Luku 12. Syksyn valtakunnan perillinen

Zachary

Vuoren ylitettyämme ja saavuttuamme Talven valtakuntaan – jonka oli meidän oli ratsastettava päästäksemme suorinta ja turvallisinta tietä Syksyn valtakuntaan – kohtasimme hyvin kylmän vesisateen. Oli hyvin vaikea nähdä eteen tiellä, ja vauhtimme hidastui tämän takia entisestään. Vesi ja kylmyys tunkeutui vaatteisiini ja oloni oli kaiken kaikkiaan kurja. Saattueeni näytti sitäkin kurjemmalta. Heidän huivinsa painautuivat heidän kasvoihinsa, ja kuulin suunnalta jos toiselta kiroamista.
Minä olin sielultani tulta. Litimäräksi kastuminen ei ollut minulle mielekkäin tapa viettää iltapäivää.

”SEIS!” Kuulin heikon äänen joukon edestä ja näin, miten edessäni ihmiset alkoivat pysäytellä hevosiaan. Minä jatkoin joukkojeni ohitse vain sillä mielenkiinnolla, että halusin tietää mitä tapahtui.

Sateen seassa näin toisen kasan kastuneita ihmisiä. He olivat pukeutuneet painaviin haarniskoihin ja he vaikuttivat odottavan meitä. Yhdellä heistä oli käsissään viiri, joka kertoi meille heidän kotimaastaan liikaakin: Vene aalloilla. Nämä olivat sotilaita, eivätkä vain mitä tahansa sotilaita, vaan Kevään sotilaita, jotka ratsastivat Helinin tunnuksen alla.

”Frontairin suku pyytää Zachary Dawnsia saapumaan mukanamme”, yksi näistä sotilaista huusi meille sateen seasta.

”Teillä täytyy olla perhanan hyvä syy keskeyttää matkamme!” Karjuin Kevään väelle.

”Frontairin suku pyytää Zachary Dawnsia-” sotilas huusi uudelleen.

”Emme ole kuuroja!” Vastasin, ”kuulimme kyllä ja jos ette selitä, mitä teette Talven alueella ja syytä sille, miksi Frontairin suku tahtoo nähdä minut, niin saatte luvan painua suoraan kotiinne siitä!”

”Ja puhuttelette tulevaa kuningastamme!” Ärjäisi Rork, joka oli ollut ensimmäisenä joukossa ottamassa Kevään ihmiset vastaan, ”joten puhuttelette häntä arvolleen sopivana, tai teitä voidaan siitä rankaista.”

”Kevät ei tunnusta Syksyn pojan Zachary Dawnsin kuninkuutta”, meitä puhutellut mies vastasi, ”johtajamme, Kevään perillinen Shinja Kira kuuli, että olette tulossa tähän suuntaan ja käski meitä tulla hakemaan kielletty kuningas hänen luokseen keskustelemaan. Jos kieltäydytte, niin meidän on käsketty estää matkanne jatkuminen.”

”Shinja Kira ei minua, eikä saattuettani määrää”, ärähdin ja kuulin taustalla, miten Siunatut vetivät samalla hetkellä yhtenäisesti jousiaan esille, virittäen ne valmiiksi, ”Kevät käy Kohtalon ja jumalten sanaa vastaan. Jos Shinja haluaa keskustella, tuokaa hänet minun luokseni, sillä minä en hänen ehdoillaan toimi.”

Sotilaat kävivät nopean keskustelun keskenään.

”Sade päättyy kolmen tunnin päästä”, sotilas kääntyi huutamaan meille, ”tällöin tuomme johtajamme puoliväliin tätä tietä, vain kahden saattajan kanssa. Pyydämme teitä toimitaan samoin, jotta turvaamme rauhan.”

”Minä otan kolme”, vastasin tyhjentävästi, ”minulle ei ole annettu syytä luottaa siihen, että Kevät tahtoo kanssani rauhaa. Jos näen Shinjan mukana enemmän, kuin lupaamanne kaksi, käännyn.”

”Mikä antaa meille syyn olettaa, ettette aio rikkoa itse sopimustamme?” Karjui puhuneen sotilaan oikealta puolelta naishenkilö.

”Voitte kysyä johtajaltanne itseltään, valehtelenko vai en!” Sotilaat eivät näyttäneet syövän tätä selitystä ainakaan täysin, mutta he kumarsivat ja kääntyivät ratsastamaan pois. Minä käännyin hevoseineni kohtaamaan Siunatut.
”Neuvottelijat, mukaani. Tiedustelijat, etsikää jokin paikka josta teitä ei nähdä mutta te näette kaiken. Aaron, olet kolmas! Kenellä on ne maailmanvalloituskortit?”

Sade todella lakkasi kolmen tunnin päästä. Minä olin jo kohtaamispaikalla tien varrella, ja istuin kalliolla kankaan päällä. Rork, Notta ja Aaron seisoskelivat tukena ja turvanani ympärilläni. Pilvinen taivas oli muuttunut pilvettömäksi, ja näin pohjoisesta tietä myöten saapuvan kolmen henkilön joukon. Käskipäässä ratsasti pikimustalla hevosella näky, jota en ottanut vastaan niin innolla: Kevään perillinen.

Shinja Kira ja hänen pieni saattueensa saapuivat kohtaamispaikalle, ja laskeutuivat hevostensa selästä. Prinsessa itse oli tarkastellut minut jo läpikotaisin kauempaa, mutta hänen pistävä katseensa tunkeutui yhä ihoni läpi.

”Zachary”, hän tervehti kuivasti ja asteli kalliolle luokseni.

”Shinja”, vastasin tervehdykseen kopioiden hänen kuivaa äänensävyään, ja sekoittelin samalla korttipakkaa kädessäni.

”Kutsuitko minut tänne pelaamaan?” Hän huomasi kortit ja nyrpisti nenäänsä.

”Keskeytitte matkamme”, vastasin, alkaen jakaa kortteja eri pinoihin, ”joten otan tilanteesta mieluummin hyödyn irti, kuin tuhlaan tämän hetken. Tunnetko pelin?” Reagoinnista päätellen Shinja tunsi, sillä hän käski saattajiaan turvaamaan selustansa ja kävi kalliolle risti-istuntaan minua vastapäätä. Hän otti hyppysiinsä pakan, jonka olin ojentanut hänen suuntaansa, sitten hän valitsi toisesta pakasta itselleen aloituskortin. Toistin eleen hänen perässään ja sain aloituskortikseni kuninkaalliset. Shinjan ilme ei kertonut mitään hänen aloitusasemastaan.

”Oliko teillä syytäkin tunkeutua Talven alueelle?” Kysyin, vetäen pakastani kortteja, joista halusin eroon. Vastapäätäni Shinja toteutti sitä samaa, napsien kasasta yhden kortin minua enemmän.

”Jospa sovimme, ettemme esitä toisillemme enää jotakin, mitä emme ole”, Shinja vastasi, työntäen korttinsa pöydälle, ”näin selviämme jatkossa paremmin keskenämme. Sinä et ole sokea, kuuro, etkä tiedoton maailman tapahtumista.” Poistin minun ja Shinjan poistamat kortit poistopakkaan ja jatkoimme peliä eteenpäin.

”Se saattaa nopeuttaa yhteistyötämme”, vastasin, jääden hetkeksi miettimään nykyistä kokoonpanoani. Olin saanut käteeni äskeistä heikommat kortit.

”Yhteistyötämme?” Hän naurahti kylmästi, ”sitäkö suhteemme on?”

”Yhteistyö on ainoa, millä neljä valtakuntaa voi selvitä yhdessä”, kirosin mielessäni korttejani ja yritin pyörittää niitä sopimaan johonkin tarkoitukseen, ”juuri se päinvastainen, mitä Kevään valtakunta ajaa takaa.”

”Ja sitä sinä kuninkaana ajaisit läpi?” Shinja nauroi jälleen, ja nosti samalla uuden kortin, hymy vain leviten, ”neljä valtakuntaa ei ole vuosiin pärjännyt keskenään. Kyllä vain, nyt on aika selvittää neljän väliset voimasuhteet.”

”Kukaan muu ei halua haastaa riitaa, kuin Kevät, kuin sinä ja sukusi”, otin riskin, ja vaihdoin korttia Shinjan kanssa. En olettanut saavani mitään hyvää, mutta näinkin yllättäen kädessäni mahdollisuuden. Vastustajani ei tiennyt mistä hyvästä oli luopunut.

”Siinä olet väärässä”, hän vastasi, vaihtaen pakan järjestystä käsissään, ”kolme valtakuntaa on valmiina taistelemaan. Viimeinen on pysynyt hiljaisena. Sinä et näe kärjistynyttä tilannetta samalta suunnalta kuin minä. Kaiken huippu oli Talven saattue, joka pisti puolet Kesän hovista tulikiven alle. Totta kai Talvi syyttää meitä, mutta syyttä. Myös sinä olet selvästi puolueellinen tämän tapauksen puitteissa. Et voi väittää, ettetkö ollut Nathanin seurassa kun tulivuori purkautui. Et ole puolueeton ja tämän takia kielsimme sinut. Keväällä ei ollut osaa eikä arpaa sen surullisen tarinan kanssa. Kingordonin suku lavasti maani.”

Tunsin, miten Shinjan sanat saivat pääni menemään ärsyyntymisestä sekaisin. Hengitin syvään pari kertaa ja sain tulen sisälläni rauhoittumaan. Tilannetta piristi totuus siitä, että kädessä olevat korttini kertoivat minun olevan hyvässä jamassa ainakin pelin suhteen. Jos saisin koottua hyvän määrän vehnää, niin maalaisväki siirtyisi puolelleni, jolloin voittaisin pelin jos Shinja pelasi merirosvona tai toisena kuninkaallisena. Jos hän oli maalaisväkenä, niin voitto menisi hänelle.

”Sinä olet marssittanut armeijasi Talven alueelle”, nostin uuden kortin pakasta toiveikkaana. Kortti oli minulle turha ja minun piti päästä siitä eroon. Se, että oliko se enää mahdollista tässä vaiheessa peliä, ei ollut niin varmaa.

”Minä olen marssittanut armeijani Talven alueelle”, myös hän nosti uuden kortin, eikä hänen reaktionsa kertonut jälleen mitään, ”ja sinä osaat kyllä kertoa syyn sille.”

”Syksy on yhä puolueettomana”, muistutin häntä. Shinja laski kortin pöydälle vaihtokauppaa pyytäen. Pääsin sittenkin turhasta kortista eroon!

”Syksy on yhä puolueettomana”, hän vastasi, kun työnsin korttini hänelle, ”enkä usko, että saat kuninkaan ja kuningattaren pään kääntymään suuntaan tai toiseen, ellet tarjoa itseäsi pöydälle panoksena. Ehkä naimalla Petra-Inkan saisit jotain tapahtumaan? Tiedän ainakin yhden, jonka sydän saattaisi murtua, ja minä voisin sanoa kannattavani tätä ajatusta. Jospa pistät välit poikki ihanaan veljeeni, niin saattaisin todeta sinut jälleen kuninkaaksi.”

”En tarvitse sinun siunaustasi kruunuuni”, vastasin ja pyörittelin korttejani saatuani Shinjalta huonon kortin, joka kertoi minulle huolestuttavasti siitä, että hän keräsi satoa maalaisväkeä varten, ”minulla on jo kolmelta jumalalta ja eräältä Kohtalolta siunaus. Helin erityisesti tykästyi minuun, mutta sinähän sen pääsit jo kokemaan. Joten ei, taidan jättää tarjouksesi tälläkin kertaa väliin, kiitos vain. Ei enää sen jälkeen kun yritit haudata kirvestä päähäni.”

”Ja sinä melkein tapoit minut, joten emmekö ole siinä asiassa tasoissa?” Hänen kysyessään tätä minä näin heikon tilaisuuden voittaa mahdollisesti peli ja/tai selvittää Shinjan rooli. Pakkani pohjimmainen kortti oli hyödyllinen vain kuninkaallisille, mutta myös merirosvot saivat siitä hyödyn jos mukana kädessä olevassa pakassa oli muuten täysin turha joki-kortti, joka sattui tällä hetkellä sijaitsemaan pöydällä meidän molempien nähtävänä rivissä. Jos Shinja pelasi kuninkaallisilla, niin hän haluaisi tämän kortin minulta, mutta jos hän oli maalaisväkeä, hän ei tehnyt tällä kortilla mitään. Kolmas mahdollisuus oli, että jos hän pelasi merirosvona, hän vaihtaisi jonkun turhemman joki-korttiin ja silloin maalaisväki jäisi minulle, samoin kuin voitto. Pointtina vielä se, että kukaan hullu ei luopuisi tästä minulla olevasta kortista pelatessaan kuninkaallisilla, joten se, että tarjoaisin sitä vaihtoon, kertoisi yhtä ja toista. Parhaimmassa tapauksessa Shinja päättelisi väärin roolini, ja luopuisi maalaisväestä kokonaan.

Riski kannatti ottaa.

”Sovitaanko sitten vaikka niin”, ajatukseni harhailivat kauemmas keskustelustamme miettiessäni vielä kertaalleen mahdollisuuksiani voittoon jos otin riskin. Se ei varmasti jäänyt Shinjalta huomaamatta, mutta se ei ollut enää tässä vaiheessa niin tärkeä asia. Tarjosin korttia vaihtoon ja Shinja tarttui tilaisuuteen. Korttini saatuaan hänen katseensa oli pienen, hyvin pienen hetken kysyvä ja sitten pokerinaama palasi. Seuraavalla siirrolla hän vaihtoi jonkun toisen kortin pois ja nappasi joki-kortin itselleen avoimesta rivistä. Shinja oli joko huono juonittelemaan pelissä, tai sitten minä olin liian hyvä. Totuus kuitenkin oli, että olimme sillä hetkellä aivan liian keskittyneitä pelaamaan keskustellaksemme politiikasta ja kansainvälisistä suhteista. Laskin omat korttini pöydälle ilmoittaakseni, että olin valmis käymään lopputuloksen läpi. Shinja vaihtoi vielä korttiensa järjestystä ja oli sitten valmis.

Shinja oli merirosvo. Peli oli käytännössä jo siinä vaiheessa minun, ja sitten maalaisväki siirtyi puolelleni. Shinja ei voittanut yhdelläkään kortilla. Hän näytti hetken nyrpeää naamaa ja sitten hän poimi kaikki kortit omiin käsiinsä ja sekoitteli niitä hajamielisesti, tutkien samalla kasvojani.

”Olen tarjonnut sinulle monta keinoa selvitä tästä tilanteesta, jopa ilman sotaa, ja silti sinä takerrut Kingordonin sukuun. Haluatko sinä sotaa?” Hän käänsi kortit ja kävi niitä läpi yksitellen.

”En”, sanoin vakavasti, ”vaan yritän luoda rauhaa neljän valtakunnan välille.”

”Ja siihen sinä tarvitset kuninkaan ja kuningattaren sanaa vaikka tämän hetkinen taistelu onkin syttymässä Kingordonin ja Frontairin sukujen välille. Uskot, että Syksyn valtakunta saa tilanteen rauhoittumaan.”

”Kingordonit ja Talven kansa on yhteistyössä Kesän, ja Nadian suvun kanssa. Jos listalle saadaan Creene, niin jos sinä jatkat uhittelua, niin valitettavasti teille käy huonosti”, minun puhuessani Shinja napsi sormiinsa kaksi korttia ja laski loput harmaalle kivelle. Hän pyöritteli näitä kahta korttia käsissään hetken aikaa.

”En tiedä millä valheella Zherri on pääsi täyttänyt. Creenen suku ei vastaa minkäänlaiseen avunpyyntöön, anna minun kertoa se kokemuksellani”, hän sanoi, hieman hymyillen, ”en aio pidätellä sinua tämän enempää, vaikka minua kiinnostaisikin pysäyttää matkasi tähän. Minun on turha puhua sinulle järkeä, olet menetetty tapaus. Joten kerro minulle, Zachary Dawns, miksi olet marssittanut sotajoukkoni Talven alueelle?”

”Koska aiot hyökätä Talven kimppuun”, vastasin.

”Yksinkertaisimmillaan näin”, hän sanoi, ja käänsi kortit niin, että näin ne. Hänellä oli kädessään neito ja ritari, molemmat vahvoja kortteja.

”Ja pysähdymme vasta, kun Kingordonin suku on tuhottu tai, jos he päättävät itse astua alas. Tämän takia suosittelen sinulle vielä sitä, että harkitse Petra-Inkaa vaimoksesi. Olen kuitenkin armollinen, ja annan sinun valita itse, kumman hengen säästän. Harper vai Nathan, kas siinä kysymys. Valitsetko rakkaasi ja jätät Talven kruunutta ja Kingordonit joutuvat luopumaan asemastaan, vai jätätkö rakkaasi?” Shinja otti kortit takaisin käteensä ja käänsi ne niin, etten enää nähnyt kumpi oli kumpi.

”Ritari vai neito. Pelasta toinen ja minä tapan jäljelle jääneen”, hän kertoi vielä pelin säännöt uudelleen.

Tuijotin lyhyen hetken kortteja ja vedin vasemmanpuoleisen itselleni. En kääntänyt kortin kuvapuolta, vaan laitoin sen suoraan taskuuni. Shinja katseli minua ilmeettömänä, mutta ryhdisti sitten itsensä ja katsoi käsiinsä jäänyttä korttia. Jälleen kerran hänen ilmeensä oli tarinoita kertomaton.

”Jahas”, hän sanoi, ja piti kortin itsellään, ”tehdään sitten näin. Lupaan olla epäonnistumatta.”

”Samoin”, vastasin hänelle, ”saatte luvan lopettaa tämän naurettavan riitelemisen, kuningasparin sanalla.”

”Voi Zach”, Shinja huokaisi naurahtaen, ”nykyinen kuningas ja kuningatar eivät aio tehdä ratkaisuja mihinkään suuntaan. Koko kansa tietää sen jo. Olisinpa näkemässä kasvosi kun tajuat olevasi yksin.”

Niin sanoen hän hypähti ylös kalliolta ja heilautti kättään hyvästiksi. Hän ja hänen saattueensa poistuivat paikalta. Minä pureskelin hetken poskeani ja nousin lopulta paikaltani. Annoin lähtökäskyn ja jatkoimme matkaa Syksyn valtakuntaa kohti. Kortti poltteli taskussani, mutta jätin sen huomioitta. Mikään ei ikinä sattunut sattumalta. Oli kortti mikä tahansa, oli se oikea kortti.

Mutta Shinjan oli turha yrittää käydä Harperin kimppuun. Jopa nukkuessaan hän oli aina valmis hyökkäämään kenen tahansa kimppuun.

Tositarina: Nathan ja minä kokeilimme. Siitä seurasi jotain niinkin kaunista kuin se, että minä sain mustan silmän ja Nathan oli pakotettu lattialle, käsi kauniisti vääntyneenä selän taakse sisarensa otteessa.

Mitä tästä opimme? Älä herätä nukkuvaa Harperia. Olisinpa näkemässä kasvosi, Shinja Kira Frontair, kun tajuat olevasi kusessa.

* * *

Pieni pyyntö kävi ilmassa.

”Voisimmeko pysähtyä omassa kaupungissani ennen kuin jatkamme pääkaupunkiin?” Zachary Dawns pyysi Siunattujen joukolta. Kenelläkään ei ollut asiaa vastaan mitään, joten he poikkesivat seuraavasta tienhaarasta ja jatkoivat pääkaupungin sijaan kohti kylää, josta Zachary oli napattu mukaan.

Kaupunkiin saavuttaessa oli jonkun verran ihmisiä vastassa. He olivat kuulleet ennalta, että Siunattujen joukko oli tuomassa kuningasta kotikylään, ja he tahtoivat nähdä muutoksen pojassa, jonka he olivat lähettäneet matkaan vuosi sitten. Pormestari itse kömpi paikalle silloin, kun Siunatut ratsastivat jo eteenpäin, ja hän ei päässyt näkemään kuningastaan, joka oli muuttunut vaiteliaaksi.

Kuningas pyysi siunattuja jäämään taakse, ja jättämään hänet olemaan. Hän palaisi aamun koittaessa, niin hän lupasi, Siunatut saisivat etsiä yöpymispaikan itselleen. Näin tapahtui.

Zachary Dawns hyvästeli saattueensa ja käveli kotikylänsä tuttuja katuja pitkin. Ihmiset eivät katsoneetkaan hänen suuntaansa, hän oli palannut takaisin siihen tuttuun rooliinsa, jonka oli joutunut hylkäämään Rakkauden jumalan hänen olkapäälle asettaessa kuninkaan viitan. Hevosen ja viitan jätettyään Siunatuille hän meni ihan tavallisesta kansalaisesta, ja häntä katsottiin vain muukalaisena, matkalaisena, joka tarpoi kaupungin katuja pitkin. Kukaan ei tiennyt, että tuo viitaton poika oli se sama, joka vasta vähän aikaa sitten oli lähetetty kohti Talven valtakuntaa. Kukaan ei tiennyt, mitä tuosta pojasta oli kuoriutunut, kukaan ei tiennyt, että se poika oli nyt valmis ottamaan vastuun maailmastaan ja valmis kuninkaaksi, kun kolme kuukautta kuluisi umpeen. Hänellä oli enää vain yksi valtakunta, hänen omansa, mutta lopputuloksen hän tiesi jo siinä vaiheessa. Zachary Dawns tiesi, että hän valitsisi Talven, valitsisi Harperin, valitsisi Nathanin ja nyt hänen tehtävänsä oli kääntää Syksy heidän puolelleen.

Nyt hänellä oli kuitenkin eri päämäärä. Tänä iltana hän palaisi kotiin.

Tutut kadut tuntuivat jokseenkin tuntemattomilta. Oli vajaa vuosi siitä, kun hän oli niiltä kaduilta lähtenyt kiertämään maailmaan, joka oli ollut kylmempi paikka kuin hän olikaan tiennyt. Hän oli kohdannut lämpöäkin, mutta nyt muu maailma yritti repiä hänen lämpöään häneltä ja sen takia tutut kadut tuntuivat entistä kylmemmiltä. Katukivetys ei ollut ikinä näyttänyt niin raa’alta, tutut talot niin värittömiltä, kun kuninkaan sydäntä valaisi pelko ja epävarmuus.

Kadut kääntyivät tuttuun suuntaan, ja Zachary Dawns pääsi tutulle ovelle. Oli pimeää, kun hän väänsi oven auki.
Mikään ei ollut muuttunut. Hän käveli pimeän huoneen halki, astui puolipolvelle takan eteen ja sytytti tulen. Liekki ei lämmittänyt koko tilaa, eikä auttanut sen tyhjyyden kanssa.
Zachary Dawns istui pölyisen pöydän ääreen ja laski kyynärpäänsä sen karhealle, hiomattomalle ja naarmuiselle puupinnalle, jonka aika oli tummentanut. Hän katsoi ulos sumuisesta ikkunasta alkavan syksyn pimeyteen ja ensimmäistä kertaa vajaaseen vuoteen, hän oli todella yksin.

Tämä ei ollut enää paikka jota hän kykeni kutsumaan kodikseen.

* * *

Zachary

Löysin Siunatut aamulla sieltä, mistä he olivat luvanneetkin tulla minua hakemaan, eli kaupungin keskustasta. Ohikulkevat ihmisjoukot olivat pysähtyneet ihmettelemään kummallista huiveihin pukeutunutta sotajoukkoa, jollaista ei usein tässä kaupungissa nähty. Nähdessään minut, Siunatut valmistuivat lähtöön.

”Menikö kaikki hyvin?” Rork kysyi nähdessään tyhjän ilmeeni. Pakotin hymyn kasvoilleni.

”Kaikki oli kuin ennenkin”, sanoin, ”lähtekäämme? Creenen suku odottaa meitä.” Niin me nousimme ratsaille ja aloitimme matkan uudelleen. Väkijoukossa olin näkevinäni Ketun, joka lähetti suuntaani lentosuudelman siunaukseksi matkalleni. Ilmeeni kylmeni ja ratsastimme eteenpäin kohti aamua ja tulevaa päivää, joka saattaisi määrätä sen, millainen huomisaamu meillä olisi.

Syksyn valtakunnan pääkaupunki ei näyttänyt sen erilaisemmalta, kuin omanikaan. Se oli pohjoisemmassa, ja siellä vedet olivat hiukan kirkkaammat. Pääkaupunkimme oli harvaan asuttu, kuten muukin Syksyn valtakunnan alue, mutta täällä se näkyi huonoiten. Suuntasimme kohti Syksyn linnaa, joku Siunatuista ratsastaen kaukana edellemme ilmoittamassa saapumisestamme.

Syksyn valtakunnan keskus, Creenen linna, sijaitsi pienellä saarella hieman rannan ulkopuolella. Sinne pääsi ratsastamaan siltaa pitkin, eli meidän ei tarvinnut nousta hevosten selästä ennen kuin meidät pysäytettiin portilla.

”Syksyn prinsessa pyytää Syksyn lasta Zachary Dawnsia, neljän valtakunnan tulevaa kuningasta astumaan ulos ja tulemaan mukaamme”, pari väsyneen näköistä vartijaa tuli noutamaan minua. Hyppäsin alas ja tein, kuten he toivoivat, seurasin heitä. Saavuimme linnan pihalle, jossa odotti vaunu ajureineen, saattojoukkoineen ja hevosineen. Vartijat ohjastivat minut sisään.

Siellä kohtasin ensimmäisen kerran valtakuntani prinsessan, Syksyn perillisen Petra-Inka Creenen.

Unohdin heti kaiken, mitä hänestä oli ikinä sanottu tai juoruttu. Vain Nathanin kuvaus tuntui olevan totta.

Petra-Inka Creene vaikutti pieneltä. Hän oli laiha ja pitkä, mutta täysin lihaton. Hänen hiuksensa olivat vaaleammat kuin minulla, hänellä oli vaaleampi iho kuin minulla, hän oli laihempi kuin kuolema ja hän näytti surulliselta. Hänellä oli yllään pitkä mekko, ja viitta, ah, viitta. Tuttu statussymboli! Hänen päätänsä koristi sininen nauha, joka kertoi hänen olevan naima-iässä. Toinen symboli omasta kansastani, jonka tunnistin! Viitta loi minulle heti mielikuvan siitä, että kyseessä oli tärkeä ihminen ja se oli yhtä lailla helpotus, sillä olin joutunut katselemaan vaikka minkälaisia symboleja tajuamatta, mitä ne tarkoittivat. Viitta oli minulle tuttu ja turvallinen. Petra-Inkan hiukset oli solmittu hänen takaraivoonsa palloksi.

”Hei”, hän sanoi vaisulla äänellä, joka kuului tuskin mihinkään. Nielin sylkeä ja istuin häntä vastapäätä.

”Hei”, vastasin varovaisesti, tarkastellen Petra-Inkaa. Hänestä tuli mieleen ujo kissa, sellainen, jota oli potkittu koko ikänsä ja joka ei ikinä ollut oppinut luottamaan ihmisiin. Hän katseli minua varovaisesti, kuin odottaen, että minä purisin. Kuulin ulkoa ääniä ja tunsin että lähdimme liikkeelle.

”Mihin me menemme?” Kysyin.

”Näytän sinulle maamme”, oli vastaus.

Sitten istuimme ja matkustimme. Ja matkustimme lisää. Hän todella näytti minulle maamme. Kiersimme koko päivän eri kyliä, pääasiassa täydessä hiljaisuudessa. Aina välillä Petra-Inka avasi suunsa ja kertoi varovaisella äänellään jotain paikasta, jossa olimme juuri. Muuten emme puhuneet. Kiersimme kyliä, näimme merta, näimme metsää, näimme vuoria.

 Mutta hyvin vähän ihmisiä.

Syksyn valtakunta, kotini, oli laaja, mutta ei täällä ollut ketään. Kesään ja Kevääseen verrattuna oli järkyttävää huomata, miten vähän ihmisiä maassani todella asui ja miten kaukana toisistaan jokainen oli. Kesän valtakunnassa kenelläkään ei ollut ylimääräistä tilaa liikuttaa kyynärpäitään, täällä taas jokainen asui ikuisuuden päässä toisistaan. Jokaisella oli monta metriä tilaa ympärillään hengittää, kun Kevään valtakunnassa jokainen hengitti toisen hengityksiä.

Tämä kaikki oli päivä pois elämästäni. En ymmärtänyt, mitä Petra-Inka ajoi takaa sillä, että hän näytti tyhjyyden minulle. Yritin kysyä, mutta hän ei vastannut, joten hiljaisuus jatkui. Muistin kokemani hiljaisuuden Harper Sebastiona Kingordonin kanssa, mutta se oli ollut pientä. Tämä oli kauniisti sanottuna ensireaktioni Syksyn valtakunnasta, ja sekin oli täysin tyhjä.

Syksyn valtakunta oli tyhjä.

Ja kaikki tämä tyhjyys oli sen välissä, alkaisivatko kolme muuta valtakuntaa tapella ja uhkaisiko Shinja todella Nathanin/Harperin henkeä

Palasimme lopulta pääkaupunkiin ja silloin Petra-Inka löysi kykynsä puhua.

”Joten”, hän katsoi minua surullisilla silmillään, ”mitä näit?”

”Näin valtakunnan, jolla ei ole valtakuntaa hallittavana”, murahdin väsyneenä. Monen tunnin turha matkustaminen vei veronsa.

”Oikein”, hän hymyili surullisesti, ”tule. Mennään tapaamaan vanhempiani.”

Näin me myös teimme. Vartijat johdattivat meidät valtaistuinsaliin, jossa oli kylmä. Koko linna oli tehty harmaasta kivestä, ja jopa se toi masentavaa tunnelmaa.
Kuningas ja kuningatar istuivat paikoillaan, valmiina ottamaan meidät vastaan. Kuningas oli se vaalea, jonka piirteet tytär oli perinyt. Pitkä naama ja pituus muutenkin näytti olevan kuningattaren, Marciallan, peruja. Kuningas oli hymytön, kuningatar puolestaan hymyili melkein liikaakin. Astuessamme lähemmäs kuningatar, minua edeltänyt kiertäjä, suutarin tytär, nousi ylös ja levitti kätensä.

”Zachary Dawns. Missä lienee viittasi? Kuninkaalla pitää olla viitta.”

Kosketin olkapäätäni. Minä olin unohtanut viittani.

Taas.