Luku 4.

Nanette

Töyssy maassa sai koko vaunun tärähtämään, ja se oli lopulta se kipinä, mikä sai Naneten heräämään. Hän tunsi selässään kipua, ja muisti etäisesti lennähtäneensä päin puisia vaunuja. Kipu sai hänet aukaisemaan silmänsä, ja tarkasteli tilaa, jossa oli.

Oloympäristökseen hän oli jo tunnistanut hevosvaunut, mutta nyt vasta alkoi huomioida muuta sieltä. Penkillä hänen edessään lojuivat oranssitukkainen poika, sekä Jerry, jotka kumpikin olivat kalpeita ja osat heidän ruumiinosistaan olivat haihtuneet. Jerryllä oli myös pieni vana verta leuallaan, joka oli luultavimmin valunut hänen suustaan.
Nanette katsahti vasemmalle ja näki Miku Hunterin, joka nojasi velton oloisesti vaunun seinään. Toisin kuin kaksi muuta, Miku oli hereillä, mutta hänen silmänsä tuijottivat tyhjyyteen.
”Hei?” Nanette kysyi heikkona. Puhuteltu poika nosti katsettaan ja silloin Naneten katseeseen osuivat hänen ranteensa ja kaulansa, jotka näyttivät jokseenkin sinertäviltä, aivan kuin häntä olisi kuristettu paksuhkolla nauhalla.
”Hei, ” Miku Hunter kuiskasi, ja tavoitteli hymyä. Hänen äänensä oli jokseenkin matala, kuin hänen kurkkuaan olisi sattunut.

”Mitä tapahtui?” Nanette kysyi, ja samalla hänen päätään kivisti. Hän joutui sulkemaan silmänsä hetkeksi säryltä.
”Sinä menetit tajuntasi, ” Miku yritti puhua, ”mutta nuo häätivät sen hengen, mikä hyökkäsi.”
”Entä mitä nyt tapahtuu?” Nanette tahtoi tietää, vaikka arvelikin vastaamisen sattuvan pojan kurkkuun.
”Nyt he vievät meitä turvaan, ” vastaus kuitenkin saatiin kakistettua irti.
”Ketkä he?” Nanette ei tahtonut lopettaa kyselemistään. Silloin tyhjässä tilassa Jerryn ja oranssihiuksisen pojan välissä välähti sähköä.

”Sinä et näe heitä?” Miku kuiskasi varovasti.
”Näe keitä?” Nanette ehti kysyä, ennen kuin keksi. Ehkä hänen edessään istui joku sielu?

”Näetkö sinä sieluja?” Hän muutti kysymystään ennen kuin Miku ehti vastata aikaisempaan. Tämä hätkähti vähän, ja nyökkäsi sitten varovasti.
”Jännittävää, ” hän henkäisi, ”minä en kykene näkemään heitä. Onko tuossa joku?” Hän nyökkäsi tyhjää tilaa Jerryn ja pojan välissä.
”Grigory Utkin, ” Miku esitteli pään nyökkäyksellä sen, joka oli äsken ilmaissut olinpaikastaan pienellä sähköiskulla, ”ja Pola-… Mitenkä se taas menikään? Polavarapu. Pelkkä Pola kelpaa? Kiitos…” Toisella nyökkäyksellä hän osoitti tilaa itsensä, ja Naneten välissä.
”Hei Grigory Utkin ja Pola, ” Nanette esitteli itsensä sieluille, joita ei kyennyt näkemään. Polaksi nimetty näkymätön henki ilmoitti olemassaolostaan laittamalla hetkeksi pienen sadepilven satamaan vettä Naneten kämmenelle. Sateen osuessa käteensä Nanette naurahti.

”Sähkö ja vesisieluja, ” hän kikatti, ”ihanaa!”
”Ja ulkopuolella oli vielä… Mint? Hän pitää seuraa henkilölle, joka kävi pelastamassa meidät, Pentti Förelle ja vahtii, ettei se joku hyökkää uudelleen.” Miku köhi puhuttuaan.
”Voi, ei sinun tarvitse puhua jos se aiheuttaa tuskaa!” Nanette huomautti.
”Kiitos, ” Miku mutisi painaessaan varovasti kädellä kurkkuaan, joka todellakin oli tummahkona. Saatuaan luvan olla hiljaa, ei hän oikeastaan enää sitten puhunutkaan loppumatkalla, eikä Nanettekaan jaksanut enää jatkaa kyselemistään. Sen sijaan hän seurasi kiinnostuneena, miten Pola kohotti pienen sadepilven kohti kattoa, ja Grigory Utkin lisäsi omalla voimallaan siihen vielä salamoita mukaan. Yllättäen vaunun sisällä oli pieni ukkosmyrsky, joka kasteli tilaa, jossa oranssitukkaisen pojan jalkaterien olisi pitänyt olla. Nanette löysi itsensä nauramasta huvittuneena tapahtumalle, vaikka hänen edessään istuikin kaksi tajutonta miespuolista olentoa.

Matkan kohti tuntemattomaan aikana hän oppi viimein hyväksymään todellisuuden jossa eli. Hän ei enää yrittänyt taistella ajatusta vastaan, vaan hän hyväksyi sen sellaisena kuin se oli: Tässä maailmassa jokainen osasi jotain jännittävää. Miku Hunter näki kummituksia ja kykeni kommunikoimaan niille, ja epäilemättä Jerry todella osasi hallita tulta, kuten Lili oli aikoinaan sanonutkin. Voisiko olla, että myös Nanette itse oppisi joskus luomaan sähköä pelkästään tahdonvoimallaan?

Vaunu nytkähteli menojaan, ja juuri, kun Nanette alkoi kuvitella mielessään salamoita ja ukkosmyrskyjä, sen matka pysähtyi. Miku havahtui hereille haaveistaan.
”Ai olemme perillä?” Jompikumpi sieluista oli epäilemättä sanonut siitä hänelle. Vaunun ulkopuolelta kuului askelia, ja niiden ovi aukaistiin. Ulkona lumisateessa seisoi jokseenkin tutun näköinen mies, jolla oli frakki yllään ja päässään musta knallihattu, joka oli lumen peittämä. Mies oli jokseenkin lyhyt, ja toi Nanetelle mieleen pingviinin.

”Kas vain!” Mies ilmoitti iloisena, ”täällähän ollaan jo hereillä. Anteeksi tämmöinen kohtelu, neiti Brezariosca, jouduimme lähtemään äkisti eikä meillä ole oikeuksia käyttää julkisia lääkärinpalveluita, toivottavasti matka olisi siitä huolimatta edes jokseenkin miellyttävä.”
”Eipä tässä mitään, ” Nanette sanoi pirteänä, ”selkään sattuu, mutta eiköhän se mene ohi.”
”Loistavaa, ” mies naurahti, ”entäpä herra Hunter? Kaikki kunnossa?” Miku nyökkäsi vaivalloisesti.
”Ja kas, herra McBarcakin heräsi juuri sopivasti. Hyvä niin, vähemmän kannettavaa. Ette tiedä kuinka vaivalloista on yrittää saada neljä tajutonta ihmistä samaan vaunuun. Kuuma tulee vähemmästäkin. Herra McBarca, luuletteko pystyvänne kävelemään omillanne, vai tuodaanko teille tuoli?”

Nanette katsahti entistä luokkalaistaan, joka oli juuri lyhyitä hetkiä sitten selvästi vasta avannut silmänsä. Ruskeatukkainen miehenalku vain räpytteli silmiään, kuin katsominen olisi sattunut. Lopulta, kuin hampaitaan kiristellen, hän nyökkäsi.
”Hyvähyvä, ” pingviinimies väisti vaunun suulta, ”sitten pyytänen teitä astumaan ulos, mikäli pystytte astumaan. Neiti Brezariosca, vaikutatte oikein pirteältä, onnistutteko auttamaan nuorta ystäväänne siinä ohimennessä? Hän näyttää hieman heikolta.”

Nanette teki mitä pyydettiin ja auttoi Jerryn ulos lumisateeseen. Nyt hän näki kunnolla paikan, jonne he olivat tulleet: He olivat jonkinlaisten paksujen muurien sisältämällä pienellä etupihalla, ja heidän edessään avartui valtava rakennus, jonka seinät olivat punatiiltä, ja joka kohosi ainakin kolme kerrosta ylöspäin. Rakennuksen seinillä kasvoi muratteja, ja muutakin viherkasvillisuutta, joka ei ollut menettänyt vihreyttään talvesta huolimatta. Rakennuksen ikkunoista paistoi kynttilöiden valo.
”Herra McBarca ei muistaakseni edes nähnyt viime käynnillään koko rakennusta?” Frakkimiehen äänessä oli pientä piikittelyä, ”enpä olisi uskonut, että palaisitte tänne näin äkkiä.”

”Mikä paikka tämä on?” Nanette kysyi ihmeissään, jolloin yksinäinen lumihiutale pujahti hänen suuhunsa ja suli hänen kielelleen.
”Tämä, hyvät herrat ja neiti, ” pingviinimies totesi, ”on uusi kotinne. Tervetuloa Luostariin.”

”Luostariin?” Miku Hunter kysyi hämmentyneenä.
”Ainoa paikka Stratfordissa, jossa teidän kaltaisenne voivat elää turvassa lainvartijoilta, ja muulta väeltä, ” hassunkurinen mies ilmoitti. Samalla valtava kaksoisovi avattiin, ja ulos astui kaksi hoitajalta näyttävää henkilöä. Toinen heistä pysähtyi, tarkasteli tilannetta, ja kipitti äkkiä takaisin sisään.

”Herra Före!” Se toinen, naispuoleinen, joka ei ollut palannut sisään, huudahti, ”olette näemmä kunnossa. Keitä olette tuoneet mukananne tällä kertaa?”
”Heidät, joita lähdin hakemaankin, ” Föreksi nimetty mies puuskahti, ”herra McBarca onnistui piilottelemaan minulta näinkin pitkään, ja samana päivänä kun sain selville hänen olinpaikkansa, herra Silversson päätti pistää ranttaliksi koululla. Herra Hunter ja neiti Brezariosca eivät aiheuttaneet ongelmia, mutta otin heidät mukaan turvaan. Hän on viimeaikoina jahdannut tiettävästi niin käyttäjiä, kuin näkijöitäkin, joten tämä toimii paremmin kuin jättää heidät oman onnensa nojaan.”

Nanette ei edes yrittänyt ymmärtää mistä oli kyse. Hän päätti antaa kaiken vain tapahtua sillä mallilla, millä asiat päättivät sitten tapahtuakaan, ja hän myös oletti, että ehkä jossain vaiheessa joku pysähtyisi selittämään hänellekin. Hoitaja, jolle herra Före oli puhunut, nyökkäsi. Silloin se toinen, miespuoleinen hoitaja, joka oli palannut hetki sitten sisään, tuli takaisin mukanaan kaksi muuta hoitajaa ja hoitosänky.
”No mutta, ” herra Före taputteli käsiään yhteen, ”emmeköhän me nyt mene sisälle täältä kylmästä. Parempi hoitaa tämä alta pois äkkiä. Mahtaakohan Kusky olla nyt tavoiteltavissa? En jaksaisi käydä muodollisuuksia itse läpi.”
”On herra, ” naispuolinen hoitaja sanoi, ”hän odotti jo teitä.”
”Hyvä, ” Före huojentui, ”noniin. Menkäähän te siitä edeltä, herrat Hunter ja McBarca, sekä neiti Brezariosca. Ulkona on niin kovin kylmä.” Kolme hoitajaa kipittivät heidän taakseen nappaamaan oranssitukkaisen ”nuoriherra Silverssonin” hoitosängylleen, samalla kun Nanette lähti taluttamaan heikkoa Jerryä sisälle.

”Oletko käynyt täällä ennenkin?” Nanette kysyi Jerryltä, joka vastoin kaikki oletuksia ei vastannut, eikä Nanette tämän takia jaksanut luovuttaa ajatukselle toista hetkeä.

”Luostarin” eteinen oli yksinkertainen. Siitä haarautui kaksi erillistä punatiilistä käytävää kahteen suuntaan, ja Nanette huomasi heti, kuinka mukavan lämmin sisällä oli. Hän oli ehdottomasti niitä ihmisiä, jotka nauttivat lämmöstä.
”Oikealle, jos saan pyytää, ” Före ilmoitti kolmikon takaa, ja Jerry mulkaisi häntä pahasti.
”Joten mikä tämä paikka… Siis oikeasti on?” Miku Hunter kysyi varovaisesti.
”Eiei Pole, ei sinun tarvitse alkaa selittää, muutenhan poika kuulee sen liiankin monesta suusta.” Före esti, ja Nanette oletti, että toinen hengistä oli ystävällisesti yrittänyt vastata pojan kysymykseen.

He olivat tuskin päässeet ulos eteisestä kun heitä vastaan tuli mies ehkä kaksimetrinen mies, jolla oli vakavat, jokseenkin urheilulliset kasvot. Mies hohkasi valtaa ja johtajuutta, kun hän seisahtui nähdessään uudet tulijat.
”Kas, ” hän sanoi, tavoittelematta hymyä kasvoilleen, ”hieman enemmän kuin oletin.

”Näitä löytyi vähän enemmän kuin alunperin kuvittelin, ” Före huomautti takaa.
”Olkoon miten on, ” saapunut mies huokaisi, ”oletan, että olemme jälleen selityksen velkaa?”
”Hmmh, ” Förellä oli myöntävä sävy äänessään, joka kertoi, että hän ei aikonutkaan aloittaa selittelyjään.

”Minun nimeni on Gean Damian Kusky, ” kaksimetrinen mies esitteli itsensä heti aluksi, ”ja te olette saapuneet Luostariin. Yleensä vahdimme, etteivät ne, jotka vain käyvät täällä, näe olinpaikkaansa tai saa tietää siitä sen enempää, mutta nämä ovat vain turvakysymyksiä.”

”Hmmp, ” Jerry, jota Nanette yhä pidätteli pystyssä, tuhahti.

”Olette varmaan ehtineet jo huomata, että maailmamme ei ole aivan niin kuin tietokirjoissa lukee?” Kusky heitti retorisen kysymyksen, ja sai vastauksekseen vain epämääräistä nyökkäilyä, ”olette siis törmänneet tähän kykyyn? Hyvä. Me täällä Luostarissa tarjoamme turvapaikan niille, jotka väärinkäyttävät tai joutuvat kykynsä väärinkäyttämäksi.”

”Mitä se tarkoittaa?” Nanette heitti välikysymyksen nopeasti.

”Jokainen ihminen kykenee hallitsemaan jotain elementtiä, tai omaa jonkin muun kyvyn: mutta ottaen huomioon kyvyn vaarallisuuden, on tämä tieto päätetty pitää piilossa. Jos ihmiset eivät tiedä kyvyistään, eivät he kykene väärinkäyttämään niitä. Yleensä väärinkäyttämisellä tarkoitan sitä, että joku sytyttelee huolimattomasti tulipaloja julkisilla paikoilla, tai kasvattelee puita keskelle suuren kaupungin keskustaa. Stratfordin johtajisto on yhteismielin päättänyt, että jokainen, joka ei kykene hallitsemaan kykyjään vaan käyttää niitä väärin, pitää tuoda tänne, kunnes oppii tavoille, mikäli oppii.”

”Joten tämä Luostari on vankila, ” Jerry ärähti.

”Herra McBarca on käymässä täällä jo toista kertaa, ” Före huomautti, ”edellisen kerran kolmisen vuotta sitten.”

”Todellakin, ” Kusky katseli Naneten tukemaa poikaa tarkemmin, ”tutut kasvot.”

”Edellisellä kerralla ette edes raaskineet selittää minulle olinpaikkaani, vaan piditte minua yhden huoneen sisällä viikkoja, ” Jerry ärisi.

”Varotoimenpiteitä, ” Kusky kohautti olkapäitään, ”voit tulla keskustelemaan asiasta myöhemmin jos niin haluat. Ei tuhlata aikaa siihen nyt.”

”Kaupungin päättäjätkö tietävät tästä?” Nanette osoitti Jerryn kättä, joka ei ollut sillä hetkellä vielä palautunut.

”Luonnollisesti. Eivät kaikki, ei enää, sillä asiaa on onnistettu pitämään enemmän villaisella, eikä vaarallisia yhteenottoja ole tullut aikoihin. Nykytilanne auttaa meitä pitämään saaren tilannetta rauhallisena. Jokaisella saarella toimitaan yhteisymmärryksessä samalla tavalla: Tämä voima on kielletty, ” Gean Damian Kusky nosti kämmentään, ja ilmasta sille muodostui pieni kivi. Nanette tuijotti innostuneena kiven muodostumista.

”Miksi?” Miku kuiskasi varovaisesti, yhä luultavimmin kurkku hellänä.

”Sillä se on vaarallinen, ” Kusky kertoi, heittäessään kiven ilmaan ja napatessaan sen nyrkkiinsä, ”liian monta sotaa on alkanut siitä, kun joku on holtittomasti päättänyt alkaa haalimaan lisää voimia, tai määräämään luonnonjärjestyksen kulusta. Liian monta ihmistä on menetetty voiman ylikäytölle.”

”Luostari on turvapaikka jokaiselle, jota ulkomaailma koettelee, ” Kusky puhui välillä paikasta, kuin se olisi ollut rangaistus, välillä, kuin se olisi ollut maailman turvallisin alue, ”täällä asuu noin 200 ihmistä, pari perhettä, joista osa on jäänyt vapaaehtoisesti, sillä tuntemamme ulkomaailma on vaarallinen. Osaa joudumme pitämään paikallaan niin kauan, ennen kuin voimme todeta heidät turvallisiksi. Ei ole väärin sanottua, että Luostari toimii myös jonkinlaisena vankilankaltaisena, sillä emme voi päästää epävakaita ihmisiä ulos kuolemaan tai aiheuttamaan ongelmia.”

”Ja siinä me taas olemme, ” Jerry työnsi Naneten irti itsestään, ja pakottautui seisomaan omilla jaloillaan, ”päästittekö minut edellisellä kerralla pois, kun ajattelitte, etten ole epävakaa?”

”Suurinpiirtein, ” Före huomautti takaa, ”ja nyt, nuoriherra McBarca, teidät on tuotu takaisin, sillä tämänhetkinen maineenne kertoo teidän saaneen, öhöm, tuhoa aikaan.”

”Syytä Avriliä, ” Jerry ärähti puolustuksekseen.

”Emme voi syyttää, paino sanalla ROUVA McBarcaa, sillä hän on menehtynyt, ” Före ei tiuskinut, vaan hänen huulillaan oli jonkinlainen kieroutunut hymy. Jerryllä ei ollut enempää sanottavaa, joten hän nojautui jalalta toiselle ja iski katseensa takaisin Kuskyyn, jotta tämä saisi jatkettua selittämistä.

”Tällä kertaa meillä ei ole sinulle enää yhtään salaisuuksia, herra McBarca, ” Kusky huomautti, ”olette tästä lähin osa yhteisöä.”

”Upeaa, ” Jerry mutisi hampaisiinsa.

”Entä minä?” Nanette havahtui, ”ja Miku? Mikulla piti alkaa tänään työt meillä varikolla, ja isoäitini odottaa meitä jo syömään.”

”Ottaen huomioon sen mitä tapahtui kaupungilla tässä pari tuntia sitten, ” Före huomautti jälleen heidän takaansa, ”niin näin parhaakseni tuoda teidät tänne yksinomaan suojaan. Se, minkä tänään kohtasitte, lähtee luultavimmin teidän neljän perään kunhan ehtii, ja jos olette siinä tilanteessa yksin, tulette menehtymään.”

”Tulemme ilmoittamaan omaisillenne siitä, että olette molemmat kunnossa, mutta hoidutte toipumaan sairaalahoidossa jonkin aikaa, ” Gean Damian Kusky kertoi yksinkertaisella äänensävyllä, kuin hän olisi käynyt saman keskustelun läpi erittäin monta kertaa, ”kun tilanne vakaantuu, voimme luultavasti päästää teidät jälleen ulkomaailmaan, jos osoittaudutte sen ansainneiksi.”

”Ja minä jään homehtumaan tänne?” Jerry käänsi jälleen puheen itseensä.

”Olette nyt kohdanneet saman hengen kanssa kahdesti ja selviytyneet, ” Före huomautti venytellen, ”luuletteko, että hän tahtoo päästää teitä enää sormistaan?”

”Mikä hän-, ” Jerry ärähti, ”mikä piru se edes on?”

”Hän, hän oli ennen ihminen, ” Kusky huokaisi, ”tuulisielu, jos tarkkoja ollaan. Oletan, että puhumme hänestä? Hän kuoli vuosia sitten, mutta hänen sielunsa jäi elämään vahvana.”

Tuli pieni hiljaisuus, kun Gean Damian Kutky katseli kolmikon katseita. Hän epäilemättä huomasi, että kukaan muu kuin Nanette ei ymmärtänyt mitään sieluista, joten hän päätti aloittaa selittämisen uudelleen.

”On kahdenlaisia tapoja kuolla, ” hän peruutti, ”luonnollinen, jolloin ruumis jää maan päälle ja sielu jatkaa eteenpäin. Jos ihminen sen sijaan katoaa, eli ylikäyttää kykyään hallita luonnonvoimia, hänen ruumiinsa muuttuu täksi voimaksi. Esimerkiksi, jos joku päättää luoda kokonaisen uuden järven keskelle Stratfordia, se vie huomattavasti elämänvoimaa ja luultavasti ihmisruumis muuttuu kokonaan vedeksi. Yleensä tässä tapauksessa myös sielu hajoaa täksi aineeksi, mutta joskus käy niin, että sielu jää olemaan. Tässäkin tilanteessa on monta vaihtoehtoa: Sielu joko jää tajuttomaan tilaan, tai sitten se saa uudelleen tajuntansa ja palaa niin sanottuna haamuna takaisin. Joissain tapauksissa nämä sielut ovat silti harmittomia, ja aiheuttavat esimerkiksi pieniä luonnonmullistuksia omaksi huvikseen. Pahimmassa tapauksessa ne palaavat kostamaan tietyille ihmisille, mutta niillä ei ole oikeastaan voimaa sitä varten. Yleensä tuoreeltaan kuollut tulisielu ei esimerkiksi jaksa edes sytyttää kynttilää omilla voimillaan.”

”Tämä herra, johon törmäsitte, on niitä, jotka kuolivat tarkoituksella: Hänen tarkoituksenaan oli väärinkäyttää kykyään. Hän palasi katoamisen jälkeen, ja alkoi kerätä itselleen uutta voimaa. Hän ei niinkään tapa ihmisiä, vaan pakottaa heitä käyttämään omaa elinvoimaansa, jotta he muuttuvat mitään tajuamattomiksi kummituksiksi, jolloin hän liittää heidät itseensä. Tällaisia tapauksia käy noin kerran vuodessa, mutta juuri hänestä meillä on ollut harmia viimeisimpinä kymmenenä vuotena. Hän on erityisen ahkera keräämään sieluja, ja sitä kautta hänestä on tullut erityisen vahva henkiolento. Onneksemme myös henkiolentoja vastaan voi taistella, ja häneen pätee samat säännöt kuin meihin: Mitä enemmän hän ylikuluttaa kykyjään, sitä heikompi hänestä tulee hetkeksi.”

”Hän, tai muutkaan tällaiset sielut eivät yleensä tähtää niihin, jotka eivät ole oppineet hallitsemaan elementtiään tai jotka kieltäytyvät sen käytöstä. Tämän takia Saaret pitävät asian piilossa, ettemme menettäisi ihmisiä turhaan. Ne, jotka ovat löytäneet voimansa ja käyttävät sitä aktiivisesti, ovat jatkuvasti vaarassa ja aiheuttavat samalla muille vaaratilanteita holtittomalla käytöksellään. Myös ne, jotka eivät kykene jumalattaren lahjan kykyihin, vaan esimerkiksi näkevät näitä henkiä, ovat vaarassa: He eivät voi itse valita käyttävätkö voimaansa, se on heillä jatkuvasti niin sanotusti päällä.”

”Kuten minä, ” Miku sanoi hiljaisella äänellä, ”eikö? Minä näen henkiä ja kykenen kommunikoimaan heidän kanssaan.”

”Kyllä, ” Kusky sanoi, ”tämän takia Före varmaan toikin sinut mukanaan, herra...?”

”Miku Hunter, ” hän sanoi, ”muttei herra.” Nanette naurahti. Hänelle herroittelu ja neidittely oli täysin tuttua, mutta Miku Hunter oli keskiluokkainen, joka ei ollut ikinä opiskellut samoja asioita kuin hän ja Jerry. Oli täysin odotettavissa, että hänestä tuntui kummalliselta, jos häntä vanhempi mies lähti yhtäkkiä herroittelemaan.

”Anteeksi, ” Kusky mörähti.

”Joka tapauksessa. Luostari toimii turvapaikkana näitä sieluja vastaan. Meitä on täällä koolla niin monta, etteivät niistä vahvimmatkaan uskalla hyökätä kimppuumme. Heti astuessamme ulos alkaa vaara.”

”Sitä varten minä olen täällä, ” Före ilmoitti ylpeänä, ”ne eivät pidä minusta.”

”Herra Före on linkkimme ulkomaailmaan, ” Kusky jatkoi siitä, mihin toinen oli jäänyt, ”hän on yksi saaremme ainoita, joka pystyy itse määräämään, mitä kadonneiden sielut tekevät. Hän kykenee paikantamaan ne, jotka ovat jääneet tajuttomaan tilaan, ja käyttää heidän kykyjään puolustuksena tai tiedonlähteenä.”

”Eli periaatteessa tämä tarkoittaa sitä, herra McBarca, ” Före virnisti, ”että vaikka kuinka pitäisit valehtelusta, minä saan silti selville totuuden.”

Nanette seurasi Jerry ilmeitä. Ne alkoivat hämmennyksestä, ja palasivat vihaan, jossa ne olivat olleet jo siitä asti, kun hän oli herännyt vaunusta. Nanette tahtoi naurahtaa, mutta hän tunsi myös myötätuntoa entistä luokkalaistaan kohtaan. Häntä oli sentään pyöritetty siitä asti, kun Avril vaihdettiin heidän kouluunsa kolme vuotta sitten, eikä Jerryllä ollut mikään oikein sujunut sen jälkeen. Nanette katseli, miten ruskeatukkainen poika luovutti, ja puri poskeaan hänen katseensa harhaillessa ympäri käytävää. Jerryn vihreät silmät pysähtyivät jonnekin Gean Damian Kuskyn taakse, ja hänen suunsa aukesi, kuin hän olisi yrittänyt sanoa jotain, mutta sanat jäivät pitkälle alkutekijöilleen.

Myös Nanette katsahti samaan suuntaan, ohitse kaksimetrisen miehen kohti punatiilistä käytävää. Hänkin näki sen, minkä Jerry luultavimmin näki: Heidän ikäisensä pojan, oikeastaan siis jo miehen, jolla oli eteenpäin kammatut räikeän punaiset hiukset, jotka sojottivat vähän minne sattui ja samanväriset, eloisat silmät. Ei kestänyt yhtä hetkeäkään kun Nanette tunnisti henkilön ja tämän korkeat kulmakarvat, jotka saivat hänet näyttämään siltä, kuin hänellä olisi ollut mielessään jatkuvasti jokin juoni, joka kuulosti todella hauskalta ja siinä kärsisi varmasti mahdollisimman monta raivostuttavaa henkilöä.

Tämän ihmisen tapaaminen iski Nanetelta ilmat pihalle keuhkoista. Viimeiseksi hän oli odottanut tätä tapahtuvaksi. Viime näkemisestä oli ollut jo kolme vuotta, ja silloinkin tämä poika oli vain kadonnut odottamatta. Nyt hän seisoi tuossa. Nanette oli sanaton.

Muttei hän kuitenkaan ollut ainoa henkilö siinä tilassa sillä hetkellä ilman järkeviä sanoja tai ajatuksia.

* * * Jerry

”Iason, ” nimi purkautui Jerryn sisimmästä epämääräisenä mutinana hänen tunnistaessaan entisen luokkalaisensa, entisen kämppiksensä, entisen parhaan ystävänsä. Iason Noah King seisoi käytävällä vain parin metrin päässä hänestä ja hänen suunsa oli loksahtanut auki hämmennyksen sekaisesta tunteesta. Oli luultavimmin järkytys tavata kaksi tuttua näinkin pitkän ajan, kuin kolmen vuoden jälkeen, jos tilanne oli kerran Jerryllekin täydellisen kummallinen. Hän ei ollut tavannut Iasonia henkilökohtaisesti sitten erään kirotun keskitalven. Viimeinen asia, jonka hän toisesta muisti ja joka sekin oli vain oletus siitä, mitä Iasonin oli mahdollisesti hänelle sanonut, ja sekin oli käsky pysyä pois juuri täältä, juuri tästä paikasta. Jerry oli yrittänyt totella käskyä viimeiseen asti… Ja nyt hän oli siinä epäonnistunut.

Hän lähti kävelemään voimattomana kohti kolmen vuoden takaista ystäväänsä. Jerry oli unohtanut juuri sillä hetkellä miten hymyiltiin, mutta ei Iasoninkaan kasvoilla ollut sillä hetkellä ilmeitä, kun hänkin otti askeleita toista kohti. Gean Damian Kusky yritti olla järkevä ja laittoi kätensä Jerryn eteen estääkseen tämän pääsyn eteenpäin, mutta hänet torjuttiin täysin ajattelematta työntämällä käsi sivuun. Jos käden sivuun työntänyt ihminen olisi yhtään katsonut tekoaan, hän olisi huomannut ajatuksissaan polttaneensa ison miehen ranteeseen ilkeän näköisen palovamman, mutta hän ei lainkaan keskittynyt siihen.

Iason oli selvästi kasvanut. Hänen piirteensä olivat vahvistuneet, ja hiukset eivät rehottaneet enää yhtä villinä ja vapaana kuin kolme vuotta sitten. Jerry tunnisti entisestä kämppiksestään yhä sen saman piirteen, joka minä hetkenä hyvänsä pistäisi pojan irvailemaan tai keksimään jotain niinkin typerää, kuin ikkunasta karkaaminen katolle sillä välin, kun opettaja ei katsonut. Tuo esimerkki ei ollut edes se villein ajatus, joka pojan mielessä oli saattanut syntyä silloin, kuin he vielä opiskelivat yhdessä – tai, ainakin esittivät taidokkaasti opiskelevansa.

Vanhat ystävykset pysähtyivät vain lyhyen matkan toisistaan, toinen toistaan katseella arvioiden. Oliko kyseessä todella sama henkilö, jonka he olivat keskitalvella kolme vuotta sitten viimeksi tavanneet? Iason oli venähtänyt pituudessaan Jerryn ohitse, mutta kumpikaan ei tainnut edes muistaa, miten mittasuhteet olivat olleet alun perin. Oliko Jerry ollut pidempi? Vai sittenkin Iason?

Jerry hengitti kerran syvään, ja tunsi jonkin sisällään pistävän.
”Iason Noah King, ” hänen äänensä särisi hänen huomaamattaan, kun hän sai nimen sanottua kuin pitkästä aikaa.
”Jerry Oliver McBarca, ” Iason vastasi takaisin tutusti, katse yhä tutkiessa entistä luokkalaistaan. Hän harkitsi sanojaan lyhyen hetken.

”Oikeasti? Noilla hiuksillako?” Iason ähkäisi virne kasvoillaan, ääni lopullisesti pettäen helpotuksen naurahdukseen lauseen lopussa. Tuolla huomautuksella hän rikkoi heidän välisensä rajan, ja nauraen hän nappasi Jerryn halaukseen. Halattava ähkäisi kovassa koettelussa, mutta nauroi toisen mukana tapaamisen aiheuttamasta helpotuksesta. Pieni kaipaus pyrki ylös hänen kurkustaan, painaen, ahdistaen ja purkautuen ulos sillä hetkellä, kun hän tunsi ystävänsä jälleen lähellään. Jerry oli unohtanut millaista oli olla jonkun lähellä, joka oikeasti välitti ja kolmen viimeisen vuoden stressi kanavoitui ulos itkuna tuona helpotuksen hetkenä.

”Älä kehtaa itkeä, ” Iasonin ääni ei ollut niin vakaa, vaikka hän selvästi äänestä päätellen yritti virnistää, ”eivät nämä hiukset nyt niin pahat ole. Tämän voi vielä pelastaa.” Jerry hikkasi nauraessaan kommentille, ja hän tunsi miten Iason samalla näpersi hänen hiuksiaan tutkien tuhoa, jonka hän oli saanut aikaan parin tulipalon aikana.
”Mitä olet oikeastaan näille tehnyt, nämä vaikuttavat palaneilta!”

Jerry hikkasi uudelleen, ja puski Iasonin kauemmas. Punatukankin silmät punersivat hiukan, mutta tämä pidätteli miehisesti tunteitaan sisällään paremmin, kuin stressin murtama ystävänsä. Jerry puolestaan ei vielä kyennyt puhumaan, joten hän vain yritti tavoitella hymyä.
”Enkö minä käskenyt sinua pysymään poissa täältä, poissa ongelmista?” Iason nyrpisti nenäänsä vetäessään kätensä puuskaan.
”Minä olin tajuttomana, miten sinä voit olettaa, että minä kuulin yhtään mitään!” Jerry sai puhekykynsä takaisin nieltyään itkunsa alas.
”Sinä siis kuulit!”
”No totta kai minä kuulin!
”Ja silti jätit yksinkertaisen tehtävän suorittamatta. Sinusta ei ole mihinkään ilman minua tuolla ulkomaailmassa, eikö?” Iason kivahti, mutta he kaksi vain jäivät tuijottamaan toisiaan. Punatukka pyyhkäisi otsaansa ja sulki silmiään hetkeksi, kun ne olivat alkaneet jälleen punertaa.

”Ei, ” Jerryn oli pakko myöntää katkerana, ”ei minusta olekaan. Tuli tarvitsee alustan jolla se palaa.”
”Nyt alkaa mennä liian herkäksi, McBarca, ” Iason varoitti avaamatta silmiään, painaen toista niistä ranteellaan, ”seuraavaksi alat varmaan pyytelemään anteeksi. Jossain menee raja!”

”Anteeksi?” Jerry ehdotti.
”Älä kehtaa!” Iason parahti, ”tuo on ahdistavaa!”
”Anteeksi, ” Jerry sai palautettua todellisen ilon kasvoilleen huolimatta siitä, että hänen päätänsä todella särki sillä hetkellä ja hänen ruumiinsa kaipasi lepoa enemmän, kuin yleensä. Iason osasi epäilemättä lukea tuon hänestä, sillä hän siirsi katseensa Gean Damian Kuskyyn.
”Jerry tulee minun huoneeseeni nukkumaan, ” hän määräsi yhtään Kuskyä kunnioittamatta. Jerry tunsikin olonsa väsyväksi, ja yllättäen nukkuminen alkoi kuulostaa todella mukavalta.

”Onkohan se järkevää?” Pingviinimies Pentti Före huomautti taustalta, ”herra McBarca on kuitenkin juuri ollut taistelussa, ehkäpä hänen pitäisi ensin viettää pari yötä hoidossa, jotta saamme varattua hänelle paikan ja sängyn, sekä kaiken muun mitä-”
”Täysin turhaa sähellystä, ” Iason oli ärähtänyt, ”katsokaa nyt häntä. Jerry voi ottaa toistaiseksi minun sänkyni, raahaan vaikka itselleni patjan jostain jos tarvitsee.”
”Herra King, säännöt ovat sääntöjä-, ” Kusky yritti puhua vakavalla äänellä, mutta Iason ei ollut ikinä ollut hyvä kuuntelemaan saarnoja tai noudattamaan sääntöjä yleisestikään. Hän vain huitaisi kädellään kahta hössöttäjää kohti, ja tarttui Jerryä omistavasti siitä osasta kättä, mikä oli vielä olemassa.
”Ja ne eivät minua kiinnosta, ” hän tuhahti, ”tule, häivytään tästä ennen kuin nukahdat pystyyn. Katsotaan myöhemmin miten voimme pelastaa sinun kuontalosi. Heippa Nane, kiva nähdä”

Iason Noah King. Ainoa miespuolinen olento Stratfordin alueella, jota kiinnosti enemmän jonkun toisen hiukset, kuin entisten luokkalaisten tervehtiminen.

Jerry ei ollut ikinä tuntenut oloaan tervetulleeksi tai kotoisaksi ollessaan Avrilin kanssa. Oikeastaan heti ensimmäisestä päivästä asti heillä kahdella oli ollut jonkinlaista negatiivista ympärillään, eikä Avril ollut ikinä oppinut arvostamaan Jerryä ihmisenä. Viimeisiin hetkiin asti olivat he molemmat tunteneet olonsa äärimmäisen ahdistuneeksi, mikäli toinen oli lähettyvillä. Koko viimeiset kolme vuotta tuo ahdistus oli seurannut Jerryä aina ja kaikkialla, teki hän mitä tahansa. Tilannetta ei ollut yhtään helpottanut se, että hän oli viimein päässyt pakkoavioliitostaan eroon, sillä samalla häntä oli alkanut painaa syyllisyys ja täydellinen epävarmuus tulevaisuutta kohden. Olisiko hänen loppuelämänsä mennyt pakoillessa virkavaltaa tai muita voimia, joille Jerry ei olisi kyennyt mitään? Olisiko hänellä voinut olla tulevaisuutta tämän paikan muurien toisella puolella?

Nyt, kun Iason oli tarttunut hänen kädentyngästään, oli epävarmuus otettu Jerryltä pois. Tämä paikka saattoi olla heille molemmille vankila, mutta sittenpähän he jakoivat yhteiset kalterit. Nyt hänen ei enää tarvinnut pelätä tulevaisuutta, tai elää ahdistuksessa. Jerry oli turvassa siellä missä hänen paras ystävänsäkin oli, eikä hän sillä hetkellä tarvinnut mitään muuta elämäänsä. Paitsi nyt hän tarvitsi unta ja sen jälkeen ehkäpä ruokaa. Ruoka voisi olla ihan kiva. Ehkäpä Iason osaisi myöhemmin selittää enemmän tämän vankilan käytäntöjä ja sitten hän voisi saada ruokaa? Tai tukanleikkuun. Aivan sama. Eipähän enää tarvinnut pelätä.

Paitsi kyllä hän todellisuudessa ihan ensimmäiseksi kaipasi sillä hetkellä unta.