LuLu, Prologi

Lumeluoja, lumentuoja

Prologi

Elementit.

Jumalat.

Kohtalo.

Luostari.

Kohtalo loi ihmisen. Ihminen loi jumalat. Jumalat loivat elementit. Elementit loivat luostarin. Kaikella kierrolla oli alku, kaikella kierrolla tulee myös olla loppu.

Missä menee oman valinnan ja Kohtalon valinnan raja? Ovatko kaikki päivämme jo luetut ennen kuin niitä itse näemme? Voimmeko ollenkaan vaikuttaa siihen, mikä Kohtalo tuo eteemme, vai kulkeeko kaikki Suuren Kirjan sivujen mukaan?

Luostareissa yleensä mietitään näitä suuria kysymyksiä. Onko se omaa valintaamme, että joudumme niihin vangeiksi, vai oliko se Kohtalon valintaa alusta asti? Entä onko se tarinamme loppu – vai alku? Yksi asia on totuus: Mikään ei voi pitää ihmisluontoa tahtomasta löytää elämälleen tarkoitusta. Eivät edes Luostarien seinät. Ei edes kuolema.

* * *

Nuori mies istui sateessa. Vesi valui hänen hiuksiaan myöten paidan sisälle, mutta hän vain istui ja tuijotti pimeyteen, juurikaan mitään ratkaisevaa näkemättä. Hänen katseensa kohtasi vain pimeyden ja sateen sen välistä. Kylmyys alkoi hiljalleen ottaa hänen kehossaan valtaa, mutta hän tyytyi ajatukseen, että hän pääsisi kohta takaisin sisälle lämpimään. Joku muu tulisi ulos sateeseen oleskelemaan ja tuijottamaan samaa pimeyttä, ollen yhtä lailla näkemättä mitään.
Poika, joka oli vasta tuskallisen vähän aikaa sitten varttunut mieheksi, siirsi punertavia hiuksiaan pois silmiltään, jotta niistä valuvat vesipisarat eivät ennestään haittaisi hänen näköään. Siitä oli vain vähän hyötyä, sillä vesi tipahteli taivaasta aivan samaan kohtaan ja kaikki peittyi silti epämääräisen verhon taakse. Kaiken päällä oli vielä painava väsymys, joka oli seurausta parin viikon valvontavuoroista.

Valvontavuoroista. Naurettavaa, mies ajatteli. Mitä hän muka valvoi? Mustaa metsää, josta ei ikinä tullut mitään erityistä ulos. Päivittäin rakennuksen vahvojen porttien ohitse pääsi yksi ainoa kärry, joka palasi sitten myöhemmin takaisin. Sen enempää ei koko lähialueella tapahtunut. Miehestä tuntui, kuin hän olisi vartioinut tyhjää vankilaa, josta ulkopuoliset eivät edes tienneet. Hänen harmiksensa hän oli ainakin puoliksi oikeassa, ja hän itse tiesi sen. Hän oli oman vankilansa vartijana ja kaikki oli kiitosta siitä, että hän oli yrittänyt pelastaa sen, mikä hänelle oli tärkeintä.

Miehenalku haukoitteli vaihtaen heikkona istuma-asentoaan. Nyt oli syksy, ja syksy oli tuonut mukanaan pimeän, kylmän ja sateen. Hän ei ollut erityisesti syksystä pitävä ihminen, hänen sielunsa kaipasi lämpöä ja erityisesti juuri ohitse mennyttä kesää, joka oli tuonut mukanaan hyvän kasvukauden. Lämpö oli miehen ystävä, aurinko hänen ainoa rakastettunsa ja talvi tarkoitettu pelkästään nukkumiselle. Syksyn tullen kaikki vihreä katosi maailmasta, jääden ruskeuden alle ja peittyi vielä lopulta valkoiseen tappajaan, lumeen.

Sateesta ja säännöistä välittämättä nuori mies ojensi kättään eteenpäin ja painoi sen päälle pienen siemenen. Veden virkistämänä siemen lähti itämään, ja kohta siitä versosi miehen kämmenelle pieni vihreä kasvi, joka etsi itselleen tilaa elää. Kipu hiipi hiljalleen nuoren miehen otsalohkoon, mutta hän oli tottunut olemaan välittämättä siitä. Häntä voitiin kieltää kasvattamasta kasveja, mutta toinen asia oli, että suostuiko hän tottelemaan. Sääntöjä välttelemällä hän oli oppinut oman voimansa rajat ja päässyt venyttämään niitäkin, pystyen täten kiertämään sääntöjä vielä tehokkaammin. Sitä mukaa, kun hänen kykynsä vahvistuivat, oli epätodennäköisempää, että joku lähtisi sen käyttöä estelemään. Se, joka hallitsi kyvyn kuin omat sormensa, ei koko kyky ollut pakosti vaaraksi, vaan pikemminkin hyödyksi.

Pieni kasvi jatkoi hiljalleen kasvamistaan, ja hän laski sen muurille. Kasvi etsi omaa muotoaan, ja lähti miehen käskystä kasvamaan muuria pitkin alas. Saattoi ehkä olla syksy, mutta voimalla kasvatettu kasvi pysyisi ehkä koko talven vihreänä, sillä se ei ollut vielä tottunut vuodenaikojen vaihteluihin. Tämänkin mies tiesi jo kokemuksesta.

Kasvista, jonka kasvuvauhti alkoi hidastua, nuoren miehen katse kiinnittyi muurin ulkopuolella olevaan metsikköön. Tuuli tuiversi sateen ja puiden välistä, ja tiputteli liikkeelle irtoamisvalmiita lehtiä kohti maata. Muurin päällä vahdissa oleva hyvinkin kastunut mies liikahti ahdistuneesti tuulen mukana. Hän ei pitänyt tavasta, miten tuuli muistutti häntä tulevasta talvesta. Oli kuin jostain hyvin kylmästä paikasta olisi puhaltanut tuuli, valmistaen Stratfordin tuleviin kuukausiin.

Iason Noah King ei pitänyt talvesta. Hän piti itseään Kesän lapsena ja tunsi kuuluvansa jonnekin muualle kuin kylmään. Silti hän joutui istumaan vesisateessa ja katselemaan ei niin yhtään mitään ulos muurilta, joka yhtä lailla suojeli häntä, kuin piti vankinaan. Tästä kyseisestä talvesta olisi tulossa pitkä, kylmä ja luminen. Iason nyrpisti nenäänsä ajatukselle.

Ei kiitos.