Niinä iltoina ei juhlittu.
Kesä ei jäänyt odottamaan. Jo seuraavana päivänä Nathanin lähdöstä Zherrinadia otti virallisesti paikkansa Kesän hallitsijana isänsä jälkeen. Tieto otettiin vastaan ja sitten siirryttiin eteenpäin, eli jälleenrakentamiseen ja menehtyneiden suremiseen, joista molemmat hoidettiin sujuvasti rinta rinnan.
Kun Zherri oli ilmoitettu hallitsijaksi koko hiljaisen kansan kuullen, käski Zherri kaikkia suuntaamaan rantaan. Valtava massa lähti heti liikkeelle, vaiteliaana, vain itku, suru ja kunnioitus paistaen heidän joukossaan. Zherrin pikkusisarista pikkuisin, Chipo, takertui käteeni eikä suostunut enää päästämään irti. Seurasin hänen kanssaan Nadian sisarusmassaa kohti satamaa ja veneeseen, joka heti täytyttyään Nadian suvun jäsenillä lähti hitaasti seilaamaan hieman kauemmas merelle.
Oli tyyni ilta, ja tulivuori tuprusi savua taustalla nyt hyvinkin rauhallisena, painuen jälleen kohti unta, josta se ei toivottavasti minun elinaikanani enää heräisi. Ilmassa haisi heikosti jonkinlainen savu, mutta mereltä nouseva vieno tuuli sekoitti ilmaa sen verran, ettei savu ollut hengenvaarallista.
Aurinko oli jo aikaa sitten laskenut vuoren taakse ja tähdet valaisivat iltaa. Myös muita laivoja ja veneitä irtosi satamasta, mutta nekin ankkuroituivat vain vähän matkan päähän rannasta. Ihmisiä kasaantui rantaan ja me seisoimme laivan laidalla odottamassa.
Yksinäinen liekki leimahti satamassa pimeään ja lähti leviämään. En nähnyt täältä kaukaa sitä, mikä siellä paloi, mutta näin pienten liekkien meren kasvavan. Tulta jaettiin ihmiseltä ihmiselle, ja jotain palavaa asetettiin mereen. Kohta koko rantavesi oli täynnä pieniä tuikkivia pisteitä, jotka kelluivat hiljalleen laivojen ja veneiden suuntaan.
”Zachary”, kuulin yhden Nadian sisaruksista vasemmalta puoleltani ja kääntyessäni huomasin, että hän tarjosi minulle pientä puista venettä, jonka kannelle oli asetettu kynttilä. Aloin ymmärtää mitä rannan suunnalla olevat valot olivat.
”Yksinäinen pieni valo pienellä veneellä”, hymyilin Zherrin sisarelle, joka muistaakseni oli nimeltään Aio, ”aivan kuin Helin.”
”Siitähän se idea on lähtöisin”, Aio vastasi surullisin silmin, yrittäen vastata hymyyni lempeästi, ”yleensä juhlistamme keskikesää lähettämällä tuhansia pieniä veneitä ulapalle niiden muistoksi, jotka ovat tavalla tai toisella poistuneet keskuudestamme. Nyt ei ole vielä sen aika, mutta suuri suru on koittanut maamme päälle, joten Zherri näki soveliaaksi toimia samoin.”
Otin hänen tarjoamansa veneen vastaan ja napsautin itse pienen kynttilän sydämen palamaan. Ojensin tulta myös muille ympärillä oleville, joilla oli oma pieni vene ja kynttilä.
Pieni liekkimeri velloi rannan suunnalla meitä kohti ja kasvoi alati. Osa veneistä seilasi hitaasti suuntaamme, ja kun ensimmäinen saavutti meidät, laskimme Chipon kanssa minulle tarjotun pienen veneen aalloille. Työnsin veneelle vauhtia ja se jatkoi matkaa vähän matkaa kauemmas laivastamme, päästen muiden veneiden mukaan.
”Rukoilen, että Helin antaa isälle ja äideille rauhallisen levon”, Chipo sanoi minulle, silmät välkkyen tulimeren loisteessa, ”ettei heidän tarvitse palata takaisin levottomana.” Katselin vierelläni seisovaa tyttöä, joka oli kokenut vasta nelisen kesää elämässään. Hän oli perinyt isänsä lempeän hymyn ja pyöreät posket. Chipo oli pieni ja viaton, ja jaksoi silti pysyä jaloillaan, vaikka oli juuri menettänyt melkein täysin koko lähimmän sukunsa. Jäljellä oli vain hän, Zherri ja Aio, sekä kahden jälkimmäisen äiti Thalia, vaikka vasta päivää aikaisemmin katraaseen kuuluivat Lesse, Amame, Aio, Mirembe, Nita, Eekke, Fuvi ja kaksoset Nurun ja Zulan, sekä Ammocknadian kaksi vaimoa Pim ja Silam.
Nuori Chipo oli urheampi kuin minä. Hän pysyi rohkeana tilanteessa, jossa minä olisin itse kadonnut johonkin nurkkaan itkemään vuorokaudeksi. Minä hajosin stressin alla herkemmin, kuin pieni lapsi.
Nyt tämä kyseinen pieni tyttölapsi kääntyi puoleeni ja levitti kätensä.
”Syliin?” Hän pyysi pienesti. Nostin hänet ilmaan vyötäröltä ja hän kapusi kaulalleni, laskien pienen pyöreän päänsä olkapäälleni, kietoen pehmoiset kätensä hartioideni ympäri.
”Saanko laulaa?” Chipo kysyi löydettyään tukevan asennon niin, että hänen jalkansa olivat ympärilläni. Katselin ulapalle pää tyhjänä.
”Saat”, annoin tytölle luvan.
”Millaisen rakkauden ilman sydäntä saa,
mies tuo joka kuolemaan kurkottaa,
jonka palkinto on toisen tuskaa,
jonka hymy on valetta vaan.
Ei iloa, ei rauhaa, ei hymyä suo,
ei toisen onnelle iloitse tuo.
Ei naurua, surua, menetystä nää,
kun on kivestä sydän niin yksin jää.
Voi löytyä rakkaus siltojen alta,
voi löytyä rakkaus vain kokeilemalla.
Ei auta jos selän kääntää, pakenee.
Näin tien yksinäisen valitsee.
Millaisen rakkauden ilman sydäntä saa,
nainen tuo joka kuolemaan kurkottaa,
jonka palkinto on toisen tuskaa,
jonka hymy on valetta vaan.”
Ja näin laulaa korvani juuressa nelivuotias pieni tyttö joka on juuri menettänyt koko perheensä.
Sepäs ei ollut yhtään piristävää.
”Sinä ja isä tulette tuosta laulusta mieleen”, Chipo puristi kaulaani hieman tiukemmin, vetäen itseään parempaan asentoon syliini, ”isä näytti aina ilonsa ja oli iloinen kun minäkin olin iloinen. Hänen seurassaan ei kukaan ollut ikinä surullinen, paitsi sinä kun tulit meille vieraaksi. Sinä valehtelet hymylläsi, koska yrität pitää surua sisälläsi. Minä en pidä siitä. Minä haluan että sinä hymyilet aidosti, niin kuin isäkin. Sinulla on kiva hymy, minä tykkään siitä. Isoveli Nathankin näytti tykkäävän. Hänkin valehtelee hymyllään.”
”Onko Nathan sinun mielestäsi surullinen?” Kysyin rikkinäisellä äänellä tytöltä, jota pitelin sylissäni.
”Hmmh! Todella surullinen. Tai, oli. Täällä ollessaan hän ei ollut surullinen kun te kaksi olitte yhdessä. Minä näin teidät ennen kuin lähdimme isosiskojen kanssa juhlista. Minä näin miten te säteilitte. Isä säteili aina, ja äidit, sekä toinen isä säteilivät kun he olivat isän seurassa. Punatukkainen palvelijakin säteilee nykyään aina, on säteillyt siitä saakka kun tulit tänne, ” Chipo nojautui taemmas niin äkisti, että olin pudottaa hänet. Hänen tummat silmänsä välkkyivät yön pimeydessä kaikkia niitä pieniä valoja, jotka valaisivat satamaa ja laivaamme.
”Sinä säteilet kun puhun isoveli Nathanista”, hän sanoi tarkasteltuaan kasvojani, ”sinä pidät hänestä, etkö pidäkin?”
”Chipo-,” yritin sanoa jotain väliin, mutta hymy levisi tytön kasvoille.
”Nyt sinä loistat taas enemmän!” Hän suorastaan riemastui, ”ja tuo on se hymy, tuo on se sinun aito hymysi! Se tekee sinusta kauniin!”
”Hymyileminen tekee kenestä tahansa kauniin”, kerroin tytölle, ”sinusta erityisesti.” Chipo kikatti ujosti ja puristi minut uudelleen halaukseen. Kasvojani kuumotti mutta löysin hymyn kasvoiltani. Oli vaikea olla hymyilemättä näin iloisen lapsen seurassa. Satamasta kaikui laulanta tänne merelle asti, mutta sanoista ei ollut mahdollista saada selvää. Kynttilälaivat alkoivat hajaantua eri suuntiin, mutta meri loisti yhä niiden valoa. Chipo jatkoi äskeisen laulunsa hyräilemistä, ja se teki tilanteesta jokseenkin aavemaisen, kun tuhannet ja taas tuhannet kynttilät kelluivat mustassa meressä.
Valo alkoi kasvaa oikealta puoleltamme ja kuulin ihmisten kiljuvan, kun kynttilämeren tuli leimahti valtavaksi. Tuli tarttui jokaiseen pieneen kynttiläveneeseen siinä katseidemme alla ja jotenkin minusta tuntui, että näin ei ollut tarkoitus tapahtua. Valtava liekki sammui yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin, ja jäljelle jäi vain pieniä veneitä, jotka paloivat loppuun ja upposivat.
”Mitä tapahtui?” Kysyin hämmentyneenä, kun ihmiset alkoivat puhua keskenään. Chipo, joka oli kokoa tämän ajan pysynyt tiiviisti sylissäni, kohotti nyt päätään.
”Helin”, hän päästi pienen äänen ja käänsin itseni toiseen suuntaan. Näin juuri ja juuri ihmisten yli jumalattaren veneen, joka suuntasi kohti pimeyttä. Myös muut ehtivät huomata pienen mustan täplän joka suuntasi hiljalleen kohti länttä.
”Hän ei tykännyt kynttilöistä”, Chipo kommentoi.
”Tai sitten hän oli muuten vihainen”, vastasin mutristellen suutani ja muistellen sättimistä, jonka Helin oli joutunut kokemaan Tiedon jumalan käsittelyssä, ”tai sitten hän vain suuttui muuten vain.” Eipä tämä olisi ketään yllättänyt.
Palasimme pian rantaan ja päivä vaihtui huomiseen yksinäisissä merkeissä. Hovi majoittui kaupungin eteläisen osan satamassa olevassa majatalossa, joka oli siistinyt itsensä hoville sopivaan arvoon. Minä itse en etsinyt sinä iltana itseäni nukkumaan, vaan käänsin suuntani ja löysinkin itseni alakerrasta, joka toimi jonkin oloisena pubina. Näin suuren pyöreän pöydän ääressä Siunattujani – jotka eivät olleet sillä hetkellä vahtivuorossa – isossa läjässä. Suuntasin automaattisesti heidän suuntaansa.
”Hei”, aloitin kömpelösti vetäessäni samalla viereisestä pöydästä itselleni tuolin, ”mitäs täällä tapahtuu?”
Paikalla oli kuusi Siunattua. Miraclia ja Vive istuivat kahdella jakkaralla välissään sellainen aukko, johon minä tuoleineni mahduin. Vive hyppäsi vielä minut huomatessaan pari pientä tökkäystä kauemmas, että minä ja mahtava ahterini mahduimme varmasti pöydän ääreen.
”Hei, mitäs täällä tapahtuu? Me pelaamme”, vastasi minulle Micho, tai siis kimeästä äänestä päätellen hänen päänsä toinen asukki eli Nana, ”ja juomme mutta shh, ei puhuta siitä.”
”Mitä te pelaatte?” Nojauduin kyynerpäilläni pöytää vasten ja katselin kummissani pöydällä olevia kovia kokeneita, ajan ruskistamia kortteja.
”Eräänlaista maailmanvalloituspeliä”, Miraclia näytti suuntaani hänen kädessään olevia kortteja, ”tarkoituksena on yksinkertaisimmillaan selitettynä valloittaa maailma keräämällä muiden kortit pois.” Pöydän toisella puolella Winanth asetteli omia korttejaan pöydälle johonkin hyvin tiettyyn järjestykseen, josta kukaan muu ei ymmärtänyt oikein mitään.
”Haittaako jos seuraan tästä viereltä?” Kysyin, eikä kukaan kieltänyt seuraani, joten jäin seuraamaan. Opin, että pelissä oli kolme osapuolta: Kuninkaalliset joukot, tavallinen maalaisväki ja merirosvot. Kuninkaallisten tarkoituksena oli pitää valta itsellään, maalaisväen tarkoitus oli juonitella itsensä voittajien puolelle ja merirosvot yrittivät viedä valtaa muilta. Pelin alussa pelaajat vetivät pakasta oman puolensa, mutteivat saaneet kertoa siitä muille. Se puoli, kenellä oli pelin lopussa vahvimmat kortit, voitti maailman herruuden.
Yhden erän jälkeen olin ymmärtänyt pelin toiminnan noin suurpiirteittäin ja siirryin katsojan roolista Miraclian avustajaksi/oppipojaksi.
Seuraavassa erässä pelasin jo itse.
Kun aurinko alkoi jo häämöttää yötaivaan takaa, voitin ensimmäisen kerran ja silloinkin satuin maalaisväeksi. Tämän jälkeen Siunatut häätivät minut pois seurastaan ja pakottivat minut nukkumaan, mutten yhä tuntenut väsymystä. Sulkeuduin kuitenkin minulle osoitettuun huoneeseen ja istuin keskelle lattiaa tuijottamaan ikkunasta ulos kauas merelle. Monen tunnin päästä minua tultiin herättelemään, mutta silloinkin minut löydettiin lattialta istumasta, samasta asennosta johon olin pamahtanut silloin, kun olin huoneeseen saapunut. Alakertaan hoville vietiin sana, että minä en ollut vielä ihan kunnossa ja ettei minua nähtäisi sinä päivänä virallisissa asioissa. Tämä järjestely toimi minulle ihan hyvin.
Meni vielä pari tuntia, ja oveeni koputettiin jälleen. Nyt olin sentään etsinyt itselleni tuolin. Oven takana minua huuteli Rorkin ääni, ja hän oli huhuilunsa mukaan tullut Zherrinadian käskystä. Annoin hänelle luvan tulla sisään. Samalla tuli joku muukin.
Rork kumarsi minulle saapuessaan sisään ja hänen perässään kulkenut Aaronvuur näytti eksyneeltä. Hänellä ei ollut sinisiä vaatteita, vaan hän oli pukeutunut kuin kuka tahansa muu Kesän kansalainen.
”Kesän perillinen Zherrinadia käski minua tulemaan tuomaan sanaa”, Rork aloitti vakavana, ”että Talven prinssi Nathan teki sopimuksen Kesän prinsessan kanssa siitä, että palvelija Aarovuur siirtyy Kesän palveluksesta kuninkaan palvelukseen.”
Katsoin ensin Rorkia, sitten Aaronia, joka oli mennyt jälleen punaiseksi kasvoiltaan. Sen jälkeen katsoin jälleen Rorkia.
”Niin?” Kysyin, olettaen, että tarina jatkui vielä.
”Neuvottelijoinanne olemme hyväksyneet asian”, Rork jatkoi, yhä hyvin vakavalla sävyllä, ”ja toivomme, että saamme kouluttaa häntä toimimaan kuninkaan alaisena, ja puolustamaan teitä jos tilanne vaatii.”
”Ihan miten vain”, heilautin kättäni välinpitämättömästi, ”mikä teistä tuntuu parhaalta.”
”Viimeisimpien tapahtumien varjossa-” Rork meinasi jatkaa vakavaa sävyään, mutta minä keskeytin.
”Joojoo, jotain hienoja sanoja vaarasta ja sodista ja kaikesta sellaisesta, minua ei juuri tällä hetkellä kiinnosta, kiitos ja voit poistua. Tulen kuuntelemaan paskanjauhantaa sitten, kun jaksan. Heippa Rork, Aaron, voit jäädä”, käänsin katseeni ikkunaan siihen samaan maisemaan, jota olin katsellut jo usean tunnin ajan. Kaikesta päätellen Rork kumarsi ja poistui sitten. Aaron jäi paikallensa vaihtamaan ahdistuneen oloisena painoa jalalta toiselle. Meni pitkään, ennen kuin sanoin yhtään mitään hänelle.
”Onko tämä mielestäsi väärä päätös?” Kysyin häneltä.
”Mikä?” Hän ei kyennyt lukemaan ajatuksiani, joten hän ei voinutkaan ymmärtää mistä puhuin.
”Se, että Nath käski sinut pitämään minusta huolta, jos tätä nyt tällaiseksi voisi kutsua”, kerroin ajatukseni ääneen.
"Sitä en tiedä olenko oikea ihminen siihen, mutta… Nathan Kingordon käski minua”, hän vastasi.
”Oletko surullinen siitä, että hän käski sinua?” Satamasta alkoi juuri irtautua iso laiva. Sepä olikin vasta mielenkiintoista.
”En”, hän vastasi nopeasti. Katsoin punatukkaista palvelijaa, minun palvelijaani kohti. Sininen ei kyllä ollut sopinut hänen ihonsa väriin ei sitten yhtään. Nyt Aaronilla oli päällään ruskea takki ja samankaltaiset pussimaiset housut, jotka kuuluivat myös palvelijan pukuun. Väri oli tässäkin tapauksessa vaihtunut. Nyt hän meni ihan normaalista ihmisestä.
”Katso nyt meitä kahta”, huokaisin, ”kummallakaan ei ollut aluksi mitään. Ja nyt minusta tehdään kuningasta ja sinusta minulle palvelijaa. Mitä ihmettä Kohtalolla pyörii päässään kirjoittaessaan näitä tapahtumia?”
”Kohtalo… Jumalat, me olemme kaikki heidän lelujaan”, Aaron totesi, ”ja silti sanotaan, että ihmisillä on oma oikeus sanoa vastaan. Mikä siitä lienee oikeasti totta?”
”Kuka tuosta tietää?” Käänsin katseeni jälleen kerran takaisin satamaan, jossa laiva pääsi irti satamasta, ”minua on pyörittänyt jo kolme jumalaa, ja samalla se suurin kaikista. Entäpä sinä, kaikesta päätellen ainakin yksi heistä on siunannut sinua läsnäolollaan?” Kun Aaron ei vastannut osasin päätellä, ettei hän edelleenkään ollut oppinut ajatusten lukijaksi.
”Keskustelin illalla hyvin hurmaavan nuoren tytön kanssa. Juttuhan on niin, että hänen isosiskonsa ainakin osaa nähdä ja käsitellä tunteita, ja tässä vaiheessa ymmärtänet kenestä puhutaan. Keskustelumme jälkeen minulle jäi semmoinen olo, että myös Kesän prinsessa numero 10, vai mitä heitä nyt olikaan, Chipo, on perinyt jokseenkin samanlaisen siunauksen. Hän kertoi, että minä ja Nathan säihkyimme, kun olimme keskenämme. Hän kertoi, että hänen isänsä säihkyi vaimojensa seurassa. Kukapa tietää mitä tällainen nelivuotias ymmärtää, mutta arvelen, että säihkyminen tarkoitti hänelle samaa, kuin rakkaus.”
”Sitten hän myös ohimennen kertoi punatukkaisesta palvelijasta joka säihkyi ollessaan seurassani”, päätin pitkän kertomukseni.
Sivusilmällä näin, että Aaronin käsi ponnahti heti hänen hiuksiinsa jotka olivat, kyllä, punaiset. Minun ei tarvinnut nähdä hänen kasvojaan, sillä tunsin, miten hänen kasvonsa alkoivat jälleen kerran punertua. Olikohan kyseessä jokin sairaus vai kävikö hänen poskissaan vain normaalisti normaalia vilkkaampi verenkierto?
”Minä-…” Hän ei saanut sanaa suustaan. Myös hyvin tyypillistä Aaronia. Punatukkainen, punaposkinen ja takelteli paljon sanoissaan. Niillä sanoilla voisin häntä kuvata jollekulle tuntemattomalle.
”Anteeksi”, hän sanoi lopulta, ”minun ei ollut tarkoitus loukata.”
”Alussa minun oli hyvin vaikea hyväksyä… Sinua. Tiesin, että sielusi on tulta ja kyseinen asia ei ole minulle erityisen mieleen, ymmärtänet syyn. Oli vaikea löytää luottamusta kehenkään, joka on saanut tulen kirouksen, mutta minä olin tuore kasvo talossa ja itse kuningas kaipasi huomiotani, en minä sanonut ei enkä sanoisi edelleenkään. Huomasin kuitenkin pian, ettet ole kuin ne, jotka päälleni hyökkäsivät. Huomasin, ettet ole paha, tai, että näit minut ihmisenä sen sijaan, että olisin ollut sinulle jotain muuta. Tiesin myös alusta, ensimmäisestä keskustelustamme alkaen, että palaisisit jokin päivä Talven valtakuntaan ja minä jäisin pois elämästäsi. Näin, miten olitte hajalla, miten paljon prinssin Nathanin poissaolo teitä koski ja tiesinhän minä jo siinä vaiheessa, että en minä voisi ottaa sitä paikkaa ikinä.”
Aaron huokaisi ja piti pienen tauon. Satamassa joku vilkutti laivalle, jonka purjeita nostettiin siinä toivossa, että tuuli tarttuisi niihin.
”Minä yritin”, hän sanoi, ääni yllättävän vahvana, ”minä ihan todella yritin sanoa itselleni ei, muistuttaa omasta paikastani tässä maailmassa.” Valkoiset purjeet saivat kiinni tuulesta ja pyöristyivät, työntäen laivaa matkaan. Vilkuttelija lähti suuntaamaan kohti toisia seikkailujaan ja laivan seuraaminen menetti mielenkiintonsa.
”Eräs kuningatar sanoi minulle matkani alussa varoituksen”, minä tulin mukaan keskusteluun, vaikka katseeni oli yhä jossain sataman suunnalla, ”että me emme itse valitse sitä, kehen rakastumme. Kutsu sitä kohtalon määräämäksi, kutsu sitä oman päämme ja ruumiimme heikkoudeksi tai Ketun juoneksi, ihan turha sitä vastaan on tapella.”
”Kettu sai minut kerran kiinni”, palasin ajatuksissani menneisyyteen ja Aaron kuunteli, ”ja olin valmis pistämään pääni pölkylle varmana, että tämä oli nyt sitä rakkautta mistä kaikki laulut ja tarinat kertovat. Siinä olin väärässä, ja yritin loppuun asti valehdella itselleni, että olin muka oikeasti löytänyt jotain, mitä voisi kutsua onneksi. Ihmisen on helppo valehdella itselleen, sillä jossain vaiheessa siihen valheeseen alkaa todella uskomaan. Hän vain tahtoi minut, muttei rakastanut minua. Hän tahtoi tietää olevansa jonkin arvoinen, ja minä olin siinä välikätenä, puhumattakaan Ketusta, joka sai sen kaiken tapahtumaan. Minä olin vain lelu.”
Nyt käänsin katseeni takaisin Aaroniin ja samalla tunsin jalkojeni nostavan minut ylös seisomaan.
”Minä en ole leikkinyt kanssasi”, vannotin samalla, kun kävelin hänen luokseen, ”sydämeni ja sieluni kuuluu Nathanille ja sen on Kohtalo itse todennut yhdeksi tiekseni, mutta Aaron, se ei kiellä sitä, ettenkö ajatellut henkesi puolesta kun tulivuori purkautui. Minä tarvitsen sinua nyt ja jatkossa, mutta tarvitsen sinut elossa ja kunnossa, hyvinvoivana ja hymyilevänä.”
Sillä hetkellä Aaron ei hymyillyt. Hän tarkasteli minua varuillaan, kuin koira, jonka häntä oli pujahtanut sen jalkojen väliin. Hän oli kohottanut olkapäitään kuin suojaksi ja hänen leukansa painui rintaa kohti, kertoen minulle, että hän oli epävarma minusta.
”Aaron, me emme itse valitse sitä, kehen rakastumme”, sanon vielä, painottaen sanojani, ”voi löytyä rakkaus siltojen alta, voi löytyä rakkaus vain kokeilemalla. Olen pahoillani siitä, mitä olen laittanut sinut kokemaan ja olen pahoillani siitä, että minä tarvitsin ja tarvitsen sinua.”
”Älä ole pahoillasi”, Aaron vastasi, hieman rentouttaen taisteluvalmiita olkapäitään, ”minä tiedän paikkani. Nathan Kingordon osoitti sen minulle ja sinä itse sen sanoit. Jokainen tarvitsee hädässä ystävän. Jos se on paikkani, niin sen minä osaan hoitaa.”
”Hyvä, sillä palvelijoita minulla riittää. Ystäviä ei niinkään”, vastasin, löytäen hymyni.
Aaron oli yhtä pihalla tässä pimeässä maailmassa kuin minäkin. Meistä kumpikaan ei ymmärtänyt miltä tämä kaikki todellisuudessa näytti, mutta oli hyvä, että vierellä oli joku, joka oli ihan yhtä eksyksissä kuin minäkin.
Siunatut olivat minua varten koulutetut, mutten ollut heitä itse valinnut. Opettajani ja kouluttajani olivat joku muu ohjanneet suuntaani, kaikki tieni olivat minua varten jo valmistetut ennen kuin ehdin niille astua itse ja sitten sanottiin, että minun piti itse tehdä valinta oikeasta tiestä. Minä tein mitä käskettiin, mutten valinnut muiden minua varten luomia teitä. Minä valitsin Nathanin ja minä valitsin Aaronin, ensimmäisen tukijani, joka oli oikeasti ja varmasti minun mieleeni.
Vähän pitää aina kapinoida!
* * *
Kevät julisti käyvänsä sotaan Talven valtakuntaa vastaan. Kesä sanoi olevansa Talven puolella. Syksy oli hiljaa. Tuleva kuningas käy puhumassa kuninkaalle ja kuningattarelle syksyn alussa ja tällä sota lopetetaan ennen kuin se ehtii alkaa. Tämän saman tarinan kuuli päivän aikana satoja kertoja kaduilla, kun sana kiersi suusta suuhun ja korvasta korvaan. Jokainen kansalainen luotti siihen, että tilanne ratkaistaan lyhyeen.
Kansa ei kuitenkaan päässyt näkemään sitä, mitä kulisseissa tapahtui. Tuleva kuningas Zachary Dawns, eli minä, ei nimittäin tullut enää tulivuori-välikohtauksen jälkeen usein ihmisten ilmoille. Hänen aikansa meni siinä, että hän yritti selvittää päässään myllertävää huutoa ja vietti unettomia öitä paniikin ottaessa hänen kehostaan valtaa. Kesän kansalaisesta Aaronvuurista oli sen verran apua, että hän onnistui pitämään tulevan kuninkaan niin järjissään, ettei tämä ruvennut itsetuhoiseksi. Keskikesään mennessä tilanne alkoi päässäni rauhoittua ja ruoka päätti pysyä jälleen vatsassani.
Aaron oppi ratsastamaan. Hän oppi taistelun alkeet, hän oppi pysymään kintereilläni yhtä tiiviisti kuin Notta ja Rork ikään. Hän oli iloinen kun kykeni olla hyödyksi. Kun kesä oli ohi ja syksy lähestyi, Aaronille osoitettiin ihan oma hevonen joka kuljettaisi häntä saattueeni mukana kohti Syksyn valtakuntaa.
Aaron heijasti omaa innostustani, joka oli ollut mukanani vielä vuosi sitten, kun matkani oli alkanut. Nyt Kesän valtakunnasta lähti ihan eri ihminen. En katsellut maisemia, en juossut tutustumaan muihin ihmisiin, vaan sulkeuduin tehtäväni taakse ja istuin hevoseni selässä vaiteliaana.
”Viitta?” Kuulin Rorkin äänen. Viitta. Mikä viitta?
”VIITTA!” Kiljahdin ymmärrettyäni mistä oli kysymys ja huomasin, että kaulaltani puuttui se arvokkain omistamani asia. Kylmä ajatus vieri mieleni kun ymmärsin, etten ollut ajatellutkaan koko kuninkaan viittaa sitten tulivuoren purkauksen. Sen täytyi olla nyt laavan alla entisen linnan raunioissa. Tämä ei hyvä.
”Minulla ei ole sitä!” Käännyin hevoseni kanssa kohtaamaan Rorkin, ”se jäi laavan alle!”
”Minä kyllä sanon, että Pentti vei sen mukanaan ja myi pieninä paloina pimeässä marketissa!” Noviisi Sheken ääni huusi jostain, ”sanoinhan, että näin sen kaltaisia paloja myytävänä torilla, sanoinhan? Ja taaskaan minua ei kuunneltu, eihän? Pentti vei mukanaan, sanokaa minun sanoneen.” Tunsin painon lisääntyvän hartioiden yllä ja kietoutuvan kiinni kaulaani. Kääntäessäni päätäni nähdäkseni taakseni näin, miten kangas laskeutui siististi selkääni ja hevoseni peräpäälle.
”Ja näin jumalat kuulevat meitä”, Rork katseli tapahtumaa selkäni takana ja kommentoi sitä. Viitta oli annettu minulle takaisin.
Jäin katselemaan viittaani. Se oli jälleen erilainen. Matkani alussa siihen oli kirjailtu punaista, kultaa ja pronssia, mutta nyt siitä ei ollut jäljellä enää kuin punainen sisuskangas. Uutena olivat punaiset liekkikuviot viitan alareunassa. Liekeistä kasvoi köynnöksiä, jotka kiersivät mustassa kankaassa kohti kaulaani, ja vihreät köynnökset muodostivat myös soljen, joka piti tämän kaiken kiinni. Kirosin henkilökohtaista pukukriitikkoani Kettua, jonka oletin tämänkin luomuksen luoneen. Oli jokseenkin hänen näköistään yhdistää tuli ja maa juuri minun viittaani, että kiitos taas tästä. Ei minulla ollutkaan yhtään ikävä Nathania muutenkaan, ja sitten piti päästä vielä lisäämään köynnöksiä? Kiitos. Kiitos todella paljon.
Minua kiroilutti. Sattuukohan jumalaa jos sellaista lyö? Minä halusin päästä kokeilemaan. Lapiolla päähän Ketun ah-niin-täydellistä kalloa ja katsotaan, millainen lätäkkö siitä saadaan.
”Olemmeko kohta valmiita?” Huusin saattueelleni, jotka olivat asettuneet molemmille puolilleni valmiina pitkään matkaan. Vastaus kuulosti hyväksynnältä, joten määräsin meidät liikkeelle. Oli jo aika jättää Kesä taakse ja käydä välillä kotimaassani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti