän, kaapin, ja oman pienen kylpyhuoneen) Miku löysi itsensä jälleen tuijottamasta peilikuvaansa. Mies toisella puolella oli muuttunut vain väsyneemmäksi sitten viime näkemän. Toisaalta yleiskuvaan oli myös lisätty alkeellisen yksinkertainen niskatuki, joka tuntui vaikeuttavan kaikkea tekemistä. Eipähän tarvinnut käännellä päätä turhaan. Tummat ja vihertävät hiukset olivat yhä kummallisesti pystyssä, ja silmien alla oli tummaa. No, ainakin vaatteet olivat puhtaat. Jotain hyvää tässäkin elämässä!

Miku kuuli ”hänen oveensa” koputettavan ja hän luovutti vessan peilin tuijottamisen. Ihminen peilissä ei kuitenkaan tekisi mitään mielenkiintoista, joten hän voisi ihan hyvin käydä avaamassa oven jollekulle, joka olisi luultavasti kiinnostavampi, kuin epämääräinen hevosnaamainen pitkä Miku Hunter.

Oven takana oli – onneksi – oikea elävä ihminen. Kyseinen mies oli selvästi Mikua vanhempi, mutta hieman lyhyempi. Hänellä oli yllättävän ystävällisen oloiset kasvot, ja nenällään aivan liian isot silmälasit, jotka vain vahvistivat ystävällistä tunnelmaa. Mies hymyili pienesti kun hänelle avattiin ovi.
”Hyvää huomenta, ” hänen äänensäkin oli jokseenkin rauhoittava. Se olisi sopinut jollekin professorille, joka olisi varmasti saanut pidettyä luokkansa tunnin alusta loppuun kiinnostuneena aiheesta kuin aiheesta.

Miku päätti olla vastaamatta, mutta tervehdykseksi hän nyökkäsi päätään. Mies kuitenkin vain hymyili edelleen, eikä selvästikään pitänyt puhumattomuutta loukkauksena.
”Sinä taidat olla Miku Hunter?” Mies kysyi. Uusi nyökkäys.
”Hyvä. Voit kutsua minua Pulveriksi – kunhan ensin pystyt puhumaan. Näyttääpä kipeältä. Pahoittelen tätä kaikkea salamyhkäisyyttä ja mahdollista välinpitämättömyyttä kollegoideni osalta, ” Pulveriksi itsensä nimennyt mies laski päänsä myötätuntoisesti. Miku ei vastannut, mutta mies ei selvästikään odottanut vastausta.

”Joidenkin mielestä uudet tulokkaat ovat täysin kykeneviä pitämään huolen itsestään. Minä en ole oikein tässä asiassa muiden kanssa samaa mieltä: Pitäähän teille näyttää paikkoja ja opettaa talon tavoille, eikö? Onko sinulla nälkä? Aamupalaa on vielä tarjolla alhaalla, haluatko, että näytän sinulle reitin sinne?” Mikä ihmeen into kaikilla ihmisillä oli aina höpöttää niin paljon? Lexie oli ollut ihan samanlainen, aina puhumassa. Miku kuitenkin hyväksyi tarjouksen, hymyili ja sulki oven perässään astuessaan käytävälle, jossa Pulverkin oli.
”Hyvä, ” mies sanoi aika lailla reippaasti, ”se toinen, joka tuli saapui eilen meni kaiketi jo edeltä. En ehtinyt löytää häntä huoneestaan.”

He lähtivät kävelemään käytävää eteenpäin. Aina välillä vastaan tuli uteliaita ihmisiä, jotka olivat matkalla kuka mihinkin. Osa haukotteli, kuin he olisivat valvoneet edellisen yön.
”Ehdittiinkö sinulle selittää eilen tultuasi yhtään käytänteitämme?” Pulver tarkisti ja katsahti Mikua, joka pudisti päätään. Hän oli oppinut koko eilisen päivän aikana hyvin vähän olinpaikastaan.

”Toisin kuin nimestä voisi päätellä, Luostari ei ole millään lailla uskonnollinen elinpaikka. Entisaikana luostarit avasivat ovensa jokaiselle apua tarvitsevalle kulkijalle, ja tähän mekin pyrimme: luomaan turvallisen elinympäristön niille, jotka eivät selviä ulkomaailmassa.” Pulver lähti selittämään rauhallisesti ja suhteellisen lempeällä äänensävyllä. Mikusta tuntui, kuin hän voisi kuunnella selitystä ikuisesti ja ikuisesti. Ja ainakin yhden ikuisuuden sen jälkeenkin vielä, jos saisi pyytää.

”Se myös tarkoittaa sitä, että toimimme yhteisönä. Jokainen pääsee osaksi yhteisöä omalla toiminnallaan. Ehditkö jo käydä pihalla? Ehkä minun ei pitäisi kysellä, ethän sinä oikein pysty vastaamaan. Joka tapauksessa, pihamaalla meillä on erinomaiset tilat kasvattaa oma ruokamme. Liha toisaalta joudutaan tuomaan usein ulkopuolelta, ja kaikki sellainen, mitä kukaan ei osaa itse kasvattaa. Lisäksi toimenkuvaan kuuluvat ne kaikki loputkin yhteiselolle tärkeät asiat: Siivoaminen, ruuan laitto, tiskaus, pyykkäys ja vartiointi. Siivousvuorot ja vartiointivuorot jaetaan kaikkien niiden välille, jotka eivät tahdo vapaaehtoisesti laittaa ruokaa tai hoitaa sairastuneita ja lopulta jokaisella on oma osansa tässä suuressa Luostariperheessämme. Eikä tarvitse pelätä, että joutuisi hyljätyksi, meitä voi olla päälle tai alla kaksisataa, mutta suurin piirtein jokainen tuntee toisensa.”

”Eikä koko hommalla oikein ole johtajaa. Tapasitko jo Gean Damian Kuskyn? Hän on ansainnut jonkinlaisen sanattoman johtajan aseman omalla aktiivisuudella, mutta virallisesti hän ei kuitenkaan johda paikkaa. Olemme oikeastaan täysin riippumattomia saaren politiikasta, meille vain lähetetään niitä, jotka eivät elementtivoimansa takia kykene elämään ulkopuolella. Paitsi no, sinä taidatkin olla elementitön? Kai ymmärrät jo mitä se tarkoittaa? Äh, taas kysyin kysymyksen. Anteeksi. Ei kai haittaa, vaikka selittäisin sen silti? Elementtejä on viisi, vesi, tuli, tuuli, sähkö ja maa, ja jokainen ihminen osaa hallita näitä elementtejä. Tietenkin voimilla on eri variaatioita, mutta se ei nyt ole olennaista, sillä jäljellä on vielä yksi ihmisryhmä. Heitä, tai siis teitä, kutsutaan monilla tavoin: Esimerkiksi näkijöiksi, elementittömiksi ja niin edelleen, millekään tälle ei ole virallisia nimityksiä, sillä ne vaihtelevat suurin piirtein joka saarella. En tiedä mitä sinä näet, mutta jotkin ihmiset näkevät sieluja, osa kykenee arvioimaan toisten ihmisten elementit. Kuka pystyy mihinkin.”

Jos Mikun piti tämän keskustelun perusteella päättää, mitä hän ajatteli miehestä, jonka nimi oli Pulver, niin hän voisi väittää luottavansa häneen jotenkin. Pulver vaikutti ihmiseltä, jolle voisi mennä puhumaan aivan kaikesta ja jolta saisi hyviä neuvoja elämään. Ehkä Kusky voisi luovuttaa sanattoman luottamuksensa Pulverille? Gean Damian Kusky oli toisaalta vaikuttanut enemmänkin johtajalta, kuin miltään muulta. Hän oli ollut ihminen, joka saisi armeijoita liikkeelle pelkällä äänellään. Pulver enemmänkin ihminen, joka voisi istua kokouspöydän takana keskustelemassa rauhasta. Miku puolestaan voisi olla vapaaehtoisesti hyvinkin kaukana sodasta vain tuijottamasta sivussa ja ihmettelemässä maailman menoa, tai näin hän itseään olisi kuvaillut näihin kahteen uuteen tuttavaan verrattuna.

Pulver oli Mikun huomaamatta johdattanut tämän toiselle puolelle rakennusta takaisin ensimmäiseen kerrokseen, ja suurehkoon, matalakattoiseen ruokalatilaan. Siellä täällä oli pyöreitä pöytiä, joiden äärellä istui enemmän tai vähemmän ihmisiä. Aika lailla keskellä huonetta istui kovaääninen joukko ihmisiä, jotka Miku tunnisti nopeasti joksikin perheeksi. Nuorin porukasta oli ehkä neljän. Miku ihmetteli kaukaa, miten poika kohotti kohti kattoa ilman voimalla lautastaan samalla, kun hänen vanhemmillaan oli liian kiire yrittää estää perheen toista poikaa polttamasta palavalla lautasliinalla pöytää. Ruokalasalin toisella pitkällä laidalla oli syvennys, jonne oli kasattu aamiaistarpeita, joita joku laitteli paremmin.

”Ah, no, minäpä jätän sinut tänne, ” Pulver heitti iloisesti, ”eikö tuolla ole se toinen uusi tulokas? Etteköhän te selviä kahdelleen näin alussa. Ruokaa saa ottaa niin paljon kuin haluaa, ehkä voit pyytää jotain nestemäisempää jos nieleminen ei meinaa onnistua. Näkyillään!” Miku katsahti suuntaan, johon häntä oli ohjattu. Eräässä pöydässä lähellä nurkkaa hän näki Nanette Brezarioscan syömässä suhteellisen tutussa porukassa. Paikalla olivat myös Jerry McBarca ja se punapäinen poika, Iasonko hänen nimensä oli. Kolmikko oli keskittynyt puhumaan kolmeen pekkaan, eikä Mikusta oikein tuntunut siltä, että hän olisi ollut pöytään tervetullut. Sen sijaan hän suuntasi etsimään itselleen syötävää, jonka mahdollisesti pystyi nielemään, ja tämän jälkeen hän olisi etsinyt itselleen tyhjän pöydän jolla syödä – ellei Nanette olisi huomannut häntä pöytien joukossa ja viitannut tulemaan paikalle. Miku ei kehdannut kieltäytyä kutsusta, joten hän teki mitä pyydettiin.

Jerry McBarca ei näyttänyt enää niin pahalta, kuin oli näyttänyt vielä eilen. Kyllä, hän oli yhä kalpea kuin kuolema ja hänenkin silmänympäryksensä olivat jokseenkin mustat, mutta muuten hän vaikutti oikein eläväiseltä. Aivan kuin pitkäaikainen suru olisi otettu pois hänen päältään, ja maailma olisi yllättäen näyttänyt paremmalta. Hänen ruumiinjäsenensä olivat palanneet normaalikuntoon yön aikana, eikä hän enää yrittänyt jatkuvasti piilottaa kasvojaan vaan antoi hymynsä näkyä koko maailmalle, joka näkyi nyt muutenkin paremmin, sillä hänen tummanruskeat kiharat hiuksensa olivat siistityt ja monta senttiä lyhyemmät. Syypää tähän tukanleikkuuseen taisi olla hänen vierellään istuva punapää, joka yhä välillä tarkisteli ruskean kuontalon pituutta, jotta olisi varmasti ylpeä kädenjäljestään. Iason loi myös pitkiä katseita Naneten hiuksiin, kuin olisi tahtonut siistiä nekin.
Punatukalla oli jokseenkin Mikun silmiin häiritsevät kasvot. Jos Pulver oli heti valanut häneen luottamusta ulkomuodollaan, oli tämä Iason täysin päinvastainen. Miku ei tahtonut uskoa, että noiden kierojen kasvojen alta voisi löytyä ketään, joka ansaitsi millään lailla ihmisiltä kehuja tai tukea, saatikka sitten sitä kirottua luottamusta. Hänen kasvonsa eivät olleet vihaiset, tai vastenmieliset, vaan yksinkertaisesti epäluotettavat. Syypää tähän oli oletettavasti kohonneet kulmakarvat, jotka toivat mielikuvan jokseenkin aktiivisesta ihmisestä. Nanetella ja Iasonilla ei sen sijaan näyttänyt hirveästi olevan epäluottamuksen aiheita tätä Iasonia kohtaan, vaikkakin Miku huomasi äkkiä, miten Nanette kyllä jokseenkin vältteli omanikäistään poikaa, joka oli ennen ollut hänen luokallaan.
Jerry Oliver McBarca, jolla oli pehmeät, lapselliset kasvot. Iason (King? Mikälie), jolla oli epäluotettava olemus ja sitten vielä Nanette Brezariosca, joka vaikutti ruumiillisesti vahvalta, mutta oli samalla jokseenkin omalaatuinen. Miku huomasi päätyneensä aika kummallisen porukan mukaan.

Iason ja Jerry eivät aluksi edes huomanneet Mikun saapumista paikalle.
”Kas huomenta, ” oli Jerry erehtynyt sanomaan vasta sitten, kun porukkaan kuulumaton henkilö laski ruokansa alas pöydälle, ”sinäkin löysit tänne.” Iason oli kääntänyt katseensa tulijaan, ja katseesta päätellen ei tunnistanut kasvoja.
”Iason, tämä on Miku Hunter, ” Nanette kiirehti esittelemään, ettei Mikun tarvinnut lähteä puhumaan, ”hänen piti aloittaa eilen meidän varikolla työt, mutta sitten tämä tapahtui.”
Iason avasi suunsa nyökätessään ja virnisti sitten.
”Iason Noah King, ” hän ojensi kättään tervehtiäkseen tulokasta. Miku tarttui siihen heikosti ja nyökkäsi hieman hymyillen.
”Viekö tuo kaulakoru äänesi?” Iason kysyi pieni vitsi äänensävyssään.
”Ei, vaan hänet meinattiin kuristaa, ” Nanette ei ärähtänyt, mutta hän kuulosti silti jokseenkin loukkaantuneelta.
”Ai, ” Iason totesi, ”kaikenlaista sitä tapahtuu.”

”Etkä sinä ole vieläkään vastannut kysymykseeni: Miten sinä päädyit tänne?” Nanette tiukkasi, katse tiiviisti kiinni Iason Noah Kingissä, joka sillä hetkellä oli juuri ehtinyt tunkea suuhunsa ison palan ananasta (joka kunnosta päätellen oli hyvinkin tuore. Jännä sinällään, koska nyt oli talvi, ja ananaksia saatiin Stratfordiin aika harvoin tähän aikaan vuodesta). Punapää ei lähtenyt puhumaan ruoka suussaan, vaan nyrpeä ilme kasvoillaan hän jauhoi ananastaan loppuun asti.
”Iason siis oli ennen meidän luokallemme, ” Nanette kääntyi kertomaan Mikulle, ”mutta lähti pois jostakin minulle tuntemattomasta suustä kesken viimeisen vuoden.”
”Kokeilin unohtaisitko kysyneesi sitä jos en vastaisi, ” Iason mutisi ananakseensa. Jerry hänen toisella puolellaan keskittyi syömiseen, kuin ei tahtoisi, että hänetkin otettaisiin keskusteluun mukaan.
”Ja se ei toiminut, ” Nanette töksäytti, ”joten?”
”Mutta minä en jaksa enää selittää sitä uudelleen, ” Iason ei niinkään valittanut, vaan hän kuulosti väsyneeltä. Jos Miku muisti ihan väärin eilisen, niin punapää oli arvioitu olevan ”vaarallinen ulkomaailmassa ennen kuin toisin väitettäisiin”. Oikeastaan sen perusteella hänkin kiinnostui Iason Kingin taustasta.

”Selitä sinä, ” Jerryn inahduksesta päätellen Iason oli potkaissut kaveriaan saadakseen tämän puhumaan. Potkaistu Jerry vain katsahti ylös lautaseltaan nyrpeästi.
”Miten minä liityn asiaan? Sinun tarinasi, sinun ongelmasi.”
”Mutta sinä olet kuullut tämän jo kerran, voisit ihan hyvin kertoa saman lyhyesti, ” nyt Iasonin ääni oli muuttunut narinaksi. Jerry kuitenkin vain joi mukistaan välittämättä vierellään olevasta inisijästä.

”Voivoi, te olette aina yhtä söpöjä kahdestaan, ” Nanette kävi nyt jo hyvin happamana, ”vaikkakin sinä olet aivan yhtä rasittava kuin aina ennenkin. Älä pakota minua nyhtämään tietoa ulos.” Iason kohotti toista kulmakarvaansa ja huokaisi.
”Kelpaako selitykseksi, että oletettavasti kasvatin puun Stratfordin keskustaan ja virkavalta syyttää minua sisareni tappamisesta?”

Miku laski äkkiä katseensa lautaseensa. Ehkä hän ei sittenkään halunnut kuulla tätä tarinaa, tämä ei kuulunut hänelle millään lailla. Kyse oli jonkun muun elämästä, jonkun, jota Miku ei todellakaan kyennyt sanomaan tuntevansa.

”Tuskin syyttää, ” Jerry katsahti Iasonia pettyneenä.
”Haluatko itse selittää?” Toinen töksäytti takaisin heti.
”Ei, en todellakaan, ” peruutti Jerry äkkiä sanomansa.

”Enivei, ” Iason kääntyi takaisin selittämään Nanetelle, ”kerroinko minä ikinä että minulla oli kaksi ihanaa sisarta, joista vanhempi pakotettiin avioon erään kusipään kanssa ilman tahtoaan, ja pikkusisarelleni oli käymässä samoin?” Miku tunsi olonsa hetki hetkeltä enemmän ulkopuoliseksi ja mietti, ehtisikö vielä vaikka vaihtaa pöytää ilman, että kukaan huomaa.
”Joten vanhempani olivat niin kilttejä, että tulivat kolme vuotta sitten keskitalvella ilmoittamaan tästä jälkimmäisestä iloisesta uutisesta, mutta siinä oli sellainen ongelma vain, että Keira, eli siis nuorempi sisareni oli karannut etsimään minua keskustasta.”
”Ai siis sen takia sinä poistuit silloin juhlasta paikalta?” Nanette yhdisti asioita yhteen, joita Miku ei oikeastaan ymmärtänyt.
”Joo, suurin piirtein, ” Iason heilautti kättään, ”joten me siinä sitten vähän keskustelimme mukavia perheeni kanssa ja siitä me lähdimme Jerryn kanssa etsimään sisartani.”
”Sinä lähdit ja minä juoksin perässä yrittäen saada sinut edes laittamaan hanskat käteen…” Jerry mutisi.
”Mitä sanoit?” Iason piikitteli.
”En mitään.”
”Ei siellä edes ollut kylmä.”
”Sanot sinä, joka koululle palatessa et pystynyt enää edes puhumaan jäätymiseltäsi. Onko sinulla varpaat kaikki tallella?”
”Tahdotko että näytän?”
”Ei kiitos. Jatka sen sijaan selitystä, tai Nane repii varpaasi irti yhden kerrallaan.”

”No mitä tässä on enää oikeastaan jäljellä?” Iason puhisi turhaantuneena, ”Keira ei ikinä löytynyt, ja kun virkavalta ei keksinyt parempaakaan syytettävää, he syyttivät minua koko touhusta ja pikkusiskoni todettiin kuolleeksi, joten minut kuskattiin tänne. Mitä muuta tahdot tietää?”
”Sinä siis olet ollut täällä viimeiset kolme vuotta? Eivätkö he tahdo päästää sinua vapaaksi?” Nanette tahtoi tietää ainakin vastaukset näihin kysymyksiin.
”Eivät oikeastaan, ” nyt Iasonin ääni oli vihainen, ”sillä kun on kyse henkirikoksesta, kaupungin omaisuuden tuhoamisesta, SEKÄ elementtivoiman väärinkäyttämisestä, minä olen aika lailla jatkuvan tarkkailun alla. Jos en olisi täällä, istuisin jossain hieman epämukavammassa putkassa.”
”Ei niillä ole mitään todisteita sinua vastaan, ” Jerry palasi keskusteluun inttämällä vastaan.
”Kukaan muu kuin sinä ei nähnyt minua koko päivänä, ” Iason huomautti, ”ennen iltaa siis. Siinä vaiheessa Keira oli jo kadonnut. Hyvä etteivät lähteneet sinua nappaamaan samalla perusteella.”
”No, nyt minä olen täällä sinun kanssasi vaimontaposta, jota edelsi yhden kerran hänen pelastamisensa, ja sitten siihen päälle vielä eilinen vastaantaistelu. Byrokratiaa vai vain tyhmiä päättäjiä? Kukaan muu kuin pingviinimies ei edes tullut kyselemään minulta tapahtuneesta, vaikka koko koulu näki kuin lähdin perääsi juhlasta.”
”Sekin vielä, ” Iason mutisi, ”meinaatko syödä tuon muffinssin vai saanko minä sen?”
”Hae omasi.”
”Mutta se on niin kaukana.”
”Kymmenen askelta!”
”Ainakin kaksikymmentä.”
”Käy laskemassa, ” Jerry ärähti, pitäen muffinssin itsellään.
”Ei sinulla kuitenkaan ole enää nälkä, ” Iason valitti.

”Hei, Mikuko sinä olit?” Jerry heitti kysymyksen pöydän toiselle puolelle, ”haluatko muffinssin?”
”HEI!” Iason huomasi heti, että häntä yritettiin huijata. Miku pudisti varovasti päätään.
”Minä voin ottaa sen, ” Nanette ehdotti.
”Tai sitten minä pidän sen itselläni, ” Jerry totesi ilkeästi. Myöhemmin Iason kuitenkin sai muffinssin itselleen sitten, kun Jerryllä ei ollut enää nälkä.

”Tiesikö Jerry mitä Iasonille oli tapahtunut?” Nanette nojautui taaksepäin tuolillaan, ja pyöräytti kahvikupissaan lusikkaa.
”En oikeastaan?” Jerry havahtui, ”tai siis, minulla oli jonkinlainen ajatus siitä, että olit jossain saavuttamattomissa, mutta en todellakaan ymmärtänyt että mistä oli kysymys.”
”Ja näin täällä Luostarissa toimitaan, ” Iason julisti, ”yllättäen joku on olemassa, toisessa hetkessä ei enää niinkään.”
”Ei tuo muuri niin vahvalta näytä. Mikset vain… Lähde?” Nanette kysyi.

”Koska mitä järkeä siinä on?” Iason tuhahti, ”minulla onkin sopivasti vahtivuoro yöllä, mitä jos tulet mukaan niin minä näytän sinulle tasan tarkkaan miksen ”vain lähde”.”
”Vahtivuoro?” Nanette ihmetteli, ”vahtivuoro miltä? Mikä tänne yrittäisi hyökätä? Vihaiset omaiset, jotka tahtovat sukulaisensa takaisin? Katkeroituneet asukkaat?”
”Jälkimmäinen lienee lähimpänä, ” Iason virnisti, ”ihan tosi, tule katsomaan yöllä. Ei teille kuitenkaan pistetä vielä mitään virallisia työvuoroja kun olette potilaita. Jerry, oletettavasti sinua tullaan jo pakottamaan hommiin.”
”Enkö minä mene potilaasta?” Hän kysyi surkeana, ”no mitä jos minäkin tulen hoitamaan vahtihommia? Ei kai minun tarvitse ruveta tiskaamaan?”
”Etköhän, ” Iason vinkkasi ystävälleen silmää.
”Ihan oikeasti, te olette liian söpöjä keskenänne, ” Nanette yritti vielä ärsyttää kaksikkoa.
”Ja juuri sen takia on ollut aivan liian julmaa, että minä olen joutunut kykkimään täällä ja Jerry jossain saaren toisella puolella, ” Iason julisti ärsyyntymättä yhtään, ”mutta tässä se taas nähtiin, Kohtalo tiesi ettei maailma pysy kasassa jos emme ole toistemme luona.”

”Anteeksi, ” Nanette sanoi Mikulle, ”tämä oli aina tällaista koulussakin.”
”Ei mitään, ” Miku onnistui sanomaan. Kurkku ei ollut enää niin kipeä, kuin aiemmin. Hän piti sitä hyvänä merkkinä.

”Aijoo, ” Iason innostui jostakin, ”minä varmaan toimin tässä nyt jonkinlaisena tuutorina teille, jos siitä ei ole haittaa eräälle.” Hän katsoi merkitsevästi Nanettea, joka vain kohautti olkapäitään.
”Voin esimerkiksi kertoa tämän: Luostarin ulkopuolella kaikki kirousvoiman käyttö on jyrkästi kiellettyä, ja jos siitä jää kiinni niin pääsee suoraan tänne: paitsi teillä onkin nyt jo siitä kokemusta. Mutta täällä sitä ei voida estää. Pari sääntöä niihin viitaten kuitenkin on: Älä tapa, älä yritä liikoja, älä tappele, äläkä tapata itseäsi. Joten periaatteessa siis kaikki, mitä syötte tällä hetkellä, on periaatteessa itse kasvattamaa. Paitsi Jerryä ei varmaan kasvimaalle uskalleta päästää ja Nane-… Sinäkään et ollut maa? Entäs sinä?” Iason katsahti Mikua.
”Ei mikään, ” hän vastasi.
”Sähkö. Paitsi en tajua miten tämä koko elementtijuttu toimii…” Naneten alahuuli värähti.
”No se tulee sieltä aikanaan jos tulee, ” Iason sanoi välittämättä siitä sen enempää, ”hei, vau, näetkö sinä siis kummituksia vai mikä juttusi on?”
”Kummituksia, ” Miku toivoi, ettei häneltä kyseltäisi hirveästi enempää. Hän vain tahtoi syödä aamupuuronsa rauhassa, kiitos.
”Todella mielenkiintoista, ” Iason kallisti päätään, ”olet aikalailla onnekas. Niitä pyörii täällä enemmän kuin tarpeeksi ja suurin osa niistä tahtoo vain pilailla minun kustannuksellani ja elämää helpottaisi huomattavasti jos tietäisi missä niitä milloinkin menee. Voitko varoittaa, jos joku niistä yrittää kaataa ukkosmyrskyä päälleni? Sitä on käynyt nyt vähän liian usein viimeaikoina.” Miku vain nyökkäsi. Juuri sillä hetkellä ei ollut lähistöllä ollut yhtään sielua, josta olisi pitänyt varoittaa.

Hieman myöhemmin heidän pöytänsä luokse marssi eräs nainen. Miku ei sattunut kuulemaan hänen nimeään, mutta sai selville, että kyseinen nainen oli ottanut itselleen päävastuun kokkausvuoroista ja ruokahommista yleensäkin, ja nyt häntä oli kiinnostanut, että tahtoisiko joku uusista naamoista osallistua ”yhteiseen kivaan ja tekemiseen”. Ei ollut kiinnostanut, mutta Miku ja Nanette olivat molemmat joutuneet lupautumaan joihinkin tulevista tiskivuoroista. Jerry oli luikerellut Iasonin avulla siitäkin kurjuudesta pois.
”Ei haittaa, ” oli nainen sanonut innoissaan, ”kuulin että teitä saapui eilen neljä. Ehkäpä se neljäs sitten. Sanonpahan vain, ruokahommat ovat helpointa mihin voitte itsenne laittaa. Ei tarvitse valvoa öitä, vaan pääsee toteuttamaan itseään!”

”Onneksi minä olen toivoton ruuanlaitossa, ” oli Nanette nauranut.
”Periaatteessa nyt kun olette jo kieltäytyneet ruokahommista, niin seuraavaksi olisi ehkä parempi lähteä etsimään Kusky, ” Iason King katseli ympärilleen, kuin etsien tuttuja kasvoja ruokalasta, ”hän on vastuussa myös muurinvartioinnista.”
”Tämä kuulostaa ihan joltakin armeijalta, ” Nanette totesi kiinnostuneena, ”armeijalta, jolla on erikoinen tapa taistella.”
”Ja sotilainaan kasa mummoja, lapsia ja loput ovatkin sitten sekopäitä, ” Iason totesi, näyttäessään ympärilleen, ”jos törmäätte joskus pihamaalla sellaisiin mummoihin, niin älkää todellakaan astuko heidän ruusujensa päälle. Maa voi kuulostaa elementtinä tylsältä, mutta niin kauan eläneet ihmiset osaavat tappaa voimillaan noin seitsemällätuhannella eri tavalla. Tulikäyttäjät eivät sentään osaa kuin polttaa.”*
”Kokeillaanko?” Jerry uhkasi.
”Anna palaa vaan, ” Iason yhtyi uhkaukseen, ”olet ihan yhtä lailla tarkkailun alla, kuin minäkin. Paitsi sinä olet vasta tullut, joten kukaan ei todella tiedä kuka sinä olet. Yksikin väärä liike, niin sinut laitetaan vesiämpäriin asumaan seuraavaksi viikoksi. Sieltä ei paljoa paikkoja poltella.”

”Kuulostaa niin mukavalta, ” Jerry mietiskeli ääneen, ”olen tarkkailun alla siksi, että Avril yritti tappaa minut. Mitähän pirun järkeä tässä on?”
”Ja tappaisi sinut jos pääsisi kokosta pois, ” Nanette huomautti. Tämä meni täysin Mikulta ohi, mutta niin näytti menevän Iason Kingiltäkin.

”Joka tapauksessa, ” Iason näytti siltä, kuin tämä tahtoi jo liikkeelle, ”mitä jos lähtisimme liikkeelle ja etsisimme herra ”en ole paikan johtaja, mutta sinun pitää silti totella jokaista käskyäni”:n ja ilmoittaisimme ainakin Jerryn tästä vartijavuorolle?” Ajatus hyväksyttiin, eikä Miku keksinyt siihen hätään parempaakaan tekemistä, kuin lyöttäytyä tähän joukkoon. He veivät tiskinsä Iasonin ohjeistuksella pois, tutustuivat mennessään muihin Luostarin asukkaisiin, ja lähtivät siitä etsimään käsiinsä Gean Damian Kuskyä. Samalla avautui Iasonille tilaisuus näytellä heille paikkoja, joten he aloittivat etsintäretkensä suurelta sisäpihalta.

Ulkona piti olla talvi. Sisäpihalla oli yllättäen tropiikki. Aurinko ei niinkään paistanut, mutta valtava piha oli silti lämmin. Siellä seilasi leuto, lämmin tuuli, ja kun Miku katsoi ylös, hän näki, kuinka ihan jossain ylhäällä satoi lunta, mutta hiutaleet eivät edes päässeet punatiiliseen rakennukseen asti.
Sisäpiha oli täynnä kaikenlaista viherkasvustoa. Oli puita, oli vähän peltoa, oli kaikkea, mitä ihminen saattoi keksiä kasvattavansa. Yli puolet kasveista eivät edes kuuluneet Stratfordin kasvustoon, vaan esimerkiksi sieltä saattoi löytyä banaanipuita ja muita, paljon harvinaisempia kasveja.
”Maakäyttäjät saavat rellestää täällä miten haluavat, ” Iason selitti, ”maa on siinä mielessä mielenkiintoinen elementti, että se varioituu vielä todella moneen erilaiseen lohkoon. Oikeastaan jokainen maaihminen on vielä oma yksilönsä. Minulle esimerkiksi kasvien kasvattaminen käy helpoiten. Eräs jätkä ei kykene kuin liikuttelemaan hiekkaa ympäri ämpäri miten itse tahtoo. Jokatapauksessa, jos minä yllättäen päättäisin, että huomen aamulla tekee mieli ananasta – kuten kävi muuten eilen – niin minä voin vaikka pistää tuohon vapaalle tilalle uuden ananaksen kasvamaan. Hoidamme täällä aika sopusoinnussa näiden kasvua ja varmistamme, että uutta viljaa on joka päivä kerättävänä tai ihan mitä vain. Se ei vie paljoa energiaa, sillä meitä on monta tekemässä tätä yhdessä.”

”Minä en edelleenkään usko, että sinulta löytyisi viherpeukalo, ” Jerry oli piikitellyt Iasonin selitystä ja ansainnut huomautuksestaan ilkeännäköisen lyönnin olkapäähänsä.
”Tämän kaiken mahdollistaa joku, joka kuoli joskus, ” Iason palasi asiaansa hieman naureskellen toisen kivulle, ”hän oli trooppisen tuulen sielu, ja hän jäi vähän niin kuin tänne jumiin, joten hän kiertää tässä tätä neliötä ja tuo tänne huomaamattaan erinomaisen viljelyssään. Tuuli-ihmiset sitten auttavat häntä ja pitävät tämän alueen viljelykelpoisena. Samoin sähköihmiset toimivat Luostarin hyväksi: Ei tänne sähköä muuten mistään tulisi, joten he saavat omilla voimillaan täällä pidettyä valot päällä ja kaiken muun toimimassa. Vesi-ihmiset ovat luoneet jonkinlaisen kaivosysteemin rakennuksen alle ja pitävät huolen vedestä, ja tulisielut hoitavat lämmittämistä ja aika monet heistä itse asiassa taitavat olla ruuanlaitossa… Ja näin jokaisesta on hyötyä ja voimme elää täysin riippumattomana Stratfordin muista systeemeistä.”

”Yllättävän toimivan kuuloista,” oli Nanette todennut, ”harmi, etteivät kaikki elä näin.”
”Näin? Tästä seuraa pahoinvointia loppupäiväksi ja pahimmassa tapauksessa kuolema, ” Iason irvisti, ”jo yhden puun vihreänä pitäminen vie tarpeeksi energiaa, mutta sitten kun sama pitää toistaa joka päivä? Kaikki tämä vain muuttuu vaikeammaksi talvella. Toki meillä on ihanteellinen ilmasto, mutta sitäkin pitää ylläpitää. Mainitsemani tuulihenki on tajuton, häntä ei periaatteessa ole olemassa, joten hän saattaisi tuosta vain kadota paikalta, ellei hänestä pidettäisi huolta. Sekin vie voimia.”
”Eikö tästä voi kieltäytyä?” Jerry ihmetteli.
”Kieltäytyä? Minähän teen tätä ihan vapaaehtoisesti. Arvaa vaan onko täällä muurien sisällä TYLSÄÄ!”
”On?” Miku ehdotti. Iason katsahti häneen.

”Järkevä ihminen, vaikkakin vähän liian hiljainen, ” hän ilmoitti oman arvionsa Miku Hunterista, joka vain kohotti vastaukseksi kulmakarvojaan kummastuneena.
”Hän ei voi puhua kunnolla, ” Nanette puolusti sitä, joka oli hiljainen.
”Siinä tapauksessa puhutaan lisää sitten kun voit puhua, ” Iason vinkkasi silmäänsä Mikulle. Siitä he jatkoivat matkaansa, ja Iason päätti näyttää seuraavaksi heille muurin.

Muuri kiersi koko komeudessaan Luostarin ympäri. Se oli rakennettu niin, että talo ja muuri olivat yhtä, joten niiden välillä pystyttiin kulkemaan helposti. Siinä ei ollut aukkoja joista olisi päässyt ulos tai olisi edes nähnyt toiselle puolelle, koko hoito oli kahta seinää joiden välissä luikerteli käytävä, joka johti ylös ja ulos. Koko rakennut oli kolmea kerrosta hieman korkeampi, ja ulkona oli todella kylmä. Vasta nyt he näkivät kunnolla, minkä ympäröimiä he olivat: Ei minkään.
”Olemme kahden vuoren välissä olevalla pienellä tasanteella, ” Iason osasi kertoa, mutta saman he näkivät itsekin. Joka suunnalla oli kohoavaa maastoa, ja puita, paljon puita, hyvin paljon lumen peittämiä puita. Yhtään rakennusta ei näkynyt missään. Luostarin ulkopuolella oli pelkkä luonto.
”Minkä vuorten?” Nanette oli miettinyt. Stratford oli kuuden vuoren väliin jäänyt tasainen alanko.

”En tiedä, ” Iasonin oli myönnettävä, ”jos joku täällä tietääkin, niin sitä ei suostuta kertomaan. Ymmärrän kyllä, että sijainti yritetään pitää piilossa ulkopuolisilta, mutta eikö minulla ainakin pitäisi olla jo oikeus tietää, jos olen asunut täällä jo kolme vuotta?”
”Näyttävät aika saman kokoisilta, ” Nanette mietiskeli ääneen katsellessaan kahta valtavaa vuorta ylöspäin, ”jos saan veikata, niin olemme saaren lounaispuolella.”
”Ajomatka takaisin kaupunkiin kestää noin kolme tuntia, ” Jerry McBarca huomautti, ”ainakin kolme vuotta sitten kesti. Tällä kertaa kukaan ei oikein tainnut olla valveilla…?
”Minä olin, ” Miku ähkäisi muistuttaakseen samalla myös olemassaolostaan, ”on se noin kolme tuntia.”
”Eli ei tämä nyt niin kaukana tai korkealla ole, ” Nanette mietti.
”Onneksi ei olekaan, ” Iason ähkäisi, ”korkeammalla on vielä huonompi ilmasto, puhumattakaan kylmyydestä. Kukaan ei haluaisi olla vahtina talvisin, sillä se hoidetaan täällä muurin päällä.” Hän näytti tilaa ympärillään.

”Entä jos tästä tipahtaa epähuomiossa, ” Jerry kävi kurkistamassa muurin laidalta.
”Sitten kuolee, ellei satu keksimään jotain millä pelastaa nahkansa, ” Iason totesi kylmästi. Muurin päällinen oli aika lailla tasainen, putoamista esti vain puolen metrin korkuinen laita molemmilla puolilla.
”Miksi tämä on näin vaarallinen?” Nanette ihmetteli.
”Älä minulta kysy, ” Iason puhahti nenäänsä. Miku huomasi, miten oli alkanut hiljalleen tulla kylmä. Iason esimerkiksi jo hieroi käsiään lämmikkeeksi.

”Ja täällä järjestetään vahtivuoroja?” Jerry ihmetteli, ”eikö täällä tule vähän kylmä?”
”Voi kyllä, ” kuului ärähtävä vastaus, ”sitä varten minulla esimerkiksi on kunnon talvivaatteet ensi yötä varten.”
”Meillä ei ole oikeastaan mitään, ” Nanette huomautti, ”vain nämä vaatteet mitä meillä on päällä.”
”Ja hanskat, ” Miku mutisi, muistaessaan typerät punamustat hansikkaat, jotka Lexie oli jossain toisessa elämässä hänelle tehnyt. Siitä tuntui olevan jo ikuisuus.

”Siinä tapauksessa käydään hakemassa teille lisävaatetusta, ” Iason totesi yksinkertaisesti, ”ihan tosi, täällä asuu 200 ihmistä, totta kai täällä vaatteitakin saa. Osa tekee itse.”

Kierros alkoi olla siinä, ja he palasivat etsimään Gean Damian Kuskyä. Jonkin aikaa pyörittyään Iasonin perässä he löysivät tiensä johonkin huoneeseen monista huoneista, ja tämä huone oli selvästi jonkinlainen kokoustila. Eivät he löytäneet pelkästään Kuskyä, vaan samalla löytyivät Pentti Före, Pulver ja pari muutakin oikein tärkeähköltä vaikuttavaa ihmistä, jotka istuivat parhaillaan kokouksessa. Nelikko saapui paikalle juuri sopivasti kesken Pentti Fören tärkeältä kuulostaneen lauseen.
”Jerry tulee minun kanssani hoitamaan vahtivuoroa yöllä, ” Iason töksäytti ilman, että hänelle annettiin lupaa puhua tai yhtään mitään. Hänen käyttäytymisensä sai jopa Mikun kohottamaan kulmakarvojaan hämmentyneesti. Eivätkö rikkaat yleensä puhutelleet korkea-arvoisempiaan arvokkaasti? Iasonin puheessa ei kuulunut minkäänlaista arvostusta. Hän ei edes ollut kehdannut pyytää anteeksi tunkeutumistaan kokoukseen.
”Anteeksi, ” Nanette kiirehti korjaamaan tyhjän kohteliaisuuksien tilan, joka oli jäänyt hänen edelliseltä luokkalaiseltaan tyhjäksi.
”Ei sinun minulta tarvitse anteeksi pyytää, ” Iason heitti takanaan olevalle Nanetelle hieman hiljaisemmalla äänellä.
”Sinä et ole muuttunut yhtään opiskeluajoilta, ” Nanette sihisi.
”Otan tuon kohteliaisuutena, ” Iason tokaisi, ”mutta siis, siinä ei varmaan ole mitään ongelmaa?” Hän palasi puhumaan kokousväelle, tai oikeastaan Gean Damian Kuskylle.
”Ei ole ongelmaa, ” tämä sanoi väkinäisesti.
”Herra King voisi seuraavalla kerralla kyllä pyytää nätisti, ” Pentti Före, joka selvästi muutenkin puhui aina kaikkia kunnioittaen, huomautti. Iason vain nyrpisti nenäänsä ja nyökkäsi Jerrylle, että he voisivat poistua.

”Hetkinen, ” mies nimeltään Pulver kohotti päätään, ”voisitteko Miku ja nuori neiti siinä jäädä vielä paikalle?” Nanette ja Miku tekivät mitä pyydettiin, ja jäivät seisomaan paikallensa hieman ahdistuneina. Nelikon kaksi muuta poistuivat ei niinkään vähin äänin paikalta, alkaen heti keskustelemaan siitä, mitä tekisivät seuraavaksi. Miku tunnisti sanat ”miekkailu”, ”täälläkö? Miekkailua?” ja ”tietenkin. Luulitko että sitä opiskeltiin liikuntatunneilla ihan turhaan?”, mutta keskustelu katkesi oven sulkeutuessa kaksikon perässä.

”Oli hyvä, että satuitte paikalle, ” Pulver selitti nopeasti, ”herra Före oli juuri selittämässä sitä, mitä näki eilen tapahtuneen kaupungissa, tai mitä henget näkivät. Mutta eikö olisi hyvä kuulla taistelussa olleiden tarina yhtä lailla?”
”Joten miksi et pyytänyt herra McBarcaa jäämään?” Yksi paikallaolijoista, jonka nimeä Miku ei tiennyt, kysyi.
”Sillä aion käydä juttelemassa hänelle yksityisesti, myös pari viikkoa sitten tapahtuneesta tulipalosta. Ajattelin, että olisi parempi jutella tilanteessa, jossa ei olisi näin paljon ihmisiä joita hän ei tunne, ” Pulver vastasi hyvin rauhallisesti ja määrätietoisesti. Kukaan ei edes yrittänyt väittää hänen sanomaansa vastaan. Pentti Före otti parempaa asentoa yllättävän mukavan näköisen tuolinsa päällä ja katsoi Mikua ja Nanettea arvioiden.

”Kannatan ajatusta, ” hän sanoi kieron rauhallisesti. Miku päätti sillä hetkellä, ettei hän tahtonut luottaa niin herra Föreen, kuin Iason Noah Kingiinkään. He olivat molemmat jollain lailla epäluottamuksen arvoisia. Nopeasti herra Före esitteli kaikki paikallaolijat, ja pyysi sitten kaksikkoa kertomaan oman tarinansa.  Nanette hoiti oikeastaan itse puhumisen eikä edes päästänyt Mikua kommentoimaan väliin. Hän ei valittanut kohtaloaan, vaan antoi neiti Brezarioscan hoitaa koko jutun itse. Nanette kertoikin kaiken mitä oli kokenut, ja kokouksessa istuneet ihmiset vain nyökkäilivät.
”Kiitos, ” Pulver kiitti ystävällisesti, kun Nanette oli lopettanut tarinansa tajuntansa menettämiseen, ”tiedämme jälleen hieman enemmän miten hyvä ystävämme toimii.”
”Entäpä herra Hunter?” Pentti Före oli jatkanut suoraan sen enempää, ”kykenetteköhän mahdollisesti puhumaan sen verran, että paljastaisitte jatkotarinan meille?”

Miku ei ollut varma kykenisikö. Hän nielaisi kokeillakseen niskan ja kaulansa tunnelmaa, eikä se oikein tahtonut antaa periksi. Hän oli kuitenkin kyennyt puhumaan aina välillä, ei kai se nyt niin suuri ongelma olisi yrittää.
Hän yritti. Hän kertoi erittäin lyhennettynä kaiken, mitä oli kokenut sen jälkeen, kun Nanette oli lennätetty päin vaunua. Paljoakaan kerrottavaa ei enää ollut, joten hän keskittyi sen sijaan siihen, mikä heidän kimppuunsa hyökännyt sielu oli. Tämänkin hän sai kerrottua aikalailla heikosti, ja joutui pysähtymään hengittämään tietyin aikavälein rauhoittaakseen kurkkunsa, jossa tuntui järkyttävää painetta.
”Tiedonlähteeni eivät siis ole väärässä, ” Pentti Före otti kapulan heti itselleen, kun Miku oli kuvaillut yksinkertaisesti miehen sielun, ”ei enää vain tuulta ja tuiverrusta. Hän on keksinyt miten käyttää muilta varastamiaan voimia hyväkseen.”

”Kohtasin hänet myös aiemmin, ” Miku huomautti paineen rauhoituttua, ”keskustassa. Siellä oli vanha mies, joka ei kyennyt edes taistelemaan vastaan. Hän vain katosi tuulen mukana.”
”Ah, ” Före huokaisi, ”ettei vain olisi ollut vanha ystäväni-… Herra keskustan sekopäinen saarnaaja. Muistaakseni hänet onkin ilmoitettu kadonneeksi. Keskustassa on ollut pari viikkoa turhankin rauhallista.” Oli kuin herra Pentti Före olisi kieltäytynyt sanomasta miehen nimeä – jota Miku ei edes tiennyt.
”Sääli, ” Gean Damian Kusky sanoi, ”hänestähän oli hyötyä keskustassa?”
”Voi, todellakin, ” Före myönsi, ”hän ei ehkä itse ikinä huomannut, mutta pari henkeäni kävi välillä kuuntelemassa hänen juttujaan. Kukaan ei tiennyt keskustan alueen asukkaiden menoja ja tuloja paremmin kuin hän. Näkijä, vaikkei sitä varmaan itse ikinä tajunnut. Täysin sekopää, mutta ottaen huomioon taustansa-… Mutta ah, ettehän te ole tänne tulleet kuuntelemaan juttuja vanhasta hullusta saarnaajasta.” Miku ihmetteli miehen äänensävyä. Aivan kuin hän olisi puhunut jostakin salaisuudesta, joka oli kutkuttava ja kiva mutta vain Förelle itselleen, eikä hän suostuisi kertomaan mikä se oli ennen kuin joku kysyisi. Kukaan ei kuitenkaan kysynyt, vaan keskustelu jatkui ihan toisesta paikasta.

”Tästä on todella paljon hyötyä, ” Gean Damian Kusky totesi vakavana, ”tiedämme, mikä meitä vastassa on.”
”Jos on, ” yksi nimettömistä ihmisistä huoneessa huomautti, ”jos hän innostuisi ylipäätänsäkään hyökkäämään tänne asti.”
”Olemme napanneet häneltä, mitä, kymmenen aamupalaa, ” Före huomautti katkeran iloisena, ”saanko arvata, hän ei kauaa kestä toimintaamme ja tulee hoitamaan sen, mikä on jäänyt kesken. Varsinkin herra McBarcan tapaus on mielenkiintoinen: Hän on paennut samaa ystäväämme jo kahdesti. Kysymys lienee enemmänkin, että milloin hän tulee riemastuttamaan päiviämme. Entäpä tällä hetkellä tajuton ystävämme herra Silversson? Elleivät kummitukseni ole aivan sokeita, hän sai tämän sielun peräänsä jo koulultaan. Mahtaako mies olla itseään vahvistavan tuulivoiman perään?”
”Lopeta jo, ” nimetön mies toisella puolella huonetta huokaisi, ”minusta meidän pitää enää kiittää nuoriherra Hunteria ja neiti Brezarioscaa-”
”Ei herra, ” Miku ei edelleenkään tuntenut oloaan luontevaksi jos häntä herroiteltiin.
”Teidän panoksestanne, ” mies päätti lauseensa hitaasti ar-ti-ku-loi-den ja katsoen haastavasti Mikua. Pentti Före tyrehdytti naurunsa kämmenselkäänsä.

”Saammeko poistua?” Nanette kysyi.
”Kyllä, ” Kusky totesi.
”Nähdään päivällisellä!” Pulver heitti, ”ruokana on jauhelihakastiketta ja spagettia.”
”Vain koska minä toin jauhelihaa eilen, ” Pentti Före huomautti.
”Kuulostaa hyvältä, ” Nanette suorastaan loisti, ”spagetti on aina ollut herkkuani.” Hän niiasi kömpelösti ja kääntyi poistuakseen huoneesta. Miku kömpi hänen mukanaan avatusta ovesta ja he jättivät kokouspöydässä istuneet istumaan yhäkin.

”Eikö ole rasittavaa kun ei ymmärrä mistä kaikki puhuvat?” Nanette huokaisi, kun he seisoivat punertavalla käytävällä keskenänsä. Miku nyökkäsi varovasti. Häntä todella turhautti, ettei hän ymmärtänyt täysin mistä ihmiset milloinkin puhuivat. Ensimmäiseksi tämä kaikki, Luostarin, elementit, kummitukset, sitten tämä kolmen hengen ystäväporukka, joilla oli omat jutut joista he keskustelivat ja josta Miku tunsi olevansa täysin ulkopuolinen… Kaikki tämä otti hänen hermoihinsa. Lopulta kuitenkin hän mietti vaihtoehtojaan: Hän joko yritti ymmärtää tätä kaikkea, olisi mahdollisesti kuollut tai mahdollisesti vielä omassa vanhassa huoneessaan homehtumassa. Kaikista pahimmassa vaihtoehdossa hän oli yhä Lexien pompoteltavana. Ymmärtämättömyys oli pieni hinta, mutta ajan kuluessa sekin muuttuisi lopulta ymmärrykseksi. Uudessa maailmassa oli liikaa ihmeitä ihmeteltäväksi, eikä niitä voinut oppia yhdessä päivässä.

”Minä lähden etsimään Jerryn ja Iasonin, ” Nanette totesi, ”ennen kuin he kaatavat koko rakennuksen.”

Miku vain nyökkäsi, muttei lähtenyt perään. Hän valitsi mieluummin hetken rauhoittumisen omassa rauhassaan tämän kaiken näkemänsä ja kokemansa jälkeen, kuin palaisi enää kolmen sekopään joukkoon. Kyseessä ei ollut hänen oma kaveripiirinsä, vaikka päättelikin tästä muodostuvan hänelle uusi tuttavapiiri. Sen sijaan hän lähti kävelemään päättömästä käytävällä vailla minkäänlaista todellista kohdetta.

Kivaahan se käveleminenkin on.