Luku 7.

 Lukas

Valkoinen katto tuijotti takaisin. Olipas siinä ällöttävän värinen valkoinen katto. Lisätään vähän valoa, niin tuo tyhmä katto paistaisi sen alla olijat hyvän makuisiksi munakkaiksi, jotka saattaisivat olla jopa liiankin palaneita. Ainakin silmät kärventyivät jos sitä katsoi. Kyseessä oli KATTO, ei KATON pitäisi olla ällöttävä. Sen pitäisi suojata ihmisiä taivaalta putoavilta tähdiltä, ei vahingoittaa silmiä. Rahat takaisin, tai katto maalaukseen.

Lukas yritti pitää silmiään auki, mutta valkoinen katto teki siitä tuskallista. Tällaistako oli herätä aamulla kunnon krapulaan? Ei… Eihän hän ollut juonut. Kurkun kuivuudesta päätellen hän ei ollut juonut viimeiseen viikkoon yhtään mitään. Eikä liioin kyllä syönytkään. Oikeastaan Lukas ei tiennyt oliko ollut vähään aikaan edes elossa. Ja jos oltiin vielä tarkempia, hän ei oikeastaan muistanut kuin kasvot. Tuuleen sekoittuneen miehen kasvot, jotka eivät olleet siinä, mutta silti Lukas näki ne. Hän kykeni näkemään hahmottoman ihmishahmon lähestyvän tuulen ja lumimyräkän keskeltä… Ajatus oli kuin painajaisunesta, unesta josta Lukas oli vasta heräämässä toteamaan, että se oli oikeaa elämää.

Valkonen katto hohti niin kovasti, että Lukas oli varma, että se vittuili hänelle. Jutteli siellä korkeudessaan itselleen ja oli rasittava, aiheuttaen Lukaksen jo kipeän pään kipeentymään ennestään. Kiitos vaan. Tätä tässä vielä tarvittiinkin.
”Oho, nätti poikahan on hereillä, ” jostain kuului ääni. Hyvin epämääräinen sellainen, sillä aivan niin kuin miehen kasvot Lukaksen mielessä, myös tuo ääni kuulosti siltä, että sitä ei pitäisi olla. Nyt kun Lukas harkitsi asiaa tarkemmin, hänestä tuntui, ettei oikeastaan ollut kuullutkaan mitään. Ehkä se oli vain pieni tuulahdus, joka meni tämän huoneen halki.

Anteeksi? Mikä huone? Missä hän oli? Ja miksi huoneessa tuulisi? Onpas nyt tyhmiä ajatuksia. Tuulihan hänenkin koulussaan huoneisiin, se oli oikeastaan yksinkertaista, melkein jokaisessa talossa veti läpi. Ilma kiersi melkein aina. Mutta miksi kiertävä ilma kutsuisi häntä söpöksi?

Lukas käänsi päätään suuntaan, jossa hän luuli kuulleensa äänen. Hänen katseensa vastasi vain valkoinen seinä, jossa oli myös ovi. Ei muuta. Vain ilmaa.
”Söpö poika onkin nukkunut pitkään, ” ääni sanoi uudelleen. Tällä kertaa Lukas melkein hypähti säikähdyksestä. Ihan varmasti hän oli kuullut äänen… Vai oliko sittenkään? Se kuului samalla ei mistään, ja samalla kaikkialta… Kuin… Se olisi ollut tuulta. Lukas tunsi tuulen, hän oli oppinut käyttämään sitä hyväkseen ja toteuttamaan sillä paljonkin ihmeellisiä asioita, mutta takaisin se ei ollut ikinä puhunut.

”Kuka siellä?” Lukas pakotti ruumiinsa puhumaan.
”Oho?” Tuuli tuiversi hänen korvaansa, ”eihän sinun pitäisi minua kuulla. Tämäpäs on mielenkiintoista.”
Lukas keskittyi. Hän siirsi koko elintahtonsa tunteakseen tuulen. Hiljalleen huoneessa kiertävä ilma alkoi vaikuttaa hänestä tutulta. Hitaasti mutta varmasti hänen silmiinsä muodostui heikosti naisen hahmo.
”Mikä sinä olet?” Lukas kysyi tunnistaessaan naisen hahmon yhä paremmin ja paremmin. Hän vaikutti jokseenkin samanlaiselta, kuin mies keskustassa ikuisuus aikaisemmin, mutta… Heikommalta.
”Minun nimeni oli Polevarapu, ” naisen ääni oli tuskin kuiskausta vanhempi, eikä Lukas lopulta voinut väittää kuulevansa sitä. Hän vain tunsi äänen, kuin tunsi tuulenkin. Yhtä lailla hän ei nähnyt naista itseään, vaan tunsi hänen seisovan siinä.

”Mutta voit kutsua minua Poleksi, ” nainen jatkoi, epäilemättä hymyillen. Lukas ei ollut aivan varma, hän ei oikein vieläkään hahmottanut naisen pikkutarkkoja muotoja.
”Ja minä olen kuollut, ” Pole päätti esittelynsä hyvin traagisesti.
”Otan osaa, ” Lukas ei tiennyt mitä muutakaan sanoa kuolleelle naishahmolle, ”olenko minä kuollut?”
”Ihmisiä kiinnostaa aina vain oma kuolema, ” nainen luultavasti nauroi, ainakin näin Lukas päätteli, ”ei, et ole kuollut. Kävit aika lähellä, olit menettänyt suurimmat osat ruumiinjäsenistäsi kun tulit tänne.”

”Kuulostaa ikävältä, ” Lukas ei edelleenkään tiennyt mitä sanoa. Hänen ruumiinsa tuntui painavan tonnin, eikä hän jaksanut liikuttaa muuta kuin päätään. Vähän varpaitaan. ”Olit menettänyt ruumiinosasi”, no mikä siellä varpaissa sitten liikkui? Varaosat? Sormet ainakin tuntuivat hänen omiltaan.
”Joku taitaa olla sinulle selityksiä velkaa, ellen väärin arvaa?” Lukas ei enää yrittänyt nähdä Polea, vaan luovutti. Hänelle riitti se, että hän kuuli naisen. Katsominen alkoi sattua hänen silmiään.

”Meinasit muuttua minunlaisekseni, ” Pole kertoi rauhallisella äänellä, jossa oli hassu ulkosaarelainen korostus ja se kuului nyt selvemmin, kun Lukas keskittyi vain kuuntelemiseen, ”joka tarkoittaa kuolemista. Niin käy kun hallitset tuulta liikaa. Sinähän olet tuulisielu, eikö?”
”En tiedä mitä se tarkoittaa, ” Lukaksen oli pakko myöntää.
”Että hallitset tuulta, ” Pole kertoi, ”mutta se ei selitä miksi pystyt puhumaan minulle. Näetkö sinä minua?”

”Näin äsken, ” Lukas sulki silmänsä ja toivoi kivun päässään lähtevän, ”mutta olet epäselvä. Aivan kuin olisin yrittänyt nähdä tuulen värit.”
”Jännittävää, ” Polen ääni kuulosti aidosti kiinnostuneelta, ”mitä sinä siis näit?”
”Olit kuin jonkinlainen hahmo, joka muodostuu ilmasta, ” ei ollut helppo selittää jotain, mitä ei oikeastaan nähnyt kunnolla.
”Niin olen, ” Pole hymyili äänestään päätellen, ”muutuin kuollessani ilmaksi ja löysin vuosien päästä uudelleen tajuntani. Yleensä elävät vain kutsuvat meitä sieluiksi tai kummituksiksi, osa kykenee näkemään meidät. Mutta kukaan ei käsittele meitä itse elementtinämme. Tämä on mielenkiintoista. Sinulla on joko tuplasti voimia muihin verrattuna, tai olet niin tottunut hallitsemaan tuulta. Näetköhän meitä muitakin?”

”Toivottavasti en, ” Lukas ei voinut myöntää ymmärtäneensä tuulihahmon selityksestä paljoakaan, mutta yritti kuitenkin parhaansa, ”sillä tämä sattuu päähäni.”
”Se johtuu siitä, että olit pari viikkoa sitten isossa taistelussa, ” Pole muistutti, ”muistatko sitä?”
”Pari viikkoa?” Lukas parahti avatessaan silmänsä uudelleen, ”onko siitä jo niin kauan?”
”Kyllä. Olet ollut tämän koko ajan kanttuvei ja hellät tunteet vai mitenkäs sitä sanottiinkaan. Ei, kun se taisinkin olla hellurei… Eivätkä hellät tunteet edes kuulu tähän asiaan. Joka tapauksessa, sinä olet pomppinut kuoleman ja elämän välirajalla. Täällä sinusta on pidetty huolta.”

”Täällä, ” Lukas takertui pikkuasiaan ja tuijotti ilkeää valkoista kattoa, ”missä minä olen? Sairaalassa? … Ei kai minua ole tuotu takaisin koululle? Se juttu-, SE MIES, se tulee perässäni! Se hyökkäsi niiden muiden oppilaiden kimppuun, se jäädytti salin oven eikä tahtonut päästää meitä sisään, se oli hän ja nyt se tahtoo minut ja-”
”Rauhoitu, ” Lukas tunsi rauhoittavan tuulenpuuskan puhaltavan ylitseen, ”täällä sinä olet turvassa. Kukaan ei tule muurien läpi ilman lupaa. Kukaan, joka sinua jahtaa, ei pääse tänne Luostariin sisälle. Yksikään sielu, elävä tai kuollut, ei ole minun kuolleena oloni aikana tunkeutunut tänne.”

”Voinko luottaa sanaasi?” Pää alkoi jo painua syvemmälle tyynyyn. Olisipa mukava nukahtaa uudelleen. Ehkä tällä kertaa mukana ei olisi painajaisia?
”Sinulla ei liene vaihtoehtoja, poikapieni, ” Polen ääni oli rauhoittava. Aivan kuin leuto tuuli ennen myrskyä, rauhallinen hetki ennen vuosisadan ukkosta.

Luultavimmin Lukas oli nukahtanut, hän nimittäin heräsi myöhemmin. Huoneessa ei ollut enää siinä vaiheessa valoisaa, vaan valaistus oli muuttunut pimeämmäksi. Hän tunsi heräävänsä ääneen. Mikä se oli ollut?
Silloin ääni kuului uudelleen. Neljä tiukkaa, kysyvää koputusta ovelle. Lukas nosti päätänsä nähdäkseen paremmin.
”Niin?” Hänen äänensä oli heikompi, kuin oli odottanut. Oven kahva vääntyi, ja se aukesi. Sisään astui aivan oikea ihminen, jolla oli vapaassa kädessään mukana tarjotin.
”Ah, ” mies hymyili nähdessään Lukaksen, ”olet näemmä todella herännyt. Tuntuuko siltä, että kykenet syömään?”

Lukas oli nyökännyt ja hänet oli autettu parempaan asentoon. Hänellä todella oli nälkä, vaikkakin hän sen vasta nyt ehti huomioimaan. Nuorehko mies, nimeltään kuulemma Nikke, oli jäänyt huoneeseen hänen seurakseen tarkistamaan hänen vointiaan ja selittämään tärkeitä asioita olinpaikastaan. Nyt Lukakselle selvisi, mikä tämä Luostari oli ja miksi hän oli siellä.
”Eli minua syytetään viidentoista opiskelijan… Murhasta?” Hän päivitti tietonsa, kunhan Nikke oli tilanteen hänelle selvittänyt.
”Valitettavasti. En tiedä tarkkaan mitä siellä tapahtui tai mistä oikeastaan on kysymys, nämä olivat vain tiedot jotka minun käskettiin kertoa sinulle, kunhan palaat tajuihisi.”
”Ja sen takia joudun jäämään tänne? Iäksi?” Lukas jatkoi päivittämistä.
”Ellei tutkinnassa selviä toisin. Sinulla on kuitenkin jo näkyvä rekisteri voimankäytöstä, joten joudut ainakin tarkkailun alle. Niin monet luokkalaisistasi pystyivät kuitenkin puhumaan sinua vastaan, joten… Tilanne ei näytä hyvältä. Anteeksi.”
”Mutta se ei ole totta, ” Lukas intti, ”minä en tappanut ketään. Se oli se… Se henki. Se sielu, se mies. Minä pelastin heidät loput häneltä.”
”Mutta he eivät sitä ymmärtäneet näin, ” Nikken äänessä oli oikeasti myötätuntoa, ”monelle valitettavasti täällä käy niin. Ihmiset eivät ymmärrä mitä he näkevät, joten he päättelivät, että kyse oli sinusta.”

”Tietenkin he päättelivät, ” ruoka alkoi maistua yllättäen puulta.
”No, mutta hyvä puolihan on siinä, että nyt sinun ei tarvitse enää nähdä heitä, eikö?” Nikke yritti parhaansa kääntää ajatuksen toisinpäin. Lukas ei kuitenkaan osannut ajatella asiaa näin päin. Hän väänsi asiasta aivan omat johtopäätöksensä.

Hän olisi voinut rikkoa jään ovesta, ja kaikki olisivat voineet mennä sisälle turvaan. Hän olisi itse asiassa voinut vaikka olla itse se aktiivinen ja hakea jonkun muun avaamaan oven. Sen sijaan hän oli vain jäänyt tuijottamaan talvisäätä ja nauttimaan ulkonaolostaan. Olipa ollut kivaa. Hän olisi jopa voinut ehkä estää tätä kaikkea tapahtumasta, hän olisi voinut taistella tuulta vastaan. Oli hänellä varmasti voimaa siihen. Yllättäen kaikki todella oli hänen harteidensa päällä ja Lukas tunsi vastuuta siitä kaikesta, mitä pari viikkoa sitten oli tapahtunut. Ihan hyvä, että hänet oli suljettu tällä tavoin pois.

Eikä hän siltikään kyennyt unohtamaan niitä kasvoja, jotka olivat jahdanneet häntä kaupunkin läpi. Se mies oli selvästi tahtonut hänetkin kuolleena, tai hänen voimansa, kuten Nikke oli asian selittänyt. Epäolevaksi jokaisessa tapauksessa, pois elävien kirjoista. Se tapa, millä mies oli lähtenyt hänen peräänsä, nostatti silläkin hetkellä hänelle kylmiä väreitä. Miehen sielun mukaan Lukaksen olisi pitänyt sillä hetkellä olla kuollut. Se olisi voinut napata vielä mukaansa kenet tahansa pihalle jääneistä opiskelijoista, mutta se oli varta vasten lähtenyt juuri hänen peräänsä.

Lukas pyyhki hiuksiaan poskeltaan ja tuijotti sängyn päätyä tyhjästi.

Jos hänet haluttiin aiemmin kuolleeksi, niin mikä esti miehen sielua lähtemästä hänen peräänsä myös myöhemmin? Ehkä se oli jo nyt etsimässä häntä. Silloin kaikki tässä ”Luostarissa” olivat vaarassa, eivätkä he Niken ja Polevaravun sanojen mukaan edes ymmärtäneet tilanteen vakavuutta.

Eikä Lukas tahtonut enää yhtään kuolemaa omille hartioilleen. Ne olivat muutenkin jo liian jumissa, veri ei kiertänyt päässä ei niin yhtään ja sekin vain aiheutti päänsärkyä. Lisäpaino ei oletettavasti helpottaisi jo valmiiksi tukalaa oloa.

Huomattavan nopeasti Lukas huomasi, että hänen raajansa olivat puoliksi kykenemättömiä toimimaan. Haarukka  pysyi hänen vapisevissa käsissään juuri ja juuri, mutta jaloilla oli pahempi tilanne. Kyllä ne liikkuivat, mutta ne eivät kestäneet hänen painoaan yhtään. Nikke kiirehti hakemaan jostain huoneen ulkopuolelta pyörätuolin, johon he saivat nostettua Lukaksen yhteisvoimin.
”Taidatkin olla minun hoidossani hetken aikaan, ” Nikke virnuili, ”tahdotko, että näytän sinulle paikkoja? Luostari on kuitenkin uusi kotisi, ja olet missannut aika paljon nukkuessasi. Tekisi hyvää nähdä välillä ulkoilmaakin.” Ulkoilma kuulosti erittäin hyvältä, sisällä oli turhankin lämmin ja Lukas sentään nautti kylmyydestä. Nikke lähti viemään häntä ympäri rakennusta näyttäen paikkoja ja esitellen vastaantulevia ihmisiä, kertoen samasta omasta itsestään. Lukakselle selvisi, että Nikken oikea nimi oli Nikel, ja hänestä piti valmistua sairaanhoitaja, kunnes joutui tyttöystävineen onnettomuuteen. Heidät oli molemmat tuotu Luostariin kuntoutumaan, mutta tyttö oli menettänyt henkensä. Nikke olisi ollut vapaa lähtemään, mutta hän tahtoi jäädä vapaaehtoisesti huoltamaan luostarilaisia. Hän oli kuulemma yksi harvoja, jotka kieltäytyivät käyttämästä voimiaan.

Jos ihan totta puhuttiin, Lukas ei tahtonut puhua elementeistä. Asia toden sanoen oli alkanut masentaa häntä nyt kun hän oli tutustunut asiaan vielä lähemmin. Kaikki oli kivaa ja uutta, eikä kukaan muu tiennyt koko jutusta mitään. Tuuli ja pakkanen oli ollut Lukaksen ihan oma asia, asia, joka teki hänestä erilaisen kuin kaikista muista. Mutta jos kaikki olivat erilaisia, niin kukaan ei ollut. Jokainen ihminen olikin ihan samanlainen kuin Lukaskin, ei hänessä ollutkaan mitään erikoista. Muut eivät ehkä tienneet jutusta, mutta ei sillä, etteivätkö he olisi voineet samoihin juttuihin, mihin Lukaskin kykeni. Sitten oli vielä tämä Luostari, missä jokainen oli samalla viivalla voimiensa kanssa. Yllättäen hän olikin jälleen ihan tavallinen. Tuskinpa maailmassa oli ajatusta, joka masensi häntä enemmän.

Luostari ei sisältänyt kokoonsa nähden paljoakaan nähtävää. Siihen tietenkin vaikutti myös se, että rullatuolin kanssa ei päässyt muihin kerroksiin, joten Nikke kykeni näyttämään Lukakselle vain keskimmäisen kerroksen kaikkine ruokailu-, ja kokoustiloineen, sekä valtavahkon sisäpihan. Päivä oli silloin juuri valoisimmillaan, ja sisäpihalla hääri paljon ihmisiä joko nauttimassa lämpimästä säästä tai hoitamassa pihamaataan. Nikke vitsaili juuri jotain siitä, että Lukas ei saisi ruveta jäädyttämään paikkoja siellä, mutta silloin hänen silmiinsä osui kaksi häntä parisen vuotta vanhempaa poikaa, eli siis oikeastaan jo miestä, jotka olivat pienehköllä mansikkamaalla, jossa punaiset mansikat odottelivat poimijaansa. Toinen nuorista miehistä, punapäinen, näytti Lukaksen silmään vaarallisen tutulta.  Punapää oli kaksikosta se, joka oli mansikoiden joukossa niitä hoitamassa, puhuen samalla kiharahiuksiselle kaverilleen, joka pysytteli hyvän matkan päässä mistään vihreästä. Nyt kun Lukas tarkemmin katsoi, hän tunnisti myös kiharahiuksisen nuorukaisen. Kyseessä oli sama, joka oli ollut hänen mukanaan taistelemassa sitä haamumiestä vastaan keskustassa paria viikkoa aiemmin.

”Aivan, Prinssihän taisi tulla samaan aikaan paikalle kuin sinäkin!” Nikke keksi ja lähti lupaa pyytämättä kuljettamaan Lukasta rullatuoleineen kohti kaksikkoa, joilla vaikutti olevan mielekäs keskustelu menossa.
”Mikä ihmeen Prinssi-, ” Lukas ehti mumista ääneen, kun samalla hän huomasi kiharatukkaisen nuorukaisen huomaavan hänet. Ilmeestä päätellen kiharatukkakin tunnisti Lukaksen, ainakin kasvoilta.
”Sinäkin olet herännyt, ” hän huikkasi jo hyvän matkan päästä. Myös punatukka käänsi katseensa paikalle tulevaa kaksikkoa kohti,  ja hänen katseensa tiukkeni, kun hän selvästi yritti muistaa Lukaksen kasvoja.

”Olen, ” Lukas vastasi jäykästi.
”Tunnetteko te jo toisenne?” Nikke kysyi sieltä jostain Lukaksen takaa, kun he rullailivat paikalle.
”Ei nimeltä, ” ”Prinssi” totesi, ja hymyili kuin uudelle tutulle.
”Hyvä, ” Nikke aloitti reippaana esittelemisen, ”Lukas Silversson, tässä on Prinssi ja Kuningas-”
”Ja älä usko mitä tuo sanoo, ” ”Prinssi” puuttui esittelyyn, ”minä olen Jerry Oliver McBarca. Jokaisella vain on täällä jokin lempinimi, ainakin useimmilla.”

”Sinä olit meidän koulussa, ” punapää, joka oli siihen mennessä vain istunut hiljaisena mansikkamaalla ja tarkastellut Lukasta, huomautti, ”sinulla oli huone siinä meitä vastapäätä kolme vuotta sitten.”
”Täh?” Jerry kuulosti siltä, kuin olisi saanut puukalikasta takaraivoonsa.
”Niin oli, ” Lukas totesi. Nyt hän muisti nämä kaksi täydellisesti: He olivat asuneet opistolla häntä vastapäätä ja aiheuttaneet hänen ensimmäisenä opiskeluvuonnaan paljon traagisia tilanteita.
”Sinulla oli silloin lyhyemmät hiukset, ” punapää totesi, ”lyhyempi sopii paremmin. Mitä jos leikkaisit takaa vielä lyhyemmäksi?”
”Iason!” Jerry ärähti, kuin toinen olisi alkanut puhua kielletystä asiasta.
”Jerry!” Iason ärisi takaisin, enemmän leikillään, ”no oli miten oli. Voit ihan hyvin kutsua minua Kuninkaaksi tai Iasoniksi, kai se menee niin mikä sattuu parhaiten suuhusi. Mikä se nimi oli, Luukas?”
”Lukas, pelkkä Lukas.”

”Ja päädyit tänne sitten täyspäiväisesti?” Iason tuhahti, ”onnittelut vaan sinnekin. Elementti?”
”Pakkanen, ” Lukas ei oikeastaan sen epämääräisemmin osannut vastata. Tuuli totteli häntä, mutta samoin kylmyys. Pakkanen kuulosti paremmalta, kuin pelkkä tuuli.
”Okei, eli pysy poissa mansikoitteni luota, ” Iason huomautti, nappasi pari kypsää mansikkaa muiden joukosta, nakaten toisen suuhunsa ja toisen Jerrylle, joka hädin tuskin sai koppia ilmasta, ”ihan sama sääntö Jerryllekin. Jos joku aamu tämä kaikki on palanut, niin tiedän kenet lähden kuristamaan.”
”Palaneelle maalle on hyvä lähteä istuttamaan uutta, ” Jerry mutisi mansikkaansa, ”toisin kuin jäätyneelle.”
”Saat luvan istuttaa itse kaiken uudelleen!” Iason ärähti, ”omin käsin! Katsotaanko mitä siitä tulee?”
”Ei kiitos, hoida sinä vaan tämä homma viherpeukalo, minä mieluummin polttelen asioita.”
”Paitsi että etpä polta, tai katoat.” Iasonilla ja Jerryllä oli yhä lämmin suhde, jonka Lukas oli jo ehtinyt huomata ensimmäisen vuotensa aikana, vaikkei edes tiennyt kaksikon nimiä. Heidän lähdettyään koko koulu oli viilentynyt kymmenen astetta, eikä se varmasti ollut Lukaksen syytä. Kaksikon ikäsarja oli ollut viimeinen, joka oli onnistunut pitämään toimimaan yhteiselämän keskenään, ja heti heitä seuranneet olivat aloittaneet oman byrokratiansa. Pian heikoilla ei ollut enää ollut asemaa, ja vahvat pitivät epäjärjestystä yllä.

Lukas olisi tahtonut, että hänelläkin olisi edes yksi ystävä, joka olisi yhtä läheinen kuin nämä kaksi olivat toisilleen. Sen sijaan hänellä ei ollut ketään. Tuskin edes hänen vanhempansa kaipasivat häntä tälläkään hetkellä. Lukas oli aikalailla yksin kylmässä maailmassa, ja hänellä oli sentään kyky tehdä siitä vielä kylmempi. Hänellä ei ollut ketään, jonka luokse mennä purkamaan sydäntään, ei ketään jolle uskoutua asioista, eikä ketään, joka olisi uskoutunut hänelle mistään, ei edes ketään jolle puhua. Maailma se vaan oli perhanan kylmä paikka elää.

Nikke vei hänet myöhemmin myös syömään muiden ihmisten joukkoon. Hyvä ettei hänen kimppuunsa heti hyökännyt eräs perheenäiti, joka vaatimalla vaati Lukasta hänen perheensä kanssa samaan pöytään syömään. Eipä ujohko poika edes uskaltanut kieltäytyä, joten hän saapui osoitettuun paikkaan. Sillä välin rouva, joka oli antanut nimekseen Sini, kipitti ystävällisesti hakemaan hänelle päivällistä. Perheen kolme lasta, kaksoset Sininen ja Puna, sekä perheen nuorin, Nero, viihdyttivät sillä aikaa parhaansa mukaan uutta ystäväänsä. Se taas oikeastaan tarkoitti tarkoitti sitä, että alle parivuotinen Nero sai raivokohtauksen ja kaksoset repivät toisiaan hiuksista. Lukas ei todellakaan osannut käyttäytyä lasten kanssa, joten hän oli vähemmästäkin sormi suussaan. Onneksi perheen isä, Greenie, saapui paikalle rauhoittamaan tilanteen ja suurin piirtein adoptoimaan Lukaksen osaksi perhettään. Hän ja Sini olivat jopa liiankin ystävällisiä, sellaisia ihmisiä, jotka olivat luotu elämään yhteisössä. Heitä kiinnosti hirveästi tietää kaikki Lukaksesta ja tämän menneisyydestä, eikä heitä niin haitannut, että nuori poika oli täydellisen häkeltynyt tästä kaikesta. Elettyään viimeiset kolme vuotta suoraan sanottuna yksinäisyydessä, oli tilanne jokseenkin kummallinen. Ennen kuin Lukas ehti huomata, hän oli lupautunut tulemaan yläkertaa juomaan nokkosteetä jo seuraavana iltana. Oikeastaan ainoa, joka häntä jäi kiinnostamaan oli tämä: Miksi kukaan haluaisi kasvattaa pihallaan tietoisesti nokkosia, jos kykeni kasvattamaan ihan juuri sitä, mitä itse halusi.

Ennen kuin hänet adoptoitiin perheeseen lopullisesti, tuli joku hänen taakseen.
”Anteeksi, saanko lainata häntä hetkiksi? Kiitos.” Lukas ei ehtinyt nähdä kuka oli kyseessä, mutta samalla jo hänen tarjottimensa napattiin hänen edestään ja joku lähti viemään häntä toiselle puolelle ruokalaa.

”Anna kun kerron, minä juuri pelastin henkesi, ” ääni Lukaksen takaa kertoi. Hänen vierellään kulki Jerry Oliver McBarca kantaen hänen tarjotintaan mukanaan.
”Heillä on paha tapa etsiä mahdollisia lapsenvahteja, ” tämä ääni kuului oletettavasti Iasonille, ”ja siitä hommasta ei meinaa enää sen jälkeen päästä pois. Mikä tahansa on parempi kohtalo kuin vaippojenvaihtohomma.”
”Ai?” Lukas ei oikein tiennyt mitä tähän sano, ”kiitos?”
”Joten tästä lähin sinä joko syöt tässä porukassa tai etsit jotain järkevämpää seuraa, ” Iason asetti Lukaksen rullatuoleineen uuden pöydän ääreen ja Jerry asetti hänen eteensä tarjottimen, jonka ruokaan ei oltu edes koskettu, sillä Lukas ei onnistunut edes pitämään haarukkaa kädessään.

”Sitä paitsi, vanhat naapurithan pitävät yhtä, eikö?” Iason istahti pöydän toiselle puolelle alas ja vinkkasi Lukakselle silmää, ”tai ainakin silloin pitävät, kun eivät yritä hakata toisiaan kaikella, mikä sattuu käsiin.” Lukas huomasi naurahtavansa. Hän muisti yllättävän hyvin keskitalvenjuhlan kolme vuotta sitten, kun hän oli suunnitellut nukkuvansa koko päivän ja hänen harmiksensa käytävällä oltiin alettu huudella kovaan ääneen. Väsyneenä hän oli napannut ensimmäisen käteen osuneen asian mukaansa ja mennyt käytävälle häätämään häiriköt takaisin huoneisiinsa, ottamatta huomioon sitä, että kyseessä oli ollut kolme vuotta vanhempi punapäinen jätkä. Käytävään oli kuitenkin tullut rauhalllista, ja Lukas oli päässyt takaisin nukkumaan. Tuolloin vielä opiskelu ei ollut tuntunut havupuulta ja pihkalta, vaikka sitä kohti oltiinkin menty.
Jerry ja Iason unohtivat aika nopeasti, että pöydässä oli joku muukin, mutta Lukaksesta oli yllättävän mukava kuunnella heidän jutteluaan. Hän ei ollut todellakaan ikinä kuulunut mihinkään porukkaan, ja tämä seura sai sentään hän jäätyneen sydämensä lämpenemään. Kaksikko puhui jostain aivan Lukakselle käsittämättömästä aiheesta, mutta hän antoi niin tapahtua. Ainakin hänet oli otettu joukkoon.

”Eikö ole nälkä?” Uusi ääni ilmestyi paikalle Lukaksen oikealta puolelta. Tämä ääni kuului tytölle, ja joku hänen muistissaan koputteli. Hän oli nähnyt nämäkin kasvot silloin pari viikkoa sitten paetessaan mieshahmoa.
Lukas katseli pitkää, pörrötukkaista naispuoleista henkilöä jokseenkin säikähtäneenä ja äänensä menettäneenä. Tässä tytössä oli jotain häntä karmivaa, jonkinlaista sanomatonta voimaa mikä pisti hänet arvojärjestyksessä Lukaksen yläpuolelle. Tytöllä oli kuitenkin ystävälliset kasvot, samoin hymy, vaikka hän ei ollutkaan erityisen silmäänpistävä. Paitsi hiukset, jotka olivat hassusti pystyssä ja violeteilla raidoilla varustetut.
”Ei oikein, ” Lukas huomasi mutisevansa. Tyttö hymyili leveämmin istuessaan tyhjälle paikalle pöydässä.
”Et taida muistaa minua?” Häntä vanhempi tyttö kysyi, ”tapasimme silloin pari viikkoa sitten. Yritimme auttaa.”
”Muistan, muistan minä, ” Lukas vakuutti. Eikö porukkaan kuulunut kolmaskin ihminen? Oliko hän vielä elossa?
”Hyvä, ” tyttö hymyili, ”minun nimeni on Nanette.”
”Siinä kaikki?” Lukas kysyi varovasti, ”ei mitään lempinimeä?”
”Hah, ” Jerry naurahti pöydän toiselta puolelta, ”Nane, jos et muuta keksi. Joillakin käy hyvä tuuri ja saavat melkein pitää oman nimensä.”
”Kiitos Prinssiseni, ” tyttö piikitteli ystäväänsä, ”mutta olen todellakin Nanette ja se käy ihan hyvin. Sinun nimesi taisi olla Lukas? Silversson? Olenko väärässä?”
”Ei, et ole, ” Lukas myönsi.
”Niin minä muistelinkin, ” Nanette vastasi, ”sinä vaikutat siltä, että voit edelleen huonosti. Saanko kysyä, että mitä sinulle oikeastaan tapahtui ennen kuin löysimme sinut lumihangesta?”

No, Lukashan kertoi kaiken niin selvästi kuin kykeni ja muisti. Koko kolmikko kuunteli hyvin tarkkaan ja täysin mitään kommentoimatta väliin. Kun kertomus oli ohi, Iason puhalsi ilmaa keuhkoistaan ja nojautui tuoliaan vasten.
”Hetkinen, ” Jerry osoitti Lukasta haarukalla, ”miten niin sinä näit sen hengen? Ei se ole mahdollista.”
”Eikö?” Lukas kysyi niin tyhmän kysymyksen, että hän tahtoi lyödä päänsä Jerryn haarukkaan.
”Maailmassa on vain kahdenlaisia ihmisiä: Ne jotka kykenevät käyttämään elementtivoimaansa, ja ne jotka osaavat jotain muuta. Ei kukaan voi pystyä molempiin, ” Iason järkeili sotkiessaan samalla hiuksiaan.
”Ei kyseessä ole niinkään sen näkemistä, ” Lukas mietti sanojaan uudelleen, ” vaan… Se mies oli ikään kuin tuulta, ja minä tunnen tuulen. Koska tiedän miten tuuli toimii, niin ehkä sen takia minä kykenin päättelemään missä se oli tai… Jotain… En minä tiedä mitään tästä…”

”Minä en ole ikinä huomannut mitään tuollaista, ” Jerry totesi, ja kaivoi taskustaan jotakin… Se jokin oli näköjään ikivanha sytkäri, jonka hän naksautti päälle. Pieni liekki ei tahtonut jäädä yhteen paikkaan palamaan, vaan se lähti kiertämään iloisena hänen kätensä ympäri, kuin olisi jahdannut tuntematon näkymätöntä asiaa.
”Tai siis, olen leikkinyt tulen kanssa jo pienen ikuisuuden, ” hän jatkoi, ”enkä ikinä ole kyennyt tunnistamaan siitä eri hahmoja, ellen sitten itse niitä luo.”
”Sama täällä, ” Iason totesi samoin.
”Joten tämä on todella mielenkiintoista, ” Nanette totesi ajatuksissaan, ”ehkä Miku ilmestyisi paikalle ja voisitte verrata kokemuksiasi. Hän nimittäin näkee henkiä ihan muutenkin.”
”Oletettavasti Lukas ei tiedä kuka on Miku, ” Jerry huomautti.
”Se toinen jätkä, joka oli silloin keskustassa, ” Nanette selitti niin nopeasti, että vaikutti siltä, että hän olisi tiennyt mitä Jerry meinasi sanoa.

”Ahaa, ” Lukas totesi. Kummallisia ihmisiä nämä olennot, mutta mikä tahansa oli parempaa kuin olla yksin pitkän ikuisuuden ja jäädyttää katkeruudessaan paikkoja, tai piiloutua omaan huoneeseen jokainen vapaahetki pelätessään oman hyvinvointinsa puolesta.

Toisaalta, kolikolla oli kääntöpuolensakin. Lukas käsitti tuovansa paikalle vaaraa olemassaolollaan, ja mitä enemmän hän tutustui Luostarin väkeen, sitä enemmän hän alkoi olla heistä huolissaan. Mitä jos se tuntematon henki todella päättäisi lähteä hänen peräänsä? Entä jos hän oli jo nyt vahvempi, kuin mitä heistä kukaan osasi odottaa? Riittäisikö 200 ihmistä pidättelemään jotakin, millä ei ollut rajoja. Jo nyt Lukas keksi liian monta tapaa, jolla pelkkä pakkanen saisi koko Luostarin kaatumaan, mutta entä se sielu kaikkine varastettuine voimineen?

Viikkoja kului ja keskitalvi läheni vääjäämättä. Yöt sen kuin pitenivät ja päivät menettivät auringonvaloaan.  Pimeä vuodenaika johti helposti jokaisen osalla jonkinlaiseen masennukseen, mutta näytti siltä, että Lukas selviäisi tämän vuotisesta masennuksesta. Pelko alkoi väistyä hänen mielestään mitä pitempään hän eli Luostarissa, ja hän huomasi pian nauttivansa ihmisten seurasta aivan eri tavalla kuin ennen. Vielä opiskellessaan hän oli ollut yksin, mutta täällä jokainen tuki toistaan ja jokainen otettiin aivan eri tavalla huomioon. Kuului porukkaan tietenkin yksinäisiäkin sieluja, joista oli parempi pysyä monta kymmentä metriä kauempana, mutta pääasiassa ilmapiiri oli aika hyvä. Lukas päätti heti alkuunsa olla kuuntelemassa Iason Noah Kingin ohjetta, ja sen sijaan lähti tutustumaan niin Väriperheeseen kuin muihinkin Luostarin lapsiin. Oli yllättävää, miten hyvin hän tuli nuorempien kanssa toimeen ja hän löysikin pian itsensä, ei, ei vauvanhoidosta niin kuin oli ennustettu, vaan opettamasta taistelemista lapsille ja nuorille. Hänkin oli opiskeluaikanaan joutunut kokeilemaan miekankäsittelyä ja osasi alkeet niin hyvin, että hänet voitiin asettaa opettajan asemaan, kun häntä vanhemmat ihmiset eivät siihen tahtoneet ryhtyä. Lasten kanssa oli helpompi toimia kuin oman ikäisten tai sitä vanhempien. Nuorempien ajatusmaailma oli niin suuri ja avoin, että siihen oli helppo päästä mukaan.

Menneet viikot olivat helposti Lukaksen elämän onnellisimmat. Toisin kuin eräät – Jerry ja Iason -, hän sopeutui muurin sisällä elämiseen helposti. Vanhukset pitivät hänestä, samoin lapset ja hän piti heistä. Päinvastoin hän ei sitten pärjännyt ei oikeastaan mitenkään niiden kanssa, jotka valvoivat öisin kahdestatoista kolmeen. Näitä ihmisiä näki muutenkin harvoin, ja jokainen heistä tuntui enemmän ammattipalkkamurhaajalta, kuin itse asiassa henkilöltä, joka voisi nauttia yhteisössä elämisestä.  Heistä jokaisesta näki, että he kaipasivat ulkomaailmaan, seikkailuun ja taisteluun ja juuri tämän takia yhtäkään heistä ei uskallettu päästää enää ulos. Ties mitä he olisivat saaneet siellä aikaan.

Ensimmäisenä ”keskiyön sakista” oli Lukas törmännyt pitkään mieheen nimeltä Vince, oikealta nimeltään Vincent Powell. Todellakin siis törmäni, sillä samana päivänä kun Lukas oli kyennyt jälleen kävelemään, oli pitkä mies melkein kävellyt hänen ylitseen. Aluksi Lukas oli ollut valmis juoksemaan miestä karkuun ja tämän mahtavia kulmakarvoja, mutta Vince oli vain nostanut pojan ylös lattialta niskavilloista, murahtanut epämääräisesti anteeksi ja marssinut tiehensä. Vasta sitten oranssitukka oli päässyt juoksemaan karkuun. Vincessä oli jonkinlaista entisen koulukiusaajan tunnelmaa, ja Lukas oli oppinut välttelemään sellaisia ihmisiä.
Keskiyön sakista ei yleensä kuulunut paljoakaan. Heillä oli takanaan melkein vääjäämättäkin rankka yö, joten he nukkuivat. Edes ne, joilla oli heidän jälkeinen vahtivuoronsa, eivät joutuneet niin koville kuin Luostarin kovin sakki. Lukasta ihmetytti, miten Jerry Oliver McBarca ja Iason Noah King vaikuttivat siitä sakista kaikkein pirteimmiltä joka päivä, mutta jossain vaiheessa hänelle selvisi, että kaksikko jakoi yön työt, joten heille tuli huomattavan paljon vähemmän rasitusta. Kahdenkymmenen naaman joukossa oli muitakin kaksikkoja, eräskin pariskunta jolle Lukas ei edes uskaltanut sanoa sanaakaan, ja pienen tarkastelun jälkeen myös he vaikuttivat päivisin huomattavan pirteiltä. Ihme, etteivät muutkin toimineet kimpassa. Tähänkin löytyi pienen kyselyn jälkeen selitys: Sakki sisälsi pääasiassa yksinäisiä susia, jotka jääräpäisesti tahtoivat toimia yksin, yksin ja mieluiten yksin, jos yksin ei saanut työskennellä. Kaikki tuntuivat olevan jokseenkin huonoja työskentelemään ryhmässä.
Lukas puolestaan olisi tahtonut toimia ryhmässä. Hänelle oli helpompaa, jos joku muu hoiti johtamisen ja antaisi hänelle samalla käskyt mitä tehdä, kun hän taas voisi sen perusteella toimia itsekseen. Hän tiesi olevansa itsekin pienimuotoinen yksinäinen susi, mutta hän ei sitä oikeastaan tahtonut. Yksin oleminen otti häntä jo sen verran päähän, että hän mieluummin ilmoittautui keittiöpuuhiin ja kaikkeen muuhunkin, jossa hän saisi olla ihmisten seurassa. Samalla hänelle tuli helposti ahdistus isossa porukassa: Pitkään yksin oleminen oli myös muuttanut häntä siihen suuntaan. Hän tunsi itsensä, muttei käsittänyt muita ihmisiä. Kaikki muut olivat kummallisia, ja tekivät kummallisia valintoja. Lukas osasi luottaa itseensä ja omiin valintoihinsa, mutta yhteisöelämä palautti hänet hiljalleen muistamaan myös muiden ihmisten tärkeyden. Hän ei ollut yksin tässä kylmässä maailmassa, mutta ei hän vielä ihan sitä osannut käsittääkkään.

Yhden asian Lukas käsitti kuitenkin sitäkin paremmin: Hän ei kaivannut enää Luostarin ulkopuolelle. Täällä hänellä oli koti. Ja jos tarve jokin päivä tulisi, hän olisi valmis puolustamaan sitä oman henkensä uhalla. Luostarista oli tullut hänelle uusi koti.

Lapsia paremmin hän tutustui kuitenkin Nanette Brezarioscaan ja Miku Hunteriin. Heidän käytöksestään jotenkin näki, että he olivat valmiita jo lähtemään ulos ja takaisin omiin elämiinsä kunhan lupa tulisi ja varsinkin Nanetesta alkoi tulla hajamielisempi sitä myöten, mitä pitempi aika meni. Miku Hunter ei oikein sopeutunut elämään näiden seinien sisällä, eikä häntä oikein saanut mukaan mihinkään toimintaan. Eniten aikaa Lukasta vanhempi poika vietti aikaa henkien kanssa, mutta lopulta hänet laitettiin Lukaksen avuksi alakertaan lapsia opettamaan. Suoraan sanottuna Miku Hunter oli siinä touhussa toivoton. Hän ei osannut käsitellä miekkaa, hänen kuntonsa kesti huonosti taistelemista ja jos lapset eivät pelänneet häntä, niin hän pelkäsi kyllä lapsia. Jos tarkkoja oltiin, niin Lukaksesta tuntui, että Mikua ei oltu laitettu hänen mukaansa niinkään opettajaksi, vaan oppilaaksi. Siinä tarjoutui heille hyvin aikaa tutustua, jutella ja Lukakselle totutella hänen ikäisiinsä ihmisiinkin, eikä vain lapsiin.

Heillä oli tasan yksi yhteinen kiinnostuksen aihe: Sielut. Kukaan ei osannut siihen päiväänkään asti selittää, miksi Lukas kykeni näkemään Polen ja muita tuulihenkiä mikäli keskittyi kovasti. Mikulle henkien kanssa elämisestä oli tullut arkipäivää, eikä kukaan edes pitänyt sitä outona, että jokseenkin hiljainen (tai enemmänkin ehkä rauhallinen) nuorukainen puhui välillä ihmisille, välillä tyhjälle. Koko Luostarissa oli kolme Näkijää, jotka kykenivät näkemään sieluja. Neljänneksi olisi voinut laskea herra Pentti Fören, mutta häntä näki harvoin muurin sisäpuolella. Toinen kahdesta jäljellä olevasta Näkijästä oli vanhempi rouvasnainen, joka oli esimerkiksi ottanut vastuukseen Luostarin vaateteollisuuden, ja toinen keskiyösakkiin kuuluva mies, jonka päävastuulla oli ilmoittaa mahdollisten sielujen liikkeistä. Tästä nelikosta innokkain jakamaan kokemuksiaan ja näkemisiään oli juurikin Miku Hunter, ja Lukasta kiinnosti kovasti mitä rajan toiselle puolelle kuului. Yhtä lailla Mikua kiinnosti mitä Lukas kykeni näkemään ja tekemään omilla kyvyillään, joten heidän välilleen muodostui jonkinlainen sanaton kunnioitus, jossa toinen piti toistaan parempana ja korkea-arvoisempana. Heidän ei tarvinnut puhua keskenään jatkuvasti tai pysytellä edes yhdessä (kuten Iason ja Jerry, joita piti yrittää erottaa sahalla toisistaan ja silloinkin vain poltti näppinsä), vaan he saattoivat kutsua toisiaan hyvän päivän tutuiksi, jota tapasi noin joka päivä, ilmoitti hyvää päivää, kyseli kuulumisia ja saattoi vähän opetella tappalemaan siinä jossain sivussa. Lukas kuitenkin ajatteli Mikua jo kaverina ja jos hän johonkuhun Luostarissa todella luotti, niin tähän häntä vanhempaan poikaan.

Toinen, jolle hän uskalsi antaa todellisen luottamuksensa, oli kuin oli Nanette Brezariosca. Lukas oli pelännyt aluksi jokseenkin menettävän sydämensä tälle tytölle, mutta niin ei ikinä hänen huojennuksekseen ikinä käynyt. Nanette piti jokaisen elävän ja kuolleen seurasta (paitsi Iasonin), joten hänen kanssaan oli helppo tulla toimeen, jos kehtasi yhtään hänen seuraansa. Joka hetki oli muistettava, että kyseessä ei ollut mikään tavallinen tallaaja, vaan Nanette oli ehdottomasti enemmänkin ”kummallinen”.  Aiemmassa elämässään Lukas oli ollut sisareton, mutta hän oppi pian ajattelemaan Nanettea ja Mikua kuin isoveljinään. Varsinkin Nanette oli hänelle se mahtava isoveli, joka näytti hänelle hassuja juttuja maailmasta ja opetti käyttäytymään, näpäyttäen sormille jos Lukas teki jotain väärin. Koko nelikosta, johon kuuluivat Miku, Nanette, Iason ja Jerry, Nanette oli todellakin se porukan jätkä ja samalla myös liima, joka piti sakin kasassa. Lukas tunsi itsensä tervetulleeksi tähän joukkoon, vaikka olikin heitä kaikkia nuorempi ja hämmästyksekseen hän oppi kunnioittamaan heitä jokaista. Iason oli porukan kovaäänisin ja ehkä suoraan sanottuna vittumaisin, mutta hänen seurassaan oli aina hauskaa (ei mainita mitään siitä, että jo toisella viikolla Lukaksen heräämisen jälkeen Iason oli ottanut sakset käteensä, istuttanut pojan alas ja leikannut tämän takatukan pois). Hän oli henkilö, joka tuntui aina olevan valmis tekemään melkein mitä tahansa mikä mieleen juolahti, mutta auktoriteettejä hän ei kunnioittanut. Vain keskiyön sakilla oli tarpeeksi vaikutusvaltaa saadakseen hänet hiljaiseksi.
Samoin oli Jerry Oliver McBarcalla. Lukas huomasi pian kunnioittavansa Jerryä enemmän kuin laki salli. Tämä oli luotu johtajaksi, mutta oli liian nöyrä huomioimaan sitä itse. Jo tuskallisen kauan aikaa sitten Lukas oli huomioinut Jerryn olevan vahva niin mieleltään, kuin ruumiiltaankin. Se vain nosti arvostusta Lukaksen silmissä ja hän piti ylpeydenaiheenaan sitä, että oli päässyt joskus tämän jätkän kanssa taistelemaan samalla puolella. Yhtä lailla Jerry vaikutti arvostavan Lukasta, eikä hän yhtään halveksinut nuorempaansa. Oli aikalailla Jerryn ansiota, että hänet alunperinkin otettiin tähän porukkaan mukaan, ja Lukas oli siitäkin kiitollinen. Nanette ehkä piti omalla käytöksellään Mikun ja itsensä mukana pöytäkeskusteluissa ja sun muissa urakoissa, mutta Lukas myönsi itselleen seuraavansa Jerryn esimerkkiä.

Oliko viisikko sitten oikeastaan toimiva? Siitä Lukas ei ollut varma. Iason King vaikutti olevan onnellisimmillaan pelkän Jerryn kanssa ja hommaa vaikeutti myös se, ettei hän oikein pärjännyt Nanette Brezarioscan kanssa, vaikka nämä kaksi olivatkin tunteneet toisensa jo monta vuotta. Miku taas hipsi usein kokonaan pois paikalta, eikä kukaan edes huomannut hänen puuttumistaan. Asia ei niinkään harmittanut Lukasta, hän ymmärsi todella hyvin, että kaikki ihmiset vain eivät pärjänneet kaikkien kanssa. Eihän hänkään tullut toimeen peloittavien keskiyöllä vartiohommiin ryhtyvien kanssa (tässä jälleen miinuksena Iason ja Jerry).

Tässä maailmassa Lukas oli onnellinen. Tämä oli hänelle uusi elämä, uusi alku, eikä hän tahtonut päästää siitä irti.

* * *

Keskitalveen oli ollut enää pari viikkoa ja päivä oli ollut aikalailla rauhallinen, aurinko oli käväissyt taivaalla ja lähtenyt takaisin vuorten taakse nukkumaan ja Luostari oli valmistautunut pimeän mukana tuleviin hirviöihin aivan samalla tavalla, kuin joka päivä sitä ennenkin. Kyseessä oli vielä ilta, jolloin eräs poika, jota Lukas oli nyt pari kuukautta opettanut taistelemaan, lähti ensimmäistä kertaa isänsä mukana illaksi ylös muurille vartioimaan.
Lukasta taisteleminen kiinnosti niukasti. Hän tahtoi antaa oman panoksensa Luostarin eteen, joten hän ilmoittautui aamuvuoroihin, sillä siitä ei tullut liikaa vaivaa. Aamusta ruumiita nappaavat sielut olivat jo rauhoittumistilanteessa ja muutenkin oli rauhallisempaa. Joka aamu kuitenkin jossain joku ruumis yritti hyökkäillä, joten ei hän aivan rauhassakaan ollut.
Kyseisen päivän hän oli saanut viettää nukkuen. Hänellä ei ollut päivälle mitään vastuuta, sillä hän kuitenkin valvoisi kello kolmesta eteenpäin, joten hän oli rauhoittunut omassa huoneessaan, jonka katto oli edelleen liian kirkas.

Minkään ei sinä päivänä pitänyt mennä väärin.

Mutta tässä ollaan oltu rauhassa jo liian pitkään, ja maailma oli edelleen kylmä paikka elää. Rauhallisuudesta viis. Oli aika pistää tapahtumaan.

Huuto kaikui Luostarin käytävällä. Jokaista käskettiin valmistautumaan, lapset ja vanhukset piti siirtää suojiin jos eivät kyenneet puolustamaan itseään ja kaikki muut käskettiin muurille. Lukas oli hypännyt sängyltään sydän pamppaillen ja pelko mielessään. Hän lähti juoksemaan muiden mukana pää täysin tyhjänä, ja hän teki vain mitä käskettiin.
Muurin päällä oli jo porukkaa, kun hän löysi itsensä sieltä kanssa.
”Niitä vain tulee lisää!” Joku kiljui ja ne, jotka olivat juuri löytäneet tiensä muurille, kompastelivat sen laidalle katsomaan alas.

Joka suunnalla näkyi ihmishahmoja, jotka Lukas tiesi jo kerran kuolleiksi. Osasta ei ollut jäljellä kuin luuranko, mutta sekin liikahteli kohti muuria ja mumisi epämääräisesti.
”Miten niitä voi olla näin paljon!?” Jostain kuului miehen huuto ja samalla palava nuoli lensi yhtä ruumista aika täydellisesti tähdättynä otsaan.

Lukas tunsi verensä hyytyvän. Ei vielä ollut yö. Mitä täällä tapahtui?