Luku 2. Miku
Punamustista lapasista ei ollut hyötyä. Kylmyys puski niiden läpi pistävänä, ja Miku Hunterin sormet alkoivat olla paksuja kylmästä. Hän ei enää oikeastaan tuntenut niitä, eikä tiennyt, oliko hänellä sormia ollenkaan vai olivatko ne napsahtaneet irti Lexien ostoksien painosta.
Vähän matkan päästä kuului tyttöporukan nopeaa selitystä. Miku oli seisoskellut ulkona lumisateessa odottamassa Lexietä jo hyvän aikaa, mutta tyttö oli näemmä tavannut kavereitaan keskustassa ja unohtanut poikaystävänsä ulos lumihankeen – taas. Hyvän aikaa sitten Miku oli jo luovuttanut ja laskenut ostokset käsistään, ennen kuin niiden paino alkoi todella sattua hänen käsiinsä, ja nyt hän keskittyi sormiensa lämmittämiseen. Ulkona oli jo pimennyt, ja talojen kulmiin oli kasaantunut edellisen yön aikana noin kaksikymmentä senttiä puuterilunta. Ilta oli pakkasen kovettama, ja tuuli puhalsi teräviä lumihiutaleita ympäriinsä. Keskustan kaduilla sytyteltiin kynttilöitä valaisemaan pimenevää talvea.
Elävässä valossa Miku pyöri turhaantuneena ympyrää. Lexien ääni kuului kyllä, mutta tyttöä ei vieläkään näkynyt. Heidän oli pitänyt palata kotiin JO TUNTI SITTEN, mutta tyttö vain löysi jatkuvasti uusia asioita, jotka pitivät heidät liikkeellä. Nyt kyseessä oli kaveriporukka, johon Mikua ei hyväksytty, joten hän vain odotteli kauempana. Odottaisi varmaan ikuisesti, jos näiltä tytöiltä kysyttäisiin.
Tyhjää toimittaessaan Miku jäi tuijottamaan tuulen leikkiä, kun se pyyhkäisi kadun läpi. Se irrotti irtolumen kasojen päältä ja osuessaan seiniin se joutui palaamaa takaisin, aiheuttaen joihinkin nurkkiin pieniä pyörteitä. Tuuli leikki Mikun hiuksilla, sotkien niiden järjestystä ja tunkeutuen paidan alle palelluttamaan pojan luita ja ytimiä. Hän oli varma, että vielä tunti sitten ei tuullut näin lujasti. Oikeastaan tuuli oli hänelle ihmeellinen asia, hän ei ikinä ollut ymmärtänyt sen perusteita. Tuuli oli vapaa sielu, se puhalsi laajoilla alueilla ja merellä kuulemma tuuli jatkuvasti. Stratford oli kuitenkin jumissa kuuden korkean vuoren välissä: Miten tuuli pääsi sinne? Kapusiko se vuoren rinnettä alas, vai oliko se jumissa vuorten välissä, kuin katujen nurkissakin.
Ajatukset eivät pitäneet Mikua lämpimänä, joten hän lähti hajamielisesti kävelemään pidemmällekin. Tyttöjen äänistä päätellen keskustelu oli vasta alussa, eikä tulisi loppumaan vielä vähään aikaan. Jos Miku tunsi tyttöystäväänsä edes vähän, keskustelu saattoi jatkua jopa kahvilla, jonne ei poikaystäviä kuitenkaan kutsuttu ja Miku joutuisi palaamaan yksin kotiin. Ajatus oikeastaan lämmitti, kotona oli lämmin eikä siellä tarvinnut odottaa, että joku olisi valmis jatkamaan matkaa.
Katua pitkin vihelsi jälleen uusi tuuli, ja iski Mikua kasvoihin. Hän sulki silmänsä ja sihisi pienesti vastustaessaan tuulen valtavaa voimaa. Kehtaisikohan hän mennä vain sanomaan Lexielle poistuvansa? Ei, ei hän kehtaisi, hän oli vastuussa ostoksista ja niiden kantamisesta. Koiran lisäksi hän oli aasi, joka kantoi tavaroita. Aasi, jolla oli huomattavan kylmä sillä hetkellä.
Jostain kuului karjaisu. Miku havahtui huutoon heti ja yritti katseellaan etsiä äänen lähdettä.
”Mene pois sinä paha henki! Mene pois kirottu!” Huuto tuli kadun päästä läheltä keskusaukiota. Refleksimäisesti Miku lähti suuntaamaan kohti aukiota nähdäkseen tilanteen paremmin. Vaikka ilta oli nuori, kaupunki oli ollut siihen asti yllättävän hiljainen, eikä siellä suunnalla esimerkiksi näkynyt sillä hetkellä ketään. Nuori mies oli kuitenkin päättänyt tarkistaa tilanteen, jospa joku tarvitsi todella apua?
Keskusaukiokin oli suhteellisen tyhjä. Missään ei näkynyt sen enempää, kuin lunta, kynttilöiden valoa ja epämääräinen kirsikkapuu, joka oli pari vuotta sitten kasvanut sille paikalle. Oikealla laidalla oli tie, joka vei mäkeä ylöspäin kohti Lexien entistä koulua, ja siellä suunnalla Miku näki liikettä. Pusikosta pyrhälsi esiin vanhahko mies, joka ontui juostessaan. Mies huusi heikkoja kirouksia sille, jota karkuun juoksi, mutta Miku ei nähnyt muuta kuin nousevan tuulen, joka pyöritteli puiden oksia mukanaan.
”Hei?” Miku huusi miehelle, ”Hei!” Hän kiiruhti miehen suuntaan, kun tämä kompastui lumikasaan ja lyyhistyi maahan.
Silloin Mikun keho petti. Hän näki pimeän kadun päässä jotain, mikä pysäytti hänen verenkiertonsa. Lumen ja tuulen seassa näkyi heikosti hahmo, hahmo, joka loisti vain siluettina tuulen välissä. Sillä oli miehen muodot, muttei selvää näkyvää ruumista, joka olisi tehnyt siitä elävän. Hahmo ei kävellyt, se leijui hieman lumen yläpuolella ja tuulen noustessa se liisi lähemmäs kompastunutta vanhaa miestä. Miku ei ymmärtänyt näkemäänsä, eikä osannut sen takia liikuttaa enää jalkojaan. Vanha mies kömpi heikosti ylös maasta, mutta yllättäen koventunut tuuli painoi hänet alas. Henkihahmo katosi tuuleen, kun se syöksyi tietä alaspäin.
Vanha mies näytti luovuttavan. Hän ei pyrkinyt enää ylös, vaan nosti katseensa ja katsoi haastavasti kohti tuulta. Miku yritti pakottaa jalkansa liikkeelle, ihan mihin suuntaan tahansa, mutta hän oli kuin jäätynyt. Tuuli nousi yhä, palaten heti takaisin vanhan miehen suuntaan, alkaen kiertää ympyrää hänen ympärillään.
”Hyvä on, ” Miku kuuli äänen heikosti tuulen läpi, mutta vanhan miehen puhe oli silti vahva, ”sinä voitit viimein. Senkun viet minut poikani ja vaimoni luokse.” Tuuli kiersi yhä lujemmin hänen ympärillään. Pian miehen siluetti katosi tuuleen, eikä Miku enää edes pystynyt katsomaan tuulen suuntaan kunnolla. Pyörre vihloi hänenkin paljaita poskiaan, ja hän yritti päästä kätensä suojaan suojaan viimalta.
Lopulta tuuli alkoi laantua. Miku avasi silmänsä heti, kun uskoi sen olevan turvallista, ja näki vain tyhjän kadun edessään. Mikään muu ei kertonut äskeisestä tapahtumasta, kuin pyörteen puhdistama alue, jossa ei ollut enää lunta. Kumpaakaan ei näkynyt, ei tuntematonta hahmoa, eikä myöskään vanhaa miestä. Hän oli täysin yksin kadulla, kuin mitään ei olisikaan tapahtunut.
Miku ei ymmärtänyt mitä oli juuri tapahtunut. Oliko hän vain kuvitellut kaiken äskeisen? Oliko hän luullut kuulleensa ääniä, luullut nähneensä ihmisen juoksevan karkuun ja toisen, hahmottoman hengen. Entä tuuli, mikä se oli ollut, mistä se oli tullut? Nuori mies ei ehkä ymmärtänyt tapahtunutta, mutta kaikesta huolimatta hän tiesi todella todistaneensa jotain juuri tapahtuneeksi. Oli, kuin kylmä hahmo olisi hallinnut tuulen menemistä ja tulemista. Jälkeensä se jätti vain tyhjyyden, kuin kylmä talvimyrsky.
”Miku!” Lexien ääni kuului kadun toisesta päästä, ei niinkään huolestuneena vaan vihaisena. Ärtynyt huuto palautti pojan takaisin tähän maailmaan ja hän havahtui katsomaan toiseen suuntaa. Hänen tyttöystävänsä tuli häntä kohti itsevarmoin askelin, kuin kertoen, että Miku oli ongelmissa. Lexie jäi seisomaan järkyttyneen poikaystävänsä eteen kädet lantioilleen asetettuna.
”Mitä sinä luulet tekeväsi, juoksentelet ympäriinsä jättäen minut yksin kuin mikäkin-”
”Näitkö sinä sen?” Miku rohkeni keskeyttää Lexien. Tyttö hätkähti hieman ja hänen kasvonsa alkoivat punertua turhautumisesta.
”Minkä?” Hän kivahti.
”Ne miehet, ” Miku kertoi, kykenemättä sen paremminkaan itseään ilmaisemaan, ”toinen oli vanha, ja juoksi karkuun… Toinen oli jonkinlainen… Henki? Hahmo. Se oli tuossa, se tuli alas, mutta sitten se ei ollutkaan enää siinä.”
Lexie ilmaisi tyytymättömyytensä puhaltamalla ilmaa nenästään terävästi.
”Ei, en nähnyt, ” hän ilmoitti hyvin terävästi, ja hänen äänestään puuttui kokonaan sympatia. Sillä hetkellä tyttö ei kyennyt ajattelemaan muiden ongelmia, kun hänen oma ongelmansa seisoi hänen edessään kyselemässä tyhmiä.
”En tajua mitä sinun päässäsi liikkuu!” Lexie huudahti, ”juoksentelet tällä lailla ympäriinsä joidenkin näkymättömien henkien perässä ja jätät minut – minut! Yksinäni! Entäpä jos olisin eksynyt?”
”Sinut-… Sinut. Ei, Lexie, kuuntele minua hetki, ” Miku yritti vakuuttaa tyttöystäväänsä normaalilla, varovaisella tavallaan, josta ei yleensä ollut paljoakaan hyötyä, ”tuossa noin, tuossa pyörteen kohdalla, näetkö sen? Siinä kaatui äsken vanha mies, ja sitten tuuli nousi ja sen tuulen mukana oli joku, jokin!”
”Tiedätkö mitä minä luulen, ” Lexie tuli lähemmäs ja otti Mikua kädestä hellästi, ”minä luulen, että sinä löit pääsi. Kaaduit maahan ja löit pääsi, joten nyt sinä kuvittelet asioita.”
”Mitä?” Mikun ääni ei ollut kuiskausta vahvempi, kun hän katsoi Lexietä silmiin, ”ei, Lex, en minä ole kaatunut, olen ihan kunnossa. Aukiolla oli kaksi miestä, joista toinen yritti paeta-”
”Puheessasi ei ole mitään järkeä, ” Lexie puhui kuin olisi selittänyt mandariinin ulkonäköä sokealle, ”olet jotenkin järkyttynyt. Meidän kannattaisi pitää taukoa.”
Miku tuijotti Lexietä takaisin. Miksei tyttö suostunut kuuntelemaan häntä? Miten tästäkin oli saatu tehtyä niin suuri ongelma? Hän tunsi olonsa vihaiseksi, vaikkei uskaltanutkaan näyttää sitä ulos. Miksi Lexie oli aina tällainen?
”Taukoa mistä, ” Miku ei enää jaksanut pitää tunteitaan sisällään, ”meistäkö? Haluatko pitää taukoa meistä?”
Lexie irrotti otteensa Mikun kädestä, kuin sanat olisivat polttaneet.
”Ei-… Ei, en minä sitä tarkoittanut, minä vain-”
”Hyvä on, tehdään sitten niin, ” Miku piti palelevan päänsä, ”voit palata kavereidesi luokse. Minä käyn hakemassa tavarani, niin sinun ei tarvitse enää hävetä minun seurassani olemista.”
Lexien silmät alkoivat täyttyä kyynelistä kuin käskystä.
”En minä sitä tarkoittanut, ” hänen äänensä muuttui kimeämmäksi itkiessään, ”Miku, en minä tätä tahtonut, en minä sinua häpeä, älä jätä minua-”
”Eivätköhän vanhempani ota minut nurkkiinsa, ennen kuin etsin uuden asunnon, ” Miku lähti kävelemään Lexien ohitse, enää katsomatta tytön kyyneleitä tai kuuntelematta tämän tyhjältä tuntuvaa puhetta.
”Miku-” Lexie yritti tarttua vielä hänen käteensä, mutta hän väisti, jättäen Lexien yksin kaupungin keskustaan tuhansine ostoksineen.
Viiden minuutin päästä kumpikin heistä huokaisi helpotuksesta.
* * * Nanette
Punamustista lapasista ei ollut hyötyä. Kylmyys puski niiden läpi pistävänä, ja Miku Hunterin sormet alkoivat olla paksuja kylmästä. Hän ei enää oikeastaan tuntenut niitä, eikä tiennyt, oliko hänellä sormia ollenkaan vai olivatko ne napsahtaneet irti Lexien ostoksien painosta.
Vähän matkan päästä kuului tyttöporukan nopeaa selitystä. Miku oli seisoskellut ulkona lumisateessa odottamassa Lexietä jo hyvän aikaa, mutta tyttö oli näemmä tavannut kavereitaan keskustassa ja unohtanut poikaystävänsä ulos lumihankeen – taas. Hyvän aikaa sitten Miku oli jo luovuttanut ja laskenut ostokset käsistään, ennen kuin niiden paino alkoi todella sattua hänen käsiinsä, ja nyt hän keskittyi sormiensa lämmittämiseen. Ulkona oli jo pimennyt, ja talojen kulmiin oli kasaantunut edellisen yön aikana noin kaksikymmentä senttiä puuterilunta. Ilta oli pakkasen kovettama, ja tuuli puhalsi teräviä lumihiutaleita ympäriinsä. Keskustan kaduilla sytyteltiin kynttilöitä valaisemaan pimenevää talvea.
Elävässä valossa Miku pyöri turhaantuneena ympyrää. Lexien ääni kuului kyllä, mutta tyttöä ei vieläkään näkynyt. Heidän oli pitänyt palata kotiin JO TUNTI SITTEN, mutta tyttö vain löysi jatkuvasti uusia asioita, jotka pitivät heidät liikkeellä. Nyt kyseessä oli kaveriporukka, johon Mikua ei hyväksytty, joten hän vain odotteli kauempana. Odottaisi varmaan ikuisesti, jos näiltä tytöiltä kysyttäisiin.
Tyhjää toimittaessaan Miku jäi tuijottamaan tuulen leikkiä, kun se pyyhkäisi kadun läpi. Se irrotti irtolumen kasojen päältä ja osuessaan seiniin se joutui palaamaa takaisin, aiheuttaen joihinkin nurkkiin pieniä pyörteitä. Tuuli leikki Mikun hiuksilla, sotkien niiden järjestystä ja tunkeutuen paidan alle palelluttamaan pojan luita ja ytimiä. Hän oli varma, että vielä tunti sitten ei tuullut näin lujasti. Oikeastaan tuuli oli hänelle ihmeellinen asia, hän ei ikinä ollut ymmärtänyt sen perusteita. Tuuli oli vapaa sielu, se puhalsi laajoilla alueilla ja merellä kuulemma tuuli jatkuvasti. Stratford oli kuitenkin jumissa kuuden korkean vuoren välissä: Miten tuuli pääsi sinne? Kapusiko se vuoren rinnettä alas, vai oliko se jumissa vuorten välissä, kuin katujen nurkissakin.
Ajatukset eivät pitäneet Mikua lämpimänä, joten hän lähti hajamielisesti kävelemään pidemmällekin. Tyttöjen äänistä päätellen keskustelu oli vasta alussa, eikä tulisi loppumaan vielä vähään aikaan. Jos Miku tunsi tyttöystäväänsä edes vähän, keskustelu saattoi jatkua jopa kahvilla, jonne ei poikaystäviä kuitenkaan kutsuttu ja Miku joutuisi palaamaan yksin kotiin. Ajatus oikeastaan lämmitti, kotona oli lämmin eikä siellä tarvinnut odottaa, että joku olisi valmis jatkamaan matkaa.
Katua pitkin vihelsi jälleen uusi tuuli, ja iski Mikua kasvoihin. Hän sulki silmänsä ja sihisi pienesti vastustaessaan tuulen valtavaa voimaa. Kehtaisikohan hän mennä vain sanomaan Lexielle poistuvansa? Ei, ei hän kehtaisi, hän oli vastuussa ostoksista ja niiden kantamisesta. Koiran lisäksi hän oli aasi, joka kantoi tavaroita. Aasi, jolla oli huomattavan kylmä sillä hetkellä.
Jostain kuului karjaisu. Miku havahtui huutoon heti ja yritti katseellaan etsiä äänen lähdettä.
”Mene pois sinä paha henki! Mene pois kirottu!” Huuto tuli kadun päästä läheltä keskusaukiota. Refleksimäisesti Miku lähti suuntaamaan kohti aukiota nähdäkseen tilanteen paremmin. Vaikka ilta oli nuori, kaupunki oli ollut siihen asti yllättävän hiljainen, eikä siellä suunnalla esimerkiksi näkynyt sillä hetkellä ketään. Nuori mies oli kuitenkin päättänyt tarkistaa tilanteen, jospa joku tarvitsi todella apua?
Keskusaukiokin oli suhteellisen tyhjä. Missään ei näkynyt sen enempää, kuin lunta, kynttilöiden valoa ja epämääräinen kirsikkapuu, joka oli pari vuotta sitten kasvanut sille paikalle. Oikealla laidalla oli tie, joka vei mäkeä ylöspäin kohti Lexien entistä koulua, ja siellä suunnalla Miku näki liikettä. Pusikosta pyrhälsi esiin vanhahko mies, joka ontui juostessaan. Mies huusi heikkoja kirouksia sille, jota karkuun juoksi, mutta Miku ei nähnyt muuta kuin nousevan tuulen, joka pyöritteli puiden oksia mukanaan.
”Hei?” Miku huusi miehelle, ”Hei!” Hän kiiruhti miehen suuntaan, kun tämä kompastui lumikasaan ja lyyhistyi maahan.
Silloin Mikun keho petti. Hän näki pimeän kadun päässä jotain, mikä pysäytti hänen verenkiertonsa. Lumen ja tuulen seassa näkyi heikosti hahmo, hahmo, joka loisti vain siluettina tuulen välissä. Sillä oli miehen muodot, muttei selvää näkyvää ruumista, joka olisi tehnyt siitä elävän. Hahmo ei kävellyt, se leijui hieman lumen yläpuolella ja tuulen noustessa se liisi lähemmäs kompastunutta vanhaa miestä. Miku ei ymmärtänyt näkemäänsä, eikä osannut sen takia liikuttaa enää jalkojaan. Vanha mies kömpi heikosti ylös maasta, mutta yllättäen koventunut tuuli painoi hänet alas. Henkihahmo katosi tuuleen, kun se syöksyi tietä alaspäin.
Vanha mies näytti luovuttavan. Hän ei pyrkinyt enää ylös, vaan nosti katseensa ja katsoi haastavasti kohti tuulta. Miku yritti pakottaa jalkansa liikkeelle, ihan mihin suuntaan tahansa, mutta hän oli kuin jäätynyt. Tuuli nousi yhä, palaten heti takaisin vanhan miehen suuntaan, alkaen kiertää ympyrää hänen ympärillään.
”Hyvä on, ” Miku kuuli äänen heikosti tuulen läpi, mutta vanhan miehen puhe oli silti vahva, ”sinä voitit viimein. Senkun viet minut poikani ja vaimoni luokse.” Tuuli kiersi yhä lujemmin hänen ympärillään. Pian miehen siluetti katosi tuuleen, eikä Miku enää edes pystynyt katsomaan tuulen suuntaan kunnolla. Pyörre vihloi hänenkin paljaita poskiaan, ja hän yritti päästä kätensä suojaan suojaan viimalta.
Lopulta tuuli alkoi laantua. Miku avasi silmänsä heti, kun uskoi sen olevan turvallista, ja näki vain tyhjän kadun edessään. Mikään muu ei kertonut äskeisestä tapahtumasta, kuin pyörteen puhdistama alue, jossa ei ollut enää lunta. Kumpaakaan ei näkynyt, ei tuntematonta hahmoa, eikä myöskään vanhaa miestä. Hän oli täysin yksin kadulla, kuin mitään ei olisikaan tapahtunut.
Miku ei ymmärtänyt mitä oli juuri tapahtunut. Oliko hän vain kuvitellut kaiken äskeisen? Oliko hän luullut kuulleensa ääniä, luullut nähneensä ihmisen juoksevan karkuun ja toisen, hahmottoman hengen. Entä tuuli, mikä se oli ollut, mistä se oli tullut? Nuori mies ei ehkä ymmärtänyt tapahtunutta, mutta kaikesta huolimatta hän tiesi todella todistaneensa jotain juuri tapahtuneeksi. Oli, kuin kylmä hahmo olisi hallinnut tuulen menemistä ja tulemista. Jälkeensä se jätti vain tyhjyyden, kuin kylmä talvimyrsky.
”Miku!” Lexien ääni kuului kadun toisesta päästä, ei niinkään huolestuneena vaan vihaisena. Ärtynyt huuto palautti pojan takaisin tähän maailmaan ja hän havahtui katsomaan toiseen suuntaa. Hänen tyttöystävänsä tuli häntä kohti itsevarmoin askelin, kuin kertoen, että Miku oli ongelmissa. Lexie jäi seisomaan järkyttyneen poikaystävänsä eteen kädet lantioilleen asetettuna.
”Mitä sinä luulet tekeväsi, juoksentelet ympäriinsä jättäen minut yksin kuin mikäkin-”
”Näitkö sinä sen?” Miku rohkeni keskeyttää Lexien. Tyttö hätkähti hieman ja hänen kasvonsa alkoivat punertua turhautumisesta.
”Minkä?” Hän kivahti.
”Ne miehet, ” Miku kertoi, kykenemättä sen paremminkaan itseään ilmaisemaan, ”toinen oli vanha, ja juoksi karkuun… Toinen oli jonkinlainen… Henki? Hahmo. Se oli tuossa, se tuli alas, mutta sitten se ei ollutkaan enää siinä.”
Lexie ilmaisi tyytymättömyytensä puhaltamalla ilmaa nenästään terävästi.
”Ei, en nähnyt, ” hän ilmoitti hyvin terävästi, ja hänen äänestään puuttui kokonaan sympatia. Sillä hetkellä tyttö ei kyennyt ajattelemaan muiden ongelmia, kun hänen oma ongelmansa seisoi hänen edessään kyselemässä tyhmiä.
”En tajua mitä sinun päässäsi liikkuu!” Lexie huudahti, ”juoksentelet tällä lailla ympäriinsä joidenkin näkymättömien henkien perässä ja jätät minut – minut! Yksinäni! Entäpä jos olisin eksynyt?”
”Sinut-… Sinut. Ei, Lexie, kuuntele minua hetki, ” Miku yritti vakuuttaa tyttöystäväänsä normaalilla, varovaisella tavallaan, josta ei yleensä ollut paljoakaan hyötyä, ”tuossa noin, tuossa pyörteen kohdalla, näetkö sen? Siinä kaatui äsken vanha mies, ja sitten tuuli nousi ja sen tuulen mukana oli joku, jokin!”
”Tiedätkö mitä minä luulen, ” Lexie tuli lähemmäs ja otti Mikua kädestä hellästi, ”minä luulen, että sinä löit pääsi. Kaaduit maahan ja löit pääsi, joten nyt sinä kuvittelet asioita.”
”Mitä?” Mikun ääni ei ollut kuiskausta vahvempi, kun hän katsoi Lexietä silmiin, ”ei, Lex, en minä ole kaatunut, olen ihan kunnossa. Aukiolla oli kaksi miestä, joista toinen yritti paeta-”
”Puheessasi ei ole mitään järkeä, ” Lexie puhui kuin olisi selittänyt mandariinin ulkonäköä sokealle, ”olet jotenkin järkyttynyt. Meidän kannattaisi pitää taukoa.”
Miku tuijotti Lexietä takaisin. Miksei tyttö suostunut kuuntelemaan häntä? Miten tästäkin oli saatu tehtyä niin suuri ongelma? Hän tunsi olonsa vihaiseksi, vaikkei uskaltanutkaan näyttää sitä ulos. Miksi Lexie oli aina tällainen?
”Taukoa mistä, ” Miku ei enää jaksanut pitää tunteitaan sisällään, ”meistäkö? Haluatko pitää taukoa meistä?”
Lexie irrotti otteensa Mikun kädestä, kuin sanat olisivat polttaneet.
”Ei-… Ei, en minä sitä tarkoittanut, minä vain-”
”Hyvä on, tehdään sitten niin, ” Miku piti palelevan päänsä, ”voit palata kavereidesi luokse. Minä käyn hakemassa tavarani, niin sinun ei tarvitse enää hävetä minun seurassani olemista.”
Lexien silmät alkoivat täyttyä kyynelistä kuin käskystä.
”En minä sitä tarkoittanut, ” hänen äänensä muuttui kimeämmäksi itkiessään, ”Miku, en minä tätä tahtonut, en minä sinua häpeä, älä jätä minua-”
”Eivätköhän vanhempani ota minut nurkkiinsa, ennen kuin etsin uuden asunnon, ” Miku lähti kävelemään Lexien ohitse, enää katsomatta tytön kyyneleitä tai kuuntelematta tämän tyhjältä tuntuvaa puhetta.
”Miku-” Lexie yritti tarttua vielä hänen käteensä, mutta hän väisti, jättäen Lexien yksin kaupungin keskustaan tuhansine ostoksineen.
Viiden minuutin päästä kumpikin heistä huokaisi helpotuksesta.
* * * Nanette
Aamiaisella Naneten mummo oli ojentanut päivän lehteä
jokaiselle, joka vain jaksoi avata silmiään sen verran, että näki lukea.
Punaisella tussilla yhdeltä sivulta oli ympyröity työntekijähakemus, jonka
Nanette oli vasta pari päivää aiemmin käynyt läpi.
”Hyvä, ” Nanette mutisi leipä suussaan tutkittuaan ilmoituksen jälleen kerran läpi, ennen kuin Reks repi lehden hänen käsistään, ”se näyttää ihan hyvältä. Mitä meillä on tänään tarjolla?”
”Bernard jätti lapun alakertaan, ” Reks mutisi aivan yhtä hajamielisesti kuin serkkunsakin, ”yöllä oli kai tapahtunut jotain. Ehkä soitto? Hmm, käy katsomassa se ensimmäiseksi.” Hän alkoi selata lehteä hajamielisesti.
”Valvoiko hän koko yön?” Nanette kysyi ohimennen.
”En tiedä, ” Reks murahti, ”mummolla oli kai jotain tekemistä hänelle yön aikana, joten hän sai aamupäivän vapaaksi.”
”Okei, ” pöydän ainoa tyttö sanoi, nappasi äsken jauhamansa leivän mukaan ja nousi ylös, ”käyn katsomassa minkälaisen kaaoksen hän on sinne jättänyt.”
”Juujuu, ” Reks mutisi kahvikuppiinsa.
Nanette hyppeli portaat alas kaksi askelta kerrallaan. Alakerrassa ei näkynyt ketään muuta, joten hän päätteli isovanhempiensa olevan joko jo töissä. Hän pujahti vastaanottotiskin taakse ja istui tuolille etsimään lappua, jonka Bernard oli kuulemma jättänyt. Siinähän se oli, pinon päällimmäisenä, nopeasti sutattu muistilappu. Nanette irrotti sen muista papereista, tunki leipää suuhunsa ja yritti saada työkaverinsa käsialasta selvää.
”Nanelle: Adrian Ydd, klo 12, pyytää käymään paikan päällä, ” Nanette mutisi lukiessaan lappua. Alla oli vielä epämääräisesti raapustettu osoite. Luettuaan sen hän taittoi lapun ja laittoi sen taskuun. Osoitteesta päätellen hänen pitäisi lähteä nyt liikkeelle ehtiäkseen paikalle pyydettyyn aikaan. Yhtään enempää harkitsematta hän kävi pakkaamassa tavarat, joita epäili tarvitsevansa missä ikinä Adrian Ydd tarvitsikaan apua, ja lähti sitten aamuiseen ulkoilmaan kohti pyydettyä paikkaa.
Nimi Adrian Ydd ei sanonut Nanetelle yhtään mitään, eikä sen puoleen osoitekaan. Hän ei ollut osannut odottaa työtarjoukselta yhtään mitään, mutta kaikkein vähiten hän olisi odottanut sitä, mitä sai.
Osoite oli vienyt hänet rakennuksen luokse, jota hän ei ollut koskaan eläessään nähnyt. Kivinen rakennus vaikutti jokseenkin kirkkomaiselta, arvokkaalta, ja se oli epäilemättä enemmänkin julkinen rakennus kuin jonkun koti. Rakennuksen kiviset seinät nousivat jyrkkinä ja kylminä kohti taivasta, ja koko komeutta ympäröivät muurit, joissa olevalla portilla seisoi mies, joka oli lähtenyt suuntaamaan kohti Nanettea, kun tämä oli pysähtynyt tuijottamaan vuoroin muistilappua, vuoroin rakennusta.
”Sinä taidat olla Nanette?” Mies kysyi ystävällisesti. Nanette nyökkäsi huomioidessaan miehen pukeutumistyylin: Hänellä oli yllään mustan, oranssin ja punaisen yhdistävä kaapu, joka näytti jokseenkin vaihtavan väriä kuin liekit nuotiossa. Mies oli pitkä ja suoraselkäinen, ja hän katsoi Nanettea ystävällisesti.
”Kyllä…” Tyttö sanoi hitaasti ja tavoitteli hymyä, kun mies ojensi kätensä tervehdykseen.
”Nimeni on Adrian Ydd, ” hän tarjosi nimekseen, ”ilmeestäsi päätellen et ole ikinä käynyt tai kuullut Tulen temppelistä?”
”En, herra, ” Nanette puhui hitaasti, yrittäen sulattaa asiaa mielessään ymmärrettäväksi asti.
”Ah, älä pelkää, tämä ei ole yllätys. Elämme täällä jonkinlaista hiljaiselämää, emmekä mielellämme anna kuulua itsestämme ulkopuolisille.” Adrian hymyili edelleen.
”Siinä tapauksessa teidän olisi pitänyt rakentaa pienempi temppeli, ” Nanette katsoi miehen ohitse kiviseinäistä rakennusta, joka siis todella oli ollut temppeli. Mies kääntyi katsomaan temppeliä ja naurahti.
”Voit olla oikeassa. Mutta nyt joudun pyytämään sinua tulemaan perässäni, ” hän viittasi Nanettea seuraamaan itseään. Tyttö lähti liikkeelle, ja yhdessä he astuivat rautaporteista sisään.
”Joten mikä on… Tulen temppeli?” Nanette uskaltautui kysymään.
”Tulen temppeli on tietenkin temppeli pyhitetty pyhälle elämän tulelle, ” Adrian Ydd kertoi iloisena, ”onko käsite sinulle lainkaan tuttu?”
”Ei, ” tällaisia asioita ei opetettu kouluissa. Ajatus kuulosti jonkinlaiselta uskonnolta. Ydd ojentautui avaamaan Nanetelle oven, ja tyttö huomasi astuneensa eteiseen, josta alkoi kaksi käytävää, jotka molemmat kaartuivat alas kohti maata.
”Jokainen sielu on tulta, ” Adrian alkoi heti kertoa, ”ja kuollessamme se tuli liittyy elämän pyhään tuleen elääkseen siellä ikuisesti. Tulen temppelit ovat perustettu ylläpitämään tuota tulta.”
Nanette tunsi olevansa jokseenkin eksyksissä. Mitä hän täällä oikeastaan teki? Eikö kyseessä ollutkaan työtarjous.
”Ah, olet epäilemättä hämmentynyt tästä kaikesta, ” Adrian Ydd jatkoi kävelyään toista käytävää alaspäin, ”saanen esittäytyä uudelleen: Toimin täällä temppelissä Sielunkuiskaajana, tehtävänäni on saattaa viestejä toiselta puolelta toiselle.”
”Joten?” Nanette ihmetteli.
”Joten, sinulle Nanette Brezariosca on viesti, ” Ydd kertoi, rauhoittaen iloisuutensa kunnioittavammaksi äänensävyksi, ”eräs tulenhenki haluaa ottaa sinuun yhteyttä.”
Sielu. Tuli. Tulenhenki. Kaikki kuulosti jokseenkin Naneten opiskeluajoilta. Hän jo toivoin päässeensä tämän kaiken yli. Siinä hän näytti olevan väärässä. Nähtävästi muutkin uskoivat näihin asioihin, kuin vain hänen entiset luokkalaisensa. Jotkut näköjään näin vakaasti, että asialle piti rakentaa temppeli.
Heidän ohitseen kulki nuorempi mies, joka oli pukeutunut aivan samanlaiseen kaapuun, kuin Adrian Yddkin. Tämä mies kantoi mukanaan kynttilää, jonka liekki ei kummallista kyllä heilunut vauhdissa. Nanette katsoi miestä vielä pitkään senkin jälkeen, kun he olivat kävelleet siitä ohitse. Lopulta, hiljaisen kävelymatkan jälkeen he saapuivat ovelle. He olivat nyt ainakin jo metrin maanpinnan alapuolella. Ovikin oli kivinen, Nanette oli pistänyt huomioon, että koko temppelissä ei ollut mitään, mikä voisi syttyä tuleen.
”Saanko pyytää sinua astumaan sisään?” Adrian tarttui ovenkahvaan, hymyillen vieraalleen. Tämä vain nyökkäsi epämääräisesti. Ovi aukesi, ja he astuivat jälleen uuteen maailmaan.
Nanette huomasi katsovan alas. Huone oli kaiverrettu kallioon, ja se kiersi täydellisen ympyrän. Kivisen lattian keskellä seisoi yksi jättiläismäinen kokko, jossa liekit leikkivät. Kaikesta siitä tulesta huolimatta huoneessa ei ollut kuuma, ei edes lämmin.
”Tervetuloa, Nanette Brezariosca, ” Adrian Ydd piti kunnioittavasti ovea auki, ”edessäsi näet Elämän Tulen, pyhän liekin, johon valittujen sielut yhdistyvät menehdyttyämme.” Kokossa rätisi, kuin se olisi vastannut kuulevansa miehen äänen. Nanette tunsi samalla pakonomaista tarvetta juosta karkuun ja tutkia kokkoa lähempää. Hän antoi jälkimmäiselle mielihalulle vallan, ja astui maan alla olevaan saliin. Sielunkuiskaajaksi itseään kutsunut mies sulki oven heidän takanaan ja he jäivät kokon valaisemaan huoneeseen, jossa varjot leikkivät seinillä tulen eläessä.
”Saanen jälleen selittää itseäni, ” Adrian Ydd kulki huonetta sivuun kohti reunalla olevaa koroketta, jolle oli asetettu palamattomia kynttilöitä, ”edessäsi oleva tuli koostuu sieluista. Tuhansista sieluista, jos olemme tarkkoja, jotka ovat yhtyneet toisiinsa. Tätä tulta eivät kuolevaiset saa sammumaan.”
”Mitä tapahtuu jos joku yrittäisi sammuttaa sitä?” Nanette kysyi virne kasvoillaan. Kulkiessaan kohti kokkoa hänestä tuntui, kuin liekit olisivat kääntyneet katsomaan häntä, eikä hän tuntenut oloaan erityisen tervetulleeksi.
”Hei, ole hyvä äläkä tee tuota tällä kertaa, ” Adrianin ääni kuului hänen takaansa, ja hetken Nanette luuli että hänelle puhuttiin. Säikähtäneenä hän katsahti miehen suuntaan, mutta tämä katseli alentuneena koroketta, jota oli lähestynyt. Kaukaa alempaakin Nanette näki, miten kynttilä, jota mies oli tavoitellut, oli alkanut sulaa. Hän kurkotti alistuneena toista kynttilää kohden, mutta sekin alkoi sulaa.
”Ole kiltti, ” mies katsoi jokseenkin käskevästi tyhjyyteen vierellään. Huoneessa kajahti kikatus ja Nanette säpsähti.
”Mikä se oli?” Hän kysyi, etsien kolmatta ihmistä katseellaan. Adrian Ydd vain huokaisi ja pudisteli päätään.
”Jotkut meistä poistuvat keskuudestamme niin nuorina, ” hän sanoi surullisesti hymyillen, ”ja heistä jää maailmaan jälki, joka tahtoo silti nauttia menetetystä lapsuudesta.”
Mies tuli alas kynttilänsä kanssa (joka ei ollut sulanut).
”Tehtävämme täällä on kerätä kuolleiden sielut. Tulisilla sieluilla on paha tapa aiheuttaa tuhoa kuoleman jälkeenkin, joten on turvallisinta tuoda ne yhteen. Ne ovat yleensä niin heikkoja, etteivät ne pääse näiden kiviseinien lävitse, sillä niillä ei ole mitään mitä polttaa ja mihin takertua. Ymmärrätkö, minkälaista vahinkoa vapaa tuli saa aikaan? Siksi niiden on turvallisinta olla täällä yhdessä.”
Nanette mutristi suutaan kuunnellessaan selitystä. Hän oli luullut tulevansa tänne töihin, mutta nyt hänelle syötettiin sielusoopaa. Toisaalta miehen kertomana asia kuulosti yllättävän uskottavalta.
”Joten mitä minä täällä teen? Sanoit, että minulle oli viesti, ” Nanette kysyi. Tuli rätisi hänen takanaan levottomana.
”Löysimme eilen uuden sielun, ja onnistuimme ottamaan häneen yhteyden. Yleensä tuoreeltaan menehtyneet kykenevät muistelemaan vain edellisen elämänsä aikaisia tapahtumia, ja he takertuvat helposti johonkin muistoon, joka muistuttaa heitä jostain elämänvaiheestaan. Jotkut tahtovat vielä tavata lähiomaisiaan, ja pyrimme tarjoamaan heille sen mahdollisuuden, mikäli onnistumme löytämään heidät hengissä. Nimi Nanette Brezariosca oli toinen nimi jonka saimme selville, tämä henki pyytää tavata teidät.” Mies tuli Naneten ja kokon luokse hymyillen tuota lempeältä vaikuttavaa hymyään, ojentaen kynttilän tytölle.
”Mitä minä tällä?” Nanette tutkaili kynttilää otettuaan sen käteensä.
”Yritä sytyttää sitä. Äläkä turhaan pelkää liekkiä, se ei polta.” Kuului neuvo. Olkapäitään kohauttaen Nanette toimi niin kuin pyydettiin. Valkoiseen sydämeen ei kuitenkaan takertunut tulta, vaikka hän piti sitä koko nyrkillään kokossa. Kummallisinta oli kuitenkin, että tuli ei todellakaan polttanut hänen kättään. Nanette otti hämmentyneenä kynttilän pois liekistä.
”Kuten varmaan huomaat nyt, kyseessä ei ole mikään tavallinen tuli, ” Adrian vastasi, ”nyt, aseta sydän uudelleen tuleen ja kerro sille oma nimesi.” Nanette ei jaksanut kyseenalaistaa pyyntöä, vaan asetti kynttilän uudelleen tuleen.
”Nanette Brezariosca, ” hän sanoi tulelle. Samassa kynttilän sydämeen takertui tuli, joka sihahti. Nanette veti kätensä säikähtäneenä ulos kokosta.
”Ah, ” Adrian Ydd sanoi, katsoen Naneten ohitse tyhjää tilaa hänen takanaan, ”onnistuimme.” Nanette tuijotti kynttilää, Sielunkuiskaajaa ja tyhjää kohtaa mihin mies katsoi.
”Neiti hyvä, muistatteko omaa nimeänne?” Sielunkuiskaaja kysyi tyhjyydeltä. Jälleen kerran Nanette luuli, että hänelle puhuttiin, mutta miehen katseesta päätellen näin ei ollut.
”Avril?”
”Avril?” Nanette havahtui.
”Tunnistatteko neiti Avril tämän nuoren neidin?” Adrian osoitti kämmenessään Nanettea, mutta puhui edelleen tyhjyydelle. Meni pieni hetki, jonka aikana Nanette tunsi jonkin lämpimän läpäisevän olkapäänsä.
”Neiti Brezariosca ei valitettavasti kykene tuntemaan teitä, ” Adrian huoahti.
”Ei, kyllä minä… Kyllä minä tunsin jotain, ” Nanette katsahti kummastuneena olkapäätään, ”mikä se oli?”
”Ei, ei mikä, neiti Brezariosca: Kuka. Tunsitte hänet eläessään nimellä Avril ja hän seisoo tuossa vierelläsi, ” Adrian nyökkäsi tyhjyyteen.
Avril jonka Nanette muisti oli ollut kolme vuotta sitten hänen luokkalaisensa, ja he olivat nukkuneet samassa huoneessa monta kuukautta. Tuoreeltaan luokalle tullut tyttö ei ikinä ollut puheliaimmasta päästä, mutta se ei todellakaan tarkoittanut ujoutta. Ajan myötä hän oli kuitenkin lämmennyt Nanetelle ja Lilille ja sitä myötä hän oli myös avannut suunsa. Meni kuitenkin puoli vuotta, ennen kuin uuden luokkalaisen todellinen tausta oli selvinnyt: Hänen vanhempansa olivat rikastuneet äkkiä, ja siihen samaan kasaan oltiin tungettu vielä naimakauppa erään toisen heidän luokkalaisensa kanssa. Avrilin ja tämän kyseisen pojan oleskelu koululla oli loppunut lyhyeen tiedon tultua ilmi, eikä Nanette ollut tavannut kumpaakaan oikeastaan niiden tapahtumien jälkeen, oikeastaan vain kerran ohimennen erään toisen tapahtuman yhteydessä.
”Okei, tämä on naurettavaa, ” Nanette säpsähti vähän kauemmas tulesta ja yritti ojentaa kynttilää pois kädestään.
”Te poimitte juuri hänen sielunsa tuohon kynttilään, ” Adrian Ydd selitti rauhallisena, ”minun tehtäväni on vain kertoa asiat, jotka neiti Avril haluaa jakaa kanssanne rajan takaa.” Nanette ei siltikään oikein suostunut uskomaan tätä kaikkea todeksi. Sen sijaan hän tuijotti liekkiä kynttilässä, joka tuntui tuijottavan takaisin.
”Sinä siis väität, että Avril on tässä liekissä?” Hän kysyi, yrittäen itsekin pitää äänensä rauhallisena.
”En missään tapauksessa, ” herra sielunkuiskaaja piti omanäänensävynsä, kuin hän olisi tottunut käymään tätä keskustelua, ”hän seisoo tuossa vierellänne. Ei, neiti Avril, neiti Brezariosca ei myöskään kykene kuulemaan teitä. Anteeksi, mutta oletteko sattuneet huomaamaan olevanne kuollut?”
Nanette säpsähti ja joutui tarkistamaan itse olevansa vielä hengissä. Tuli hänen pitelemässään kynttilässä oli lepattanut rauhallisesti vielä hetki sitten, mutta nyt se näytti rauhoittuvan… Ei, ei rauhoittuvan: Järkyttyvän, mikäli sikäli liekistä niin voisi sanoa. Tulen temppelissä oli hetken hiljaista, kun Avrilin sielu yritti ymmärtää.
”Miten-… Mitä on tapahtunut?” Nanette kysyi huolestuneena. Jos hänellä oli sielu, niin sitä kiristi sillä hetkellä. Hän tunsi, kuinka hänen rintaansa kiristi ajatus siitä, että tämä mies väitti Avrilia kuolleeksi. Eivät he olleet loppujen lopuksi niin läheisiä ystäviä, mutta puolen vuoden aikana oppi tuntemaan ihmisen liian hyvin. Yhden viikonlopun aikana ihmisistä saattoi tulla hyviä kavereita, viikon jälkeen erottamattomia. Mitä olivat ihmiset, jotka olivat viettäneet talven kylmimmät hetket pääasiassa samassa huoneessa tai ainakin samoissa piireissä? Nanette tunsi Avrilin yhtä hyvin kuin varpaankyntensä – niitä ei aina nähnyt, mutta niiden muisti aina välillä olevan olemassa ja silloin niistä muisti pitää huoltakin. Varpaankynsistä ei ehkä niin muistanut välittää normaalina päivänä, mutta jos ne revittiin irti, niin sen kyllä tunsi ja sen jaksoi muistaa vielä pitkään, eikä se tuntunut kyllä erityisen hyvältä.
Nanetesta ei sillä hetkellä tuntunut siltä, kuin häneltä olisi revitty varpaankynsi irti – hänestä tuntui siltä, kuin hänestä olisi revitty puoli sielua irti, hakattu lyttyyn, poltettu hitaasti tulitikuilla, sen jälkeen heitetty tuohon samperin sielujen kokkoon.
”Ah, olemme päässeet keskustelussamme jo tärkeimpään kysymykseen. Miten on, neiti Avril, muistatteko mitään tapahtuneesta? Ei hätää neiti Brezariosca, tulkkaan kaiken myös teille, ” Adrian Ydd, sielunkuiskaaja, katsoi kohtaa, jossa väitti Avrilin seisovan. Nanette tunsi itsensä jokseenkin ulkopuoliseksi tässä kummallisessa keskustelussa, joten hän vain tuijotti kynttilää, joka alkoi hiljalleen jälleen väpättää.
”En, ” Adrian sanoi hetken päästä, ”vain pieniä pätkiä sieltä täältä. Muistan suuttuneeni jostakin, suuttuneeni todella paljon. Hän… Tämä on kaikki hänen syytään. Muistan hänet. Siinä virnuilemassa, tahdoin kuristaa hänet niin kovasti. Sitten kaikki paloi… Ja sitten minä olin täällä.”
Sielunkuiskaaja veti happea, ja puhui tämän jälkeen jälleen omalla äänellään.
”Neiti Avril, olemme puhuneet aiemminkin. En tiedä muistatteko siitä mitään, tahdoitte aiemmin tavata kaksi henkilöä: Jerry McBarca ja Nanette Brezariosca. Valitettavasti ensimmäisenä pyytämäänne emme saaneet yhteyttä.”
”Avril, mitä Jerrylle kävi?” Nanette keskeytti suhteellisen röyhkeästi ja sen näki Yddin ilmeestä. Kysymys oli kuitenkin mennyt perille, sillä miehen ilme muuttui äkisti kiusaantuneeksi.
”En… Ole varma haluatteko kuulla tätä-”
”Kerro minulle kaikki, ” Nanette käskytti niin ripeästi, että hän luuli kuullensa toisen äänen sanovan sen samalla samassa huoneessa.
”En välitä mitä sille-… Hänelle tapahtui, toivottavasti löytää itsensä pahemmasta-… Anteeksi, en kehtaa sanoa tuota kaikkea ääneen, anteeksi…” Miehen kasvot punertuivat hieman, mutta Nanette osasi hyvin päätellä mitä Avril olisi tässä tilanteessa sanonut. Jerry oli hänen pakotettu miehensä, eivätkä kaksikon välit olleet ikinä olleet… Lämpimimmät.
”Avril, ” Nanette puhutteli nyt tyhjää tilaa vieressään. Hän oli alkanut todella uskoa, että tytön henki oli hänen seurassaan sillä hetkellä.
”Sinä tahdoin minut tänne. Nyt olen tässä. Kuulemma sinä halusit puhua minulle.”
”Kyllä, ” Adrian sanoi Avrilin puolesta, ”nyt minä muistan. Todellakin halusin puhua sinulle.”
Tuli lyhyt tauko, ja Nanette tunsi sen aikana ilmapiirin lämpenevän.
”Haluan että etsit Jerryn käsiinsä ja nirhaat hän... Hänet-…” Adrian Ydd änkytti. Nanette ei edes ehtinyt reagoida, kun mies otti kynttilän häneltä ja heitti sen tuleen. Vahakynttilä suli äkkiä, ja kohta sitä ei enää ollut lainkaan.
”Mitä nyt?” Nanette kysyi säikähtäneenä.
”Anteeksi, ” mies sanoi alentuneesti, ”tätä en olisi toivonut tapahtuvan. Katsos… Kuolema ei ole aivan niin yksinkertainen asia. Aivan kuka tahansa ei jää maan päälle. Tarvitaan syy, että sielu voi jatkaa elämää ilman ruumista ja välillä valitettavasti käy niin, että se syy ei ole se puhtain. Osaattekohan kertoa, oliko tänä neiti Avril eläessään äkäinen? Kostonhimoinen?”
”Kyllä, ” Naneten ei tarvinnut lähteä valehtelemaan, ”hän on erittäin päättäväinen ihminen. Jos hän päätti jotain, hän piti päätöksensä loppuun asti. Hänellä oli myös taipumusta suuttua helposti, tai poistua paikalta vihaisena.”
”Ah, ” Adrian Ydd huokaisi, ”niinpä tietenkin. Jälki, joka hänestä on jäänyt tähän maailmaan, on kostonhaluinen. Hänen viimeinen ajatuksensa on saattanut olla, että hän on tahtonut päästä eroon tästä… Jerrystä, ja se ajatus pitää hänen sielunsa elossa. Pyydän anteeksi, en osannut arvioida tilannetta oikein.”
”Ei, et osannut, ” Nanette ei vieläkään oikein ollut sisäistänyt mitään, mitä viimeisen kymmenen minuutin aikana oli tapahtunut. Adrian Ydd hymyili varovasti.
”Sielujen elämää on vaikea ymmärtää. Useimmat heistä eivät ole poistuessaan yhtä vahvoja, kuin neiti Avril, osa ei saavuta normaalia mielentilaansa ikinä. Monet sielut katoavat tämän takia, useasti ennen kuin saamme ne pelastettua tänne turvaan. Sitten on joitakuita, joiden tahto elää on yhä vahva, ja heistä jaa pysyvämpi jälki, joka ajattelee ja toimii kuin ihminen. Kuten tämä nuori herra tässä, vaikka ette häntä näekään. Niin, kyllä sinä olet näkynyt koko tämän ajan. Tietenkin olisin voinut varoittaa, mutta vaikutitte iloiselta luullessanne olevanne näkymätön.” Mies alkoi puhua tyhjyydelle. Nanette ei tiennyt, pitäisikö hänen ajatella häntä hulluna, vai nerona joka todella näki asioita, joita hän ei kyennyt.
”Herra Eero ei suostu enää palaamaan muiden sielujen joukkoon. Hän on vähän kuin meidän hovikummituksemme, ” Adrian Ydd naurahti. Kynttilät, joita oli ripoteltu kiviseinille koristeiksi, syttyivät palamaan iloisesti, kuin kertoen herra Eeron olevan todella paikalla.
”Mutta, ” mies palasi maan pinnalle naurahduksestaan, ”otan osaa. Tiedän, että tämä tilanne on saattanut olla järkyttävä. En ikinä tiedä, onko sielu tuore vai jo pitkän aikaa vapaalla liikehtinyt. Oletettavasti ette vielä tienneet neiti Avrilin kohtalosta?”
”En, ” Nanette myönsi, yhä miehen sanaa uskomatta.
”Siinä tapauksessa suosittelen lukemaan päivän lehden. Ei, en voi päästää sinua täältä ulos, paikkasi on täällä. Voi, eiei neiti Brezariosca, en puhunut teille! Elämä on joskus vähän hankalaa, en ole vieläkään oppinut että muut eivät näe mitä minä näen, ” jälleen mies nauroi. Nanettekin naurahti ahdistuneesti, ja lähti hiljalleen siirtymään kohti ovea, joka piti henget sisällä. Hän oli saanut aivan tarpeekseen tästä hulluttelusta ja kaiken maailman hengestä, eikä hän enää ikinä tahtonut nähdä tulta. Ensimmäisenä hän tahtoi kuitenkin nähdä Avrilin, tai Jerryn, aivan sama, puhua jommallekummalle. Tai pahimmassa tapauksessa selvittää heidän todellinen kohtalonsa.
Pian Nanette poistuikin Tulen temppelistä. Adrian Ydd pyyteli vielä pariin otteeseen anteeksi tahdittomuuttaan, ja kiiruhti pian keskustelemaan jonkun toisen sielunkuiskaajan kanssa. Nanette ei jäänyt selvittelemään yhtään enempää temppelin salaisuuksia (vaikka hänen mielestään osa niistä saattoi kuulostaa kiinnostavalta) ja hän lähti tarpomaan lumessa takaisin kohti kaupunkia. Hän saattoi korjata kärryjä ja autoja työkseen, mutta silti hän piti eniten kävelystä. Niin hän pääsi tyhjentämään päänsä helpoiten, ja kävely auttoi keskittymään yhteen asiaan kerrallaan. Tällä hetkellä se asia oli löytää Avril.
// Sanoja 10 894... Ja tuo luku pääsee huomenna hyppytunnilla kovan muokkauksen uhriksi. Tekstistä tulee pakostakin huipputönkköä kun kirjoittaa välillä koulussa epämääräisellä koneella, ja välillä kotona, ja sitten juoksee muualla ja palaa koneelle sellain: "Kuka peruna tätä on kirjoittanut? KUKA TALSII VATSALLANI!?"
”Hyvä, ” Nanette mutisi leipä suussaan tutkittuaan ilmoituksen jälleen kerran läpi, ennen kuin Reks repi lehden hänen käsistään, ”se näyttää ihan hyvältä. Mitä meillä on tänään tarjolla?”
”Bernard jätti lapun alakertaan, ” Reks mutisi aivan yhtä hajamielisesti kuin serkkunsakin, ”yöllä oli kai tapahtunut jotain. Ehkä soitto? Hmm, käy katsomassa se ensimmäiseksi.” Hän alkoi selata lehteä hajamielisesti.
”Valvoiko hän koko yön?” Nanette kysyi ohimennen.
”En tiedä, ” Reks murahti, ”mummolla oli kai jotain tekemistä hänelle yön aikana, joten hän sai aamupäivän vapaaksi.”
”Okei, ” pöydän ainoa tyttö sanoi, nappasi äsken jauhamansa leivän mukaan ja nousi ylös, ”käyn katsomassa minkälaisen kaaoksen hän on sinne jättänyt.”
”Juujuu, ” Reks mutisi kahvikuppiinsa.
Nanette hyppeli portaat alas kaksi askelta kerrallaan. Alakerrassa ei näkynyt ketään muuta, joten hän päätteli isovanhempiensa olevan joko jo töissä. Hän pujahti vastaanottotiskin taakse ja istui tuolille etsimään lappua, jonka Bernard oli kuulemma jättänyt. Siinähän se oli, pinon päällimmäisenä, nopeasti sutattu muistilappu. Nanette irrotti sen muista papereista, tunki leipää suuhunsa ja yritti saada työkaverinsa käsialasta selvää.
”Nanelle: Adrian Ydd, klo 12, pyytää käymään paikan päällä, ” Nanette mutisi lukiessaan lappua. Alla oli vielä epämääräisesti raapustettu osoite. Luettuaan sen hän taittoi lapun ja laittoi sen taskuun. Osoitteesta päätellen hänen pitäisi lähteä nyt liikkeelle ehtiäkseen paikalle pyydettyyn aikaan. Yhtään enempää harkitsematta hän kävi pakkaamassa tavarat, joita epäili tarvitsevansa missä ikinä Adrian Ydd tarvitsikaan apua, ja lähti sitten aamuiseen ulkoilmaan kohti pyydettyä paikkaa.
Nimi Adrian Ydd ei sanonut Nanetelle yhtään mitään, eikä sen puoleen osoitekaan. Hän ei ollut osannut odottaa työtarjoukselta yhtään mitään, mutta kaikkein vähiten hän olisi odottanut sitä, mitä sai.
Osoite oli vienyt hänet rakennuksen luokse, jota hän ei ollut koskaan eläessään nähnyt. Kivinen rakennus vaikutti jokseenkin kirkkomaiselta, arvokkaalta, ja se oli epäilemättä enemmänkin julkinen rakennus kuin jonkun koti. Rakennuksen kiviset seinät nousivat jyrkkinä ja kylminä kohti taivasta, ja koko komeutta ympäröivät muurit, joissa olevalla portilla seisoi mies, joka oli lähtenyt suuntaamaan kohti Nanettea, kun tämä oli pysähtynyt tuijottamaan vuoroin muistilappua, vuoroin rakennusta.
”Sinä taidat olla Nanette?” Mies kysyi ystävällisesti. Nanette nyökkäsi huomioidessaan miehen pukeutumistyylin: Hänellä oli yllään mustan, oranssin ja punaisen yhdistävä kaapu, joka näytti jokseenkin vaihtavan väriä kuin liekit nuotiossa. Mies oli pitkä ja suoraselkäinen, ja hän katsoi Nanettea ystävällisesti.
”Kyllä…” Tyttö sanoi hitaasti ja tavoitteli hymyä, kun mies ojensi kätensä tervehdykseen.
”Nimeni on Adrian Ydd, ” hän tarjosi nimekseen, ”ilmeestäsi päätellen et ole ikinä käynyt tai kuullut Tulen temppelistä?”
”En, herra, ” Nanette puhui hitaasti, yrittäen sulattaa asiaa mielessään ymmärrettäväksi asti.
”Ah, älä pelkää, tämä ei ole yllätys. Elämme täällä jonkinlaista hiljaiselämää, emmekä mielellämme anna kuulua itsestämme ulkopuolisille.” Adrian hymyili edelleen.
”Siinä tapauksessa teidän olisi pitänyt rakentaa pienempi temppeli, ” Nanette katsoi miehen ohitse kiviseinäistä rakennusta, joka siis todella oli ollut temppeli. Mies kääntyi katsomaan temppeliä ja naurahti.
”Voit olla oikeassa. Mutta nyt joudun pyytämään sinua tulemaan perässäni, ” hän viittasi Nanettea seuraamaan itseään. Tyttö lähti liikkeelle, ja yhdessä he astuivat rautaporteista sisään.
”Joten mikä on… Tulen temppeli?” Nanette uskaltautui kysymään.
”Tulen temppeli on tietenkin temppeli pyhitetty pyhälle elämän tulelle, ” Adrian Ydd kertoi iloisena, ”onko käsite sinulle lainkaan tuttu?”
”Ei, ” tällaisia asioita ei opetettu kouluissa. Ajatus kuulosti jonkinlaiselta uskonnolta. Ydd ojentautui avaamaan Nanetelle oven, ja tyttö huomasi astuneensa eteiseen, josta alkoi kaksi käytävää, jotka molemmat kaartuivat alas kohti maata.
”Jokainen sielu on tulta, ” Adrian alkoi heti kertoa, ”ja kuollessamme se tuli liittyy elämän pyhään tuleen elääkseen siellä ikuisesti. Tulen temppelit ovat perustettu ylläpitämään tuota tulta.”
Nanette tunsi olevansa jokseenkin eksyksissä. Mitä hän täällä oikeastaan teki? Eikö kyseessä ollutkaan työtarjous.
”Ah, olet epäilemättä hämmentynyt tästä kaikesta, ” Adrian Ydd jatkoi kävelyään toista käytävää alaspäin, ”saanen esittäytyä uudelleen: Toimin täällä temppelissä Sielunkuiskaajana, tehtävänäni on saattaa viestejä toiselta puolelta toiselle.”
”Joten?” Nanette ihmetteli.
”Joten, sinulle Nanette Brezariosca on viesti, ” Ydd kertoi, rauhoittaen iloisuutensa kunnioittavammaksi äänensävyksi, ”eräs tulenhenki haluaa ottaa sinuun yhteyttä.”
Sielu. Tuli. Tulenhenki. Kaikki kuulosti jokseenkin Naneten opiskeluajoilta. Hän jo toivoin päässeensä tämän kaiken yli. Siinä hän näytti olevan väärässä. Nähtävästi muutkin uskoivat näihin asioihin, kuin vain hänen entiset luokkalaisensa. Jotkut näköjään näin vakaasti, että asialle piti rakentaa temppeli.
Heidän ohitseen kulki nuorempi mies, joka oli pukeutunut aivan samanlaiseen kaapuun, kuin Adrian Yddkin. Tämä mies kantoi mukanaan kynttilää, jonka liekki ei kummallista kyllä heilunut vauhdissa. Nanette katsoi miestä vielä pitkään senkin jälkeen, kun he olivat kävelleet siitä ohitse. Lopulta, hiljaisen kävelymatkan jälkeen he saapuivat ovelle. He olivat nyt ainakin jo metrin maanpinnan alapuolella. Ovikin oli kivinen, Nanette oli pistänyt huomioon, että koko temppelissä ei ollut mitään, mikä voisi syttyä tuleen.
”Saanko pyytää sinua astumaan sisään?” Adrian tarttui ovenkahvaan, hymyillen vieraalleen. Tämä vain nyökkäsi epämääräisesti. Ovi aukesi, ja he astuivat jälleen uuteen maailmaan.
Nanette huomasi katsovan alas. Huone oli kaiverrettu kallioon, ja se kiersi täydellisen ympyrän. Kivisen lattian keskellä seisoi yksi jättiläismäinen kokko, jossa liekit leikkivät. Kaikesta siitä tulesta huolimatta huoneessa ei ollut kuuma, ei edes lämmin.
”Tervetuloa, Nanette Brezariosca, ” Adrian Ydd piti kunnioittavasti ovea auki, ”edessäsi näet Elämän Tulen, pyhän liekin, johon valittujen sielut yhdistyvät menehdyttyämme.” Kokossa rätisi, kuin se olisi vastannut kuulevansa miehen äänen. Nanette tunsi samalla pakonomaista tarvetta juosta karkuun ja tutkia kokkoa lähempää. Hän antoi jälkimmäiselle mielihalulle vallan, ja astui maan alla olevaan saliin. Sielunkuiskaajaksi itseään kutsunut mies sulki oven heidän takanaan ja he jäivät kokon valaisemaan huoneeseen, jossa varjot leikkivät seinillä tulen eläessä.
”Saanen jälleen selittää itseäni, ” Adrian Ydd kulki huonetta sivuun kohti reunalla olevaa koroketta, jolle oli asetettu palamattomia kynttilöitä, ”edessäsi oleva tuli koostuu sieluista. Tuhansista sieluista, jos olemme tarkkoja, jotka ovat yhtyneet toisiinsa. Tätä tulta eivät kuolevaiset saa sammumaan.”
”Mitä tapahtuu jos joku yrittäisi sammuttaa sitä?” Nanette kysyi virne kasvoillaan. Kulkiessaan kohti kokkoa hänestä tuntui, kuin liekit olisivat kääntyneet katsomaan häntä, eikä hän tuntenut oloaan erityisen tervetulleeksi.
”Hei, ole hyvä äläkä tee tuota tällä kertaa, ” Adrianin ääni kuului hänen takaansa, ja hetken Nanette luuli että hänelle puhuttiin. Säikähtäneenä hän katsahti miehen suuntaan, mutta tämä katseli alentuneena koroketta, jota oli lähestynyt. Kaukaa alempaakin Nanette näki, miten kynttilä, jota mies oli tavoitellut, oli alkanut sulaa. Hän kurkotti alistuneena toista kynttilää kohden, mutta sekin alkoi sulaa.
”Ole kiltti, ” mies katsoi jokseenkin käskevästi tyhjyyteen vierellään. Huoneessa kajahti kikatus ja Nanette säpsähti.
”Mikä se oli?” Hän kysyi, etsien kolmatta ihmistä katseellaan. Adrian Ydd vain huokaisi ja pudisteli päätään.
”Jotkut meistä poistuvat keskuudestamme niin nuorina, ” hän sanoi surullisesti hymyillen, ”ja heistä jää maailmaan jälki, joka tahtoo silti nauttia menetetystä lapsuudesta.”
Mies tuli alas kynttilänsä kanssa (joka ei ollut sulanut).
”Tehtävämme täällä on kerätä kuolleiden sielut. Tulisilla sieluilla on paha tapa aiheuttaa tuhoa kuoleman jälkeenkin, joten on turvallisinta tuoda ne yhteen. Ne ovat yleensä niin heikkoja, etteivät ne pääse näiden kiviseinien lävitse, sillä niillä ei ole mitään mitä polttaa ja mihin takertua. Ymmärrätkö, minkälaista vahinkoa vapaa tuli saa aikaan? Siksi niiden on turvallisinta olla täällä yhdessä.”
Nanette mutristi suutaan kuunnellessaan selitystä. Hän oli luullut tulevansa tänne töihin, mutta nyt hänelle syötettiin sielusoopaa. Toisaalta miehen kertomana asia kuulosti yllättävän uskottavalta.
”Joten mitä minä täällä teen? Sanoit, että minulle oli viesti, ” Nanette kysyi. Tuli rätisi hänen takanaan levottomana.
”Löysimme eilen uuden sielun, ja onnistuimme ottamaan häneen yhteyden. Yleensä tuoreeltaan menehtyneet kykenevät muistelemaan vain edellisen elämänsä aikaisia tapahtumia, ja he takertuvat helposti johonkin muistoon, joka muistuttaa heitä jostain elämänvaiheestaan. Jotkut tahtovat vielä tavata lähiomaisiaan, ja pyrimme tarjoamaan heille sen mahdollisuuden, mikäli onnistumme löytämään heidät hengissä. Nimi Nanette Brezariosca oli toinen nimi jonka saimme selville, tämä henki pyytää tavata teidät.” Mies tuli Naneten ja kokon luokse hymyillen tuota lempeältä vaikuttavaa hymyään, ojentaen kynttilän tytölle.
”Mitä minä tällä?” Nanette tutkaili kynttilää otettuaan sen käteensä.
”Yritä sytyttää sitä. Äläkä turhaan pelkää liekkiä, se ei polta.” Kuului neuvo. Olkapäitään kohauttaen Nanette toimi niin kuin pyydettiin. Valkoiseen sydämeen ei kuitenkaan takertunut tulta, vaikka hän piti sitä koko nyrkillään kokossa. Kummallisinta oli kuitenkin, että tuli ei todellakaan polttanut hänen kättään. Nanette otti hämmentyneenä kynttilän pois liekistä.
”Kuten varmaan huomaat nyt, kyseessä ei ole mikään tavallinen tuli, ” Adrian vastasi, ”nyt, aseta sydän uudelleen tuleen ja kerro sille oma nimesi.” Nanette ei jaksanut kyseenalaistaa pyyntöä, vaan asetti kynttilän uudelleen tuleen.
”Nanette Brezariosca, ” hän sanoi tulelle. Samassa kynttilän sydämeen takertui tuli, joka sihahti. Nanette veti kätensä säikähtäneenä ulos kokosta.
”Ah, ” Adrian Ydd sanoi, katsoen Naneten ohitse tyhjää tilaa hänen takanaan, ”onnistuimme.” Nanette tuijotti kynttilää, Sielunkuiskaajaa ja tyhjää kohtaa mihin mies katsoi.
”Neiti hyvä, muistatteko omaa nimeänne?” Sielunkuiskaaja kysyi tyhjyydeltä. Jälleen kerran Nanette luuli, että hänelle puhuttiin, mutta miehen katseesta päätellen näin ei ollut.
”Avril?”
”Avril?” Nanette havahtui.
”Tunnistatteko neiti Avril tämän nuoren neidin?” Adrian osoitti kämmenessään Nanettea, mutta puhui edelleen tyhjyydelle. Meni pieni hetki, jonka aikana Nanette tunsi jonkin lämpimän läpäisevän olkapäänsä.
”Neiti Brezariosca ei valitettavasti kykene tuntemaan teitä, ” Adrian huoahti.
”Ei, kyllä minä… Kyllä minä tunsin jotain, ” Nanette katsahti kummastuneena olkapäätään, ”mikä se oli?”
”Ei, ei mikä, neiti Brezariosca: Kuka. Tunsitte hänet eläessään nimellä Avril ja hän seisoo tuossa vierelläsi, ” Adrian nyökkäsi tyhjyyteen.
Avril jonka Nanette muisti oli ollut kolme vuotta sitten hänen luokkalaisensa, ja he olivat nukkuneet samassa huoneessa monta kuukautta. Tuoreeltaan luokalle tullut tyttö ei ikinä ollut puheliaimmasta päästä, mutta se ei todellakaan tarkoittanut ujoutta. Ajan myötä hän oli kuitenkin lämmennyt Nanetelle ja Lilille ja sitä myötä hän oli myös avannut suunsa. Meni kuitenkin puoli vuotta, ennen kuin uuden luokkalaisen todellinen tausta oli selvinnyt: Hänen vanhempansa olivat rikastuneet äkkiä, ja siihen samaan kasaan oltiin tungettu vielä naimakauppa erään toisen heidän luokkalaisensa kanssa. Avrilin ja tämän kyseisen pojan oleskelu koululla oli loppunut lyhyeen tiedon tultua ilmi, eikä Nanette ollut tavannut kumpaakaan oikeastaan niiden tapahtumien jälkeen, oikeastaan vain kerran ohimennen erään toisen tapahtuman yhteydessä.
”Okei, tämä on naurettavaa, ” Nanette säpsähti vähän kauemmas tulesta ja yritti ojentaa kynttilää pois kädestään.
”Te poimitte juuri hänen sielunsa tuohon kynttilään, ” Adrian Ydd selitti rauhallisena, ”minun tehtäväni on vain kertoa asiat, jotka neiti Avril haluaa jakaa kanssanne rajan takaa.” Nanette ei siltikään oikein suostunut uskomaan tätä kaikkea todeksi. Sen sijaan hän tuijotti liekkiä kynttilässä, joka tuntui tuijottavan takaisin.
”Sinä siis väität, että Avril on tässä liekissä?” Hän kysyi, yrittäen itsekin pitää äänensä rauhallisena.
”En missään tapauksessa, ” herra sielunkuiskaaja piti omanäänensävynsä, kuin hän olisi tottunut käymään tätä keskustelua, ”hän seisoo tuossa vierellänne. Ei, neiti Avril, neiti Brezariosca ei myöskään kykene kuulemaan teitä. Anteeksi, mutta oletteko sattuneet huomaamaan olevanne kuollut?”
Nanette säpsähti ja joutui tarkistamaan itse olevansa vielä hengissä. Tuli hänen pitelemässään kynttilässä oli lepattanut rauhallisesti vielä hetki sitten, mutta nyt se näytti rauhoittuvan… Ei, ei rauhoittuvan: Järkyttyvän, mikäli sikäli liekistä niin voisi sanoa. Tulen temppelissä oli hetken hiljaista, kun Avrilin sielu yritti ymmärtää.
”Miten-… Mitä on tapahtunut?” Nanette kysyi huolestuneena. Jos hänellä oli sielu, niin sitä kiristi sillä hetkellä. Hän tunsi, kuinka hänen rintaansa kiristi ajatus siitä, että tämä mies väitti Avrilia kuolleeksi. Eivät he olleet loppujen lopuksi niin läheisiä ystäviä, mutta puolen vuoden aikana oppi tuntemaan ihmisen liian hyvin. Yhden viikonlopun aikana ihmisistä saattoi tulla hyviä kavereita, viikon jälkeen erottamattomia. Mitä olivat ihmiset, jotka olivat viettäneet talven kylmimmät hetket pääasiassa samassa huoneessa tai ainakin samoissa piireissä? Nanette tunsi Avrilin yhtä hyvin kuin varpaankyntensä – niitä ei aina nähnyt, mutta niiden muisti aina välillä olevan olemassa ja silloin niistä muisti pitää huoltakin. Varpaankynsistä ei ehkä niin muistanut välittää normaalina päivänä, mutta jos ne revittiin irti, niin sen kyllä tunsi ja sen jaksoi muistaa vielä pitkään, eikä se tuntunut kyllä erityisen hyvältä.
Nanetesta ei sillä hetkellä tuntunut siltä, kuin häneltä olisi revitty varpaankynsi irti – hänestä tuntui siltä, kuin hänestä olisi revitty puoli sielua irti, hakattu lyttyyn, poltettu hitaasti tulitikuilla, sen jälkeen heitetty tuohon samperin sielujen kokkoon.
”Ah, olemme päässeet keskustelussamme jo tärkeimpään kysymykseen. Miten on, neiti Avril, muistatteko mitään tapahtuneesta? Ei hätää neiti Brezariosca, tulkkaan kaiken myös teille, ” Adrian Ydd, sielunkuiskaaja, katsoi kohtaa, jossa väitti Avrilin seisovan. Nanette tunsi itsensä jokseenkin ulkopuoliseksi tässä kummallisessa keskustelussa, joten hän vain tuijotti kynttilää, joka alkoi hiljalleen jälleen väpättää.
”En, ” Adrian sanoi hetken päästä, ”vain pieniä pätkiä sieltä täältä. Muistan suuttuneeni jostakin, suuttuneeni todella paljon. Hän… Tämä on kaikki hänen syytään. Muistan hänet. Siinä virnuilemassa, tahdoin kuristaa hänet niin kovasti. Sitten kaikki paloi… Ja sitten minä olin täällä.”
Sielunkuiskaaja veti happea, ja puhui tämän jälkeen jälleen omalla äänellään.
”Neiti Avril, olemme puhuneet aiemminkin. En tiedä muistatteko siitä mitään, tahdoitte aiemmin tavata kaksi henkilöä: Jerry McBarca ja Nanette Brezariosca. Valitettavasti ensimmäisenä pyytämäänne emme saaneet yhteyttä.”
”Avril, mitä Jerrylle kävi?” Nanette keskeytti suhteellisen röyhkeästi ja sen näki Yddin ilmeestä. Kysymys oli kuitenkin mennyt perille, sillä miehen ilme muuttui äkisti kiusaantuneeksi.
”En… Ole varma haluatteko kuulla tätä-”
”Kerro minulle kaikki, ” Nanette käskytti niin ripeästi, että hän luuli kuullensa toisen äänen sanovan sen samalla samassa huoneessa.
”En välitä mitä sille-… Hänelle tapahtui, toivottavasti löytää itsensä pahemmasta-… Anteeksi, en kehtaa sanoa tuota kaikkea ääneen, anteeksi…” Miehen kasvot punertuivat hieman, mutta Nanette osasi hyvin päätellä mitä Avril olisi tässä tilanteessa sanonut. Jerry oli hänen pakotettu miehensä, eivätkä kaksikon välit olleet ikinä olleet… Lämpimimmät.
”Avril, ” Nanette puhutteli nyt tyhjää tilaa vieressään. Hän oli alkanut todella uskoa, että tytön henki oli hänen seurassaan sillä hetkellä.
”Sinä tahdoin minut tänne. Nyt olen tässä. Kuulemma sinä halusit puhua minulle.”
”Kyllä, ” Adrian sanoi Avrilin puolesta, ”nyt minä muistan. Todellakin halusin puhua sinulle.”
Tuli lyhyt tauko, ja Nanette tunsi sen aikana ilmapiirin lämpenevän.
”Haluan että etsit Jerryn käsiinsä ja nirhaat hän... Hänet-…” Adrian Ydd änkytti. Nanette ei edes ehtinyt reagoida, kun mies otti kynttilän häneltä ja heitti sen tuleen. Vahakynttilä suli äkkiä, ja kohta sitä ei enää ollut lainkaan.
”Mitä nyt?” Nanette kysyi säikähtäneenä.
”Anteeksi, ” mies sanoi alentuneesti, ”tätä en olisi toivonut tapahtuvan. Katsos… Kuolema ei ole aivan niin yksinkertainen asia. Aivan kuka tahansa ei jää maan päälle. Tarvitaan syy, että sielu voi jatkaa elämää ilman ruumista ja välillä valitettavasti käy niin, että se syy ei ole se puhtain. Osaattekohan kertoa, oliko tänä neiti Avril eläessään äkäinen? Kostonhimoinen?”
”Kyllä, ” Naneten ei tarvinnut lähteä valehtelemaan, ”hän on erittäin päättäväinen ihminen. Jos hän päätti jotain, hän piti päätöksensä loppuun asti. Hänellä oli myös taipumusta suuttua helposti, tai poistua paikalta vihaisena.”
”Ah, ” Adrian Ydd huokaisi, ”niinpä tietenkin. Jälki, joka hänestä on jäänyt tähän maailmaan, on kostonhaluinen. Hänen viimeinen ajatuksensa on saattanut olla, että hän on tahtonut päästä eroon tästä… Jerrystä, ja se ajatus pitää hänen sielunsa elossa. Pyydän anteeksi, en osannut arvioida tilannetta oikein.”
”Ei, et osannut, ” Nanette ei vieläkään oikein ollut sisäistänyt mitään, mitä viimeisen kymmenen minuutin aikana oli tapahtunut. Adrian Ydd hymyili varovasti.
”Sielujen elämää on vaikea ymmärtää. Useimmat heistä eivät ole poistuessaan yhtä vahvoja, kuin neiti Avril, osa ei saavuta normaalia mielentilaansa ikinä. Monet sielut katoavat tämän takia, useasti ennen kuin saamme ne pelastettua tänne turvaan. Sitten on joitakuita, joiden tahto elää on yhä vahva, ja heistä jaa pysyvämpi jälki, joka ajattelee ja toimii kuin ihminen. Kuten tämä nuori herra tässä, vaikka ette häntä näekään. Niin, kyllä sinä olet näkynyt koko tämän ajan. Tietenkin olisin voinut varoittaa, mutta vaikutitte iloiselta luullessanne olevanne näkymätön.” Mies alkoi puhua tyhjyydelle. Nanette ei tiennyt, pitäisikö hänen ajatella häntä hulluna, vai nerona joka todella näki asioita, joita hän ei kyennyt.
”Herra Eero ei suostu enää palaamaan muiden sielujen joukkoon. Hän on vähän kuin meidän hovikummituksemme, ” Adrian Ydd naurahti. Kynttilät, joita oli ripoteltu kiviseinille koristeiksi, syttyivät palamaan iloisesti, kuin kertoen herra Eeron olevan todella paikalla.
”Mutta, ” mies palasi maan pinnalle naurahduksestaan, ”otan osaa. Tiedän, että tämä tilanne on saattanut olla järkyttävä. En ikinä tiedä, onko sielu tuore vai jo pitkän aikaa vapaalla liikehtinyt. Oletettavasti ette vielä tienneet neiti Avrilin kohtalosta?”
”En, ” Nanette myönsi, yhä miehen sanaa uskomatta.
”Siinä tapauksessa suosittelen lukemaan päivän lehden. Ei, en voi päästää sinua täältä ulos, paikkasi on täällä. Voi, eiei neiti Brezariosca, en puhunut teille! Elämä on joskus vähän hankalaa, en ole vieläkään oppinut että muut eivät näe mitä minä näen, ” jälleen mies nauroi. Nanettekin naurahti ahdistuneesti, ja lähti hiljalleen siirtymään kohti ovea, joka piti henget sisällä. Hän oli saanut aivan tarpeekseen tästä hulluttelusta ja kaiken maailman hengestä, eikä hän enää ikinä tahtonut nähdä tulta. Ensimmäisenä hän tahtoi kuitenkin nähdä Avrilin, tai Jerryn, aivan sama, puhua jommallekummalle. Tai pahimmassa tapauksessa selvittää heidän todellinen kohtalonsa.
Pian Nanette poistuikin Tulen temppelistä. Adrian Ydd pyyteli vielä pariin otteeseen anteeksi tahdittomuuttaan, ja kiiruhti pian keskustelemaan jonkun toisen sielunkuiskaajan kanssa. Nanette ei jäänyt selvittelemään yhtään enempää temppelin salaisuuksia (vaikka hänen mielestään osa niistä saattoi kuulostaa kiinnostavalta) ja hän lähti tarpomaan lumessa takaisin kohti kaupunkia. Hän saattoi korjata kärryjä ja autoja työkseen, mutta silti hän piti eniten kävelystä. Niin hän pääsi tyhjentämään päänsä helpoiten, ja kävely auttoi keskittymään yhteen asiaan kerrallaan. Tällä hetkellä se asia oli löytää Avril.
// Sanoja 10 894... Ja tuo luku pääsee huomenna hyppytunnilla kovan muokkauksen uhriksi. Tekstistä tulee pakostakin huipputönkköä kun kirjoittaa välillä koulussa epämääräisellä koneella, ja välillä kotona, ja sitten juoksee muualla ja palaa koneelle sellain: "Kuka peruna tätä on kirjoittanut? KUKA TALSII VATSALLANI!?"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti